Veloena

Täällä ilta putoaa aikaisin ja talot käyvät kylmiksi. Tekemistä ei oikeastaan ole. (Voisin tietysti kirjoittaa, mutta iltaisin kirjoittaminen tuntuu usein liian rasittavalta, sillä keho ilmoittaa selkein sävelin levon ajan koittaneen.) Hotellin kuntosali ja sauna menevät kiinni jo kolmen aikaan iltapäivällä, ja ilmeisesti ihmisten oletetaan viihdyttävän itseään joko katselemalla televisiosta saippuasarjoja, istumalla baarissa happy hourin nostattamassa aallossa ruokkien seuraavan aamun krapulaa tai sitten lukemalla.

Ei liene yllätys, että valitsen näistä jälkimmäisen. Koska Kyproksella ja oikeastaan tässä aivan vieressä sijaitsee brittien itsehallintoalue, englanninkielistä kirjallisuutta on laajasti saatavilla. Nyt kun olen kahlannut saarta käsittelevää kirjallisuutta ristiin rastiin ja saanut jonkinlaisen kuvan paikasta, jossa liikumme ja hämmästelemme seikkoja, siirryn ilolla kiinnostavampiin aiheisiin. (Ei niin, etteikö saaressa ja sen olosuhteissa olisi paljonkin kiinnostavaa – mutta saatavilla olevien opusten tyyli jättää liikaa toivomisen varaa.) Johonkin universaalimpaan, ehkä, mutta se on vain oma näkökulmani asioihin.

Tartun pieneen Camusin esseiden kokoelmaan ja hämmästyn. Ostan oikeastaan kokoelman siksi, että sen takakansi mainostaa: ”Eight lyrical essays drawing on Greek mythology”. (Takakansitekstejä kirjoittaneena luen toki tuon lauseen takaa – mytologiaan ei kajota paljonkaan ja lyyrisyys tarkoittanee sitä, etteivät esseet vilise päivämääriä tai muita täsmällisiä suureita vaan uhkuvat epämääräistä universalismia, tipauttavat pisaran merkitystä mereen ja luottavat siihen, että pisara laajenee ja liukenee, tulee mereksi.) Muistan Camusin Sivullisen, jonka luin lukiossa muun luokan mukana äidinkielen tunnille. Inhosin kirjaa ja jokaista sen henkilöä. En muista, miksi, mutta muistan inhon väkevyyden, joka on sittemmin estänyt minua tarttumasta mihinkään Camusin tekstiin. Mutta kun matkustamme kreikkalaisen kulttuurin piirissä ja suurin osa aihetta käsittelevistä teoksista ei pääse lähellekään lyyrisyyttä, tartun kuitenkin Camusiin.

Valikoiman niukkuus tuossa antikvariaatissa osoittautuu onnelliseksi sattumaksi: esseiden Camus osoittautuu mukavaksi hepuksi. Monet asiat, joista hän kirjoittaa, kuulostavat tutuilta. Etenkin essee ”Return to Tipasa” pysäyttää. Siinä käsitellään, samoin kuin ”Helen’s Exile” -esseessä, ympäristön kauneutta ja sitä, miten tärkeät paikat ja luonto kokonaisuudessaan auttavat ihmistä seisomaan hieman suoremmin ja näkemään hieman selkeämmin. Helen’s Exile rakentuu herkullisesti sen teeman ympärille, miksi moderni maailma ei voi kutsua itseään antiikin perillisiksi:

A fragment attributed to this same Heraclitus states simply: ’Presumption, regression of progress’. And, many centuries after the Ephesian, Socrates, threatened by the death penalty, granted himself no other superiority than this: that he did not presume to know what he did not. The most exemplary life and ideas which these centuries can offer end on a proud acknowledgement of ignorance. And, in forgetting this, we have forgotten our virility. We have preferred the power which apes greatness, Alexander first of all, and then the Roman conquerors, which our school history books, by an incomparable vulgarity of soul, teach us to admire. We have conquered in our turn, have set aside the bounds, mastered heaven and earth. Alone at last, we finally hold empire over a desert. How could we conceive this higher balance in which nature balanced history, beauty and goodness, and which carried the music of poetry even into the tragedy of blood? We turn our back upon the nature, we are ashamed of beauty. Our miserable tragedies stink of offices, and the blood they run with has the colour of dirty ink.

That is why it is indecent to proclaim today that we are the sons of Greece.

(Käännös englanniksi: Philip Tody.)

Camus on paitsi vakava, myös yllättävän hauska. Esimerkiksi hän luennoi pitkään siitä, kuinka ei koskaan kirjoita itsestään. Tuntuu hyvältä huomata, että ainakin Camusin suhteen jotakin kypsymistä on tapahtunut. Tai sitten hänen romaaninsa ja esseensä on vain kirjoitettu aivan erilaiseen tyyliin. Pidän kyllä keskimäärin muutenkin enemmän esseistä kuin romaaneista. (En olisi arvannut, että kirjoitan näin, mutta siltä se nyt tuntuu, kun alan läpikäydä lukukokemuksia mielessäni.) Harva romaani malttaa vastustaa riittävästi poetiikan houkutuksia – ja jos poetiikan houkutuksia ei malta vastustaa, tulee helposti toistaneeksi jotakin jo aiemminkin useasti toistettua kaavaa ja muotoa, joskin tietysti juuri oman kieliryhmänsä, aikansa ja taustansa maustein. Epäilemättä osa ihmisistä viehättyy juuri tästä muodon toistumisesta (muutoin television ja jännitysromaanien suosiota lienee vaikeaa selittää), mutta itse alan kyllästyä tekstiin, joka kulkee liikaa tekstin ehdoin ja etääntyy turhan paljon kirjoittajastaan ja maailmasta, jossa kirjoittaja elää.

Camusin luettavuus ilahduttaa minua sitäkin suuremmin siksi, että olen painiskellut joitakin päiviä George Eliotin Middlemarchin kanssa ja yrittänyt pitää Eliotin tavasta käsitellä ihmisiä ja tapahtumia. Olen ennenkin joutunut lukemaan Eliotia kirjallisuushistorian tenttiin, ja sama vastahankaisuus iski silloinkin. Tavallaan henkilöt on kuvattu tarkkanäköisesti ja ilmeikkäästi, mutta jotkut luonnehdinnoista – etenkin kun niihin liitetään yleistys ”tällaiset ihmiset, kuten tiedämme, ajattelevat myös näin ja näin” – yksinkertaisesti ovat täysin tarpeettomia tapahtumien ymmärtämisen kannalta. Tuntuu siltä, että kertomuksen eteneminen jää jatkuvasti yksityiskohtien pedantin listaamisen jalkoihin. Dialogia on hirvittävän paljon ja sen merkitystä tapahtumien kuljetukselle on toisinaan niin ikään vaikeaa hahmottaa. (Ehkä tämä on kulttuurikysymys – voi olla, että englantilaiseen mielenmaisemaan kuuluu olennaisesti rupattelun jatkuva sorina ja että he kuulevat siinä sanottavan jotakin mielekästä, siinä missä suomalaiset kai keskimäärin arvostavat hiljaisuutta ja uskovat mielialojen, mielipiteiden ja ystävyyden muotoutuvan ilman jatkuvaa pälätystäkin tai ainakin ilman sen jatkuvaa dokumentointia.)

Nyt kun luen hieman Camusia, vien Eliotin takaisin kirjastoon suosiolla. En ole vielä kypsynyt riittävästi siihen, ties kypsynkö koskaan. Miksi turhaan takuta jonkun tekstin kanssa, josta ei vain löydä kiinnostavuutta? Maailmassa on niin paljon sellaistakin luettavaa, joka soveltuu hyvin omaan tämänhetkiseen tasoon ja kiinnostuksiin ja haastaa omaa käsityskykyä mielekkäämmin kysymyksin kuin ”miksi ihmeessä tästä on tullut näinkin kaanoninen teos”. (Liian sulavasti omaan tasoon istuvat kirjat saattavat olla pitkästyttäviä toisella tavalla; niitä lukiessa toteaa jatkuvasti, että näinhän se on, joopa joo, ja sitten jälkeenpäin ei muista mitään.)

Ensimmäiset kasvit, jotka tänne saapuessani tunnistan, ovat malvat, vuokot ja jokin kurpitsantapainen. Viimeksi mainitun lehdet ovat selkeästi kurpitsanlehdet, joskin samalla tavalla pienet kuin pensasmaisella kesäkurpitsan taimella kasvukauden alussa. Lehdet ovat myös piikkikarvaisemmat kuin viljellyllä kurpitsalla. Hämmästelemme näköetäisyyden päästä näitä minikurpitsoita ja niiden nupuiksi luulemiamme karvaisia, nuokkuvia kivesmäisiä palloja, joista tulee enemmän mieleen kerrotun unikon kuin kurpitsankukan nuppu.

Onneksi saamme pian käsiimme George Sfikasin kirjan Wild Flowers of Cyprus. Siitä selviää, ettei kyseessä ole kurpitsa vaan sen villi sukulainen, Ecballium elaterium, kreikaksi pikrangouria tai petrangouria. Sfikas kuvaa kasvin näin:

”A perennial plant with prostrate stems. Leaves cordate, fleshy, hispid.Flowers yellow with 5 petals and 5 linear sepals. Fruit oblong, inflated, fleshy, hispid, 3-5 cm long. The fruit opens automatically at maturity and seeds are expelled with force. Quite common. Flowers January-July.”

Nupuiksi luullut ovatkin siis hedelmiä! Nyt kun olemme tutustuneet kasviin, tulemme hyvälle tuulelle aina sen nähdessämme. Tuntuu hauskalta tietää, että kasvilla on sama siemenlinkotekniikka kuin muutamalla muullakin tutulla kasvilla, esimerkiksi Helsingin rantalehtoihin villiintyneellä palsamilla ja sillä huonekasvina kasvatettavalla tyräkillä, jonka kuvaavia lempinimiä ovat tuhma poika ja siemenlinko. (Aika monet kasvit kieräyttävät siemenensä maailmaan hämmentävällä voimalla. Vaikkeivät ne ammukaan siemeniä metrien päähän, esimerkiksi tuoksuherneen palot kuivuvat ensin suoriksi ja asiallisiksi ja sitten eräs päivä vain repeävät ennakkovaroituksetta. Repeäminen alkaa kai sauman hienoisena pettämisenä, ja palonpuoliskot vastaavat tähän liikkumatilaan singahtamalla kierteelle kuin pakkopaidastaan vapautuneet vieterit. Tuossa äkillisessä kähertymisessä siemenet sitten kierähtävät tiehensä vauhdilla.)

Kun valo käy oikeanlaiseksi ja tiensyrjässä on sopivasti näiden kurpitsansukuisten kasvusto runsain hedelmin, kyykistyn kameran kanssa kasvien puoleen. Harmi vain, että jokaisessa hedelmässä roikkuu epämääräisiä kukanjäänteitä. Päätän nyppäistä ne varovasti pois, jotta hedelmät pääsevät kuvassa paremmin oikeuksiinsa. Mutta kun kosketan kuihtunutta, ruskeaa kudosta, jotakin kummallista tapahtuu silmieni edessä. Ei vain kuihtunut terälehti vaan koko pallero katoaa ja tunnen kevyen muksauksen kädessäni. Jäljellä on enää tyhjää haparoiva käteni ja varsi, jossa hedelmä sekunnin murto-osaa aiemmin roikkui. En löydä edes hedelmän kuorien riekaleita läheltä – minne asti lie lentäneetkään.

Kutsun Vompattia kokeilemaan samaa jännittävää ihmettä. Hän lähestyy kasvia varovaisesti ja koettaa selvitä leikistä tökkimällä hedelmää kävelysauvansa kärjellä. Mutta siihen kasvi ei reagoi kuinkaan. Ehkä hedelmät ovat vielä hivenen epäkypsiä ja tarvitsevat siksi täsmällisempää manipulaatiota. Niinpä Vompatti pujottaa ranteensa ulos kävelysauvasta ja kumartuu kasvin puoleen nyhtäisten sitä hedelmän kuihtuneesta parrasta. Käy aivan samoin kun äskenkin – hedelmä yksinkertaisesti katoaa, vaikka koetan tuijottaa sitä tarkkaavaisesti, ja tunnen vieressä seisten siementen rapisevan paidalleni ja kämmenselälleni. Vompatti kavahtaa hieman taaksepäin ja huudahtaa. Sitten hän nousee seisomaan ja sanoo hämmentyneenä tunteneensa kädessä ikään kuin pienen lyönnin siemenkodan singotessa hävöksiin.

