Veloena

Tuntuuko mikään yhtä hyvältä kuin kiskaista viiva hoitamattomien tehtävien ylitse? En ole kirjoittanut tehtäviä paperille ja enimmäkseen kai vakuuttelen itselleni, ettei niitä ihan nyt heti vielä tarvitsekaan hoitaa. Ja silti: kyllä vain, olo helpottuu heti! Olen tottunut käsittelemään asiat mahdollisimman pitkälle saman tien.

Nyt olemme varanneet kaikki majoitukset häämatkalle. Pikku hostalesit kuulostavat oikein sympaattisilta. Meillä olisi koko ajaksi ilmainen huvila merenrannassa, mutta jos kerran menemme Etelä-Espanjaan, tahdon nähdä myös Sevillan ihmeelliset kaakeloidut sillat ja Jardines de Murillon ja Granadan Alhambran. Miltei koko sunnuntai kuluu kartoittaessa tehokkaasti hammameita ja lukiessa arvosteluita niistä. Lopulta päätämme, että Sevillan hammam kuulostaa parhaimmalta, onhan siellä suolavesiallaskin. (Jurotan edelleen sitä, että kuolleen meren allas oli kiinni Serenassa käydessämme. Mitä ihmettä, koko paikan vetonaula… ja ei, en ole mummoutunut, minusta se oli lumoavin osuus vesipuistoa jo kymmenen vuotta sitten.)

Vähitellen matka alkaa saada muotoa, ymmärrettävyyttä. Ensimmäisenä maanantaina menemme mustalaiskarnevaaliin, sitten jo matkaamme Granadaan, jossa on laaja islamilainen yhteisö teterioineen. (Jotenkin hassua, että suomalaisten suosimassa viinimaassa hingun teesalonkeja… viinistä vain väsähtää liikaa matkustamiseen ja seuraavana aamuna suussa on paha maku.) Silti matkaa suunnitellessa tietää, ettei mikään mene, kuten kuvittelee. Paikat näyttävät toisenlaisilta, ruoat maistuvat toisenlaisilta, asiat joihin ihastuu, eivät ole niitä, joista voi lukea netistä.

Mutta sanat on saatava vedettyä yli, jotta ei tunnu siltä, että vapaata viikkoa haittaavat tekemättömät asiat.

Tähän aikaan vuodesta pyöräileminen alkaa tuntua uimista ja vesijuoksemista mielekkäämmältä harrastukselta. Vesijuostessa näet olkapäät alkavat ikävästi krampata silkasta ilman kylmyydestä, eikä se oikein tunnu tarkoituksenmukaiselta, koska juoksen altaassa lähinnä vetreyttääkseni ja voimauttaakseni niska-hartiaseutua ja yläselkää. Eikä muutenkaan aurinko kimmellä samalla lailla veden pinnassa eikä tuoksu ole kesäinen. Toki altaan vedenrajassa on edelleen kiinnostavaa bionöyhtää, kuten männynneulanen (vai mikähän olisi oikea termi, männynneulasia kun on aina kaksi yhdessä; wiki sanoo tästä: “Neulaset ovat pareittain kääpiöversoissa.”) joka laskee ja nousee lipleen mukana eikä jostain syystä osaa irtautua seinästä, kiereksiipä vain sitä ylös ja alas. Mutta tulee kylmä.

Pyöräillessä sen sijaan ei enää tule kuuma ja hikevä olla. Ja jos jotakin, syksy on voimakkaiden tuoksujen aikaa. Ajan Kumpulassa puutalojen välistä ja haistan omenat pihoista. Koko kylän yllä oikein leijuu omenantuoksu, samanlainen kuin löyhähti viikkaamastani muovipussista, jossa oli ollut omenoita. Omenan tuoksu on ihana, oikein täyteläinen ja viekoitteleva. Omena, kuten kahvikin, on niitä aineita, joita on ihanaa nuuhkia, mutta joiden elimistöönsä tunkemisesta seuraa yleensä vain ikävyyksiä (ainakin jos omena on raakaa). Jo maku suussa on uhmakkaan hapokas eikä tunnu olevan mitään sukua herkän aromikkaalle tuoksulle, ja vatsassa ja suolistossa hapot vasta alkavatkin tuntua. (Mutta ei siitä sen enempää. Luotan kuvittelukykyysi.)

Omenoiden lisäksi tuoksuvat mätäneminen ja maatuminen. Metsän läpi polkiessa syksyn kirpeät ja raikkaat tuoksut oikein lennättävät jalkoja vinhaan tahtiin. Tämä syksy on kummallinen - koko tämä vuosi on ollut kummallinen, niin paljon erilaisia kiireitä, ja nyt Vompsu makaa vain sängyssä käsipotilaana, emmekä voi mennä sieneen, koska vaikka minä voisinkin, kuka sitten tekisi hänelle puuroa ja voileipiä kotosalla? Metsä tuoksuu houkuttelevalta, mutta on vain poljettava pyörää kotiinpäin ja oltava vastaamatta kutsuun vaellella kaikessa rauhassa puujättiläisten välissä ämpärin ja veitsen kanssa, edetä maastoa silmät ympyriäisiä muotoja etsien. Palstalla on sentään käytävä. Madot ovat kiskoneet paksun ruohosilppukerroksen maan sisään, ja kyllä ne ovatkin hyvin syöneen näköisiä. Herneet ovat luhistuneet lehtihomeiseksi keoksi, mangoldit sen kun kasvattavat vahamaisia kuohujaan. Sade on läiskinyt mätiä pisteitä tuoksuherneiden silkinhienoihin terälehtiin ja tahrinut unikon punaisen keltaisin siitepölyläikin. Kurpitsan oranssit kukat ovat repaleisia jo.

En näe kaupunkia kaikilta näiltä yksityiskohdilta, livun enimmäkseen maisemien ohi tai läpi, ne muuttuvat joksikin imaginaariseksi, kunnes sitten juhlista tullessa yö on äkkiä niin kylmä, ettei oikein tuoksu miltään. Kylmä tunkee kuviosukkahousujen ja kevytrakenteisten lenkkareiden sisään, pysähdymme katselemaan kaniineja. Ohikulkija luulee miesseuran pissivän urheilukentän nurmelle aidan raosta ja kieltää tekemästä niin. En saa selvää sanoista, koska en odota kenenkään puhuvan pissimisestä, mehän katselemme kaneja. Ja kun sitten käännymme, näen äkisti maiseman: talojen muurin, risteyksen ylle kuroutuvat raitiovaunujen sähkölinjat. Yksi vaijereista on kiinnitetty talon tupakanruskeaan seinään ovenkahvan näköisestä pidikkeestä, muut lähtevät kahvattomasta möykystä. Tuossa suuressa risteyksessä tunnelma jäsentyy äkisti epähelsinkiläisesti, joten maisema pysäyttää sen sijaan että sen sisään vain kävelisi hyräillen, tallustelisi sen läpi kotiin nukkumaan.

Luoja paratkoon, miten saatan mättää tekstiä valmiiksi, kun tarpeeksi harmistun sen vatvomiseen! Tänään käy juuri niin, jurotan itsepäisesti työn ääressä ja keskityn siihen ja muu maailma katoaa. Harmistuksen läpi pilkahtelee iloa, kun poliittisen historian kuviot ja kumarrukset eivät voi olla naurattamatta. Vai mitä sanotte tästä: kuusikymmenluvulla oltiin huolissaan pitkätukista, parikymmentä vuotta aiemmin otsatukka oli ollut kiihkeän agitaattorin tunnusmerkki. Kerrassaan hassunkurista! (Muistan näitä pahastuksen ja moraalinärkästyksen hetkiä esimerkiksi lapsuudesta mummun kanssa: mummu suuttui, kun tahdoin pitää paitaa housujen päälle kuten muutkin lapset. “Ei sillä lailla kukaan kunnon kansalainen pidä, se on ryssän tapa!” Vedin paidan housunkauluksesta vaivihkaa koulunpihalla kun mummu käänsi selkänsä - minun luokkani mielestä nimittäin paidan housuihin änkeäminen merkitsi jokseenkin varmasti tekijänsä vammaiseksi eli homoksi - kun ala-asteen opettaja kysyi sanoja tiuhimmin viljeleviltä, tiesivätkö nämä, mitä nuo sanat tarkoittivat, kävi ilmi, ettei kukaan tiennyt; tiedettiin vain, että sanassa oli jotakin pilkkaavaa ja sen tarkoitus oli leimata sovelluskohteensa sanojan joukkoon sopimattomaksi.)

