Veloena

Ensi yönä kuolemanlinja putoaa. Se tarkoittaa, että on vaikeaa maata sängyllä ja kuvitella, että pitää nukkua muutama tunti ennen kuin vielä viimeisen kerran vilkaisee läpi takakannen tekstin. Jostakin syystä takakansiin jää aina kauheita kömpelyyksiä, jos ei nuku yötä ja sitten katso tekstiä raikkain silmin. (Huooh, nämä tekstit taitavat olla aina juuri tuota kauheaa kömpelöyttä alusta loppuun, mutta olen päättänyt hyväksyä sen. En voi antaa perfektionismini tanssia kissanpolkkaa tai olen mennyttä tai ainakin yöuneni ovat.) Mutta on vaikeaa hyväksyä ajatusta, että nyt ei auta kuin antaa ajatusten tasaantua. Kaikki, mitä olen voinut tänään tehdä, on oikeastaan jo tehty.

Jos nyt avaisin tiedoston, tuijottaisin vain tekstiä ja tuntisin, miten näkymättömät langat, jotka ovat liikuttaneet minua koko kuukauden kovasti riuhtoen ja tempoen, kiristelevät kallonrajoissa ja jännittävät silmänympäryksen ilkeään lokinkatseeseen, joka katsoo ja katsoo sanoja kykenemättä muuttamaan niissä mitään. Muutosta ja aikaa ei voi pakottaa sillä tavalla. On vain leikittävä, että lepään. Niinpä makaan sängyllä eläinten kanssa. Koira näkee unta, sen vasen etukäpälä tärisee ja nykii. Kun kosketan sen unista kylkeä, se huokaa unen lomassa ja häntä iskee kaksi iskua, täp täp.

Päänsärky on olotila, johon en onneksi joudu kuin harvoin. Tuo tila vaikuttaa niin viheliäiseltä, että olen valmis melko massiivisiin järjestelyihin voidaakseni elää ilman sitä. Nyt se silti on tässä, käsinkosketeltavana, vaikka olen juonut kupin soijalattea aamulla ja sen jälkeen vain janoa poistavia nesteitä, vaikka olen syönyt säännöllisin väliajoin, kävellyt keskustaan ja takaisin työn lomassa, venytellyt niskanseutua, hieronut ohimoita. Vaikka olen eilen ottanut muistitikun koneesta ja käskenyt Vompsua piilottaa sen minulta, jotten voi haaskata sunnuntaita stressisotkemiseen vaan saan ansaitsemani viikkolevon. Tekstistä ei tule kelvollista lepäämättä, ja vaikka mantraankin viikkolepoa tietoisesti kerran toisensa jälkeen, keho tärisee vauhdissaan ja syöksyisi mitäänosaamattomasti tekstin äärelle, ellen yksinkertaisesti kieltäytyisi seuraamasta intuitioitani.

On vaikeaa uskoa, että huomenna luovutan tuon massan eteenpäin ja sitten olen hetkeksi siitä vapaa. Tässä vaiheessa työtä teksti tunkee uniin ja olen huomaavinani, kuinka lauseisiini kantautuu sen vieras rytmi. Ja kuinka olen omaksunut niin paljon sanontoja, että vaikka kuinka tahtoisin ajatella toisin, nuo sanonnat muurautuvat osaksi tajuntaa, halusin tai en. (Ja jos juurin ne, kaikki sen päälle rakennettu sortuu ainakin osittain ja on aloitettava taas alusta. Minulta puuttuu intellektuaalisia pönkkiä.) Ja teksti on luettava vielä kerran sitten kun saan taittovedokset.

Näkymättömät langat ovat kai pieniä kallonpohjan lihaksia, jotka reagoivat hermostuneeseen elekieleen ja jumittavat ja kramppaavat niin, että lopulta pää alkaa tuntuu kipunoivalta, kuumalta ja paisuneelta tulehduspesäkkeeltä.

Makaan sängyllä tämän kuuman pallon kanssa ja kaikkine surisevineni ajatuksineni, tulehtunut ampiaispesä ärisee melonikesässä, vähän kuin olisi kuollut pari viikkoa sitten ja turvoksissa mätänemiskaasuista, ajatus purjehtii surinan halki vanavedessään äh älä viitsi, ei tuota tänään, tutut äänet, kadulta kantautuva autojen ääni, suuri auto pieni auto piipaa-auto, valo, enkö aamulla ollut iloinen tästä valosta, miten siitä on tullut niin läpitunkeva ja kulmikas, koetan sanoa huomioin vain tätä oloa ja panen merkille: en tuomitse, en ylistä, huomioin vain ja panen merkille, se riittää.

Mutta en voi mitään sille, että tahtoisin nukkua (sitä ei voi vain panna merkille) ja näkymättömät langat eivät salli. Ne kurovat leuat takaraivoon ja takaraivon mutkalle. Kuten vatsataudissa, päänsäryssäkin on vaikeaa muistaa, kuinka nopeasti parempi olo saapuu ja miten hyvältä kaikki sitten tuntuu.

Metsä huokuu sateen jälkeistä kosteutta. Pehmeä paita liimautuu ihoon kiinni, koira laukkaa rapistaa eestaas, puljaa mutaisessa ojassa. Synkkien kuusien juurilla kasvaa kasveja, jotka ovat tuikituntemattomia. Koivut taipuvat tien päälle vinoon, se on ainut keino kasvaa kohti valoa kuusten tiheästä, harmaanrisuisesta rungikosta.

Lampi antaa odotuttaa itseään. Muistan sen lähemmäksi. Viimein pääsemme kuitenkin rantaan. Ilma tuntuu jo painostavalta, jalat tykyttävät laiskaa kävelyä. Veteen on ihana astua. Se syleilee jalkoja viileänä. Arvuuttelen hetken, onko se ehkä niin kylmää, että jalat voisivat krampata, mutta ei se kuitenkaan ole. Lammen pohja on kaltevaa kiveä, jalat eivät tapaa vedenalista mutaa, joka ei kai maisku. (Maiskahtaminen saattaa vaatia ilmavamman ympäristön.) Laskeudun hitaasti kalliota ja vesi kipuaa ihoa ylöspäin.

Viileyteen laskeutuminen tuntuu hurjalta, yksin en ehkä saisi aikaiseksi. Se, että mukana on muita, jotka katselevat, olkoonkin, että he eivät ehkä itse halua uida, muuttaa veteen menemisen paljon päättäväisemmäksi. Syrjäisellä mökillä yksin en ehkä saisi uitua kuin pahimpina helteen päivinä. Ei minun tule helposti kuuma. Palelen usein ja suomalaisittain roima helle tuntuu oikeastaan vain mukavalta ja hellältä, ellei kävele useampiakymmeniä kilometrejä. Lihaslämpö on muutenkin erilaista, se korventaa sisältäpäin.

Kun niiaa ja suistuu viileään, maailma tuntuu toiselta. Metsä väreilee viileän pinnassa, muutama veto syvemmälle, polkukoiraa takaisin, kunnes kädet tapaavat kallion pinnan alla. Kun vedestä nousee, lämmin hikevä sää pureutuu iholle heti eikä etukäteen uumoiltua horkkaa tule lainkaan. Tuntuu aivan toiselta kuin vesijuoksualtaasta noustessa. Jotenkin - virkeältä, pehmeältä, sisälämpöiseltä. Vesijuoksualtaasta noustessa palelee aina. Siksikö, että tietää suihkujen ja saunojen olevan siinä, ihan vieressä, yhden röpölasisen sermin takana? Täällä ei ole kuin jaettu ohut pellavapyyhe, vaihtoalushousut ja myttyyn jääneet vaatteet.

