Veloena

Talon luona kasvaa kaksi lehmusta, joiden kukkien avautumisen huomaa piiskaavasta sateesta ja vasta paikalle saapumisesta huolimatta. Koska kaksi lapsista rakastaa lehmuksenkukkateetä (olen saanut tämän selville heidän vieraillessaan luonani; tarjosin lehmuksenkukkateetä ja amarettikeksejä), on tietenkin hieman raotettava heidän tietämättömyyden verhoaan ja kerrottava, että juuri näistä puista tässä tuo teelaatu tulee. Seisomme sateessa ja poimimme lehmuksenkukkia, niiden trooppisen harottavia heteitä ja parfyymipilveä.

Kun kourat ovat täynnä, päästämme kukat herpoamaan kattilaan. Kupliva vesi sulkee ne sisäänsä, kannen alla parfyymi muhii ja käy maanläheisemmäksi.

Elämät eivät tahdistu sillä tavalla, että ihmiset kohtaisivat toisensa samoin kiinnostuksen aihelmin ja samoin elämänvaihein varustettuina. On etsittävä pienintä yhteistä nimittäjää. Miten esimerkiksi voisi ystävystyä varhaisteini-ikäiseen poikaan. Luoja paratkoon, en tiedä mitään sen ikäisistä pojista, yksikään heistä ei ole koskaan ollut ystäväni. Silti tiedän, että aiemmin he ovat innostuneet hihkumiseen saakka vastatulevista koirista ja että myöhemmin he makaavat tyttöystävänsä vierellä pimeässä tuntikausia ja kertovat kaikesta siitä, mistä eivät ole kehdanneet aiemmin sanoa kenellekään. (Voi olla, että näin sanoessaan he valehtelevat. Toivon niin oikein olan takaa. Vaikka valehteleminen ei erityisen älykästä, on vielä kamalampaa, jos ei ole vuosikausiin ketään, jolle voi kertoa, ettei ole täydellinen, ei, ei edes riittävä.)

Ne piirteet, joita esitellään, saattavat olla vaikeita samaistuttavia. Esimerkiksi nokkeluuden kilpailullinen koettelu on laji, johon en tahdo mennä mukaan, koska sellaisen korostaminen tekee miehistä vain vaikeammin rakastettavia, eikä koskaan tiedä, mikä on se viimeinen pisara, joka kieräyttää lupaavasti strategiointia ja häviämistä opettaneen harrasteen pakkomielteeksi, jonka kautta tulkitaan muutkin elämänalueet, pahimmillaan rakkaussuhdekin. Urheilusta taas en tiedä mitään, ja se tuntuu pelottavalta: miehet hikoilevat ja irvistelevät. Huomaan, kuinka helposti olen putoamassa varhaisteini-ikäisen tytön kauhuun poikien villiyden edessä. (Vaikka nyt tiedän, että äiti kokee samaa kauhua suhteessa minuun - ei se ole mitään täysin vierasta, se ravassa juokseminen. Pojat vain ajattelevat olevansa pelin osatekijä, minä olevani villieläin. Kumpi on oikeastaan villimpää, toisten ihmisten vihollisiksi ja liittolaisiksi jäsentäminen vai se, että juoksee pois kaikkien luota peloissaan?) Tekee tiukkaa ponnistella omasta teini-ikäisten poikien arkuudestaan ylös, seistä sukulaistädin kanssa puutarhassa naisseurueessa ja katsella kartanolta levinneitä kasveja, välillä sukulaislasten valokuvia.

Kaikki ihmiset valokuvissa ovat vieraita. Näen hymyjä ja eleitä, ojennettuja käsiä, viisikymmenvuotiskukkamaljakoita ja sen sellaista. Yhdessä kuvassa on oravia lintulaudan juurella, mutta sitä ei pysähdytä katsomaan tai selittämään. Mitä tiiviimmin perhe tematisoidaan ja kohotetaan arvojärjestelmän keskiöön, sitä irrallisemmaksi koen itseni. Ja silti en osaa olla ponnistelematta, tuntematta pientä syyllisyyttä siitä, että joskus ihmisille on kovin vaikeaa välittää sitä, että meillä on niin vähän yhteistä: me synnymme ihmeelliseen maailmaan, kuljemme täällä ihmetellen, saamme aikaan enimmäkseen varsin keskinkertaisia asioita ja ajatuksia, ystävystymme ja suremme riitoja, hämmästelemme toistemme erilaisuutta ja sitten jokin päivä kuolemme pois. Ja kuinka ihmeelliseltä silti tuntuukaan, että joku voi välittää siitä, mitä sanoo. Pitää puhua varovasti, mieluummin vaikka vain hymyiltävä, ettei jätä pahoja jälkiä.