Myös tulenpalavat puheenvuorot siitä, miten jokin kehitys ei ole “luonnollista” tai “ihmiselle luotu osa” saavat hihittämään. Esimerkiksi en osaa sovittaa yhteen sitä, miten oli mahdollista, että samaan aikaan toitotettiin, että ihminen on luonnostaan itsekäs tai itsekkääksi luotu, ja siksi hän ottaa kaiken irti valtion tukimuodoista ja jopa tekeytyy sairaaksi saadakseen niin ilmaiseksi rahaa (ja tämän takia pääteltiin, ettei tukimuotoja tulisi holtittomasti perustaa, olihan aina perhe) ja sitten kuitenkin, että ei ole ihmiselle luonnollista jättäytyä yhteiskunnan elätettäväksi pullasorsaksi. Luonnollista ei ole se, että käyttäytyy luonnollisesti? Jep. Myös kuvaukset naisten “luonnollisista” taipumuksista ovat käsittämättömiä. Tuon isoäitien ja -isien ajan kristillis-siveellis-patriarkaaliselle eetokselle tekisi melkoisen kolauksen kuunnella Vompsun ja minun kotikeskusteluja ja sukupuoliroolituksia. Varmasti meidät molemmat leimattaisiin “luonnottomiksi” tai jotain muuta yhtä hullunkurista, meidän luonteemme kun tuntuvat monin kohdin asettuvan juuri stereotypioita vasten - Vompsu on enimmäkseen paljon sovinnollisempi ja pehmeämpi, empaattisempi ja rauhallisempi temperamentiltaan, mutta ei toisaalta tunne niin suurta vetoa asioiden etäännytettyyn pohdiskeluun.

Suunnattoman hullunkuriselta tuntuu myös törmääminen asenteeseen, joka kirkasotsaisesti vakuuttelee, että tämän hetken kuviot ovat täysin selvillä ja ainoat oikeat ja moraalisesti hyväksyttävät, vaikka samalla myönnetäänkin, että menneisyys uljaine suunnitelmineen pyllähti oikein komeasti ja että tulevaisuudessa uhkaavat mädäntyneisyyden ja piittaamattomuuden alhot, jos nyt ei kääritä hihoja - ja että kaikki tietysti riippuu siitä, että oma tämän hetken suunnitelma hyväksytään ainoaksi oikeaksi yhteiseksi hyväksi. Siinä on jotakin tajuttoman hassua.

Ylipäänsä politiikkaan liittyvä moraalinen paatos tuntuu kummalta. Ja tavallaan tuntuu ilkeältä huvittua siitä, sillä varmasti tuon ajan historialliset henkilöt olivat aidosti huolissaan siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Mutta paljonko heidän huolensa siinä painoi? Jonkin verran toki, mutta lopulta varsin vähän. Ja ainakin tuntuu herkullisella tavalla kamalalta lukea, kuinka joku vakuuttaa jotakin aivan hurupäistä kuten että vain kristilliseen uskoon turvaaminen voisi taata järkevien (eli niiden jo tiedettyjen omien) ratkaisujen läpi menemisen ja yleisiksi uskomuksiksi tulemisen. Kamaluus on herkullista kai vain siksi, että tietää, etteivät nuo ratkaisut menneet läpi.

Mistä omat hyvään elämään uskomukset voi tietää oikeiksi muiden kuin itsensä kohdalla? Tai ehkä poliitikot eivät tuolloinkaan kuvitelleet, että heillä oli hallussaan viisastenkivi (sellainen on pelottava ajatus), mutta kokivat, että siltä piti vaikuttaa, jotta heitä äänestettäisiin? (Sekin on pelottava ajatus - aika holhoavaa olettaa, että äänestäjät haluaisivat nimenomaan tulla johdatetuiksi jo jonkin valmiin kuvion mukaisesti.)

Tuntuu hurjalta myös lukea kiihkeitä puheenvuoroja perheen asemasta ja sitä uhkaavasta rappiosta, jos yhteiskunta liikaa ottaa perheen tehtäviä (kuten maksaa lasten koulutuksen). Puheenvuoroissa oletetaan, että perhe on jonkinlainen rauhan ja yhteisymmärryksen ja tuen tyyssija, mutta käsi sydämelle: kuinka monen 30- tai 40-luvulla syntyneen perhe oli (lähinnä) tuota? Itse ainakin koen, että yhteiskunnan tuki esimerkiksi opintorahan muodossa teki mahdolliseksi sen, ettei syntynyt rajumpaa yhteentörmäystä sen suhteen, mitä sain alkaa opiskella tai mihin ammattiin halusin. Varmasti vanhemmillani olisi ollut antaa rahaa esimerkiksi opintorahan verran, mutta aika harvat vanhemmat ovat opintojen suuntautumisen suhteen yhtä pyyteettömiä kuin valtio Kelan muodossa. Niinpä omassa mielessäni seuraussuhde on jäsentynyt aika lailla päinvastoin: millaiseksi monen perheen asema muuttuisi, jos yhteiskunta jättäisi sen äkisti heitteille, markkinavoimien armoille?

Vuosikymmenten takaista poliittista keskustelua lukiessa muistan äkisti joitakin isovanhempieni kummallisuuksia, jotka käyvät tuon tekstin myötä ymmärrettävämmiksi. He ovat toden totta eläneet Suomessa, jossa on ollut aivan mahdollista syyttää esimerkiksi kaunokirjallista teosta jumalanpilkasta… Heidän maailmansa on tosiaan ollut toinen, siinä on korostettu aivan eri tavalla yhteishyvää ja uhrautumista, mutta jotenkin tiukkapipoisella ja suvaitsemattomalla ja ahdistavan normatiivisella tavalla. Heillä ei selvästikään ole ollut samassa mielessä itsestäänselvyytenä, että he voivat kuunnella olojaan ja järjestää elämäänsä niiden ohjaamina.

Voi isovanhempia. En ole aiemmin tajunnut, että olen näyttänyt heidän silmissään yhtä aikaa sekä kolmikymmenluvun agitaattorilta (otsatukka) että kuusi-seitsemänkymmenluvun pitkätukkaradikaalilta (letittämätön pitkä tukka)! Ja paita housun päällä ja niin edelleen… Tästä tulee mieleen se, kuinka jotkut itseäni hieman vanhemmat puhuvat kauhistuneesti pissiksien vaatteista. Varmasti paita housun päälle on jo unohtunut pahelistalta, koska nykyään kuka hyvänsä isovanhempi lienee iloinen paidasta, joka ulottuu housunkaulukseen saakka, saati sen yli. (No, nythän meillä on taas siveän pitkä ja säkkimäinen muoti, mutta UFFilta löytyy kyllä napapaitiksia enemmän kuin kotitarpeiksi.)

Muutenkin isovanhempien maailmankuva on pyörinyt mielessä, sillä tapasin maaseudulta kotoisin olevan ystävän, joka koetti selittää minulle, mikä on tallukka. (Hänen mielestään minun olisi kuulunut tietää, koska “olethan sen verran perinneihminen” mihin minä: “en ole” ja hän: “no sen verran käsistäs kätevä” mihin taas: “en ole”…) Hänen kuvattuaan tallukan materiaalia ja rakennetta kysyin: “Ai onksse niinku espadrillokset?” Johon hän: “Mitä NE ovat?” Vastasin: “No luulen et ne on suunnilleen sama asia: punospohja, kangassisäpohja ja päällinen.” (En kysynyt, missä hän on oleillut viimeiset kaksikymmentä vuotta, jolloin noita kenkiä on kutsuttu espadrilloksiksi.) Oli hassua huomata, miten erilliset ja erilaiset meidän sanastomme olivat.

