Veloena

Kas niin, ohjeet ovat selkeät ja saavat aikaan omituista jälkeä. Suu kiinni, neutraali ilme, suora asento, päätä ei saa kallistaa. Korvien on suotavaa näkyä vaikka tukkaa olisi paljon tai täyspitkä parta.

Tuijotan pientä peiliä ja jännitän salamaa. Rautatieaseman äänet verhon takana eivät ole muuttuneet sitten teini-iän. Enää ei saa hymyillä. Salama räpsähtää ja ruudulle piirtyy kuva. Näytän kuvassa täysin tyrmistyneeltä. Painan jatka-nappia ja hyväksyn seuraavan kuvan, koska joka tapauksessa se on parempi kuin ensimmäinen eikä näytä olevan mahdollista ottaa neutraalia ilmettä näyttämättä siltä kuin olisi juuri todistanut muutaman kansanmurhan ja kaiken sen päätteeksi onnistunut polttamaan kielensä pannukahvilla. Kuvassa silmäni ovat suuret, paljon suuremmat kuin muissa kuvissa. Ehkä juuri se saa aikaan tyrmistyneen vaikutelman.

Mietin tilanteita, joissa kuvaa katsotaan. Lompakon työntämistä myyjää kohti, lentoasemalla konejonossa. Passin saa enää viideksi vuodeksi ja se maksaa neljäkymmentäkuusi euroa. Vompsu istuu kopissa, häntä räpsitään. En taida ottaa passia lainkaan, vaan pelkän henkilökortin. Passinhan voi hakea sitten jos saa päähänsä lähteä kauas tai Venäjälle, eikä ainakaan toistaiseksi mistään sellaisesta ole tietoakaan. Lokakuussa menemme ystävän häihin Espanjaan, joten henkilökortti tarvitaan. Sitä paitsi minulla ei ole tällä hetkellä yhtään poliisin mielestä lainvoimaista henkilöllisyystodistusta. (Ainakaan poliisi ei tunnu lukevan ajokorttia sellaiseksi - sillä ei voi todistaa henkilöllisyyttään haettaessa passia tai henkilökorttia. Saapa nähdä, miten minulle oikein voidaan tehdä henkilökortti, kun aiempi passi on jo mennyt vanhaksi. Odotan kiinnostuneena, kieltäytyykö virkailija asioimasta kanssani henkilöllisyystodistusasiassa vai pitääkö minun raahia paikalle vanhemmat vai jotain aivan muuta. Kunhan en vain saisi sakkoja holtittomuudesta!)

Ihmiset kulkevat ohitse, tölttäävät kauppakassit työkassit heiluen. Teinityttöjen kirkkaat topit ja jäätelöt piirtyvät selkeästi esiin ruuhkaihmiskurimuksesta. Katselen kulkijoita ja ajattelen ystävän viestiä, jossa tämä hämmästelee häissä tapaamiaan hyviä ihmisiä. Että on edelleen hyviä ihmisiä, jotka tekevät kiinnostavia asioita ja ovat mukavia ja juhlivat ja kaikilla on suunnitelmia tai sitten virkistävää suunnittelemattomuutta, uteliaisuus tallella. Ehkä hänkin toipuu, hän kirjoittaa. Sommittelen vastausta siinä ihmisiä tuijottaessani. Totta kai toivut, kirjoitan pään sisässä. Minäkin monta kertaa kuvittelin, että olen liian liiskainen ja pieni ja väsynyt ja että en kelpaa seuraan ja että oikeastaan tahdon vain maata pimeässä huoneessa pyyhe naamalla tai lakata itkemästä tai kuolla, tai että en oikeastaan tahdo niin mutta kun en osaa muutakaan tahtoa, tahdon vain olla joku muu jossain ihan muualla ja en jaksa enää suoristaa selkääni, mutta ei se niin mene. Jotenkin tunnelmat lopulta aina helpottuvat ja äkisti huomaa seilaavansa myötätuulessa ja nauravansa ja olevansa yksi ohi kulkevista, ei vielä parempaa, yksi pysähtyneistä ja rauhallisesti tilannetta seuraavista. Tulee kesä ja tutustuu ihmisiiin, äkkiä hengittää helpommin eikä ymmärrä tarkalleen, miten kaikki saattoi muuttua niin vaikeaksi.

Katselen ihmisiä ja muistelen miten olen seissyt tässä ja katsellut ihmisiä toisenlaisina ihmisinä. (Minä olin toinen, kokonainen lauma eri-ikäisiä lapsia ja nuoria ja aikuisia, ja nuo toiset hekin olivat jotkut muut, toiset ohikulkijat toisina päivinä.) Kuinka koulupäivä oli ohitse enkä tahtonut enää ikinä palata kouluun enkä kotiin, eikä ollut mitään paikkaa mennä, ei ystäviä. Katselin ihmisten onnellisia ilmeitä ja imin niistä voimaa, ja heidän kiirettään ja tulin siitä vähän surulliseksi, koska varmasti hekin mieluummin kuitenkin hymyilisivät kuin kurtistaisivat otsaansa, jos vain keksisivät toivoa niin. Niin kauan kuin katselin ihmisiä keskittyneesti, unohdin oman pahan oloni ja saatoin kuvitella olevani joku heistä, joku jolla on määränpää ja koti ja työ ja koulu ja paljon tekemistä ja joka pystyy menemään sinne minne haluaa jäämättä kesken matkaa bussista pois pää pyörällä. Kuvittelin, että kukaan heistä ei kävellyt tuntikausia ympäri Punavuorta silkkaa nimetöntä ja syytöntä ahdistustaan eikä seissyt kiireisissä kulmauksissa seuraamassa muiden ihmisten etenemistä ja ilmeitä.

Nyt ei ole paha olla. Sää suosii, maailmassa on paljon kiinnostavia tekemisiä ja tekemättä jättämisiä. Näen ahdistusta ja iloa, kiirettä ja lomapäivää, Vompsu pyörähtelee tuolillaan, kurkistan aina välillä hänen kuvaansa verhonraosta, hän ottaa kaikki neljä sallittua ja valitsee vasta niistä. Kolmas onnistuu parhaiten. Hänkin näyttää kuvassa julmistuneelta ja järkyttyneeltä. Se neutraalista ilmeestä. Sitten huomaan, että automaatti on pudottanut kuvaliuskani lattialle alassuin. (Kuvissa on suut, ehkä siksi voi kirjoittaa “alassuin”.) Passikuvassa tuijottaa neljä järkyttynyttä kasvoa. Niiden päälle on liimautunut turkoosi lanka ties kenen tunikasta ja paljon pölyä. Pyyhin kuvan varovasti, koska säännöissä määrätään tarkasti kuvan likaisuuden tekevän siitä kelvottoman.

Automaatti sylkäisee myös Vompsun kuvat naama lattiaa vasten.

Missä olemme viiden vuoden kuluttua, kun henkilökortti pitää uusia? Saako silloin kuvassa jo hymyillä? (On vaikeaa kuvitella, ettei hymyilisi tullimiehelle ja kassalle, mikä tunnistekuva tämäkin muka on.) Entä jos onkin päätetty, että moinen muovin tuhlaaminen saa luvan loppua ja sama kortti kestää kymmenen tai kaksikymmentä vuotta? Voiko niin käydä?

Kuvat ovat valmiit ja matkaavat kotiin sanomalehden sisässä laukun sivutaskussa.

