Veloena

Hölötettyäni ystävälle juurimetaforan käsitteestä ja niistä sekaannuksista, joita voi saada aikaan tarkastelemalla jotakin tekstiä/uskomusjärjestelmää sille vieraan juurimetaforan tavalla (en ole varma, sainko tämän sanallistettua järkevästi, mutta ainakin kuvittelin yrittäväni) rupesin miettimään, muistanko itse lainkaan oikein, mitä juurimetaforalla tarkoitettiin. Muistan kyllä lukeneeni juurimetaforista ja äkkiä oivaltaneeni, etten huomaa helposti mekanisoivia selityksiä, koska jotenkin oletan niiden takana vallitsevan näkymättömän yhteisymmärryksen organisismista, ja että kyseinen lähestymistapa on vain valittu juuri tähän kysymykseen ja tilapäisesti.

Minulle oli suuri järkytys, että joku tosiaan saattaisi ajatella maailmasta, mielestä, kielestä jne. mekanistisesti. Se on aika huvittavaa, kun kuitenkin olin siinä vaiheessa opiskellut filosofiaa kymmenkunta vuotta. Jotenkin olin vain itsepäisyyden metodilla pitänyt kiinni oletuksesta, että sedät väänsivät filosofian teorioitaan maailmaa jotenkin jäsentääkseen, mutta että tosiasiassa he tiesivät sisimmässään, että maailma oli yhtenäinen kenttä, jossa huomion saattoi kohdistaa jonnekin ja tutkia jotakin ilmiötä sen vaatimin metodein, ja että niinäkin kausina kun tiede ei hyväksynyt tietyntyyppistä kuvausta, tuo kuvaustapa silti ei hellittänyt otettaan kenestäkään, joka hieman viitsi tarkkailla…

Jälkeenpäin se tuntuu hullunkuriselta, koska jälkeenpäin karmeat sokeutumiset tuntuvat hullunkurisilta. Toisaalta kyseessä onkin leimallisesti implisiittinen käsitys, jota ei välttämättä tuoda esiin niin selkeästi, että sen eron omaan implisiittiseen käsitykseen tajuaisi - minusta tuo tajuamattomuus saa usein sellaisen ilmiasun, jossa tekstiä lukevan täyttää hämmennys siitä, miksi tällainen tutkimus, mikä tämän motivaationa on, miksi se juuri tuosta aspektista kiinnostuu.

Löydän aiheesta suomeksi ihan selkeän pätkän, jossa sosiologi tosin attribuoi kunnian käsitteen keksimisestä toiselle sosiologille (vieläpä viitaten kolmanteen, ei itse lähteeseen):

(Juurimetaforilla) Brown tarkoittaa sellaisia perustavia ontologisia käsityksiä maailmasta, jotka yleensä vaikuttavat ajatteluun implisiittisesti ja tiedostamatta. Nämä olettamukset käsittelevät kysymyksiä siitä, millaisista asioista maailma muodostuu, miten nämä asiat toimivat ja ovat yhteydessä toisiinsa ja miten niistä voidaan tietää. Juurimetaforat muodostavat siis perustavanlaatuisen pohjan maailman ymmärtämiselle ja siitä puhumiselle.
Lähde

Vaikka tuossa puhutaankin Brownista, juurimetaforan käsite lienee peräisin Stephen C. Pepperiltä. Tai sitten se on vain filosofien tapa kiskoa kunnia keksinnöstä oman ammattikunnan piiriin: mene ja tiedä! Jos äsken siteerattu sosiologi viittaisi suoraan Browniinsa, voisi helposti tarkistaa, onko hän kirjoittanut kovin samankuuloisesta samannimisestä juurimetaforasta ennen vuotta 1942, jolloin Pepperin kirja World Hypotheses julkaistiin. Hänen kotisivullaan kirjoitetaan näin:

In World Hypotheses Pepper develops a “root metaphor method” and outlines what he considers to be four basically adequate world hypotheses (world views or conceptual systems): formism, mechanism, contextualism, and organicism. He identifies the strengths and weaknesses of each of the world hypotheses as well as the paradoxical and sometimes mystifying effects of the effort to synthesize them. In his later work, he formulated what he considered to be a fifth world hypothesis, “selectivism.” Pepper’s method involves the identification in common-sense of a metaphor, or what Lakoff and Johnson call a “subcategorization”, which has roughly ordered experience and then indicates how the attributes of the metaphor are refined into a self-conscious system of categories and principles of evidence which intend to capture reality.

En aio siteerata tässä enempää juurimetaforaan liittyviä tekstejä, sillä oikeastaan jo pienen tarkistuksen jälkeen huomaan, että tavallaan muistan idean oikein, mutta että tavallaan olen soveltanut käsitettä myös aika kerettiläisesti (esimerkiksi ajatukseen, että tietyntyyppistä, tietynlaista kuvakieltä hellivä kirjoitustapa liittyisi esimerkiksi sukupuolittuneisuuden ja sukupuolitetun maailman juurimetaforaan - mutta eihän siinä ole kyse juurimetaforasta, vaan pikemminkin retorisesta valinnasta. Kiinnostaisi kyllä, onko joku lukenut tutkimuksista, joissa selvitettäisiin, voivatko systemaattiset retoriset valinnat kiteytyä ajan kanssa enemmän tai vähemmän idiosynkraattisiksi juurimetaforiksi - ja enkö vain taas käytä tuota termiä päin peetä - tai ainakin joksikin ennakko-oletuksiksi, joista poikkeamat kuulostavat väärältä.)

Joka tapauksessa, minua eivät kiinnosta niinkään tieteen juurimetaforat. Ei, on paljon kiinnostavampaa ajatella taiteen (tai ylipäänsä havaitsemisen) juurimetaforia tai jotakin-sinne-päin, miksihän näitä nyt voisi luontevasti kutsua, taiteellisiksi perinteiksi kenties? Esimerkiksi olen pitkään miettinyt, miksi niin moni valokuvaaja tuntuu arvostavan kohtuuttoman yksipuolisesti otoksia, joista on helppoa nimetä kohde. Tarkoitan: kuvassa on ihminen tai puu tai jokin muu esinemäinen olio tai (esinemäisenä esitetty) eliö, joka erottuu selvästi taustasta, ympäröivästä rihkamasta ja kulissistaan.

Visuaalisia periaatteita selittävältä sivulta löytyykin mielenkiintoinen tekstikatkealma sellaisen kuvan vierestä, joka minusta usein vaikuttaa visuaalisesti kiinnostavammalta kuin selkeän objektikorosteiset kuvat:

Prolonged visual involvement through intricacy (contrast of detail) is a more unusual form of emphasis, not as commonly used in Euro-American design, though it is common in many other cultures. In this case, many points of emphasis are created that are to be discovered through close attention to the intricacies of the design.

Säpsähdän lukiessani kappaleen, koska kuten olen aiemminkin kirjoittanut, itsestäni tuntui, että vasta tutustuessani ympäristöestetiikkaan aloin havaita maailmaa tarkasti, vasta se tarjosi jonkinlaisen metodin järjestää ennen kaoottiselta tuntunutta maailmaa mielenkiintoisella tavalla. Ja jos jokin ympäristöestetiikassa aluksi hätkäytti, niin sen kriittinen suhtautuminen länsimaiseen taidekäsitykseen ja sen päättäväinen jankutus siitä, kuinka moderni länsimainen taide-estetiikka on sekä ajalliselta että maantieteelliseltä levinneisyydeltään että etenkin sovellusalueeltaan marginaalinen. (Tottahan se on, mutta ainakin itse elin tällaisten ajatusten suhteen täysin pussissa pitkälle päälle kaksikymppiseksi; luultavasti aika monessa kodissa lapset oppivat, että länsimainen - keskiluokkainen ja estetiikaltaan kulutuskeskeinen ja auktoriteettivetoinen - kulttuuri on hyvä ja edistynyt ja oikeassa ja muut kulttuurit nyt vain yksinkertaisesti haluavat seurata meitä tai oikeastaan trendsettereitämme minne hyvänsä. Kuinka vaarallinen käsitys!)

Ja mitä kauemmin olen elänyt tuon oivalluksen murrettua maailmani avoimemmaksi, mitä syvemmälle olen painunut tuohon havaitsemisen tapaan, joka ei keskity selkeärajaisiin olioihin ja etualan/kohteen erottamiseen taustasta (sillä se on perspektiiviharhaa), sen enemmän huomaan arvostavani toisenlaista kuvallisuutta, toisenlaisia visuaalisia kvaliteetteja kuin monet vanhat tuttavani.