Joka tapauksessa, nyt tekstiurakka on ohi! Se on hyvä, koska poliittinen historia saa oloni jotenkin epämukavaksi ja kihiseväksi ja levottomaksi. (Oikeastaan myös poliittinen toiminta nykyäänkin; on hyvä, että on ihmisiä jotka sietävät sitä suvereenimman oloisesti, minusta siihen ei olisi, olen aivan liian suunnaton ja hetkula ja hihitän vähän liian helposti moraaliselle paatokselle ja toisaalta sitten kun itse poden sitä - tietysti teen niin välillä, se käy huomaamatta ja tuntuu vain asialliselta ärtymykseltä - saatan kokea, että maailma on totisesti järkikäytäntöjä vastaan pontevasti. Huooh… onneksi en ota itseäni liian vakavasti, muuten varmasti vetäisin paperipussin päähän, enkä enää uskaltaisi sanoa sanaakaan.

Ihanaa, vapaus! Se kuulostaa sateen ropseelta ikkunassa ja vesijuoksulta. Tunnen itseni hyvin onnelliseksi, kun saan irtautua poliittisesta paatoksesta ja sellaisista tiuhaan kajahtelevista määreistä kuin kristillis-siveellinen ja oikeamielinen. Onneksi sellaiselta vaikuttamisesta ei tarvitse enää kantaa huolta! Mutta tämänkin tekstikurjuuden hyödyn huomaa selvästi: osaapahan ainakin iloita siitä, että on vapauksia tuollaisista seikoista.

Miksi vänkyräinen tertturanka kypsässä punaisessa tomaatissa näyttää taiteelliselta tyhjällä pöydällä tai ikkunalaudalla, mutta ei mikron viereisessä kaaoksessa? Onko tanssiva joukko taidetta, jos sillä ei ole näyttämöä, jolle yleisö ei voisi periaattessa astua esityksen aikana? Entäpä lavatanssit - ovatko ne taidetta muuten kuin elämäkin on?

Tarvitseeko minun kehystää nämä valokuvat ja naulata niiden kehyksille paikat seinälle, jotta voin nauttia niistä täydemmin kuin nyt, kun ne ovat kiepillä taistelevien metsojen teekannun päällä, runohyllyn ylisillä? Entäpä nämä runot - nämä kirjat, joita en ole availlut pariin vuoteen? Ei kai muistamiseni nyt sentään taidetta ole? (Etenkin kun muistini väärentää etevästi asioita, kuten kai parasta mielenterveydelle onkin. Vai onko?) Tai tuo taulu, joka tuossa jo riippuu, grafiikanlehti Venäjänmaalta, lahja taiteilijalta, milloin oikeastaan pysähdyn havaitsemaan sen esteettisiä kvaliteetteja sellaisenaan? Eikö se pikemminkin ole osa seinää, eikö huomioni polveile siihen vain huoneen osana, maailman osana?

Kun keskityn johonkin, enkö silloin katoa? Mikä on tämä paniikki, kun kuuntelen Vompsun terapeutin ystävällisesti meille lainaamaan mindfulness meditation -setin ensimmäistä ceedeetä ja rauhallinen miesääni kehottaa keskittymään hengitykseen mitenkään hengitystä muuttamatta? Onko sellainen mahdollista? Eikö muka huomioni ole voima, joka jähmettää tapahtumisen esineiksi, suorituksiksi, muodoiksi? Joka johonkin minussa suuntautuessaan työntää tuota kohdetta sijoiltaan? Joka johonkin tuntoaistittomaan ja kanssani hermoverkkoa jakamattomaan kohdistuessaan työntää tuon toisen kutsun syrjään ja kohtaa tuon toisen vastuksen sinne saakka, että unohtaa suuntautuvansa ja tulee osaksi tuota toista? Ja millä lailla tuo toinen on silloin muka erillinen minusta, enkö muka kanna yhteyttämme sisälläni lopun elämääni ja suuntaudu uudelleen siitä muistuttaviin tuokioihin, tilanteisiin, tansseihin, näytelmiin, painu ihoa vasten ja unohda kaikkia rumia sanoja?

Onko mitään intiimimpää kuin alkaa hengittää toisen tahtiin tahtomattaan ja huomaamattaan?

Osaako joku hengittää pakottamatta asiaan keskittyessään?

Ovatko minua enemmän ne asiat, jotka tiedän ja joista päätän, vai sellaiset seikat kuin tapani kävellä tai ojentaa käsi, hymyillä tai väräyttää nenääni? Olenko enemmän se joka ajattelen olevani vai se, josta yllätyn, ja kuinka usein unohdan yllättävät seikat? Ja enkö joka tapauksessa luota hahmottomaan elämänvoimaan tai minuuteen tai kokemukseen tai lihasmuistiin, sillä en erityisemmin murehdi, osaanko tänään kävellä kauppaan ja takaisin enkä sitä, tunnistanko äitini hänet tavatessani tai siitä, ymmärränkö sinun sanojasi summittaisesti, kun vastaat kysymykseeni?

Ja miksi käy niin, että kun hengitys ensin vaikeutuu ja levottomuus kuohahtaa, pian rentous valtaa maailman ja ceedeetä on mahdotonta kuunnella loppuun nukahtamatta tai ainakin laskeutumatta jonnekin hyvin hiljaiseen ja liikkumattomaan tilaan, jossa hengityksen keinu on ainoa aistimus? Onko tämä jokin pienimuotoinen katharsis?

Miksi voin tanssia yleisölle vain niin, että yleisö on pimeässä tai suljen silmät tai päättäväisesti kohdistan mieleni siihen, miltä tanssiminen tuntuu lihaksissa ja nivelissä, luiden kulmauksissa ja tasapainoaistillisesti? Irtoavatko nämä sanat minusta sillä tavalla, että kukaan niiden lukija ajattelee niiden voivan olla hänen omia sanojaan, esimerkiksi sellaisia, jotka hän aiemmin kirjoitti lapulle, ja sitten lappu hukkui ja nyt joku on laittanut ne nettiin?

Mikä on tämä huomio, joka kohdistuu ja liikahtelee? Jos se pystyy näkemään rytmin eristämättömässä tomaatinrangassa sekasotkun keskellä, miksi se tahtoisi siivota? Haluaako se oikeastaan vaikuttaa miltään tai tulla tarkastelluksi? Olen melko varma siitä, että se haluaa jakaa hetkiä ja tunnelmia, unohtua tuntemuksiin, lakata skannaamasta, rauhoittua, mutta eikö tämäkin varmuus päde vain joihinkin hetkiin?

Ja jos minuus on jotakin näin hataraa tunnettuna ja toisaalta monoliittimaisen luotettavaa tuntemattomana ja ohjaavana, jotakin näin tilanteista ja hengitysvaikeuksista erottumatonta, miksi olisin huolissani siitä tai suostuisin kuvaamaan sitä työhaastattelussa muutamin adjektiivein? Eikö riitä, että hengitän ja että stressihormonini huuhtovat näitä pehmeitä rantoja ja että yö ja päivä tahdistavat maailman ja että tahtiin on helppoa myöntyä? Osaisinko edelleenkään vastata niille, jotka sanovat, ettei tällaisella hiljaisella kysymisellä ole väliä? Onko vastaamisella väliä?

Mitä tapahtuisi, jos vaikeus hengittää luonnollisesti käskettäessä lakkaisi?

Seuraan ilahtuneena herra Lohta, joka juoksee villinä ja töytäillen laserkynän punaisen valopisteen perässä. Ajatella, että tuo pelkkä heijastus saa abstraktioista piittaamattoman katin hyökkäämään ja läimimään seinää kuin vimmastuneen sulkapalloilijan!