Eväiden ja vartin kävelyn jälkeen en muista enää pulahtaneeni. Muistan sen vasta kotona. Metsän eri koot ja kerrokset vievät kaiken huomion, ja ystävät, ja puhuminen. Koira raahaa valtavaa halkoa, joka raapii suun verille. Mutta se ei halua jättää halkoa tienposkeen, ei ennen kuin aivan vähän ennen autoja. Takapenkillä se pönkeää syliin ja tuntuu märänkuumalta patterilta. Sen nenä on lehden kantta vasten ja se makaa kuin vasikka. Kotona se ojentuu pitkänä löysänä muotona lattialle, uskaltautuu heti sulkemaan silmänsä ja vaipumaan syvälle. Vain kylki kohoilee.

Teen työtä, ja Lohi makaa tyynyllä. Nasu lepuuttaa ensin jaloissani, mutta sitten sen tulee kuuma ja tyynypaikka houkuttaa sitäkin. Nasu käy Lohen viereen varoen tarkasti astumasta kissan päälle. Se laskee toisen etujalkansa aivan Lohen eteen luottavaisesti, nostaa leukansa toisen käpälänsä päälle, huokaisee ja ummistaa silmänsä.

Lohta läheisyys jotenkin häiritsee. Ensin se ei kuitenkaan tee mitään. Tuntemattomasta saattaisi näyttää siltä, että eläimet nukkuvat päiväuniaan sulassa sovussa. Kissan korvien asennon hienovarainen muutos ja hännän vaivihkainen hermostunut nytkähtely kuitenkin osoittavat ambivalenssin harmaassa kollissa. Vilkaisen ohimennen eläimiä; ehkä tilanne tuosta rauhoittuu.

Kuluu ehkä vartti. Nostan katseeni ja näen hännän kiemurtelun sen kun lisääntyneen. Koira makaa pahaa-aavistamattomana. Pitäsikö se kutsua ehkä luokse? Äkkiä, ennen kuin ehdin kutsua koiraa, harmaa kolli ponnistautuu jaloilleen ja alkaa lyödä koiraa etutassuillaan. Nasu-parka kavahtaa pystyyn ja pakenee sängyltä, ja röyhkeä kolli laukkaa sen perässä ja löylyttää minkä ehtii. Kun ehdin reagoida ja kivahtaa kollille, se on jo noussut takajaloilleen ja rummuttaa koiran pakaroita molemmin tassuin. Kynnet ovat sentään sisässä, koska totteleehan Nasu ilmankin. Hätääntynyt koira pakenee jalkoihini ja tunkee aivan minuun kiinni mulkoillen hädissään kissaa, joka istahtaa voimainsa tunnossa keskilattialle ja alkaa nautinnollisesti pestä turkkiaan.

Mikä tyytymättömyyden synnytti? Miksi se purkautui noin, pitkästä passiivisuudesta äkilliseen aggressioon heilahtaen? Muistan lukemani kappaleen, jossa korostetaan, ettei kissa ole laumaeläin - toisin kuin koira ja ihminen, jotka kerran jonkun laumaan laskettuaan kokevat jonkinlaiseksi velvollisuudekseen pysyä väleissä tuon toisen kanssa ja ajattelevat väleissä pysymisen tietyn, kerran selvitetyn rakenteen mukaan tapahtuvaksi, kissalle perheenjäsenen kohtaaminen on irrallinen tilanne edellisistä välinselvittelyistä. Silti kissa kiintyy ihmiseen lujastikin, ihminen on emo. Mutta tasaveroisessa suhteessa eläinsisaruksiin säilyy määrittämättömyys.

Muistan pelänneeni kissoja pitkään. Oikeastaan opin pitämään niistä kunnolla vasta siinä vaiheessa, kun asuin ensimmäistä kertaa kissan kanssa. Sama arvaamattomuus, joka koiraa pelottaa, pelotti minuakin. Kissojen kanssa eläessäni olen oivaltanut, että harmaa kolli (kuten muutkin kissat) on sen verran pieni, ettei se saa kovin pahaa vahinkoa aikaan, ei ainakaan jos kukaan ei yritä estää sen turhautumisen tuulettelua. Silti minun on vaikeaa suhtautua sen impulsiivisuuteen, etenkin kun se suuntautuu aggressiona muutenkin alistuvaa koiratyttöä kohtaan.

Ei Lohen tarvitsisi, riittäisi jos se ilmoittaisi paikkansa katsomalla koiraa suoraan silmiin haastavasti. Mutta se ei ole sen tapa. Sitä ei kiinnosta omien rajojen tai tilan puolustaminen ennakoivasti, se vain antaa olla ja sitten äkisti kiukustuu, jos siltä tuntuu.

Luulen, ettei minusta voisi koskaan tulla kissaihmistä, sellaista vannoutunutta, koska vaikka hyväksynkin kissojen arvaamattomuuden, en osaa ihannoida sitä yli muiden yksinkertaistettujen piirretason lajiominaisuuksien. En sen enempää kuin hevosten suopeutta ja sovinnollisuutta tai koirien omistautuvaa lämpöä ja lojaaliutta. Tai ihmisten uteliaisuutta ja ymmärtämisen halua.

Kun ystävä puhuu solmuiseen sävyyn intiimin elämänalueensa eläimellisyydestä, en oikein saa kiinni ideasta, mitä hän mahtaa tarkoittaa. Minulle tulee mieleen vain Wislawa Szymborskan runo eläinten puhtaasta omastatunnosta ja pohtimattomuudesta, ja ehkä pikkuvauvat, sellainen lämmin ja herttainen viattoman tyrannimainen tarvitsevuus, joka ei vielä kauhistu oman laajuutensa edessä:

Syyllisyydentunteen ylistys

Hiirihaukka ei moiti itseään.
Tunnontuskat ovat vieraita pantterille.
Piraijat eivät epäile tekojensa oikeutusta.
Kalkkarokäärme hyväksyy itsensä varauksetta.

Itsekriittistä shakaalia ei ole.
Heinäsirkka, alligaattori, trikiini ja paarma
elävät miten elävät ja iloitsevat siitä.

Miekkavalaan sydän painaa sata kiloa,
mutta muuten se on varsin kevyt.

Ei ole mitään eläimellisempää
kuin puhdas omatunto
Auringon kolmannella planeetalla.

(Lähde: Szymborska, Ihmisiä sillalla, suom. Jussi Rosti.)

Mutta se ei sovi muuhun sanottuun lainkaan.

Uuden Me-lehden parisuhdejutussa on hämmentävä lause:

Tutkimuksissa on todettu, että parisuhteessa miehelle on erittäin tärkeää kokea, että vaimo kunnioittaa ja arvostaa häntä.

Vaikka jutussa on haastateltu parisuhdekouluttajaa, tuohon lauseeseen ei liitetä luontevaa jatkoa, että kyllä varmasti naisestakin tuntuu olennaiselta saada kunnioitusta ja arvostusta puolisoltaan. Ehkä tilaa on ollut hintsusti ja tuollainen itsestäänselvyys (onko se itsestäänselvyys, mikä on itsestäänselvyys) on leikattu pois. Silti tuntuu hassulta, että tuollainen toispuoleinen ajatus esitetään, olkoonkin, että kenties tutkimusta on tosiaan olemassa vain tuosta miesten tarpeesta.