Edellä siteeraamani lyhyt kappale selkeyttää niin hyvin, mistä on kyse: siitä, että visuaalinen pinta tai yhtälailla kävelijää ympäröivä metsä on uskomattoman täynnä yksityiskohtia, joita kohden voi kääntyä, joita voi tarkastella, antaa huomionsa valua seikasta toiseen, koota noista yksityiskohdista ja variaatioista hitaasti kokemuksen kokonaisuutta. Tällainen estetiikka ei ymmärrettävää kyllä innostu kovinkaan kuvista, jotka ovat yhdellä vilkaisulla nimettävissä sitä-ja-tätä esittäviksi. (Mutta pitää muistaa, ettei nimeäminen ja tunnistaminen ole sama asia kuin syventyminen - myös useat objektikeskeiset kuvat sallivat syventymisen ja sen myötä monet oivallukset. Mutta usein niissä syventymistä ei leimaa visuaalinen osallistuminen vaan pikemminkin ideologioiden, muistojen ja muiden assosiaatioiden viriäminen taustan kulissimaisuutta täyttämään. Ja eihän esimerkiksi yliprintattu ja kliseeksi käynyt kuva Marilyn Monroesta ole vain kuva tästä henkilöstä, vaan myös kuva tietyn ajan muodista ja naisihanteesta, sekä lisäassosiaatioiden myötä kuva naisesta, joka värjäsi hiuksensa, peitti pisamansa ja meikkasi itsensä tuntemattomaksi ja sillä tavalla peitti näkyvistä jotakin muuta, joka kuoli myöhemmin epämääräisissä olosuhteissa ja niin edelleen - kuva naisesta, jonka kohtaloa kai tuskin kukaan toivoisi kohdalleen.)

Piristyn, sillä ulkona sataa lunta. Lumisateessa huomio hajaantuu ilahduttavasti. Lainaa kirjastosta Metsään mieleni -kirjan, sillä minun on ikävä metsään, ja toistaiseksi ympäristöesteetikkojen metsäkuvaukset saavat tyydyttää tuon nälän.

Kun nyt Lohen kuvaa kerran pyydettiin… :)

Koko ajan eläinlääkärillä koetan järjestää ajatukseni. Valtavat, uskaliaat toiveet risteävät sähisten tietämättömyyden, menetyksen pelon ja tänne saakka aisoissa pysyneen surun kanssa. Se kaikki jää ilmenemättä pintatasolla, sillä istun tuolilla kissanhäkki jaloissani ja odotan vuoroani. (Jostakin syystä eläinlääkärin kello näyttää jätättävän kymmenen minuuttia.)

Vasta istuessani tässä odotushuoneessa ymmärrän jotakin viime päivien väsymyksestäni, joka tukahduttaa alleen selkeät ajatukset ja halut. Unohdan syödä, liikkua ja käydä nukkumaan, herään väsyneenä. En tee koko päivänä oikein mitään, mutta silti lauseet eivät suostu jäsentymään. Ne eivät häiritse edes möykkyinä tajunnan laitamilla; niitä ei vain ole. Etenkin illalla makaan sängyssä ja koen sellaista eleettömyyttä ja virikkeettömyyttä, että hahmottaisin tilani jonkinlaiseksi tyhjäksi ja seisovaksi ilmaksi, jos nyt hahmottaisin. Tuota tyhjyyttä järkyttää rakastajan lohduttavaksi tarkoitettu silitys siinä määrin, että tunnen hellän kosketuksen säkenöivän kipuna, erottuvan liian voimakkaana sitä taustoittavasta tyhjästä.

Nyt äkkiä kaikki tyhjä on kadonnut ja istun odotushuoneessa selaillen sitä samaa lehteä, johon äiti aikanaan halusi minun menevän töihin. Mutta lukeminen jää puolinaiseksi, sillä ajatukset eivät ole keskitettävissä. Yksi niistä kuiskaa, että kissa on vaikuttanut jo pirteämmältä; eikö muka sen korvien iho näytä valkoisemmalta ja eikö se muka ole jo itse houkuttelematta mennyt syömään kerran, pari? Ja samalla toinen ääni puhuu päälle: eläinlääkäri käski olla toivomatta liikoja, maksa saattaa olla jo pahasti tuhoutunut, vaikka kissa alkaisikin syödä.

En tiedä, ovatko nämä viimeisiä yhteisiä hetkiämme, joten lasken lehden syliin, suljen silmät ja muistelen kiitollisena kaikkia niitä asioita, joita Lohi on tuonut elämääni. Ajatus sen kuolemisesta on painava kannatella. Saan sen pidettyä sisälläni ja saan ajateltua asiaa, oltua edelleen samaa mieltä Ursula Le Guinin kanssa siitä, ettei kuolema tee elämästä ja toivosta mieletöntä vaan päinvastoin tekee siitä ymmärryksenkin tasolla arvokkaan, ja että siksi tieto kuolevaisuudesta on lahja. Saan käänneltyä kunnioitustani tuota välttämättömyyttä kohtaan. Mutta huomaan samalla toivovani, ettei vielä olisi välttämättömyyksien aika.

Tuo toivo tuntuu jotenkin luvattomalta. En osaa sanoa, kumpaa olen vaimentanut viime viikkoina enemmän, surua vai toivoa. Jotenkin ne kytkeytyvät yhteen.

Toisen kärsimystä on vaikea kestää, vaikeampi kuin omaa. Etenkin jos kärsimys sijaitsee olennossa, joka ei kerro siitä, ja joutuu katselemaan sen käyttäytymistä ja arvailemaan siitä, tunteeko se asettuneensa kehoonsa takaisin taloksi vai eikö se tunnista tätä vierasta ruumista, joka kivistää ja voi pahoin. Omasta kärsimyksestä sentään tuntee yksityiskohdatkin. Kun käy nukkumaan, tuntee varpaiden tyvinivelten olemassaolon ja tyytymättömyyden jokainen ilta ennen nukahtamista. Se on varma kipu, se muistuu mieleen suunnitellessa kävelyretkiä ja valitessa kenkiä jalkaan, siitä osaa sanoa, että sen kanssa on siedettävää elää. Mutta kissa, kun se kieltäytyy syömästä tai vain nuokkuu väsyneenä pystymättä kuitenkaan nukahtamaan, kuka siitä osaa kertoa, aikooko se asettua tuntemuksiinsa, hoivata kehoaan enää turkkiaan pyörähtävin kielaisuin?

Koska istumme odotushuoneessa, en voi silittää kissaa. Se istuu häkissään hiljaa ja tarkastelee ristikon takana odottavaa tilaa. Työnnän sormen ristikon läpi, rapsutan levotonta niskaa. Sitten ovi avautuu ja meidät pyydetään sisään. Verta juoksutetaan koeputkeen, Lohi on virkeämpi kuin viimeksi ja koettaa kangerrella irti otteestani. Sen silmät levähtävät lautasenkokoisiksi, se kärisee hädissään ja koettaa pönkeä pyllyään vatsani läpi. Meidät lähetetään kotiin syömään, jotta syömisen jälkeen voitaisiin tutkia sappihappopitoisuus verestä.

Kävelemme puiston halki kotiin. Joku on muuttamassa ja hissi varattu, joten raahaan kissankopan viidenteen kerrokseen portaita pitkin. Avaan häkin oven ja Lohi ravaa sängylle, haluaa käpertyä siihen pää loukkaantuneesti seinään liimattuna. Koetan pitää toivottomuuden tunteen aisoissa, vaikuttaa levolliselta ja iloiselta. Nostelen erilaisia ruokayritelmiä sen eteen, se vain katsoo suurin keltaisin silmin ja yrittää keriä. Lopulta en kestä ja purskahdan itkuun. Nostan kissan syliini, se rimpuilee vastaan, tahtoo mököttää yksinään minun kiikutettuani sitä tuolla tavalla pisteleviin paikkoihin kostean sään läpi. Sitten se asettuu sylin lämpöön, istun ja silitän harmaata kehoa, delfiininhopeista selän kaarta. Lohi rauhoittuu ja kehrää.

Nostan ruokakupit uudestaan sijaamattomaan sänkyyn heti Lohen eteen. Se nousee ja syö, vähän mutta kuitenkin. Se kävelee toiselle patjalle, kerii ja nukahtaa. Unessa sen korvat vipattavat hieman ja hännänpää lyö lakanaa satunnaisesti.

Kävelemme puistoa edestakaisin kuin painajaisessa, kissa ei jaksa enää edes protestoida kopassaan eikä verta otettaessa. Minussakin äänet asettuvat, kuuluvat korkeintaan rapinana ja kuiskauksina, vähän samalla tavalla kuin vanhassa talossa saattaa kuulla hiiret seinäväleissä, panna merkille ja ajatella, että vanhat talot nyt vain ovat sellaisia. Eläinlääkäri näppäilee tekstiviestejä, luen samaa lehteä uudestaan pitkät pätkät ennen kuin muistan lukeneeni saman jutun aaseista paitsi aamulla, myös kaksi viikkoa sitten. Kissa on häkissä, en voi pitää sitä sylissä enkä kaivaa sormiani sen turkkiin. Voin vain aistia sen jännityksen, eläytyä tuohon vahvojen vieraiden hajujen kammottavuuteen ja huoleen huoneesta, jossa satutetaan.