Mutta toisaalta - heijastushan on valoa ja valo energiaa. Ei tuo heijastus ole siten mitään sen abstraktimpaa tai kuvitteellisempaa kuin kissa ja Vompsu ja minä ja satulatuoli - tai nämä sanat. Laserkynällä ei saisi osoittaa silmään, varoitetaan paketissa. (Eikä aurinkoonkaan saisi katsoa suoraan, muistan samassa. Ja aurinko - sen energia siirtyy kasveihin ja meihin. Mikä tässä huoneessa ei ole tuosta energiasta?) Ja sitten vielä sekin, pystyykö kissa jonkinsortin abstraktioihin. Lohi esimerkiksi toisinaan tahtoo ulos. Silloin se huutaa tietyllä äänellä oven edessä eikä sen viestistä vallitse erehtymisen mahdollisuutta. Jopa vieraat ihmiset tajuavat, että kissa haluaa jotakin, mitä ei ole tässä ja nyt - se haluaa toisaalle, jolkottamaan kadunviertä valjaissa ja pureksimaan puistosta löytämiään nokkosia ja juolavehniä. (Se on hyvin nirso kasvien suhteen ja nämä kaksi varsin ravinnepitoista kasvia kiehtovat sitä eniten. Toisaalta ravinteista ei liene paljon iloa, koska joka tapauksessa sen ahmiminen tähtää oksentamiseen.) Jos kissalla ei ole jonkinlaista ideaa tai aavistusta (tai miksi sitä nyt sitten tahdotkaan kutsua) tuosta toisenlaisesta, miksi se noin käyttäytyy? (Etenkin kun on monta kertaa huomattu, että manguttuaan ulos se kävelee reippaasti kun taas meidän päätöksellämme ulos vietynä se vain mököttää.) Tietysti voidaan kiistellä siitä, onko ulospääsemisen representaatio tai presentaatio oikeastaan abstraktio, mutta jotakin sekin on, enkä toisaalta tahtoisi väittää, että omat representaationi yleensä yltäisivät tuota ylväämmille tasoille. Muistopohjaisia nekin tapaavat olla, ja matemaattisia olioita nyt en tajua juurikaan muuten kuin muistinvaraisesti tyyliin kakspluskaksonneljä.

Laserkynä on joka tapauksessa ihmeellinen ja oikein hyvä kissankuntoutusvehje. Kun jossakin vaiheessa syksyä pieni pannumyssykissa muuttaa tänne eksältäni, sitä pitää saada aktivoitua, ja ainoa keino, jonka keksin, oli laserkynä. Lohi, usein aika staattinen testieläin sekin, ainakin ryhdistäytyy hurjaksi kuntoilijaksi.

Huomaan ajattelevani kissan vilistämistä seuratessani, että olisi kauhean kätevää, että meille ihmisillekin olisi omat punaiset pisteemme. Sitten hätkähdän - aika monelle tuntuu olevankin. Ja harvoin nekään paljastuvat siksi meheväksi ampiaiseksi tai verta ilahduttavasti tirskahtavaksi koiksi, joksi kissa ehkä valon jäsentää. (Ei se sitä kyllä ampiaiseksi luule, koska sillä on ampiaiselle ihan oma mäkätyksensä.) Ehkä valo on vain ota-kiinni-atrappi? Vähän kuin ilmainen lounas?

(En muista, että olisin koskaan kieltäytynyt syömästä, jos ruoka vain osuu siihen kapeaan sektoriin, jota voin ja tahdon syödä. Usein en oikeastaan edes tahtoisi ahmia jotain patonkia juhlissa, en vain tiedä, miten olla muhmuttamatta koko ajan.)

Alkaa naurattaa koko touhu, kissa ja sen touhukkuus. Samaa touhukkuutta kai itsekin uhkun työnteossa. Ja mitä minä oikein ajattelen? Ruokaa…

Tahtoisinpa nähdä sen kojeen, jossa heijastettaisiin aistejani hemaisevalla tavalla jonnekin suoristusten tuolle puolen ylimaallisia kirsikkasuklaan paloja, tarjottimellisia thairuokaa, tuoreita mehukkaita kirsikoita ja aprikooseja, halvakekoja, viininlehtikääryleitä… Voih. Kuinka kummallista. Kyllästyisinköhän pian ryntäilemään ja läpsimään?

Tuollainen projektio olisi kyllä tavattoman kätevä. Toisinaan koen näet voimakkaita motivaatio-ongelmia, joita en osaa kyllin hyvin ratkaista. Esimerkiksi tällaisella viikolla, jolloin on puristauduttava kokopäivätyöhän ajatuksella, herään kuolleista vain syömään ja nukkumaan. (Ja hilloamaan ja mehustamaan omenoita. Kiitos niistä! Kaksi muovikassia omenoita ilmaiseksi on iso lahja!) Tuntuisi varmasti paremmalta tehdä työtä jokin tuollainen heijaste-energia mielessään, tuntea sähköistyvänsä siitä. Tämän kertainen tekstiurakka on vain niin tylsä, etten osaisi kuvitella sitä itsekseni lainkaan, enkä koe saamaani rahaa lainkaan tarpeeksi motivoivana tällä erää, en vaikka muistuttelenkin itselleni häämatkasta ja siitä, kuinka siellä pitää olla euroja. (Onneksi syyskuuksi sovittu työ on aivan eri maailmankaikkeudesta - laskutankin siitä alennettua tuntihintaa, jotta sain sen varmistettua itselleni. Ja voi olla, että lokakuussa häämatkan jälkeen saan keikan tatuointiliikkeen päivystäjänä, mikä olisi aika vau, koska mitään sellaista en ole vielä tehnyt, vaikka lukion tutustumme työelämään -päivän vietinkin tatskastudiossa, se kun ei vaikuttanut ihan niin tylsältä kuin muut äkkäämäni vaihtoehdot.)

Ollapa kissa, ajattelen. Hurmaantuapa laserkynästä noin. Mutta sitten huomaan, että hurmaannunhan minäkin siitä välillisesti - katsoessani kissan innostusta.

Ystävätär selittää kantansa - että on vasta vähitellen ymmärtänyt, että on naisellinen - niin monimutkaisin lausein, että putoan kärryiltä ja käsitän asian täysin toisinpäin kuin hän on tarkoittanut lausua. Onneksi hän sitten selventää, miten asian ajattelee, ja yritän kääntää mieleni täysin päinvastaiselle kannalle ajateltuani ensin toisinpäin. Kun tassuttelen paljan jaloin ja pyyhkeeseen kääriytyneenä kapeankorkealle pihamaalle tihkusateeseen, huomaan mieleni pullikoivan edelleen vastaan ja takertuvan hakasmaisesti käsitteiden kudokseen. Mitä naisellisuus edes on? Voiko mikään oikeastaan uhata sitä?

En keksi kuin yhden uhkan - seksuaalisen tyytyväisyyden. Minusta ainakin sukeutuu varsin pian lapsi, kun kiinnityn johonkin ihmiseen. Ei lapsi siinä mielessä, etten pitäisi huolta asioistani, vaan seksuaalisuuden nimissä - jokin enimmäkseen neutri, joka ei jaksa stressata sellaisista seikoista kuin miltä nilkat näyttävät tai onko ripsiväriä. Tuntuu tavattoman kiinnostavalta, että tiedän ihmisiä, joilla muutos tapahtuu juuri päinvastoin - he ovat suhteettomina neutrimpia kuin suhteissa. (Tai sitten se, minkä kuvittelen suhteeksi samassa mielessä kuin omatkin suhteeni, onkin jotakin muuta - samantapaista kuin omat hupsisteluni eli epämääräisen ei-vakavissaan-kunhan-huvikseen -juttuni.)

Mutta en viitsi sanoa siitä ääneen, koska pihalla istuu viillyttelemässä tatuoituja miehiä. Tuijotan vain ylös sateeseen höyryten saunan lämpöä sateiseen sunnuntai-iltaan. Miehet puhuvat jotakin vierasta kieltä, jota en tunnista.