Luen juttua vessassa ja huudan huoneen puolelle: “Kuule tuntuuks susta et mä arvostan ja kunnioitan sua tarpeeksi?” Vompsu vastaa: “Joo! Ehdottomasti! Entä kunnioitanko ja arvostanko mä sua tarpeeksi?” Mietin hetken ja vastaan: “Joskus tuntuu että miltei liikaa.” Ehkä tuo liikuus on vain tottumattomuutta siihen, että joku tosiaan kunnioittaa ja arvostaa minua sellaisena pelokkaana pienenä lapsena, jollainen pohjimmiltani olen, herkästi säikähtävä ja suuntaa vailla. Että esiin ei nouse jokin oletettu lahjakkuus (joita minun on tavattoman vaikeaa itse hahmottaa ja joita en oikeastaan osaa liittää itseeni juuri mitenkään - koen että esimerkiksi jokin runon kirjoittaminen tai aikanaan matematiikka ikään kuin tapahtui minun ulkopuolelleni tai ilmeni tajuntaani valmiina ja ponnistelematta, ilona ja lahjana eikä niinkään kerro mitään minusta) tai toive siitä, että kykenen kestämään tiettyjä olosuhteita paremmin kuin joku mukavuudenhaluisempi tai konformisemmin ajatteleva (luultavasti en halua tuollaista kestävyysottelua) tai oletus, että minun todistuksillani ja lukeneisuudellani (tai joskus varhemmin, ulkonäölläni) kiehtova, täyttymyksen tuntemuksistani huolen pitävä ura on vain päättäväistä aloittamista vailla. En osaa identifioitua juuri kuinkaan tuohon lahjakkaaseen ja kunnianhimoiseen puurtajaan. Hänelle suotu arvostus ja kunnioitus eivät siten kosketa lainkaan minua vaan ainoastaan tuota haavekuvaa. Joka ei ole minun haavekuvani, tosiaankaan.

Minusta on paljon helpompaa identifioitua siihen pikkutyttöön, joka tarkastelee aikuisten vaatteita puolipaniikissa eikä oikein ole varma, pukeutuako tähän vai tuohon paitaan tänään. Ja joka silti saattaa joskus väittää ymmärtävänsä jostakin jotakin tai ainakin osaavansa sanallistaa jonkin tunnelman.

Liikaa, voiko toista kunnioittaa ja arvostaa liikaa? Eipä kai, ajattelen huoneen puolelle kävellessäni. Sekin on vain sanonta, harmillinen sanonta. Kunhan saan vain olla tämä erehtyväinen ja hieman villi lapsi, kaikki on okei. Ja jos joku sitä vielä jaksaa arvostaa ja kunnioittaa tuon lapsen kurittomuutta ja päättämättömyyttä mutta toisaalta myös hyväntahtoisuutta, se on jotakin aivan uutta ja ihmeellistä eikä siitä kannattaisi oikeastaan olla lainkaan huolissaan.

Samassa muistan toisen ikävän sanonnan, joka on jokseenkin poltettu mieleeni. “Miksi haluat satuttaa minua?” Olen kuullut kysymyksen lukemattomia kertoja ja esittänyt sen itsekin epäilemättä usein. Mutta vasta kun kuulin sanovani sen joitakin kuukausia sitten, kuulin äkisti, mitä tarkalleen sanat väittävät. Miksi ihmeessä en sano: “Tuo satuttaa!” Tai: “Tiedätkö ollenkaan, miten pahalta tuo tuntuu?” Koska kun sanon sanat tuon kerran, kun kuulen ne äkkiä taustaoletuksineen, en lainkaan ajattele, tai ainakaan miellä tietoisesti ajattelevani, että toinen tosiaan haluaisi satuttaa. Se on vain sanonta, jota on käytetty ja joka on käynyt niin tutuksi, etten ole kuullut sanoja sanonnalta. Miksi haluat satuttaa minua? Miksi haluat, että tulen hulluksi? Miksi haluat, että kaikki menee pieleen? Miksi haluat suututtaa minut?

Kukaan ei ole koko elämäni aikana tarttunut minua tuollaista sanoessani käsivarresta ja kysynyt, uskonko ihan tosissani, että toinen haluaa satuttaa. (Ehkä he ovat katsoneet sanojen läpi, syvemmälle, kuten oikein onkin. Mutta silti - en haluaisi sanoa asioita, joita en tarkoita.) Olisin vastannut kysymykseen ei, ja ollut ehkä vähän kiukkuinen, koska en varmaankaan olisi halunnut uskoa, että olen sanonut jotakin niin oletuksieni vastaista, kummallista, typerää ja syyttävää. Sinänsä aivan hyvä, että kuulen itse äkkiä sanat suustani vuotavina kuin jonkun toisen lausumana, kuin olisin joku toinen, hyvin kaukaa. Noiden sanojen kuuleminen synnyttää äkisti levottomuuden: En usko, että haluat satuttaa, miksi siis sanon näin? Kenen ovat nämä sanat? Kuka ne sanoo? Mistä ne tulevat? (Tietysti tiedän, mistä ne tulevat. Kuulen äänensävynkin tarkkaan. Sanat, oven paukahduksen, yksin jäämisen kaikkeen siihen nimettömään kauhuun, joka toistaa kerta toisensa jälkeen, ettei ole mitenkään mahdollista, että joku voisi rakastaa minua, viimeiset sanat ennen oven paukausta.) Tuntuu hurjalta tajuta äkkiä, että on opetellut äidinkieltään samalla tavalla kuin vierastakin kieltä, sokkona ja luottavaisena sanakirjan fraaseja toistaen, tietämättä oikein, mitä tarkalleen sanookaan.

Lukemattomien sketsien aihe, ja niin näkymättömänä tragediana elämien kietoutuessa toisiinsa ja sanojen jäädessä kalkattamaan tajuntaan jonkin kiistan päätteeksi. Ja olen pitänyt itseäni sanoista tarkkana, jopa liiallisissa määrin yksityiskohtiin takertuvana. (Sekään ei ole oma syytökseni, mutta olen jotenkin onnistunut nielaisemaan sen osaksi mielenmaisemaani. Että pitäisi olla enemmän jeesnainen ja hyvätyyppi, mutta toisaalta, en voi estää itseäni kysymästä, miten sitten käy jos teen hyvätyyppiasioita ja teeskentelen, että jotkut mieltäni askarruttavat asiat eivät vain ole olemassa, enkö muka silloin tule vihaiseksi ja arvaamattomaksi tai turraksi ja onnettomaksi ja eivätkö nuo asiat itse asiassa silloin häiritse minua vain enemmän, koska ne rynnistävät näyttämölle täysin hallitsemattomina ja arvaamatta, eikö minun pitäisi tuntea läpikotaisin nämä tilanteet ja tulkintani niistä, nuuskia tarkasti ne sanat, jotka tuntuvat sopivan tilanteeseen niin saumattomasti, että ne kadottavat sanattomuuden kauhun.)

