Veloena

Mitä tarkoittaa sanoa, että käy samaan metsään kuin vuosi sitten ja kaksi vuotta sitten? Kaksi vuotta sitten on trooppinen kuumankostea, maa-ampiaiset tupruavat pesän suusta tummana vanana, vadelmat houkuttavat pientareen puolelle. Vuosi sitten mustikat ovat suuria, vadelmat punaisia valtavia jaokkeisia lyhtyjä, piknik vähintään kerran viikossa, äkillinen taju siitä kuinka ympärillä on ihmisiä, joiden kanssa voi koetella sanan rakastaa rajoja. Kaksi vuotta sitten koira saa kyytabletin, toinen koira on vielä iloinen ja voimissaan, kiharakarvainen musta ystävä, joka tuhisee ja pitää reidet nenäetäisyydellä. Vuosi sitten toista koiraa ei ole ja yksi kissoista on juuri kuollut sekin vanhuuteen, ja Tonsatti poistunut Kiinaan määräämättömäksi ajaksi, ja kuljemme ystävän kanssa pöheikköjen halki muutaman pakastusrasia kassissa.

Metsä kutsuu kaiken tämän esiin.

“Tämä on kumma kesä, ei kuuma eikä kylmä eikä ainakaan märkä”, sanoo ystävä tänä vuonna. Niinpä metsä vaikuttaa toisenlaiselta. Kummallisinta on, että pystyy tajuamaan osaavansa liikkua metsässä, vaikka nyt rinteestä ei löydykään lehtikuusentatteja ja vaikka retken jälkiväsymys on samanlainen, päiväunelle tainnuttava. Liikkuu metsässä, siinä millainen se tänä vuonna on.

Kaksi vuotta sitten näillä main kesää istun päivällisellä italialaisessa ravintolassa ja naisseurueessa. Kuuntelen toisten puhetta ja ymmärrän äkisti ja viiltävästi, että minulla on kyllä ihmissuhde teknisessä mielessä, mutta että puolisoni on edennyt jo niin kauas, että jossakin toisessa mielessä olen yhtä yksinäinen kuin se naisista, joka ei ole vielä löytänyt ketään, jonka kanssa jakaa ilonsa ja surunsa. “Älä sure, sinä voit sentään jonkun sympaattisen miehen kohdatessasi lähteä hänen matkaansa”, lohdutan, “eikä kukaan murjota, jos näet ystäviä näin.” Ja samalla, kun tiedän jonkin olevan pielessä, nostan mieleeni metsässä kävelleen ystävän sanoja: hänen miehensä ei ikinä lähtisi kävelemään metsään, minun pitää olla onnellinen, että asun sellaisen miehen kanssa.

En tiedä, mistä se johtuu, mutta tänä kesänä metsässä on mukana mies, joka tarkkailee lintuja, perhosia ja opettelee puitakin. Hän jaksaa kiinnostua ja innostua niistä, opettelee tieteelliset nimetkin samantien. Mutta musta koira on poissa, ja olen nähnyt siitä unta yöllä, unta rappukäytävästä, jonka portaat ovat vain muutaman millin levyiset ulokkeet pyöristetyssä kuilussa. Musta koira on odottanut katolla, olen koettanut kiivetä nimellisiä portaita kynsiä seinälaastiin kiilaten ja raahaten toista koiraa valjaista roikottaen mukana. Tasakatolla sataa lunta, lapset käyttävät kuolonkankeaa mustakiharaista ruumista leimaamaan lumeen koirankuvia. Seison jonossa, odotan vuoroani. Ruumis on kankea, kulmikas. Jalat sojottavat, silmät ovat kiinni. Äkisti tajuan, että se on jotakin, mikä oli mustan koiran keho, mutta että olen myöhässä, auttamatta myöhässä.

Herään viiltävään suruun, jonka uskoin jo kadonneen, suruun ja syyllisyyden tunteeseen siitä, etten jaksanut enää asua hämärässä, suuressa asunnossa, en edes vanhan koiran takia. On aamu, pilvet varovainen, tasainen kerros. Tahdon kävellä surua pois.

Metsässä ajatukset palaavat mustaan koiraan ja mustaan kissaan, jotka kuolivat viime vuonna molemmat. Vaiheeseen, jolloin elämä näytti seisahtuneen, kiinteytyneen, vakiintuneen. Laahustin huoneesta toiseen jaksamatta siivota, raahasin painavaa sinkittyä kastelukannua ja pelkäsin läikyttäväni vettä. Eläimet ja kasvit on hoidettava, toistelin. Palaan mielessäni tuohon itsestäänselvyyksien maailmaan, jonka ohut turvallisuudentunne tuntui joltakin, jonka rikkominen kauhistutti etäisenä ajatuksenakin. Viime vuoteen, jolloin äkkiä maailma oli täynnä irrallaan ajelehtivia, selvärajaisia ja teräväkulmaisia objekteja, irrallisia ja onnettomia ihmisiä ja kelvottomiksi osoittautuvia muistijälkiä arvokokemuksista ja toisaalta uskomattoman värikkäitä ja eksoottisia pysäytyskuvia, väläyksiä tuntemattomista huoneista.