Viimein meidät armahdetaan. “No niin, nyt ne on. Sappihapot nousseet, kuten pitääkin”, lääkäri huikkaa. Katselemme hänen kanssaan testituloksia ennen ja jälkeen syömisen sekä manuaalin viitearvoja. Saamme luvan yrittää kuntoutumista alkukesään saakka, koska huolimatta hurjista entsyymiarvoista maksa kuitenkin toimii. Kotiin kävellessäni näen äkkiä seinät, joiden välistä kävelemme jo monetta kertaa. Näen ihmiset bussipysäkillä, kaljut puut, maan sulan. Rapun ovi sojottaa edelleen auki, muuttopaku seisoo oven vieressä. Eteiseen on kinostunut mattoja, jätesäkkejä ja jonkin suuren eläimen talja. Hissi seisoo tyhjänä, odottaa. Ajamme ylös.

Koetan ajatella sängyn sijaamista ja tiskien selvittämistä, vieraspatjan rullaamista ja muutenkin kodin järjestämistä, mutta jotenkin en vain jaksa. Kissa käpertyy sängylle repun päälle ja nukahtaa saman tien. Se herää vain hetkittäin, nuuskii neo-amiseptin hajua etujaloissaan, pesee kokemusta tiehensä, kiertyy sitten entistä tiiviimmin parantumisen tai sietämisen tai sitten silkan uneliaisuuden kerälle.

Don’t be a tempe nation!

Suharton ammoinen kehotus tuntuu kummalliselta, koska se on niin vastakkainen kaikelle sille, minkä mukaan koettaa elää. Omissa elämänoloissa, joita köyhyys ei ole koskaan koskettanut häiritsevällä tai uhkaavalla tavalla (vaikka olenkin välillä, tosin vain joitakin kuukausia, joutunut miettimään, onko minulla varaa ostaa leipää vai onko kaurapuuro järkevämpi ja pitempään täyttävä rahareikä) köyhyydestä ei ole tullut asia, jota pitäisi välttää kaikilla tasoilla. Pikemminkin tuntuu, että (valittu) köyhyys suojelee monilta hankalilta asioilta: kiittämättömyydeltä ruoan ja välillä lääkkeiden suhteen, tunteelta että oman ansiotason pitäisi kohota, pohdinnalta rahojen sijoittamisesta, shoppailevaan elämäntapaan koukuttumiselta.

Tempehiä kyllä ikävöin nyt kun mainitsen sen luonamme yöpyneelle runoilijalle. Päätän lähteä Hämeentien etnokauppoihin illemmalla, Vompsun palattua kotiin. (Luomukauppojen suolaliemessä lillivä tempeh maistuu tuoreelta tempehiltä yhtä paljon kuin purkkiherkkusienet herkkusieneltä - kun tuoretavaraan kerran totuttautuu, paluu tuntuisi ankaralta.) Suomessa tempeh ei valitettavasti ole mikään kovin halpa herkku, mutta toisaalta niin hyvin sulavaksi ja helposti sulavaksi kasvisproteiiniksi ei se kovin kallistakaan ole. Ehkä tällä kertaa voisin olla viisaampi ja tempehiä löytäessäni pilkkoa sen pakasteeseen valmiina paloina. Viimeksi näet ostaessani neljä puolen kilon levyä lykkäsin ne vain pakkaseen sellaisenaan ja sitten sahailin jäisiä möhkäleitä kiroillen, kahden hengen ruokaan kun menee hyvin puolikas muttei oikein koko levy. Ajattelemattomuus luontuu niin helposti.

Ajattelemattomuus tai ainakin sen seuraukset on myös yksi niistä ikävistä seikoista, joilta (valittu) köyhyys suojaa. Kun kuluttajan valtaa käyttelee minimaalisesti eikä ole rahaa ostaa ruokaa pilaantumaan jääkaappiin, säästyy ainakin ihan hönteimmiltä päänsäryiltä oman tuhlaavuuden suhteen. (Sillä eikö tuhlattu ole aina jotakin yhteistä, jotakin jonka olisi voinut jakaa viisaammin - jopa rakkauden tapauksessa? Huooh, eteninpä kauas.)

Nyt joudun miettimään köyhyyttä tarkasti ja ehkä kohtaamaan sen hetkeksi, sillä saattaa olla, että saatuani tämänhetkisen projektini päätökseen seison taas taloudellisesti keskellä tyhjää neljännestä. Näyttää siltä, että maaliskuun lopun varmaksi luvattu keikka on sittenkin mennyt ohi sivu suun. En tiedä edes sitä, jatkuuko blogi tässä osoitteessa lauantaina. Ehkä minun pitäisi nyt ryhdistäytyä ja kirjoittaa jotakin oikein säkenöivää vakuuttaakseni mesenaattini siitä, että minuun kannattaa tunkea as-if-kansalaispalkkaa, mutta en ainakaan itse toimi niin. Jos tilanne on epävarma, näyn kirjoittavan varpaiden hiertymistä ja tempehin pilkkomisesta pakastimeen. Ajattelen epävarmuutta ja huomaan, ettei se jotenkin kosketa minua sillä tavoin, että se suistaisi epätoivoisiin miellyttämisyrityksiin. En pidä siitä tavasta, jolla pätkätyöläisiä kohdellaan, vaikka toisaalta oma suunnitelmattomuuteni ja taloudellinen epävakauteni eivät jaksakaan järkyttää - olenhan itse tietoisesti valinnut ne ja hylännyt sen vakituisen paikan, jota väläytettiin. (Monien pätkätyöläisten kohdalla ei ole näin, tai ainakin niin väitetään.) Ei tässä ole mitään syytä epätoivoon tai ponnisteluun.

Ehkä vapaus suunnitelmista muistuttaa kirjoittamisen vapautta. Saattaa olla, että pidän siitä liikaa. Toisaalta, jos pidän siitä, miksen luottaisi tuohon pitämiseeni?

Ajattelin kuitenkin käydä etnokaupassa ostoksilla nyt kun rahaa vielä on mainiosti. Voin täyttää pakastimen tempehillä, jos sitä löydän. Mistä sitä tietää, kuinka asiat etenevät. Tai vaikka tösmistyisin kouluttautumaan uudelle alalle. Hassua kyllä, juuri tässä mahdollisen työttömyyteni kynnyksellä irtisanoudun työttömyyskassasta. Ajattelen näet, etten tarvitse mahdollisen työttömyyden tullen mitään pehmusterahastoja. Minullahan on pian tempehiä pakastimessa.

***

Päätän myös osallistua kummalliseen ja vaativaan meemiin, jonka saan Johnilta (olen vähän väsynyt eilisen keikan ja valvomisen ja aamuisen hyvän mm. analyyttisyyden olemusta sivunneen keskustelun jäljiltä):
Säännöt: 1. Laita viisi linkkiä viiteen aikaisempaan blogipostaukseesi. Niiden tulee liittyä näihin viiteen teemaan alla:

Perhe : Legenda isoäidistä ja pääskysistä
Ystävyys : Kodittomat koirat
Rakkaus : Hyvän olon saareke
Minä itse : Todellisesta itsestä
Mitä tahansa : Asfaltoidut mannerlaatat

2. Haasta viisi muuta bloggaajaa tekemään saman. Yritä löytää ainakin kaksi uudempaa tuttavuutta, joihin voit näin tutustua paremmin.

Hmm, ensiksi päätän haastaa vain tapaamattomia bloggaajia, koska se tuntuu mielenkiintoisemmalta:
Odelman
Hetket - öh, miten tämän taivuttaisi oikein?
Ripsan
Lyhdyn valosta -Eevan
Mutta päätän sitten, että haastan myös yhden tutun: ikisuosikkeihini kuuluvan Näkymättömän Tytön.

3. Lue postaukset, ja jätä halutessasi kommentteja.

Kuinka hyvältä tuntuukaan palata Niaan. Vaikka liikehtiminen on aluksi hapuilevaa ja epävarmaa, pian jo liikkeen ilo virtaa kehoon ja on helpompi muistaa, kuinka liike suuntautuu iloisesti ja lattiasta poispäin, kun vain antaa mielikuvien ja musiikin kannatella ja johdatella sitä.

Samalla tuntuu kummalliselta tajuta, kuinka helposti liikkeet kangistuvat vakaviksi ja aikuismaisiksi silloinkin, kun niitä (näennäisesti) ohjaileva mieli ei erityisesti arvostaisi tuollaista ylihillittyä tyyliä. Helposti ajattelee kaiken käytännöllisyyden kautta, ja tässä maailmassa on käytännöllistä liikkua säästeliäästi, tuntea säästeliäästi ja pysyä tiukasti jäykällä keskialueella.