Sään on luvattu kylmenevän ja sateistuvan täällä samanlaiseksi kuin meillä oli maalla koko viikon ja pian ystävä lähtee kaupungista, joten on käytävä viltille, jos mielii. Raahaamme lähipuistoon pyörällisessä kassissa puolitäydet viinitönät ja laitamme tekstareita ystäville. Moni saapuu, ja illan viiletessä ainakin yksi tönä saadaan ihan tyhjäksi. Punaviiniin on tullut hauskan viilimäinen sivumaku.

En malta maata viltillä, vaikka etukäteen niin uhoankin lähes tasan puolen vuorokauden työpäivän päättyessä. Aamukuudesta iltaviiteen, pää lyö tyhjää ja selkään sattuu, mutta kun saa lasin viiniä ja istua ja kikattaa, meneehän se. Huomenna kymmeneltä kannan tekstin takaisin taittajalle ja vetäydyn seuraavan työn pariin. Paitsi ehkä hieman lomaa. Edes parin tunnin päikkärit.

“Tehän ehditte sitten siellä maalla lomailla”, arvailee Napakettu. “Ei ei, ensin me teimme häitä ja sitten siivosimme”, korjaan, “ja takaisinmatkalla junassa yötä myöten korjasimme tekstiä.” Heinäkuu, ikään kuin loma, on lurahtanut. Se häviää niin nopeasti tänäkin vuonna! “No mut nyt sit loma alkaa”, Napakettu yrittää uudestaan. “Ehei, se hääasia oli loma”, oikaisen. Onneksi vain kerran elämässä, tai ainakin vain muutaman kerran. Tai ei kertaakaan, on mukavaa istua siinä lievässä nousussa viltillä ja nähdä ihmisten viihtyvän keskenään.

Yö tuoksuu kostealle kasvillisuudelle, ja vaikka olemme vannoneet palaavamme pehkuihin viimeistään yhdeltätoista, emmekö vain lähdekin vasta puolenyön jälkeen. Vompsun työvuoro alkaa aamukuudelta. Se on toiseksiviimeinen kauhea herätys. (Seitsemältä on minusta okei mutta viideltä soiva kello ei tunnu inhimilliseltä.) Sitten enää yksi vastaava, ja viikko iltavuoroa, minulla poliittisen historian teksti, ja sitten Vompsun leikkaus ja sairasloma.

Kaksi päivää ennen leikkausta olemme ajatelleet mennä vesipuisto Serenaan.

Se kaikki palaa vasta kävellessämme kaarevaa kujaa kotiin kolli sylissä. Kesä, kaikki ystäviä keskenään, viltinmuotoinen piiri, maailma tuntuu syleilevän.

Meteli ja lämmin tuntuvat oudolta mutta katu ei näytä täydeltä. Talon seinää aletaan porata seitsemältä aamulla ja yölläkin kadulla on lämpimämpi kuin päivällä mökin kosteilla tanhuvilla. Lohi saapuu kuljetuslaatikossa hoikkana, harmaana ja hiljaisena. Se ei märise eikä vaadi, käy vain makaamaan tyytyväisen oloisena.

Ylihuomenna on deadline isolle työlle, kerkiän tarttua siihen vasta junassa matkalla tänne. Ja vasta täällä nukun kunnolla. Olen nukkunut kokonaisen yön heräämättä, levollisuus on palannut eikä maisema enää keinu. Pöydällä odottaa suuri kasa laskuja ja laskutettavaa, uusi kelakortti, mehulinko häälahjaksi ulkomaisilta vierailta. Ikkunaa on pidettävä kiinni, koska poran ääni on voimakas ja pölyä ajelehtii ikkunasta sisään.

Taivas näyttää niin kirkkaalta, että ajattelen mennä puistoon makaamaan ja tekemään työtä. Otan mukaan vain taittovedokset, suuren kassin, korjaustussin, kuulakärkikynän ja korjausliuskat. Kunhan ensin. Kunhan ensin hoidan juoksevat asiat. Ne on hoidettava, koska muuten säpsähtelen työstä hereille ja keskittyminen rakoilee. Kirje kirjeeseeni vastanneelle siskolle, esimerkiksi. Kaikkea mitä on muodostunut sinä aikana kun olen puurtanut valmisteluja ihmisten maailman ulkopuolella. Perjantaina pyörremyrsky kulki meistä jonkin verran etelään ja heitti yhden vajankin ilmaan, luen tämän lehdestä junassa, mutta me vain ihailimme keltaisenharmaata taivasta ja tihkusadetta, joka ropisti järven pintaa ja piirsi taivaalle kirkkaimman koskaan näkemäni sateenkaaren. Valo oli myskyvalo, myrsky vain vähän etelämmässä.

Kummallista, miten avoin taivas täällä on. Miten kirkkaansininen ja pilvetön rannikkotaivas! Ja miten talot ja kadut hohkaavat lämpöä. Ja vain kaksi, joiden ruokkimisesta pitää muodostaa näkemyksiä. Ja jos pesee pyykin, pieni kylppäri menee ihan tukkoon kuivattavista vaatteista, koska pyykkinaruja ei ole ulkona. Eikä saunaa, laituria. Mutta puisto on, viltti ja sisävessa ja ennen kaikkea harmaa kolli. Ilman sitä tuntuu niin autiolta.

Tuntuu ettei mökkiä ja Kalliota voi oikein mitenkään verrata keskenään, niin erilaista elämä niissä on. (Samalla tavalla on toivotonta koettaa verrata elämää suhteessa jonkun kanssa ja elämää itsellisenä. Ne ovat niin erilaisia olemisen tapoja, että tuntuisi väkivallalta sanoa pitävänsä toisesta enemmän kuin toisesta.) Huomaan asettuvani melko tyytyväisenä miltei mihin tahansa, kunhan saan tehdä asiat rauhassa ja pääpiirteittäin omalla tavallani.

Nyt tahdon olla hetken rauhassa, makustella viikonlopun muistoa ja tuntea kiitollisuutta kaikista niistä hyvistä ihmisistä, joihin on sattunut törmäämään tähän mennessä. Ennen pitkää on järjestettävä superpiknik ja juotettava jollekulle viinit ja skumpat, jotka raahasimme junalla Helsinkiin. Mutta ei vielä, nyt on tehtävä töitä ja asetuttava takaisin asuntoon ja pysyttävä hyvällä mielellä, vaikka täällä onkin koettu helteitä (joista pidän, tai oikeastaan joita rakastan) ja mökillä ei. Torstaiksi on luvattu 24 astetta, ehkä silloin voisi koettaa viritellä jotakin.

Ihanaa olla kotonakin välillä, löytää erikseen pohtimatta haarukat ja lautaset, sakset ja kompostiastia.

Päivät luiskahtelevat käsistä kuin liukkaat, iloiset kalat. Istun laiturilla, pesen vaatteita humuksen värittämässä mutta raikkaalta tuoksuvassa vedessä. Punainen kukkahame hulmuaa vedessä, lohikäärmeen pyrstö. Pilvet ja metsän yläreuna sekoittuvat siihen, käden ja kasvojen kuvajainen. Mies kantaa vettä saunan pataan, sytyttelee. Päivät katoavat, istumme illalla hiljaisen mökin penkillä irrallaan muusta ja katselemme keittokirjan tylsän kuuloisia ohjeita.