Aivan kuin koko edellisen vuoden kevät ja kesä olisivat täyttyneet piknikeistä ja vierailuista puolin ja toisin, ihmisistä lojumassa vuokraemännän sohvalla ja röykkiöiksi järjestetyistä hedelmistä ja makeisista. Nuo kaikki näkymät täyttivät maailman kysymyksillä: Tällaistako voi olla? Voiko tämä jatkua? Onko tämä todellisempaa kuin tuo toinen, ja onko olemassa vielä lukemattomia muitakin maailmoita?

En muista käyneeni tänä kesänä piknikeillä. Ehkä se johtuu säästä, ehkä muusta. Ihmiset ovat iskeytyneet hajalle, toipuvat ehkä kaikki tahollaan edellisvuoden intensiteetistä. Näemme silloin tällöin, teemme ehkä päivällistä tai kävelemme metsässä, lupaamme painokkaasti nähdä uudelleen paremmalla ajalla tai istua rannalla ilta-auringossa, syödä aurinkokuivattuja tomaatteja ja oliiveita. Kaikki tuntuvat epämääräisellä tavalla hiljaisen surullisilta, mutta surussaan toiveikkailta. Johtuuko se vain joukkokiihtymyksen laukeamisesta, hiipumisesta? Vai onko kyse ehkä säästä?

Tuntuu oudolta, että kun omaa elämää plärää taaksepäin, on helppoa nimetä sen käännekohdat, sen hullut vuodet: 1994, 1996, 2006. Vuodet, joina maailma liikahti, käänsi kylkeään ja joina ajautui muiden liikkelle sinkoutuneiden kanssa tiiviiksi, hankaaviksi laumoiksi vain päätyäkseen jonnekin näennäisen vakaasti ja hämmästyneenä siitä, että asioiden välillä vallitsee seuraussuhteita, jotka tekevät maailmasta jollakin lailla ennustettavan.

Tänä vuonna tuntuu hullunkuriselta seurata ystäviä, jotka tekevät elämässään suuria päätöksiä. Tiedän, että ihmiset aloittavat syksyllä kouluissa, tutustuvat kokonaiseen joukkoon uusia kasvoja ja ajatuksia, huomaavat arvojärjestelmänsä tärisevän ja luhistuvan, kokevat tuskaa ja väsymystä ja viiltävää riemua, makaavat huoneessa itkuinen poski tyynyä vasten sierrettyen ja istuvat rannalla kaljapullo kivien väliin kiilattuna, pettyvät deitin kaikinpuolisen koskettamattomasta mukavuudesta. Hahmotan, että rappukäytävien ovet sulkeutuvat ja ihmiset nojaavat selkäänsä viileään seinään henkeään haukkoen, tajuavat olevansa elossa, miltei kaahaavat raitiovaunun alle ja kuuntelevat yhä uudelleen samaa kappaletta mielentilaansa ruokkien. Kysyvät: miksi, miksi minä, miksen minä, rakastaako, välittääkö, uskallanko, eikö vielä, joko nyt, milloin tämä menee ohi, onko tämä normaalia?

Mutta metsä on sees, jossakin mielessä sama metsä. Ei ole kuuma eikä kylmä, eikä ainakaan märkä. Harvan mäntyistutuksen alla kasvaa ahomansikoita kuin pellossa. Maa olla on vakaa, kääntämätön. Entistä merenpohjaa? Ehkä. On helppoa hahmottaa, mistä päin tulemme. Mutta tärinästä on niin vähän aikaa, että silmäilen maata eri tavalla kuin ennen. Yksi meistä on irrallaan, järkyttynyt, hän ehkä näkee maan ja marjat toisella tavalla, vaikka ampiaiset pysyvätkin poissa. Yksi on vakiintuneesti irrallaan, ehkä, jotenkin niin sen ymmärrän. Metsässä laulaa tiltaltti. Mikä sen funktio on? Onko se myöhässä? Pariutumisaika on ohi, miehet spekuloivat. Miksi laulaa enää?

