Veloena

Koetan virittäytyä töissä ajatukseen, että pyöräilen täältä päästyäni suoraan ylioppilasjuhliin. Pienehkö järkytys huomata, kuinka äkkiä omasta ylioppilasjuhlasta onkin viisitoista vuotta. Aika ennen napapaitoja ja spagettiolkaintoppeja, siitä täytyy tosiaan olla valtavan kauan. En tiennyt silloin eläväni näinkin kauan. Sen ikäisenä olisin ehkä ollut valmis eutanasiakoppiin jo pelkästä tukipohjallisten ajatuksesta.

Nyt tuskailen lähinnä kevyesti sitä, kuinka uudet kalliit terveyssandaalini eivät pidä tukipohjallisia sisässään ilman tarranauhakiinnikkeitä. Kun ostan sandaalit, myyjä mainitsee ohimennen, että useimmat tykkäävät liimata omiin pohjallisiinsa tarranauhaa, jonka vastinkappaleet on valmiiksi liimattu kengän sisäpohjaan. “Tarvitaankohan sitä välttämättä?” kysyn. “En usko, useimmat vain haluavat olla ehdottoman varmoja”, aprikoi myyjä. Eilen kokeilen kävellä sandaaleilla ja omilla ortopedisillä pohjallisillani Hakaniemeen. Jo ensimmäisen korttelin aikana pohjalliset liukuivat kantapäästä kymmenen senttiä ulos ja varpaiden alle jäi vain nipistelevää tarranauhaa. Päädyn kiertämään korttelin, koska en halua korjailla pohjallisia kolmen-neljän metrin välein toisella kädellä talojen seiniin nojaillen. En myöskään tahdo kulkea suorinta tietä takaisin, koska baarien ulkopuolella notkuu ihmisiä ja heidän edestään tuntuu hermostuttavalta kulkea - jos menee tietoisesti ja varmasti johonkin suuntaan, se vielä tuntuu mahdolliselta, mutta en tahdo vaeltaa päättämättömästi eestaas baarimaleksijoiden edestä, se tuntuu hankaluuksien kerjäämiseltä. (Juopuneissa ihmisissä on jotakin hieman pelottavaa ja arvaamatonta enkä ole seikkailijatuulella.)

Tänään päätän kuitenkin ottaa uudet sandaalit niiden omien pohjallisten kanssa. Vaikka nämä pohjalliset eivät sisälläkään kaikkia tukia, jotka jalkani näyttävät nykyään tarvitsevan pienilläkin matkoilla, on ne sentään muotoiltu ergonomisemmin kuin useat kengät ja saavat luvan kelvata. En voi oikein mennä ylppäreihin lenkkareissakaan.

Juhlissa on tarjolla vegaanista soijajuusto-limettikakkua kuten tekstiviestissä mainostettiin (juhlijan poikaystävä on vegaani, joten ruokavalioni kasvikset maidottomasti ei aiheuta lisähankaluuksia ja toisaalta saan kakkua, mikä ei ole mitenkään itsestäänselvyys tällä ruokavaliolla). Olen jo aivan kierroksissa pelkästä ajatuksesta. Pidin juustokakuista aika tavalla ennen kuin maitoallergia löydettiin. Ehkä voisin koettaa valmistaa sellaisen myös itse, siihenhän ei uunia tarvita. Vegaanista tiramisua olen joskus hionutkin, sehän on osittain juustokakku sekin, mutta nyt kun minulla ei ole ollut uunia käytössä kahteen ja puoleen vuoteen, olen vähitellen unohtanut kaiken relevantin leipomisesta (paitsi että se on äärimmäisen hauskaa ja luovuutta kutsuvaa). Luotan siihen, että taito kyllä palaa sitten kun pääsen uunilliseen asuntoon. Sitä ennen on vain elettävä niillä murusilla, joita toisten tekemisistä tippuu tai kyläillessä syöksyttävä keittiöön ja ilmoitettava, että aikoo tehdä raparperipiirasta tai chilisuklaabrownieseja.

Ajatus puolen tunnin - kolmen vartin pyöräilemisestä tuntuu hauskalta nyt kun ulkona on alkukesä. Tosin pyöräilyä ja meikkiä on vaikeaa sovittaa yhteen; vaikuttaa siltä, että silmäni kestävät joko silmämeikin tai pyöräilyn valumatta vesiputouksina, mutta niiden yhdistelmä on vain jo aivan liikaa. Aion kuitenkin yrittää jälleen kerran. Huh. (Jotkut asiat eivät näy muuttuvan viidessätoista vuodessakaan.) Olen myös jo viritellyt sandaalien pohjan ja pohjallisen väliin teipistä ja paperikoripaperista tukimytyt niihin kohtiin, joista jalat särkevät jo tänne pyöräilemisen ja takahuoneeseen pari kertaa kävelemisen perusteella. Epäilen kyllä, etteivät ne ole yhtä tehokkaat ja hienostuneet kuin jalkaspesialistin muotoilemat pohjalliset, mutta toisaalta olen tutkinut pohjalliseni tarkoin ja tiedän, mihin kohtiin korotusten kuuluisi tulla. Paperi ja teippi saavat nyt kelvata.

Kun työkaveri käskee minun olla masentamatta ylioppilasta, ajattelen, että ehkä en esittele instant-kierrätyspaperipohjallisaihioitani hänen kuultensa. Jotenkin sellainen “viisitoista vuotta ja hah, et kyllä enää kävele normaalisti” kuulostaa julmalta. (Sitä paitsi monet ikäiseni kävelevät varsin mainiosti epämukavinkin jalkinein, hittojako minun on pitänyt kävellä ja tanssia niin paljon.) Itse ainakin uskoin, että elän joka päivän täysillä kunnes sitten kaadun hautaan epäillyttävissä olosuhteissa alle kolmikymppisenä, ehkä alle kaksivitosenakin. En vain osannut mitenkään kuvitella sinnitteleväni tänne saakka, saati vielä pidemmälle, tai oppivani hyväksymään kehon kremppoja. En osannut kuvitella tietysti sitäkään, miten helppoa ja auvoista elämä usein psyykkisesti tässä iässä on. Ei sellaista osaa kuvitella silloin kun joutuu repimään itsensä irti kodista ja kokeilemaan erilaisia ystävyys- ja parisuhteita ilman mitään käsitystä siitä, millainen kommunikaatiotyyli tuottaa katastrofeja ja millaisessa ympäristössä on helppoa kokea iloa ja empatiaa. (Minusta tuntuu tätänykyä, ettei oikeastaan ole ihmisiä, joista en pitäisi, mutta tiedän toisaalta myös, että on lukuisia ihmisiä, joiden seurassa en pidä itsestäni tai käytöksestäni tai tunnen oloni enimmäkseen ahdistuneeksi tai neuvottomaksi, harvemmin satunnaisen tuttavuuden tasolla mutta yhä tiivistyvämmin läheisyyden kasvaessa luottamusta nopeammin.)

On huvittavaa huomata, kuinka työpaikalla kirjoittaessa on mahdotonta uppoutua tekstiin syvällisesti. Ehkä se johtuu siitä, että kun tietää, että koska tahansa pitää olla neutraali ja iloinen asiakaspalvelija, ei voi uppoutua mihinkään hämäriin epätoivoihin. Epätoivo tuntuu palvelutiskin takana aina kaukaiselta eikä siihen ole helppoa ottaa mitään muuta asennetta kuin hymähtävä ironia. Se tuntuu jotenkin karmivalta. (Hieman samaa karmivuutta oli Maarit Verrosen Saari kaupungissa päähenkilössä Aislassa.) Ikään kuin olisin vieras omille tunteilleni tässä näin istuessani.

Työpäivää on jäljellä vielä kaksikymmentäviisi minuuttia.

Ystävä kirjoittaa kirjeessään, kuinka toisinaan erakkouden mustanpuhuvat kammiot kiskovat puoleensa ja kuinka noina hetkinä on vaikeaa nähdä ihmiskontakteissa mitään hyvää. Ties mitä sellaisesta ajattelisin, jos en olisi ollut siinä tilassa itsekin. Monta kertaa.

Nuorempana saatoin olla hyvin ehdoton sen suhteen, keitä kutsuin ystäviksi. En tiedä mistä olin sääntöni keksinyt, mutta jotenkin hahmotin asian siten, että vain ne, joiden kanssa voi istua hiljaa vaikka tunnin tuntematta minkään sortin vaivautuneisuutta, voi laskea ystäviksi. Ei tunnu yllättävältä, että minulla oli vain hyvin harva ystävä ja että ystävystyminen ei oikein ottanut luonnistuakseen (sitä varten ei ollut nyrkkisääntöjä vaan odotin ystävien jotenkin tipahtavan taivaalta). Nykyään sanon noita samoja harvoja (jotka eivät ole samat henkilöt mutta kylläkin samalla tavalla vaivautumatta hiljaisen nököttämisen sietävä seura) ehkä luottoystäviksi, jos heille jokin nimitys pitää välttämättä antaa. Ei se tarkoita, etten luottaisi muihin. Ehkä se tarkoittaa vain sitä, että näihin osaan luottaa jo täysin rajattomasti, niin paljon, ettei minun tarvitse aina välttämättä edes puhua, jos tuntuu siltä, etten jaksa.

Ystävystyminen on yleensä hidasta. Joskus kuitenkin elää jaksoja, joiden kuluessa ystävystyminen tuntuu käyvän kuin itsestään. Jälkikäteen tarkastellessa silti huomaa, ettei ystävystyminen noinakaan kausina ole edennyt ilman tiettyjä rakenteita. Toisin kuin monet ystäväni, en koe baarissa jutustelua hyväksi rakenteeksi. Ehkä se johtuu siitä, että alkoholi rauhoittaa minut pienissäkin määrissä usein etanamaiseen tilaan, jossa saatan hymyillä iloisesti tai sitten taistella itkua vastaan omassa mielessäni ja samalla koettaa kuunnella toisia, josko vaikka saisin jotakin ajattelun aihetta. (Jos juon liikaa, saatan käydä verbaalisesti aggressiiviseksi ja sitten jälkikäteen itkeskellä sitä viikkokaudet.) Koska oletusarvo on, etten osaa puhua, koetan joskus paikata asian pukeutumalla juhlavasti. Usein siitä seuraa kuitenkin vain vieläkin hiljaisempi ja onnettomampi olo koska koen helposti itseni jotenkin liian huomiohakuiseksi jos pukeudun muuhun kuin farkkuihin ja mustaan paitaan. (Pidän naamiaisista ja tanssiesityksistä koska niissä saa hassutella pukeutumisella ilman että kukaan tulee urputtamaan.)

Baarissa pahinta on, ettei siellä voi oikeastaan puuhata mitään. Ei voi virkata tai ommella, selailla toisen hyllystä löytyvää tuntematonta runokokoelmaa tai vain lukea selkämysten nimiä, korkeintaan voi ostaa pullosiiderin ja sitten repiä sen etikettiä hitaasti viiruina irti pullosta. Mutta se vaikuttaa anteeksiantamattoman neuroottiselta. “Hermostuttaako sinua?”

“Kyllä vaan. Ihmisjoukot hermostuttavat minut.” Mitä hermostus tarkalleen on? Liikaa energiaa, tilanteen synnyttämää kiihotusta, jonka tahtoisi suunnata jonnekin turvallisella, sosiaalisesti hyväksytyllä tavalla? Ihmiset tuntuvat kiinnostavilta, mutta entä jos suuntaan heihin koko intensiteettini, joka on monistunut seuran kasvaessa? Kysynkö ehkä jotakin, johon toinen ei osaa vastata ja joka siten tuntuu tahdittomalta, tilaisuudenhan oli tarkoitus olla kepeä? Onnistunko antamaan itselleni anteeksi tuon tahdittomuuden? En saisi olla ihmisistä kiinnostunut sillä tavalla kuin olen tai siltä ainakin tuntuu. Istun hiljaa ja hymyilen ja juon ehkä vielä lasin lisää ja koetan tuntea riemua siitä, että osaan istua näin, kymmenen vuotta sitten olisin pelännyt paljon enemmän. Viisitoista vuotta sitten olisin juonut niin paljon, etten olisi enää muistanut suunnilleen omaa nimeänikään ja käynyt välillä vessassa oksentamassa.

Kauan sitten maailma tuntui kovin julmalta, koska tuli vain heitetyksi väkisin erilaisiin seurueisiin ja tuntui, ettei niissä saa ilmaista koskaan pelkoa tai hermostusta. (Miksi ei? Mistä nämä ajatukset juontuivat?) Ei ollut hyviä rakenteita.