Istun tekstin ääreen, ajattelen sen helppolukuisuutta. (En tämän tekstin, tässä en pyri helppolukuisuuteen vaan osuvuuteen. Ne ovat toisistaan erilliset hyveet.) Ajatukseni eivät tahdo pysyä tuossa vieraiden sanojen massassa, koska sanattomuuden kauhu on muistunut äkisti, se mustaa huonetta ja tekee vaikeaksi ymmärtää, että istun rauhallisessa huoneessa miehen, kissan ja koiran kanssa, istun satulatuolilla ja teen työtäni, viimeistä kirjaa ennen palkankorotusta, jota en uskonut uskaltavani pyytää ennen kuin tein niin tuosta noin vain, sähköpostilla, hetken mielijohteesta. Hus, haamut. Hus, menneisyys. Pakotan tarkkaavaisuuteni noihin sanoihin, fraaseihin, lauseisiin.

Eikä riitä edes se, että ne ovat selviä ja myönteisiä, koska ne voidaan silti lukea epäilevällä mielellä. (Tai ei edes niin, en lue pariterapeutin haastattelua epäilevällä mielellä ja minusta siinä esitetyt neuvot ovat relevantteja ja mainioita, mutta silti aluksi siteeraamani lause pistää tekstistä esiin kuin vappuhuiska, ainoa sukupuolitetun käytännön lause.) Miten tämä ajatus käännettäisiin positiiviseksi? Riittää, etten tiedä, miten tämä lause luetaan? Tyydyn siihen, että tajuan ihmisten lukevan sitä, mikä heidän oletuksiinsa sopii? Tyydyn siihen, koska vaihtoehtoa ei ole, koska viestinnän ideaalitilanne toteutuu kauhean harvoin, koska en voi tehdä kuin oman osuuteni, joskus en sitäkään.

Äkkiä tunnen, kuinka työskentelen räjähdysherkän aineen kanssa. Järjestelen sitä pinoihin, jotka olevinaan eivät romahda yhtä herkästi kuin aiemmat muodostelmat.

Ja sitten kirjoitan tämän tekstin, kun on jo ilta ja koko päivän mieltä on painanut muistikuva, jonka asetan pikniknurmelle korvapuustien väliin: Muistikuva siitä, kuinka istun sohvassa jalat koukussa ja luen kirjaa sanojen etymologiasta ja äkkiä ajattelen kieltä pintana, siistinä rakenteena, jonka alle kätkeytyy yhteyksiä, jotka tarvitsee vain hahmottaa, joita pitää osata etsiä. Toinen muistikuva toisesta oivalluksesta, kun tajuan, että kieli on pintaa toisellakin tavalla, liukasta ainesta, joka sanoo paljon muutakin kuin tarkoitan sanoa. Sinä päivänä päätin opetella toisinaan koskettamaan (kädellä tai halaten, konkreettisesti) ihmisiä, jotka koskettivat minua tunnetasolla. Joskus koskettaminen tuntuu vaikealta, koska moni ihminen, joka koskettaa minua tunnetasolla, myös pelottaa. Olen edistynyt hitaasti tässä oivalluksessa, että kieli on pintaa, joka kätkee alleen kehitystarinoita sille, joka viitsii katsoa tarkemmin.

Joskus tuntuu, että kirjoittaminen ja puhuminen on pelottavinta, mitä on. Kirjoittaen tuntee tavoittavansa helpommin vivahteita, koska tilanne on rauhallisempi. Ja kun kirjoittaa, sanat jäävät, niihin voi palata, niitä on helpompaa tarkastella puolueettomasti toisesta päivästä käsin kuin puhetta. Puhe tallentuu ehkä johonkin toiseen, vahingoittaa häntä pahemmin.

En osaa olla ajattelematta, että kivahdus miksi haluat satuttaa minua ei olisi vahingoittanut minua. Jos olisin nähnyt sen kirjoitettuna, olisin ehkä paremmin ymmärtänyt sen loukkaavuuden syöverit. Se on saanut minut pelkäämään, ettei kukaan voisi kunnioittaa ja arvostaa minua, saati sitten rakastaa, ja että läheisyydessäni on jotakin vaarallista ja syövyttävää. (Minusta rakastaminen ja huolehtiminen on paljon vaikeampaa kuin kunnioittaminen ja arvostaminen. Kunnioitan ja arvostan ainakin itse huomattavasti suurempaa joukkoa kuin keistä huolehdin ja keitä rakastan ja suojelen.) Ja olen levittänyt lausetta kuin ruttotartunnan saanut, tartunnastani tietämättä.

Kuten muutkin.

Kun lopetan työn tältä päivältä, jään miettimään kunnioitusta ja arvostusta. Miksi niitä on niin vaikeaa ottaa vastaan? Siksikö, että niitä kohdatessaan usein pelkää - näin itselleni tuntuu käyvän, jos kunnioitus ja arvostus kytketään suorituksiin, sellaisiinkin, joita ei itse ajattele suorittamisena, kuten vaikka blogin kirjoittaminen tai ihmissuhteissa toilaileminen ja niiden miettiminen, mutta jotka tunnutaan jotenkin jähmettävän joksikin hienoksi ja persoonallisuuden kypsyydestä kieliväksi - että niiden myötä evätään minun oikeuteni tuntea haavoittuvuutta, erehtyväisyyttä ja lapsellisuutta? Jotenkin itsestäni tuntuu kovin paljon tärkeämmältä, että saan olla haavoittuva ja erheellinen kuin että toinen tunnustaa, että minulla on jotakin järkevää sanottavaa aina välillä. (Ehkä kyse on vain siitä, että olen saanut kuulla jälkimmäisiä toteamuksia enemmän kuin aiempia lupauksia ja että osaan kiukustua, jos joku kieltäytyy myöntämästä, että minullakin voisi olla ihan järkevää sanottavaa. Sillä tavalla kai olen omavaraisempi kunnioituksessa ja arvostuksessa kuin rakkaudessa. Paitsi että kunnioitukseni ja arvostuksenikin on aika romahdusherkkää mutta toisaalta ylösrakentuu melko sukkelaan uudelleenrakennuskokemuksen kerryttyä mittavissa määrin. Sen sijaan en ole osannut oikein tarpeeksi pitää huolta siitä, että tunnetason tarpeeni otetaan huomioon ja olen kuvitellut, että kestän vaikka mitä. Mutta en halua kestää, en enää. En usko enää sen olevan kellekään hyväksi.)

Nyt lopetan kirjoittamisen, koska haluan käydä nukkumaan. En osaisi oikein muuten, koska mielessäni myllertää varsinainen myrsky. Kuinka hassunkurista: juuri kun koen sanat oikein potentiaalisesti vahingoittavina ja harmillisina, koen hurjaa tarvetta kesyttää ne tässä ja nyt. Ikään kuin sellainen voisi onnistua!

Työympäristössäni on tapahtunut olennainen muutos. Ensin ajattelen unenpöppörössä, että työmiehet ovat korvanneet läpikuultavat julkisivuremonttipressut sinisin pressuin, mutta sitten vähitellen tajuntani suostuu taipumaan uuteen ajatukseen. Pressut ovat kadonneet, tuo on taivas eikä mikään hieno lakana.

Telineet seisovat vielä ikkunan edessä raplingista keltaisina, yläpalkit törröttävät tyhjyyteen ja valoon. Sää tulee sisään aivan eri tavalla nyt kun kaatosateen näkee ja kuulee esteettä. Ikkuna on häpeämättömän likainen, mutta silti huone tuntuu hämmentävän valoisalta ja kirkkaalta. Äkkiä ymmärrän uudestaan Madredeuksen musiikkia, joka tuntui ikkunapimeän ajan jotenkin kummalta. Ja lokit - ulkona lentää lokkeja myös silloin, kun istun sisällä tarkistamassa kieltä! Pilviä on vaikka minkämuotoisia ja yö ja päivä näyttävät erilaisilta!