Nyökkään tyytyväisenä – tämä on ehdottomasti jännittävin koskaan tapaamani kasvi. Mutta neuvonpitomme ei saa jatkua, sillä takaamme kuuluu äkisti miehen ääni: ”Having some kind of trouble? Is there a snake?” Kun käännymme yllätettyinä, näemme miehen autoineen hiipineen aivan taaksemme. Siemenlinkokasvi on varastanut keskittymisemme niin täysin, ettemme ole huomanneet koko autoa! Ja taas saamme selittää paikallisille, että kaikki on oikein hyvin, että me vain olemme nähneet kiinnostavan kasvin ja valokuvanneet sitä. Kuin yhteisestä sopimuksesta jätämme mainitsematta, että nyt valokuvaus on unohtunut täysin, koska kasvin kanssa voi leikkiä niin jännittävästi. Paikallisista kun me nyt selvästi olemme muutenkin hirvittävän omituisia kyykkiessämme kaiken maailman rikkaruohojen luona ihmettelemässä niiden kukkia, lehtiä ja siemenkotia sen sijaan, että ajelisimme ympäriinsä autolla ja ihailisimme luontoa korkeintaan merkittäviksi luontokohteiksi julistetuilla alueilla.

Kun kävelemme eteenpäin kohti kaukana turkoosina kimmeltävää merta halki sitruslehtojen, mietimme ääneen, millainen ihminen lähestyisi käärmettä siten kuin me tuhmaa kurpitsansukuista. Tökkäisi ensin kädellä, sitten kävelysauvalla ja sitten uudestaan kädellä. Jestas! Ehkä mies autoineen lipoi jo kieltään tulevasta nautinnosta – paikallisten tapana on näet murskata käärmeet kuoliaaksi autonpyörin, jos suinkin mahdollista. Tapaa noudatetaan riippumatta siitä, onko kyseessä myrkkykäärme vai täysin harmiton matelija. Silläkään ei ole väliä, onko käärmeestä kyseisellä paikalla haittaa jollekulle, esimerkiksi onko paikalla lapsia, jotka eivät voi leikkiä myrkkykäärmeen partioidessa alueella. (Ja voihan lapsenkin opettaa tömistämään jalkojaan – käärme jättää harvoin väistämättä, kun sille tömistää maata vähän kauempana.) Ei – käärme vain kuuluu paikallisten mielestä tappaa, ja mieluiten autolla. (Ikään kuin käärme voisi uhata ketään autossa istuvaa tiellä luikerrellessaan.) Ennen autoa suosituin karkotusmenetelmä ovat olleet esimerkiksi luostarien käyttämät kissat, joita on tahallaan villiinnytetty käärmeisille paikoille. Ilmeisesti ajatuksena on ollut, että kissat pyydystävät käärmeiden ruoan eli jyrsijät sen lisäksi, että ne suoraan saattavat tapella käärmeiden kanssa. Siinäpä taas mainio ratkaisu ongelmaan; todennäköisesti villiintynyt kissa tuhoaa linnustoa niin paljon, että yksi pieni jyrsijöitä pyydystävä käärme vaikuttaa ekologisesti sen rinnalla varsin vaarattomalta. Ja ovatko kissat onnistuneet harventamaan käärmepopulaatiota? Siitä en ole nähnyt missään mainintaa, mutta pikkulintupopulaation harventumisesta voi olla melko varma. (Vaikka tuskin se paikallisia haittaa, kun heille itselleenkin pikkulintujen ampuminen tuntuu olevan parasta huvia.)

Varma voi olla myös siitä, että paikallisia hämmentää tavattomasti kiinnostuksemme kaikkeen heidän mielestään tavalliseen ja ehkä jopa näkymättömään. Kun he kysyvät, onko kaikki hyvin ja kerromme, mitä olemme milloinkin tarkkailleet, he näyttävät hyvin hämmentyneiltä. Miksi ihmeessä joku katselisi rikkakasveja tai ruohikossa vaanivaa kissaa, potpottavia kirjavia kanoja aitauksessa tai luppakorvaisia vuohia?

ps. En pysty täältäkäsin vastaamaan kommentteihin, koska julkaisualusta on mustalistannut ilmeisesti kaikki yleiset nettikahvilat. Vastailen sitten kotiin päästyäni, siis!

Joskus tajuamiseen vaaditaan aikaa. Meiltä menee miltei kolme viikkoa tajuta, että asumme kesäkuussa tammikuun sijasta. Pukeudumme kyllä ohuisiin vaatteisiin, mutta emme muista pikniklounaan mahdollisuutta. Ehkä se johtuu kaduistakin – menee hetki, ennen kuin keksimme hiekkaiset maaseututiet ja että niitä ympäröivä rinne kukkii jättömaana – ja siitä, kuinka Napakettu päättää ottaa auton niin moneksi päiväksi ja pitää alueista eniten kymmenen astetta kylmemmästä vuoristosta, jonne ajamme useana päivänä. Alun hämmästys siitä, että asumme huviloiden matossa reippaan vartin kävelymatkan päässä kylästä, keskellä ei-mitään, ja että viimeinen bussi kylästä tulee jo kuuden aikaan, vaihtuu vähitellen ymmärrykseen siitä, että tästä on kukkiville rinteille ja lampaiden ja vuohien laitumille paljon lyhempi matka kuin kylänraitilta tai etenkään kaupungista.

Kai sellainen seikka pitää oivaltaa ennen kuin kykenee tajuamaan piknikkaamisen mahdollisuuden?

Revimme pieneen, kannelliseen kattilaan paksua, tummanvihreää sidesalaattia, pilkomme joukkoon kypsiä, suuria pihvitomaatteja ja suloisen pieniä, maukkaita kurkkupoikia, valkoista murentuvaa kipriaki-juustoa ja paikallisia mustia oliiveita. Tungemme mukaan haarukat ja suljemme kannen. Sitten ujutamme kattilan kangaskassiin mehutönikän ja baklavarasian kanssa ja lähdemme. Kävelemme rinnettä hieman ylös katua pitkin ja kadun loppuessa käännymme vasemmalle, vaellamme umpikujan perukoille ja astumme autoilijoille rakennetun kaiteen ylitse jättömaalle. Ensin pitää ylittää jäteläjä: dumpattuja kuivuneita palmunlehviä, jotka näyttävät faaraoiden ilmastointiviuhkoilta, opuntian nahkaleilimäisiä jaokkeita, pilaantuneiden granaattiomenoiden punainen röykkiö. Se kannattaa, koska muutaman metrin tarkan askeltamisen jälkeen niitty avautuu aurinkoisena ja lähestulkoon roskattomana taas seuraavien tonttien reunoille saakka. Koska olemme kukkulan laella merelle viettävässä rinteessä, näemme myös meren, joka kimmeltää viiden kilometrin päässä, alempana.

Istumme vihreälle, mutta kuivalle niitylle vuokkojen keskelle. Nostamme kattilan kassista ja aloitamme. Linnut laulavat puissa, moottorie surisee kukkulan laen takana kallionleikkauksen sisässä, pienet hassut hännälliset ötökät hyppäävät kattilankannelle, ja yksi syö siitä juustonjämää niin innokkaasti, että ilmeisesti repeää kuoliaaksi. Ehkä nuo eläimet voisivat olla hyppyhäntiäisiä, ne nimittäin hyppivät ja niillä on häntä. (Toisaalta, näillä kriteereillä myös niinkin erilaiset eläimet kuin kenguru, kissa ja hevonen luokiteltaisiin hyppyhäntiäisiksi.) Niityllä näkyy myös niitä hassuja pikku koppakuoriaisia, joiden selkämyksessä on punaista ja mustaa ja jotka näyttävät aterioivan kuolleissa lajitovereissaan. Kokonainen kuhiseva maailma…

Tuntuu omituiselta koettaa ymmärtää, että on tammikuu. Maa tuoksuu kesältä väkevästi, vaikka täällä peltoja on selvästi vasta alettu kevätkyntää ja vaikka paikalliset viittaavat tähän vuodenaikaan ”inhottavan kylmänä talvena”. (He ovat hieman ihmetelleetkin, miksi olemme täällä nyt emmekä kesällä, sesonkina, jolloin lämpötila nousee helposti rannikollakin kolmeenkymmeneenviiteen ja aurinko on ruskettanut kuivaksi kaiken keinokastelemattoman.) Talvesta muistuttaa ainoastaan piknik-baklava, jota on myyty jollakin toisella nimellä ja jonka olemme ostaneet kokeillaksemme baklavaa, joka näyttää hyvin tummalta. Tuo leivonnainen paljastuu luumuhillolla täytetyksi. Joulutorttu!

Syömisen jälkeen makaamme hetken niityllä, vaikka vihreän ruohon seassa piilotteleva edellisvuotinen kasvusto pisteleekin selkää ohuen paidan läpi. Taivas on huikaisevan kirkas ja korkealla. Käy kuten usein käy onnellisina hetkinä – muistaa äkisti elämän rajallisuuden, satunnaisuuden ja syvän merkityksettömyyden, ja täyttyy kiitollisuudesta tästä piknikistä, siitä seikasta, että on ruokaa syötäväksi ja lämmin niitty, jossa loikoa, että on päättänyt pystyvänsä järjestämään elämäänsä tällaisia kiireettömiä hetkiä, että pystyy paikkauttamaan hampaansa ja että on ystäviä, joille voi kirjoittaa kortteja ja ettei ole koskaan loukkaantunut vakavasti liikenneonnettomuudessa ja niin edelleen. (Kun Napakettu on täällä, hän kysyy hämmästyneenä, ajattelenko tosiaankin usein tuollaisia. Hämmästyn kysymyksestä, koska en ole tullut ajatelleeksi, että joku voisi olla ajattelematta näitä seikkoja päivittäin, että joku ei tuntisi väkevää, kohdistumatonta kiitollisuutta kaikista niistä asioista, jotka olisivat voineet mennä pieleen mutteivät menneet ja niistä asioista, jotka menivät pieleen ja joiden paineessa oli pakko kehittää selviytymiskeinoja, jotka kerran opittuina turvaavat tulevissa tilanteissa dementiaan saakka.)

Aurinko tihkuu lasien ja suljettujen luomien lävitse varmistaen, että seuraavanakin aamuna herää puoli kahdeksalta kelloitta. Lopulta on noustava, pudisteltava vaatteet ja käveltävä takaisin laatoitettuja katuja, hämmästeltävä sitä seikkaa, ettei täällä näy kasvamassa lainkaan laakeripuita.

Silta viereiseen, suurempaan kylään ylittää kuivuneen joen. Painaumaa ei tunnistaa joeksi oikeastaan muista seikoista kuin siinä lojuvista kivimassoista sekä sen yli kuroutuvasta sillasta. Yläjuoksulla on kaksikin patoa, suurempi Kourisin pato ja pienempi Kantoun pato.

Suomessa katselemme ennen matkaa karttaa ja pohdimme, tuotetaanko sähkö täällä kenties vesivoimalla. Emme jotenkin osaa yhdistää kartasta näkemiämme patoja lukemaamme tietoon kuivuudesta, joka on piinannut saarta viimeiset kymmenen vuotta ennennäkemättömällä tavalla. Täällä alamme hitaasti ymmärtää, etteivät padot liity vesivoimaan eivätkä edes sitrusviljelmien keinokasteluun, vaan ensisijaisesti juomaveteen ja muuhun käyttöveteen. (Tuntuu kurjalta huomata, ettei edes tällaisessa vesivaroiltaan hyvin niukassa paikassa kerätä talteen harmaata vettä, jolla voisi sitten huuhdella vessan – paikallisen vesiasioita hoitavan viranomaisen mukaan vessan vetäminen näet selittää nelisenkymmentä prosenttia kotitalouksien vedenkäytöstä! Täällä vessanpöntöt ovatkin kuohuva koski -mallisia, eikä mistään pienestä huuhtelusta ole kuultu.) Jotta juotava ja vessanvetämisvesi riittäisi, Kouris-jokikin seisoo kuivana jo neljättä tai viidettä vuotta.