Nykyään koetan vuorata itseni ystävän kirjeessään mainitsemaa tilaa vastaan muistuttamalla itseäni ihmiskontaktien positiivisista puolista. Ensimmäinen eriste muistuttaa positiivisten kontaktien olevan myös itselleni mahdollisia. Olen liimannut kansioon valokuvia eron jälkeiseltä ajalta. Kun katselen noita kuvia, täytyn äkisti kiitollisuudesta ja kaipauksesta, koska olen saanut jakaa niin monta hyvää hetkeä loputtoman jännittävien ja ajattelevaisten ihmisten kera. (Enkä ole onnistunut pilaamaan niitä enkä tuntemaan itseäni mitenkään ääliömäiseksi niissä, ja se tuntuu ihmeelliseltä sellaisena hetkenä kun epäilen, onko minusta kenenkään seuraan.) Miten paljon kaunista ja ihanaa elämään mahtuu! Ei, nämä valokuvat eivät valehtele, kun katson niitä, eläydyn noihin hetkiin ja muistan selvästi, että tällainen on mahdollista. (Olen selvästi huono ajattelemaan, että jokin olisi ollut aiemmin mahdollista muttei enää. Pidän edelleen mahdollisena sitäkin, että juon hermostuksissani sellaiset määrät alkoholia, että käyn oksentamassa, vaikka edellisestä kerrasta onkin aikaa jo varmaan kymmenen vuotta.)

Toinen eriste koostuu puuhista, joilla järjestän valvettani. Koetan suosia esimerkiksi sellaisia liikuntamuotoja, jotka toimivat parhaiten sosiaalisessa kontaktissa. Tanssitunnilla joudun harjoittelemaan vaivihkaa tuttavuutta, se on vähintään yhtä oleellista kuin puhtaat kenkien äänet. Tuttavuuden persoonaton kommunikaatiotapa on itselleni suurempi haaste kuin ystävyyden intiimiys. Vesijuosta voi yksinkin, mutta yksin on alttiimpi ajattelemaan, että kyllähän kolme varttia on pitkä aika ja ettei täyttä tuntia voi mitenkään jaksaa. Kun kälättää jonkun kanssa, tunti oikein hurahtaa alta pois ja usein lähtiessä kokee pikemminkin pientä haikeutta siitä, miten vähän tunnissa ehtii kokea toisen läsnäoloa - ja hölkätä vedessä. Samalla sitä tutustuu kuin huomaamatta ja ystävyys syventyy. Keskustelut myös soljuvat selvästi auvoisammin tuolla tavalla keskivartaloin, käsin ja jaloin ponnistellessa kuin esimerkiksi teekupposen ääressä istualtaan. En esimerkiksi ala stressata sen suhteen, että minulla pitäisi olla jotakin mielenkiintoista sanottavaa. Mehän olemme vesijuoksemassa. Ja kun metatason hurisemista ei esiinny, on paljon helpompi olla läsnä ja kuulla muutkin kuin omat pelkonsa. Usein sanoo asioita joita ei edes tiennyt ajattelevansa ja sitten hämmentyy siitä mutta vain hetkeksi.

Hurisen nyt tätä baariasiaa siksi, että parin viikon päästä on luvassa blogikommentoijatapaaminen ja koetan psyykata itseäni siihen tilaan, että voin osallistua siihen edes jotenkin rennoissa tunnelmissa; tätä asiaa on tutkittu psykologiassa paljon ja valmistautuminen näyttää auttavan rentoutumaan jännittävässä tilanteessa. (Minusta blogitapaamisetkin ovat olleet vähän pelottavia koska jotenkin onnistun jonnekin sisään astuessani äkisti luomaan itselleni vaatimuksen, että minun olisi pitänyt kurkistella ihmisten blogeja ja suurin osa porukasta on joka kerta ollut itselleni ihan tuntematonta. Lisäksi tähän sitten se, etten osaa selvästikään rentoutua yli neljän ihmisen seurueissa ja ettei minulla niissä ole ikinä mitään sanottavaa, aargh. Tai jos yllyn sanomaan jotakin, olen ihan varma siitä, että olen onnistunut verisesti loukkaamaan ainakin muutamaa. Hassua. Blogikommentoijatapaaminen tuntuu sitäkin hurjemmalta, koska ehkä jollakin kommentoijalla voi olla virheellinen kuva siitä, kuinka sanavarmoja bloggaajat ovat. Selkeästi pelkään, että tuolla lailla olettava joutuisi muuttamaan käsityksiään ja että se olisi minun syytäni. Huooh. Ei tässä kyllä mitään JÄRKEÄ ole, mutta siinä taas ei ole mitään uutta…) Missään tapauksessa en haluaisi kenenkään jäävän tulematta vain jostakin tuollaisesta hupsusta syystä kuin hermoilu.

Jotakin kummallista ehdottomuutta taidan edelleen hautoa. Voisinhan kuitenkin valita sellaisenkin lähestymistavan, että vain otan jonkin roolin ja näyttelen sen hammasta purren loppuiltaan saakka. Mutta en tahdo. Olen omassa elämässäni kärsinyt ihan riittävästi siitä, että muut ihmiset vaikuttavat niin käsittämättömän täydellisiltä ja kaikkitietäviltä (ja usein tekevät parhaansa säilyttääkseen tällaisen vaikutelman), enkä tahdo pistää vahinkoa kiertämään. Toisaalta en tahdo ottaa myöskään neurootikon ja seuraa karttavan ihmisen roolia, joka on selvästi kotoa opittu asenne eikä erityisen suotuisa sosiaalisen turvaverkon kutomista ajatellen.

Ehkä keksin jonkin puuhan käsilleni tai nimeän tapaamisen päässäni jotenkin toisin, vaikkapa piknikiksi. Idea on nimittäin sen verran mukava, etten aio jättää menemättä, vaikka hermoilenkin.

Sitten toinen kysymys: jos jollakulla on Helsingissä kaljakärryt/matkalaukkukärryt, tarvitsisin sellaiset lainaan torstaiksi, jolloin haemme Tallinnasta kenkiä, skumppaa ja viiniä häitä varten. Kommentoidessa jätetty sähköpostiosoite ei näy muille, mutta minä saan sen kyllä napattua - lainaksi saa siis tarjota kommentilootassa!

Juoksen allasta ja vilkaisen välillä kelloa. Kas niin, ovat jo kaksikymmentä minuuttia myöhässä, lie ehtivätkö tulemaan lainkaan. Ei se mitään, psyykkaan, kiireitä kaikilla, minun on vain vaikeaa hahmottaa sitä tällä hetkellä, kun odotan omieni saapumista mutta ei ole hyvä olla kärsimätön, siitä ei ole ainakaan apua. Kädet, jalat painaltavat vettä, etsivät siitä vastusta, jota pusertaen voi ponnistella haluamaansa suuntaan. (En halua olla erityisesti mitään mutta tiedän monia asioita joita en ainakaan tahdo olla ja se riittäköön tällä erää. Uima-allasta sahataan sitäkin vastasuuntiin kaistoitettua vettä omannopeaa kaistaa.) Yksinäisyys valahtaa kehoon, ehkä epäonnistun joskus. Saan tehdä niin, teen joka tapauksessa niin välillä. Suloinen hajamielisyys, lievä suru ei pääse dominoimaan juostessa.

Koska veden rajaava seinä nousee edessäni, käännähdän ympäri ja hymy tempaa minut irti ajatuksistani. Ystävä on tullut, pitkästä aikaa. Eikä minun tarvitse arvata, onko hän onnellinen tai tyytyväinen millään tasolla.

Aamulla herään kahdesti. Ensin Vompatin kolinaan aamuviideltä, sitten uudestaan hänen kadottuaan julkisivuremonttimiesten kolinaan. Ulkoseinälle tehdään jotakin, mutta en ole selvillä, mitä. Kuuluu metallin kilahduksia, jotka voisivat tulla rakennustelineiden purkamisesta. Mutta ainakin ikkunan edestä kulkeva kävelysilta on vielä tuossa. Ikkunanpieltä porataan, ehkä muoveja irroitellaan? Koetan estää toiveikkuutta, koska en tahtoisi pettyäkään. Julkisivuremontin piti olla ohi juhannuksen tienoilla, ja sinne on vielä matkaa.

Harmaa kolli pelkää ääniä. Se mököttää vessan äärimmäisessä nurkassa tai housuhyllyllä silmät säikähdyksestä suurina, turkki ja häntä pörheinä. Miesten lopettaessa työnsä iltapäivällä se käy keskilattialle nuolemaan turkkiaan ja tyhjentää koko ruokakulhollisen. Välillä se kakkaa kokonaisen pökäleellisen pelkkää karvaa.

Minäkin virittäydyn ennätysnopeasti pukeisiin, koska en tahdo tassutella yöpaidassa siinä vaiheessa kun muovit jokin päivä repäistään pois ja rakennusmiesten naamat paistavat ikkunattomista kehyksistä.

Olen ajatellut hämärää huonettamme Platonin luolavertauksen luolana jo sen verran kauan, että odotan mielenkiinnolla, miten koen tajuntani laajentuvan sitten kun muovit ja telineet poistuvat ja tilalla onkin äänetön, liikahtamaton, kirkas ja terävä vastapäisen talon julkisivu. Näin sellaisenkin unen, jossa kuolin järkytyksestä, kun näin kävi. Ensin on tosin pestävä ikkunat. Täytyy tuntua kummalliselta nähdä selvästi kodistaan ulos. Tässä pienessä asunnossa näkymä on ollut tärkein ilo ja nyt olen oppinut tulemaan toimeen ilman sitäkin. En jaksa juurikaan kirjoittaa pöydän ääressä, sillä siinä näkymä on betonirökäleistä, läpikuultavaa muovia ja siinä kaikki.

Rakennusmies aivastaa ikkunoiden takana. Ainoa eriste heidän tilaansa on likainen, kupruileva muovi, sillä olemme avanneet sivuikkunat määräyksiä uhmaten. Niiden ammottamisesta huolimatta lämpötila kohoaa helposti kolmeenkymmeneen ja ylikin. Rakennusmiesten matkaradio kilpailee tietokoneeni kaiuttimien kanssa, suomipoppi sekoittuu Enzo Favatan puhaltimiin.

Mietin, miten vastaisin iloiseen ja kohteliaaseen kutsuun mielenosoitukseen. Ydinvoimakeskustelu on vain yksi niistä keskusteluista, joissa en kykene muodostamaan mitään selkeää ja ehdotonta kantaa. Minusta molemmat puolet lietsovat pelkoja enkä ole tälläkään hetkellä valmis sanomaan kannattavani tai vastustavani ydinvoimaa (olen muutoinkin säilyttänyt tänne saakka varauksen sen suhteen, että jos esim. autot laitettaisiin kulkemaan ydinvoimalla, se olisi paljon helpompaa hyväksyä tarpeelliseksi). En yksinkertaisesti tiedä asiasta riittävästi. Toisaalta ymmärrän kyllä sen argumentin, että jos halpaa energiaa on jatkuvasti saatavilla kysynnän mukaisesti, kysyntä helposti paisuu yhtä järkyttäviin mittoihin kuin se on nyt tehnyt - riittää, että katsoo vaikkapa vain asumisväljyyden kasvua ja sitä, kuinka nykyään on vaikeaa löytää sitä poliitikkoa, joka uskaltaisi sorkkaista ihmisten toiveita asua väljemmin ja kehottaa heitä miettimään, minne kaikkialle väljän asumisten kustannukset välillisesti heijastuvat. Tavallaan ymmärrän myös sen, että tässä maassa ei vain tunnu riittävän, että sanoo sitoutuvansa kannattamaan uusiutuvien energiamuotojen kehittelyä ja jopa rahoitusta ja kannattavansa ennen kaikkea energiansäästöä. (Vaikka olen itsekin irrationaalinen sen suhteen, että välillä kävelen sen välin, jonka voisin pyöräillä vähemmän kuluttavasti, puhumattakaan vesijuoksemisesta, jonka tarkoituskin on vauhdittaa energiavirtausta lävitseni… eihän ruoantuotanto ole mitenkään viatonta ja päästötöntä, vaikka pyrkisikin suosimaan luomua ja söisi kasvispohjaista ruokaa. Toisaalta istumatyössä ilman liikuntaa joutuisin ehkä syömään kipulääkkeitä ja mielialalääkkeitä ja olisin nahkeampi hyötyliikkumaankin.)

