Veloena

Takistani on irronnut jo kaksi nappia. Löydämme onneksi Pireuksen kirpputorin, joka on oikea katumarkkina yhden euron mummoineen ja megafoniäijineen, toisenlainen kuin Monastirakin kirpputori, jossa kaikki maksaa enemmän ja näyttää trendikkäämmältä. Pireuksen kirpputorilta löytyy sellaisia välttämättömyystarvikkeita kuin ompelurasioita matkaajille. Eurolla saa kaksikymmentä erilaista neulaa, kaksitoista eriväristä lankaa, sormustimen, metrin mitan ja pienet sakset.
Kuljemme Pireuksen merenrantaa muutamaa satamaa myötäillen. Zea Marinan satama-altaan pohjalla erottuu selvästi ostoskärryjen levittynyt, kylkiasentoinen hylky. Satama-altaan suulle on kerrostunut kiinnostava valli puoliksi menneistä veneistä. Kapeneekohan väylä vuosi vuodelta,kunnes sitten hankitaan jostakin jäänmurtaja tai vastaava, joka yksinkertaisesti jyräyttää ohjausvirheveneet tiehensä tukkimasta sataman kulkua? Mikrolimanoksessa istumme ravintolaan ja syömme villivihannessalaattia. Valo tunkeutuu sisään meren päälle rakennettuun koppiin, jonne tarjoilijat kantavat ruokaa käsivaralla varsinaisesta ravintolasta vilkasliikenteisen ajotien toiselta puolelta.

On vaikea ymmärtää äkillistä kevättä, joka oireilee vain keskipäivällä. Yöt ovat saman lämpöisiä kuin lämpimimmät päivät Suomessa tähän vuodenaikaan, joten takin aliselle villapaidalle ja pipolle löytyy kyllä käyttöä. (Tosin täällä kukaan ei pidä pipoa ja meitä tuijotetaan pitkään ja oudoksuen.) Kun lähtee kävelemään aamulla, käsiä vähän viluttaa ohuissa lapasissa. Mutta puolenpäivän aikaan paiste pakottaa kuorimaan yltä pipon ja takin ja suojaisessa paikassa myös villapaidan.

Kaksi miestä ohittaa toisensa alempana, lähempänä merta. Autosta hyppää ulos mies pelkissä uimahousuissa ja läpökkäissä ja kiirehtii rannan suuntaan. Talosta taas astuu ulos mies tanakasti puettuna: villapaita, tuulipuku. He ohittavat toisensa toistensa asuja kummastelematta.

Kolmen aikaan paitapusero tarvitsee kyytipojakseen jo villapaidan, neljältä takin ja viideltä pipon ja lapaset. Iltaa kohden reppu ja sen taskuun taittuva puuvillakassi tyhjenevät. Vasta illansuussa jalat alkavat särkeä, meinaavat turvota vaelluskengistä ulos. Ostamme lohduksi leipomosta rasiassa herkkuja hotellihuoneeseen. Valitsen kataifin, jota kuvataan matkaoppaassa kummallista kyllä englanniksi sanoin ”shredded wheat, tasting like baklava”. (Eikö shred tarkoita raastamista? Vehnäraaste kuulostaa paljon vähemmän houkuttelevalta kuin kehrätty vehnä tai ekstrahieno tippaleipä. Mutta ehkä muistan sanat väärin.) Hotellissa totean arvanneeni oikein: kyse on samasta herkusta, jota söin New Yorkissa nimellä bird’s nest, linnunpesä. Tosin egyptiläiskahvilan linnunpesässä kehrätyn vehnän pedillä lepäsivät pähkinämunat, kun taas täällä Ateenassa pähkinöiden päälle on vain länttäisty tuo ohuista friteeratuista ja sen jälkeen siirapissa uitetuista taikinansuikaleista kyhätty tuulenpesä.

Yhtäkaikki sulan tyytyväisyyttäni tähän, että viimein löydän linnunpesäleivoksen sitä vuosikaudet kaikista mahdollisista paikoista kyseltyäni. Nyt minun ei ehkä tarvitse mennä Egyptiin saakka sitä syömään. (Kaukoaistit ovat aivan yliarvostettuja. Luultavasti pyramidien näkeminen ei tuntuisi ollenkaan niin mahtavalta kuin linnunpesäleivoksen nauttiminen.) Sitä paitsi Egyptissä ei varmaankaan olisi yhtä hassuja shetlanninponeilla operoivia joulupukkeja, jotka tupakkatauollaan kiskovat kiivaan näköisinä rösseä parta sivuun työnnettynä. Eikä ketään tunnu haittaavan, että joulupukkeja on yhdellä aukiolla hyvinkin parikymmentä.