Mutta kuinka hyvältä tuntuukaan kurkotella ja kipristellä, niiata sumopainijan asentoon ja kannatella käsissään kuviteltua arvokasta esinettä (jonka tosin kuvittelen eliöksi esineen sijaan - kuvittelen tanssivani harmaata kissaa)! Huomaan senkin, kuinka aina toistoista ensimmäinen sujuu jäykästi ja epäröiden ja kuinka keho sitten äkkiä löytää toiston myötä luontevan, joustavan liikeradan ja unohtaa itsensä (niin etten tiedä, missä takareiteni ja nilkkani ovat suhteessa pakaraan, vaikka toisaalta tiedänkin kurottavani ylös ja eteen ja taakse vaakaan taipuen).

Tunnin lopuksi on kumman hikinen, vaikka on näennäisesti vain iloisesti kurkotellut ja elänyt musiikkia. Jalkapohjia särkee, yhdestä varpaasta on kuoriutunut nahka. Ja äkisti muistaa, kuinka erilaista on pysytellä hengissä ja elää. Kuinka helposti sitä vain pihiseekään toreissaan ja ihmettelee päivien kummallista paksua harmautta ja kiitämistä.
‘
Varaan tanssitunnin nyt, kun saan muistutuksen siitä, milloin elämä tuntuu elämisen arvoiselta.

Hetkittäin ajatukset saattavat valita outoja polkuja. Esimerkiksi saatan istua työn jälkeensä jättämässä eteenkelatuksi joutumisen tunteessa - joku on tietämättäni pikakelannut auringon kaaren kattojen yllä ja jättänyt minut iltaan, jossa tummiin taloihin syttyvät ikkunalyhdyt ja saanut istuinluuni kivistämään satulatuolin pinnassa - ja päähäni pälkähtää kysymys siitä, kuinka tarkasti yksikään kuvaukseni voi tavoittaa sen, jolle ensisijaisesti kirjoitan. (Sinulle, hupsu, sinulle tietysti!)

Jos ajattelenkin kuvaavani jotakin jaettua, näkökulmistamme riippumatonta mutta silti niiden kautta suodattuvaa seikkaa, johon ajattelen sinun pääsevän yhtä hyvin tai paremmin kuin itseni, kuvaanko sittenkään tuota seikkaa vai kokemustani siitä? Ja jos kuvaan kokemustani, jota en voi koskaan aukottomasti jakaa, vaikka toki voinkin ponnistella sen kiteyttämiseksi, no - miksi me yleensä kirjoitamme toisillemme kirjeitä. En tahdo juuttua tällaiseen yleispätevään vellomiseen, joten muotoilen kaksi kuvausta ja arvailen sitten, kumpi niistä sinusta tuntuisi ymmärrettävämmältä.

Ensimmäisessä kuvauksessa kertoisin jostakin sellaisesta seikasta, joka tapahtuu hyvin lähellä. Kertoisin vaikkapa siitä hämmennyksestä, jonka eräs lause synnyttää. Että näin on voitu elää ja ajatella, niin, että sitä ei ole tullut sillä tavalla ajatelleeksi, koska on elänyt toisenlaista elämää toisenlaisessa kodissa, ja että silti tunnistaa mekanismin. Että tunnistaa (ja miksi ja miten tunnistaa) vieraannuksen lukiessa pyyteettömyyteen ja hyväänjätkyyteen vyöttäytyvistä tutkijoista, jotka eivät tunnista omia lapsiaan kadulla heihin törmätessään. (Deweysta ja hänen kuuluisasta hajamielisyydestään/keskittymiskyvystään - eihän hajamielisyys ole useinkaan muuta kuin liian hyvää keskittymistä vielä jakamattomiin prosesseihin - kulkee tällainen legenda.)

Voinko ajatella, että luet tämän tarinan (en kirjoita sitä, koska vain kuvittelen sen ohimennen epämääräisenä hahmona - “kuvaan hämmennyksen”) ja koetat kuvitella, miksi olen hämmästynyt tai olisitko itse hämmästynyt? Vai otatko kuvauksen vain vastaan? Näin hän koki siis, sillä hyvä. Ehkä jokin jäi sanomatta, jääköön. Vai haraatko vastaan ja ajattelet, ettei tuo kuulosta todennäköiseltä tapahtumien kululta: se kuvataan näin vain koska se kuulostaa näin jotenkin arvokkaammalta.

Kysytkö samat kysymykset, jos kuvaan jotakin kaukaisempaa - vaikka bumerangilokkeja. (Koetan painaa sanan bumerangi takaisin mieleeni.) Arvailen kysymyksiä: Miksi tästä kerrotaan, miksei siitä, kuinka alushousujen kuminauhat saattavat ärsyttää ihoa tai miten muskottipähkinen tuoksuinen pelargoni on erityisen innokas puskemaan huikentelevaista talvikasvua? Maailmassa olisi tähdellisempiäkin aiheita, sellaisia joista lehdet kirjoittavat. (Meillä lehdet lojuvat kissanvessan katolla eikä niitä tule selailleeksi tarpeeksi, sillä ummetus on meille molemmille vieras vaiva.)

- Olenpa ilkeä, eiväthän ihmiset sellaisia ajattele, kun saavat kirjeen. (Mutta ehkä vain jos he lukevat sitä kirjeenä, henkilökohtaisena kirjeenä?) En muista ikinä kirjettä lukiessa tuskailleeni, miksi siinä ei kerrota siitä ja siitä. Muistan kyllä jääneeni kylmäksi joistakin kielikuvista, kuten siitä, kuinka joku rukoilee Isä Jumalalta siunausta jollekin päättömälle hankkeelleni. En oikein tiedä, millainen tuo personoitu jumaluus on, jonkinlainen summako kaikista hienoista aamuista kuusikoissa ja sadepäivistä meren rannassa? -

Mutta tuletko kysyneeksi, miksi näen lokit bumerangeina? Tai tulenko kuvauksessani ajatelleeksi, että ehkä kaikki eivät ole katselleet niitä samalla tavalla? Että heillä on kenties tarkka näkö tai silmälasit tai piilolinssit, että he ovat suostuneet vanhempien ja opettajien vaatimukseen varustautua tarkoin silmin. On tärkeää hahmottaa asiat kirkkaasti ja selkeästi! Muistan käyttäneeni silmälaseja jonkin aikaa mutta päättäneeni sitten, että pidän enemmän pastelliliitumaailmasta tai akvarellimaailmasta ilman niitä, maailmasta, jossa kaukainen saa epämääräisen hahmon. (Toki käytän silmälaseja silloin kun ajan autoa, ehkä kerran kymmenessä vuodessa.)

Taidemieltymykseni vaikuttivat tähän päätökseeni ja päätös on vaikuttanut epäilemättä sitä seuranneisiin taidemieltymyyksiini. Ja ainakin myönnän suhtautuvani maaimaan pyyteellä. (Ja olen siitä vuoroin ylpeä ja vuoroin nolo, miten se kulloisiinkiin huoliini ja intohimoihini sopii.)

Toisin kuin ne, jotka virittävät silmälasien sijasta piilolinssit juhliin mennessään, en ole niinkään huolestunut siltä, miltä lasit näyttäisivät kasvoilla. (Ne ovat kivat lasit, Giorgio Armanit, kilpikonnanluuta matkivin muovisangoin ja -linssein, tunnultaan kevyet ja vakavamielisen näköiset. Kasvoni saavat niissä älykkään, mutta väsyneen lapsen ilmeen, joka ei tunnu mitenkään vastenmieliseltä, jos satun törmäämään siihen peilissä tai valokuvassa.) Minua kiusaa enemmän se, miltä maailma näyttää linssien läpi. En näet osaa suhtautua näkymiin pyyteettömästi. Jätän mieluummin näkemättä ainakin osan katukuonasta ja olen tottunut näköni puutteelliseen syvyystarkkuuteen niin vankasti, että sen kerran, kun nostan lasit silmilleni, saatan kauhistua ja älähtää, miten ruma maailma onkaan.

Niinpä en oikein osaa hahmottaa, mikä on perustavin ero siinä, että tarkastelen lokkeja tai mielialan muutosta, läheistä tai kaukaista. Luulen, että jos kirjoitan lokeista, et sinä tulisi niistä kirjoittaessasi valitsemaan juuri samoja lauseita ja kielikuvia, samanlaisia tunnelman tihentymiä ja väljentymiä. (Oikeastaan lokit valitsivat tunnelman tihentymät ja väljentymät, tahtoisin sanoa, tahtoisin väittää kuvanneeni ne naturalistisesti, mutta sitten mietin, olisinko huomannut niitä, jos en pitäisi ympäristön virikkeiden itseeni sisällyttämisestä.) Näkisit ne toisin pyytein, kenties. Ehkä fotorealistisesti tai kubistisesti.