Tuollainen kanta, että vain suosii ja kannustaa hyväksi ajattelemaansa eikä suostu vastustamaan, tuntuu herättävän hämmennystä. Ja silti se on se, mihin juuri ja juuri kykenen. (Eikä vain tässä, vaan monessa muussakin kohdin.) Se on haitannut kovasti kansalaisjärjestökentässä toimimistani, koska tunnen siellä jatkuvasti itseni hankalaksi kun en voi innokkaasti mennä mukaan moniin juttuihin, joita ystäväni tuntuvat pitävän itsestäänselvyyksinä. Ennen kaikkea sen tunteminen, että olen varmasti oikeassa ja ajamassa hyvää asiaa, tuntuu vaikealta. Minulle kärsimyksen pitää ilmeisesti olla käsinkosketeltavaa, jotta uskallan vastustaa sen aiheuttaneita rakenteita. Energiakysymyksen tahtoisin purkaa ihan toiselta kantilta, mutta eihän sellainen ole tietenkään mahdollista. Minusta tuntuu näet siltä, että oikeastaan tämän energiaa nielevän kulutusyhteiskunnan todelliset kipukohdat ovat ihan muut kuin se, millä muodoin nuo energiavirrat tuotetaan. Ennemminkin koko suorittamisen konsepti, ajatus ideologioista ja teoista joinakin yksilön tekeminä ja valitsemina (en esimerkiksi oleta, että kyvyttömyyteni muodostaa ydinvoimaa kohtaan ehdoton kanta luonnehtisi erityisesti minua vaan ehkä enemmän niitä olosuhteita ja lukemiani ja kuulemiani ajatuksia jotka luonnehtivat elämääni enemmän kuin harvat omat oivallukseni), yhä lisääntyvä eristyminen ja yksityistyminen, kaikki ne onnettomat yritykset, joilla koetetaan välttää se, että nuo toiset autonomiset yksilöt nyt kyllästyvät minuun ja marssivat tiehensä. Jos energiaa ei olisi näin runsaasti, luultavasti olisi kasvanut varsin toisin ja oppinut paremmin jakamaan tilan ja ajan, tekemään yhdessä, olemaan asettamatta vastakkain omaa ja toisen etua. (Huvittavaa kyllä, en osaa lainkaan arvioida, olenko itse esimerkiksi tässä parempi vai huonompi kuin joku ystävistäni. Tiedän oikeastaan vain läheisyydenkaipuuni ja sen, kuinka tapani eristyä toisinaan tuottaa lähinnä pettymystä sekä läheisissä että minussa, sekä sen, etten voi vakavissani uskoa, että sellainen etu, joka näyttäisi ensisilmäykseltä minun edultani, voisi oikeastaan olla sellainen, jos se pahoittaa jonkun toisen mielen ymmärrettävällä ja oikeutetulta tuntuvalla tavalla. Sillä onhan niin, että muiden onnellisuus on minun onnellisuuttani ja heidän onnettomuutensa myös minun päänvaivani. Kunpa muut vain osaisivat pahoittua ja ilahtua samoista seikoista ;)…)

Mutta tämä kaikki on hyvin liukasta päättelyä, vaikeasti kahmittavaa. Lisäksi mietin sitäkin, olettaako mielenosoitukseen henkilökohtaisesti kutsuva ihminen oikeastaan, että selvitän hänelle kantani tai oikeastaan metakantani, vai onko hänen tavoitteensa vain saada minut sinne yhdeksi sadoista ihmisistä. Toisaalta, henkilökohtainen lähestyminen tavallaan kutsuu vastauksekseen henkilökohtaista selitystä ja perustelua sille, miksi mietin edelleen, mennäkö vai ei. (Henkilökohtainen kutsu tuntuu oikeastaan saavan aikaan lähinnä sen, että päätän olla menemättä koska mietin asiaa tarkemmin kuin olisin tehnyt, jos olisin jättänyt sen auki sunnuntaille saakka. Silloin olisin ehkä voinut mennä miekkariin ajatellen, et no hei, siellähän näkee tuttuja kätevästi ja on kiva ilma ja niin edelleen, ettei oikeastaan ole väliä sillä, olenko minä siellä vaikken olekaan varma, siellä on kuitenkin satoja ihmisiä, ei siinä yksi tai kaksi tai kaksi ja koira sillä viisiin paina ja kun kuitenkin tahtoisin ennakkoluulotonta panostusta uusiutuvaan energiaan ja.)

Suuri tuntematon muovien takana kolisemassa, suuri tuntematon sisälläni tai oikeastaan kaikkialla ympärilläni käyn muotoilemaan vastausta kutsuun. Ajatus ystävän hymyn iloisuudesta auttaa minua pysymään rauhallisena. Kun olen saanut vastattua, voin hymyillä minäkin.

Pyöräretkellä Vompsun aamupäivävapaalla törmäämme taas pieniin valkoisiin kukkiin lehdossa. Kevät kevään jälkeen ihastun niihin ja soimaan itseäni siitä, etten muista niiden nimeä tämäkään kevät. (Lintujen suhteen olen luovuttanut jo kauan sitten.) Mutta sentään jotakin edistystä tapahtuu! Arvelen näet Vompatin asiaa kysyessä (mutten uskalla sanoa muistavani), että niiden nimi loppuu joko -mo tai -mö.

Kotona avaan painavan Suuren Pohjolan Kasvion ja etsin valkokukkaisen. Se on jokin tähtimöistä, luultavasti kevättähtimö. Poden suurta tyytyväisyyttä huomatessani, kuinka useamman kevään tankkaamisella olen saanut ahdettua päähäni kasvin nimen viimeisen tavun. Keltamoa ja keltanoa en sentään muista edelleenkään; tiedän kyllä, miltä nimien kasvit näyttävät, mutten koskaan lennossa muista, kumpi näistä kuuluu unikonsukuiselle tatskauskukalle. (Nyt kun tarkistan senkin, huomaan, että se on keltamo. Ehkä teen sille mo-mö-muistisäännön nyt?)

Palstalla ruisvirna on noussut hassuille tikku-ukkotaimille. En ole ennen viljellyt mitään yhtä hassun näköistä. Kukkiessaan ruisvirna on kyllä upea, mutta pienenä yksinomaan omituisuus: miten voikin olla niin tikku-ukon näköinen taimi? Luulisi, ettei noilla kapeilla suikaleilla juuri mitään yhteytetä, mutta sieltä ruisvirna vain porautuu kohti aurinkoa tukevampia tuoksuherneitä tarmokkaammin. Se näyttää valinneen kasvaa ensin pituutta ja sitten laajentaa lehtimassaansa. Tuoksuherne tuhlaisi ruisvirnan mielestä epäilmättä voimansa kunnon kokoisiin sirkkalehtiin eikä veny ihan heti siitä eteenpäin - mutta eihän ruisvirnalla ole mieltä eikä kiinnostusta. Kyykin siinä taimien luona, ne ovat kompostin ympärillä, melkein kaikki nousee nyt mudasta.

Myös muutama makealupiini on itänyt.

Vapaa kuroutuu kohti loppuaan. Huomaan jo odottavani seuraavan työkeikan alkamista, vaikka toisaalta maailma tiukkuu kauneutta ylenpalttisesti juuri tähän aikaan. Vapaa on vain jo kestänyt niin kauan, että kaipaan uusia ajatuksia ja ponnistuksia, enkä näy itse osaavan rakentaa niitä, vaikka luenkin hitaasti Eric Berneä eteenpäin.

Herään hupsulla päällä. En ymmärrä tätä liikutuksille alttiutta, mutta en voi olla huomaamattakaan sitä - jo aamulla kuuntelen tuuballa soitettua musiikkia ja itkeskelen laulun “Kulkuri ja joutsen” tahtiin. Olen kuullut laulun varmaan viimeksi lapsena ja tiedän sen äidin lempikappaleeksi. Ajattelen ensin, että voin soittaa sen häissä, mutta sitten tulen siihen tulokseen, ettei kenties ole järkevää soittaa kappaletta, joka saa itkemään holtittomasti. Ellen sitten siedättäisi itseäni tuohon kappaleeseen…

En tiedä, miten siedättäminen tapahtuisi, koska se tarkoittaisi kovettamista ja periaatteessa ihan positiivisen herkistymisen peittämistä. Ja jotenkin kaikista hankalista liikutusitkukohtauksista huolimatta (koulussa niistä sai tosiaan kuulla) uskon, että kyky liikuttua kyyneliin saakka on lopulta vain positiivinen piirre. (Enkä usko, että ilman sitä pystyisin esimerkiksi kirjoittamaan yhtään runoa tai sillä tavalla kiinnittymään toisten kirjoittamiin runoihin.) Toisaalta on ilmiselvää, että minussa tuollainen liikutusviritys on niin herkässä, että sillä on koomisiakin piirteitä. Lapsena itkin esimerkiksi aina missikisoissa, kun misseille laulettiin laulu. (Minulle oli selvää, ettei minusta voisi tulla missiä, koska minulla oli ärrävika; vanhemmat puhuivat tästä aiheesta usein ilmeisesti tarkoituksenaan sisuunnuttaa minut yrittämään tosissani puheterapeutin vastaanotolla. Mutta minä hyväksyinkin vain sellaisen maailmankuvan, että monet ihanat asiat on tarkoitettu muille eikä minun kannata kokea surheutta siitä, etteivät ne asiat minulle ole mahdollisia, koska oma maailmani sisältää myös paljon ihania iloja. Se, ettei minusta voinut tulla missiä, vaikka vanhemmista se olisi selvästi ollut tosi hieno jutska, tuntui kyllä pahalta, mutta toisaalta, sittenpähän minun ei tarvinnut ikinä huolehtia painostani tai meikistäni vaan saatoin rauhassa ahmia kirjoja ja rypeä koirien ja hevosten kanssa ravassa. Ja yhtäkaikkisesti en voinut sille mitään, että se, että misseille laulettiin, oli niin ihmeellistä ja ihanaa, että itku vain puhkesi. Että jollekulle lauletaan niin, se on ihanaa! Luulen, että tuhertelisin itkua edelleen jos minulla olisi teevee ja katsoisin siitä missikisat.) Liikutuksen vuoksi inhoan sitä, jos joku laulaa minulle: alan taatusti itkeä enkä tahdo päästä liikutuksen tuolle puolen. Eivätkä kyyneleet ole mitään vilvoittavaa sadevettä vaan varsinaista happoa iholle. Ainakin valokuvissa näyttää ihan kamalalta itkemisen jälkeen. Muistan kun ensimmäinen poikaystävä rämpytti kitaralla jonkun hämärän ou beibi hani -tyyppisen rallin ja paruin ainakin tunnin sen jälkeenkin. Myös paljon onnea vaan on minulle kohdistettuna aivan liikaa ja vaikka saisin kyyneleet pidettyä vaivoin sisälläni, olen kuohuksissa vielä pitkään jälkeenkinpäin, ja joskus jos se kohdistetaan hyvälle ystävälle, alkaa silloinkin itkettää.

Joinain päivinä riittää sekin, että luen jonkun blogista hänen liikutuksestaan, ja myötäparun tahollani.

Siinä missä monet kummallisuudet tuntuvat korjaantuvan ajan myöntä, hupsuus tuntuu vain lisääntyvän. Mitä kunnioittavammin ja avoimemmin suhtaudun maailmaan ja sen erilaisiin ihmisiin ja eläimiin (tätä ainakin yritän vaikkei siinä voi ehkä onnistuakaan), sitä herkemmässä liikutus tuntuu vaanivan. Pahinta on, että se myös kertautuu. Tänäänkin kun alan ajatella, että voi apua, voi hyvin käydä niin, että pillitän häistä suurimman osan, liikutun ajatuksesta metatasolla niin, että itkeskelen tovin.

Vesijuostessa en sentään itke, mutta kun palaan kotiin ja juttelen Vompsun kanssa ja hän haluaa kuulla tuubamusiikkia, alan taas itkeä.

Toisaalta, tänään sanat palaavat pitkästä aikaa luokseni määräävinä ja painavina. Uimastadionilta kotiin kulkiessa kaksi säettä alkaa pyöriä mielessäni ja kehittyä. Kotona kirjoitan ne paperille heti saavuttuani. Sekin tuntuu jotenkin hupsulta, koska en ole ajatellut runoja pitkiin aikoihin ja arvelin niiden jo jättäneen itseni. (Voisin jo oppia, ettei sillä tavalla käy. Ne tulevat ja menevät, mutta aina ne ovat palanneet. Jossain vaiheessa suunnat vain asettuvat siten, tai puiden puhkeavat lehdet, että sanat tulevat kolistelemaan tajuntaa vaativina ja kummalista kyllä, ne tulevat säe kerrallaan. En osaa yhdistellä sanoja säkeiksi, ne pulpahtavat maailmaan valmiina elementteinä.)