2003 tai 2004 pato tulvi viimeksi yli. Siitä pitäen on ollut kuivaa, ja nytkin padossa on vettä vain viidennes sen tilavuudesta. ”Normaaleina” vuosina – eli yli kymmenen vuotta sitten – sadetta riitti täyttämään padon tilavuudesta reippaasti yli puolet. Sateita toivotaan. Nyt pitäisi olla sadekausi ja ripsiä ainakin parina päivänä viikossa, mutta eihän täällä mitään sada! Jos sateet eivät tule helmikuun loppuun mennessä, eivät ne sitten tältä vuodelta saavukaan. Se aiheuttaa huolia – turistihotellit on buukattu kesiksi täyteen, ja kuinka saada turistit ymmärtämään, että vettä pitää säästää? (No jaa, eivät paikallisetkaan sitä nyt niin innokkaasti näy säästävän – esimerkiksi autojen pesu kuluttaa yhdeksän prosenttia kotitalouksien vedenkulutuksesta, enemmän kuin esimerkiksi vaatteiden pesu. Monen pihassa on uima-allas, vaikka merelle on kävelymatka. Koristepuutarhoja näytetään kasteltavan juomavedellä talteen kerätyn harmaan veden sijasta, ja niin edelleen. Mutta varmasti huoli siitä, kuinka saada turistit ymmärtämään vesikysymys, liittyykin kysymykseen, haluavatko turistit lomailla uudestaan paikassa, jossa suihkun saa ottaa vain kahdesti tai kolmesti viikossa neljänkymmenen asteen helteillä. Kesäturismi on täällä pääelinkeino, ja sikäli huoli ymmärrettävä.)

Koska joessa virtaa niin harvoin vettä (tuskin koskaan patoamisen jälkeen), on sen viileä uoma otettu hyötykäyttöön. Muovihuoneet nököttävät joenpohjassa, toisaalle on kynnetty pelto, uoman poikki vie useasta kohtaa hiekkatie. Paimenet johdattavat uomaan usein vuohet ja lampaat, koska vaikka vesi ei virtaakaan tänne vuorilta kiviä tieltään pyörittäen, ympäröivien kukkuloiden kosteus tuntuu silti tiivistyvän tänne laakson pohjalle nostaen maasta väkevänvihreää ruohoa. Syvimmälle kurvatessaan tie muuttuu pinnaltaan lälliksi. Mutta lälliä kestää vain metrin verran, sitten maa on taas yhtä kuivaa ja kovaa kuin muuallakin.

Olemme lukeneet ylitulvimisvuoden suurista materiaalivahingoista. Nyt kun katselemme joenuomaa, ymmärrämme, mistä ne koostuvat: esimerkiksi kasvihuoneista, jotka virta repäisee mukaansa omasta uomastaan. Tietysti joenpohjaa on järkevääkin käyttää, jos joessa virtaa vettä ehkä kerran kymmenessä vuodessa runsaiden sateiden nostaessa patoaltaan veden padon yli.

Kylien rajat sentään noudattelevat vanhaa maantiedettä: talot seisovat turvassa vasta kukkuloiden laella, joenpenkoille on istutettu vain puita. Eikä joen poikki vie yksikään karttaan merkitty tie. Toisaalta, karttaan merkittyjä teitä kulkeminen on tylsää – valtateillä etäisyydet paikkojen välillä eivät ole kävelijöille tarkoitettuja ja pihakadut kiemurtelevat usein päätyäkseen mutkan takana ennalta-arvaamattomaan umpikujaan, joten olemme aikaa sitten eksyneet niiltä merkitsemättömille hiekkateille, jotka kulkevat jostakin jonnekin, kylästä kylään ohi lammaslaitumien, puutarhojen, viinitarhojen, peltojen ja mehiläispönttöjen. Joen pohjan tiellä kohtaa uskomattomia hahmoja: öljykangastakkinen paimen nojaa sauvaansa ja tuijottaa synkeänä merelle päin, kuraisella avolavapakulla hurjastelee kaksi iloista hammaspuoliveikkoa kuin suoraan Kusturicin elokuvasta. Oikeastaan kartasta on vain se hyöty, että levitettyämme sen nurmelle ja otettuamme suunnan auringosta ja merestä voimme päätellä, missä suunnassa seuraava kylänpahanen piileskelee kukkulanlakien takana, ja sitten valita sen hiekkatien, joka suuntaa sinne päin. Monet näistä kiinnostavista teistä ylittävät joen, jota kotona katselimme kartasta tuntien sen rajoitteena: joessa on silta vain yhdessä kohdin kävelijän etäisyyksillä mitaten.

Nyt kun olemme muutaman viikon katselleet jokea, alamme ymmärtää sen luonteen. Tämä joki ei tarvitse siltoja, koska teknisesti ottaen se estää kulun vain kerran kymmeneen vuoteen, ja silloin sillattomuus ei harmita ketään, sillä juhlitaan veden riittämistä taas muutamaksi vuodeksi.

Suomessa metsästys ei oikeastaan tule juuri mitenkään mieleen metsässä kävellessä. Täällä metsiä on oikeastaan vain vuoristossa niillä alueilla, joilla vuohien ja lampaiden laidunnus on metsänhoitajien toimesta kielletty. Mutta täällä metsästetään aivan hurjasti.

Esimerkiksi valoisan aikaan kylästä toiseen kävellessä keskellä tätä huviloiden mattoa, jota virkistävät vain satunnaiset carobrinteiden joutomaat, saattaa hätkähtää aseen pamahdukseen ääneen, joka kantautuu jostakin epämieluisan läheltä. Kirkkaanvärisiä hylsyjä ja tyhjiä hylsylaatikoita myös lojuu kaikkialla, samoin metsästysporukoiden jälkeensä jättämiä tuolinrisoja, maasturinjälkiä ja appelsiininkuoria. Kun kirjoitan ”kaikkialla”, tarkoitan kaikkia muita maastotyyppejä kuin suurkaupungin keskustaa, kylänraittia ja kaupallisesti hyödynnettyä rantaa. Myös luonnonsuojelualueilla, joissa on pystytetty sadan metrin välein kylttejä, jotka tiukkasanaisesti kieltävät metsästyksen, hylsyt värittävät maastoa siinä missä sievät pikku krookukset ja vuokotkin.

Ensin ajatuskin metsästyksestä näin tiheään asutulla ja enimmäkseen savannimaiseksi kalutulla saarella kuulostaa käsittämättömältä. Eihän täällä edes elä hirviä, kauriita eikä karhuja ja muflonitkin on tiukasti rauhoitettu sillä pienellä alueella, jossa ne ylipäänsä viihtyvät. Lampaiden ja vuohien mukana taas liikkuu aina paimen, jonka kanssa ampuja saisi taatusti tapella, jos erehtyisi poksauttamaan näitä säikkyjä, hupaisasti kukkuloiden rinteitä ylös ja alas pompahdellen virtaavia hyötyeläimiä.

Pohjoismaisesta vierailijasta tuntuu käsittämättömältä, että machomiehuutta toteutetaan saarella ampumalla pikkulintuja. Varmaan varpuseen onkin hyvin haastavaa osua, mutta jotenkin ajatus synkeistä, tummakulmaisista miehistä istuskelemassa puskissa ammuslaukut täysinäisinä ja liipasinsormet valmiina pikkulintuja kyttäämässä kuulostaa synkällä tavalla koomiselta. Monet ammutuista linnuista eivät edes ole saaren vakioasukkaita vaan muuttolintuja; Rough Guiden mukaan kevätmuutto on nyt saatu (teoriassa) rauhoitettua, mutta syysmuutossa ampuminen on edelleen sallittua kahtena päivänä viikossa, ja muuten rajoituksia ei juurikaan ole. (Käytännössä niitä ei näytä vallitsevan lainkaan, sen verran taajaan hylsyt rapisevat jaloissa metsästyskieltokyltitetyllä luonnonsuojelualueella vaeltaessa.)

Paikallinen Maan Ystävät on kampanjoinut vuosia pikkulintujahdin ympäristöhaitoista. Kyse ei ole vain siitä, kuinka moni uhanalainen lintu joutuu pataan. Sillä määrällä lyijyä, jonka innokkaat metsästäjät kylvävät panoksina maastoon vuosittain, lähestulkoon kaikki laidunmaa alkaa olla imenyt itseensä ikävän lyijykertymän. Lampaat ja vuohet laiduntavat tässä maassa nyhtäen suuhunsa lyijypitoisia kasveja. Niiden maidosta tehdään jugurttia sekä juustoista ainakin halloumia ja anaria sekä fetaa muistuttavaa kipriakia. Halloumilla taas on tärkeä paikkansa saarelaisten ruokavaliossa ja kulttuurissa; onpa täällä nähty kunnon halloumisotakin sitä onnetonta tuottajaa vastaan, joka sekoittaa halloumiinsa halvempaa lehmänmaitoa ja vie tätä kumimaista bastardijuustoaan ulkomaille halloumin nimellä (jep, se sama Pittas-halloumi, jota Suomessakin lähes yksinomaan halloumina myydään – ja pakko sitä on viedäkin ulkomaille, sillä kyproslaiset itse näyttävät kauppojen tarjonnasta päätellen suosivan varsin ehdottomasti vuohi-lammassekoitusta, lammasta ja erään valmistajan pelkästä vuohenmaidosta tekemää halloumia). Halloumia laitetaan hautajaisissakin leivän ja oliivien kanssa lautaselle kunnioittamaan vainajan maista taivalta, ja erilaisissa täytetyissä piiraissa ja voileivissä halloumi on itsestään selvä vaihtoehto oliivien ja lihojen ohella.

Kuinkahan moni ajattelee, miten lyijypitoista tuo juusto onkaan?

Muutenkin tuntuu kyllä siltä, ettei ympäristöajattelu (edes ympäristöterveyden mielessä) ole edennyt täällä kovinkaan pitkälle. Luomutuotteita ei ole kovinkaan helppoa löytää ja kulttuuri on kovin autoistunut. Jotenkin sen sivussa eläessä tulen itse ensiksi ajatelleeksi, että yhdyskuntasuunnittelussa on epäonnistuttu pahasti, mutta joudun korjaamaan näkemyksiäni lukiessani itseäni vielä kymmenen vuotta nuoremmankin tytön hehkuttavan, kuinka kyproslainen elämä on makeaa, koska jokaisella perheenjäsenellä on varaa pitää omaa autoa. (Sen ymmärtäisi rutkasti köyhemmän maan asukin sanomana, mutta elintaso vastaa täällä Suomen elintasoa.) Ehkä täällä elämä on enemmän kiinni vielä perinteiden kahleista irti ravistautumisessa – siinä kyproslaisesta identiteetistä kertovassa valikoimassa, johon olen aiemminkin viitannut, pohditaan aivan vakavissaan muun muassa esiaviollista seksiä, aviottoman lapsen synnyttämistä ja avioeroa mahdollisesti moraalisesti turmelevina vaihtoehtoina. Esseissä korostuvat perhearvot ja traditionaalisuus, jotka arvattavasti jarruttavat tehokkaasti uusien arvojärjestelmien (kuten ympäristön suojelemiseen ja harmoniseen luontosuhteeseen liittyvien arvojärjestelmän) maihinnousua ja osaltaan ylläpitävät ajatusta, ettei asioita ole syytä ottaa rationaalisen tarkastelun kohteeksi.

(Joskus tulee kyllä mieleen, että sellainen puskajussimainen varmuus sisältää hyviäkin puolia – olen esimerkiksi itse solmussa sen seikan kanssa, että lensimme tänne ja lennämme pois, vaikka kumpikaan meistä ei pidä lentämistä riittävän rationaalisena tapana liikkua; se, että olemme täällä viisi viikkoa viikonlopun sijaan, ei vielä hirveästi nosta mielialaa. Jos eläisi autoritaarisessa maailmassa, voisi vain nojata auktoriteetin vakuutukseen, että hei, lentäminen on ihan okei sen sijaan, että tökkii itseään akrasiallaan aina lentokoneen kuullessaan tai nähdessään – ja niitä havaitsee täällä usein.)

