Veloena

Joskus talon ohi kävellessä saattaa hätkähtää, koska muistaa käyneensä talossa, muttei lainkaan kuka siellä tarkalleen asui. On ollut toinen vuosi, muistaa selkeästi märän lumen Doctor Martensien saumoissa. Lumen, jonka raapi vihreäksi lakatulla pitkällä etusormen kynnellä saumasta mahdollisimman tarkasti heti eteiseen päästyään. Sen, kuinka hiukset kastuivat räntäsateessa noina vuosina, jolloin pipon hiuksia latistava vaikutus tuntui pahemmalta ajatukselta kuin päätä kiristävä kylmyys.

Muistaa, millainen kynttilänjalka tuon talon ikkunalaudalla oli. Mutta kuka siellä asui? Kuka se on voinut olla? Muistaa hämäriä kasvoja, filologiaa opiskelevia tyttöjä kokonaisena nimettömänä laumana, opettajanuran varaan kohtalonsa laskevia valkoviinityttöjä.

Harvemmin muistaa ihmisen ilman taloa. Ihminen, jonka kotona ei ole käynyt, pysyy välimuistissa jonkin aikaa, mutta vuosien kuluttua hänellä ei ole nimeä eikä kasvoja, ellei häneen sitten tuon tuosta törmää. Joskus tällaisen ihmisen kanssa on kuvitellut solmivansa syvän ystävyyden, mutta yhtäkaikkisesti hän pian häviää, ja samalla häviää sisältö muistosta, jossa istuu yliopiston päärakennuksen käytävän lattialla ennen luennon alkua ja juttelee keskittyneesti. Jostakin ja jonkun kanssa, ja muistaa ajatelleensa, että meistä voisi tulla ystävät, vaikka itse en ikinä uskaltautuisikaan opettajan vastuulliseen tehtävään, jossa tarvitaan karismaakin.

Tuntuu kummalliselta kulkea tätä katua ja elää edelleen, ilahtua valon heijastumisesta ja kirkkaan turkoosista syystaivaasta, joka auringon katon taakse painuessa saa miltei omenanvihreän kuulteen. Olen ollut nuori niin monta erillistä kertaa ja niin monen ihmisen kanssa, että tuntuu väärältä hengittää kevyesti ja jaksaa mäki ylös saakka. Mietin seestyneitä, vakiintuneita ystäviä. Hakevatko he toisenlaista tietä?

He muuttavat ainakin toisenlaisiin taloihin ja asuntoihin, sen voi huomata. Ehkä tälle havainnolle ei tule panna liikaa painoa, sillä asuinhan itsekin monta vuotta hämärässä, suuressa kaksiossa pohjoisparvekkeella. Vähitellen asunto alkoi tuntua raskaalta pussilta, valaanruholta, jota koetan kiskoa mukulakivettyä katua ylämäkeen. Asunto muurautui umpeen luentomonisteista ja seminaarikirjoista, kirjansidonnan ja huovutuksen materiaaleistani, savesta veistetyistä eläimistä, joita kukaan ei jaksanut viedä poltettavaksi. Ehkä ne, jotka katsoivat ikkunoista sisään pimeältä lehmuskujalta ja näkivät hahmon liikkuvan kasvilta toiselle sinkittyä kannua kallistellen, eivät nähneet, kuinka asunnon nuottaan oli takertunut liikaa tavaroita.

Kadulta talojen julkisivut näyttävät erilaisilta kuin rapuista. Umpikorttelissa, jonka rappu antaa sisäpihalle ja jossa rappusia pitää kiertää yläkertaan saakka, voi pysähtyä porrastasanteelle katselemaan vastapäistä ikkunaa, jossa istuu kipsinen nainen.

Vaikka usein huomaa ihmisen ajattelevan, että asunto on jotakin itsen ulkopuolista, en osaa ajatella niin. Sekin, ettei sitä yritä muuttaa viihtyisäksi, kertoo jotakin. (Sekin on esteettinen järjestys ja kannanotto, voisi kirjoittaa. Se, ettei viitsi tai jaksa, on kannanotto melkein enemmän kuin se, että viitsii.) Pikemmikin minusta tuntuu jonkun kotiin kurkistaessani, että oikeastaan näen hänen sisäänsä paljon kiinnostavammalla tavalla kuin esimerkiksi voisin nähdä röntgenkuvassa. Se, mikä on ihmisen sisin, kirjoutuu hänen ulkopuolelleen ihmissuhteisiin, nojatuoleihin, teevalikoimaan ja niin edelleen.

Koska ajattelen näin, minusta on luontevaa ajatella, että väärä asunto tahdistaa oman olemisen vikaan tai ainakin virittää allergiankaltaisia henkisiä puolustusprosesseja.

Kaukaisempi tuttava on muuttanut asumaan koulurakennuksen yhteydessä olevaan asuntoon. Koetan kuvitella, millaista koulussa olisi asua. Ei kai se tuntuisi pahalta, jos olisi opiskellut filologiaa ja sopinut itsensä kanssa kielenopettajaksi ryhtymisestä. Jos istuisi ikkunan ääressä ja kampaisi senna-henna-käsittelystä liukastuneita, kullanpunervia hiuksia ja ajattelisi, että tämä on väliaikaista. Tämä asunto, jonkin aikaa, sitten toisia kaupunkeja ja ihmisiä.

Tuntuu hieman pahalta, ettei ikkunallani ole patsaita. Keraamiset veistokseni ovat kaappien ja hyllyjen päällä, sillä kasvit vievät kaiken ikkunalaudan. Näin on ollut ja varmaan on jatkossakin. Kuinka voisi elää suorakulmaisessa näkymässä ilman kasvien viekoittelevia, taipuisia oksia ja elämänvihreitä lehtiä? Ikkunalautaviidakoitta näkisin pelkkää raplinkia, lasia, rännejä, kattopeltiä ja puisia ikkunanpuitteita.

Niinä päivinä, jolloin kernaasti eläisin jonakuna muuna, väsyneenä liian myöhäisen lounaan tai unettoman yön päivinä, tahtoisin toisenlaisen ikkunalaudan. Mutta tiedän jo, että viidakko kulkee mukanani, minne menenkin. Viidakko ja verenpunaiset lakanat, abstrakti jazztaulu ja jatkuvuutta ja teoreettisen tiedon riittämättömyyttä esittävä kastanjapalloakvatinta. Kun lähdin au pairiksi, mukanani oli vain matkalaukullinen vaatteita. Viikon jälkeen huoneeni ikkunalauta oli täynnä vesipulloja, joissa pistokkaat muodostivat juuriaan. Jouluun mennessä kirjakasa ylsi ikkunalaudan tasalle.

On ihmisiä, joiden sisällä on tilaa istuville kipsinaisille. En vain tiedä, kuinka tulla sellaiseksi.

Kun entinen rakastajani kävi Helsingissä pitkästä aikaa, hän käveli näillä seuduin ja kiersi taloni korttelin ja muistot jostakin toisesta ajasta palautuivat häneen. “Mikset tullut käymään?” kysyin. Mutta ei hän kävellessään katua allani tiennyt, että asun tällä taas tai edelleen. Välillä hätkähdän sitä itsekin. Kukapa osaisi kuvitella, että elämä kulkee tällä tavalla?