Liikutusta on vaikeaa selittää ja siksi se saa ajattelemaan itseä hupsuna. “Onko tuo iloinen vai surullinen itku?” kysyy Vompsu, ja sopertelen, ettei kumpaakaan. En tiedä, miksi liikutun. Tiedän vain, että ajatuskin unessa nähdystä joutsenesta ja siitä kertovasta laulusta saa äkisti kehon yläosan painavaksi, pakahduttaa kaulan ja pään, jokin valtava liikahdus riistää itsehillinnän ja järkevän käsinkosketeltaviin asioihin keskittymisen. Onko tuo liikahdus nimettävissä? Mistä se tulee? Miksi juuri silloin kun maailma näyttäytyy kauneimmillaan, kun tuomi kumartuu tuulessa syreenien päälle ja mieli äkkiä erittää sanan hameympyrä, tajuaa kaiken ohikiitävyyden ja pieleen menemisten todennäköisyyden ja ilon ja suorastaan riemun kaikessa tässä vähän kipein päkiöin askeltamisessa, ja tajuaa, ettei voi olla luottamatta asioiden käytännössä selviämiseen ja ideologioiden ja selitysten tasolla hämäräksi jäämiseen, miksi juuri silloin mieli liikahtaa ja horjuu nimeämättömän voimakentän murtaneena? (Itkeminen jotenkin murtaa tuon tuon lähes tuhoavalta tuntuvan voiman, jota kehoni ei osaa mitenkään pidellä eikä nimetä, tekee siitä siedettävän.) Hurina kirjoitti pari vuotta sitten haltioitumisesta ja liikuttumisesta tavalla, joka on helppo ymmärtää:

Hetket muodostavat maagisia kokonaisuuksia ja juuri se, että ne ovat niin kauniita, mutta kuitenkin katoavia, eikä mitään voi pidättää itsellään vaan pitää vain päästää kaikesta irti, se tekee samaan aikaan surulliseksi. …

Tänään istuin siis puhumassa tämän ihanan ihmisen kanssa ja sitten menimme puutarhaan, joka on kuin toinen todellisuus ajan ulkopuolella ja olimme siellä. Käsittämätöntä, että kaikki se kauneus on aivan ilmaista ja siellä se vain on. Vähitellen kukat muuttuvat ympärillä ja nyt ne, joita hetki sitten kuvasin, olivat kuihtuneet, mutta löysin uusia näkyjä. Tosin nyt minulla ei ollut kameraa mukana. Puistossa oli hieman kylmä tuulen vuoksi ja löysimme maasta auringon lämmittämän betonialueen ruusupensaiden vierestä ja lämmittelimme siinä. Samaan aikaan jostain kantautui kuoromusiikkia ja toiselta puolen melontakilpailun ääniä. Epätodellista. Olen siinä hetkessä, jossa on niin paljon kaunista jonkun toisen ihmisen kanssa ja katselen ja kuuntelen kaikkia näkyjä ympärilläni, aurinkoa, pilviä, lammikkoa, heinien heiluntaa niin uskomattoman sulavan ylväinä. Eikä minun tätä varten tarvitse tehdä mitään vaan se on siellä aivan ilmaiseksi, jos pystyn olemaan läsnä ja katsomaan. Se on niin ylellistä.

Minua on auttanut kauheasti lukea paitsi monen viisaan filosofin sanat tunteiden nimeämisen karkeudesta, myös Hurinan tekstit siitä kuinka ilo ja suru kulkevat hyvin lähellä toisiaan. Jotenkin joidenkin ihmisten harjoittaman arkipsykologian tapa ajatella, että ilo on jotakin pompahtelevaa ja miltei väkivaltaista hypeä ja kovaa kierroslukua ja että suru masentunutta ja väritöntä pohjakosketusta, tuntuu kauhean vieraalta liikutuksen valossa tarkastellen. Minun on jotenkin vaikeaa tuntea voimakas ilo tuntematta samalla surun häivettä, valtavaa nöyryyttä maailman ihmeellisyyden edessä ja liikutusta siitä, että saan kokea nuo tuntemukset kehossani, tuntea niiden pysäyttävän juuri tähän hetkeen, näihin seikkoihin, säihin ja ihmisiin. (Voimakkaan, ilottoman, lamautuneen ja värittömän surun kyllä tunnen enkä pidä sitä itselleni hyvänä olotilana - korostan iloon ponnistamista ehkä juuri sen vuoksi, että minulle ilo on surua vaikeampi eikä se ikinä käänny itsetuhoksi, kuten suru niin helposti tekee.)

En tiedä, olisinko säilynyt tällaisena pakahtuvana, jos pakahtumistani ja hupsuuttani olisi ymmärretty. Ehkä se kaikki olisi purkautunut luonnollista tietä ja olisin aikuistunut kiireiseksi ja turraksi, kuten monelle tuttavalle näyttää käyneen. Mutta oikeastaan kukaan läheisistäni isoäitiä huolimatta ei ole ymmärtänyt ollenkaan tuollaisen tunnetilan voimakkuutta, kyvyttömyyttäni mitenkään tukahduttaa sitä - se on hieman kuin koettaisi pysyä rankkasateessa kuivana 10 kertaa 10 sentin kokoisen muovin avulla. (Muuten kyllä mielestäni hillitsen itseni kanssakäymisessä ihan normien mukaisesti; eivät ihmiset yleensä valittele minua räiskyväksi tai säikäyttävän spontaaniksi vaan luonnehtivat pikemminkin araksi ja varautuneeksi.) Vanhempani ovat järkeviä ihmisiä, joiden olen nähnyt itkevän (surusta ja voimattomuudesta) muistaakseni kolmisen kertaa koko elämäni aikana, jos mukaan ei lasketa sitä, kuinka äiti on itkenyt siskon tai minun kasvatuksessa epäonnistumisesta. Ystävienikin on ollut vaikeaa ymmärtää, miten jaksaisin hyvin istua pari tuntia katselemassa jotakin sellaista kuten miten valo lankeaa apilanurmelle, istua vain ja häikäistyä maailman rikkaudesta ja liikuttua liki itkuun saakka.

Ymmärrän sen, että tuollaiselle liikutusitkulle on hyväksytyt kanavansa, kuten hautajaiset. (Minusta kuoleminen ei ole kamalaa, vaan jollakin tavalla vapauttavaa - joskus mietin sitä, pelkäävätkö ihmiset kuolemista niin paljon myös siksi että heitä on syyllistetty siitä lukemattomat kerrat lapsena sanoen: “Älä enää ikinä tee noin! Sinä voisit vaikka kuolla jos teet noin!” Kuoleminen leimautuu joksikin erittäin epäsoveliaaksi ja ei-toivotuksi.) En ole varma, onko häissä itkeminen hyväksyttyä. Ja toisaalta, jos minua alkaa itkettää, en kai voi rynniä vessaankaan itkemään piilossa, kuten tein niissä bileissä, joissa katsottiin missikisoja ja misseille laulettiin taas ja olin sentään yhdeksäntoista ja yliopistossa enkä tahtonut muiden näkevän, kuinka hupsu olen. (Muut puhuivat naisen alistamisesta ja minä liikutuin laulusta, ja voi että tunsin itseni ääliöksi silloin.)

Muissa bileissä voi sentään avata hiukset ja lisätä kajalia ja toivoa, ettei kukaan äkkää liikutusitkun merkkejä, mutta omissa häissä tuskin semmoinen jäisi huomaamatta, jos lukittautuisi pariksikymmeneksi minuutiksi vessaan rauhoittumaan ja sitten tulisi sieltä uudella tavalla stailattuna ulos. Hankalaa! Muutoinkin pelkään, että jo pelkkä niin suuren huomiomäärän kohteeksi joutuminen saa minut täysin tolaltani ja itkuiseksi. Syntymäpäivistä selviää sentään kunnialla siten, että tohottaa ja hössöttää kaiken aikaa käytännön järjestelyitä ja kättelee vieraita tervetulleiksi ja kohentaa viinitilannetta, mutta häissä kai pitäisi istua ja olla levollisesti. En silti haluaisi vetää sellaista rooliakaan. Hmm.

Ehkä oma hupsuus kannattaisi vain nielaista sellaisenaan. Tai sitten jotenkin manipuloida itseään sanoin, vaikka näin: Voi mikä harmi, etten ole kivenjärkäle, jota mikään ei liikauta. Voi mikä harmi, ettei minulta mene sivu suun monet ihanat päivät. Tai etten ole edes objektiivinen kamera fiksatulla polttovälillä. Kyllä olisi parempi, etten koskaan nauraisi enkä itkisi tai tuntisi muutenkaan mitään, että vain kirjaisin väripikselit koordinaatistoon siististi ja eleettömästi. Voi mikä harmi, että maailma on kaunis, rikas ja antelias eikä vain ole… voi mikä harmi, että voin ymmärtää jossakin määrin ja jopa myötäelää toisten vaikeuksia sen sijaan että epäilisin, liekö heillä mieltä lainkaan, tai olisin epäilemättä yhtään mitään - eihän epäilemisessä ole mitään objektiivista. Voi mikä harmien äiti, että pysyn uteliaana ja valppaana ja haluan tehdä asioita enkä vain kuole pois tuosta noin vain.

Sellainen harmittelutoivominen olisi niin hupsua, että koko asia alkaa huvittaa.

Onkohan niin, että kun kuntoillee bikineissä, on bikinikunnossa oikeastaan kaiken aikaa?

Löydän UFFista hienot bikinit, jotka minusta näyttävät oikein lapsenomaisilta, siveiltä ja säyseiltä. Niissä on liiviosassa ruskeita kuvioita vaaleanpunaisella pohjalla, kimaltavaa paljettia ja hassut pompsulat solmiamisnaruissa. Housuissa on pieni vyöntekele edessä. Tärkeintä on, että bikinien kupit on vuorattu eli nännit eivät näy lävitse. Se tuntuu erityisen tärkeältä bikinien tavalla paljastavassa asussa. (Olen pitkällisen ja strukturoimattoman tutkimuksen tuloksena päätynyt ajatukseen, että juuri nännien kuultaminen läpi vaatteista tekee miehistä kummallisia - ikään kuin nännit katoaisivat tullessaan teljetyiksi vuorattuihin rintsikoihin, jotka ovat huomattavasti vuoraamattomia epämukavammat päällä. Ehkä juuri epämukavuuteen alistuminen osoittaa naisen säyseyden ja kunniallisuuden? Ohje: kuule tässä huvittuneisuus, huumori. Säyseys ja kunniallisuus eivät taatusti ole vahvimpia puoliani - jos olisivat, en kirjoittaisi tästä aiheesta ja alistuisin natisematta topattuihin rintaliiveihin.)

Koska pidän uusista biksoistani, en ollenkaan ole varautunut Vompsun reaktioon. “Vau, näytät niissä ihan siltä että haluat nusia ihan heti!” Laupias taivas, ajattelen. Toivottavasti uimastadionilla kaikki eivät ajattele noin. Toki nyt poikaystävä saa niin ajatella, ja hänen tapauksessaan se toki pitääkin paikkansa varsin usein. Mutta taatusti en tahdo nusia ympäriinsä kaikkien kanssa koko ajan. Tuijottelen biksoja aavistuksen verran onnettomana enkä ymmärrä, miten joku voi nähdä niissä jotakin tuollaista. Niin suurin ponnistuksin kun olen etsinyt mielestäni oikein siveellisen oloiset biksat. (Niissähän on sentään vyökin solkineen kaikkineen!)

Törmään taas siihen kummaan seikkaan, joka näyttää luonnehtivan itseeni kiintyvien miesten vaatemakua. Jos havainnoin oikein, heidän mielissään tyttöystävän pukeutuminen jakautuu kahteen kategoriaan. Toisaalta ovat “vaatteet, joissa näytät ihan siltä että haluat nusia ihan heti” (vaihtoehtoisia, asiaa hieman hienotunteisemmin ilmaisevia nimiä: seksikkäät vaatteet, ihanat vaatteet, hyvännäköiset vaatteet - mutta kun kysyy, miksi tää on ihanampi hame kuin tuo, selitys on litistävän usein juuri tuo “näytät siinä siltä että tahdot nusia”), toisaalta taas “tylsät ja värittömät, latteat vaatteet”. Jako muistuttaa liikaa paljon keskusteltua huora/madonna -jakoa (jota myös monet naiset käyttävät innolla, tosin usein termitettynä mauton/tyylikäs mutta sivulauseissa moraaliset konnotaatiot ilmaisten), jotta osaisin suhtautua siihen kovinkaan rennosti. Valpastun ja haluan purkaa dikotomian.