Vaikuttaa siltä, että kulttuuri on muutenkin hyvin sokea ympäristölle, jos sitä ei ole selkeästi sosiaalisesti merkitty. Tarkoitan edellisellä lauseella tätä: Luonnonkauneus ei tunnu olevan juuri mikään juttu ja laittomia kaatopaikkoja, ruosteisten autonromujen hautuumaita ja roskia on joka puolella. Talot ja pihat sen sijaan ovat tiukasti aidattua yksityisaluetta, joiden järjestys vaihtelee omistajan mieltymyksiä noudattaen – kuka arvostaa enemmän roskien omalle pihalle dumppaamisen vaivattomuutta, kuka virheetöntä, tasapituista nurmimattoa ja viivasuoria laattakäytäviä. Paikallisten huomio kohdistuu ihmisiin ja heidän välisiin suhteisiinsa. Kyproslaisen identiteetin tärkeimmäksi luonteenpiirteeksi mainitaan syvä sitoutuminen yhteisöön ja perheeseen, sekä sen negatiivisena puolena nokan tunkeminen toisten asioihin ja pahantahtoinen juoruaminen sekä toisten tunteilla leikittely, jotka johtavat äärimmäiseen sosiaalisen konformisuuden pakkoon, jottei omilla teoillaan häpäise koko perhettä.

Suomalaisista lähtökohdista se kaikki kuulostaa hirvittävän ahdistavalta. Tietysti sosiaalisuus on meillekin tärkeää, mutta sellainen ”tee kuten minä sanon, ja olen ystäväsi” -tyyppisen sosiaalisuuden paineet on onneksi meillä minimissään. Jotenkin tiukkapipoinen perhepainotus tekee ymmärrettävämmäksi myös sen, miksi Kyproksen kysymyksen ratkaiseminen lykkääntyy ja lykkääntyy…

(Täällä on muuten kirjoitettu lehdissä – niissä englanninkielisissä, joita mekin osaamme lukea – varsin ilkeästi Olli Rehnistä, joka erehtyi sotkeentumaan Kyproksen yhdistämisen kysymykseen; paikallinen lehti Cyprus Weekly siteeraa Famagustan – eli uudemmalta nimeltään, jota sanomalehti kieltäytyy käyttämästä, Ammochostoksen – pakolaiskomitean nokkamiestä tämän kommentoidessa, ettei Rehnin pitäisi esittää Turkin suurlähettilästä vaan pysyä tehtävässään EU:n laajentumiskomissaarina.)

On jännittävää seurata, miten oma hahmotuskyky maasta ja sen tilanteesta kehittyy viikko viikolta. Iltaisin seitsemän aikaan saatamme olla jo aivan lopussa ulkoiltuamme lähiseudulla viitisen-kuutisen tuntia (nyt kun Napakettu on lähtenyt takaisin Suomeen, kuljemme taas kaikkialle muualle kuin kaupunkireissulle hullun bussikuskin kyydissä lempitavallamme eli jalan), käytyämme kaupassa, laitettuamme ruokaa ja syötyämme ja luettuamme kirjoja Kyproksesta ja kirjoitettuamme tätä ja gradua ja postikortteja. Tuntuu siltä, että informaatiota vain pakkautuu itseen hirvittävää vauhtia, samaa tahtia tervehdyttävän valon kanssa.

Oikeastaan saaren jakautuminen kreikkalaiseen ja turkkilaiseen osaan konkretisoituu vasta Lefkosiassa, jaetussa pääkaupungissa. Kävelemme vanhassa kaupungissa ja ajaudumme äkisti kujalle, joka katkeaa katusulkuun ja konekiväärimiehiin. Valokuvaus on ehdottomasti kielletty. Käännymme nopeasti pois, mutta koska raja ei ole mitenkään suora eikä ennustettavissa, törmäämme siihen uudelleen. Eikä asiaan törmätäkseen tarvitse edes kävellä rajan tuntumassa – kaupungissa pörrää YK:n pikkubusseja joka puolella.

Olemme toki nähneet hylättyjä turkkilaisten taloja kylissä – niille ei tunnu tehdyn mitään vuoden 1975 jälkeen, sängyt ja jääkaapit ja kaikki seisovat edelleen paikoillaan, erään talon leivinuunin sivuluukun suulla seisoo edelleen kuivumaan jäänyt lapsen kumisaapas – mutta autiotalojahan nyt on kaikkialla syrjäseuduilla, Suomessakin. Ja olemme toki nähneet, mitä pakolaisaalto pohjoisesta on tehnyt Lemesoksen ympäristölle, ja saaneet huomata, kuinka kummallisen jyrkkiä ihmiset ovat tässä kysymyksessä huolimatta virallisista puheista saaren mahdollisesta yhdistämisestä tulevaisuudessa. (On vaikeaa käsittää, kuinka se saataisiin tapahtumaan, kun täällä ei kerran tartuttu mahdollisuuteen liittää saari sellaisenaan EU:hun.) Olemme myös lukeneet saaren eteläosan kummallisista ohjuskaupoista venäläisten kanssa ja todistaneet ohjusten ohjausmoduulin seisomista kauas näkyvässä paikassa vuoriston korkeimmilla huipuilla. Olemme ajaneet brittien itsehallintoalueella Akrotirin niemimaalla ja nähneet kummalliset rakennelmat, joiden valokuvaaminen on ehdottomasti kielletty.

Jotenkin kaikki tämä sisään imetty kokemus aktivoituu päivänä, jolloin törmäämme muuriin Lefkosiassa. Muurin luona kaupungin komeasti restauroitu liikekatu ja jostakin kumman syystä kaupungin ykkösnähtävyydeksi nimetyt kamalat turistipyydyskadut (laiki geitonia) tyrehtyvät. Jotkut taloista muurin luona on hylätty. Ei siksi, ettei niissä saisi harjoittaa liiketoimintaa, vaan siksi, että alueella on jatkuvasti mielenosoituksia, joissa megafonit raikaavat niin lujaa, ettei kukaan sivullinen tahdo kuollakseenkaan shoppailla mielenosoituksen vieressä tai joutua väkijoukon huuhtomaksi Turkkilaisen Kyproksen puolelle vankilaan. (Rough Guiden mukaan parin kuukauden välein mielenosoitus paisuu kiihtymykseltään sellaiseksi, että väkijoukko yksinkertaisesti puskee nolostuneet kreikkalaiset rajanvartijat ja avuttomat YK-sotilaat tieltään työntyessään toiselle puolelle, jossa jokainen laiton rajan ylittäjä vangitaan kuulusteltavaksi.)

Kun katselee Lefkosian katusulkuja, on helppoa uskoa antropologi Spyros Spyroun tutkimustulokset Etelä-Kyproksen kreikkalaisperäisen väestön koululaisten käsityksistä kyproksenturkkilaisista (Turkish Cypriots). Koska mediassa merkitään kansallista identiteettiä sanoin ”kreikkalaiset” ja ”turkkilaiset” tuomatta kuinkaan esiin näiden etnisten identiteettien pitkää rauhanomaista rinnakkaiseloa saarella, moni lapsi hämmentyi todella antropologisedän kysyessä, mitä nämä kyproksenturkkilaiset oikein ovat. Joku arveli, että näiden toinen vanhempi oli kyproslainen (eli kreikankyproslainen) ja toinen turkkilainen, joku toinen taas oli varma, että kyse oli niistä paroista, jotka Turkin armeija oli vanginnut rajan väärälle puolelle tunkeutuessaan saarelle ja vallatessaan siitä hieman yli kolmanneksen. Hyvin harvalla koululaisella oli käsitys siitä, kuinka kyproksenkreikkalaisten kulttuuri on syntynyt rinnakkaiselossa kyproksenturkkilaisten kanssa. Kyproksen kreikkalaiset todella ovatkin kreikkalaismielisiä – harvoinpa missään maassa näkee niin tiuhaan liehumassa jonkin aivan toisen valtion lippua!

On myös hurjaa lukea paitsi antropologi Spyroun, myös runoilija Niki Marangoun muistoja siitä Lefkosiasta – tai Nicosiasta; Nicosia oli kaupungin nimi hyvin pitkään, satoja vuosia, kunnes 1994 saaren eteläosassa päätettiin, että Nicosia oli kolonialistinen nimi, joka sieti kreikkalaistaa. (Nyt aiemmin viittaamaani nimikysymykseenkin on saatu selvyys – Limassol muutettiin Lemesokseksi, Nicosia Lefkosiaksi ja niin edelleen, ja jopa yksityishenkilöiden nimet kreikkalaistettiin! Joissakin tapauksissa uudistukset aiheuttivat kärinää, esimerkiksi Latchin kalastajakylä ei pitänyt uudesta kreikkalaisnimestään Lakki, ja sen kohdalla muodoksi sovittiin lopulta Latsi ”kolonialistisen” Latchin sijaan; ikään kuin nimien pakkokreikkalaistamisessa ei olisi ylhäältä ja kaukaa johdettujen operaatioiden piirteitä. Näitä kaikkia kolmea nimeä sitten käytetään eri kartoissa, kirjoissa ja ohjeissa viittaamaan tähän samaan kylään…) Vanhassa Nicosiassa matkaa merelle oli vain parisenkymmentä minuuttia ja väki pakeni Kyrenian rannoille kesäkuumia. Nyt kun Kyrenia tai turkkilaisittain Girne on vihreän linjan väärällä puolella, rantaan kertyy matkaa pari tuntia eikä pääkaupungin ravintoloissa enää syödä kalaa samaan malliin.

Tuntuu hurjalta, kun ostamassani opuksessa Cypriot Indetities. Conversations on Paper (toim. Karin B. Costello) sekä vihreän linjan etelä- että pohjoispuolella syntyneet selittävät toisen puolen jääneen joksikin myyttiseksi toiseksi, joksikin pelottavaksi, aggressiiviseksi ja täysin vieraaksi. Nuoret ihmiset kirjoittavat myös siitä, kuinka rajan avauduttua 2003 päiväpistäytymisille kaikille eteläpuolisille ja etelän puolella syntyneille sittemmin pohjoispuolisille tai näiden lapsille (pohjoiseen Turkista muuttaneet eivätkä turkkilaisille vanhemmille pohjoisen puolella syntyneet pääse lainkaan etelän puolelle) ensimmäinen tunne oli uteliaisuudensekainen pelko: millaisia nuo toiset ovat, ovatko he aivan toisenlaisia, syntyykö kohtaamisessa kärhämää jne. (Oletettavasti kyse on samantapaisista tuntemuksista, joita itse koin ensimmäisellä Venäjän-matkallani; inkeriläisten sukujuurten ansiosta olin tietysti kuullut yhtä sun toista venäläisistä.) Toinen puoli käsitettiin (parempaa tietoa vailla) tavoiltaan tyystin toisenlaiseksi, harmaaksi ja ankeaksi. Hämmennys kuohahti rajan auetessa ja nuorten ihmisten tajutessa toisen puolen muistuttavan tavoiltaan, ruoaltaan ja huveiltaan omaa ystäväpiiriä.

Paikoin kirjan kirjoituksissa (esseissä, runoissa ja novelleissa) kuultaa jo toisenkinlainen toiseus, kaivattava ja kaihottava toiseus; etelän puolella suomitaan omaa puolta kovin sanoin liiallisesta mammonanpalvonnasta ja kansallispiirteiden kadottamisesta niin rakennustaiteessa kuin ruokakulttuurissakin, ja toisaalta pohjoispuolella kaivataan eteläisiä menestymisen ja vaivattoman Euroopassa liikkumisen ja opiskelemisen mahdollisuuksia. (Eikä kyse ole vain Pohjois-Kyproksen turkkilaisista: Pohjois-Kyproksen laiton miehitys – kunpa nämä käsitteet olisivat yksinkertaisia, vaan eiväthän ne tietenkään ole – on yksi pääsyistä Turkin EU-jäsenyyden lykkääntymiselle ties minne saakka.)

Illalla, kun aurinko sammuu, kummallisten rakennelmien valot syttyvät Akrotirin niemimaalla ja välkyttävät erilaisia punaisten valojen kuvioita, joita ilmeisesti luetaan Troodoksen huipuilla, jossa lähes kaikkialle saarella näkyvät brittien valkeat tiedustelupampulat sijaitsevat. (Siellä sijaitsee myös maastokuvioitu pallero, jonka oli tarkoitus ohjata venäläisiltä ohjattavia ohjuksia, joita ei lopulta koskaan annettu hankkia tänne – yksi lähihistoriaa käsittelevistä opuksistamme antaa ymmärtää, että tämä kielto tiedettiin jo etukäteen tilaajien puolelta ja että ehdottoman kiellon käydessä ainoat hämmästyneeksi jäänyt osapuoli olivat venäläiset, joilta meni iso ohjuskauppa sivu suun.) Hämärä peittää lähiseudun sulkien sisäänsä ilmeettömän, palmuin tahditetun bungalowmaton rakennustyömaat ja perinteisen maaseudun oliivi-, sitrus-, carob- ja viiniviljelmät ja satunnaiset lehmien ja vuohien aitaukset ja aaltopeltiset suojat. Pimeää leikkaavat panssariauton kokoiset maasturit.