Ystävä puhuu myös toisesta kiinnostavasta seikasta, sopeutumisesta ja sen nopeuden arvioimisesta. Puheenaihe yllättää täysin - en ole koskaan tullut ajatelleeksi, että omaa sopeutumistaan voisi osata arvioida. Mutta kun ajatus on kerran esitetty, se tuntuu kiinnostavalta, ja haluaisin heti osata arvioida, sopeudunko nopeasti. Ongelman muodostaa vain se, että minulta puuttuu mittapuu, sekä se, että epäilemättä on asioita, joihin sopeutuminen käy itseltäni varsin huomaamatta ja ponnistuksitta (kuten vaikka sellaiseen elintasoon sopeutuminen, joka varmasti saisi monen muun vain kärttyiseksi), ja sitten niitä, joihin en vain onnistu asettumaan (kuten ristimänimeni). Ystävä kuvaa hyvin prosessin - sen, kuinka ensin on jotenkin levoton olla ja sitten äkkiä lievä ahdistus hellittää varottamatta.

Olen kutsunut sitä mielessäni loksahtamiseksi. Kun olot käyvät monimutkaiseksi ja ajatukset surisevat tarpeeksi kysyvinä mielessä ja tajuaa, ettei osaa vastata yhteenkään niistä lähellekään tyhjentävästi, hyvä jos edes täydentävästi, ensin asettuu tuohon levottomaan kysymisen ja avoimuuden tilaan ja sitten äkkiä kysymykset lakkaavat. Yllättävää kyllä, niin se tuntuu käyvän. Vastauksia kysymyksiin ei toki tiedä edelleenkään, mutta ne lakkaavat kummittelemasta ja häiritsemästä. Onko tämä ratkaisu oikea valinta, esimerkiksi. En osaa sanoa, ovatko nyt elämäni puitteet muodostavat käytännöt olleet oikeita valintoja, en oikeastaan edes, missä määrin ne ovat olleet valintoja ja missä määrin kokeiluja, “tosiasioihin” alistumisia tai silkkaa huomaamattaan johonkin ajautumisia. Silti en osaa vaivaantuakaan näistä seikoista. Olen jo loksahtanut niihin, ja niistä irtautuminen toisi mukanaan surisevat kysymykset. (Joita kyllä ensisijaisesti pidän hyvänä tilana, koska pahimmalta tuntuu elää sillä tavalla, että osaa kuvitella viikon eteenpäin - vaikka edes työasioiden suhteen. Kuten nyt: deadline on sunnuntaina, enkä oikein pidä tämän viikon mielenmaisemasta, koska tiedän sen värittyvän viime silauksen vaatimalla pedanttiudella ja sen jälkeensä jättämällä iltojen väsymyksellä ja päänkivistyksellä.) Jotkut kysymyksistä on sellaisia, jotka ajavat minut lähes raivohulluuden partaalle, kuten esimerkiksi kysymys naisellisuudesta.

Olen enimmäkseen tyytyväinen kun saan olla valtaosin neutrina. Silti tuntuu hauskalta mennä pitkästä aikaa itämaiseen tanssiin, joka on niin naisellista ja pienieleistä. Se koostuu tilasta, jota aika harvoin koen nykyisessä elämässäni, ja tuntuu hauskalta tasapainottaa elämää siihen suuntaan, mitä siinä muuten on vain vähän. Laupias taivas, eihän ihminen voi olla kauempana sulokkaasta viettelijättärestä kuin meikäläinen. (Tai näin sen ainakin itse hahmotan, enimmäkseen pidän itseäni energisenä ja huolettoman eläinmäisenä ja melko usein näkymättömänä.)

Ah, tästäpä tuleekin mieleeni, että olin suunnitellut bloggaavani lukemastani artikkelista “Who blogs? Personality predictors of blogging”. (Se löytyy PsychInfo-tietokannasta, jota voi käyttää Helsingin yliopiston verkossa.) Muuten artikkeli on varsin höppäinen, mutta on siinä jotakin kiinnostavaakin, kuten esimerkiksi tekijöiden ounastelemat uhkakuvat, jotka kuulostavat kaiulta eksäni bloginäkemyksistä joitain vuosia sitten:

One potentially alarming aspect of these findings … is that a high proportion of the individuals who blog report that they are writing about their personal lives and provide some amount of identifying information and they do so while using a communication mode that is prone to perceived anonymity and increased self-awareness. Thus, one implication of these findings is that many individuals treat blogs as a private journal yet they are doing so while providing identifiable information. Future research should examine the psychological consequences of engaging in such behavior and seek to demonstrate a direct link between blogging and increased private self-awareness.

Hmm, tuo viimeinen lause jää itselleni vähän pimeäksi, koska onko blogiin laitettu nyt enää yksityistä? Mitä yksityinen ylipäänsä tarkoittaa? Tarkoitetaanko tuossa ehkä, että kirjoittaessaan nettiin aiemmin yksityisasioiksi mielletyistä jutuista ihminen joutuu tunnustelemaan tarkasti oman yksityisyytensä rajoja? Ajattelevatkohan kirjoittajat, ettei rajoja tulisi ylittää kokonaan tai osittain? Minua ainakin on auttanut monen yksityisyyden lukon murtaminen, kun olen pelännyt koko päivän negatiivisia reaktioita ja sitten huomannut, ettei kukaan tuomitsekaan ajatuksiani tai ei ainakaan vaivaudu ruoskimaan minua niistä julkisesti. Ja toisaalta, olen huomannut, että ihmiset saattavat hämmentyä ja joskus suivaantua sellaisista seikoista, joiden en ole voinut mitenkään kuvitella ärsyttävän ketään. Se on vähentänyt ihan pönttöjä pelkoja siitä, että omissa ajatuksissa on jotakin kroonista vikaa ja että niiden pitäisi olla jotenkin toisenlaisia kuin ne ovat. (NO, tuskin ne nyt ihan noin toteamalla muuttuisivatkaan…) On myös hyvä huomata, että jotkut omina kauheina omituisuuksinaan pitämänsä asiat ovatkin monen toisenkin jakamia. (Tällaisia tunnustamattomia joidenkin jakamia kuvioita kutsun mielessäni transsubjektiivisiksi. Jos niistä puhutaan tai kirjoitetaan riittävästi, niistä voi tulla intersubjektiivisia.)

Toki on yksityisiä alueita, joista en kuollaksenikaan kirjoittaisi netissä. Ei niihin liity mitään pahaa tai kamalaa, mutta haluan pitää ne yksityisinä. Mutta minusta tuntuu myös aivan selvältä, että suurin osa ajatuksistani ja reaktioistani ei ole siinä mielessä yksityisiä, että minun pitäisi yrittää varjella niitä toisten katseilta (ja jollakin tapaa huvitun, kun huomaan vikiseväni peloissani jostakin kirjoittaessani). Ja tuskin edes onnistuisin salaamaan reaktioitani, vaikka en pitäisi blogiakaan. Ihmiset ovat kuitenkin varsin tarkkoja havaitsemaan mielentiloja ja mielenmuutoksia, eikä persoonana kukaan meistä tyhjene näihin jo kerran läpikäytyihin tapahtumiin - eikä etenkään niiden sanallistuksiin. (Paitsi että tapahtumat eivät ole täysin sanallistettavissa, on myös tulevaisuus ja hidas, välillä puun takaa hyppäävä muutos, loks-muutos, omista reaktioistaan yllättyminen, sekä toisten palautteeseen reagoiminen eli tilanteen käytöstä määräävyys. Minusta on jotenkin vastuullisuuden ohella myös kauhean hauskaa myös se, että määrään käytökselläni sitä, millaisia toisista muovautuu. Jos käyttäydyn porsaasti, ilmapiiri on ankea ja ihmisten vaikea olla, jos käyttäydyn sovinnollisesti ja hyväksyvästi, on helppoa hengittää ja tehdä juuri niitä asioita, joita toinen haluaisikin tehdä. Joissain tapauksissa tämä tietysti vaatii vuosikausia, mutta entä sitten - jos tarpeeksi moni muukin käyttäytyy säällisesti, luottamus toisiin kohenee ennemmin tai myöhemmin, ja se on tärkeintä.)

Psykologiset seuraamukset kuulostavat kovin määräisiltä. Huomaan alkavani pohtia niitä samalla tavalla kuin muutossulavuutta aiemmin saunassa. Ne eivät surise kysymyksiä, joten tuskin loksahtavatkaan. Jotenkin nuo mahdolliset kysymykset, kuka, miten, kuinka kauan, miksi jne. tuntuvat hullunkurisilta siinä vaiheessa kun on blogannut näin kauan ja aivan selvästi havainnut vastauksen vaihtuvan hitaasti.

