Veloena

Lähdemme liikkeelle varustautumattomina, vaikka yöksi luvataan kahden pisaran sadetta. Urheilukentän laidan keltavästäräkit hypähtelevät tiilimurskalla, keinuvat ohdakkeenvarsissa ja lehahtavat saarniin. Pilvet kertyvät horisonttiin kummallisina kallioilla istuessa. Agricolankirkon vierestä pullahtavat taivaalle punaiset ilmapallot, koko horisonttia ympäröi kellanvihreä raita.

Palaamme Viin uunipelti muovikassissa. Kakku on syöty, koira niin väsynyt, että se laahustaa pitkänä pötkönä, pää ja häntä selän tason alapuolella roikkuen. Hakaniemen torin kohdalla taivaan pilvet järjestyvät aaltomuodostelmiksi. On kuin kävelisi maininkien alapuolella, hukkuneessa kaupungissa.

“Kunpa sataisi”, tokaisen Tonsatille. “Luvattiin kaksi pisaraa”, hän myöntää. “Mutta ihan hyvä ettei ole satanut… tämän kannalta.” Tonsatti nostaa toista käsivarttaan ja silmäilee hihaansa. Ajattelemme palstaa, jossa kurkut jäävät ohuiksi pikku luikeroiksi, koska sadepilvet purjehtivat kaupungin ja rannikon ylitse harjumuodostelmille saakka. Tai siis, itse ajattelen, ja ajattelen Tonsatin ajattelevan. (Puhumme säästä paljon.)

“Mutta nyt saisi jo sataakin.” Nousemme mäkeä ylös. Kotiin on enää vähän aikaa. Sateesta on helppoa haaveilla, mutta pilvet eivät vaikuta lupaavan massakkailta.

Kun istahdan sängyllemme, joka on oikeastaan pelkkä patja lattialla tässä alle kahdenkymmenen neliön valtakunnassa, kuulen äänen, josta en osaa olla varma. “Mitä ihmettä, sataako siellä nyt?” kyselen. Tonsatti menee ikkunalle, kurkistelee kadulle. “Tuo ääni… mikä muu se voisi olla?” Lasin läpi on mahdotonta erottaa pimeän tapahtumia, mutta avoimesta ikkunasta näkee kuulemma, että ulkona “tihkuttaa reippasti”. Koira makaa sängyllä, väsynyt harmaanruskea sudentalja, urahtaa, kissat loikkivat pöydälle ja alas kahden pisaran sateen äänistä kiinnostuneina.

Yö on jo niin syvää sinistä, että silmät eivät tahdo pysyä auki.