On vaikeaa yhdistää toisiinsa uneliasta arkipäivää täällä kylässä ja Lemesoksen hedonistista menoa, toisaalta noita sotilastukikohtia, valokuvauskieltoja, hiekkasäkkejä ja piikkilankaa. Jotakin sentään ymmärtää, kun lukee hieman saaren historiaa ja ymmärtää tästä marssitun aina yli kuten niin monen muunkin Itä-Euroopan maan. (Oikeastaan maantieteellisesti ollaan Aasiassa, ja kulttuurikin osoittaa monissa kohdin sinne päin – niin lantiota keinuttavissa polyrytmeissä kuin siirapinmakeissa leivonnaisissa.) Tai kun lukee brittien todenneen Egyptin itsenäistyttyä ja sen Lähi-Idän päätukikohdan siirryttyä Kyprokselle, että nyt jotkin sen tukikohdista ovat niin ratkaisevia, ettei niiden voida koskaan antaa itsenäistyä. (Sen on täytynyt tuntua kurjalta saarelaisista, jotka ovat seuranneet paljon vähemmän kehittyneiden maiden itsenäistymistä ja irtautumista siirtomaaherruudesta.)

Se saa miettimään, että oikeastaan sanoista aina ja ei koskaan voisi olla hyvä pidättäytyä paitsi henkilökohtaisessa sfäärissä, myös politiikassa (niin sisä- kuin ulkopolitiikassakin). Ne synnyttävät epätoivoa, tunteen demokraattisen muutoksen mahdottomuudesta. (Kyproksen tapauksessa epätoivo johti äärimmäisyysliikkeisiin ja niiden usuttamiin verisiin levottomuuksiin ja lopulta saaren kahtia jakamiseen vieraiden valtojen – Turkin ja YK:n – toimesta.) Ja silti sanat aina ja ei koskaan paljastuvat mahtipontisuudessaan valheellisiksi - mikään sukupolvi ei voi määrätä täysin seuraavan suhtautumista, vaikka vihanpito saattaakin jatkua kauan viholliskuvia aktiivisesti tuettaessa ja rauhankasvatuksen kompastellessa tuskin alkeistasollakaan. Mutta maailma ympärillä muuttuu, eikä mikään elämänalue pysy erillään toisten elämänalueiden muutoksesta. Samalla kun myötätunto kotinsa jättämään joutuneita kohtaan pysyy, lujittuu myös ajatus siitä, ettei menneen saa antaa dominoida nykypäivää – esimerkiksi kun (niin Suomessa kuin täälläkin) ajattelee rajan taakse jääneitä kyläsiä, ei voi kuin ajatella sitä, miten kylät tyhjenevät, eläköityvät ja mökkiytyvät rajan omallakin puolen. Vihanpito joidenkin kylien takia, jonkin kauan sitten tapahtuneen takia, alkaa tuntua aikaa myöten kummalliselta ja häiritsevältä.

Ja eikö se, ettei menneen ylitse kyetä pääsemään, ettei osata antaa anteeksi ja todeta kaiken vain menneen pahasti pieleen (ja molempien puolien sekä runsaan ulkopuolisten määrän osallistuneen tyhmäilyyn suuressa mittakaavassa), tarkoita vain uusia kärsimyksiä ja vihan ja pelon kierteen jatkumista ikävästi hiertävänä? Onko se oikeasti sankarillisempaa kuin yritys ystävystyä, solmia suhteita ja tuijottaa vaihteen vuoksi tulevaisuuteen menneen sijasta?

Täällä liikkuessa ja näihin asioihin törmätessä alkaa ajatella aivan uudella tavalla sitä, kuinka akuutisti rauhankasvatusta oikeastaan tarvittaisiin. Mikä ihmeen mahti saa valtiot pokkuroimaan sillä tavalla? Miten voi olla mahdollista, että lasten koulukirjoihin painetaan hirvittämän asenteellisia kuvauksia historiallisista tapahtumista monissa maailmankolkissa? Miksi vanhemmat tahtovat tieten tahtoen ruokkia lapsissaan käsitystä, että oma suku on kärsinyt marttyyrin kohtalon ja että syylliset ovat aina jotkut muut toisaalla (ja että on helppoa osoittaa täsmällisesti ketkä ja että on vain oikeutettua pistää heidät kärsimään tästä)? Miksi he sallivat lapsensa kasvaa ajatusmaailmaan, jossa vieras pelottaa ja uhkaa silkassa tuntemattomuudessaan? Ikäviä asioita tapahtuu, mutta mitä hyödyttää nyhtää niistä irti kaikki epätodennäköisetkin kerrannaisvaikutukset käsittämättömällä itsepäisyydellä? Ketä pelko ja viha kasvattavat parempaan suuntaan?

En vielä osaa sanoa, käymmekö täällä oleskelumme aikana päiväretkellä rajan toisella puolen. Tavallaan mahdollisuus tekisi mieli käyttää, mutta toisaalta, jos sinä päivänä sattuu puhkeamaan mielenosoitus, emme enää pääsisi takaisin tälle puolelle. Ehkä toinen puoli on eri reissun paikka. Ainakin nyt saaren historiasta ja sen asukkaiden nykykäsityksistä enemmän lukeneena on paljon vaikeampaa ajatella mustavalkoisesti, että Turkin armeija yksinkertaisesti valloitti osan itsenäistä valtiota ilman syytä, vaikka toki operaatio olikin varsinainen kaaos ja sisälsi paljon kummallisia elementtejä, ja että sen vuoksi Kyproksen turkkilaisen osan sietääkin olla vailla kansainvälisen yhteisön tunnustusta. Kummallinen rangaistus, jotka kohdistuu muihin kuin niihin, joiden toimesta asiat alkoivat alun perin mennä pieleen (tämä joukko on paljon laajempi kuin pieni kyproksenturkkilainen vähemmistö)! Turkkilainen osa olisi suostunut viimeisissä vakavissa neuvotteluissa saaren yhdistämiseen, mutta eteläiselle puolelle aloite ei kelvannut, koska täällä on totuttu pitämään kiinni tarinasta, jonka mukaan turkkilaiset tulivat tänne täysin aiheetta ja yksinkertaisesti varastivat ja valloittivat kyproslaista omaisuutta, ja että tuo omaisuus olisi yhdistäytyessä palautettava nyt takaisin alkuperäisille omistajilleen – ilmeisesti täysin välittämättä niistä, jotka ovat asuneet noita kyliä ja taloja viimeiset kolmekymmentä vuotta. (En osaa sanoa, kuinka hyvin koululaiset täällä etelän puolella on taustoitettu esimerkiksi tiedoilla suur-Kreikka -hankkeesta ja sen innoittamista täysin katastrofaalisista sotaretkistä Turkkiin, jotka ymmärrettävästi kiristivät saaren asukkaiden suhteita ja petasivat pohjaa Denktashin vakuutteluille, etteivät kreikkalaiset ja turkkilaiset koskaan voisi elää yhdessä sovussa ja ettei mitään kyproslaisia edes olekaan – aaseja lukuun ottamatta.)

Kuten useimmiten jonkin maankolkan historiaan tutustuessa, nytkin tuntuu siltä, että olisi parasta, jos menneet yksinkertaisesti pystyttäisiin myöntämään hölmöilyksi ja kyettäisiin antamaan anteeksi viholliskuvien maalaileminen, kulttuurinpesuhankkeet (kuten nimien jyrkkä kreikkalaistaminen ja turkkilaistaminen), manner-turkkilaisten massiivinen muutto saaren pohjoisosaan (ironista kyllä, turkinkyproslaiset ovat taas pienenä vähemmistönä asumallaan maalla ja joutuvat maksamaan siitä kalliisti kansalaisuudellaan maassa, jota mikään muu valtio Turkin lisäksi ei tunnusta) ja niin edelleen. Jotenkin vain se, että saaren eteläpuolen väestö on korkeimmin koulutettua koko maailmassa (ja vielä lähestulkoon täysin ulkomailla koulutettua), sopii hirvittävän huonosti itsepäisyyteen, jolla toiseen puoleen saarta suhtaudutaan.

Kaikki kaipaavat yhtenäistymistä, mutta sen ehtojen asettaminen kaikkia tyydyttävällä tavalla tuntuu täysin mahdottomalta. Eikä kukaan näytä haluavan luopua vaatimuksistaan, vaikka tilanne piinaa jokaista. Kuinka kummallista. Miten ihmeessä voi olla niin, että kasvonsa näyttää voivan menettää toimimalla kohtuullisesti ja ottamalla huomioon toisenkin puolen näkökannan ja ne yksittäiset ihmiset, joiden elämänkohtalo on punoutunut epäonnisiin tapahtumiin? Jotka ovat tarttuneet aikaa sitten mahdollisuuksiin, jotka on esitetty heille tietyllä tavalla, ongelmattomina ja oikeutettuina, ja jotka ovat sittemmin kasvaneet elintapaansa ja kyläänsä kiinni uudessa maassa tai syntyneet tuohon olosuhteeseen – siitä ei kai kukaan voi olla vastuussa ja siten ansaita siitä rangaistusta? Ja samalla maaseutukylissä talot rappeutuvat, seisovat tyhjillään vuodesta toiseen, kaupunki rakentuu tiheäksi, moottoriteiden ympärille kuroutuu huvilamatto ilman mitään hyötykasveja, joka puolella on puolivalmiita taloja myytävänä englanninkielisin kyltein.

Vähä kerrassaan ympäröivä seutu käy tutummaksi. Lähdemme tutkimusretkille valoisan aikaan, tungen taskuun kymmenen euron setelin ja Vompatti omaansa avaimen. Käyskentelemme vuoroin ylä-, vuoroin alarinteen suuntaan, ovesta eteenpäin tai keittiönikkunoiden suuntaan. En osaa sanoa, etsimmekö jotakin erityistä. Ehkä kyse on enemmän siitä, että olemme tottuneet kävelemään ajan kuluksi, sekä siitä, ettemme pidä näistä uusista huviloista ja niiden väliin tehdyistä teistä, joiden jalkakäytävien keskelle on istutettu leveitä pikkupuita, joiden vuoksi jalkakäytävällä ei oikeastaan voi kävellä, jos on metriä pitempi. (Ehkä jalkakäytävät on määrätty kaavoituksessa pakollisiksi – ketään muuta niiden käyttökelvottomuus ei joka tapauksessa näytä häiritsevän, koska kaikki muut liikkuvat autolla paria koiranulkoiluttajaa lukuun ottamatta.)

Olenkohan maininnut huviloista aiemmin? Ne ovat täällä ilmeisesti suurta huutoa. Ne eivät näytä oikeastaan mistään kotoisin olevilta vaan ovat kummallinen sekoitus espanjalaisia maaseututaloja, luostarin sisäpihan käytäviä, amerikkalaisia kirjastoja ja floridalaisia soramurskepihoja. Jykevyys kuvaa sanana näiden rakennelmien tyyliä ehkä parhaiten. Siinä missä maaseutukylien perinteisissä suurissakin taloissa on jaksettu kiinnittää huomiota yksityiskohtiin ja rakentaa esimerkiksi siro pieni parveke sisäänkäynnin yläpuolelle, huviloissa ei taatusti ole mitään siroa, koska kaikki on koottu betoniharkoista. Ja se, mikä ei ole koottavissa betoniharkoista, kuten ovet, ovat muovia. Muovioven kruunaa muuten jykevässä rakennelmassa kooltaan ja teholtaan paremmin päivänkirjaan soveltuva lukko.

Oikeastaan minun ei pitäisi kummeksua näitä taloja yhtä paljon kuin niiden pihoja. Siinä missä maaseututalon piha on käytännön sanelema – pergolassa kasvava viiniköynnös varjostaa ja tarjoaa rypäleitään, nurkalla rehottavat rosmariini, sitruuna ja kirsikkapuu, pelargonit kukoistavat vanhoista tahinapurkeista ja oliiviöljytynnyreistä tehdyissä ruukuissaan ja pergolan varjossa on hyvä nyplätä pitsiä – huvilan piha ei sisällä mitään hyödyllistä. Sen maaperä on ajettu täyteen kivimurskaa, johon polut on merkitty laatoitetuin, kaartelevin käytävin. Kivimurskaan painettujen renkaiden sisään on tuotu hieman multaa, josta käsin agaavet tai muut mehikasvit, kaarelle polun yli ohjatut köynnösruusut tai bougainvilleat ja valtavan kokoisien kukkiensa alla liian kuumassa ja kuivassa nuokkuvat teehybridiruusut punkeavat. Vaikutelma virittyy hyvin minimalistisesti ja visualistisesti. Taloa pihoineen ympäröi betonimuuri, jonka tehoa alleviivaa muurin yli puskeva, neliömäiseksi leikattu piikkipensasaita.