Emme ole vielä päässeet Akropolikselle saakka. Kierrämme sitä ja odotamme sopivaa hetkeä, jolloin olemme kävelleet kaupunkia eestaas sen verran, että ymmärrämme kukkulan laella, minne päin katselemme. Tosin kun meidät tuntee, tietää sen merkitsevän, että osoittaa yhteen suuntaan ja sanoo: ”Tuolla oli se hassun pienellä äänellä naukuva lehmänkirjava kissa!” ja ”Tuolla on ne shetlanninponit!”

Kaaos ja nuhruisuus eivät tule mieleen lentokentällä eivätkä metrossa. Aluksi lentokenttämetro matkaa läpi maaseuduntapaisen: junan molemmin puolin näkyy levittäytyvän oliivi- ja viinipeltoja, ja ilkeän rosoisia kukkuloita täplittävät modernit pienkerrostalokylät. (Arvoitukseksi jää, miksi talot on rakennettu tuolla tavalla jyrkkiin rinteisiin – ehkä kyse on perinteestä?) Mutta kun nousemme metroasemalta maanpäälliseen, käy selväksi, ettemme ole läntisen Välimeren alueella vaan melko kaukana idässä.

Olen etukäteen ajatellut Ateenaa ennakoidessani lähinnä Roomaa ja Madridia, joten hämmästyn. Tässä kaupungissa ei näet ole mitään monumentaalista. Siinä missä Roomassa ja Madridissa ovet saatetaan tehdä sellaisiksi nelimetrisiksi, täällä talot ovat pieniä, yhteensullottuja ja usein keskeneräisen oloisia. Välimereisiä parveketaloja, joita kiertää markiisien täplittämä, asunnoittain pilkottu terassi, on kyllä, mutta nekin näyttävät ränsistyneemmiltä ja niiden terasseilla rehottava kasvipaljous ei tuo mieleen niinkään sievää pihaa kuin paratiisin viidakot. Yhtäkkiä asuttujen talojen välissä tönöttää alakerran ikkunoista ja ovista umpeenmuurattu, vanha pikkutalo, jonka yläkerran ikkunaluukut lenkottavat auki ja jonka jo kauan sitten rikkoontuneitten ikkunalasien aukoista saattaa lehahtaa ulos pulu tai kokonainen parvi.

Olen toki lukenut ennen matkalle lähtemistä kirjaa, jossa kerrotaan varhaisista suomalaisvierailijoista Kreikassa ennen turismin keksimistä (kyllä vain, se jos mikä keksittiin ja markkinoitiin menestyksekkäästi – kiitos vain romantikoille!), joten tiedän, ettei Ateena ole kovin vanha suurkaupunkina vaan on ollut 1800-luvulla aika pieni kaupunki Akropoliin tuntumassa. Olen lukenut myös alueen pinnanmuodostuksesta, mutta on eri asia lukea parisataametrisistä kukkuloista kuin nähdä niiden kohoavan kukin omalla tavallaan puolivalmiiksi jääneiden matalien ja tiiviisti puristuneiden pienkerrostalojen matosta. Kukkulat näyttävät lähestulkoon keinotekoisilta jyrkkyydessään. Akropoliskin näyttää seisovan valtavan keskiaikaisen vallituksen päällä.

Kävelemme Metaxourgosin metroasemalta hostelli San Remoon. Tällä matkalla pääsemme jo toteamaan tärkeimmät koordinaatit: sään kannalta on toukokuu, tyylillisesti tämä sopii meille kuin nakutettu ja ihmiset auttavat välittömästi ja vain nauravat iloisesti heitä kiitellessä. (Joskin meitä neuvonut nainen kertoo I work and live here in the neighborhood – ja ainakin netissä väitetään, että seudulla on paljon täällä laillisia bordelleja – ehkä hänestä on hauskaa, että sanon hänelle How nice to meet you and how kind of you; toisaalta voihan olla, että täällä prostituoituihin suhtaudutaan inhimillisemmin kuin Suomessa, jossa ihmiset mieluummin vain katsovat toisaalle ja leikkivät, ettei koko hämmentävää ilmiötä ole olemassa; ehkä hänestä on vain hassua, että puhkumme sillä lailla intoa.) Laiha kulkukoira jolkottaa keskusrautatieasemaa kohti, kissaemo hoivaa poikastaan auton alla. Eläimet itkettävät.

Vompatti koettaa laulaa Sylvian joululaulua mutta muistaa sanat väärin, mitä en ehkä koskaan opi sietämään. (Siksikö, että tiedän, miten vaikeaa vinoon menneiden luontumusten korjaaminen on?) Hän laulaa talvella kukkivista sypresseistä. ”Jep jep”, sanon, ”varmaan ne kukkivatkin joo, mutta eivät kyllä tässä laulussa. Tässä ne tuoksuvi.”

