Veloena

Olen ennenkin kirjoittanut siitä, kuinka tärkeää itselleni oli löytää kehotekniikoiden, etenkin feldenkraisin, kautta täysin uudentyyppinen suhtautuminen kehooni. Ei vaativa ja tuomitseva tai ylistävä, vaan rauhallisesti havainnoiva ja toteava, mutta samalla muutokseen uskova. Mitä pidemmälle etenen dialektista käyttäytymisterapiaa käsittelevässä kirjassa, sitä varmemmin vakuutun, että tämä terapiamuoto (joko) on feldenkrais-asenteen vastine suhteessa mieleen (tai ainakin esitetään sellaisena) .

Koska aihe tuntuu tärkeältä, palaan siihen. Feldenkraisissa maataan melkein koko tunti lattialla selällään. (Muitakin asentoja on, mutta selinmakuu on selvästi tärkein.) Ohjaaja kertoo, mitä liikettä tunnustellaan. Yleensä tunnustellaan vain jonkin kehon osan liikettä kerrallaan: esimerkiksi tunnustellaan, miten nyökkään päälläni. Minne saakka liike heijastuu? Olisiko liike tehtävissä esim. lantiota samalla pyöristäen helpommin ja kevyemmin? Liikkeet koetetaan pitää niin keveinä ja helppoina kuin mahdollista. Kun olen nyökkinyt tunnin aikana parisenkymmentä kertaa ja tunnustellut oloani nyökkäyksissä ja niiden jälkeen, seuraa loppurentoutus. Koko ohjauksen ajan korostetaan, että liikettä ei voi tehdä väärin. Ei ole kyse suorittamisesta tai suoriutumisesta eikä minkään ennalta-annetun ideaalin täyttämisestä.

Nyökkää päälläsi, noin. Missä saakka se tuntuu? Tunnustele oloasi, pane pienimmätkin asiat merkille. Älä tuomitse niitä. Pane vain ne merkille ja sitten rentoudu.

Kummallisinta on, että metodi toimii. Merkille paneminen riittää. Oudoista kinnauksista tulee tunnettuja, ne huomaa. Ne muuttuvat vähitellen, se on ällistyttävää, mutta ne muuttuvat. Pitää vain jaksaa panna merkille kerta toisensa jälkeen. Tietenkin jotkut oudot kinnaukset, kuten takareisien kireys, eivät muutu, ellei venyttele aktiivisesti. Mutta kun tajuaa, minne kaikkialle kireydet heijastuvat, venyttelymotivaatio saattaa parantua. Mutta kuluu aikaa, suvaitsevaisuutta, aikaa…

Olisi mahtavaa, jos mieltään jaksaisi harjoittaa aina yhtä lämpimästi, kärsivällisesti ja suvaitsevaisesti. (Sitä paitsi uskon, että tuollainen suhtautuminen itseen saattaisi heijastua siihen, miten toiset hahmottaa ja miten heitä sitten sen seurauksena kohtelee.) Ajattele: mielitekniikkaa. (Joka varmasti heijastuisi kehoon - eivätkö muka tunteet käytä kehoa?) Havainnoisi hienopiirteisesti makustellen, kuinka huomio kohdistuu, tihentyy tai karkaa. Tarkastelisi, kuinka alakulo vaihtuu ylävireeksi arvaamatta tai päinvastoin. Ei sanoisi, että tämä meni nyt puihin tai että tämä ei käy. Sanoisi: pulssini nousi, ääneni kohosi, en pystynyt keskittymään muuhun kuin ajatukseen, että olen tahtomattani sotkenut päivät toisiinsa ja aiheuttanut mielipahaa. Tarkastelisi, miten mieli veltostuu, eksyy. Kenties vähitellen tilanteet korjautuisivat.

Meille annetaan niin suorituskeskeinen malli myös tuntemiseen ja tunteisiin, ja me reagoimme siihen erilaisin kapinoivin tavoin. On ihmisiä, jotka eivät juuri suostu puhumaan tunteistaan. Ymmärrän sen - jos joutuu syyllistetyksi siitä, mitä tuntee, on joutunut aikamoiseen paineeseen. Mutta ei tunteiden olemassaolon kieltäminen tai niiden salaaminen tietenkään auta itse asiaan - jos jokin tuntuu itsestä väärältä - mitään. (Linkitän tähän vanhan ja todella pitkän kirjoitukseni psykosomatiikasta). Ja sitten on ihmisiä, jotka eivät syö tai viiltelevät käsivarsiaan, koska sillä tavalla huomio johtuu ikävistä, mieltä piinaavista vääristä tunteista johonkin muuhun, helpommin hallittavaan, kuten kipuun tai nälkään. Tai näin ainakin useat näitä ilmiöitä tutkineet väittävät. Tällaisia reagointitapoja kutsutaan somatisoinniksi. Jotkut shoppailevat tai vetävät kännit, koska tuntuu niin pahalta eikä saisi. Tietysti shopata ja kännätä voi muistakin syistä, nämä ovat vain yksiä mahdollisia selityspolkuja, ei minusta ole selittämään esimerkiksi alkoholikulttuuria kokonaisuudessaan…

