Veloena

Kuvittelen huvittuneena keskustelua päässäni.

- Mutta eihän toi sun tekstintoimitustyö siis ole enää mitään. Syötät vain tekstin Wordin oikolukuohjelmaan ja hyväksyt korjaukset.
- Totta, totta. Sehän se tietää, mikä on parasta.

Usein kuvittelee työtään mekaaniseksi, ajattelee konetta, joka korvaisi itsen. Tällainen tunne tulee etenkin, kun poistelee ylimääräisiä välilyöntejä ja rivinvaihtoja ja muuntaa satakahdeksankymmentä tätäpaitsia sitäpaitseiksi.

Mutta miten kävisi, jos antaisi Wordin oikolukuohjelman rulettaa alusta loppuun inhimillisiä merkityksiä kantavan tekstin tapauksessa? Kun ohjelma löytää kirjoitusvirheen lauseessa “hallitus jäi nuolemaan havojaan“, se ehdottaa lauseen korjaamista muotoon “hallitus jäi nuolemaan haarojaan“. Aika villiä! Sukunimi Tanner puolestaan muuttuu genetiiviin taipuessaan muotoon tinnerin, pienellä alkukirjaimella, tottahan toki. Ja se, jonka sukunimi on Hurtta, saa jatkuvasti huomautuksen “tarkista sopiiko käyttämäsi sana tekstin tyyliin”.

Osaan kuvitella yhteiskunnan, jossa Hurtan puhelin soisi ja hänelle ilmoitettaisiin, että tästä pitäen hänen nimensä tulee oleman asiallisesti Koira. Ei valitusoikeutta.

Joissain sanoissa Word ei tee hassuuksia, vaan suorastaan vääryyksiä. On niin paljon epäloogisia konventioita ja marginaalisia sanoja, joita Word ei tunne. Kuten olemassaolo. - Uups, kokeilin juuri Word 2003:a ja sepä tunteekin sen. Maailma kehittyy. Tai ainakin tietokoneohjelmat kehittyvät. Se Word, jolla tein graduni, jokin vanhempi versio, kiskaisi jokaisen olemassaolon alle punaisen aallon.

Sen olisi voinut antaa anteeksi, jos kommentti olisi ollut merkitykseen liittyvä: tyttö hyvä, mitä sinä olemassaolosta nyt tiedät? Mutta tietysti huomautus oli mekaaninen. Ohjelma tahtoi “olemassa olon”, ei “olemassaoloa”. Jälkimmäinen muoto on konventio.

Entä kun ohjelmakielet kehittyvät? Kumpi käy mekaanisemmaksi, tiettyjä konventioita tallentanut ja tiettyjä päättelysääntöjä mekaanisesti soveltava ohjelma vai näkömuistin ja mutun sekä toisinaan sanakirjan varassa pähkäilevä ihminen? Tarkoitan, että eivät nekään operaatiot, joilla itse tunnistan jonkin sanan väärin, jonkin oikein kirjoitetuksi, kovin luovia kai ole. Minun etunani on toistaiseksi vielä kontekstin taju: ymmärrän, että ihmisen sukunimi on esimerkiksi kaikissa asiayhteyksissä korrektin tyylinen, vaikka sukunimi sitten olisikin jokin aivan järkyttävä (jokin Hurttaakin paljon hurtimpi).

Minkä ihminen sukunimelleen voisi? Paljonkin, tietysti, mutta kuinka monen vanhemmat nielaisevat tyrmistyksettä sen, ettei heidän tyynesti kärsimänsä nimi ole korrektin tyylinen? (Tietysti vanhemmatkaan eivät ole mekaanisia vasteidensa suhteen. Vai ovatko?)

Kirjastossa töissä istuessa saa selkeän muistutuksen siitä, että löytyy yhä enemmän ihmisiä, jotka soisivat maailman tulevan yhä persoonattomammaksi. Ehkä useimmin kysytty asia tätänykyä kuuluu: “Eikö teillä ole palautusautomaattia?” Se on hullunkurista, koska me tädit olemme vähintään yhtä hajamielisiä ja intressittömiä kuin aukko, johon veisi kumipäällysteinen liukuhihna.

Työmme on liian mekaanista, jotta jaksaisimme kiihtyä kirjojen kohtaloista tai päivän myöhästymisistä. (On erehdys odottaa, ettei kirjastotäti koskaan olisi maksanut sakkoja. Minä olen esimerkiksi tuhonnut kirjaston kirjoja maaduttamalla niitä silloisen poikaystävän teekompostissa ja lapsuudenkotini vuodevaatelaatikon pohjalta löytyi kerran kuusi vuotta aiemmin vanhentunut laina. Ehei, sakkomaksut kyllä tunnetaan. Se on oletettavaakin, sillä kyllähän kirjastoissa työskentelevät yleensä pitävät kirjoista ja lukemisesta. Mutta ehkä pitää olla kirjastossa töissä, jotta tietää, että kuristava tunne tätiä tai setää lähestyessä on aivan turha - ei häntä kiinnosta, vasta perintätoimisto on valpas ja siihen sietääkin suhtautua tukehtuen.)

Kaikesta huolimatta hetket, joina joutuu aidosti uuden ja arvaamattoman tilanteen varaan, nostattavat pienoishurrikaaneja pään sisässä. Entä jos, ehkä sittenkin, mutta entä jos sittenkin. Huomaa toivovansa, että olisi kellon viisari, joka kiertyisi eteenpäin vääjämättä ja epäröimättä koneiston voimakentässä. Ajattelee asiaa kosmisessa mittakaavassa ja huomaa, että juuri näin onkin. Mutta ei onnistu kuvittelemaan fatalismia.

Painaa napista ohituskäskyn. Tässä tapauksessa ohitetaan sääntö. Ei laiteta hallitusta nuolemaan haarojaan eikä muutakaan tietyssä kontekstissa säännönmukaista ja silti perverssiä ja täysin selittämätöntä tai ainakin ontuen selitettyä.

Miettii, kuinka mekaaninen oma vaste väärään kontekstiin on. Niin mekaaninen, että jaksaa viehtyä runokuvista, suorastaan kihelmöi niiden sanamagiaa usein minuuttien ajan, joskus vuosikaudet. Ja silti, ne ovat vain sanoja väärässä kontekstissa, mekaanisen maailman rikkovia säröjä.