Viikko lähestyy loppuaan, ystävät lähestyvät ja saapuvat. Kuka tuo rasiallisen vadelmia, kuka uutisen peltikaton värin istuvuudesta. Vähitellen hiljainen mökki ja saunaniemi ja sauna täyttyvät ihmisistä. Ensin meitä on yksitoista ja kaksi lasta (he ovat vielä jotakin muuta lajia, siltä tuntuu). Pesemme astioita, perunoita mutta emme enää vaatteita bikineissä laiturilla, aurinko kurkistelee pilvien lomasta ja vaikka helle ei saavukaan Halunan kylään, on silti bikinilämmin hetkittäin. Lihavat sisiliskot, jotka tänä kesänä elävät mökillä näyttävästi (liekö kylmää pakoillen vai lämpimän talven jäljiltä runsaana populaationa), eivät viitsi väistyä laiturinportailta, kun niiden ohitse juostaan nakuina uimaan ja takaisin. Vasta kun ihmisiä alkaa olla niin paljon, että pontonoitu laituri painuu pulputtaen pinnan alle, liskot pakenevat koloihinsa.

Kaikki eivät pääse, tietenkään. Mutta moni pääsee häihin, hämmästyn heidän äkillistä tässäoloaan, he ovat tuttuja eri paikoista ja olemisten tavoista, ja tuossa he istuvat puhellen keskenään milloin mistäkin. Aiheet vaihtelevat kahdeksankymmenluvun muodista ja anaaliseksistä kesään ja raparperisiman yleistymiseen. Oluesta ja viineistäkin puhutaan, vaikka viiniä jää lopulta yli melkein viisitoista litraa, skumppaa seitsemän pullollista ja olutta kaksi täyttä kaupan muovikassia. (Oluet ovat suurin ongelma, koska emme Vompsun kanssa juo olutta ja emme jaksaisi kantaa sitä Helsinkiinkään eikä oluita voi jättää möksälle erään sen käyttäjän alkoholiongelmien takia. Ehkä laitamme tölkit ja pullot seilaamaan järveen, kuten jotkut tölkit omaehtoisestikin tekivät muovipussiviilentimestä karattuaan… lienisi mieluisaa pullopostia monellekin elokuun mökkiläiselle…)

Näissä häissä emme tanssi mitään häävalsseja eikä kukaan pidä puhetta. Taistolaislauluja esitetään, se tuntuu hämmentävältä, koska kumpikaan meistä ei ole koskaan erityisemmin piitannut niistä ja ne synnyttävät hieman hämmentävän tunteen, että on ulkopuolinen omissa häissään. (Ja tavallaanhan niin onkin, koska pitäisi koko ajan järjestää ja säätää; tosin itse pakenen vastuusta melko pian koska luotan ystävien kätevyyteen ja yhdessätekemiseen ja yhdessäkeksimiseen, Vompsu stressaa ja juoksee kymmenesti enemmän mutta se on hänen valintansa ja kieltäydyn ottamasta hänen valitsemastaan roolista syyllisyyttä.)

Saunassa ihmisiä on niin paljon että näkymänä tiivistetystä Brueghelin maalauksesta, lomittuvaa hikoilevaa väännelihaa. Välillä helvettimäinen tunnelma vahvistuu, kun sauna hormi ei oikein vedä ja tussauttaa sisään savut ja ihmiset pakenevat silmät ja keuhkot kirvellen pihalle. Katolle kiivetään ja hormia koetellaan kepillä; se paljastuu väärin tehdyksi ja täynnä nokea olevaksi. Siitä huolimatta saunomme uudelleen ja uudelleen ja monta tuntia.

Vieraiden tultua järven viileään on helpompi pulahtaa kuin kahden. Sosiaalinen paine tuntuu noin: äkisti osaa tehdä ja viitsii tehdä asioita, joita ei itsekseen tai liian tutussa seurassa juuri mitenkään saisi aikaiseksi. (Siksi pidän sosiaalisesta paineesta tiettyyn rajaan saakka: teen muutakin kuin nyhjään ja epäröin.) Joukossa tuntuu muutenkin hauskalta olla ja nyt kun ystävät ovat lähteneet eri kokoisina ryppäinä, mökki kuulostaa ja näyttää autiolta. Toisaalta on hauskaa järjestää juhlien jälkiä piiloon, kun voi tuntea tekevänsä sen laiminlyömättä seuranpitoa.

Kun vieraat ovat menneet, Vompsu kysyy, oliko minulla koko ajan hyvä fiilis. Häntä epäilyttää, kun tanssin niin kauan apilikossa. Oliko se pakoa jostain tai epätoivoinen yritys pitää bileitä pystyssä? Hämmennyn kysymystä, koska minulle tanssiminen taivasalla ystävien kanssa on ihaninta, mitä tiedän. En väsy, jalatkaan eivät tulleet kipeiksi, koska permanto jousti kuten maa nyt joustaa lattiaan verrattuna. Kunpa vain useammin tulisi tilaisuuksia tanssia noin, taivasalla ja mieluisan musiikin tahtiin, luottoystävien seurassa! Juttelemaan en oikein ehtinyt, koska tanssiminen vei voiton, tanssiminen ja saunominen. Istua ja puhuahan voi kaupungissakin, tai vaikka netin välitykselläkin. Toista on sauna ja tanssi - niissä koko keho täyttyy onnesta, on vain jotenkin tajuttoman helppoa olla siinä täysillä ja läsnä ja miettimättä mitään PITÄISI-asioita. Puhumiselle on aikansa ja paikkansa, mutta jotenkin ajattelen keskustelemisen kahdenkeskisemmäksi.

Kummallinen viikko! Mökillä vallitsee niin syvä rauha silloinkin kun diskobiitti jytkää apilikon tanssinurmella. Maailman menosta ei juuri ole tietoa, koska nettiin pääseminen on mokkulasta jokseenkin työlästä; kenttä on huono ja yhteys niin hidas, että hiemankin monimutkaisemmille sivuille läpi pääsemiseen menee helposti tuntikausia. On helpompaa unohtaa koko asia, siis, etenkin kun häissä riittäisi tekemistä useammallekin puuhaajalle. On leivottava, kokattava, koetettava välillä rentoutua, pestävä vaatteita ja tiskejä (joita kutsun koko viikon jostakin kumman mielenhäiriöstä pyykeiksi, ehkä tämä on kuormittuneisuusoire tai jotakin).

Ystävien kanssa ei tarvitse pingottaa samalla tavalla kuin suvun kanssa - tässä on iso ero ainakin omiin vanhempiini, jotka tuntuvat pingottavan juuri muiden kuin sukulaisten kanssa. Ystävyys ei vähästä hätkähdä eikä tarvitse yhtään miettiä, tulevatko jotkut tyypit keskenään toimeen. (Suvuthan tuntuvat olevan kahnauksia täynnä.) Kaikki sujuu leppoisasti ja joltisenkin demokraattisesti. Asioita ei tarvitse viilata loppuun saakka ennen vieraiden saapumista ja vieraiden mielipidettä voi hyvin tiedustella kaiken aikaa: pitäisikö näin vai näin? Improaminen juhlissa tuntuu parhaalta järjestykseltä. Tietysti se edellyttää luottamista kaikkiin osallistujiin, mutta toisaalta - miksi sitä kutsuisikaan häihin ihmisiä, joita ei etukäteen tiedä mukaviksi, ihaniksi ja luottamuksen arvoisiksi?