Tai sieluina. (Jos haluaisin kutsua ihmisen sisintä sieluksi, sanoisin lokillakin olevan sielun.)

Joskus ajattelen kuvaavani mielialanmuutoksen tai tunnelman naturalistisesti. Mutta sitten tulen ajatelleeksi, että naturalismikin on vain yksi rajoittavista ismeistä, joka väittää nämä pienet liikahdukset ja jännitteet tärkeiksi ymmärrykselle. (Ehkä ne ovat tärkeitä, koska niiden kanssa elämistä ei voi valita ellei sitten valitse päihderiippuvaisuutta sen hyvin turruttavassa muodossa. Ja olisiko silloinkin vain kyse siitä, ettei muistaisi tai välittäisi?) Mutta toisaalta, jos ymmärrys ei auta ennakoimaan niitä eikä suhtautumaan niihin, mikä sen virka on? Kuvata kuvaamisen vuoksi?

Nauran ääneen päivän pikakelauksessa lukiessani kohdan, jossa kirjoittaja sanoo, että kerran saavutettujen “totuuksien” näkökulmaisuuden käsitettyä mihinkään totena esitettyyn on vaikeaa suhtautua vuorenvarmana. (Ja silti mieleeni ei tule, että vuori murentuisi äkisti altani, kun kiemurtelemme kinttupolkua sen miltei pystysuorassa seinämässä, miltei meren päällä. Ei, vaikka näen sen rapautuvan kiviksi poluilla, kiviksi jotka luistavat ja rullaavat ikävästi vaelluskengän alla ja kilahtelevat rinnettä alas polun seuraavalle kierteelle.) Hän kirjoittaa, kuinka jatkuvista näkökulman- ja asennonvaihdoksista seuraa asentohuimaus. Hän ei vain sano, onko tuo huimaus paha- vai hyvälaatuinen. Ehkä siihen pitäisi suhtautua samoin ohjein, joita äiti sai lääkäriltä kärsiessään hyvälaatuisesta asentohuimauksesta: pitää vain viedä pää kerta toisensa jälkeen huimaavaan asentoon ja palauttaa se peilin avustuksella suoraan ja vähitellen totuttaa keho tähän uudenlaiseen “pää on suorassa” -tuntumaan.

“Oppiko sen?” kysyin.
“Oppi”, äiti vastasi. “Hitaasti!”

Tässä vaiheessa - ottaakseni askelen etäämmäs ajatusten hakkaavasta tahdista - ajattelen käveleväni vaelluspolkua ja kärsiväni hivenen huimauksesta, kallistavani ja suoristavani päätä ja näkeväni saaret kaukaisessa hieman muhjuisesti. Kun ystävät puhuvat saarilla pesivistä linnuista, myötäilen, vaikka näen vain vaaleita suhreita. (Luontopoluille pitäisi muistaa vyöttää päänsä likinäköisyyttä ja taittovikaa korjaavin linssein!)

Suljen silmät ja päätän olla kirjoittamatta aiheesta.

Lykkään vanhemmille soittamista huvittavuuksiin asti, koska pelkään purskahtavani itkuun puhelun aikana. En tahtoisi huolestuttaa vanhempiani enkä antaa sellaista kuvaa, että itkeskelen tuon tuosta (koska se ei ole todenmukainen kuva mielialastani). Jostakin syystä käy silti niin, että vaikka isän kanssa rupatellessa pysynkin kohtuullisen iloisena ja reippaana vaikeitakin asioita läpikäydessäni, viimeistään äidin kanssa ääneni alkaa säröillä ja horjua.

Minulla on omat syyni lykätä soittoa - on melko todennäköistä, että kertoessani Lohen sairaudesta ja siihen johtaneesta tapahtumaketjusta sekä sen seurauksista ääneni murtuu ja alkaa väristä sillä tavalla, joka ei edellä mitään muuta kuin itkua. Ja silti työskentelen kirjaa eteenpäin aivan reippaasti ja silittelen Lohta hyvillä mielin työntäen kysymykset jatkosta ensi torstaihin, jolloin kiikutan kissan uudestaan lääkärille arvioitavaksi ja analysoitavaksi.

Mistä tuo itku syntyy? Kun viimein tänään soitan, käy juuri niin kuin olen ounastellutkin - äidin kanssa puhuessa aloitan lauseen: “Sitten tähän liittyy vielä sellainenkin ikävä piirre, että…”

Sanat puuroutuvat, huuleni ja kieleni eivät yksinkertaisesti osaa sylkeä niitä jaettuun maailmaan kirkkaina ja selkeinä. Kylmä sävähtää selkärankaa pitkin, ihokarvat jännittyvät hetkeksi pystyyn ja veltostuvat sitten, luurin paino kädessä tuntuu lämpimänä ja raskaana, tajuan ryhdin pettävän, keskivartalon lysähtävän. Ponnistelen tunnetta vastaan, kuvittelen meren selkää kesällä halkovien purjeiden säännönmukaista kaarta, talviauringon kirkkautta niinä vuosina kun jää silloittaa saaret ja mantereen, kevään tuoksua puistoissa ja juhlien rappuun ja kadulle asti jyskyttävää musiikkia, kappaleen jota kuunnellaan heiluen ja hymyillen ja väkijoukon ylitse laulaen, maatiaiskanat mutaisilla pihoilla, hämärissä huoneissa kokoontuvat ihmiset joita yhdistää ajatus paremmasta ja inhimillisemmästä järjestyksestä, koiranpentujen iloa ja vatkulipyllytanssia. Saan sanat ulkoistettua jotenkin tunnistettavina ja puren huulta: hittojako nyt yhdestä äänen värinästä ja itkuisuudesta, ei äiti siihen kuole.

Äiti kuulostaa vähän huolestuneelta ja väsyneeltä, mutta se voi johtua monestakin seikasta. Hänen lomansa alkaa viikon päästä, viikko auringossa. Samalla siskon pitäisi saada muutettua asunnosta toiseen. Heidän vuokrahuoneistonsa pitää luovuttaa tyhjänä ja siivottuna ensimmäinen päivä maaliskuuta, mutta uuden asunnon he saavat vasta neljäs päivä. Ja äiti ja isä ovat Espanjassa ja siskon pitäisi pyörittää tuo muuttoviikko myös yksin äidin yritystä ensimmäistä kertaa.

Äiti puhuu tehokkuudestani heidän muutossaan ja mummun muutossa. Hämmennyn. En muista oikeastaan juurikaan avustaneeni heidän muutossaan. Muistan käärineeni kuppeja pellavaliinoihin ja asetelleeni niitä pahvilaatikoihin. Muistan myös kuuranneeni parvekkeenlattiaa loppukesän lämmössä, pesseeni ikkunoita seuraavalle asukkaalle. “Sinähän organisoit kaiken, aikataulutit meidät”, väittää äiti. Muistan mummun palkkaaman muuttomiehen, joka kähmäisi takapuoltani ja jolle jouduin sanomaan, että jos meno ei muutu kunnioittavammaksi, soitan poliisin paikalle. (Se on elämäni ainut kerta, jolloin olen joutunut turvautumaan poliisilla uhkailuun.) Sen sijaan en muista kertoneeni vanhemmille, missä järjestyksessä laatikot pakataan ja kannetaan ja missä järjestyksessä jälkisiivouksen tulee edetä. Omat muuttoni ovat aina olleet yhtä kaaosta, joten kuulostaa kummalliselta heidän ajatelleen minua suurena järjestelijänä.

Sitten muistan, milloin vanhempani muuttivat. Se oli sen saman kesän loppu, jolloin olin onneton. Vai edellisen kesän. (En muista olleeni onneton silloin, muistan kävelleeni K:n luokse kilometrejä koirien kanssa. Vierailun aikana toinen koirista pihisti mustikkapiirakan päälle tarkoitetun kaurakermavaahdon kiipeämällä tuolille ja lotkottamalla sieltä käsin herkun vatsaansa. Me istuimme olohuoneessa, kuuntelimme oopperaa ja katselimme K:n albumeita menneiltä vuosikymmeniltä. Tajusin, kuinka voisin olla hänen tyttärensä, se lapsi, jota hän ei koskaan saanut. Ja samalla tajusin, kuinka voisin olla enemmän omien vanhempienikin tytär, olla heitä lähempänä.) Jos muutto tapahtui onnettomien sattumusten kesän lopulla, se selittäisi kai, miksi muistikuvani eivät yllä mihinkään muuhun säpäleisiin. Onhan muistamista tutkittaessa havaittu, kuinka alakuloisina jaksoina ihmisen kyky muodostaa spesifejä (tiettyyn tilanteeseen/kokemukseen liittyviä) muistoja heikentyy ja kuinka ihminen tuolloin operoi lähestulkoon täysin episodisten (tiettyä elämänjaksoa yleistäen kuvaavien, esim. viikon loma tai ensimmäinen vuosi yliopistolla) ja geneeristen (yleisten ja toistuvien, esim. muistot vuosittaisista jouluvalmistelujen rituaaleista) muistojen antaman informaation varassa. (Kroonistuneessa masennuksessa tämä muistamisen tyyli hallitsee usein vireeltään parempiakin jaksoja - siitä on tullut luontumus.)

