Veloena

Kun tein suoramarkkinointikiellon, pyrin ehkäisemään ennakolta ne tilanteet, joissa voisin toisaalta harjoitella mainiosti hyvän mielen huumorintajuista puoleni pitämistä. Sinänsä minulla ei ole ongelmia ein sanomisen kanssa silloin kun kaupitellaan uusia puhelinliittymiä ja lehtien vuosikertoja. Mutta koska hankin matkapuhelimen vasta kaksi ja puoli vuotta sitten, en edelleenkään näytä osaavan palauttaa sitä epämääräisistä taskuista ja laukuista keskeisille paikoille asunnossa vaan luotan siihen, että se on maagisesti kytketty letkulla seinään. Eikä se ole, mutta luottamukseni ei tunnu tästä hrojuvan. Usein puhelin on myös äänettömällä, joten erotan vain vaimeaa särinää jostakin etuoikealta ja sitten juoksen paniikissa ja tongin takkeja, laukkuja ja laatikoita ajatellen, että tämä on nyt SE työpaikka, jota eniten tahtoisin, sieltä soitetaan haastatteluun, mutta en löydä puhelintani, apua, tämäpä antaa minusta järjestelmällisen ja innostuneen kuvan, ja niin edelleen.

(Toisaalta kuva on ainakin totuuttalähestyvä: en kykene täyteläiseen työinnostukseen, koska olen kymmenen vuotta työelämässä epämääräisesti roikkuneena tullut siihen tulokseen, ettei intensiivisyyteni yhdistettynä huomioni tuuliviirimäisyyteen sovi oikein muuhun työhön kuin viestinnän tai taiteen ammatteihin. Ja ne taas vaikuttavat kokopäivätöinä tavattoman kuluttavilta ja niska-hartiaseudulle epäedullisilta.)

Sitten kun viimein puhelimen löytää, odottaa vastattaessa pettymys. SeJaSe firmasta äks, päivää. Soitanko huonoon aikaan? Koetan muistaa epätoivoisesti, onko tämä firma yksi työhakemuksin lähestytyistä tahoista. “Ehei, aika sopii oikein mainiosti. Kerro!” Ja kyse onkin jostakin tuotteesta tai palvelusta.

Ehei, suoramarkkinointikielto ei toimi automaattisesti. Se karsii vain pienen osan soitoista. Mutta se toimii kyllä toisella tavalla, osallistavasti. Koska uskon oivallusten ja toimivien strategioiden jakamiseen, kehotan sinuakin tiedustelemaan seuraavan kerran näin: “Hetkinen, hetkinen! Haluaisin kysyä yhden asian. Mistähän sait yhteystietoni? On näet niin, että minulla on suoramarkkinointikielto voimassa. Voisitko ystävällisesti kertoa, mistä sait puhelinnumeroni!”

Kokemukseni mukaan tämä lähestymistapa lopettaa puhelun varsin tehokkaasti. Tosin yksikään puhelinmyyjistä ei ole osannut tai uskaltanut sanoa, mistä he ovat numeroni saaneet. He eivät ole osanneet myöskään sanoa, miksei suoramarkkinointikieltoni näy heidän rekistereissään. En tiedä, onko heitä kielletty ottamasta kantaa näihin seikkoihin vai eivätkö he yksinkertaisesti tiedä vastausta. (Jälkimmäinen vaihtoehto ei tunnu ollenkaan utopistiselta, kun ajattelen niitä hataria perehdytyksiä, joita olen omiin hanttihommiini saanut.) Mutta oli kuinka oli, tässä vaiheessa viittaus suoramarkkinointikieltoon tepsii loistavasti. Ei tarvitse kertoa, mitä ajattelee naistenlehdistä ylipäänsä eikä joudu kysymään puhelinmyyjältä, onko hän oikeasti sitä mieltä, että minun kannattaa pistää viisikymppiä mieluummin hänen kauppaamaansa palveluun kuin esimerkiksi Punaiselle Ristille tai Helsingin eläinsuojeluyhdistykselle. (Niillekin laitan rahaa vain silloin kun sitä ei ole juuri vinguttu minulta. Inhoan kerjuukirjeitä ja feissaamista, vaikka ymmärränkin toki, että useimmat tarvitsevat muistuttelua silloin tällöin. Mutta koska uskon, että hyväntekeväisyyden tukemisen kuuluisi toteutua itseohjautuvasti ja velvollisuudentunteen sijaan asioiden priorisoinnin ymmärtämisen ilosta, en aio palkita järjestöjä itseni ahdistelemisesta. Itse asiassa, siitä lähtien kun feissarit ovat ilmestyneet kaduille, kukkaronnyörini ovat huomaavasti kiristyneet yhtä aikaa pinnan kanssa.) Ei joudu myöskään käymään ulkokohtaisen rationaalista lopettamisneuvottelua: “Kuule, haaskaat nyt vain aikaasi. En tilaa tuota jutskaa. Sinun kannattaa soittaa jollekulle muulle, koska minusta ei tipu provisioita.” En pidä noin suorasta puheesta, koska toisaalta minua huolestuttaa, miten puhelinmyyjien mielenterveys kestää. Omani ei ehkä kestäisi, ei siinä työssä (koska vihaisin sitä, että osallistun johonkin vahingollisena pitämääni).

Suoramarkkinointikieltoon viittaaminen on loistavan asiallista, ulkokohtaista, henkilökohtaistamatonta. Eihän minulla ole mitään puhelinmyyjiä vastaan eikä välttämättä heidän tuotteitaankaan. En vain pidä siitä, että minua häiritään kuluttamisasioilla. Osaan varsin mainiosti haalia aivan itseohjautuvastikin tavaraa ja liittyä jäseneksi järjestöihin. Eikö ole jo riittävän häiritsevää, että kaupunkitila on kaupallistunut? Pitääkö kodinkin kaupallistua puhelimen pirinän myötä?

Tavallaan on oikeastaan hyväkin, ettei suoramarkkinointikieltona itselleni tuttavapiirissä markkinoitu tietojen luovuttamisen kielto aivan noin vain tepsi. Pääsinpähän harjoittelemaan hieman ystävällistä jämäkkyyttä! Tosin tänä aamuna sitten kyllästyin harjoittelemiseen kahden soiton jälkeen ja otin maksullisenkin rajoituspalvelun käyttöön. Sieltä kuului taas tuttua tekstiä: “Eli tän pitäisi purra siinä elokuun alussa, mutta siihen saakka sano vain niille soittajille, että sulla on puhelintarjonnan rajoituspalvelu vireillä…” Kiitin ja ilmoitin, että sitä olenkin jo harjoitellut.