Palstalla huomaan, että varkaat ovat käyneet. Viety ei ole mitään hyödyllistä - tai ainakaan minun näkökulmastani hyödyllistä. Talikko ja lapio ovat tallella, samoin pulleat pensaspavut ja jättiläispitkät litteät ruusupavut, kesäkurpitsat, parsakaalit, mangoldit. Yrttipenkki kukkii iloisen koskemattomana. Vain oopiumunikoiden kauniit, palleroiset siemenkodat on napsittu talteen. Katkaisujäljestä päätellen ne on revitty äkisti, kuten varkaissa käydessä kai sopiikin.

Harmittelen kadonneita siemenkotia hieman, mutten anna sen pahoittaa mieltäni. Olisin mieluusti kuivannut siemenkodat ja ottanut niistä siemenet ensivuoden unikoihin ja jännännyt, millaisia risteytysyllätyksiä Flemish Antiquen lapsista olisi tullut. Hieman kyllä ihmetyttää, mitkä tomppelit palstalla ovat käyneet, sillä unikoiden siemenkotien riippuvuutta aiheuttavien opiaattien lisäksi siellä olisi ollut tarjolla tuliunikoita, jotka niinikään ovat rauhoittavia, mutta eivät aiheuta riippuvuutta. Mutta ehkä varkaat eivät olekaan hakeneet mietoa rauhoittavuutta?

Korjatessani satoa muovipusseihin kotiin vietäväksi mietin varkaiden preferenssejä. Kummallista. Tuskin unikon siemenkodista nyt niin kovia kicksejä saa, käsittääkseni se opiaatteina lähinnä rauhoittaa ja lievittää kipuja. Onhan apteekeissa hyvin tehokkaita särkylääkkeitäkin ja nykyään uni- tai masennuslääkityksen hakeminen ja saaminen ei tunnu olevan mikään kovin iso juttu - päinvastoin, välillä kuulostaa siltä, että ihmisille suorastaan tungetaan lääkkeitä sen sijaan, että kellään olisi aikaa jutella heidän kanssaan. Ja lääketehtaiden lääkkeet sentään ovat tehoaineiltaaan vakioituja ja annoksen määrää koulutettu henkilö.

Mutta ehkä päihdehakuisuudessa on puolia, joita en voi muutenkaan tajuta. Muistan sen kerran, kun vanhempieni kellariin murtauduttiin. Olin silloin teini, jonka oli vaikea hankkia sillointällöisiä gänäyspullojaan ja suhtauduin alkoholiin silloin paljon kunnioittavammin kuin nykyään, mutta siltikään en voinut olla hämmästelemättä varkaiden typeryyttä - he nimittäin veivät pari tuliaisviinapulloa ja jättivät koskematta kaikki itsekeitetyt hillot ja mehut, mukaanlukien ne villivadelmista keitetyt mehut, joiden ainekset olin kerännyt itse, jotta ylioppilasjuhlaani saatiin pelkästä villivatukasta tehtyä mehua, joka on rubiininpunaista ja tavattoman aromikasta. Sellaista kamaa ei saa mistään isolla rahallakaan, viinaa nyt saa joka Alkosta. Koko perhe oli suunnattoman huojentunut, kun varkaat veivät vain turhat vodkapullot (joille ei ollut mitään käyttöä ja jotka oli saatu lahjaksi - vanhempani eivät juo viinaa edes senkään vertaa kuin minä, ja minullakin on seissyt kaapinnurkassa litran vodkapullo kohta kaksi vuotta korkkaamattoman).

Kotiin pyöräillessä mietin, että jos minä varastaisin jotakin materiaa, varastaisin varmasti paljon mieluummin purkillisen hyvää hilloa tai hilloaineksia. Mutta enhän minä sellaista osaisi, potisin liikaa sen mielialoja, jolta olisin vienyt jotakin. Ja sitä paitsi, näyttää siltä, ettei sellaiseen tarvitse myöskään mennä. Ystävät ovat pyytäneet meitä (tai käytännössä varmaan minua, ei tuosta potilaasta siinä apua liene) poimimaan luumuja, kunhan ne vähän kypsyvät. Kivaa! Aion keittää luumumarmeladia hillosokerin avulla. Valmis kullankellervä hillo on ihanaa paahtoleivän päällä tahinan kera. Minulla ei ole madeiraa eikä sherryä (en pidä niiden mausta), mutta voin varmasti pyytää äidiltä sitä tilkan hilloamista varten, jos lupaan vastapalvelukseksi purkillisen valmista hilloa. Äidillä on aina kaikkea tuollaista, sillä hän saa pulloja joululahjaksi asiakkailtaan, jotka eivät kai tule ajatelleeksi, ettei kaikissa perheissä naukkailla jälkiruokaviinejä. No, saahan ne mitenkuten kulumaan kakkutaikinoihinkin ja hilloihin.

Kotona omista viljelyksistä kokatessa mietin, miten erilaisia eri ihmisten sielunmaisemat ovat. En osaa kuvitella, miltä niistä tuntuu, jotka ovat ottaneet oopiumunikoiden siemenkodat, mutta arvelen, että heillä on jotenkin levoton tai paha olo, jonkinlainen tyytymättömyys itseensä tai aistikenttäänsä tai tuntemuksiinsa tai mielialaansa. Jos kodat heitä jotenkin auttavat, suon ne toki mielelläni heille, vaikka minusta sellainen ratkaisu toki kuulostaakin aika hetkelliseltä ja sikäli huonolta, ja uskon, että kaikista niistä siemenistä kylvetty kukkiva unikkopelto varmasti ilahduttaisi noitakin ihmisiä enemmän, jos he vain osaisivat olla läsnä hetkessä ja jättää menneet omaan arvoonsa. Unikot ovat niin upeita, etenkin isoina massoina. Onneksi sentään kaksi kotaa jäi tuoksuherneiden taakse piiloon - korjasin ne kotiin kuivumaan, jotta saan siemenet ensi vuodeksi.

Jos liikkuisi tarpeeksi hitaasti vuorenrinnettä alas talvisäässä, voisi hiljainenkin lumisade tuntua vyöryltä siinä mielessä, että sen alle hautautuisi ja toivoisi, että osaisi kairata peitteen läpi reiän, josta voisi pujottaa pillin tai oljenkorren tai snorkkelinkärsän viileään ilmaan ja päästä hengittelemään.

Tämä ajatus tulee mieleen, kun istuu töissä ja käy läpi sähköposteja. Elokuu on näemmä monelle muulle kiireetön lomaltapaluun kuukausi, jolloin viestejä syntyy. Minä taas olen edelleen häiden jäljiltä jotenkin kestonuupahtanut ja paiskin joka päivä palkkatöitä koneella sen verran, etten tahdo vapaa-aikanani edes vilkaista masiinaan päin. Niinpä ihmisten iloiset ja energiset viestit kertyvät. (Väsymystason huomaa siitä, etten muista ottaa kameraa mukaan mihinkään; muistan sen vasta paikan päällä mutten jaksa ihmeemmin harmistua siitäkään.)

Luen viestit ja ilahdun, mutta en tahtoisi jaksaa vastata. On vaikeaa vastata vain muutamalla rivillä ja kirjoittaa pahoittelevasti, että myöhemmin sitten ja ajan kanssa. Toisaalta en tiedä, miksi muut siitä loukkaantuisivat, enhän minäkään sellaisesta loukkaannu, jos viestiini vastataan niin. Ehkä kyse on myös tekniikan vajeesta: en oikein osaa vastata lyhyesti vaan jotenkin tempaannun pohdiskelemaan asioita, hehkuttamaan ja tilittämään. Lyhyt vastaus tuntuu myös epäkohteliaalta, se tuntuu vähän samalta kuin toteaisi toiselle, etteivät tämän kirjoittamat asiat tunnu kiinnostavilta. Toisaalta tajuan, etteivät kaikki halua pitkiä ja monisyisiä vastauksia. Onhan niitäkin, jotka tuntuvat loukkaantuvan, jos heidän antamaansa informaatioon kommentoi, saati sitten jorisee pitkiä polveiluja takaisin.