(Tuollainen dikotomia tuntuu harmilliselta, etenkin jos sitä käytetään leimaamaan ihmisiä, ei vain heidän asujaan, ja joskus näinkin kuulee tehtävän. Ihmisten leimaamisen suhteen jako tuntuu olevan haitallisimmillaan silloin kun joku potee seksuaalismoraalista krapulaa ja tuomitsee itsensä jonkun aivan normaalin ja ketään vahingoittamattoman käytöksen takia. Etenkin kun huora/madonna -jako nyt vain muotoutuu sellaisin seksuaalisin luonnehdinnoin, että lähes jokainen nykyään elävä tyttö putoaa tuohon ensimmäiseen kategoriaan. Harvempi meistä näet menee naimisiin neitsyinä neitseellisestä hedelmöittymisestä puhumattakaan. Vaatteiden leimaamiseen jako taas on täysin turhaa tehostusta: jos erehtyy pukeutumaan johonkin tilaisuuteen liian seksuaalissävytteisesti, siitä ei tarvitse kuulla. Katseet ja ilmeet kyllä näkee ja ainakin itselleni sekin on liikaa, ellen sitten ole naamiaisasussa jossa koko juttukin on tietyn roolin vetäminen. Asiaan puheessa puuttuminen tuntuu jo sellaiselta kuritukselta, että jää miettimään, mikä ihmeen funktio sillä on - nöyryytys, kosto? Eihän sellaisessa tilanteessa yleensä ole mitään tilaisuutta mennä vaihtamaan vaatteita, on jo jossakin vieraassa paikassa näissä vaatteissa ja ajattelee että voi luoja, tahdon kotiin, mutta että toisaalta en nyt viitsisi ihan hetikään lähteä. On vain purtava hammasta ja kannettava asu ja kieltäydyttävä roolista, jota ollaan tunkemassa sen perusteella.)

Koska olen oppinut Hurinalta hurisemaan asioita ääneen, nytkin haudon asiaa ensin parin uimakerran ajan ja todettuani niillä, ettei kukaan näytä olettavan minun hautovan seksuaalisia ajatuksia uusista biksoista huolimatta, palaan kysymykseen Vompsun kanssa. “Miksi sinä sillä tavalla ajattelet mun uusista biksoista?” kysyn ja vuodan samantien pellolle koko pöntön vaatedikotomian. “Ei se ole oikeastaan noin”, sanoo Vompsu. Hän on tarkoittanut sanoa, että on vaatteita, joista hänelle tulee mieleen seksuaalisuus. (Minusta siinä on kyllä vissi ero, haluanko itse seksiä näin pukeutuessani vai haluaako joku toinen nuo vaatteet nähdessään, mutta en sano vastaan, koska epäilen, että minut valpastuttaneessa puheessa kuultaa Vompsun hyväntahtoisen luonteen sijaan jokin ajatuskuvio tai sanonta, joka on vain omaksuttu sen kummemmin miettimättä.) Eivät vaatteet ole Vompsusta noin suoraan jaettavissa. Seksuaalisuudesta muistuttavien ihanien asujen ja tylsien vaatteiden lisäksi ovat ainakin sellaiset vaatteet, joissa nainen näyttää suloiselta ja ihanalta vaikkei erityisen seksuaalisuutta mieleen tuovalta. “Esimerkiksi putket”, Vompsu erittelee. (Putki tarkoittaa muistaakseni pitkää hametta ja muodotonta paitaa siinä päällä; esimerkki: “Näytät ihanalta putkelta.”) “Ja joka tapauksessa, mitä enemmän peitetään, sen seksikkäämpää se on.”

“Häh?” Tässä vaiheessa putoan jotenkin täysin kyydistä. “Musta kyllä vaikuttaa siltä, että mitä lyhempi helma ja avoimempi kaula-aukko, sen ihanampi vaate se susta tuntuu olevan.” Vompsu miettii hetken ja sanoo sitten epävarmasti: “No se nyt vain on semmoinen mitä kuulee monen usein sanovan, se peittäminen.” Nyökkään, mutta tajuan niin tehdessäni, etten aina suhtaudu sanomisiin täysin vilpittöminä mielipiteinä, vaan että joskus asetan ne vastakkain muualla kuulemani ja näkemäni kanssa, ja että erityisesti jos ne ajautuvat ristiriitaan käytöksen kanssa, minun on vaikeaa uskoa sanomisiin. Omiinkaan sanomisiini.

Tanssikoulun kevätnäytöksessä saan asiasta lisää pohdittavaa erään naisen keekoillessa lavalla rintsikoissa tavalla, joka sopisi paremmin yökerhoon kuin perheille suunnattuun näytökseen. Pienemmät oppilaat ihmettelevät ääneen, että tädiltä on päässyt unohtumaan paita kotiin. Tyyliltään avoimen lihatiskeiset esitykset innostavat osan yleisöä vislaamaan esiintyjille. Myös tanssiville pikkutytöille vihellellään, samoin meidän esityksellemme jo heti alussa, vaikka sitä teemoittaakin seksuaalisuuden sijaan pelkkä angst. Hetken mielessä kuohahtaa, että oikeastaan haluaisin kävellä lavalta ulos. Solidaarisuus ryhmää ja koreografia kohtaan on kuitenkin painavampi kuin pari vihellystä.

Kevät on tosiaan muuallakin alkanut: Kun lauantaina pyöräilen ihan arkivaatteissa, eikö vain auto aja perässäni ja eikö vain sieltä vihelletä ja huudeta “hyvä perse”. Sitten auto kaasuttaa tiehensä ja mietin hetken, ajaako se kiinni ja vaatia saada keskustella huutajan kanssa siitä, millä tavalla moinen ääliömäisyys pilaa fiilarit moneksi tunniksi. Jotkut äijät eivät vain tunnu käsittävän (tai sitten he ovat hyvin ilkeitä, mutta en usko oikein siihenkään - veikkaisin ennemminkin ajattelemattomuutta), miten helppoa on iskea vyön alle nimenomaan tuolla tavalla, miten helppoa on viedä luottamus oman pukeutumisen sopivuuteen tuntikausiksi - ja se on aika angstista silloin kun päällä on tavalliset farkut ja villatakki! Hitto, burkhaanko tässä pitäisi vyöttäytyä jotta saisi pyöräillä rauhassa?

Pahinta on, ettei koko seksuaalisuushässäkästä oikein pysty muotoilemaan mitään järkevää kantaa. Tai siis, minä en pysty. Toisaalta en haluaisi vyöttäytyä äärimmäisen epämukaviin viritelmiin välttääkseni vihellyksiä, toisaalta haluaisin kulkea (auditiivisessa) rauhassa ja silti säilyttää käsityksen itsestäni viehättävänä muttei mitenkään päällekäyvän seksuaalisena. (Jos käsitys omasta viehättävyydestä laskee, olen reagoinut siihen aiemmin lähinnä holtittomalla seksuaalikäyttäytymisellä.) Haluaisin välttää kenenkään tuomitsemista asun perusteella sellaiseksi tai tällaiseksi, mutta toisaalta huomaan tanssikoulun kevätjuhlissa ajattelevani, että on harmillista, kun joku toinen virittää tietoisesti tunnelman tällaiseksi, että vihellykset vuotavat aiheettomasti täysin viattomienkin päälle. (Ehkä kaiken lisäksi tyttö tunsi itsensä rintaliiveissään jotenkin paljastetuksi ja häväistyksi, ei sitä voi tietää. Ehkä hänen keekoilunsa oli vain koreorafiaa, pelkkä rooli, josta pakeneminen olisi tarkoittanut uskottavuuden menetystä?) (Ja eikö ehkä olekin niin, että ne naiset, joita vierastan, koska he ottavat oman sukupuolinsa moraalipoliisin roolin hyvin näkyvästi, ilmaisevat samansuuntaista harmistusta hekin?) Mihinkään burkhalinjaan en usko, koska Pakistanissa työskennellyt ystäväni on kertonut, että kyllä naisia burkhissakin likistellään ja auta armias, jos kadulla kulkee yksin ja ilman mitään huivia. Eivät burkhamaiden miehet ole oloutettuja siihen, että ympärillä parveilee vähäpukeisia naisia ja että silti pitää pysyä housuissaan. Meillä sentään miehistä käyttäytyy ongelmallisesti vain hyvin pieni osa, tälläytyi kuinka hurjasti hyvänsä. Mutta jotakin huvittavaa siinäkin on, että pukeutuessani vaikkapa sievään mekkoon mennäkseni jonkun ylioppilasjuhliin (minulta on muutama kerta kysytty hintaa tällaisessa tilanteessa) joudun ajattelemaan toimivani kasvattajana, siedättäväni miehiä siihen, että naiset saavat näyttää viehättäviltä vaikkeivät tahtoisikaan seksiä heidän kanssaan ja haluaisivat kulkea täysin rauhassa, omissa ajatuksissaan.

Tervehdin vanhenemistani ilolla, koska tiedän sen vähentävän vihellyksiä. Se toimii jo nyt varsin miellyttävästi, vaikkei selvästi edelleenkään riittävästi, edes tällaiselle meikkaamattomalle nutturapäälle. En edelleenkään kulje mielelläni Kalliossa kesämekoissa ilman miesseuraa, koska sellainen tuntuu ahdistuksen ja konfliktien kerjäämiseltä. En selviä ehdotteluahdistukseni kanssa yksin, minun olisi päästävä käymään sitä läpi nopeasti ja pitkällisesti. Toivottavasti maalle muuttaminen vähentäisi tätä, ainakin maalla on vähemmän potentiaalisia viheltelijöitä ja jos joku sellaiseen erehtyy, hänen kanssaan on ehkä järkevämpää käydä asiasta keskustelu kuin täällä jokaisen hulttioranttalin kanssa. (Heihin tuskin törmää enää uudestaan ja heitä on liikaa, jotta yrityksessä olisi mitään mieltä.)

Huuooh, näköjään minun on joka ikinen kevät tilitettävä tätä traumojen arkkityyppiä. Inhottavaa, kun ulos meneminen käy hivenen hermostuttavaksi ja vaatekaapin edessä seistessään joutuu painimaan omien ajatustensa epäselvyyden kanssa. Jos vihellykset voisi välttää - onko sellaista asua lainkaan - ei ihme etten meikkaa - tämä on epämukava teltta mutta ehkä tässä saisi kulkea rauhassa - toisaalta sitten tunnen itseni valtavan kokoiseksi ja epäviehättäväksi ja araksi - ei hitto, laitan kyllä tuon mistä tykkään - mutta entä jos sitten joku viheltää, ja niin edelleen.

Onneksi kukaan ei ole vielä ikinä viheltänyt minulle kulkiessani bikineissä rannalla tai uimastadionilla. Näin saan säilytettyä kuvitelmani bikinien säädyllisyydestä vaatekappaleena. (Minusta on mukavaa ajatella, että seksuaalisuuteni on kaikessa voimakkuudessaankin yksinkertaista ja päätökseni nojalla selkeästi parisuhteeseen rajoittuvaa ja muille täysin näkymätöntä. Sillä tavalla uskallan kävellä ulkona ja nähdä ihmisiä ja ajattelen heidän näkevän itseni muunakin kuin jonakin rakkaudelle ahneena, kaikennielevänä hirviönä.) Kokovartalouimapuvussa minulle sen sijaan on huudeltu; näin ollen pidän bikineitä paljon tuollaista ohutta, vuoraamatonta uimapukua siveellisempänä asuna.

Mitä bikinikuntoon tulee, olen paljon huolestuneempi päästäni kuin vatsamakkaroistani.

Ihmeellistä, miten rauhallisesti päivät vierähtävät loppuunsa. Aamuisin olen juossut turkoosia vettä ja saanut valohoidon aurinkolaseista huolimatta. Sitten olen maannut saunassa ja venyttänyt tiukkia lihaksia, pihissyt löylyn kuumuutta.