Tuntuu silti kummalliselta, kuinka paljon tarkempi käsitys äidillä on tuosta muutosta. Huomaan epäröintini tarttua kuvaukseen järjestelmällisyydestäni. Mutta hyväksyn sitten kuvauksen, koska äiti vaikuttaa asiasta vakuuttuneelta ja itselläni ei taas ole mitään tarkkaa muistikuvaa. Näin tuon muistoihini kummallisen yksikön: näkymättömän, hahmottoman muuton. Se muistuttaa tavallaan ensimmäistä muistoani, joka sekin on vanhempien kertomuksen tukema, kaikesta subjektiivisesta emootiosta ja merkityksestä haalistunut kuva, jonka tiedän muistaneeni vielä teininä. (Tuossa muistossa vieras, tumma mies silittää hiuksiani ja pärähdän itkuun. - Minua hämmästyttää muuten kovasti se, kuinka adjektiivia “päräyttävä” on alettu käyttää tarkoittamaan jotakin käänteentekevää, mullistavaa jne., sillä itselleni tulee mieleen vain kummallinen surkeuden ja kauhun säväyttämä itkuepidemia, jonka tuo päräyttävä ajatus tai teko saa aikaan. Ehkä hahmottamiseni on taas liian idiosynkraattista. - Nyt muistojen tutkimuksen pintaa raapaistessani olen saanut tietää ensimmäisen muiston toimivan (Adlerin mukaan) muistajan nykyisten asenteiden ja halutuimpien elämäntavoitteiden projektiivisena ilmaisuna. Ehkä kuva hiuksia silittävästä pelottavasta miehestä on niin haalea siksi, että siihen on aika vaikeaa heijastaa nykyisiä asenteita ja halutuimpia elämäntavoittaita? Ensimmäinen värikäs, selkeä muistoni taas sopii hyvin asenteisiini ja tavoitteisiini - siinä konttaan korkeassa ruohossa, on kesä, kuvittelen olevani kissa tutkimusretkellä, vihreä ruoho heiluu ja aurinko paistaa, ei voi nähdä tietä, liikennettä eikä aikuisia, vaikka koti onkin aivan tien toisella puolen, konttaamisen täyttää hillitön riemu siitä, että teen jotakin sellaista, mitä on kielletty nurmikossa väijyvien koirankakkojen, punkkien jne. pelossa, mutta ne ovatkin muiden pelkoja, eivät minun, joten uppoudun vahtijalta karattuani täysin kissana olemiseen, auringosta nauttimiseen, kesän haisteluun ja korsien makusteluun.)

Lopetettuani puhelun uppoan ajatuksiini siitä, miksi ihmeessä äidin kanssa puhuminen itkettää. Siksikö, että olen itkenyt äidille ennenkin puhelimessa, kaoottisimmin Lontoosta siellä työskennellessäni, jolloin itkin kolikkopuhelimeen kaikki kukkaroni kolikot saamatta sanottua mitään tunnistettavaa? (Olin väsynyt ja sairas, ja äidin lämpö kaiken tuon välimatkan takaa tuntui vain niin unenomaiselta ja ansaitsemattomalta, etten kyennyt sanomaan mitään.) Toinen hillitön itkemiskerta sattui silloin, kun kerroin äidille meneväni aborttiin. Emme olleet puhelimessa vaan saunassa. Silloin itkimme molemmat. (Luulen, että äiti ymmärtää nyt, eron jälkeen, miksi en osannut kuvitella itseäni vanhemmaksi. Koska tunsin, että olin lopulta suhteessakin yksin tunteideni kanssa, ilman ketään joka olisi osannut kertoa, että tuollaiset epävarmuuden ja surullisuuden mielialat ovat aivan luonnollisia ja aaltoilevat silloin tällöin hieman samalla tavalla kuin taivaallakin on tarjota välillä pilviä, välillä poutaa, välillä virkistävää kesäsadetta ja välillä lähes vaakasuoraa räntää. Tarvitsin itse vielä äidin tai jonkun äidin lailla hyväksyvän - en lasta; kuinka olisin kyennyt hyväksymään luottavaisena hänen alakulonsa ja pelkonsa, kun en selvinnyt omistanikaan?) Muita ihan kaoottisia itkunpuuskia en muistakaan, kurkkua kuristavan tunteen kyllä.

Tuota tunnetta tai tuntemusta - missään nimessä kysymys ei ole mistään nimettävästä perustunteesta - sävyttävät kiitollisuus siitä, että kuuluu perheeseen, että voi odottaa tukea silloinkin kun on käyttäytynyt täyden ääliön lailla, helpotus ja ilo kaikesta siitä läheisyydestä, voimattomuus joka kerrankin on turvallista tietoisestikin paljastaa ja kokea, pieni epätoivo siitä että varmasti saa toisen huolestumaan itkulla, laimea häpeä omasta halusta antautua ja heittäytyä sillä tavoin toisen paikkailtavaksi ja kannateltavaksi. (Ajattelen kuvaa löysästä köynnöksestä, joka yleensä tukeutuu positiivisten tavoitteidensa ja yleisen valoisan elämänasenteenssa kehikkoon ja joka sitten mullanvaihdon yhteydessä otetaan tueltaan alas ja joka rojahtaa hoivaajansa päälle niin raskaana ja hervottomana, että kannattelijan on vaikea tajuta, kuinka tämä roikko saadaan suihkuhuoneeseen kummemmitta kommelluksitta.) Siihen törmää vain harvoin, vain silloin kun asiat ovat pahasti pielessä tai jokin ongelma ei halua ratketa siististi ja selkeästi ja sisältää paljon tunnepitoisesti räjähdysherkkää ainesta - ja kun pitää puhua äidin kanssa. (Tai joskus myös Vompsun tai Viin; mutta heidän seurassaan itkeminen vaatii ongelmilta paljon suurempaa tuskaisuuden ja ratkeamattomuuden astetta, kun taas äidin kanssa pienetkin asiat saattavat itkettää.)

Tuon tuntemuksen kautta tajuan äkisti, kuinka kaikissa niissäkin ystävyyssuhteissani, joita voin hyvin kutsua läheisiksi ja luottamuksellisiksi, avoimiksi ja luottavaisiksi, tapahtuu kuitenkin jonkinlaista itsen kannattelua, ponnistelua autonomisen tunnesäätelyn eteen. Vaikka puhun samoista asioista ja jopa samankaltaisin sanankääntein, ja suhtaudun näennäisesti ja tietoiselta osin yhtä luottavaisesti siihen, ettei toinen tuomitse ajatuksiani eikä reaktioitani, en samalla tavalla rojahda ystävän kannateltavaksi. Suru vihlaisee joskus pahastikin, mutta se kuuluu ehkä vain puheen hitautena tai näkyy hajamielisyydessä ja ryhdissä. Ei tule mieleenkään purskahtaa itkuun.

(Itkemisestä tai itkettämisestä voi siten olla analyyttista hyötyäkin, kun siihen malttaa syventyä edes tämän tekstin mittaisella kärsivällisyydellä - nyt esimerkiksi huomaan, keihin luotan varauksettomimmin ja keiden oletan pystyvän kannattelemaan olojani. Kiinnostavalta tuntuu sekin, että sekä Vomp että Vii muistuttavat vuorovaikutustyyliltään äitiäni monissa kohdin, joskaan eivät tietenkään identtisesti. Juuri tuo tuttuusko tekee heille avautumisesta ja heidän nähtensä rojahtamisesta helppoa? Toisaalta luulen, että kuka hyvänsä luonnehtisi heitä lempeiksi ja pehmeiksi äitinsä luonteesta ja siten tuttuudesta riippumatta. Mutta tämä on vain luulo, jota tuskin koskaan saan koeteltua ja tarkistettua.)