Kuten runoilija Niki Marengou kirjoittaa, nämä ovat taloja ja puutarhoja, jotka on nähty satelliittikanavien saippuasarjoissa. Ne näyttävät laskeutuneen tähän kumpuilevaan, vuokkoja kukkivaan carobmetsien rinteeseen valmiina mattona suoraan avaruudesta (siitäkin huolimatta, että näemme ja kuulemme päivittäin ympärillämme kymmeniä luksushuviloiden rakennustyömaita ja tiedämme siten, että huvilat rakennetaan legopalikoiden tapaan pinottavista betoniharkoista paikan päällä).

Huvilamatossa on yksi hyvä puoli: se ei jatku vielä silmänkantamattomiin. Meidän tarvitsee kävellä vain pari korttelia mihin muuhun suuntaan tahansa kylän suuntaa lukuun ottamatta, ja äkisti viimeinen luksushuvila tai sellaisen rakennustyömaa seisoo muuriensa suojassa jättömaan reunalla. Oikeastaan tuntuu aika huvittavalta sanoa tuota maankäytön tyyppiä jättömaaksi – kyseessä on selkeästi entinen maanviljelysmaa. Täällä peltoja rytmittävät viljelysten keskellä usein ryhmyisinä ja ehtymättömän sympaattisina seisovat carobpuut. (Carob on ollut pääasiallinen vientituonti satakunta vuotta sitten, jolloin teollisuus käytti sitä filmeihin, lääkkeisiin ja kosmetiikkaan. Sitä on kutsuttu tuolloin Kyproksen mustaksi kullaksi. Ei ihme, että carobpuita seisoo kaikkialla!) Mutta näitä peltoja ei kukaan enää viljele, ja huolimatta tiuhaan isketyistä kylteistä, joissa kielletään ankarasti jättömaan käyttäminen kaatopaikkana, carobrinteiltä voisi helposti haalia sisustuksen pieneen kämppään sekä räikeästi väritetyn lumppuvaraston.

Carobrinteitä halkovat vanhat tiet, osittain umpeenkasvaneina, osittain mopoilevien pojannaskaleiden aukiajamina. Läheltämme motarin kupeesta, vesitornin juurelta lähtevä maaseututie luovii suoraan kohti kylän kirkkoa. Ennen moottoritietä se on ehkä ollut ylempien kukkuloiden asukkaiden kirkkotie. Nämä tiet tuntuvat paljon kiinnostavammilta kuin asfaltoidut tai laatoitetut kylätiet, sillä kylän liikennesuunnittelu on toteutettu brittiläiseen malliin kiemurtelevia umpikujia suosivaksi. Ehkä tarkoituksena on ollut estää turha läpiajo, mutta kun kylästä ei ole saatavilla karttaa ja vain muutama kokeilemistamme teistä on vienyt minnekään muualle kuin pussiperään räkyttävine pikku pihapiskeineen, moinen suunnittelu estää tehokkaasti myös rakennetulla alueella kävelemisen. Carobrinteen tiet taas tuntuvat aina vievän jonnekin: kirkolle, joelle, naapurikylään, taloon mäenharjanteella…

Sen lisäksi niitä kävellen saa jonkinlaisen käsityksen seudun kasvillisuudesta ja eläimistöstä. Linnut viihtyvät jättömaalla paremmin, heinäsirkat lentää surahtavat pakoon tallustaessamme, maarianohdakkeet, Oxidalis pes-capraet ja kukkiaan säästelevinä vielä tunnistamattomat sipulikasvit kurottautuvat kohti kevättä. Maa tuoksuu samalta kuin Suomessa juhannuksen tienoilla, hieman lämminneeltä. Eikä tieltä löydy samanlaisia surullisia eläinlöytöjä kuin kovilta, autoilluilta teiltä – kuten auton litistämänä kuollut kahden vaaksan pituinen pullea, mulkosilmäinen lisko.

Jättömaalla saa kulkea aivan yksin, ellei sitten näe tietä huristavia mopopoikia. Teinipojat, jotka kai yrittävät tehdä ennätystä yhden liikkuvan mopon päälle kasaksi ahtautumisessa, näyttävät käyttävän jättömaita ainoina lisäksemme. Ja silti, aurinko paistaa, linnut laulavat pesimälaulujaan puissa, villapaidan voi jättää kaappiin palelematta.

On hauskaa leikitellä ajatuksella, kävelisikö täällä joku muukin, jos jättömaa varsin hyvine hiekkaisine tienurineen nimettäisiin puistoksi. Tuskinpa, koska ne puistot, joihin olemme törmänneet, eivät tunnu houkuttavan liiemmin yleisöä. Eikä ihme, sillä ne muodostuvat ehkä aarin kokoisesta tasaiseksi jyrätystä maasta, joka on päällystetty laatoilla ja johon on parin penkin lisäksi istutettu muutama suurempi puu, yleensä palmuja. Myös luksushuviloiden liepeille pystytetyt lasten leikkipuistot näyttävät hylätyiltä: Niihin vie kyllä kivetty polku ja ne on valaistu miniatyyrikatulampuin ja aidattu erotukseksi ympäröivästä jättömaasta, mutta hoitamattomina ja käyttämättöminä ne ovat joutuneet hillittömän putkikasviston peittämiksi. Putkikasvit voivat olla esimerkiksi Ammi majusta, jota Suomessa viljellään. Keinujen istuimet uppoavat narujen varassa syvälle viime vuoden kuivaan kasvustoon, keinulaudasta pilkistää esiin ainoastaan korkeampi pää turvakahvoineen, maanpinnassa vihertää jo tämän vuoden kasvupurskaus.

Koko alueessa on oikeastaan jotakin kumman uneliasta ja autioitunutta, vaikka luksushuvilat ovat vasta muutaman vuoden ikäisiä. Ainoastaan kylänraitilla, jossa vanhat pienet talot tönöttävät, voi nähdä mummon huojahtelevan pihan poikki tai kahden keski-ikäisen naisen kahvittelevan ja neulovan villapaitaa pergolassa. Muuten kaikki ulkona nähdyt ihmiset ovat raksaäijiä, jotka haisevat vanhalta viinalta jo muutaman metrin päästä ja joiden vakkariunivormuun kuuluu likainen pipo, collegepaita ja verkkarit.

Ehkä kaikki asukkaat pakenevat päiviksi kaupunkiin moottoritietä? Sillä luksushuviloita näet markkinoidaan: Vain viidentoista minuutin ajo moottoritietä kaupungin keskustaan! Oma liittymä suoraan kylän päätielle! Lähellä brittien sotilastukikohtaa!

Tuntuu hullunkuriselta asua paikallisessa Espoossa.

Kuljettuamme koko päivän ensin aasitarhassa ja sitten puoliksi hylätyissä vuoristokylissä Troodosvuoriston reunamilla nälkää ja pissahätää ei voi välttää. Seuraamme viittaa kafeneion, kahvila. Kun viitta jakautuu useisiin kahviloihin osoittavaksi, valitsemme lähimmän, sen jonne viitta nimeää myös keraamikon. Pienellä umpikujalla Lofoussa ei näy mitään kahvilaksi tunnistettavaa, vaikka viitta sinne osoittaakin. Pottery lukee sentään erään sisäpihan ovenpielessä, ja Vompatti menee kysymään, pitävätkö he kahvilaa vai eivät.

”Kahvia”, toistelee vanha ukko, huutaa mammalle ja alkaa järjestää pöytää keskelle sisäpihaa. Pöytäliina, kukkamaljakko, kolme tuolia, kas niin, istumaan, olkaa hyvät. Mitään menua ei ole. Tilaamme kahvin lisäksi mehun ja teen. Vanhukset eivät puhu juurikaan englantia, joten kreikan minimalistisesta harjoittelusta koituu yllättävää hyötyä. Kesken juomiemme odottamisen ukko keksii, että toisaalla pihassa olisi auringonläikkä. Hän viittoo meidät toiseen pöytään ja kutsuu mamman pyyhkimään sen rätillä. Edaksi, edaksi, sanoo mamma ja hymyilee aurinkona. Ukon paitoja roikkuu pyykkinarulla vieressämme, makuuhuoneen ovet avataan, jotta pääsemme katselemaan vanhoja pylvässänkyjä ja mustavalkoisia, piirongeille aseteltuja valokuvia suuressa, holvatussa huoneessa. Yhdessä kuvista on vanha mummo aasinsa kanssa maantiellä. (Siitä tulee mieleen oma isomummoni Selma, joka oli painunut kokoon pieneksi ja kiukkuiseksi rusinaksi sataa lähestyessään, ja jolla oli äidin lapsuudessa lypsykuttu, jonka kanssa Selma käveli naapurustossa.)

Talo on selkeästi vanha, mutta vastikään kunnostettu. Saammekin selville, että talo on ollut miehen suvulla ainakin kaksisataa vuotta ja että se on remontoitu viisi vuotta sitten. (Kummallista, miten pitkälle elekielellä, kynällä ja paperilla ja muutamilla yhteisillä sanoilla päästäänkään!) On hyvä kuulla, että Lofoussa, josta on tullut suosittu kesänviettokylä kaupunkilaisille, sentään jokin vanhoista, remontoitavista taloista sentään on mennyt perinteiselle suvulleen. Vanhukset vaikuttavat kovin ylpeältä talostaan.

Kun juomat saapuvat, kysymme varovasti, löytyisikö jotakin syötävääkin. Ajattelemme ehkä voileipää tai kirsikkapiirasta, jotakin pientä, nälkää sivuun hetkeksi työntävää. ”Kati ja fajiita?” sanoo mummo, ja viittoilee meidät sisään keittiöön, jossa meille raivataan istumapaikat nyt takan ympärille. Mummo hakee leipää ja pistää sitä hiilloksen reunalle lämpiämään. Nyökyttelemme innoissamme. Leipää, se käy hyvin! Päällisten osalta alamme selittää toista hyödylliseksi osoittautunutta fraasia: ”Fajiita jaa hortofaagos!” – eli kasvisruokaa. Siitäkös mummo terästäytyy ja kyselee, ketkä meistä ovat kasvissyöjiä. Hän on näet itsekin. Sitten hän selittää jotakin uskonnosta, eli kenties hän on kasvissyöjä uskonnollisin perustein. Mummo tivaa, olemmeko Romaniasta ja katolilaisia. Suomi vielä menee, mutta uskonnon kanssa ottaa koville. Koetamme selittää luterilaisuutta, mutta eihän siitä mitään tule. (Katson parhaaksi myös olla mainitsematta, etten pidä institutionalisoiduista uskonnoista. Pakanuus voisi järkyttää mummoa jo liikaa.) Lopulta Vompatti nyökkää katolilaisuudelle, jotta luterilaisuudesta koskaan kuulematon mummo pääsee uteliaisuudestaan.

Leipien valmistuttua meidät kutsutaan mummon keittiönpöydän ääreen. Pöytään on katettu suurieleisesti isot lautaset yksille leiville. Kiitämme ja istumme. Mummo jakaa leivät ja loruttaa niiden päälle oliiviöljyä ja sitruunamehua. Sitten hän tarjoaa palanpainikkeeksi keitettyä kukkakaalia. Mikä ettei, toteamme ja nyökyttelemme mummon tarjoukselle. Ukko lähetetään juoksemaan liitereitä, ja kun hän palaa takaisin purkkeja kourissaan, tajuamme päässeemme kotisäilykkeiden äärelle.