Ja jos netti kaatuukin, ei tarvitse mennä arpapelillä ulos helle- tai sadevarusteissa. Sään näkee, kuulee, haistaa. Ihmeellistä.

On kuin olisi muuttanut maakellarista ihmisasumukseen. Taivas on tosiaan hienompi kuin mikään lakana. Tänään seuraamme varsinaista näytöstä, mustat pilvet kumpuavat yhä korkeammiksi, salamat räiskyvät kuin parempienkin piirien juhliessa ja sitten sade kaatuu raivokkaana kaduille ja kohisee mennessään ja jostakin alhaalta kuuluu kenkien kiireistä läpytystä, bussien kaasuttelua ja joku valittaa ääneen kiirehtiessään sateen halki. (Siltä se ainakin kuulostaa!) Miten jännittävää ja värisyttävää! Ja juuri kun emme ole tottuneet mihinkään taivasspektaakkeliin vaan himmennettyyn pressuun, joka näyttää harmaalta ja tuhruiselta kaikilla säillä. Pieni ukkosmyräkkä saa meidät tuijottamaan ikkunasta ulos ihastuksesta ymmyrkäisinä. Miten tuollaista voi saada ilmaiseksi? Tuosta noin vain?

Koira ja kissa makaavat pedatulla sängyllä tiiviinä kerinä eivätkä piittaa ukkosesta. Aurinko vuorautuu vuoroin paksuin harmain käärein ja vuoroin tuijottaa sisään armotta - lattiaa ei ole tullut pestyä viikkoihin, nyt vasta sen tahmeuden huomaa ehdottomassa valossa.

Muistan selvästi, että joskus tältä tuntuu myös ymmärryksen tasolla, kun äkkää pressut tuntojensa ympärillä ja repii ne alas raivokkaasti. Ja kuinka joskus sekin tapahtuu unien myötä, niin että herätessään kylpee yllättävässä valossa ja ajattelee: “Hyvänen aika, millainen omituinen pressu… kaunis lakana, miksi se on ripustettu tuohon…” mutta tunnelma tai tuntemus ei väisty, ja vähitellen ymmärtää olevansa vihainen, tyytymätön, epämääräisen surullinen tai kertakaikkisesti lähdössä pois jostakin tilanteesta.

Jospa ajattelisikin, että lemmikkien taivaansini toistaa forget-me-nottinaan oikeutta tuntea kaikki se, mitä on oppinut pitämään huolestuttavana merkkinä lähestyvästä tuhosta, joka seuraa jokaista tyytymättömyyden kuohahdusta. Tuntuu tavallaan väärältä olla tyytymätön näin ihmeellisessä maailmassa, mutta toisaalta, eikö tyytymättömyys ole yksi maailman ihmeistä?

Menee useimmiten vain muutama päivä, kun on unohtanut pressut. Tai lakanan. Ei muista, mikä on todellisempaa tai taaempana eikä sitäkään, onko avaruuden päivänsini pelkkä optinen illuusio, ja ovatko pilvet hattaraa vai vesihöyryä ja kuinka monta vesitonnia yksi tuommoinen pilvi voisi kantaa lastinaan janoisen kaupungin yllä. Mutta hämmennys - siihen on tartuttava silloin kun sen kokee, käänneltävä sitä käsissään kuin kirkasta lasiesinettä, hellittävä äkillistä mielen liikahdusta, unen heittämää annettua.

Jos en olisi ollut väärässä, en voisi oivaltaa tajuavani nyt jonkin konkreettisemmin, tuijottavammin, lumoavammin. Jos tämä on oivaltamisen hinta, olen mielelläni aika usein ja monissa asioissa väärässä (ainakin jos muistan tämän päätelmän). Luultavasti väärässä oleminen on seikka, josta ei tarvitse kantaa huolta. Väärässä oleminen ja väärin käsittäminen käyvät kuin itsestään.

On vaikeaa uskoa, että taivas näyttää tuolta ja että yleisesti ottaen ihmiset eivät pidä suuria ikkunoita ja esteettömiä taivaita yhtä tärkeänä asunnon kriteerinä kuin neliöitä ja varustetasoa.

Meidät on käsketty paikan päälle jo kaksi tuntia ennen konsertin alkua. Tupsahdamme kirkkoon sateesta, turistit laiduntavat uteliaan näköisinä penkkirivien välissä ja kehräkaton alla. Koetamme tähyillä tuttuja kasvoja, mutta kanteleensoittajattaria lukuun ottamatta kukaan ei näytä liittyvän konserttiin. Seisoskelemme eteisessä hetken, mutta pakenemme sitten kahvilaan, koska kanteleensoittajattaret tahtovat meidän tietävän, missä on mikrofoneja ja voidaanko heidän tuolejaan olla siirtelemättä, jos he päättävät mennä treenaamaan kappeliin.

Kahvilassa pohdimme sitä, mikä ihme idea on kutsua meidät paikalle kaksi tuntia etukäteen, jos vastuullisetkaan eivät ole tuolloin vielä paikalla. Sade kaatuu maahan ikkunoiden takana, kahvila ei ole enää tuntiakaan auki. Meillä ei ole sadetakkeja eikä sateenvarjoja ja meidän olisi säilyttävä hillityn näköisinä. On siis livautettava hiukset lippiksen sisään. Harmaa kolli on taas kussut lippiksen päälle. Juhlavaatteet ja kissankusen haju muodostavat oudon yhdistelmän sateen poikki harppoessa.

Nyt löydämme tuttuja jo eteisestä. Nyökyttelemme ja muut kertovat, milloin heidät on käsketty paikalle; kuka kolme tuntia, kuka peräti viisi tuntia ennen konsertin alkua. He eivät vain ole kokeneet velvollisuudekseen totella, koska eihän kukaan tästä mitään palkkaakaan saa. Riisun oma-aloitteisesti raidalliset polvisukat, jotka riitelevät pahasti kukallisen juhlamekon sävyjen kanssa. Sitten katsomme kukat - kymmenen vaisunkeltaista ruusua. Käymme läpi kukkien ojentamisen perusteet ja jaamme mielessämme esiintyjät kahteen ryppääseen, jotta voimme päättää valmiiksi, kuka ojentaa ruusut kelle. Ensin ruusu, sitten kättely, sovimme. Pesti ei erityisemmin jännitä, koska on vaikeaa kuvitella, mikä ihme ruusujen ojentamisessa voisi mennä pieleen.

Yhdysvaltain suurlähettiläällä on hurjan hampainen hymy. Hän lipuu ohi saattueineen. Joku meidän joukostamme pyyhältää edeltä ja kerää etupenkistä VARATTU-plakaatit ennen kuin he kerkiävät penkille. Näin näyttää siltä kuin penkki olisi muuten tupaten täydessä kirkossa pysynyt maagisen tyhjänä vain heitä varten.