Tuntuu hassulta korjata joululaulua toukokuun säässä keskellä kaupunkikaaosta. Hostelli on pieni ja sokkeloinen ja vaikuttaa mukavalta. Huoneemme parisänky on kotoisasti futonin kotoinen, satakaksikymmentä senttiä leveä, ja sen lisäksi huoneeseen mahtuu pieni taittopöytä ja taittotuoli, työpöytä, katon reunaan telineelle ripustettu teevee (jonka kanavatarjonta summaa ennakkoaavistukset: yksi jalkapallokanava, kaksi koripallokanavaa ja yksi öljytyt hytkytissit -kanava), haljennut ja pikaliimalla korjattu lavuuari peileineen sekä ikkuna, jonka ulkopuolelle voi astua palotikkaille ja kiivetä niitä pitkin kattoterassille. Respan mies pureksii piippua ja respan luona hytkyy aina joku tietokoneiden kimpussa. (Pian syykin selviää – mainostettu WLAN ei skulaa.)

Ensimmäisellä ulkoilulla teemme vaput. Ostamme kympin maksavan viikon metrolipun, jolla saa ajaa niin paljon kuin sielu sietää, ajamme keskustaan Syntagman aukiolle ja tapaamme odottamiemme shetlanninponiratsastusta organisoivien tusinajoulupukkien sijaan uudenvuoden ilmapallojen myyjät ynnä muun vappukrääsän. On niin lämmin, ettemme viitsi ottaa hiostavaa takkia. Mutta tietysti siinä missä Larissan aseman ympäristön pikku kujilla ei tuule, Syntagmalla puhaltaakin jäätävä viima, jossa sitten hytisemme aidon vappuisesti, nälkäisinä ja ihmispaljoudesta lumoutuen.

Tarvomme vanhaankaupunkiin ja ohitamme monta sisäänheittäjää, kunnes löydämme etsimämme kehutun tavernan ja latelemme toiveemme: lehmänmaidotonta kasvisruokaa, kiitos. Emme pääse sanomaan kati ja hortofavos (jotakin kasvissyöjille), koska sisäänheittäjä puhuu mainiota englantia ja kuljettaa meidät keittiöönkin katsomaan kokkeja ja tulkkaamaan näiden kanssa toiveitamme. Kokit murahtelevat ja osoittelevat erilaisia papuruokia. Nyökkäämme ja päädymme pieneen pöytään. Nälkään täällä ei ainakaan pääse nääntymään!

Samalla tavalla kuin talot, tavernan pöydätkin on ahdettu tiiviisti toisiinsa kiinni. Myös niitä luonnehtii tietty kotikutoisuus. Tuntuu mukavalta istua tilassa, johon kukaan designer ei ole päässyt luomaan illuusioita vaan jossa tuoli on tuoli, pöytä pöytä ja tungos tungos. Ihmiset selittävät toisilleen iloisina ja aika eläväisesti mutta eleet kielivät perusrauhallisuudesta. Kun retsina saapuu (Vompatti ei ole ennen nauttinut sitä, joten pakkohan sitä on turisteisesti tilata kantisten suosiman talon viinin sijaan), ja sitten pian voimakkaasti laakerinlehdellä maustetut jättipavut tomaattikastikkeessa ja vihreät leikkopavut tomaatti-valkosipulikastikkeessa ja kotitekoiset ranskanperunat, lähemmäs tyytyväisyyttä ei vain pääse.

Vasta siinä pöydässä leipää murtaessa (täällä leipä älytään leikata vain melkein pohjaan saakka siten että pöydässä istujat saavat osallistua leivän murtamiseen, joka merkitsee konkreettisesti sen, kenen kanssa syödään) alan tajuta, että saamme viettää täällä viikon ja sen jälkeen Kyproksella viisi viikkoa. Ettei meilläkään ole kiire mihinkään ja että näin voi todellakin järjestää elämänsä. (Ei sen tajuamiseen mennytkään kuin kolmekymmentäkolme vuotta – jotenkin aiemmin kuvittelin, että ihmisen pitää olla menestyvä taiteilija voidakseen viettää tammikuun toisaalla, mutta eiväthän taiteilijat sillä viisiin rahallisesti menesty; tässä me nyt vain istumme, vaikka suurin taiteellinen meriittini taitaa edelleen olla vuosien takainen ylioppilaskunnan kuvataidekilpailun voitto enkä ole edes ottanut piirustusvehkeitä mukaan, ainoastaan akvarellilaatikosta löytämäni kolmesataa euroa.)

Tuntuu jotenkin kummalliselta myös tajuta, miten paljon töitä olen tehnyt viime vuoden aikana. Olen ansainnut kuussa keskimäärin pyöreät 1500 euroa, mikä on valtava summa verrattuna opiskeluvuosiini. Toisaalta en ole pitänyt kunnon lomaa lainkaan kevään kahta Italiassa vietettyä viikkoa lukuunottamatta, vaan ainoastaan hengähtänyt puolipäiväisten projektien välillä. Ymmärtäisin täällä istumisen jotenkin paremmin, jos olisin paiskinut töitä kokopäiväisesti, mutta ehkä minun ei tarvitsekaan ymmärtää. Riittää, että tällainen järjestely on osoitettu mahdolliseksi.