Jotenkin koko juhlan ajan unohdan tuon tuosta, että kyseessä ovat häät. Ajattelen jotenkin enemmän juhlivani ystävyyttä ylipäänsä, yhteyttä näihin ihmisiin. Ei sillä ole niin kovasti tekemistä naimisiinmenon kanssa (jota ajattelen jonkinlaisena tiivistettynä ystävyytenä, juhlallisena ja siksi hassuna lupauksena siitä, että aikoo luottaa toiseen ja kestää tämän toilailuja). Ehkä teeman unphtuminen kielii juhlien onnistuneisuudesta, niin ainakin itse arvailen.

Vielä on runsaasti siivottavaa, ja sitten alkavatkin jo työkiireet huomisen iltajunassa Helsinkiin ja loma loppuu samalla sekuntilla kun juna nytkähtää liikkeelle.

Juhlat alkavat tuntua unelta, samoin edeltäneet päivät, jo kuusi tuntia loppumisensa jälkeen. Kauniilta unelta, kirkkailta väreiltä ja hämyisiltä kuisteilta, viileyden ja kuumuuden vuorottelulta, tanssilumolta, ajan karkaamiselta. Läsnäololta, ei siirtymäriitiltä.

Kaupungissa en kuule melua. Kuulen ulvovat ambulanssit ja hoilaavat ihmiset, mutta en sitä liikennekakofoniaa, joka täältä täytyy puuttua. Hiljaisuus tuntuu vaativan reaktiota, jotakin elettä. Enemmän kuin olemme tehneet, katselleet auton sivutaskun tiekartasta, että mökille ei johda idyllisiä pienempiä teitä asemalta: niin, järvet ovat sellaisia, ne eivät pysy selkeissä muodoissa. Eikä maakaan, soutaminen ei olisi yhtään sen helpompaa. Kummin vain on kiemurreltava vaivalloisesti kohti hiljaisuutta.

Katsomme tiekarttaa aution oloisella huoltoasemalla, sade hakkaa autoa ja ketokasvillisuutta. Bensamittarit ovat mallia, jonka ehdin jo unohtaa: niitä pyöreitä pallopäitä, jotka vaikuttavat hieman ulkoavaruudesta saapuneelta elämältä. Paitsi että mitään muutosta ei näy. Olemme seisahtuneet laskeaksemme vettä kanisteriin. Huoltoasema on sulkeutunut jo neljä tuntia sitten. Kasvien elämä ja toimeliaisuus on vasta saapuneen katseelle liian hidas. Vasta kun lähdemme liikkeelle, supikoira lyllertää auton valokiilasta heinikkoon.

Mökin ja huoltoaseman, tienposkien hiljaisuus tuntuu erilaiselta kuin metsän hiljaisuus. Metsässä tuntuukin siltä, ettei täällä ole tarkoitus tavata ketään. Mutta nyt esillä ovat käymisen jäljet ja kävijät kadonneet. Aamulla herään Vompsua ennen, olo edelleen tahmaisena illan hermostusahmimisesta. (Syön helposti vieraissa paikoissa silkkaa hermostustani kaksinverroin.) Kävelen järven rantaan ja koetan totuttautua tässä olemiseen. Rannan kasvillisuustyyppi on vieras. Jossain täällä odottaa kantarellipaikka, keittiön pöydän piirusteltuun käsivarakarttaan sellainen oli merkattu.

Ylihuomenna tulevat ensimmäiset vieraat. Sitten korjaan: ei, eilen tuli ensimmäinen vieras, minä. Tämä on se paikka, josta Vompsu näkee unet, hänen kotinsa talvikoteja enemmän. Hänelle on tärkeää, että edes osa häistä tapahtuu täällä. Minulle se on tärkeää, koska tajuan sen hänelle tärkeäksi. En oleta voivani ikinä ymmärtää mökkisuhteita ja mökkeilyä täysin sikäli kun olen tutustunut siihen niin myöhään, oikeastaan aikuisena, ellei isoäidin erämökkiä lasketa. (Se tuntuu enemmän sadulta ja olin niin pieni, ja isoäiti niin sairas, ja pelkäsimme ja rukoilimme, ettei ukki ratkeaisi juomaan siellä tiettömän taipaleen takana, koska jos jotain sattuisi ja pitäisi mennä sairaalaan, emme mitenkään voisi päästä sieltä. Ja kyihin ei saanut astua ja niitä oli paljon, piti pystyä ylläpitämään valppautta askelista kaiken aikaa: silkkaa kävelymeditaatiota ja päälleastumisen tutkimusta.) Tämä hiljaisuus, pitkäksi venyneet heinät, sateen pehmentämä maa… krassien vaaleanvihreä ja tulivärit kuusimetsän synkkyyden edessä. (Isoäidin mökille ei ollut lainkaan istutettu kukkia, ainoastaan perunaa ja sipulia.)

Kummasti mieli sukkuloi kahden paikan välillä, kutoo verkkoa, jonka varaan laskeutua osatakseen liikkua tässä paikassa. En enää aamulla koe tarvetta täyttää hiljaisuutta millään. (Illallakin se tuntuu enemmän tottumuksen vaateelta kuin joltakin mitä kaipaan tosissani.) Tahdon vain sulautua hiljaiseen, asettua, lakata syömästä niin paljon hermostusruokaa, että aamulla on paha olla. Kauanko siihen kuluu?

Ja melu, tuo takana, ajattelen sitä välinpitämättömästi, lukemaani sen terveysvaikutuksista. Minkä sille voin, mihin minut oloutettiin? Etten kuule sitä tai reagoi siihen. Että nukuin hissin vieressä koko teini-iän, koska muut eivät osanneet ja olin ylpeä siitä, vaikka olinkin kroonisen väsynyt siitä metelistä. Että asumme nyt bussipysäkin yläpuolella ja ettei kaupunki koskaan vaikene. Mutta pidän hiljaisuudesta, kunhan saan ensin hieman totutella ja korvien humina sammuu. Tahtoisin pysäyttää kellon tikseen seinällä, mutta ehkä kelloa tarvitaan taas juhliessa.

Tänään on päivä, jonka oikeastaan varasin nukkumiselle, mutta en näytä osaavan nukkua täällä vielä. Kehon pitää ensiksi uskoa kaikilla prosessoinnin tasoillaan, ettei tässä hiljaisuudessa ole kätkettynä mitään erityistä vaaraa.

Kuuraan seinää futonin vieressä. Hauskin tahra löytyy ikkunaseinän luota: suklainen kämmenenjälki. Sovitan kättäni tahraan, mutta ei, jonkun muun käsi se on ollut. Ruskeat kovakuoriaiset ovat palanneet nyt kun talomme toista seinää on alettu pestä. Miksi hermostuisin niille nyt, kun en aiemminkaan hermostunut? Kunpa vain espanjalais-venäläinen ystäväpariskunta, joka asuu asunnossa huomisesta lähtien, ei hiiltyisi noihin hyväntahtoisiin pikkuöttiäisiin.

Huomenna lähdemme junalla maalle valmistelemaan mökkiviikonloppua ystävien kanssa. Olen jo päättänyt, että nukumme keskiviikon muutamaa askaretta lukuun ottamatta. Junassa sen sijaan on pakko ahkeroida taittajalta saamani käsikirjoituksen kanssa. Yli kuusisataa sivua tarkastettavaa!

