Veloena

Herääminen on kummallista. Äkisti sumeaan kairautuu määräisyyttä. Veriappelsiinit, se sanoo, tai pikemminkin tuoksuu ja tuntuu: veriappelsiinit. Veriappelsiinit ostetaan tiilisestä rakennuksesta. Ne makaavat puulaatikossa kylki kyljessä, niiden napojen lähellä saattaa punertaa tai sitten ei. Se riippuu lajikkeesta. Joidenkin kuori on kauniilla tavalla pilkukas, punainen tuntuu uhoavan ihohuokosten lävitse. (Kai appelsiinin kuorta on laillista kutsua appelsiini-ihoksi?)

Hedelmät tuntuvat kädessä viileiltä, niiden paino on miellyttävän pehmeä, kulmaton. Kuori on kova mutta eri tavalla kuin useimpien käsittelemieni artefaktien pinta. Itse hedelmä koostuu monesta hedelmöittymisestä muistuttavasta osasta. Se jakautuu kuoreen, kuorenaliseen säikeiseen valkoiseen, joka peittää kalvojen erottelemat lohkot. Lohkot jakautuvat edelleen hennompien kalvojen erottelemiin hedelmälihan säikeisiin. Keskellä on valkea, sitkeä elämänsuoni, joka ruokkii lohkot. Ai niin, meinasin unohtaa tärkeimmän: siemenet! Siemenet ovat vaaleita, pinnaltaan hieman ryppyisiä. Kun siemenkalvon nyhtää varoen hampailla pois, voi todistaa kasvuvoiman tummanvihreän punkeen.

Kirjoitinko jo, että ne sijaitsevat puulaatikoissa? Niin ne joka tapauksessa tekevät. Sijaitsevat, lepäävät, odottavat. Sitä kävelee halliin, eksyy luomutiskille, noukkii ensin mukaan muutaman juureksen, taittaa kulman ympäri ja katsoo, olisiko hedelmiä, joita pitäisi ostaa.

Veriappelsiinin poimiminen on kummallinen harjoitus. Hedelmä on liian raskas noustakseen kahden sormen pihtiotteella. Sitä paitsi hedelmiä ei tule rusentaa. Niinpä sormet kiedotaan varoen hedelmän ympärille. Mutta kuinka se tapahtuu? Minulla ei ole tästä tarkkaa käsitystä. Voisin vastata, että olen täällä vain töissä. Olen vain töissä tässä kehossa, anteeksi. Palatkaa virka-aikana, ehkä joku vakituisista (paitsi ettei heitä ole) osaisi vastata kysymykseenne. Koska haluan veriappelsiineja pussiin, käteni, joiden luista ja lihaksista ei ole nimeä eikä edes selkeää kuvaa, hakeutuvat hedelmille ja poimivat niitä pusseihin. Täällä pussit ovat pehmeää, huokoista ruskeaa paperia. Hieman epäröiden sitä voisi nimetä jopa kartongiksi, siksi painavaa se on. Pussin suuhun on leikattu siksakkuvio.

Kun appelsiinin poimii käteen, sormiin tarttuu viipyilevä tuoksu. Myöhemmin, kotona, voi empiä, siirtääkö hedelmät kauniista pussista keraamiseen kulhoon. Molemmissa järjestelyissä on esteettiset etunsa ja haittansa. Näin päivä tulee kuluneeksi vähitellen ja rauhanomaisesti. Pussista tai kulhosta, mihin sitten ikinä päätyykään, voi poimia veriappelsiinin, hivuttaa sormiaan sen pinnalla kuin rakastajan iholla, työntää kynnen äkkiarvaamatta ihon läpi luonnollisena lansettina.

Tai mistä minä tiedän, kuinka luonnollista ihmissormien herkkäpiirteisyys on. Eikö sen arvellakin kehittyneen yhtämittaa kulttuurin kanssa? Kuinka luonnollisia ovat majavien padot, kyyhkysten kyky oppia tunnistamaan taideväärennökset asiantuntijoiden akuuttiudella, delfiinien niminaksutukset ja gangbangit?