Tämä viestimassa, jonka alta alan vähitellen mutten mitenkään vielä tyydyttävästi pilkistää, antaa pienestä paineestaan huolimatta tilaisuuden havaita, kuinka tässä on yksi niistä raskaista, vaikeasti ylläpidettävistä rakenteista, joita saattaisi olla hyvä pyrkiä järkeistämään. Toisaalta tuntuu hullunkuriselta, että pitäisi järkeistää, karsia ja tehostaa omaa luonnettaan tai persoonaansa - siltähän se vaikuttaa - mutta se kai juuri lienee asia, josta on syytä tehdä harjoitteita, jotta ymmärtää, että oikeastaan mitään luonnetta ei persoonaa ei ole. On luontumuksia ja tilanteita ja epämääräinen identiteetti. Ne voi panna merkille ja hyväksyä tässä ja nyt ja toivoa, että ne muuttuvat.

Toivominen lienee tehokkaampaa kuin vaatiminen. Pitää vain muistaa toivoa riittävän usein. Äh, nyt kirjoitin “pitää”.

Huuooh. Työ näyttää valuttaneen aivoni sille tasolle, että vyöryyn vastaamisen sijaan minun pitäisi ehkä vain maata tyytyväisenä sen alla ja todeta, että nyt minun ei tarvitse liikahtaa ollenkaan.

“Oletko ihan varma, ettet tuu taiteiden yöhön?” kysyy ystävä vielä kun pungerran itseni ylös vesijuoksualtaasta. “Juu olen”, vastaan, “ei se potilas oikein taida selvitä ilman mua.”

Mutta en pidä kiirettä, koska haluan maata löylyssä selälläni kunnes melkein tukehdun, ja sitten istua kylmällä puolella ja huohottaa ja ottaa kylmän suihkun ja mennä takaisin kuumaan ja tuntea sen valuvan nyt kesynä kehoon, joka avautuu ottamaan sen vastaan. Teen tämän kaiken rauhassa ja vasta sitten pyöräilen kotiin. En näe matkalla ihmeempiä taidepläjäyksiä, mutta kylläkin useamman pahvimäyräkoiraa ulkoiluttavan miehen sekä yhdet punkkupulloa kävelyttävät ja litkivät teinitytöt. (Tai en ole varma teiniydestä, nykyään kaksikymppisetkin näyttävät niin nuorilta, tai sitten näytän itse vanhalta, jaaa-a, mitenhän lie…) Kotona odottaa sen sijaan taidetta, koska Karhupuiston suunnalta tulee möykkivää musiikkia. Sulkisin ikkunan, ellei täällä olisi niin turkasen kuuma.

Vompsu on väkertänyt pesussa ollutta kantosidettä (hänhän on syönyt vasemmalla kädellä, jonka taidokkuus ruoan suuhun viennissä on taaperoluokkaa) paikkaavan kolmioliinan melkein irti itsestään. Kolmioliina oli liian lyhyt ripustautumaan vastaolkaan tai kaulaan, joten kiinnitin sen hakaneulalla paitaan ennen uimastadionille lähtöäni. Kun tulen kotiin, Vompsulla on kantoside ja hän lausuu halveksuvia sanoja kolmioliinasta - ehkä turhaan, ehkä sen vaappuvuus johtui siitä, ettei kummallakaan meistä ollut kovin määräistä käsitystä sen solmimisen taiteesta ja ainakin epäilen, ettei normaalisidontaan voi kuulua sellainen muotolaskos hakaneuloin, jonka hätäpäissäni väsäsin, jotta käsi tuntuisi tukevalta. Muotolaskoksesta huolimatta kolmioliina kuulemma aiheutti himmeitä kipuja. Vompsulla on myös nälkä. Niinpä alan väsätä iltapalaa ja irrottaa hakaneuloja ja kolmioliinan riepuja miesparan paidasta.

Kun olen täyttänyt Vompsua ruoalla, hän tarjoaa taideperformanssin: hän koettaa virittää kuulokkeet päähänsä pelkällä vasemmalla kädellä. Melkoista kiemurtelua!

Kummallista, miten tyytyväinen olen tähän asiantilaan, etten mene mihinkään tai kenenkään kanssa. Tai en tiedä, onko se kummallista, koska tykkään enemmän tehdä taidetta kuin töllistellä sitä. (En pidä tätä taiteena, se selvennettäköön ;) - ettei syntyisi aivan rajuja väärinkäsityksiä.) Enkä pidä väkijoukoista muussa tilassa kuin silloin kun haluaisin maata jonkun (nimenomaan tässä epämääräisyyden asteessa - ei jonkun tietyn vaan jonkun vaan) kanssa, eikä sellaista oloa oikein saa aikaan parisuhteessa, jos suhde vain kuinkaan toimii seksuaalisella tasolla. Tai siis, en minä ainakaan saa enkä edes tahdo saada.

Oikeastaan rupean tätä kirjoittaessani miettimään, tahdonko useinkaan sellaisia asioita, joista olen todennut, että niitä tuskin osaisin saada tai hankkia. Enpä kai. Saatan kyllä pyrkiä toimimaan ihanteellisesti, mutta en ole oikein varma, onko sillä tekemistä tahtomisen kanssa. Enimmäkseen taidan olla aika tyytyväinen siihen, mitä tapahtuu. Onpa hassua tajuta tämä. En ole oikeastaan tullut aiemmin ajatelleeksi tätä ja ehkä se ei edes pitäisi paikkaansa eilen tai huomenna, mutta nyt se kyllä tuntuu pitävän paikkansa. Ehkä se kyllä pitää paikkansa muutenkin, koska en näy tuntevan samanlaista levottomuutta hankkia koulutusmeriittejä, työsuorituksia ja kunniaa kuin moni muu. Tai tavaroita. Ja yleensäkin suutun aika harvoin, samoin petyn. Hassua. Miksenhän ole ennen tajunnut tätä?

Tuntuu ihanalta, ettei tarvitse jaksaa mihinkään. Että saa levätä palkkatöiden ja vesijuoksemisen jälkeen ja että on elokuu ja että ensi kuun työkeikoista ei ole varmaa tietoa (paitsi tämä blogi) ja että lokakuun alussa ei ole sitäkään varmuutta, koska silloin sopimus Kuvalehden kanssa loppuu ja olen taas omillani blogin suhteen, mihin siihenkään en osaa ottaa kantaa - tavallaan on tietysti ikävää, että joudun stressaamaan ehkä rahasta hieman enemmän, mutta toisaalta, taivaalta tippuva raha kyllä tuntuu pelottavan korruptoivalta ja sitten voin esimerkiksi lopettaa kirjoittamisen, jos siltä tuntuu, tai jättää jokin viikko kirjoittamatta. En ole saanut viikkolepoa kirjoittamisesta vuosiin, joten luulen, että pieni loma voi tehdä hyvää. Ja ainakaan häämatkalla ei nyt tarvitse stressata nettikahviloiden etsimisen suhteen vaan voi vain maata rannalla, dippailla mereen ja tehdä hedelmäsalaattia ja muuta ihanaa ja retkeillä vanhan kaupungin kujilla ja huokailla välimerta.

Jännittävää. Niin tajuttoman jännittävää. Ja huomenna on ensimmäinen kirjastotyöpäivä kesäloman jälkeen. Saapa nähdä, olenko unohtanut kaiken joskus osaamani tietokannoista ja kassanpidosta. Tuntuu hauskalta palata kirjastoon, se taitaa olla tämänhetkisessä elämässäni kaikista pisimmin mukana roikkunut elementti, tuttu ja turvallinen lauantaityö. Vain Lohen olen tuntenut kauemmin, ja vanhempani ja siskoni.