Pahinta on, että kapinoiminen ei ole kovinkaan rakentavaa ja muutosta valmistelevaa. Itsensä vastaan kapinoiminen kuulostaa myös todella oudolta. Siinä itse tuntuisi jakautuvan erillisiin osiin, siihen, joka vaatii tietynlaista käytöstä ja siihen, joka epäonnistuu käytöksessä kerran toisensa jälkeen. Mielen kohdalla tämä on räikeämmin hullunkurista kuin kehon tapauksessa - kehon kohdallahan voidaan aina kätevästi ajatella, että kyllä tämä mieli, mutta tuo keho, se on tuommoinen, väärä. Kapinoinnissa on jotakin muutosta jarruttavaa, jos tarkoittaa, että on puolustuskannalla ja on paha mieli. “En minä voi muuta, en osaa muuta” ja niin edelleen.

Ei, ei, ei.

Teen nyt näin ja minusta tuntuu tältä. Painan sen mieleen. Hyvä. Entä jos teenkin näin? Miltä sitten tuntuu?

Osaako mieli valita vaihtoehdon, joka sujuu kevyesti ja hyvän tuulen ylläpitäen? Eikö tällaisen rakenteen voisi odottaa olevan niin palkitseva, että se vakiintuu, vaikka luontumukset aluksi tietysti haraavatkin vastaan sitkeästi? (Luontumusten voimaa ei tule missään nimessä ali- muttei myöskään yliarvioida. Ne muuttuvat, mutta erittäin hitaasti.)

Vähitellen hahmottuu suurempia kuvioita, joiden halki liikkuu. Tilanteita, jotka kutsuvat esiin erilaisia tunteita, eleitä, kehon asentoja, ajatuksia, pakkoajatuksia, paranoiaa, iloa, halua olla mieliksi, halua syventyä omiin olemisen tuntoihin. (Ei, mieli ja käytös eivät ole mitään pään tai kehon sisäistä. Mieli on maailma, joka on. Maailma, jossa liikun.) Tilanteita, jotka edistävät rauhallisen mielitekniikan mahdollisuuksia ja tilanteita, jotka ovat vielä minulle liian vaikeita. Enhän heittäydy tuosta noin vain puolivolttiinkaan. Usein tunnemme kehollisen osaamisalueemme paremmin - tai ainakin suhtaudumme siihen voimakkaammin epäillen. Tai ainakin minun kohdallani näin on - huomaan olevani todella tietämätön, pitääkö tämä paikkansa toisten tapauksessa niinikään. Ehkä ei - onhan esimerkiksi ihmisiä, jotka jatkuvasti telovat itsensä laskettelurinteissä ja muissa pelottavissa paikoissa, mutta jotka eivät näytä juurikaan antautuvan ihmissuhteisiin, jotka vahingoittaisivat heidän mielenrauhaansa.

Haluaisin oppia tunnustelemaan tajuntaani yhtä tarkkavireisesti kuin olen oppinut tunnustelemaan joitakin kehollisia yksityiskohtia. Kai se edellyttää samalla tavalla detaljoitua harjoittelua. Asia kerrallaan, tunnustelu, mahdollisimman pieni liikahdus, lepo, tunnustelu. Kriisikohdat ovat huonoimpia mahdollisia aloituskohtia tunnusteluun, koska niissä epäilemättä muutos on hidasta, työlästä ja toisaalla tapahtuvaa pohjustusta vaativaa. Ja silti, eivätkö useimmat ihmiset puhu tunteistaan juuri kriisikohdissa ja jopa määritä itseään pitkälti niihin reagointinsa kautta? Onko heidän käytöksensä heille muuten näkymätöntä tai eikö sen yhteyksiä kriisiytymiseen pidetä olennaisena? Tilanteet, vaaralliset ja ihanat tilanteet, eivät ilmene tyhjästä. Kommunikaatio on viettävä pinta.

Esineet, ihmiset, ideat houkuttavat animismin kuvaamalla tavalla, kutsuvat, harhauttavat, kiinnittävät, vahvistavat. Se, että olen tilanteessa se, joka liikahtaa mieleltäni tai keholtani, ei kerro vielä, että olisi jokin tilanteen yli jatkuva minä, joka olisi aktiivinen juuri tällä tavalla… liikahdus voidaan ajatella myös tilanteen ominaisuudeksi. Ehkä silloin minun ei tarvitse joutua puolustuskannalle vaan pystyn keskittämään huomioni tapahtumiin rauhallisesti? Syventyminen vaatii rauhallisuutta. En tahdo vain tunnistaa sinnepäinhuiskaisevasti, että kas, olen kiihtynyt. Tahdon tietää, miten tarkalleen reagoin. Mitkä ajatukset synnyttävät hermostuksen? Jos toiminta estyy, miksi? Ei auta sanoa vain, että olen kiihtynyt. Se on liian kaukainen yleistys, likiarvo.