Hedelmää voi koetella, antaa sen tuoksun kihota siihen kohtaan, jossa istuu. Ikkunan ääressä, jasmiinimuurista vasemmalle. Mutta kuorta ei pidä mennä repimään sormin, ellei halua tehdä, kuten jotkut puolisot tekevät: pyörittää hedelmää lituskaisten kämmenien välissä, painaa sitä varovasti, suostutella hedelmää murtumaan yhtenäisyydestään. Silloin tuoksu tuntuu koko huoneessa, ehkä eteisessä saakka. Mutta tuoksu tarkoittaa rusentumista, jäsennyksen löystymistä. Kun hedelmän kuori on kynitty tuolla tavalla, eivät lohkot enää seiso lautasella tai pöydän pyyhkimättömällä pinnalla jäntevinä, vaan niissä ilmenee väkivallan merkkejä.

Jos puolisoille huomauttaa väkivallan merkeistä, ne saattavat nauraa. Väkivaltaa, hedelmille? Kuinka väkivaltaa voi suunnata johonkin, jolla ei ole tuntoaistia? Ja koska saattaa olla väsynyt, ei ehkä vetoa sabotaasiin, osoittaa vain lohkoja. “Ne eivät näytä enää siltä kuin…” Kuin mitä? Kuin ennen? Kuin lapsuudessa? Kuin miltä niiden pitäisi näyttää? Kuin ideaalitodellisuudessa?

Kuin herätessä… kuin herätessä, kun veriappelsiinit tulevat mieleen. Ei, on asioita, joita ei tule sanoneeksi ääneen. Että on jokin järjestys, kutsukaamme sitä vaikka maailman järjestykseksi tai kuten G. H. Mead tekee, maailmaksi, joka on, järjestys, joka ei tule väistämättä mieleen vaan joka on mieli, rakentaa mielen sellaisena kuin me mielen tunnemme. Veriappelsiinit ovat tällaisia, ne palaavat mieleen tällaisina. Ja nämä lohkot, nämä pehmenneet, ruhjotut lohkot, puolison ystävällisyyden osoitus - nämä ovat jotakin muuta. Nämä sulautuvat ongelmitta tarvetyydytykseni muotoihin, mutta niissä on jotakin epäluontevaa.

Niinpä kun veriappelsiinit on saatu kuljetettua kotiin ja asetettua kauniisti esiin kaiken paperikaaoksen ja pesemättömien astioiden ja lattialla lojuvien arkivillatakkien ja työvillapaitojen kumarrettaviksi, kun hedelmien läsnäolosta on iloittu tarpeeksi ja syöty alle jotakin kunnollista ruokaa, jotankin muuta kuin vietteleviä, aistivoimaisia veriappelsiineja, voi kävellä lattian poikki keittokomerolle (neljä askelta) ja tarttua veitseen.

Älä kysy, miksi veitsen työntäminen hedelmälihaan ei ole väkivaltaa. Ei se tunnu silti, jos veitsi on riittävän terävä. Se tanssii, vain sen kärki työntyy kärkkääseen hedelmään. Neljä kaarta, ja kuoren voi irrottaa varoen. Rantapallojen väriviirut ja sininen lakki, tuossa kasvukohta, kukkavarsi, se merkatkoon puhalluspilliä. (Sen nimen täytyy olla jokin muu kuin puhalluspilli, olisiko se venttiili? Joka tapauksessa olen varma, että ymmärrät, mitä tarkoitan: se mihin rantapallossa puhalletaan, se läpinäkyvä napa, jonka lopuksi voi painaa pallon sisään ja joka häipyy siten häiritsemästä terälehtien ja heteiden tapaan.) Kuoren kiskomisessa on oltava varovainen, pidettävä hedelmän torso vakaana, jotta lohkoista tulee suoria, virheettömiä. Veriappelsiinit ovat kuten ihmiset - jos kiskot liian lujaa ja äkkiä kädestä, ranka taipuu. En tahdo kontrapostohedelmiä, joiden liha riippuu ja selkä särkee. Mutta tuetut, huolellisesti ja rakastavasti kuoritut veriappelsiinit tuntuvat kumman koskemattomilta, vaikka niiden suojakuori onkin riisuttu ja ne ovat maailmassa paljaana lihana.