Projektit eivät etene enkä jaksa piitata. Lomaa on vielä viikko jäljellä, huomenna tanssiesitys. Kevät rahisee hitaasti kohti päätöstään, keto-orvokit värittävät kalliot. Lauseiden välinen yhteys katoaa. Pysäytän pyörän ja istuudun penkille tuijottamaan avautuneita syreenin kukkia. Nostan jalat penkille eteeni ja kiedon kädet niiden ympärille. Äiti on pyytänyt siskoa ja tämän miestä esittämään musiikkia häissä kysymättä minulta, haluanko mitään sellaista. (En halua.) Koetan luovia tilanteesta loukkaamatta siskoa. En halua beatles-covereita. Meillä on vain niin erilainen musiikkimaku. Jos he esittäisivät mustalaismusiikkia tai kesäillan valssin, mikäs siinä, tai edes bossa novaa, mutta kun ei.

Vompsu loukkaantuu äidin järjestelyistä, ihmiset kävelevät piittaamatta hyväntahtoisina niin läheltä, että käsivarret ovat raapiumilla kaiken aikaa eikä uni tahdo laskeutua silloin kuin sen pitäisi. On puhuttava äidille, ja sitten äitikin todennäköisesti loukkaantuu, isä loukkaantuu äidin loukkaamisesta, loukkaantumiset kaatuilevat eteenpäin ja tunnen itseni superhankalaksi kun en halua häitä, joissa esitetään popballadeja ja pompöösejä puheita. Mutta jos en nyt selvitä asiaa (oli sen keskustelun tulos sitten tämä tai tuo), voi käydä niin, että tarjolla on myös kuolleen eläimen lihasta pyöriteltyjä pullia, spontaani on puristettu tiehensä tiukalla ohjelmalla ja poden hautajaistunnelmaa kaiken keveyden ja ilmavuuden kadottua.

Kaiken tämän keskellä meidän pitäisi vielä lähteä hakemaan hääjuomia yhdessä Tallinnasta.

Mutta aamupäivisin rauha hetken puistonpenkillä, syreenit avautuvat, valo heiluttaa köynnösten nuppuja. Koetan ajatella, että se mikä on, on. En tiedä tarkalleen, mitä se tarkoittaa, joten muotoilen ajatuksen uudelleen: se, mikä tapahtuu, tapahtuu. Sillä tavalla lause käy tartuttavammaksi. Tapahtumiseen on helpompaa vaikuttaa kuin olemiseen. (Oleminen hermostuttaa minut siinä määrin, että sekoilen suomenkin verbintaivutuksen kanssa. He ovat tässä, siellä olevat puut - menen näissä sekaisin tyyliin he olevat tässäja siellä ovat puut.) Istun Eläintarhassa, jossa on vain häkittämättömiä villieläimiä. Lempeän näköinen varpunen hyppelehtii kiviaitaa pitkin.

Ei tuule lainkaan. Koetan kuvitella muuttuvani valoksi. Istuinluut alkavat tuntua ikävästi, huono asento, nousen ja jatkan matkaa. On vielä tekemistä ennen esitystä, esiintymishalattia pitää ottaa aika tavalla sisään ja keksiä sen selkään nerokas kiristyssysteemi, jotta saan kurottua kankaan vartalonmyötäiseksi ja pystyn silti pujottautumaan tuohon vetoketjuttomaan ja napittomaan ohuen intianpuuvillan vaatekappaleeseen.

Jään miettimään erästä ajatusta, jonka kirjoitin ylös mutta joka sitten katosi koneen kaatuessa. Kesän jokaisessa hetkessä on läsnä koko kesä samalla lailla kuin jokaisessa iässä ovat läsnä muut iät. Vihreä pärsky tihentyy, synkistyy, uhmaa ensin painovoimaa ja sitten leijailee maahan. Monen kesän jälkeen näen jo ensimmäiset löpöt soisessa maastossa koivujen luona katsellessani sinivuokon hämmentäviä heteitä läheltä, siten kuten katsellaan toisen silmän väriä ja silmä äkisti muuttuu kuin omaksi oliokseen, joksikin selvästi rajattavissa olevaksi ja joltakin itsekseen näyttäväksi.

Lapsi vakavimmillaan muistuttaa tarkkaavaista vanhusta, joka tietää kaiken tarvittavan, vanhus katsellessaan syreenin nuppujen paisumista hymyilee äkisti vallattomasti. Jos äitini onkin väittämänsä mukaan viisivuotias pojannaskali, hänessä on silti läsnä keski-ikäisen naisen rooli, vanhentuminen, vauvuus. Itsekin tunnen aikakausien ja roolien huuhtoutuvan ylitseni ja lävitseni mitäänsanomattomina verrattuna siihen ymmärrykseen, jonka saan saunassa katsellessani kehojen erisävyisyyttä ja yksilöllistä rakennetta ja etenemistä kiinteästä rotanpoikasihosta kuoppaisen selluliitin kautta venyneen kuivaan nahkapussiin, verrattuna siihen iloon, joka äkisti tulvahtaa ja kipinöi koko olemuksessa ajaa sujahtaessa puukujaan pyörän tienpintaa pamppailevassa kyydissä, auringon siivilöityessä maahan tummina ja vaaleina täplinä. Lehvien takana kulkevat, syreeninnuppujen päällä, valkoiset pilvet kuin joku olisi kumittanut taivaan siniseen valkoista suhrua.

Mietin, mistä ihmeestä voin äkisti tuntea kaiken lävitse porhaltavan elämän, joka on samalla äärettömän pitkää pienine hengähdyksineen ja epätoivoineen, onnistumisineen ja mietteineen, ja toisaalta äärettömän nopeaa vuosien kadotessa muutamaan hymyilevään kuvaan ja pariin hassuun sanaan. Miten voin ajatella, että kaikissa ihmisissä on samaan aikaan läsnä jokainen ikä, kun kerran oletan eläväni vain kerran? Miten muka sen saattaisi aistia tai ymmärtää? Sen voin toki tietää, että kuukausi tästä heinä näyttää ja tuoksuu erilaiselta, mutta vielä kuulen heinäsirkat enkä tiedä, mitä elämääni kuuluu sitten kun niiden laulu lakkaa minulta. Ja silti kuvittelen.

En osaa kuvitella, että muuttuisin johonkin siitä tytöstä, joka konttaa syvässä heinässä eikä osaa pelätä osuvansa koiranpaskoihin, joka kuvittelee tietävänsä, miltä kissasta tuntuisi heinikossa. En osaa kuvitella, että lakkaisin hämmästymästä ukkoetanaa tai hauen pään luisevuutta, naisten rintojen rauhallista muotoa, tammenlehtien vaaleutta tässä vaiheessa, sudenkorentojen tanssia. Että lakkaisin hämmästymästä ihmisten kykyä rakastaa ja rakastua, iloa, kaipausta. Tunteiden voimakkuus ei jätä valittavaksi sitä näkemystä, että eläisin sivussa, jotenkin ulkopuolella kaikesta. Ne sitovat minut sisäerityksineni ja ajatukseni tähän, joka tapahtuu kaiken aikaa. Eivätkä ne lähde yksin minusta.

Puut ovat juuri nyt kovin kauniita, niiden eritahtisuuden erottaa. Kuka puhkeaa varhain, kuka viipyilee lehtimassojensa kera, kellä on jo siemenetkin pulleina. Pihlaja kukkii jo kallioisilla paikoilla, vaikka on vasta toukokuu. Monina vuosina pihlaja kukki vasta juhannuksena, kun olin lapsi. Toivon, että kyse on vain siitä, että lapsuuteni saarella on kylmää ja tuulista, juhannuskuvissakin on villapaita usein päällä. Nytkin on parahultainen villapaitakeli. Siipipähkinöissä on pitkät marakatinhäntänorkot. En ole ennen kerennyt niitä huomaamaan. Varhainen kevät on kuiva, palstalla maa pölyää. Valtamerillä menee huonosti.

Eric Berne kirjoittaa transaktiosta eräänlaisena silitysten tai kosketusten vaihtona:

“Stroking” may be used as a general term for intimate physical contact; in practice it may take various forms. Some people literally stroke an infant; others hug or pat it, while some people pinch it playfully or flip it with a fingertip. These all have their analogues in conversation, so that it seems one might predict how an individual would handle a baby by listening to him talk.

Entäpä toisinpäin? En oikein osaa arvioida, miten esimerkiksi itse puhun. Eri ihmisten kanssa totaalisen eri tavalla, ainakin. Mutta tiedän kyllä, millainen on suhteeni vauvojen kosketteluun: ei ole mitään niin pelottavaa kuin koskettaa vauvaa tai etenkään pidellä vauvaa. Pelkään satuttavani niin paljon, että mieluummin jätän kokonaan kosketuksen pois ohjelmasta tai jos minulle lykätäänkin jonkun lapsi hetkeksi syliin vanhemman mennessä esimerkiksi vessaan, koetin vielä muutama vuosi sitten sijoittaa vauvan niin, ettei sen tarvitsisi nähdä kasvojani, joista se saattaisi pelästyä, enhän ole sen äiti.

Jos olisin edelleen yhtä säikky kuin vuosi tai kaksi sitten, toimisin epäilemättä edelleen näin. Mutta jotakin on muuttunut sen myötä kun ystävät ovat saaneet vauvoja ja lykänneet niitä pideltävikseni epäilemättä lainkaan kykyäni pidellä pientä, kiemurtelevaa otusta. (Sinänsä järkeenkäypää, että osaanhan pidellä kissaakin - kissa on aika tavalla vauvaa akrobaattisempi.) En ole kehittänyt mitään vauvakuumetta kuten gynekologi väitti tällaisissa tilanteissa käyvän mutta en toisaalta ole kauhunkaan jähmettämä.

Tiedän jotakin siitä, mistä tämä vauvakauhu alkoi - toivoin pikkusiskoa kovasti ja sitten kun hän syntyi, äiti alkoi pelätä, että onnistun vahingoittamaan vauvaa tarkoituksetta, että yksinkertaisesti unohdan pidellä vauvan niskaa vakaasti tai että leikkini ovat liian äänekkäitä vauvan unen kannalta. En usko äidin pitäneen minua erityisenä kiusankappaleena tuossa vaiheessa, onhan hän aina korostanut, kuinka helposti uskoin, kun minulle sanottiin. Mutta tunsin itseni valtavan suureksi, rajuksi ja sopimattomaksi noiden pyyntöjen takia. (Koko perhe eli valtavaa kuormitustilaa, koska sisko oli koliikkivauva eikä kotona oikein pystynyt nukkumaan.) Niinpä saatoin vielä muutama vuosi sitten pelätä, että jotenkin huolimattomuuteni ja ronskiuteni koituu pienen, avuttoman olennon vahingoksi. Sekään ei auttanut, että tiesin, etten tarkoita pahaa - siitä ei vahinkoa pelätessä ole mitään hyötyä. Myös hieman isompien lasten kanssa sama pelko saattoi kytkeytyä äkisti päälle; minut laitettiin toisinaan vahtimaan siskoa ja lähestulkoon yhtä usein tein surkeita virhepäätelmiä siitä, mikä olisi milloinkin hyvä tapa ratkaista jokin ongelma. Jälkeenpäin sitten sain torut ja jouduin toteamaan, etten tosiaankaan osaa olla lasten kanssa.

Tuo sama asetelma virittyi kiusallisen usein silloinkin, kun paikalla oli runsaasti muita aikuisia ja vaikkapa vain yksi lapsi. Saatoin hymyillä ja kujeilla lapselle kaukaa mutta minun oli vaikeaa uskaltautua oikeasti esimerkiksi ottamaan lasta kädestä kiinni, koska en halunnut tälle mitään pahaa ja ajattelin, että jotakin pahaa varmasti tapahtuu, jos kosketan häntä. En luottanut itseeni enkä kehenkään tilassa olevaan muuhun aikuiseen: he eivät vain näe, mitä kaikkea kauheaa voisi tapahtua. Au pairina työskenteleminen oli varsin rasittavaa, koska päävastuuni oli pitää huolta lapsista, ja pelkäsin koko ajan, että he kuolevat tai vammautuvat tai traumoittuvat seurastani. (Lisäksi olin tietysti raivoissani itselleni tuosta pelosta koska olin päättänyt osoittautua saamani luottamuksen arvoiseksi.) Olin kauhean helpottunut lähtiessäni kesken kaiken Lontoosta kotiin.