Suljetussa tilassa huomaa, kuinka kummallisesti ihmiset piirtyvät toisiaan vasten. Omia virhekäsityksiään on hankala huomata, itseään koskevat virhekäsitykset taas helppo. Koska seurustelen nuoren henkilön kanssa, oletetaan, että opiskelen edelleen ja nukun yli puoleen päivään. Oletetaan, että elän romanttista rakkautta, ja Joka naisen niksikirjaa lukiessani kuulen sivukorvalla, kuinka joku jo puhuu lapsista, jotka Tonsatin kanssa joskus itsestäänselvästi saamme. En korjaa asioita, vastaan vain asiakysymyksiin siitä, miten lehmuksenkukkateen on ajateltu vaikuttavan ihmiselimistöön. Lehmuksenkukkateehän on edelleen osa Itä-Euroopan farmakopeaa. En mainitse, että ajattelen kyllä enemmän Proustia kuin farmakopeaa. Kuuntelen, miten tädit sanovat hassusti, että joku saa äitiyslomasijaisuuden ja voi saada myöhemmin virankin. Kuulen saamisen joutumisena jättäen toki avoimeksi sen, miten itse äitiyslomasijainen asian lopulta jäsentää siitä riittävästi etäännyttyään. Tajuan äkisti, kuinka liikaa kokeneisuuden tunne tulvehtii jälleen ylitse. Samalla tunnen itseni avuttomaksi kuin pieni vauva, sillä en ulotu millään siihen todellisuuteen, jossa ihmiset itsestäänselvästi ja tuosta noin vain rakastuvat varmasti, hankkivat lapset sen kummemmin kyseenalaistamatta ja pitävät perhe-elämää ainoana mahdollisena ratkaisuna.

Minusta kuulostaa, että he keskustelevat jostakin sadusta, jonka olen lukenut kauan sitten, mutta jonka käänteistä minulla on enää kovin hatara käsitys. Ja kummallista kyllä, he keskustelevat tästä sadusta ikään kuin se olisi todellisuutta ja ikään kuin tuo todellisuus olisi lausuttavissa täsmällisesti yksin sanoin, vain yhden näkökulman kautta.

Koska käytössämme on ulkopuucee, olen ongelmissa kuukautiskupin kanssa.

Illalla matkaamme vastavirtaan veneellä ja kävelemme takaisin. Laulujoutsenpari viisine poikasineen ui joen aluksi miltei tyyntä, harvaan pisarasilmäistä pintaa. Kosken luona veden pinta poreilee kuin vesi olisi pian aikeissa kuplia kiehuvuuttaan. Joutsenvanhemmat niiaavat kaulallaan, poikaset vastaavat samalla eleellä. Lauma liukuu kaislikkoon, ulpukat ja lumpeet kukkivat. Metsän kosteassa pohjassa tanssivat lahottajasienet. Keltahaperot seisovat tiheästi koivun juurella, koivuhapero tiensyrjässä. Illalla sauna sulattaa vilun varpaista. Aamulla aurinko miltei paistaa, mutta sitten sää kääntyy jälleen ja vangitsee meidät likipitäen sisään.

Sataa taas. Kun lehmuksenoksaa kiskoo alaspäin, pisarat ropsahtavat poncholle raskaina ja suurina. Vaikka kukaan ei alkuun ilmoitakaan haluavansa lehmuksenkukkateetä ja ajattelen kerääväni turhaan, lopulta kuitenkin vaikeimmin lähestyttävä lapsi ilmoittaa tahtovansa teetä. Tuntuu melkein siltä, kuin olisin osannut sanoa hänelle jotakin. Kenties veden kellerrys, maku ja tuoksu ilmaisevat jotakin, jota en oikein osaa sanallistaa kunnollisesti, tavalla, johon olisin tyytyväinen ja jonka jälkeen voisin olla osa joitakin “meitä” - kenties ne ilmaisevat, että kaikesta huolimatta jaamme saman maailman ja kykenemme elämään siinä peloista ja riittämättömyyksistä huolimatta.

Ja jotenkin tästä kaikesta viriää surullinen, mutta levollinen tunnelma. Kaikki se nälkä, josta kärsin lapsuudenkodissa, kaikki se halu olla erilaisen perheen jäsen, se on kadonnut. Olen edelleen nälkäinen halauksille ja keskusteluille, ajantajun menettämiselle ja äkilliselle tajulle, että kommunikaatio sujuu ilman, että tuon toisen tai minun tarvitsee esittää yhtään ketään tai mitään muuta. Mutta en ole enää nälkäinen sille, että olisi perhe, joka söisi aina yhdessä ja sen sellaista, kaikkea sitä, mistä lapsena kauheasti haaveilin vanhempien ollessa töissä ja sulkeutuessa kotonakin laskemaan kirjanpitoa makuuhuoneen oven taa. Sillä kun vierailen sellaisen perheen ulkojäsenenä viikonlopun ajan, tajuan, että tuo, mistä olen haaveillut, on jotakin mahdotonta (tästä näkökulmasta, tietysti, tästä tässä ja nyt).

Se aika on takanapäin. Lähtiessämme huomaan, etten osaa oikein lausua hyvästejä vakuuttavasti kenellekään. Halaaminen tuntuu sentään joltakin, halatessa ei tarvitse sanoa mitään. Hengittävät kehot lähekkäin kertovat kenties kaiken oleellisen. Jos joskus tarvitset, olen tässä.

Kohtaamisen mahdollisuudet liukuvat ohitse. Tulee uusia kesiä. Joskus elämä saattaa tahdistua siten, että voi kommunikoida muutoinkin kuin hauduttamalla lehmuksenkukista teetä. Siihen saakka on oltava miltei vaiti.