Metsä, kaikki sen kerrokset, joissa käyn näkymätön kiharakarvainen musta koira kintereilläni, mykistää. Voi kyykistyä ja nyplätä marjoja irti pohjukoistaan, kerätä haperoiden taitetunvärisiä hattuja. Herkkutatti painaa jo kämmenellä ja täyttää myöhemmin, ennen unta, kokonaisen litran pakasterasian pienenä silppuna. Mietin, voisiko puhumisen tyystin lopettaa, koska puhuen on vaikeampaa ilmaista olennaisia asioita.

Esimerkiksi, ajautuu sanomaan, että rakastaa toista. Sitä ei voi olla sanomatta, se muistuttaa siinä röyhtäystä. Paine, joka purkautuu: rakastansinua. Mitä se tarkoittaa, saatan kysyä uteliaasti. Vastaukset kuulostavat epätäsmällisiltä. Pitäisi vastata pitkän kaavan kautta, mutta silloin puhuu jo jostakin muusta. Metsästä, jonka voi muistaa, muistoista, joiden läpi voi kävellä. Tuntoaistimuksesta, että yläpuoli, alapuoli, etupuoli ja takapuoli ovat eroteltavissa selkeästi, että maa ei juuri nyt tärise, että eri puulajiset metsät tuottavat erilaisen valon kosteuden haihtumisesta riippumatta. (Helle muuttaisi valon, se myönnettäköön.) Kylteissä puhutaan metsien yksilajisesta puhtaudesta.

Tunteissa ja asenteissa sellainen lienee kuviteltua. (Ajattelen lauseita, joissa kerrotaan, miten ihmisen mielialat ja tunnetilat muodostuvat välittäjäaineiden sanastosta. Välittäjäaineet muistuttavat kieltä: kuten sanat, välittäjäaineetkaan eivät merkitse yksinään mitään. Ne liittyvät toisiinsa ikään kuin lauseiksi, joiden arvellaan vastaavat tunnesanastoamme. Mutta tunnesanastomme on epämääräinen, puutteellinen ja jos vanhemmat ja kumppanit ovat opettaneet sanat normaalista poikkeavasti, edessä on vaikeuksia - ajattelen vanhaa suomea, jossa esimerkiksi ei ollut ruskeaa ja punaista, oli vain pruuni). Ja entä jos kehossani onkin piirun verran vähemmän vaikkapa dopamiinia kuin tunteen peruslukemassa? Millaisiin asenteisiin tunne lankeaa tuon vajeen takia? Mitä tapahtuu, jos tunne selitetään aina nälkänä tai väsymyksenä? Ajattelen ihmisiä, jotka raahaavat kehoaan mukana kuin painavaa, kuollutta klönttiä, eivätkä tajua, etteivät tunteet ja ajatukset paikannu päähän, vaan kuinka koko keho kihisee iloa tai lamaantuu surusta, herpaantuu häpeästä ja muuttuu vihasta painavan raskaaksi. Minusta enintään vihan aallossa keho tuntuu historiallisten käsitysten mukaiselta ruumiilta - raskaalta, vaikeasti soudettavalta, mielestä irralliselta, selvästi ajateltavaksi sopimattomalta. Tuoksi historialliseksi konstruktioksi, jota voi kohentaa vain mielen, ei sen omasta aloitteesta. Joltakin, jonka voisi jakaa mielekkäästi toisistaan irrallisiksi olemisen tasoiksi - aktiiviseksi mieleksi, passiiviseksi ruumiiksi.)

Palattuamme kotiin sataa, vieras lähtee kaupungille, syömme haperopolentaa ja nukahdamme.

Päiväunen jälkeen Tonsatti käy patterinvieren kirjapinoa läpi, josko löytäisi kartaston. Kuvalehdessä näet lestadiolainen maallikkosaarnaaja väittää, että maapallon tämänhetkinen väestö mahtuisi Yhdysvaltojen alueelle kokonaan. Tonsatin on katsottava kartaston avulla, miltä se saattaisi näyttää. En ymmärrä tarkalleen, millaisia operaatioita hän suorittaa karttaa silmäillessään. Oleellista kai on, että Tonsatin mukaan tämä tarkoittaisi siinä 64 ihmistä per neliökilometri. Tanskassa tiheys on 122 ja Togossa 74 (nyt, muuton jälkeen nolla).

(Lisäys: Myöhemmin Tonsatti huomaa erehtyneensä, sillä hänen kännykkänsä ei kykene käsittelemään noin suuria lukuja ja on vain tipauttanut nollista viimeisen pois… oikea väestötiheys olisi 711 henkilöä neliökilometrille! Ja luku tietysti kasvaa koko ajan, koska väestö kasvaa, Yhdysvaltain maa-alue ei.)

Sää ei näytä edelleenkään oikein miltään, sisällä hämärtyy.