Lukiessani Bernen kappaleen minulle tulee mieleen eräs valokuva, joka jollakin tavalla kiehtoo ja ärsyttää itseäni. Kuvassa äiti ja äidin sisko istuvat vanhan keittiön pöytämme ääressä. Äidillä on sylissään ehkä parikuukautinen sisko, äidin siskolla siskon ikäinen serkku. Pöydällä seisoo lelulintu, jonka voi vetää soimaan unilaulua. Vauvat tuijottavat lintua ja huitovat iloisennäköisinä käsiään sitä kohti. Äidit puristavat vauvoja kyljistä ja ovat taipuneet kumpikin kurkistamaan vauvansa ilmettä. Minä istun siinä sivussa, katselen jotenkin lumoutuneena tätä näytelmää. Hymy on onnellinen, mutta hieman surumielinen. Jotakin jännitteitä on havaittavissa: väännän vasenta kättäni oikealla aika rajun näköisesti.

Luulen, että kuvaan kiteytyy paljon tuohon aikaan liittyviä ongelmia. Ensiksi olin ensimmäinen lapsenlapsi ja ainoa lapsi. Jokaista edistysaskelta kohti aikuisten maailmaa ylistettiin ja ihmeteltiin ja opin mieltämään, että juuri nopea aikuistuminen on arvostuksen ja huomion lähtökohta (en ehkä näin sanallistetussa muodossa, mutta suuntana kuitenkin). Puhuin kirjakieltä, opettelin lukemaan ja laskemaan reippaasti ennen kouluikää, kuuntelin mielelläni pitkään yöhön keskusteluita aikuismaisen vakavana ja välillä arvokkaasti nyökäten sukulaisten vieraillessa meillä. Sitten äkisti kaikki mullistui, kun kovasti toivottu pikkusisko syntyi. Vauvan kanssa ei saanut eikä edes voinut leikkiä. Ja mikä tyrmistyttävintä, äkisti kaikki nuo taidot, joiden hiomiseen olin panostanut, paljastuivat täysin vääriksi. Sillä jouduin olemaan entistä enemmän yksin ja hiljaa ja kaikkea perusteltiin aina samalla tavalla: “Vauva ei osaa itse, siitä pitää pitää huolta, sinä olet iso tyttö jo, sinä osaat kyllä…” Vauvaa huomioitiin juuri siksi, ettei hän osannut kaikki niitä temppuja kuin minä. Tietenkään vanhemmat eivät lakanneet rakastamasta minua eivätkä elätelleet mitään kummallisia oletuksia siitä, mitä kahdeksanvuotias osaa itse tehdä, mutta yhtäkaikkisesti sain tärkeiltä ihmisiltä huomiota ehkä kymmenesosan siitä mitä ennen, ja se tuntui lapsen maailmankaikkeudessa aikamoiselta romahdukselta, etenkin kun vauvankaan kanssa ei oikein saanut kommunikoida.

Koin pitkään syyllisyyttä tuon jakson vaikeudesta. Mutta vähitellen olen ymmärtänyt, ettei kokemassani ole mitään erityistä tai erikoista: on aika luontevaa tuntea itsensä hylätyksi, kun on tottunut johonkin ja sitten yhtäkkiä kaikki muuttuukin ja vielä osa siitä vähästäkin huomiosta, jota saa, on ärtyisää ja lähinnä omia toiveita kieltävää. Tuntui vapauttavalta lukea viitisen vuotta sitten lehtijuttu, jossa kerrottiin, että monessa perheessä tuore isäkin kokee vastaavia kokemuksia. Kuinka itse kahdeksanvuotiaana olisi osannut ajatella positiivisesti ja suhtautua aikuistumiseen edelleen samalla innolla, jos kerran moni aikuinenkin tuossa tilanteessa jotenkin väsyy äidin ja vauvan klimppaantuessa tiiviiksi symbioosikseen? Osasyynsä siinä, ettei tilannetta mitenkään käsitelty, oli varmaan äidin kehumassa helppoudessani ja hienotunteisuudessani: yksinkertaisesti koteloin nuo asiat syvälle itseeni niistä metelöimättä koska olin iso tyttö ja osasin tehdä niin. Toki vanhemmat huomasivat muutoksia käytöksessä, aloin kuulemma lässyttää ja halusin äkisti paljon pienempien lapsien leluja itselleni ja saatoin takertua vanhempien käteen ulkoillessa sen sijaan, että olisin juoksennellut omia asioitani. (Myös parisuhteideni alkaessa syöksyä kohti tuhoaan olen kummankin kerran tehnyt jotakin vastaavaa: alkanut tuntea yhä suurempaa vetoa lapsenomaiseen pukeutumiseen ja pitänyt hyvin tiukasti kiinni kädestä ulkona kävellessä.) Aloin myös pelätä, että vanhemmat kuolevat auto-onnettomuudessa. Pelko saattoi iskeä milloin hyvänsä, kesken koulupäivän, illalla kotona, balettitunnilla.

Äiti suhtautui hyvin ymmärtävästi näihin oireisiin, onhan hänellä samanlainen ikäero omaan sisareensa. Hän muisti hyvin, miten ärsyttäviltä pikkusiskot saattavat tuntua, kuinka kaikki huomio suuntautuu heidän toilailuihinsa ja kuinka jossakin vaiheessa tuntuu, ettei ikinä saa olla rauhassa. Silti on raskasta kuulla koko ajan olevansa tärkeä roolimalli toiselle. Jos saa raivokohtauksen, se setvitään sivussa ja tehdään selväksi, ettei kyse nyt ole vain omasta käytöksestä ja sen sopivuudesta: “Sinun siskosi katsoo tuossa vieressä silmät suurina; et kai tahdo, ettei hänkään opi käyttäytymään kauniisti?” En ole missään vaiheessa oppinutkaan kai ajattelemaan, että käytökseni jotenkin rajoittuisi kehooni tai imagooni vaan isosiskon roolin tuo puoli seuraa minua kaikkialle minne kuljen: Käytökseni vuotaa rajojeni ylitse ja leviää maailmaan. Ei ole asiaa, joka ei liittyisi toisiin. Pieninkin valintani voi tuottaa jollekulle toiselle äärimmäistä tuskaa ja epätoivoa tai toisaalta antaa toivoa muutoksesta, yhden mahdollisen vaihtoehdon, jonka matkiminen on mahdollista. En oikein tiedä, miten pääsisin tästä ajatuksesta. En ehkä pääsekään. Vaikken enää uskokaan, että sisko välittäisi mistään, mitä teen, tiedän esimerkiksi äidin välittävän. Toisaalta olen päättänyt, etten voi rakentaa elämääni tätä liiaksi korostaen ja esimerkiksi se, että sanoin ammatinvalintapsykologille pari vuotta sitten, että uudessa ammatissa tärkeintä on se, ettei se pahastuta puolison eikä äidin mieltä, tuntuu nyt aivan käsittämättömältä. (Käsittämättömyyden tunteessa on se hyvä puoli että se osoittaa, että liikun tässä asiassa johonkin suuntaan. Nyt minusta on tärkeintä, että itse viihdyn.) Tuollainen liiallinen omien toimien vaikutusten korostus jähmettää ja tekee onnettomaksi. Toisinaan tuntuu hyvältä tehdä rauhallisesti ja harkiten jotakin arvelluttavaa kuten juoda aterian kanssa lasillinen viiniä; huomaan, ettei tähän nyt tosiaankaan kuole ja ettei kukaan ehkä tämän vuoksi pelkää minua alkoholiongelmaiseksi, suistu alkoholismiin tai muuta kummallista. Toisinaan voi matkustaa myös ulkomaille matkailun epäekologisuudesta huolimatta - osoittaakseen itselleen, ettei se vielä riitä romuttamaan ajatusta, ettei sellainen ole hyväksi. Jollakin tavalla moraalisen ristiriidan salliminen elämässään tuntuu helpotukselta.

Isosiskous ei ole kasvattajan rooli eikä aikuisen rooli vaan vanhemman sisaruksen rooli. Se ei ole erityisen miellyttävä roolina: Ei saa päättää mistään, on vain mukauduttava aikuisten vaatimuksiin ja lapsellinen ei ainakaan saa olla, vaikka juuri sillä näyttäisi heruvan hellyyttä. (Lapsellisuus on huomion hakemista ja se taas ilmaisee - näin sen käsitin - itsekkyyttä, lyhynäköisyyttä, mustasukkaisuutta, dominoivuutta. Aivan kuin ihminen ei tarvitsisi jonkin verran apua, hellyyttä ja lohtua hankalien asioidensa kanssa!) Jatkuvasti tulee tehtyä virheitä, vaikka kuinka pinnistelisi. Se johtuu siitä, ettei ole riittävän kypsä eikä harkitseva. Koko ajan arvostelevat silmät seuraavat pienimpiäkin päätöksiä ja ratkaisuja, jotka heijastuvat kausaalisesti eteenpäin ja kertautuvat muiden, nuorempien, teoissa. (Ei ihme, että kantilaisen velvollisuusetiikan kysymykset tuntuivat helpoilta käsittää.) Tie lapsenomaiseen hassuuteen ja hellyyteen on suljettu, mitä perhepiiriin tulee. Jos jotakin uutta tahtoikin tehdä, se oli osattava perustella kasvatuksellisesta näkökulmasta. (Muistan näitä keskusteluita, joissa esitän jonkin ratsastusleirin tai kielikurssin tai oman koiran kasvattavan vastuuta ja omatoimisen selviämisen kykyjä ja vanhemmat lopulta päättävät, että käyhän se sitten joo.)

Ja sitten kun sisko kasvaa siihen ikään, jossa odottaa hänen nyt seuraavan näitä tarkasti harkittuja ja massiivisin perusteluin läpivyörytettyjä harrasteiden ja toimintamallien kuvioita, eikö hän vain teekin kaiken aivan toisin! Hän kyllä tanssii hetken balettia mutta loikkaakin cheerleaderiksi ja putoaa hevosen selästä jo toisella ratsastustunnillaan ja saa paniikit eikä suostu nousemaan hevosen selkään takaisin. (Muistan hävenneeni kohtuuttomasti jälkimmäistä tapahtumaa ja ajatelleeni, että epäilemättä talleilla nyt tajutaan, että olen tuon raukkamaisen olion isosisko ja että olen jotenkin antanut hänelle huonon esimerkin sisun vähyydessä.) Ja äiti vastaa huolestuneeseen kysymykseen, pitäisikö tilanteelle nyt tehdä jotakin, vain viitaten siihen, miten erilaisia olemme. Joskus hänkin huolestuu siskon ratkaisuista ja itkee puhelimessa ja kysyy neuvoja, ja siitä tulee täysin riittämätön olo, koska en osaa auttaa. No, itkee hän minunkin ratkaisuistani.

Käytökseni ei totisesti jää kehon rajojen sisäpuolelle…

Jotenkin siskon erilaisuus ja hänen täysi huolettomuutensa valintojensa järjellisyydestä ja kehittävyydestä masensi itseäni kovasti ennen. Niin kovin kuin olinkin yrittänyt äidin pyynnöstä olla hyvä roolimalli, joka teki kaiken järjellisesti, rakentavasti ja kehittävästi, nuo uhraukset eivät siirtyneetkään suoraan sen ihmisen hyväksi, jolle ne oli kohdistettu. Enää tuon tajuttuani en olekaan suostunut elämään niin selkeästi jonkun toisen eduksi tai kuvittelemaan itseäni jatkuvasti tarkkailluksi roolimalliksi. En tiedä, yrittäisinkö tehdä niin, jos uskoisin, että minusta on sellaiseen. Mutta en usko, se riittäköön.

Vapautuminen isosiskon roolista tuntuu hyvältä sen jälkeen kuin luopumisen aiheuttaman kriisin yli pääsee. Mutta ensin on luovuttava, ja se herätti ainakin itsessäni vain paljon kyvyttömyyden ja vastuuttomuuden tuntemuksia vuosien ajan. Eikö minun olisi vielä pitänyt yrittää auttaa lisää äitiä, joka soitti ja kysyi, voisinko puhua siskolle siitä tai tästä asiasta? Ehkä tällä kerralla olisin voinutkin onnistua? Miksen vain yrittänyt kovemmin? Mutten enää halunnut. Olin jo vakuuttunut siitä, etten osannut sanoa siskolle oikein mitään. En myöskään enää elänyt sillä tavalla, että olisin mielestäni kelvannut kellekään malliksi: opiskelin epäillyttävän abstraktia ainetta, seurusteluuni liittyi kaikenmoisia ei-niin-rakentavia virityksiä ja lisäksi join alkoholiakin useammin kuin kerran kuussa, yleensä vielä pään täyteen. Tiesin myös olevani jollakin tavalla onneton ja rikkinäinen, vaikken oikein osannutkaan määritellä tai jäsentää tätä surua, nimittää sitä millään täsmällisellä termillä.