Tässä vaiheessa minua alkaa hieman hirvittää. On näet selvää, ettemme istu kahvilassa tai ravintolassa, vaan jonkun keittiönpöydässä. Mummo kaivelee jääkaappia selvästi vähän tuskaisena siitä, ettei tarjottavaa niin paljon löydy. Me olemme vain kävelleet heidän kotiinsa sisään ja kysyneet, olisiko kahvia tarjolla, ja alkaneet sitten sen jälkeen vaatia syötävää, ja vieläpä kasvisruokaa. Jestas! Ja nyt mummo ja ukko juoksevat meille sataa eri pientä näykittävää alkaen eilisistä kaalikääryleistä ja päättyen ukon juomaspriimarinoituihin mustiin oliiveihin, jotka maistuvat pelkästään kotipolttoiselta viinalta. Ukko kaatelee meille pieniin laseihin tuikeaa kotipolttoistaan ja tulee lähetyksi hakemaan lisää säilykkeitä. Ja vaikka mezepöydässä idea on, ettei kaikkea olisi tarkoitus syödä loppuun, mummo vahtii, että hänen pöytänsä antimet syödään loppuun – samalla kun ukko kantaa pöytään yhä lisää täytettä.

”Voi hemmetti, miten me tästä selvitään?” tuskailen pöytäkumppaneilleni. Napaketun mielestä kaikki on okei, koska vanhukset itse kutsuivat meidät sisään ja selvästi nauttivat tarjoilemisesta, Vompattia taas surettaa maksun aika – vanhukset saattavat loukkaantua verisesti, jos heidän vieraanvaraisuudestaan aletaan tarjota hintaa, ja toisaalta, jos he odottavatkin rahaa, emme voi vain kiittää ja kävellä ulos. Rahaa on tarjottava, mutta jotenkin hienotunteisesti, ja yhteisen kielen puuttuessa tuon hienotunteisen muodon löytäminen kuulostaa kovalta vaatimukselta. Alamme myös olla aivan täynnä, kun näen mummon kaivavan kaapista paistinpannun esiin.

”Tämä vielä, mutta sitten liinat kiinni”, sovimme. Auto on saatava vietyä vuokraamoon tiettyyn kellonaikaan mennessä, eikä se onnistu, jos jäämme vielä pidemmäksi aikaa. Istumme pöydässä, syömme, mietimme, kuinka keskeyttää mummo. Lopulta vedämme tuoleja taaksepäin ja pitelemme vatsojamme ja nyökytämme ja sanomme: ”Efkharistoo, edaksi, edaksi!”

Luojan kiitos fraasimme kiitos okei okei tulee tulkituksi riittämiseksi. Mummo paistaa vielä vähän munakoisoja öljyssä, mutta sitten tarjoilu pysähtyy. Nousemme varoen seisomaan ja Vompatti kaivaa esiin lompakon. Mummo ja ukko neuvottelevat, ja päätyvät lopulta veloittamaan meiltä kaksikymmentäviisi euroa. Sen määrän olemme epäilemättä myös syöneetkin! Mikä helpotus, että kaikki järjestyy niin sujuvasti. Mummo kutsuu meidät vielä keramiikkamyymälän puolellekin ja esittelee viehättäviä, maalaistyylisiä punasaviesineitä, hilloja, säilykkeitä ja kuivattuja yrttejään. Myymälässä roikkuu seinällä hänen äitinsä perinneasu, hyvin samanoloinen kuin suomalaiset kansallispuvut: raidallinen liivihame, valkoinen pellavapaita. Yksinkertainen maalaiselämä on tainnut tuntua aika samanlaiselta täälläkin, ellei lasketa sitä, kuinka satoajan saa venytettyä vuodenkierron ympäri – talvellakin kasvaa parsakaali, mangoldi, salaatti ja kyssäkaali.

Pyydän saada ottaa vanhuksista vielä kuvan ennen lähtöä. He ilahtuvat silminnähden ja asettuvat poseeraamaan myymäläänsä.

Kun kuljemme kapeita portaita alas kylän keskustaan, Napakettu huomaa aurinkolasiensa unohtuneen. ”Mutta niitä ei mennä hakemaan”, hän korostaa. Pallottelemme ajatuksella, että kenties vanhukset lähtevät juoksemaan niitä jälkeemme. Olemme puolittain oikeassa, puolittain väärässä. Kierrettyämme kylän masentavan keskustan – taloja on kunnostettu osittain perinteitä kunnioittamatta ja kaikki kylän kahvilat paljastuvat luukuin suljetuiksi kesäasukkaiden viihdykkeiksi, nälkäiset kissanpojat värjöttelevät rappusilla säikkyinä ja kuolemanlaihoina – ja kavuttuamme takaisin ympäröiville kukkuloille, kylän laitamille, vanha silmälasipäinen nainen lähestyy meitä. ”Cats”, hän sanoo ja osoittaa kissoja, joita katselemme. ”Yes”, vastaamme. Sitten hän piirtää voimaviivoja silmistään kissoihin: ”See cats!” Ajattelen hetken, että hän vahtii kissoja, mutta eihän siinä mitään järkeä ole. Sitten hän sanoo vain: ”See!” ja nostaa silmälasinsa nenältään ja heiluttaa niitä ilmassa ja osoittelee meitä. ”Jaa-a, aurinkolasien jääminen on taidettu huomata”, toteamme Napaketulle, joka lähtee hakemaan niitä hölköttäen. Täti nyökkäilee tyytyväisenä ja odottaa kanssamme kadulla, kunnes näkee Napaketun palaavan lasit otsallaan. Kiitämme tätiä kädestä pitäen ja hän jää vilkuttamaan jälkeemme poistuessamme kylästä täysinäisinä.

Vasta suuremmalla tiellä tajuan, kuinka vanhukset ovat tarjonneet meille ruokaa kenties senkin takia, että ovat tienneet kylän kahviloiden sulkeneen luukkunsa koko talveksi. Ja ehkä heistä on ollut hauskaa saada vieraita, jotakin ajateltavaa hiljaisina kuukausina, kun kylä nököttää lähestulkoon autiona, vain muutama remonttityömaa elämää ylläpitäen. Yhtäkaikki tuntuu kummalliselta käydä mummolassa ulkomailla – siltä se kaikki näet tuntuu. Käydä mummolassa, jossa isovanhemmat ovat edelleen hengissä ja uppoutuneina omaan elämäntyyliinsä niin paljon, että vierailut tuntuvat heistä miltei juhlalta, vaikka säilykkeet pitääkin raahustaa liiteristä ja vaikka jälkeenpäin jääkaappi ammottaa tyhjyyttään.

Lemesoksen sekasaunahammamin saunahuoneessa lojuneen miehen sanat palaavat mieleeni, kun makaan sängyssä aamunvirkeänä matkakumppanieni nukkuessa vielä sikeästi. Kuulen kummaa ääntä ja koetan tiirailla ylöspäin, josko kenties huoneemme lämpötuuletin olisi jostain syystä ryhtynyt aktiiviseksi. Jokin kohisee voimakkaasti, vaikka tuuletin näyttää kuolleelta. (Tuntuu perverssiltä, että täällä hataria ja eristeettömiä huoneita koetetaan lämmittää laitteella, jota voisi kuvata kätevimmin seinään ripustetuksi jättikokoiseksi, leveäsuuttimelliseksi fööniksi. Niin kauan kuin istuu juuri föönin alla, se lämmittää, mutta jo parin metrin päässä tuntuu siltä, että vekotin lähinnä ääntelee tehottomasti.)

Jo aiemmin sivuun vetämäni verhon parvekkeelle ja pihalle antamasta näkymästä erottuu keltainen, hieno valo, joka ei vaikuta aivan tyypilliseltä aamuvalolta. Nousen jaloilleni ja tassuttelen ikkunan luo. Näen valon vihmovan maahan voimalla. Mutta tämä ei ole samaa valoa, jota edellisenä päivänä katselemme Akamasin vaelluspoluilta kengät tomuisina ja jalat väsyneinä – silloin pilvet peittävät uhkaavan täyteläisinä koko taivaan lukuun ottamatta pientä aukkoa kauempana meren yllä, ja tuosta aukosta vuotaa valo mereen samanlaisin vinoin vihmoin ja korostunein osuma-aluein joilla sateenkin voi havaita merellä kauempaa; sade- ja pouta-alue eroavat ainoastaan värissään sateen korostuessa tummana, poudan välkehtivän kultaisena. Mutta ikkunasta näkemäni valo ei ole poutavaloa vaan sadevaloa. Aurinko paistaa jumalansormena pihaan pilven raosta ja välkyttää rankkasadetta. Vesi putoaa Polisin kaupunkiin suihkun voimakkuudella ja moukaroi parvekkeen kaidetta, vastapäistä taloa pienine peltotilkkuineen ja lehtiään heiluttelevia palmuja.

Kun muut viimein heräävät, he eivät meinaa uskoa sataneen, olemmehan juuri kuulleet hammammiehen voivottelevan sateiden viipymistä ja ilmastonmuutoksen vaikutuksia saarella. Mutta lätäköt parvekkeella puhuvat omaa kieltään ja ilma ulkona osoittautuu kostean lämpimäksi. On helppoa ymmärtää, että Akamasilla kasvatetaan sitrusten lisäksi banaaneja. Seitsentoista-asteinen meri lämmittää niemimaata ja saalistaa sateet jyrkillä korkeuseroillaan. Juuri täällä ei tietenkään ole vedenkeräyspatoja, vaan vesi imeytyy viljelmiin. Siksikö hammammies ei puhu maatalouden vaikeuksista kuivuuden kanssa vaan pelkästään suihkun rajoittamisesta kahteen kertaan viikossa ja turistien haluttomuudesta hyväksyä tuollaisia rajoitteita?

Vilkutamme hotellin väelle hyvästit ja survoudumme autoon. Alamme etsiä tietä vuorille. Karttaan monet teistä on merkitty värillä ”loose surface road”, emmekä osaa sanoa, millaisessa kunnossa ne ovat aamun sateen jäljiltä. Ajaessamme vuorille päin tajuamme ajavamme paitsi ylös, myös pilviin. Kaikki huiput kohoavat näet paksuun sumuun. Hämmästykseksemme kaikki hiekkateiksi merkatut tiet on asfaltoitu. Niinpä meidän ei tarvitse jäädä Stavros tis Psokasin metsäaseman polulle vaan voimme jatkaa matkaa suunnitelman mukaan. Seetrilaaksoon vievä vaikeaksi kuvattu väylä näyttää asfaltoidun aivan äsken – asfaltti on paksua ja aivan tasaista sekä hyvin mustaa, siinä ei vielä näy pientäkään kulumaa. Mikä tuuri!

Alhaalla laaksossa seetrit seisovat jo erottuen muista puista rajusti. Ilma on kostea, paksu ja täynnä havujen aromeita. Toisin kuin kaikkialla muualla vaelluspaikoissamme, linnut jäävät vaiti. Onko se merkki jostakin? Ainakin taivas näyttää puolipilviseltä eikä erityisen myrskyisältä, joten lukitsemme auton ja lähdemme kiipeämään E4-kävelyreittiä Tripylos-vuoren huipulle. Paikallinen seetri kohoaa ympärillämme metsinä. Se on hakattu muualta saarelta laivanrakennustarpeiksi, ja vain tänne takamaille on jäänyt laaksollinen itsekylväytynyttä metsää. Toki seetriä on nyttemmin ekologisen liikkeen saatua jalansijaa istutettu takaisin entisille kasvupaikoilleen, joilla edellinen metsänhoidollinen sykli on toteutettu vierasperäisillä puulajeilla. Seetri ei viljelymetsän kannalta ole mikään ihannepuu, koska se kasvaa hyvin hitaasti. Mutta toisaalta, paikallinen vuoriston aluskasvillisuus ja eläimistö vaatii seetrin tuekseen, ja Kyproksella turismi on metsäteollisuutta tärkeämpi tulonlähde.

Siinä missä valoisaa kuivaa kangasta asuttavat mustamännyt ovat mustanpuhuvan kilpikaarnaisen ja tanakan runkonsa yllä savannipuun tavalla tasalatvaisia, koristeellisen kiemuraoksaisia ja leveitä, ja muodoltaan enttimäisen ilmaisuvoimaiset Pinus brutiat hieman samanoloisia, joskin käpyjään hassusti lehvästötason alapuolelle roikuttavia, seetrit tuottavat aivan toisenlaisen metsänäkymän. Nuoret puut kasvavat korkeutta kapeina ja hentoina. Koska seetrillä (ssp. brevifolia) on täällä hyvin lyhyet neulastupsut, jotka muistuttavat muodoltaan lähinnä lehtikuusen neulasia, nuoret puut vaikuttavat hassuilta risuilta, joihin on kirjailtu kovin vähän vihreää tupsuittain. Katsoessa yhteyttävän lehtimassan määrää on helppo ymmärtää, miksi seetri kasvaa hitaasti. Vanhetessaan seetri muuttuu aivan toisen oloiseksi. Sen oksat kasvavat vaakasuoraan pituutta samalla kun sen latva venyy korkeutta. Sivuoksat saattavat olla hyvinkin paksuja, mutta edelleen niitä peittää tuo lyhyiden neulastupsujen turkki. Jossain vaiheessa tuuli vääntää latvan mutkalle tai puu kasvattaa latvastaan laakean pöydän.