Kun ihmiset on saatu sisään, hiivimme sivukautta paikoillemme. Ruusut pötköttävät kasassa. Laulu ja soitto osoittautuvat korkeatasoisiksi. Etenkin kanteleensoitto kuulostaa kauniilta, hyvin kepeältä ja iloiselta, mitä hämmästyn. Muistikuvissani kannel kuulostaa jotenkin epävireisemmältä ja karkeasointisemmalta, mutta sitten tulen ajatelleeksi, että se johtuu epäilemättä siitä, että olen viimeksi kuullut kannelta ala-asteella jonkun koulutoverin esittämänä. Samalla metodilla olisi ollut helppo tuomita viulun ja jopa pianon soundi, ellei noita toisia soittimia olisi kuullut taidokkaammin soitettuina ja äänitettynä.

Blip, blip, kuuluu oikealta ylhäältä. Seinän rosoa pitkin laskee vettä. Jossain on reikä. Tippunaa ei kuule ennen kuin kuuntelee tarkasti musiikkia.

Viimeisen kappaleen aikana nostamme varovasti ruusut syliin ja tarkistamme, etteivät niiden niinet ole kietoutuneet toisiinsa. Soiton loputtua nousemme johtajattaren vanaveteen ja seuraamme häntä soittajarivistön luo. Hän kättelee ensin, sitten on ruusun vuoro. Ensimmäinen ruusu sujuu mainiosti, ojennus ja kättely. Mutta seuraava setä tarttuukin kättelykädestä ja kiskaisee lähemmäs ja muiskauttaa poskipusun. Seuraavan sedän kanssa on koetettava tulkita tämän pään asentoa niin ettei tämän tarvitse kiskaista kädestä. Sedät selvästi mieluummin halaisivat kuin kättelisivät. Paitsi kolmas setä, joka hymyilee vain kaukaisen ystävällisesti eikä kurkota päällään. Häntä vain kättelen, muille tarjoan sitten poskeakin. Tässä vaiheessa meidän huolellinen ohjeistamisemme alkaa huvittaa. Onhan meidät toki ohjeistettu, mutta siltikään emme ole oikein varautuneet kaikkiin tällaisiin koettelemuksiin. Mutta ehkä on ihan okei, että puolten kanssa pussaillaan ja puolet vain kätellään.

Sitä paitsi tässä vaiheessa soittajarivistö loppuu ja seuraan kuuliaisesti johtajatarta, kuten meidät ohjeistettiin. Ajattelen hänen johtavan meidät pois satojen silmäparien tuijotuksesta, nyt oikeastaan vasta muistan yleisön ja hieman hikoan. Mutta hänpä asettuukin riviin soittajien viereen. Ja koska äkisti tajuan, etten oikein tiedä, mihin meidän pitäisi mennä, asetun johtajattaren viereen ja Vompsu asettuu minun viereeni ja seisomme siinä juhlavina paitsi ehkä vähän naurukuplaisina. Soittajat ja johtajatar kumartavat juhlavasti ja melkein kumarran itsekin, mutta muistan sitten, että emmehän me nyt ole mitään tosiaan esittäneet ja että olen tässä ikään kuin yleisön ruumiillistuneena tahtona palkita soittajat. Niinpä seison suorana, ja kun vilkaisen Vompsua, näen hänenkin tekevän niin. Konsertin järjestäjä ja soittajat kumartavat juhlallisesti ja me seisomme heidän rinnallaan kuin jotkut tuntemattomat mesenaatit, joiden ei tarvitse kumarrella keidenkään suosiota. Tai kuin lehmät tai lampaat.

Käsillekään ei ole mitään tekemistä, koska ruusut on jo jaettu. Tässä vaiheessa tietoisuus yleisöstä iskee toden teolla. Se on vain kestettävä, seistävä siinä ja odotettava, että muut poistuvat. Keskeltä hämmennystä pilkahtaa ajatus, että on sitä ihmisellä kummia tapoja täyttää vapaat hetkensä. Sanon kyllä Vompsulle: “Apua, öö, miksi me ollaan tässä”, mutta sitten tilanne jo purkautuukin. Soittajat vuotavat sivulaivaan, ihmiset rymyävät seisomaan, pääsemme väkijoukon turvin livahtamaan paikallemme.

Sade ropisee edelleen kulkiessamme raitiovaunupysäkille, mutta kun nousemme vaunusta ulos, se on jo tauonnut.

Lainaan kirjastosta vietnamilais-pohjoismaisen yhteistuotannon, jota kuvataan mainoslauseella “eeppinen tarina toivosta”. Takakannessa mainitaan myös elokuvan koskettavuus ja kauneus. Illlalla tunnemme olomme vähän nuutuneiksi, molemmilla hieman flunssaa, tiistai ahdettu täyteen kummallisia velvollisuuksia. Kääntelemme kahden kirjaston elokuvan koteloita ja valitsemme sitten eeppisen tarinan toivosta. Toiveikkuutta tarvitaan nyt enemmän kuin elämän varjopuolia, ajattelen.

Ensimmäisen viiden minuutin sisään parun jo sitä, kuinka epäreilua elämä on. Tuntuu täysin oikeuttamattomalta maata lämpimien vällyjen alla rauhassa ja katsoa dvd:ltä elokuvaa sellaisen henkilön kanssa, joka ei ole omaksunut pilkallista asennetta eikä vaadi minua mihinkään kummallisuuksiin. Elokuvan henkilö sen sijaan on jo syntyjään vääränlainen (puoliverinen, liekö tuokaan nyt poliittisesti korrekti termi) sekä äitinsä että isänsä yhteisöön, molempien vanhempiensa hylkäämä ja halveksittu. Kun hän sitten jossain vaiheessa saa tarpeekseen saamastaan kohtelusta, varastaa polkupyörän ja karkaa suurkaupunkiin ja sieltä kohti isänsä kotimaata USA:ta, eivät olosuhteet mitenkään helpotu. Päähenkilö kyllä tapaa veljensä ja rakastuu, mutta veli kuolee hänen hoiviinsa ja rakastettu on prostituoitu, joka auliisti valitsee rahan päähenkilön rakkauden sijaan. (Päähenkilö ei myöskään osaa oikein tarjota rakkauttaan, ei mikään ihme hänen taustansa muistaen.) Koko elokuvaa luonnehtii vaikean, itkuisen olon pidätteleminen.

“Mikä osuus tässä nyt oli sitä toivoa?” kysyy Vompsu masentuneen oloisena elokuvan päätyttyä. En osaa oikein vastata. Minusta elokuva on eeppinen tarina mahdottomista olosuhteista. Mutta sitten muistan ne kaksi kuvaa toivosta, jotka ovat eräässä taidekirjassani nimeltä Symbolists and decadents. Toinen toivoista on valoisa, avarakatseinen neito, toinen luodolle hylätty, silmät sidottuna kyyhöttävä laiha otus. Ehkä elokuvan toivo on jo siinä, ettei päähenkilö hyppää laivan kaiteen ylitse eikä vahingoita ketään, vaikka häntä vahingoitetaankin sanoin, nyrkein ja potkuin. Se ei ole mitään määräistä tai selkeästi kohdistuvaa vaan ennemminkin pidäke epätoivoon ja epätoivoisiin tekoihin suistumiselle. Ihmeellistä kyllä, elokuvan ne henkilöt, jotka toivovat “parempaa elämää”, eivät anna tuollaisen pidäkkeen häiritä toimintaansa. Heidän pyristelynsä toivossa vaikuttaa siksi epätoivoisemmalta.