Meni vuosia, joina vihasin tuota valokuvaa. En osaa sanoa, miksi nappasin sen muiden kuvien ohella mukaan lapsuudenkodista muuttaessani. Tiesin vain, että kuvaan liittyi jotakin selvitettävää. Joka kerta kun katsoin sitä, kavahdin äitien eläytymistä vauvojen maailmaan, heidän hirvittävää ja kaoottista vauvankirkunaansa heidän virittyessään pikkuisensa tasolle. Säikähdin myös omaa kiinnostustani tuohon eläytymiseen: kuvassa näkee tuon vuorovaikutuksen lumonneen minut täysin, vaikka olenkin auttamatta sen ulkopuolelle suljettu. Miksen vain mennyt huoneeseeni ja vaikka lukenut? Enkö ymmärtänyt, että tuon seureen osaksi ei voi päästä? Jotenkin koko aihe oli arka, koska aina kun vanhempani naureskelivat jollekin jutulle, jota olin tehnyt vauvana, tahdoin yksinkertaisesti kuolla siltä istumalta. Miksi he viittasivat johonkin kallisarvoiseen ja menetettyyn yhteyteen niin kepeästi? Ja samalla: miksi he eivät huomanneet, että osasin yhtä sun toista korvauksena noista menetyksistä, miksi heidän piti nolata minut seurassa muistuttamalla muita siitä, että olin puklaillut ja pissannut jonkun tädin syliin? Olinko todella lakannut olemasta kiinnostava samalla kun lakkasin olemasta vauva?

Luulin pitkään, että jo vierailu lapsiperheessä saisi itseni täysin neuroottiseksi. Nyt kun ystäväni ovat saaneet vauvoja, olen vähitellen huomannut, ettei asia olekaan niin yksinkertainen. Minua pelottaa edelleen, että onnistun jotenkin vahingoittamaan vauvaa tai pientä lasta silkkaa kömpelöyttäni ja ymmärtämättömyyttäni, mutta toisaalta olen huomannut, että tavallaan pienten lasten kanssa on usein helpompi kommunikoida kuin aikuisten. Jos heille hymyilee hieman arastikin, he yleensä hymyilevät takaisin koko sydämestään. Jotkut lapsista ovat myös tarkkoja huomaamaan, jos joku aikuisista on hieman eksynyt ja onneton (kuten itse saatan olla esimerkiksi suurissa kokoontumisissa jossa äkisti tunnen itseni hankalaksi kuusivuotiaaksi joka ei osaa sanoa käsipäivää tai tehdä mitään muutakaan oikein), ja he selvästi nauttivat voidessaan auttaa tällaisessa tilanteessa. Eivätkä ystäväni selvästi näytä ajattelevan, että huolimattomuuttani onnistuisin satuttamaan heidän lastaan. Heidän luottamuksensa on vähitellen vakuuttanut minut siitä, ettei mitään pahaa tapahdu.

Kuinka monta vuotta täytyikään kulua, että osasin lakata vihaamasta tuota kuvaa, tuota omaa uteliasta, rakastavaa ja hieman torjuttua kiinnostustani, jota koin pienenä tyttönä tuossa, keittiön pöytämme ääressä, pupukeramiikkalaattojen alla. On vaikeaa tajuta, miksi otin sen roolimallijutun niin tosissani, varmaan koska järkeilin sen hyödylliseksi ja positiivisia mahdollisuuksia sisältäväksi, ja koska tajusin äidin pyynnön epätoivoisen väsymyksen. Rakensin itsestäni kaukaista, etäistä melkein-aikuista, jonka piti ajatella jokaisessa toimessaan, miltä hän näyttäisi ulkokäsin - mutta ei ystävien näkökulmasta, vaan jonkun sellaisen näkökulmasta, johon ei edes saa tutustua, ja joka ei voi koskaan naurahtaa humoristisesti jollekin torveilulle, että voi herramunjee, tuo on niin sinua. Ja sitten aloin purkaa tätä mallia. Vähitellen olen päässyt sovintoon tuon kuvan kanssa ja tullut siihen tulokseen, että haluni tutustua siskoon ja tehdä tämän kanssa asioita yhdessä ei ole ollut mitenkään väärin vaan aika luonteva halu ja ettei minun tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä, että joskus tulen hermostuneeksi tai surulliseksi jos minusta tuntuu, etten saa luotua tai ylläpidettyä intiimiä yhteyttä läheisiini.

Istumme yksi päivä ystävän kanssa kahvilassa, hän kertoo arjestaan kahden lapsen äitinä, mahdottomuudesta revetä kahtia kahden yhtä tarvitsevan pikkuisensa välille. Hän naurahtaa, että esikoinen sitten myöhemmin pitää häntä ihan kamalana ämmänä.

Jään miettimään sanoja. Oman äitinsä mieltäminen kamalaksi ämmäksi on tajuttoman vaikeaa ja varmasti aivan tarpeetonta. Riittää varmasti, että tunnistaa hänen läpielämiään vaikeuksiaan ja sen, ettei monissa tilanteissa ole mitään ainoaa oikeaa toimintamallia. Kaikkien hyvästä joudutaan vain tinkimään. Vähitellen kasvaessa ja vanhentuessa, elämänvaiheiden kuvien syventyessä monipuolisemmiksi, ristiriitaisten vastuiden ja intressien tarkentuessa minusta on yhä helpompi ymmärtää, miksi täydellistä kasvatusta tai perhettä ei voi olla ja miksi eläytyminen, anteeksi antaminen ja armo muodostuu ehkä tärkeimmäksi ulottuvuudeksi läheisissä siteissä.

Tunnen itseni onnelliseksi sikäli, etten tiedä, olisinko pystynyt näihin ajatuksiin, ellen seurustelisi Vompsun kanssa. Kun kävimme ensimmäisen kerran tapaamassa yhdessä vanhempiani juhannuksena kaksi kesää sitten, hän sanoi näitä mukaviksi ihmisiksi. Olin suunnattoman hämmentynyt siitä, ettei hän aiempien poikaystävien tapaan moittinut näitä oudoiksi tai duunariluokkaisiksi tai kritiikittömiksi. Sitten ilahduin tavattomasti, koska tajusin, että minäkin pidän vanhemmistani heidän rakastamisensa lisäksi, ja tajusin, että viimeinkin saan olla kotoisin sieltä, mistä olen. Saan hyväksyä vanhempani sellaisinaan, antaa heille anteeksi kokemani kolaukset ja myöntää heidän yrittäneensä parhaansa. Saan olla tyytyväinen, vaikkeivät he täydellisiä olekaan. Minunkaan ei tarvitse olla täydellinen eikä parempi kuin nyt eikä kukaan katso sivistämistäni (ikäväksi mutta toisaalta kummalla tavalla myös tyydyttäväksi) velvollisuudekseen. Jos haluan ponnistella sen suhteen, että teen jotkin asiat toisin kuin vanhempani tai että teen jotkin asiat tulevaisuudessa sujuvammin kuin nyt, se on minun päätökseni, ei velvollisuuteni.

Kuvan katsominen tekee edelleen minut hieman surulliseksi, koska muistan, miten vaikealta tuo ajanjakso tuntui. Muistan monta asiaa: olin rakastunut valkoiseen Vanja-tammaan, jolla oli pitkät valkeat silmäripset, halusin ratsastaa sillä koska se muistutti minusta äitiä enkä pelännyt sitä yhtä paljon kuin muita hevosia, hevosten kylkeen saattoi aina painautua nyhjäämään eivätkä ne koskaan käskeneet menemään pois vaikka ne tuntuivatkin pelottavan suurilta, niillä ei ollut kiire eivätkä ne reagoineet äkeästi. Niillä ei ollut pienempää varsaa huollettavana, ei asuntolainan lyhentämistä, mielikuvaa siitä miten asiat eivät ainakaan saisi mennä. Mutta toisaalta, kun katson kuvaa, näen niin paljon positiivista meidän kaikkien asenteissa, ettei suru vyöry täysin ylitse.

Sitä paitsi, siitä on kauan jo.

Pääsen oikeustalosta ulos vasta viiden paikkeilla. Salissa ei ole edes ikkunaa ja se on matala kuin maanalaisessa bunkkerissa istuttaisiin. Aurinko ja ulkoilma virvoittavat lopputunnit väkisin nuokkuneen, itseään peukalonhangoista hereille nipistelleen kehon yllättävän nopeasti. On niin erilaista pyöräillä nyt kesällä! Poissa on viiltävä viima ja nastarenkainen ropina ja raskaus. Villahansikkaat tuntuvat silti edelleen hyviltä jotteivät sormet kylmy.

Vaellan ensin katukuiluissa ja pujahtelen kenkäkauppoihin. Haluaisin löytää hääkengät, vaikkei vielä kiire olekaan. En löydä enkä jaksa käydä kuin kahdessa kenkäkaupassa, niiden jälkeen olen taas pahantuulinen ja puolinäännyksissä. Onneksi Vompsu vapautuu ja voimme mennä syömään mansikoita Kaisaniemen kasvitieteelliseen. Löydämme penkin ja sen luota wisteriaa, jossa on muutama kukkakin auki. Uskomatonta tuuria!

Edellisestä vierailusta taitaa olla pari viikkoa. Se on tässä vaiheessa kevättä liikaa. Äkisti Professor Einsteinit ovat kukkineet ilman että saimme tuoksutella ne. Ei se mitään, oikeastaan. (Luultavasti sitten kun saamme talon hankittua, ensin se pitää löytää, minun on joka tapauksessa toimittava toveri Timon hämmästelemällä tavalla ja hankittava joka ikinen kasvilajike riippumatta arviostani sen viehättävyydestä, viehättävyyteen on niin helppoa tulla suostutelluksi, yksi tai kaksi kappaletta kutakin, tehtävä oma vegetatiivinen Nooan puutarhani.) Vihreä tihentyy, taivaan ja maan ylitse käyvä elävä pärsky peittää vähitellen näkyvistä huikaisevaa valoa ja mudaksi liettyvää mustaa ja hiirenharmaata tomua.

Koettelemme puita nyt toisella tapaa, katselemme niiden latvusten muotoja ja mietimme, miten ne voisi sijoittaa tontille. Esimerkiksi saarni olisi hyvä eteläpäätyyn: keväällä sen lehdet puhkeavat myöhään, joten kevään viileämpinä poutina se soisi pihalle liki esteettömän valon, mutta toisaalta helteiden saapuessa se täplittäisi armeliasta varjoa. Olen rakastunut poppeleihin, joita moititaan hankaliksi. Jos lähiseudulla kasvaisi palsamipoppelia, mikäs siinä, niiden luokse voisi ajaa sateen jälkeen hengittämään niiden outoa, voimakasta lemua, joka minusta kuuluu kesään aivan olennaisesti, tai jos kanadanpoppelia, niiden alla voisi kuvitella liikkuvansa paljon etelämmässä, miltei subtrooppisessa mielialassa.

Vihreä tihentyy, imarteiden pitsi venyy ja tummuu, pionit kukkivat jo, pionit ja wisteria. Wisterian varresta tulee mieleen strutsin jalka. Wisteria on köynnöksenä kuin strutsi lintuna: roteva, arvaamaton, voimakas, stereotypiaa riemastuttavalla tavalla venyttävä. (Eikö jossakin Sapfon runossa sanota sinä riemastuttava tyttö?)

Kevät tihentyy kesäksi. Huomenna on muistettava ottaa kamera mukaan, tuo pieni salaperäinen huone, jonka voi sujauttaa repun sivutaskuun. Huomenna tapahtuu niin paljon, että tämä päivä tuntuu vain askelmalta. Huomenna on viimeinen yhteinen tanssitreeni ennen kenraaliharjoitusta ja esiintymistä sekä Annalan taimitori, tuo alkukesän/loppukevään rahareikien ykkönen vuodesta toiseen. (Ilman sitä läheisteni tilukset eivät kukkisi maatiaisiiriksiä, jumaltenkukkaa ja siperiankarhunvatukkaa.)

Kasvillisuuden myötä tihentyy epätodellisuuden tunteeni: Ei voi olla näin vihreää, näin lämmintä, näin paljon ilahduttavia asioita päivässä, parissa! Ei voi olla näin, että nauran enemmän kuin itken! Ei voi olla niin, että rasittavuuksillekin lähinnä hihittää! Mutta kesät ovat sellaisia, niitä odotetaan ensin kahdeksan kuukautta ja sitten neljä kuukautta kärsitään siitä harhasta, ettei tämä voi soljua näin, ei. Ja silti, soljuuhan se.