Ennen matkaa tahdon saada asiat järjestykseen. Kirjoitan kirjeen siskolle, joka ei tullut häihin ja ilmoitti äidille ja minulle eri syyn (jotka molemmat kuulostavat tekosyiltä tai tuskin ainakaan yhdessäkään sisältävät tyhjentävän analyysin syistä). Huolen sijaan päätän suhtautua poisjäämiseen tilaisuutena käsitellä joitain aiemminkin minua askarruttaneita kysymyksiä sisarussuhteessamme. En tiedä, miten hän reagoi, mutta ainakin olen saanut sanottua, että minulle hän on tärkeä, vaikkemme tunnekaan oikein toisiamme suuresta ikäerostamme ja sisaruudestamme johtuen. (Hän on Vompsun ikäinen, joten en pidä häntä erityisen nuorena tai mitään sellaista, mutta sellainen ikäero yhdistettynä sisaruuteen vain tuntuu synnyttävän kummallisen lähtöasetelman.)

Käymme äidin kanssa viimein yhdessä vesijuoksemassa nyt lähennyttyämme taas juhlavalmisteluissa aikuisen kohteliaisuuden ja pidättyvyyden alueelta aidompaan kanssakäymiseen. (Pilkkoessamme ruoka-aineksia kutsuimme kaikkea mulukunpalasiksi ja kaikki kadonnut oli koiranperseessä; Vompsu kuunteli hetken vähän hämmentyneenä mutta lähti sitten mukaan ja lisäsi juttuun kierroksia ja lopulta äiti istui portailla ja itki naurusta ja lähes pissi housuun kikatukseltaan. Hmm, mitähän kertoo se, että minusta tämä on nimenomaan aidompaa kommunikaatiota…) Äiti juoksee hurjan pontevasti ja tiedottaa välillä kantavalla äänellä: “Tuo mies puhkuu kummasti!” tai “Nämä ihmiset eivät osaa väistää!” ja tuntuu kuin olisin kuntoilemassa viisivuotiaan kanssa, en äidin. Mutta hän onkin lomalla.

Niin minäkin, tavallaan, ja tässä istun ja hinkkaan seinää ja ihmettelen, miksi ihmeessä kummitäti ajattelee minun vasta häissä liittyneen sukupolvien ketjuun, kun itse lasken syntyneet siihen täysivaltaisina. Seinässä on omituinen pinta, koska se sortui kunnostuksessa ja siihen naulattiin tukiristikko, jonka päälle pitäisi levittää raplinki. Mutta sen sijaan isä vain maalasi ristikon päälle. Niinpä seinä on täynnä pieniä säännöllisiä kuoppia, joihin lika itsepäisesti pesiytyy. Hinkkaan seinää saippuoidulla rätillä, vähitellen seinä alkaa näyttää taas vaaleanvihreältä ruskeapilkullisen sijaan. Lattiastakin peseytyy pois musta ketto, huone näyttää kotoisalta ja raikkaalta. Voisi miltei kuvitella, että täällä asuu joku muu.

Hassunkurisinta häissä on se, että sivulliset hehkuttavat niin kovasti “elämänne mahtavimmasta päivästä”. En oikein tiedä, mihin päivistä se pitäisi paikantaa (maistraattipäivään vai perhehääpäivään vai kaverihääpäivään - me olemme eriyttäneet ne, jottemme täysin saa yliannostusta), mutta ainakin kaksi ensimmäistä ovat tuntuneet vähän ylimainostetuilta. Toki on mukavaa tehdä ruokaa ja järkätä juhlata ja nähdä ihmisiä, mutta huomaan arvostavani arjen sujuvuutta ja symbolista köyhyyttä aivan uudella tavalla tällaisten latautuneiden tilaisuuksien jälkeen. (En oikein tiedä, miksi edes yllätyn tästä, enhän pidä joulustakaan erityisemmin, siihen liittyy aivan liikaa hössötystä makuuni. Ja vaikka kuinka koettaa kieltäytyä hössöttämästä, se ei estä ympäristöä sen kuin kiihdyttämästä vauhtiaan sekunti sekunnilta.) Eihän häissä edes oikein ehdi puhua kenenkään kanssa, hääpari on eristettynä omaan pöytäänsä kaikista muista erilleen. Siinä sitten istumme Vompsun kanssa kuin näyttämöllä ja katselemme, kuinka ihmiset syövät ja seurustelevat. Onneksi perhehäät kestävät vain neljä tuntia. Mitään kiistoja ei vielä ehdi syntyä, kukaan ei ryyppää päätään täyteen ja ennen kaikkea, tilanne ei veny niin pitkäksi, että se alkaisi ottaa päähän.

Kun työpäivät alkavat aamuseitsemältä ja loppuvat iltakymmeneltä, hehkutukset saavat kummastumaan. (Tietysti, jos olisi upporikas tai edes vakitöissä, voisi tilata pitopalvelun, mutta ei meillä ole varaa sellaiseen eli teimme kaikki ruoat itse purkista korkattuja viininlehtikääryleitä lukuunottamatta.) Tänään sentään pääsemme kotiin jo kahdeksan maissa siivottuamme ensin häätilan, nosteltuamme aamulla maljakoihin sievästi asetellut kukat ämpäriin ja pakattuamme kaiken ylijääneen ruoan pakasterasioihin, jotta sen saa kätevästi sujautettua pakkaseen kotona. (Syömme perunasalaattia ja papusalaattia ja mangoldi-avokadosalaattia varmaan vielä kuukausia.) Hehkutamme nukkumaan pääsemistä koko ajan, kun purkitamme ruokaa pakkaseen ja järjestämme jääkaappia, jotta jättimäinen vihersalaatin loppu saadaan sinne huomiseksi lounaaksi.

Ihanaa, huokaamme sitten ja sujahdamme peittoihin. Mutta mahdoton herra Sei -päällä oleva Lohi ei ole asioiden tilaan tyytyväinen. Se naukuu, marisee, mankuu, karjuu, jokeltaa ja itkee. Koetamme houkutella sitä peittoihin kanssamme, mutta se ei sille käy. Se on nämä kaksi pitkää päivää istunut yksin kotona ja nyt kun me olemme siinä, sen mielestä ei lainkaan käy, että vetäydymme unen maille. Hänen kanssaan pitää seurustella! Tarjoamme lisää ruokaa ja vettä, silitystä, mutta ei. Harmaa kolli huutaa kurkku suorana, sen silmät mollottavat lautasenkokoisina ja sen häntä aaltoilee levottomasti.

Lopulta Vompsu-parka, joka kärsii lämpöhalvaukseksi kutsumastaan päänsärystä, heittää märät pyyhkeet otsaltaan ja sanoo: “Saatanan saatana, ei kai tässä auta muu kuin viedä toi ääliö kävelemään ulos.” Nauran hysteerisesti, koska Lohi on niin riivattuna ja Vompsu jaksaa ärtyä siitä. (Minusta vaativassa kissassa on enemmän positiivisia kuin negatiivisia piirteitä: kyllä eläimen sietääkin pitää mielihaluistaan kiinni pontevasti, sillä tavalla sen on mahdollista pysyä tyytyväisenä tässä ihmisten sääntöjen mukaan rakennetussa maailmassa.) Ja kyllä vain: heti kun kiskomme vaatteet päälle ja otamme kissanvaljaat esiin, kolli rauhoittuu. Kävelemme ulkona puoli tuntia, Lohi tarkkailee kaikkea täynnä seikkailua ja yrittää muun muassa tunkeutua erään talon ränniin. Puistoissa istuu kuuman päivän porukkaa kaljatölkkeineen, heidän sosiaalisuutensa tuntuu hassulta oman pönöttämisemme jälkeen. Lohi kävelee kuten kissat kävelevät: seisahdellen, väliin ruohoa laiduntaen.