Seetrejä katsellessa ei voi olla miettimättä, juuri näitäkö puita kuvataan vanhoissa kiinalaisissa maisemamaalauksissa (seetrihän kasvaa Himalajalla ja olisi voinut sieltä tulla kuljetetuksi Kiinaan) ja matkitaan bonsaita muotoon sidottaessa. Seetrimetsässä helkähtää silloin tällöin satunnainen tianen, muuten metsä vaikenee. Korkeammalle kavutessa saa nähdä, kuinka pilvi pyyhkii tien ja metsän poikki pyörteilevänä sumuna. Ilmeisesti sumua saadaan usein, koska seetrien runko ja vaakaoksat ovat ylempänä aivan erilaisten jäkälien ja naavojen peittämät. Puiden alla on varjoisaa ja kaikki värit noudattavat niukkaa skaalaa rungon tummanharmaasta naavojen vaaleiden harmaanvihreiden kautta vanhojen neulasten myrkynvihreään ja nuorten neulasten tummaan ruohonvihreään.

Tripyloksen huipulta ei aukea näkymiä seetrilaaksoon, koska vuorten välistä vuotaa laaksoon paksua sumua. Näemme seetrit kymmenen metrin päässä, mutta sen jälkeen kaikki on valkeaa, pyörteilevää puuroa, ja kun kosketan pipoani, voin huomata senkin keränneen kosteutta helminä pinnalleen. Laskeuduttuamme autolle pilvet ovat kadonneet ja maisema hehkuu iltapäivän voimakasta valoa.

Seetrilaakson jälkeen auto alkaa välkyttää monitorissaan ”service due”, ja pysähdymme hyväksi toviksi tuskastelemaan tilannetta. Emme ensin löydä konepellin avausvipuakaan. Lopulta keksimme, että kenties bonnet tarkoittaa konepeltiä, ja pääsemme tarkastelemaan moottoria. (Onkohan niin, että bonnet ja boot ovat brittienglannin vastineet Napaketun tuntemille amerikanenglannin sanoille hud ja trunk?) Mutta öljyt ovat kohdallaan, tankki täysi ja jäähdytinkin kunnossa eikä mikään osa savua tai pidä kummaa ääntä. Lopulta soitamme autonvuokraamoon, josta kerrotaan, että voimme ajaa kyllä eteenpäin, auto kun kinuaa vain vuosihuoltoaan tai jotakin vastaavaa tietyn kilometrimäärän jälkeen vaadittavaa perustarkastusta. Se tuntuu melkoiselta helpotukselta sen jälkeen kun on katsellut jyrkillä vuoristoteillä keskellä sankkoja, kylättömiä metsiä monitorin vilkuttelemaa jakoavaimen kuvaa.

Tie jatkuu eteenpäin Kykkosin luostariin. Napakettua innostavat sen ikonit ja mosaiikit, ja me Vompatin kanssa retkeilemme luostarinpihalla ja hieromme tuttavuutta muutaman nuoren kollikissan kanssa. Etsimme kirkon sisäänkäyntiä ja saamme museon lipunmyynnistä neuvon mennä alempaan kerrokseen. Löydämme raollaan olevan oven, Vompatti ottaa kunnioittavasti hatun päästään ja astumme sisään – viinakauppaan! Tokihan sitä on monesti lukenut, kuinka luostareissa pannaan olutta ja käytetään viiniä, mutta jotenkin silti onnistun hämmentymään siitä, että astuttuani sisään katse maahan luotuna (mistä sen tietää, mistä kaikesta uskikset loukkaantuvat) ja nostettuani varovasti katseeni, kohtaankin pitkät rivit siististi aseteltuja viina-, viini- ja likööripulloja. Ostamme luostarin hunajaviiniä pullon ja kuulemme, että täällä asuu suomalainenkin munkki, isä Vasilikos. Löydämme toki myös kirkon, joka on ortodoksiseen tapaan hyvin kruusattu ja tuoksuu suitsukkeelle. Papit järjestelevät jotakin ikonostaasin takana ja kutsuvat sinne myös virttyneeseen villapaitaan ja verkkareihin pukeutuneen huoltomiehen. Se kaikkein pyhimmästä, ajattelen remonttikolinan ja paukkeen siivittäessä näköhavaintoja ikoneista, kultaisista kyntteliköistä ja laivoista. Kaikkein pyhintäkin pitää huoltaa.

Viisikymmentä metriä luostarista kohoavat monet turistirihkamakaupat. Niissä luostarin alkoholituotteet maksavat kaksi kertaa enemmän kuin munkeilta ostettaessa.

Kykkosta matka jatkuu kohti Moutoullasin ja Pedoulasin kirkkoja, jotka on listattu Unescon maailmanperintökohteiksi sisustuksensa takia. Valitettavasti emme pääse näkemään kummankaan sisuskaluja, sillä talosta, josta muuten lukitun Moutoullasin kirkon avainta pitää kysyä, tulee ulos viiksiäijä huutelemaan, ettei sitä avainta hänellä on, se on kylän kahvilassa, ja kahvilassa taas pyynnöstä tyrmistyneet ukot vilkaisevat hetken toisiinsa ja ilmoittavat sitten, ettei kirkon katsominen tänään kyllä onnistu, tulkaa huomenna. (Tie Moutoullasiin on surkea, joten ukot voivat rauhassa olettaa, ettemme toiste aja kuulemaan samaa kehotusta.) Pedoulasissa taas kirkon ovessa ilmoitetaan suoraan, että sisuskalut pääsee näkemään vain osallistumalla sunnuntain messuun.

Pedoulasissa ilta hämärtää jo emmekä ole kaukaisen lampaanjugurttiaamiaisen jälkeen syöneet muuta kuin kolmeen pekkaan levyn suklaata sekä muutamia paikallisen lajikkeen hämmentävän makeita appelsiineja. Onneksi Rough Guide osaa suositella kaupungin ulkopuolista, jo kuusikymmentä vuotta toiminutta, kotiruokaa tarjoavaa perheravintolaa, jolla on hassu englanninkielinen nimi, Harry’s Spring Water Restaurant. Paikka osoittautuu lyömättömän pittoreskiksi. Omistajat, keski-ikäinen lihava ja äärimmäisen sympaattinen pariskunta, kuulustelevat viereisessä pöydässä perheen tyttären englanninläksyjä, kaikki ruoka on hyvin maustettua ja ravitsevaa ja talon viini ja cherry brandy luonteikkaita.

Ruokailu tapahtuu ulkoterassin sivuun kyhätyssä äärimmäisen pienessä sisäravintolassa, joka on käytännössä lämmitetty lasihuone. Sinne mahtuu kaksi muoviliinoin päällystettyä pöytää, sohva ja televisio. Umpinaisella pohjoisseinustalla seisovat hyllyjen päällä uusiokäytettyihin viiden litran tahinasankoihin istutetut erilaiset pelargoniat. (Tämä on ensimmäinen kunnon pelargoniakokoelma, johon törmään tällä saarella. Odotin toista – esimerkiksi Ischialla selvästi harrastettiin pelargoneja, mutta täällä melkein kaikki näkemäni pelargonit ovat niitä samoja tylsiä hybridejä, joita myydään Suomessakin torilla halvalla.) Yhdestä sankosta kiipeilee seinälle suuri hienohelma, ja ruukkujen sivuille on aseteltu valokuvia: aikamies vanhan äitinsä kanssa, sama aikamies vielä vanhempana yksin, pariskunnan hääkuvia, kuvia tyttärestä nuorempana. Tähän kaikkeen tuntuu ihmeelliseltä törmätä kaikkien niiden laskelmoitujen turistipaviljonkien jälkeen, joita täällä lähinnä näkee.

Ostamme mukaan cherry brandya ja kysymme parasta tietä Lemesokseen. Alkaa olla jo yö emmekä tahdo eksyä matkalla kotiin. Mies selittää ja elehtii ja toteaa sitten, että on hyvä ajosää – ei sada eikä tien pintakaan ole jäässä, vaikka onkin talvi. Kun astumme ulos ravintolasta ravittuina ja virkeinä, sumua voisi leikata saksilla. Mutta ravintola seisoo puron vieressä, ja ounastelemme sumun johtuvan siitä. Se on erehdys. Ajamme seuraavat parikymmentä kilometriä kävelyvauhtia sumussa, jossa tien etenemissuuntaa joutuu lähinnä arvaamaan. Kaukovalotkin piirtävät eteemme vain välkehtivää pilvimassaa. Vasta kun pääsemme suuremmalle tielle, johon on maalattu valkoiset pientareen ja kaistojen viivat ja joka on reunustettu toiselta laidalta punaisin, toiselta valkoisin heijastein, uskallamme toivoa pääsevämme yöksi kotiin.

Se seikka, että käytössämme on auto viikon ajan tästä viidestä viikosta, tuottaa perverssejä seurauksia. Kaikki joukkoliikenteen ulottumattomiin jäävät seudut on koluttava viikon aikana nyt kun Napakettu autoineen on täällä. Milloin singahdamme Troodoksen mustamäntymetsiin, milloin Akamasin niemimaalle. Kirjoitan parhaillaan tätä kaupungissa nimelta Polis. (Polis = suomeksi kaupunki.) Olemme vaeltaneet koko päivän kesäkuisessa säässä (Suomen kesä sadekuuroja myöten…).

Vuoren rinnettä alas siksakatessa kuulemme kummallista helisevää ääntä. Jyrkännettä pyyhkii poikkisuuntaan vuohien virta. Kutuilla on jokaisella kello kaulassaan, komeat luppakorvat ja kärsivällinen ilme. Kun sulkee silmät, voi kuvitella jonkun helistävän käsissään niitä kiinalaisia palloja, joita sanotaan pyöritettävän stressin taltuttamiseksi, niitä joissa on sisällä vaimea kilahtava elementti.

Vuohia vain tulee ja tulee. Lopulta monisatapäinen lauma tyrehtyy ja jälkijuna juoksee kello kiireisesti tahtien kiinni varsinaista ruuhkaa. Pilvet matavat ylitse, meri hehkuu turkoosiaan, pienet helmihyasintit, orkideat ja syklaamit kukkivat. Pinus brutian muodostamassa metsätunnelissa ilma on kostea ja tuoksuva, kävyt roikkuvat hullunkurisesti melko tasomaisten latvojen alapuolella omissa oksakiehkuroissaan.

Eksymme poluilta lähestulkoon säännönmukaisesti, mutta löydämme toistaiseksi takaisin autolle.

Chionistralla, saaren korkeimmalla huipulla, on vaikeaa tajuta kaukainen kajo meren heijastamaksi auringoksi. Vasta kun silmäilee ylemmäs, tajuaa auringon kahdentuneen ja alemman kajon olevankin meri horisontin kadottua kaukaiseen, kimmeltävään sumuun. Chionistralla mustamännyt (Pinus nigra ssp. pallasiana) kasvavat näyttäen enemmän enteiltä kuin mitkään muut näkemäni puut. Jotkut vanhuksista lähentelevät tuhatta vuotta iältään. Chionistran eteläsyrjällä on huhtikuun ensimmäinen todella kuumottava aurinkoinen kevätpäivä, pohjoisrinteellä Suomen tammikuu. Lumi liukastaa paikoin polun, pihlajansukuisen Sorbus-jotakin marjat ovat jäässä.

Huomenna matkaamme keskemmäs täältä länsirannikolta, kohti seetrilaaksoa. Paikallinen seetrilaji on libanoninseetrin alalaji (ssp. brevifolis, lyhythavuinen) ja tuolla laaksossa tätä suloisennäköistä puuta pitäisi kasvaa metsittäin ja ilman olla sen aromaattisesta tuoksusta raskas. Kuinka jännittävää!

Olemme myös käyneet paikallisessa hamamissa, mutta koetan muistaa kertoa siitä myöhemmin. (Täällä on vain yksi tietokone, enkä kehtaa varata sitä pidemmäksi aikaa.)