Silloin niiden nostaminen vasten aurinkoa on nautinto. Mitä punaisia suonia niissä risteileekään! Ja vaikka olisi pilvinen sää, lohkot tuoksuvat ja tuntuvat kädessä kimmoisilta. Suussa ne purskahtavat kirpeänmakeaksi nautinnoksi, joka ei ole lainkaan niin punaista kuin olisi odottanut. Tunnenko syyllisyyttä purressani täydellisen lohkon? Enpä oikeastaan. Mutta kliimaksi on yhtäkaikkisesti jo ohi. Nielaisemiseen ei liity sitä edeltänyttä täyttymyksen tunnetta.

Mutta kenties täyttymyksen tunne ketjuuntuu? Kenties se, että nielen ruokaa, tekee omasta vartalostani sellaisen, että se aiheuttaa iloa, ainakin puolisolle, joka nukkuu pitkään? Tai jollekulle, joka katselee kaupungilla ihmisiä, ja näkee ainakin yhden pitkäksi venyneen selän ja hymyn. Veriappelsiininlohkohymyn, veriappelsiiniin imeytyneen maailman.

Toisin kuin maalliset hedelmät, veriappelsiinit ilmestyvät puisiin laatikoihin vain tiettyyn aikaan vuodesta, merkitsevät tietyn vaiheen vuodenkierrossa. Tänään herään siten, että veriappelsiinit ovat ennen silmien avaamista todellisempia kuin kaksi eriväristä jakkaraani, sovitusnukke ja lipasto, pöytä ja satulatuoli, pakastin, nuo patjaltani näkyvät esineet, jotka majailevat niin hyvin sovituilla paikoillaan, etten juuri potkaise niihin varpaitani. Ja vaikka avaan silmäni ja näen kalusteet ja muistan, mistä ja keneltä ne on saatu tai ostettu, jossain määrin veriappelsiinit vaivaavat minua edelleen, kutsuvat esiin käytöspiirteitä, joita ei ilman niitä esiintyisi.

Ei taida olla muuta vaihtoehtoa kuin kävellä halliin ja käydä katsomassa, olisivatko ne tulleet. Olen hämmentynyt, ja kerran kysymyksen esitettyäni en onnistu muistamaan, mihin vuodenaikaan noita hedelmiä ylipäänsä on saatavilla. Entä jos ne menivät jo, ja olin liian sairas tai työhöni keskittynyt tai ihmissuhteestani huolestunut? Ei, olisiko sellainen mahdollista? Ja silti, en osaa varmasti sanoa, olenko ostanut veriappelsiineja joka vuosi. En edes muista, mitä olen tehnyt joinakin vuosina. En osaa nimetä yhtään tapahtumaa. Ehkä se johtuu siitä, etten ole ostanut veriappelsiineja silloin? On pakko tarkistaa eilen illalla puutarha-arkkitehtuuria käsittelevästä kirjasta mieleen jäänyt kappale:

The construction of individuality in the modern age has left all connections with Church and religion far behind. It has led instead to a world of arts but this world is neither very idyllic nor very aesthetic, cheerful of charming. On the contrary, it is full of necessities and mathematical rigour. Danger lurks everywhere and there is no guarantee of survival. The unity of body and mind is the ultimate idea of the Italian garden. It is a completely newly constituted sphere: particularity. But it can itself furnish only individuality, in whose interior lurks madness and which faces the outside world alone and unaided: master of itself and slave to this same selfhood.

(Lähde, s. 97)

Katson tarkasti tyhjiä kuoria pöydällä, paperin päällä. (Koska on aamu, eikä täällä ole veriappelsiineja, syön tavallisen appelsiinin.) Kuinka olenkaan ohittanut tuon appelsiinin. Olenko tunnustellut sitä kädessäni, ollut varovainen kuoriessani sitä? Olenko ollut kiitollinen jokaisesta syömästäni lohkosta? Siitä että olen elossa? Siitä, että saan kirjoittaa? Että osaan kirjoittaa?

Ei, olen ollut veriappelsiinien hyponotisoima heräämisestäni saakka, keskittynyt johonkin toiseen jossakin toisaalla, antanut sen vallata tätä huonetta ja aamua jossa elän, kasvattanut hedelmien kädessä tunnustelemisen nälkää. Tunnistanut partikulaarisen hedelmän appelsiiniksi viitsimättä syventyä siihen ja sen historiaan, tunkenut sen pala palalta nälkäiseen kitaani. Appelsiinissa ei ole ollut siemeniä tai sitten olen epähuomiossa syönyt ne. Pöydällä, paperin päällä, makaavat vain tyhjät kuoret.