Sisään tultuamme meitä ei oikeastaan enää nukuta. Vuorokausirytmi ja stressitaso taitavat olla jo niin poissa tolaltaan, että uni vain pakenee. “Mitä nyt?” kysyn mieheltä. “Katsotaan pornoa”, hän vastaa (tarkoittaen kasvipornoa eli David Attenboroughn juontamaa dokkarisarjaa kasvien salatusta elämästä, meillä on se dvd:llä lainassa ystävältä). Mutta sekin jotenkin liukuu ohitse, koska kun tietokoneen avaa, on se täynnään onnitteluviestejä, joiden hehkutukseen vastatessaan tuntee äkisti itsensä jotenkin hyvin kyyniseksi ja epäkiitolliseksi ja ulkopuoliseksi kaikesta onnittelun humusta.

Tunnustelemme varoen toistemme tuntoja asiasta, ja sitten huokaisemme helpotuksesta: no jo vain, toinenkin kokee samalla lailla, ettei tässä ole kyse mistään erityisestä, enemmän jostakin suoriutumisesta ja suorittamisesta, ja että meidänkin yhteiset tärkeät muistomme ovat muodostuneet aivan toisin tavoin. Ja että ehkä juuri siksi ei tunnu tajuttoman pelottavalta tai vieraalta ajatukselta olla naimisissa tuon toisen samantyylisen muhvatin kanssa, vaan että se on ihan kivaa ja hassua ja ihanaa ja että toinen on suloinen, kun se ei hössötä eikä oleta, että juhlissa jotenkin pitäisi kokea emotionaalisia huippuja. (Ehkä kaverihäissä voikin käydä niin, se on ihan mahdollista. Siellä on aikaa istua laiturilla ja ihmetellä varpaita vedessä tai sitten sataa ja tulee mutavyöry josta selviydytään yhdessä sankareina siskonpedissä mökin lattialla jee.) On jotenkin liikuttavaa, miten liikuttuneita ihmiset ovat, vaikkei itse oikein ymmärrä syytä.

Siitä tulee vähän samanlainen olo kuin lapsena, kun teki aivan tosissaan jotakin mielestään nerokasta, ja aikuiset alkoivat analysoida tekelettä tavalla, josta kävi ilmi, että heistä siinä parasta oli juuri lapsenomaisuus (tuo käsinkirjoitettu ja piirrusteltu paperi ei siis näyttänytkään oikealta aikuisten lehdeltä, pahus) ja sitten he saattoivat sanoa jotakin sellaista kuin että ihanaa kun vielä jaksat ja sitten kun olet aikuinen sinussa ei enää ole tuota tarmoa ja iloa. Ei vain voinut ymmärtää, miten he onnistuivat näkemään kaiken vain sitä kautta, että sen tekijänä oli lapsi. (Joka kuvitteli itsensä toimittajaksi, Suureksi Toimittajaksi.) Ja että miten niin tarmo ja ilo katovat, pah, jos niin käy, parempi, ettei tule aikuiseksi lainkaan. (Jaa-a, täältäköhän juontaa juurensa se, että sitten kun kirjoitan aikuisten oikean lehtijutun, tunnen itseni viisivuotiaaksi enkä oikein osaa identifioida tuota tekstiä itseeni.) Miksi he niin kuvittelevat? Miksi he liikuttuvat ilosta ja tarmosta noin, silloin? Ja naimisiin menemisestä, nyt? Mitä he siihen kuvittelevat mielessään?

Hassua! En jotenkin osaa kuvitella, että joku näkee minut liikuttavana tai söpönä, ja sitten pidän sitäkin hassuna, etten osaa. Metahuvittuneena syön näkerrän mainiota kauraleipää, jota en raaski normaalisti ostaa, korkeintaan vain vieraiden tullessa tai tuliaisiksi. Tuo leipä on niin ihanaa, ettei vaadi mitään päällisiä, kuten hyvien leipien kanssa on.

Ulkona jotkut hoilaavat kadulla, ei nukuta. Lohi sen sijaan, no, ulkoiluun tyytyväisenä se on sammunut kerälle tyynyni viereen. Vompsu istuu vessassa ja lukee englanniksi ääneen pygmien häätavoista. Kuulostaa siltä, että hänen läppärinsä langaton netti toimii taas.

“Jännittääkö?” kysyy sisko viilatessaan kynsiäni. (Se tuntuu oudolta, en ole tottunut laitattamaan käsiäni, mutta äidistä se on ollut hyvä idea; oikeastaan vasta tuossa tuolissa tulen ajatelleeksi, kuinka kummallista on, että perheeni kaikki muut naiset ovat kauneudenhoidon ammattilaisia.) “Jaa no ei kai”, vastaan. En jännitä tietoisesti, vaikka unesta onkin tullut selvästi vaikeasti tavoiteltava hyödyke. Se on ikävää, sillä kun nukkuu liian vähän, on koko ajan turvoksissa ja silmäpusseilla. Mutta en oikeastaan jaksa stressata siitäkään. Sellainenhan olen kuitenkin kaikissa juhlissa muutenkin. Mitä tärkeämpi tapahtuma ja ankarammat valmistelut, sen varmemmin törähdän paikalle aivan liian vähän nukkuneena ja silmäpussisena.

Nyt en sentään ole itkeskellyt valmistelujen tiimoilta vaan pysynyt reippaana, onhan minulla Vompsusta mainio sivustatuki. Kotiin päästyäni etsin valokynää, koska silmäripisien värjäyksessä väriä on mennyt aika tavalla silmien alle ja se näyttää silmäpusseihin yhdistettynä aika hurjalta. Juoksen asuntoa ympäri alusvaatteisillani ja murisen, ja lopulta valokynä löytyy loogisesti kameralaukusta, joka oli käsilaukkuni edellisissä häissä. Vompsukin on kalsongeillaan, ja komennan häntä pukeutumaan, koska vihkimiseen on enää about tunti. Hän on päiväunien jäljiltä tokkurainen. Ensimmäinen paita näyttää liian kittanalta suorien housujen kanssa. Vompsu epäröi hetken ja vaihtaa sitten valkoisen paidan, jossa on työläät kalvosinnappiviritelmät. Juuri kun hän on saanut napit nykerrettyä, vilkaisen nopeasti paitaa ja kysyn, onko hän lainkaan huomannut, kuinka sen vatsakankaassa on suuren suuri rasvatahra. “Ei”, parahtaa Vompsu ja katsoo peilistä: siinähän se. Paita pois! Ainoa suhtkoht puhdas valkoinen paita on edellisten häiden jäljiltä semilikainen ja haisee vanhalle viinalle, mutta se on tosiaan ainoa suhtkoht puhdas ja siihen on tyydyttävä.