Asiasta kirjoittaminen on vaikeaa. Samalla tavalla kehontiloista kirjoittaminen on vaikeaa. Niistä ei ole tottunut kommunikoimaan. Kuten Dewey kirjoittaa, kirjoituksen ja kielen tarkoitus ei ole toisintaa maailmaa tai kokemusta sellaisenaan. Kielen tehtävä on kommunikatiivinen. Symboli “pöytä”, joka on viisikirjaiminen ja vasemmalta oikealle luettava, korvaa siinä nelijalkaisen, puisen objektin luokse taluttamisen, pöydän fyysis-konkreettisen toisen tietoon tuomisen. (En nyt tahdo sotkeutua siihen, että voi olla, että toinen onkin kotoisin kulttuurista, jossa tuo objekti hahmottuisi jonakin aivan muuna. Tai että on tilanteita, joissa pöytä voi olla tanssilattia.) Symbolin “pöytä” ei tarvitse sisältää koko käsitteen syntyhistoriaa, pöydän syntyhistoriaa, evoluutiota ja niin edelleen, ei edes tyypillistä tapaa oppia tunnistamaan ja erottamaan pöydät vaikkapa hevosista. Riittää, että olennainen välittyy.

Mutta mikä on olennaista? Voiko olla yksittäistä (eli ei eri näkökulmia plussaavaa) universaalia “olennaista pöydässä on” -väitettä? Ja: jos olisi, olisiko se millään tavalla mielenkiintoinen? Millä tavalla?

Ei, en onnistu edelleenkään ymmärtämään, miksi yksi havaitsemisen tapa tai konteksti olisi todellisempi kuin toinen. (Kuten esimerkiksi valaistumisesta puhuttaessa annetaan ymmärtää.) Tai mitä sillä edes tarkoitetaan. Todellinen, todellisempi, todellisin. Osaan taivuttaa tuota adjektiivia, mutta en osaa sanoa, mitä tarkoitetaan, jos sanotaan, että tämä tietokone on todellisempi kuin Aku Ankka. Eivätkö niiden olemisen tavat (tilanteet, jossa ne muodostuvat ja esiintyvät ja muuttuvat) eroa niin rajusti, että niiden vertailu jonkin universaalin todellisuudellisuuden (iik) asteikolla on jokseenkin hakuammuntaa? En nyt tarkoita, etteikö jossakin kontekstissa voitaisi sanoa, että tietokone on todellisempi kuin tuo housuton antisankari - esimerkiksi “todellinen fyysisenä esineenä”. Mutta että universaalisti, kaikissa konteksteissa ja mielleyhtymissä todellisempi - laupias taivas.

(Koetan päästä irti sanan “kaikki” käytöstä; yritä ymmärtää. Mieleni rakentaa joka tapauksessa tylsiä stereotypioita ja skeemoja, mutta ei minun tarvitse leikkiä loppuun asti sen kanssa tätä leikkiä - voin ottaa askelen etäämmälle ja opetella olemaan kirjoittamatta, sanomatta ja niin edelleen “kaikki”. Ehkä onnistun. Ainakin siitä tulee keveämpi mieli.)

Sen kyllä myönnän, että on havaitsemisen tapoja, jotka saattavat olla tietylle psyykkiselle rakenteelle tarpeen, helpompia vuorovaikutuksen kannalta ja niin edelleen. Käytännöllisellä tavalla parempia. (Eihän mielitekniikan harjoittamisessakaan muuten olisi mitään mieltä…) Eikä se ole väheksyvä toteamus. Näiden tapojen rakentavuudesta vallitsee pitkälle yhteisymmärrys väestötasolla (vaikkei ehkä eksentrisimpien ja kyseenalaistamisen jumalankuvakseen nostaneiden yksityisajattelijoiden keskuudessa). Me elämme käytännöissä. Arvot, kokemus ja koettu itse emergoituvat käytännöistä. Mikä voisi siis olla tärkeämpää kuin käytännöllinen paremmuus? Jos jonkun asian voi tehdä helposti ja iloisesti tai raskaasti ja tärkeäksi koettuja asioita rikkovasti, miksi valitsisin jälkimmäisen?

Mielitekniikkaan laskeutuminen on monimutkaista puuhaa. Se tekee siitä tietysti mielenkiintoista, mutta huomaan liian helposti alkavani oikeuttaa ja perustella. Siinä on jotakin huvittavaa, juuri kun olen antanut itselleni luvan vain olla, oikeutuksitta ja perusteitta.

Jälleen kerran, yksinkertainen paljastuu vaikeaksi. Mutta jos se käy helpoksi - - se on käynyt kehonkin kohdalla helpoksi - -