Ihanaa ja jännittävää! Ulkona saisi varmasti hienoja valokuvia, taiteiden yössä yleensä saa, mutta olkoon tänä vuonna. Jos menisin ulos, ajattelisin kuitenkin vain Vompsua, joka ei pääse, ja minulla olisi paha mieli siitä, etten ole pitelemässä häntä kädestä nyt kun hänellä on vaikeaa. Muistan niin hyvin, miten minusta tuntui jalkani hajottua, että pimahdan, kun en voinut liikkua enkä tehdä mitään hauskaa ja makasin enimmäkseen yksin kotona sänkyyn (toki vain kuvainnollisesti) sidottuna, onneksi oli eläimet ja netti ja suuri hyllyllinen kirjoja, mutta saatoin nähdä, kuinka eksä kuormittui päivä päivältä enemmän ja tahtoi yhä enemmän olla jossain muualla siinä, enkä pystynyt siivoamaan enkä siten uskaltanut pyytää ystäviä kylään, enkä päässyt itse mihinkään. En tahdo, että Vompsu joutuisi tuntemaan niin, kokemaan tulleensa vammansa eristämäksi ja tuntemaan sen takia vielä syyllisyyttäkin ja ponnistelemaan reippauteen puoliväkisin. Hänen on kuitenkin vaikeaa tehdä itselleen voileipääkään, joten on hyvä, että olen tässä ja voin keittää yrttiteetä ja levittää pähkinävoita luomuruisleivälle. Minulle se on kaksine käsineni ihan helppoakin!

Sitä paitsi se tuntuu kivalta. On hauskaa huomata, että voi olla tarpeellinen ja avuksi tässä maailmassa, jossa niin usein joutuu huomaamaan olevansa lähes aina korvattavissa ja useimmiten niin, ettei edes koskaan pääse kokeilemaan kaikkea sitä, missä ehdottaa voivansa olla avuksi. Mikä lahja huomata tekevänsä jotakin, mistä pitää, ja että se on vielä jotakin toivottua! Olkoonkin ettei se ole taidetta, taiteiden yönä.

Olen ripustanut valkosipulit sanomalehden palasella puhtaiksi pyyhittyinä ja juuret saksilla lyhennettyinä sukankuivatustelineeseen. Sukankuivatusteline on ripustettu runohyllyn toisen vetolaatikon vetonuppiin, runohylly on ripustettu seinään. Runohylly on edellisessä elämässään ollut kosmetiikkahylly äitini työpaikassa. Sen alareunan jäljistä päätellen se on vanhan astiakaapin yläosa, joka on sahattu irti kokonaisuudestaan ja maalattu sitten valkoiseksi. Tätä teoriaa tukee myös se, että kirjahyllyosuutta reunustavat kaksi painaumaa, joihin voisi halutessaan teetättää liukuvat lasiovet. Toinen pikkuhyllyni, joka seisoo lattialla ja on isomummon kuolinpesän peruja, on vääntynyt ja sen lasiovet siksi ovat äärimmäisen tankeat liikuttaa. Näiden lasiovien käyttöongelmien takia olen päätynyt jättää tilaamatta runohyllyyn lasit. Laseista on muutenkin mieliharmia esimerkiksi muutoissa. Ne voivat hajota ja niiden siirtelyssä on noudatettava suurta varovaisuutta. Toisaalta pidän muuttamisesta. Myös kirjat ovat hankalia muuttaa ja siksi poden niiden suhteen ambivalenssia.

Sukankuivatustele on itselleni uusi keksintö. En muista, miten lapsuudenkodissani kuivattiin sukat ja pikkuhousut, mutta ei ainakaan juuri tämän näköisellä vempeleellä. Tutustuin vempeleeseen edellisen eroni jälkeen, kun yhtäkkiä huomasinkin asuvani Tähtitorninmäellä sen puiston luona, jossa kerran kalalokki varasti laukustani paketillisen japanilaisia riisikeksejä. Niitä myytiin silloin vain Stockmannin Naturassa, josta ostin pitkään kaiken ruokani. Sitten Natura lopetettiin. Mutta takaisin telineeseen. Se oli vuokraemännän asunnossa ripustettuna makuuparven alle. Tuntui suunnattoman dekadentilta ripustaa siihen kuivumaan alusvaatteita. Jostakin syystä seurustelevien ja avioituneiden naisten alusvaatteista on hävinnyt dekadenssi. Minne? Sen kun tietäisi, sillä nyt kun nipistelen noita täsmälleen samoja vaatekappaleita samanlaiseen joskaan ei samaan värkkiin, en aisti hommassa mitään dekadenssia.

Ehkä se johtuu sitä, että minulle maistuu taas ruoka eivätkä kylkiluuni enää näy rintalastan kohdalla. Pidin siitä, että kylkiluut näkyivät, mutta en pitänyt siitä, miten masentunut ja ruokahaluton ja samalla levoton olin tuon talven. Jos pitää valita dekadenssin ja tyytyväisyyden välillä, taidan sittenkin rohmuta tyytyväisyyttä.

Kun istun sängyllä ja kirjoitan, valkosipulit tuoksuvat. Niitä on vielä palstalla laatikossa suuret kasat, jokin päivä pitäisi ehtiä hakemaan niitä lisää, sitoa niitä pitkiksi köynnöksiksi seinille. Ehkä sunnuntaina? Tuntuu uskomattomalta, että nämä vetevät, pulleat ja käteen selvästi kosteat oliot kuivuvat ja alkavat rapista, että talvella niiden iho hilseilee pois päättäväisesti painavan peukalonpään alta. Että nuo kuoret, jotka nyt ovat joustavia ja ohuita ja venyviä, käyvät paksuiksi ja koviksi ja murtuvat helposti. Koska valkosipuliamppeli roikkuu sängyn yläpuolella, voisi ensin kuvitella, että pelkäämme vampyyreita.

Mutta ei, ei enää. Oikeastaan en edes tiedä, onko tuo toinen joskus pelännyt. Minä olen, sen muistan. Pitkään ja hartaasti ja irrationaalisesti. Miksen ole pelännyt juoruja tai raiskaajia tai taskuvarkaita, vaan vampyyreita? Ehkä tämä on olennaisesti vaikuttanut siihen, että todellisuus on tarkoittanut minulle jotakin hyvin huojuvaa ja että sen seurauksena olen ilahtunut metafyysisistä systeemeistä taitavasti kudottuina satuina, koska ne ovat edenneet niin kauas siitä maailmasta, joka uhkuu tarinoita, jotka eivät pääse päätöksiinsä saakka, kun elämän on edettävä toisaalle.

Harmaa kissa liukuu punaisesta eteisestä versovanvihreään huoneeseen. Illalla vihreä näyttää yhä selkeämmin taitetulta valkoiselta. Mutta millainen olisi rullattu tai rytistetty valkoinen? Tai silitetty? Ovenkarmeissa riippuvat kevyet mutta massiiviset kimput sitruunakissanminttua ja yksi kimppu vuoriminttua. Takaisin pahasta ulkomaailmasta palanneet ruskeat kovakuoriaiset ovat kokoontuneet riisipaperilamppuun. Ne näyttävät hieman poliitikoilta kerääntyessään noin laumana. Lampusta roikkuu sydänlyhty, jonka sanka löytyi väärän asunnon lattialta pitkien etsintöjen ensin jäätyä hedelmättömiksi.

Illan sineen on jo painunut yön harmaa, musta. Valkosipulit kuivuvat siten, että alapuoli käy ensin kuivemmaksi kuin yläpuoli, eli aivan toisin päin kuin esimerkiksi vaatteet. Se tuntuu mysteeriltä siksikin, että alapuolihan on vielä paksumpikin. Ystävä on lähtenyt iltateeltä kotiin ja vanhan sellon kanssa festarikiertueen tehneet kaiuttimemme ovat palanneet kotiin. Kun musiikin saa päälle, valkosipulien tuoksu tuntuu hälventyvän. Mutta kai vain mieli liikahtaa, se ei kykene pitelemään kaikkea tätä yhtäaikaa. Se suuntautuu, ja tuoksu jää sivuseikaksi. Jos katson toiseen suuntaan ja keskityn muuhun, valkosipulit katoavat aistimastani sinne saakka että mainitsen ne itselleni tai jollekin muulle.