“Älä välitä”, lohdutan Vompsua, “munkin ainoa siisti villatakki” - sillä hellettä emme saaneet - “haisee ihan märälle koiralle, se on varmaan niissä häissä tunkkaistu märkänä kassiin.” Sitten odotamme, että äiti soittaisi heidän odottavan isän autossa alhaalla. Lopulta ajattelen soittaa itse. Mutta puhelin vilkutteleekin jonkun jo soittaneen - äidin. Vompsu onkin laittanut jo puhelimet äänettömälle, etteivät ne keskeytä vihkikaavaa. Sen seurauksena vanhempani ovat jo ajat odotelleet meitä kadulla ja koettaneet soittaa odottavansa, taloon kun ei enää pääse sisään millään ovikoodilla eikä summerilla vaan ainoa keino on soittaa sisään puhelimella ja pyytää asukkia avaamaan ovi. Niinpä vanhemmat ovat ressukat vain istuneet ja odottaneet ja jännittäneet, ilmestymmekö me lainkaan. Kauppaan tavaraa ajanut kaljarekka on pakottanut isän väistymään odotuspaikaltaan ja etsimään uuden paikankin. No, onneksi viimein pörähdämme autoon.

Vompsun äiti istuu jo maistraatissa matkakapsäkkeineen ja lukee odottaessaan pokkaria. Virkailijat tuskastuvat lievästi, kun selviää, että heidän jo valmistelemansa vihkitodistus menee uusiksi, koska ajan tilaamisen ja tämän hetken välillä on muuttunut sekä Vompsun suku- että minun etunimeni. Mutta minkäs he sille voivat… olemme päivän viimeiset asiakkaat ja kaikki tietysti lähtisivät jo mieluusti kotiin. Kun viimein pääsemme vihkimistilaan, oikeastaan joitain minuutteja etuajassa, hysteerinen käkätysvaihde on jo melko lähellä. Henkikirjoittaja on hyvin nuori ja näyttää vähän Pelikaanimies-elokuvan linnulta. Vanhemmat ovat liikuttuneita ja imaisevat tunnettaan räpsimällä kuvia. Tunnen hihityksen kasvavan sisälläni, mutta onnistun pitämään sen kurissa. (Jostain syystä nauru on itselleni varsin usein tapahtuva liian klönttimäisten asioiden käsittelemisen tapa.) Vihkikaava on hurjan juhlallinen ja vanhanaikainen. (Myöhemmin Vompsu kertoo sulkeneensa korvansa heti kuultuaan tyrmäävän alkulauseen: “Avioliiton tarkoitus on perheen perustaminen.”) Vastaamme kuitenkin molemmat myöntävästi, vaikka vihkikaava synnyttääkin lähinnä hihittelyn tarvetta ja epämääräistä myötähäpeää. (Tuntuisi hassulta takertua muotoseikkoihin tuossa vaiheessa.) Sitten Vompsu työntää sormeeni sen isoäidin ruusukvartsisormuksen, joka minulla on ollut jo viimeiset viisitoista vuotta lipastonlaatikossa ja toimitus on ohi.

Tuntuu helpottavalta päästä virastorakennuksesta ulos. Ihan helposti se ei kuitenkaan onnistu, sillä takerrun taas maistraatin oviin, joista vain yksi on avoinna. Unohdan taas katsoa, missä ovessa ei ole punaista palloa ja ryskytän ovea onnettomana kuvitellen hetken, että olemme jääneet vangeiksi tuohon kolhoon aulaan. Näemme uusi siviilisääty ei ole muuttanut asioita mitenkään. Paitsi että sormus kädessä tuntuu kovin kummalliselta ja huomaan varovani vasenta kättä ikään kuin siinä olisi haava, ei sormus.

Kreikkalaisessa ravintolassa Vompsun äiti pitää puheen, joka on sata kertaa parempi kuin vihkikaava. Sitä kuunnellessa on helppoa liikuttua. Ruokailu sujuukin mukavassa ja aika välittömässä, mutta hivenen juhlallisessa tunnelmassa. En ole tottunut käyttämään sormuksia ja huomaan varovani edelleen vasenta kättäni. Ruokaa on tajuttomat määrät ja lopulta meidän on vain jätettävä aivan hitunen syömättä, koska kehenkään ei mahdu hitustakaan lisää.

Kun lähden käymään vessassa, äiti äkisti liimaantuukin takaapäin aivan minuun kiinni ja suhisee, että kävelen tasaista vauhtia, hän suojaa minua takaa. Ensin ajattelen hänen tulleen jollakin lailla hulluksi kaikesta emotionaalisesta stressistä. “Miksi ihmeessä?” kysyn. “Sinulla on ongelma”, hän suhisee. Great, ajattelen, varmasti minulla on montakin ongelmaa, mutta ne eivät kyllä sillä hetkellä tunnu näyttäytyvän yhtä selkeästi kuin hänen kumma päähänpinttymänsä suojella lastaan mitä oudoimmin keinoin. “Jaaha”, sanon ääneen. “Kävele tasaisesti, etteivät muut näe!” hän komentaa hiljaisella äänellä. Vaapumme hanhenmarssia vessaan. Vessassa selviää, että kuukautiseni ovat alkaneet uudestaan useamman päivän tauon jälkeen ja häämekon helmassa on suuri, punainen tahra. Äiti on jotekin tuohduksissaan ja pitää tahraa hävettävänä ja tahtoo pestä mekon. (Minustakin tahra on harmillinen, mutta on toki jutussa huvittavakin puolensa: eikö perinteissä patriarkaalisessa yhteisössä veritahrojen pitäisi syntyä hääyönä lakanoihin, ei ruokapöydässä helmoihin… mieli nelistää lupaa kysymättä puskafarssimaiseen kohtaukseen, jossa patriarkaalisen yhteiskunnan morsian alkaa kirkua pöydässä tulleensa naiseksi kenenkään koskematta. Huooh, tämä mielikuvitus…)

En suostu ottamaan mekkoa pois päältä, väännän vain helmaa lavuaariin ja hankaan sitä käsisaippualla ja vedellä ja raavin verta kankaasta tasaisesti lakatuilla kynsillä, joita en oikein osaa tunnistaa kehoni osiksi. Veri lähtee ohuesta kankaasti kiltisti, mutta koska käsienkuivauslaite on rikki, emme saa helmaa kuivattua ja palaan ruokasaliin sen näköisenä kuin olisin pissinyt housuun tai siis hameeseen. Hihitysalttius on palannut, sillä elämäni slapstick ei noin vain katkea.

Kun viimein pääsemme kotiin (järjestettyämme ensin pöydät hääpaikalla; raskasta ja konkreettista hommaa, joka sujuu hieman väsyneempänäkin), Vompsu rojahtaa futonille. “No, tuntuuko nyt hyvältä?” kysyn. “Valitettavasti on sanottava ei”, hän vastaa ja röyhtäilee. “Ei mustakaan”, sanon, ja sitten kikatamme. Olemme vain syöneet aivan liikaa. “Tuntuu kuin jyrä olisi mennyt yli”, koetan luonnehtia. Sitten korjaan: ei vaan juna! Vompsu nyökkää: “Joo, junassa on useampia vaunuja.” Äidin ostamat uudet satiinilakanat makaavat pussissa lattialla, hän soittaa vielä hoputtaakseen meitä vaihtamaan ne sänkyyn, mutta kieltäydymme moisista manöövereistä. Emme lähde myöskään Linnanmäelle, vaikka olimme ajatelleet, sillä ajatuskin sinne ja takaisin kävelemisestä tuntuu silkalta masokismilta. Nukahdamme likaisiin lakanoihin tyytyväinen kissa jalkopäässä. Seuraavana päivänä on kuitenkin saatava koko lauantain juhlien ateria kokattua ja leivottua. On levättävä ja sitten ponnistettava. Alan yhä enemmän vakuuttua siitä, ettei häissä ole kyse siirtymäriitistä vaan ulkopuolisille esitettävästä näytelmästä, jonka tarkoituksena on osoittaa heille symbolisesti jonkin siirtymän tapahtuneen jo kauan sitten.