Joka tapauksessa, äidin kanssa puhuttuani huomaan oloni helpottuneen. Olemme vaihtaneet paljon informaatiota siitä, miten hahmotamme asiat ja osoittaneet monin kohdin hyväksyvämme ja ymmärtävämme mutta toisaalta myös hieman kyseenalaistavamme toistemme näkökulmat (tyyliin: on niitä muitakin vaihtoehtoja kategorisoida tuo tilanne, siinähän on tämäkin puoli). Huvitun siitä, miten ajattelen soittaneeni äidille; olen kuitenkin puhunut vähintään saman ajan isän kanssa, mutta konkreettisista asioista kuten siitä, miten ja kenelle yrittäjäneläkettä oikein maksetaan ja millä tavoin ja mistä syistä vanhempani ovat kartuttaneet itselleen paremman eläkkeen kuin omat tuloni ovat. Isä ei sillä tavalla puhu tunteista eikä tuntemuksista vaan hyödyistä ja haitoista, enkä osaa kuvitella rojahtavani tunteineni ja oloineni hänen varaansa, koska minusta tuntuu, ettei hän osaisi tehdä niiden hyväksi mitään. (Sen sijaan isä on rojahtanut muutaman kerran minun varaani ja olen kannatellut hänen olojaan ja ohjannut niitä varovaisesti positiiviseen suuntaan.) Ja silti ajattelen, että molemmat vanhemmat ovat itselleni yhtä läheiset, kumpikin vain omalla tavallaan. Isän kanssa olemisen tapa ei liipaise itkua.

Enkä tiedä sitäkään, kumpi tapa lopulta kohentaa mielialaani enemmän, sekö että koen vaikeaa mutta selviän siitä ja saan jakaa joitakin asioita joita emme sanoisi ilman tuota äänen värinää, vai se, että saan hoitaa asioita iloisesti ja pätevästi ja konkreettisesti kuin aikuinen ikään (sellainen rooli ei käy minulta useinkaan luontevasti) ja voin huomata, että pystyn vaikuttamaan osaavalta ja järkevältä. Ehkä molempia tarvitaan.

Katon taakse sukeltavat lokit näyttävät niiltä esineiltä, joita aboriginaalit heittelevät. Ne putoavat ilman halki hieman käyrinä ja jännittyvinä, melkein yhtä hopeisina kuin kattopelti, joka peittää ne näkyvistä niin pian. (Ne lentävät nopeasti.) En näe niiden räpäyttävän siipiään. Ne vain putoavat ikkunan ylälaidasta ja vastapäisen katon taakse.

Ärsyttää, kun en muista, mitä aboriginaalit heittelevät. Muistini sekamelska tarjoilee sopimattomia nimilappuja: bungalow, benji, frisbee. Tarkoitan sitä esinettä, joka on käyrä ja palaa takaisin heittäjänsä luo. Flyygeli? Ei, luoja paratkoon, ei.

Olen kuulostellut sanoja, sisäavaruuden sanoja, koko päivän, enkä onnistu nyt äkisti lokit nähdessäni palauttamaan mieleeni sen esineen nimeä, joka käsittääkseni veistetään käsin jostakin kovasta puusta - ehkä jostain eukalyptuksesta tai akaasiasta.

Lokkeja kiertelee ensin kaksi. Ne toistavat putoamisratansa laskevan auringon hopeoimina. (Tänään taivas värittyy kummasti - aivan helakan vaaleansinisellä pohjalla vaeltelee keskeltä pehmeän udunharmaita, reunoilta hohtavanvalkoisia pilviä.) Sitten kolmas lokki liittyy seuraan. En kuule niiden kirkuvan. Ehkä ne hahmottavat ajankohdan vielä talveksi toisin kuin nurmipohjalta iloisesti kurkistelevat perennojen ensimmäiset keväänmerkit.

Kaksi lokkia katoaa. Miksi ne pyörähtävät taivaanlakea kukkulanlakea, silkasta valoilostako? Yksittäinen lokki sujahtaa vielä muutaman kerran katukuilun ylitse kiinnostumatta tästä kuivasta rotkosta, jonka pohjalla ihmiset, nuo lauantaioliot, vaeltavat purkitettuina tai irtotavarana. Se sama, jota arvostamme ihmisessä jämäkkyytenä ja päämäärätietoisuutena saa lokissa nimen röyhkeys.

Muistan naisen torin laidassa, hänen pelkonsa lokkeja kohtaan. “Ne katsovat niin röyhkeästi silmiin”, hän sanoo. “Jos minä en katsoisi sinua silmiin, pitäisit kai sitä loukkauksena”, hymähdän vastaan. Tsirp tsirp, mitä nämä sanat tarkoittavat, samaako kuin leikattujen pensaiden varpussanat? Miksi me torin laidassa seisomme, kesääkö vain, emme me siinä talvisin tönötä. (Talvisin ei myydä kirsikoita, ei kai, ei ainakaan ennen. Tietenkin jossakin on aina kirsikkakevät, mutta toivon, ettei se tarkoita imperatiivia rahdata kirsikoita tänne.)

En osaa ajatella lokkeja röyhkeinä. Ne katoavat, jättävät jälkeensä paljaan taivaan. Pilvetkin menevät. Tänään ilma kuultaa lävitse enemmän kuin eilen. Mistä se johtuu, lämmöstäkö vai kosteudesta?

Sitten vasemmasta alanurkastaan vaaleamman laskevan auringon taivaan halkaisee yksinäinen lokki, kenties se sama, tai toinen parista, tai joku aivan muu. Se kaartelee kauempana, näen nyt sen siipien asennon muuttuvan. Aurinkoon päin kallistuessaan se kultautuu hieman, varjoon päin painautuessaan se käy tummemmaksi ja helpommin putovan oloiseksi. Mutta uskon, ettei se noin vain putoa, se vain palaa heiton tai heittäytymisensä alkukohtaan eri tavalla kuin esine, jonka nimen kadotan.

Mead puhuu tästä hetkestä vuorelle kiipeämisen seisahduksena, jolloin käännyn katsomaan äkisti avartunutta näköalaa ja pieneksi käynyttä polkua. Mutta lauseiden sijaan katselen ikkunasta ulos lokkeja ja kadotan sanan.

Kun puhumme ystävättären kanssa brunssilla villalankavyyhtioksennuksen analysoinnista (kielikuvana pahasti solmiutuneen kokonaisajattelun analyysin selkeydestä: kas niin, tästä voi erotella limaisia ja happamia langanpätkiä ja toisaalta kummaa, polttavaa limaa, joka on täynnä nöyhtää ja sisemmäs läjään katoavia johtolankoja), en kuule mitään ironiaa. Se johtuu siitä, etten elä kertomuksessa vaan maailmassa, jossa on vaikeaa ennakoida päivän kulkua. Kieltäydyn tarjouksesta juoda siideriä aamulla, minkä muistan senkin myöhemmin. Mutta kieltäydyn vain siksi, että luulen saavani töitä tehtyä brunssin jälkeen.

Lähdettyäni brunssilta havaitsen ensimmäiset heikkouden merkit heti kadulla. Pujahdettuani yksinoloon voin näet kohdistaa tarkkaavaisuuteni jakamattomammin kehoni merkkeihin. Tulkitsen väärin, ajattelen itselleni jääneen sittenkin nälän. Kävelen leipomoon ja ostan kaksi hyväntuoksuista ruisreikäleipää, onhan viikonloppukin tulossa. Kotona syön kurkkuleivän ja hapankaalileivän ja ryhdyn töihin.

Vähitellen kumma kuvotus valuu varjostamaan työtäni. Kiirehdin vessaan ja annan ylen leipä-hapankaali-kurkkumoussea. Viimeisestä oksentamisesta taitaa olla vuosia aikaa. Tuntuu kummalliselta sylkeä väkisin ylös pyrkivää ruokaa vessanpönttöön. Olo vaikuttaa hieman huteralta, mutta olen luvannut kiikuttaa erään asiakirjan kustannustaloon ja toisaalta kuvittelen, että ehkä vain söin vatsani liian äkisti täyteen ensin brunssia varten paastottuani. Tai että ehkä tuore ruisleipä, hapankaali ja kurkku nyt vain ovat liian aktiivinen yhdistelmä niellä tuosta noin vain.

Kun olen melkein perillä, tajuan kouriintuntuvasti, että minun olisi vain pitänyt soittaa ja lykätä asioiden hoitaminen maanantaille. Yökkäilen kuuluvasti liikennevaloissa, mutta ruoka pysyy vielä sisälläni. Huomaan kaikkien punaisissa seisojien tuijottavan inhoten toisaalle. Kustannustalossa pinnistän kaiken voimani havaittuani hissin peilistä kasvoni täysin värittömiksi ja vahamaisiksi. Käyn pesemässä kädet huolellisesti ennen tapaamista, hymyilen ja koetan suggeroida itseni jatkamaan. (Ajattelen kaikkia ihmisiä, jotka ovat vain joutuneet hoitamaan työnsä oksetuksesta huolimatta, esimerkiksi kaikkia raskauden alkupuolta poteneita ystävättäriä.) Kaikki sujuukin hyvin ja livahdan kadulle. Siellä paha olo voimistuu, kiertyy yhä tiukemmin kivenpainavan, polttelevan vatsan ympärille. Karhupuiston laidassa en enää pysty teeskentelemään normaalia jalankulkijaa, vaan tartun muurista, kumarrun ja ryöppyän oksennusta. Tuntuu helpottavalta antaa periksi, myöntää pahan olo mitta.