Silti en voi päähenkilöä seuratessani olla ajattelematta, että hän on oloutettu uhrin rooliin, josta hän murtautuu vain harvoin ja pitkän harkinnan myötä. Muussa roolissa tuskin hänen koettelemuksistaan selviäisikään, huomaan sitten toteavani. Kaikella taitaa olla funktionsa.

Elokuvan jälkeen kuluu ehkä puolisen tuntia, kun Vompsu huomaa jonkin muuttuneen. “Ehkä se oli katarttista, koska hymyilen koko ajan”, hän ehdottaa. Nyökkään. Niin, ainakin tuo elokuva saa muistamaan korostuneesti, mitkä kaikki vaikeudet eivät ole kasautuneet omalle kohdalle. Se ei ehkä tee toiveikkaaksi, mutta kiitolliseksi kyllä, kumman helpottuneeksi.

Ompelija naureskelee huolettomalle asenteelleni ja toivottaa leppoisia häitä, kun otan puvun käsivarrelleni ja ilmoitan olevani kaikin puolin tyytyväinen. Ja ihan totta, tuntuu kummalliselta, kun lempiserkkuni kyselee sunnuntaipäivällisellä, eikö yhtään jännitä. Mitä tässä jännittelemään, ajattelen.

Seuraavana päivänä eli tänään saan, huvittavaa kyllä, sitten huolekkuuskohtauksen. Sillä ei oikeastaan ole mitään tekemistä jännittämisen kanssa, ennemminkin kontrollifriikkiyden. En näet millään tahdo löytää sellaista häävalssiehdokasta, jonka sanat voisi jotenkin sovittaa avoimin ja iloisin mielin tilaisuuteen. Tämä ongelma sanojen kanssa ei ole mikään uusi juttu - teininä en voinut laulaa yksiäkään isänmaallisia enkä uskonnollisia sanoja vaan koin jotenkin valehtelevani kylmäpäisesti, jos kakaisin nuo sanat suustani ulos yhteislaulunkaan kontekstissa. Nykyään en jaksa känittää moisista pikkuseikoista, koska en usko syyllistyväni lupausaktiin, vaikka laulaisinkin jotakin laulua. Mutta toisaalta, jos nyt kerran vaivaudun suunnittelemaan tilaisuuden alusta loppuun ja tekemään kaikki ruoat ja kasvattamaan kukatkin alusta asti itse kuin mikäkin pieni kirjava kana, vain äidin ja Vompsun avustuksella, niin kyllä mieluusti sovittaisin laulunkin linjaan muun tyylin kanssa.

Oletko huomannut, miten kummallisia sanoja valsseissa on? Saarenmaan valssi käsittelee rivien välissä Viron venäläismiehitystä, Kielon jäähyväisissä palataan kerta toisensa jälkeen siihen, kuinka tulee talvi mutta sitten kukat nousevat uudestaan (vaikken uskokaan yksiavioisuuteen vaan yksi kerrallaan -avioisuuteen, tuntuisi hassunkuriselta raiuttaa sellaista asennetta symboloivaa laulua häissä kaikista juhlista - saman tien voisi soittaa Väliaikaisen) ja Kulkurin valssissa irvaillaan häille ylipäänsä. Kirjavan linnun ihanassa kappaleessa Sinisen taivaan kerjäläinen näkökulma on taas niin naisellinen, että sulhasparka taitaisi jäädä sivuseikaksi, eikä sekään kyllä käy. Complainte de la Buttessa lauletaan kadun prinsessasta ja tämän tissit mainitaan eksplisiittisesti ja La Foulessa kerrotaan väkijoukosta, joka riistää tanssijat erilleen ikuisiksi ajoiksi (mikäli Babelfish sen kääntää lainkaan oikean suuntaisesti). Huooh. (Identifioidun kyllä enemmän katutyttöihin kuin helmikaulamorsiamiin, mutta en oikein usko, että tädit ymmärtäisivät, miksi kummassa menen naimisiin, jos soittelen sellaista häävalssiakin. Hitto, mulla ei vain ole pätkääkään perinteistä morsianidentiteettiä…)

Kesäillan valssin sanoista pidän, koska siinä on miellyttäviä eksistentiaalisia jännitteitä. Pidän erityisesti neljännen ja viidennen valssin kohdasta, jossa pääskysen hurjista syöksähtelyistä ja kesäillan tunnelmoinnista edetään elämänfilosofiseen pohdiskeluun:

Iltahämy maita varjoo, satakieli vaikenee.
Metsä, maa levon saa, tuuli uinahtaa.
Matkamiehen askel sammuu suviöisen sumun taa.
Oksallansa lintu rauhan saa.

Minne kulki, mistä lähti, minne askel ennättää?
Kuka ties matkamies puolitiehen jää.
Taivahalla iltatähti anna suunta, näytä tie,
mistä polku matkamiehen vie.

Ja sitten äkisti surullinen hopotus vaihtuu vihjeeseen, joka ei tulekaan iltatähdeltä jäisistä avaruuden korkeuksista vaan peltojen poikki maisesta maisemasta, karjasta ja paluusta ihmisten ilmoille:

Kuulen iltakellon yli niityn, pellon.
Ääni kauas kantaa sinivettä, rantaa.
Elo parhain, halvin kuni kaiku malmin
täällä hetken helkkää, mitä jälkeen jää?

Viimeinen kysymys palaa iloisesta sävelestä huolimatta aiempaan reflektioon eksymisestä ja suunnattomuudesta sekä elämän lyhyydestä. Mutta sitten laulu pulpahtaa ilon harjalle hetkellisyyden ja läsnäolon ylistykseen:

Ilo sentään olla suvivainiolla
kesäpääskyn lailla huolta, tuskaa vailla.
Punertaissa päivän alla pilvenhäivän
hämyn langetessa yö kun ennättää.

Tuo kohta on vain niin hieno, että päädyn lopulta ostamaan iTunesista Mekalan kuoron version Kesäillan valssista toivoen tämän ratkaisun lopettavan valssien hermostuneen kuuntelemisen. Mekalan kuoron versio on ainoa löytämäni laulettu versio valssista, ja joudun ostamaan sen kuuntelematta (en ole löytänyt iTunesista mahdollisuutta kuunnella kappaleita ennen ostopäätöstä - jos joku osaa neuvoa tämän suhteen, neuvot otetaan kiitollisuudella vastaan; olen vasta alkanut käyttää iTunesin kauppaa). Mutta mitä Mekalan kuoro laulaakaan - se leikkelee valssista pois jännitteitä ja rallatteleekin tämän hienon kohdan näin:

Iltahämy maita varjoo, satakieli vaikenee.
Metsä, maa levon saa, tuuli uinahtaa.
Matkamiehen askel sammuu suviöisen sumun taa.
Oksallansa lintu rauhan saa.
Kuulen iltakellon yli niityn, pellon.
Ääni kauas kantaa sinivettä, rantaa.
Elo parhain, halvin kuni kaiku malmin
täällä hetken helkkää, mitä jälkeen jää?

Tyrmistyksekseni totean, että lyhennelmä hakkaa tiehensä jännitteet syvemmän suuntaa vailla etenemisen ja hetkelliseen iloon kiinnittymisen väliltä. Se kadottaa myös sen sanoituksen loistavan oivalluksen, kuinka vastaus kysymyksiin löytyy usein aivan toisaalta kuin kuvittelisi.

(Yhdistän sen aina mielessäni P. Mustapään runoon filosofiasta ja rakkaudesta, runoon nimeltä Selitys:

“Sinä etsi, sanottiin,
ei pinnalta, vaan alta,
ja filosofialta
ano viisaus laulusi säkeisiin.