Herään aamukuuden pintaan.

Palstalla kasvit alkavat vähitellen hyväksyä, ettei tästä kesästä tule tämän kummempaa. Unikot ovat pullistaneet karvaiset nuppunsa, jotka ovat vielä nuokuksissa, mutta suoristuvat hämmentävän äkisti. (Elättelen edelleen toiveita lauantaihin - jos edes se suurin unikko…) Mangoldit ovat paisuneet nahkeiksi, läpättäviksi purjeiksi, salaatit lähteneet kasvattamaan kukintotorniaan. Kirpat ovat rei’ittäneet uudenkin rucolakylvön, ruisvirna kukkii iloisesti, samoin palstalle omin jaloin marssinut päivänkakkara.

Vompatin haaliessa kottikärryihin ruohonleikkuujätettä nypin rikkaruohoja ja mietin, millaista olisi asua kaiken tämän keskellä, voida ottaa koira tai kissa mukaan riviväleihin sietämään pilvipoutaa ja tihkusadetta, milloin mitäkin. Hetkittäin minussa vaihtelee suunnaton toiveikkuus ja epämääräinen haave järkeväksi nimettyjen pelkojen kanssa. Istun polvillani ja muistutan, että erehtyminen on sallittua.

Elämää en ole saanut harjoitella, kukaan ei saa. Siksi saa erehtyä, kokeilla ja kääntyillä umpikujissa. Umpikuja on ummessa vain kolmelta sivultaan. Ja vaikka risteykseen palatessaan onkin vanhempi, tietää ainakin jo sen, että tuosta haarasta ei kannata koettaa punkea mihinkään.

On niin vähän aikaa kitkeä, nyt. Vatsataudin sotkemat aikataulut kohoavat pilviin saakka huojahdellen, massiivisina ja ilmankevyinä, pelkkien toiveiden kiinnittäminä. Näen ne selkeinä kuin savikantaimet. Samalla määrätietoisuudella tartun niihinkin. Ruokalaji kerrallaan, kunnes on lauantai kello kaksitoista eikä mitään voi enää muuttaa menneisyydestä. On vain seistävä ja oltava valmis ja hymyiltävä.

Nukun vain neljä tuntia, illalla hieromme hiuksiin henna-senna-sotkua ja alamme katsoa kauhuklassikkoa puolenyön jälkeen (”sen ajan että väri kerkiää vaikuttaa”) mutta kolmen pintaan olemmekin siinä tilassa, että vain pesemme hampaat ja käymme nukkumaan värit päässä. Väristä tulee täydellinen, mutta yöunesta ei. Pään ympärille hierottu mutamainen sotku, sen ympärille kiedottu tuorekelmu ja sen päälle viritetty paksu pipo tekevät nukkuma-asennon niskalle tukalaksi. Herään seitsemän pintaan ja kuvittelen osaavani nukahtaa suihkun jälkeen. En osaa.

Entä jos en ensi yönä nuku, arvuuttelen siinä maassa kyykistellen, rikkaruohoja raapien. (Vain hetki, jotta kerkiämme hoitaa loput listan palleroista.) Muistanko maistraatista jälkeenpäin muuta kuin värisuhrun ja takovan päänsäryn? Ei, hätätapauksessa voin ottaa pienet kirsikkabrandyt ennen maistraattia, unohtaa ainakin päänsäryn, vaikka värisuhru edelleen hallitsisikin näkökenttää. Ja illalla voin juoda valeriaanaa, ottaa samaa kirsikkabrandya, mitä vaan, jotta nukahdan. Ja sitä ennen vesijuosta - - väsyttää itseni kaatumaan suorilta jaloilta.

Tässä on niin rauhallista, niin hyvä. Katkon salaattitornien päät, seuraan karvaan maidon nousemisen katkaisukohtaan pulleaksi kuplaksi, linnut ovat hiljaa jo, Kellomäki visuaalinen kulissi, syreenissä siementertut. Hetkeen ei ole kiire mihinkään. Enkä välitä, vaikka farkut likaantuvat. Se on vain maata, samaa josta kaikki muukin on tehty.

Onkohan tälle olotilalle jotakin virallista nimeä? Toipilas en enää ole, mutten toimi ihan yhtä täpsäkästi ja energisestikään kuin haluisin. Toivukas? Toivelias? Tai sitten vain toiveikas - sitäkin tällä erää. Söin juuri palasen luomujälkiuunileipää ja hieman luomuchilitartexia sen päällä. Loistavan hyvää! Miten ihanaa voida syödä!

Ylihuomenna on maistraattipäivä, äidit ja yksi isä ja me. Kaikista on vain kauhean hauskaa, että vaihdoin kutsumanimen viralliseksi nimekseni ja että meistä tulee Vompsun kanssa ihan uudennimisiä. Kävelimme tänään uimastadionilta kotiin Linnanmäen kautta, halusin vähän tunnustella, tahdonko tahtomisen ja perhepäivällisen jälkeen hurvitella jonkin laitteen verran. (Jotenkin se sopisi.) Koska olen edelleen toivukas, Linnanmäellä kävellessä iskee kumma fiilis, kuin olisin riehunut laitteesta toiseen koko päivän, väsyttänyt itseni perinpohjaisesti, syönyt huonosti ja kärsisin pienestä asennonvaihdoksiin liittyvästä huimauksesta ja äklötyksestä. (Mutta oikeasti olen vain käynyt vesijuoksemassa ja syönyt varovasti ja nukkunut pitkät päiväunet.) Oikeastaan nyt ei mieleni tee mihinkään laitteeseen, mutta onhan ylihuomiseen aikaa. Ehkä olisi hauskaa ajaa yksi rundi sillä vuoristoradalla, joka lopuksi loiskahtaa veteen ja kastelee matkaajat. Siinä oli siirtymän makua. Sitä paitsi siinä laitteessa ei tule paha olo, korkeintaan kylmä.

Toisaalta, jos juomme pullon retsinaa (syömme näet kreikkalaista ja sitä olisi ankea sujuttaa kurkusta alas muulla kuin retsinalla), voi olla, että unilaite tuntuu kaikkein kutsuvimmalta vaihtoehdolta.

On vaikeaa kuvitella täsmällisesti, miltä tuntuisi olla täysissä voimissa. Vatsatauti jättää jälkeensä väsymyksen ja huimauksen vanan, ja vesijuoksemmekin vain puoli tuntia. Kelmu maailman ja itsen välillä on repaleinen, mutta sitä on edelleen paikoitellen. Tuntuu kuin tajunta laahaisi kaiken aikaa hieman jäljessä, pyörittelisi havaintoja hetken käsissään neuvottomana, osaamatta nimetä ja järjestää niitä täysin.