Oksennan pitkään ja paljon. Ulos syöksyvät niin granaattiomenan siemenet, lukumit, leivät, avokado, sideritistee,
perunasalaatti, appelsiinimehu. Ne ovat muuttuneet oranssiksi muhjuksi, joka ryöppyää suustani rytmikkäin purskahduksin. Nojaan etuviistoon, pidän oikealla kädellä kiinni yhdestä kivimuurin kuperista pinnoista ikään kuin aikoisin riuhtaista kiven irti ja heittää sen jonnekin. Vasen käteni on koonnut letit oksennuksen tieltä.

Koska oksennus etenee purskahduksin, joiden välissä hengitän kiivaasti ja tunnen sydämenlyönnit korvalehdissä saakka ja yritän harkita, uskaltaisinko jo suoristua ja toisaalta pitäisikö minun vain käydä polvilleni maahan, koska jalkani tärisevät lupaa kysymättä, ehdin huomata ihmisten reaktiot. Kaikki katsovat toiseen suuntaan ja väistävät kaukaa. Ymmärrän vielä sen, ettei kukaan tahdo oksennussuihkua, mutta tuntuu kummallisen julmalta, ettei kukaan edes kauempaa huikkaa, onko kaikki hyvin. (No, ehkä kysymys tuntuisi jotenkin triviaalilta, kun kuka hyvänsä voi selvästi nähdä, ettei ole.) Ehkä tässä kaupunginosassa työaikaan kadulla oksentaminen menee helposti kupittelun tai huumeiden piikkiin? Päätän, etten ainakaan polvistu kadulle oksentamaan, vaikka jalat siitä vihjailevatkin.

Tässä vaiheessa tietysti muistan sen, kuinka kieltäydyin aamulla siideristä. Myös lastenvaunuja työntävät naiset vain kävelevät ohi, vaikka heidän luulisi muistavan, että on varsin hyväksyttäviäkin oksentamisen syitä. Ehkä ihmiset valtaa voimattomuuden tunne, ehkä heitäkin oksettaa. Tai ehkä he pelkäävät, että lempeyttä osoittaessaan he saisivat minut itkemään. (Olen äkisti niin väsynyt ja surkea, että niin varmaan kävisikin.) En osaa sanoa, tiedän vain ihmisten kääntävän katseensa ja jättävän minut tärisemään kivimuurin kulmaan. Huohotan, vähitellen hengitys tasaantuu. Kotiin olisi niin lyhyt matka.

Laukussani on lompakko ja kirjastokortti. Voisin hakea kolme varaamaani kirjaa, mutta ihmisten toiseen suuntaan katsominen on riittänyt vakuuttamaan, etten tuntisi kirjastossakaan itseäni tervetulleeksi. Kirjasto seisoo kadun toisella puolen, katselen sitä selkäni oikaistuani ja kivimuuriin vielä hetken nojatessani. Vähitellen välitön hätäännys toisten paheksunnasta laimenee ja kykenen ajattelemaan kirjaston toiseen päivään lykkäämistä epidemologisesti järkevänä ratkaisuna.

Käveltyäni kotiin oksennan lisää ja ryömin peiton alle palelemaan kaikki vaatteet päällä. Tuntuu helpottavalta päästä voimaan pahoin tänne eristyksiin, näkymättömiin, nukahtamaan kitkerä maku suussa salaattikulhoa halaten.

Talousrikosten motiivia on vaikea ymmärtää. Ymmärrän vielä sen, että joku varastaa nälkäänsä tai muuhun välttämättömään tarpeeseensa, jonka tyydyttämismahdollisuuksien varmistamisen hänen yhteiskuntansa jostakin syystä laiminlyö. Mutta että joku junailee vilpillisesti itselleen suuria tilejä, vaikka on jo ennestään töissä hyväpalkkaisessa hommassa - sitä en vain tajua kaikkien näiden vuosien jälkeenkään.

Ymmärrän paremmin senkin, että joku kärsii kleptomanian puuskista, etsii sillä tavalla jännityksen tai vapauden elementtejä muuten ehkä liian säädeltyyn elämäänsä. Mutta laskelmallisuudessaan rationaalisuutta lähenevä mammonan kasaaminen - mitä iloa jokin tuollainen pitkäaikainen, tavoitteellinen ja selvästi kuitenkin yhteistä hyvää vahingoittava toiminta oikein tuottaa? Tunnetta oveluudesta, kun osaa huiputtaa systeemiä (tähän saakka)?

Koska en ymmärrä talousrikosten motivaatiota, huomaan päättelyni ontuvan myös niiden logiikkaa koskien. Koetan nauttia eksotiikasta, arvoarvostelmien ulkoavaruudesta.

Mainitsen keski-ikäiselle sedälle eräästä kertapuhalluksesta, että hurjaa, miten joku saa poltettua kuukaudessa suuremman summan kuin itse tienaa vuodessa. “Niin, meillä on niin kovat verot täällä Suomessa”, hän vastaa. Aluksi en huomaa, miten hänen sanomisensa oikein liittyy huomautukseeni. Mutta sitten tajuan - hän luulee, että olen ajatellut nettotuloani, en bruttoa (jota tietysti ajattelen, koska senhän näkee veroilmoituksessa toisin kuin neton ja sitä joutuu tarkkailemaan kiinteäprosenttisen freelancerverokortin kanssa, ettei ajaudu tulorajansa yli mätkyvyöhykkeelle). Hän ajattelee minun valitelleen, miten vähän tienaan, kun olen koettanut sanoa, etten ymmärrä, mihin joku on saanut tungettua tuollaiset valtavat rahavuoret lyhyessä ajassa kun itse elän pienemmällä summalla koko vuoden ja mielestäni vielä oikein hyvin ja eritysemmin kitsastelematta. (Kun katson tulojani, minua raastaa kaksi vastakkaista arviota: toisaalta tiedän tienaavani naurettavan vähän keneksi hyvänsä ja erityisesti korkeakoulutetuksi, toisaalta tienaamani summa tuntuu hämmentävän suurelta eivätkä rahani lopu kesken, vaan kuten Qtea asian Frankfurtissa ilmaisi, on rahaa ostaa ihan kaikki mitä haluaakin.)

Kun palaan myöhään, luistelijat liukuvat keinojäällä tummina siluetteina ja puut seisovat paljaina märässä. Pikkupojat harjoittelevat sporassa räppäämistä, beatboxaajan suusta lentää sylkeä vanhan naisen hillitynbeigelle toppatakille. Ambulanssi ajaa oikealta ohi ujeltaen, kääntyy jyrkästi, sen ääni katoaa kortteleihin.

Olisi helppoa kuvitella joulun vasta lähestyvän.

Sitten tulen ajatelleeksi toista keski-ikäistä setää, joka pitää työkavereinaan vain niitä, jotka ovat olleet kuukausipalkkaisina samassa työpaikassa. Tuntuu hurjalta, että jollakulla on sellainen vakaa, kiinteä työelämä. Itse ajattelen työkavereikseni jopa ne kasvottomat nimet, joiden kanssa olen puhunut sähköpostitse, kiittänyt tai moittinut jotakin yksittäistä ratkaisua. (Tiedän joidenkin nimistä myös kiusaantuneen ja kysyneen toisaalta, olenko mies vai nainen - heidän on ollut vaikeaa vastata ilman tuota kolmannelta osapuolelta lypsettyä tietoa.) Ajattelen työkavereinani myös niitä, joiden kanssa käyn blogikirjeenvaihtoa. Jos soveltaisin samaa työkaverin määritelmää kuin setä, minulla olisi ollut työkavereita vain sen kolmen kuukauden ajan, jotka vietin tutkimusharjoittelijana ja voin huonommin kuin koskaan sen jälkeen.

Asiat muuttuvat nykyään niin nopeasti, että kolmekymmentä vuotta on liian pitkä sukupolven mitta.

Luistelijat liukuvat, tarraudun heidän kehoihinsa, niiden kiistattomaan jäällä sijaitsemiseen. Se riittää itselleni transsendenssista, jota kohti kurkottamisesta sentään päästään yhteisymmärrykseen. Muistan senkin, kuinka en kirjaa yhdeksikään henkilökohtaiseksi kymmeneksi pyrkimyksekseni maailman kuvaamista, ainoastaan sen aistimisen.

Heti kotiin päästyäni annan sormieni liukua harmaata turkkia pitkin, laskea selkänikamat ja tuntea reisiluun heti nahan alla. Uskon hetken kommunikaatioon, mutta en osaa sanoa, miksi uskon siihen nimenomaan tämän kanssa, joka ei sano sanaakaan ja jonka näkemiseen ja kuulemiseen, liikkumiseen ja tuntemiseen minulla on huonot geneettiset lähtökohdat. Silti on selvää, että vaihdamme informaatiota ja osoitamme sitoutumistamme, suuntaudumme toisiamme kohtaan, katseemme kohtaavat.