En tehnyt niin.

Minun laulussani on
vain kuva kaivattuni
ja kukka, leikki, uni.
Puck. Oberon.

Minun on helppoa identifioitua tuollaiseen ajatukseen, etten etsi suuntaa ja viisautta syvistä periaatteellisista rakennelmista ja metafysiikasta vaan haaveista ja rakkaudesta ja ystävyydestä - niin kai useimpien muidenkin on. Ehkä hakkaan päätäni seinään -henkinen filosofian opiskeluni kuvasi vain haluttomuuttani asettaa mitään asioita vastakkain ja haavetta jotenkin sulauttaa runous ja filosofia toisiinsa - P. Mustapään runon toki tunsin hyvin jo ennen kuin päätin vaihtaa filosofian pääaineeksi).

Tyrmistys tuntuu liioitellulta, koska joka tapauksessa tässä valssissa sanat ovat eniten kohdallaan kaikista kuuntelemistani lauluista. Vaikka voi kyllä olla, ettei Mekalan kuoron ääni oikein kanna salissa, ääni särkyy, jos volan vääntää kovin kuuluvaksi. Äänitys kuulostaa siltä kuin se olisi kaksikymmen-kolmikymmenluvulta. Mutta ehkä tähän lienee tyytyminen, sillä mieleeni muistuu teeveeohjelma, josta ompelija puhui pistellessään pellavan läpi nuppineuloja ja koettaessaan olla osumatta nahkaani. Hän kutsui ohjelmaa bridezillaksi, mutta en tiedä, onko se ohjelman oikea nimi vai pelkkä humoristinen heitto. Häntä kuunnellessani muistin elävästi, miksi minusta tuntuisi hassulta murehtia televisiottomuutta. Ohjelmassa näet morsian saa käyttöönsä henkilökohtaisia avustajia ja suuret summat rahaa ja sitten he alkavat rakentaa täydellisiä häitä, mutta luvassa on lukuisia itkukiukkukohtauksia. (Kuulostaa kummalta, mutta ehkä morsianta pidetään formaatin jännitteen takaamiseksi nälässä tai estetään häntä nukkumasta tai jotain. Tai sitten olen oikeassa epäillessäni, että suuret summat rahaa herkästi pilaavat luonteen, ellei rahanhaltija ole erityisen varuillaan.) Kuulemma morsiamet kokevat syvää eksistentiaaliangstia sen välillä, valitako pöytäkoristeiksi valkoiset silkkipaperista taitellut joutsenet vai murattiköynnökset. Laupias taivas.

Meillä onneksi valikointi on ulkoistettu säille siinä mielessä, että korjaamme pöytiin koristeiksi ne kukat, jotka ovat suvainneet edetä katseltavaan vaiheeseen kuukauden päästä. Onneksi säät ovat ryhtyneet nyt suotuisan kosteiksi ja kasvit oikein tösmistyvät silmissä. Pyöräilen kotiin palstalta säkki täynnä salaattia, rucolaa ja mangoldia ja multaiset housut saavat esipesun jo matkalla.

En tahdo bridedzillaksi edes omassa ivallisessa mielikuvituksessani. Taidan lykätä päätöksen valssista Vompsu-polon harteille kaadettuani ensin hänen eteensä pari säkillistä spagettioksennusmaisia perustelurimssuja, miksi vierastan sitä, tätä ja tuota laulua. Instrumentaalivalssejakin toki on ja eniten tahtoisin asioiden asettuvan selviksi, jottei niitä sitten tarvitsisi enää pohtia. Päättäminen on vain karmivan vaikeaa ja silti on päätettävä monia asioita, jotta juhlat vähitellen muotoutuvat sen verran tunnistettavasti, ettei äidin tarvitse soittaa hermostuneena tuon tuosta ja vahdata, että asiat ovat hoidossa. (Voisin tietysti sanoa, että olen päättänyt, vaikken ole, mutta olen huono valehtelemaan äidille enkä oikeastaan edes tahdo opetella siinä paremmaksi.)

Voih, sanat.

Joskus tuntuu siltä, että olisi helpointa, jos voisi unohtaa koko tyhmän ihmisten kielen, joka kantaa liian monimutkaisia ja usein varsin luotaantyöntäviä maailmankuvia. Että voisi palata siihen maailmaan, jossa tila on helppoa jakaa kokematta epäkohteliaaksi hiljaa pysyttelemistä. Maailmaan, joka perustuu enemmän kosketukselle, hymylle ja kutsua tai pelkoa ilmaiseville eleille kuin monimutkaisille ajatusrakennelmille, joiden toissijaisuus on helppoa unohtaa niiden marssiessa tajunnan halki.

Istun aamusta alkaen Hurinan ja tämän luostaritoverin kanssa keskustellen, ensin puiston hiljaisuudessa, sitten hämärässä asunnossa kitaten teetä. Tuntuu hyvältä luiskahtaa kommunikaation sopusointuun aivan kuin viime näkemisestämme (eilistä törmäämistä lukuun ottamatta) ei olisi pian jo vuosi.

Tuntuu turvalliselta ja hyvältä istua seurassa, jossa tietää ihmisten ymmärtävän, etteivät aikuisilta näyttävät oliot käyttäydy kuten aikuisten oletetaan (joissain seurueissa) käyttäytyvän, tai eivät ainakaan ajattele ja tunne perustellusti ja oikeutuksestaan varmoina. Ja yllättäen, juuri silloin kun saa luvan olla eksynyt nelivuotias, kykeneekin katselemaan asioita myötätuntoisesti ja miettimättä, miltä kaikki oikein vaikuttaa, ja ihana rauha laskeutuu kehoon. Tuntuu hauskalta myös kuulla, että ystävä on zenharjoitteiden kautta edennyt aika samoja polkuja kuin itse olen edennyt skeematerapian kanssa, dekonstruoinut uskomuksiaan ja etäännyttänyt piirteitä ja ajattelukuvioita joksikin puolustamisen arvoisesta itsestä erillisiksi.

Tapaamisen jälkeen tiskaan tyytyväisenä neljä päivää odottaneet tiskit ja sijaan sängyn. Nyt odotan Vompsun kävelevän kotiin töistä, kauppa on saatu suljettua vasta kolme varttia varsinaisen sulkemisajan jälkeen. Kun hän tulee, lähdemme bussilla viettämään mökkijuhannusta seurassa, joka ei ole vielä kovin tuttu. Mutta kai se siitä, ihmiset vaikuttavat ohuen tuttavuuden perusteella mukavilta ja siellä on uimaranta ja puulämmitteinen sauna. Alkoholia emme aio ottaa lainkaan mukaan, koska se tavallisesti vain vaikeuttaa rauhallisuutta ja onnellisuutta, etenkin jos seuraa jotenkin jännittää. (Ja on vaikeaa olla hieman jännittämättä.) Ilmakin on ihana, kostea ja lempeä kuin lehmän hengitys. Mökillä ei kai ole mitään yhteyksiä ulkomaailmaan, joten palaan kirjoittamaan vasta sunnuntaina tai maanantaina, riippuen siitä, mihin aikaan sunnuntaina selviämme kaupunkiin. Sekin - parin päivän kirjoitustauko - tuntuu virkistävältä!

Ihanaa juhannusta myös sinulle!