Kippistämme retsinalaseilla. Tuntuu niin vapauttavalta matkustaa sellaisen ihmisen kanssa, joka ei koketeeraa oikeilla tavoilla. Myös ympäripöytien ihmiset vaikuttavat maanläheisiltä ja rennoilta ja viinikin on kaadettu tukeviin laseihin.

Myöhemmin supermarketissa riemu ratkeaa löytäessäni kruunukorkilliset retsinapullot. Ostamme puolen litran pullon uutta vuotta varten. Tuntuu hauskalta ajatukselta katsella ilotulituksia vappu-Syntagman kupeesta pussiretsinan ryhdistämänä. Muutenkin ruoka- ja teehyllyt sisältävät tuollaisessa pienessäkin kaupassa niitä elintarvikkeita, joita Suomessakin aina haluaisin ostaa: tummaa jyväleipää, tahinaa, lampaanjugurttia, sideritis-yrttiteetä.

Varmasti täällä jokin alkaa hiertää ennemmin tai myöhemmin, mutta toistaiseksi kuljemme ympäriinsä paratiisimaisissa pehmusteissa osoitellen sinne ja tänne ja kovin helposti tähän maailmaan solahtaen. Tuntuu hauskalta sopia kerrankin näin hyvin jonnekin. Useimmissa paikoissa jää aina hieman ulkopuoliseksi, Helsingissäkin sen talven takia. Nyt kun oikean korvani kipukin on laantunut enää satunnaiseksi vihlaisuksi ja kuulen, mitä muut sanovat, ja päiväuni on pyyhkäissyt tiehensä pahimman kurjan väsymyksen muutaman tunnin unista, lähdemme tutkimaan jalan lähikaupunginosaa, Psyriä, jota kehutaan iltaelämältään vilkkaaksi.

- Mitä seuraavaksi voisi tehdä, kysyy Vompsu kello kuudelta illalla rehkittyämme sinne aamukasista saakka iloisen musiikin tahdittamina.
- Jaa-a. No esimerkiksi nyt kun kissanvessa on pakattu kellariin, vessanlattian voisi ensin imuroida.
- Miksi?
- No siellä on sitä vessanöftää ja se on hyvä imuroida ennen kuin se pestään.
- Mähän pesin sen just! (Siitä on ehkä viikko tai kaksi.)
- No mutta se on joka tapauksessa ihan paskanen.

Vompatti murjottaa, joten kevennän:
- Se paskaantuu todella nopeasti.
- En tahdo, en, en, en…
Vompatti kollapsoituu kyljelleen, käpertyy keräksi ja sanoo sitten äkkiä pirteästi:
- Mutta voisin kyllä syödä.
- Hyvä ajatus…

En pääse lääkäriin, vaikka roikun päivän rauhallisimmat kaksikymmentä minuuttia kahdeksasta melkein puoli ysiin puhelinjonossa terveyskeskukseen. Olen kuullut sanat “keuhkokuume” ja “angiina” liian monta kertaa ja kehittänyt neuroosin. Toisaalta, kun saan kuulla puhelimessa päivystävän sairaanhoitajan mielipiteen, että yskäni kuulostaa ajoituksineen ja oireineen flunssan normaalilta osalta, tunnen yksinomaan tyytyväisyyttä siitä, ettei minun tarvitse mennä istumaan terveyskeskuksen odotushuoneeseen haravoimaan hengitysteihini kaikkia muitakin flunssaviruksia. Tyytyväisyyteni hämmentää itseni täysin: soittelinko lääkäriaikaa vain vertaishuolesta, kun kerran hykertelen siitä, etten päässyt vastaanotolle saakka? Sillä jokin osa minusta uskoo vankasti, että kunhan pääsen valoisampaan ja viisi astetta lämpimämpään ulkoilmaan pitkiksi ajoiksi, tautini yksinkertaisesti sulaa omaan mahdottomuuteensa.

Sen jälkeen en olekaan ehtinyt ajatella. Olen vain pakannut ja pessyt. Vompatti on juossut asioita, koska hän ei ole yhtä puolisairas.

Asunto alkaa näyttää mahdollisesti vuokralaista varten valmistuvalta. Onhan tässä vielä nelisen tuntia aikaa ja sen jälkeen kuuden tunnin unet ennen lentokenttäbussille kipittämistä. Kunhan saan kaakaoni loppuun ja lapattua lämpimän ruoan naamaani, imuroin ja pesen vessanlattian. Minusta se on näet looginen seuraava tehtävä.

Pakkaan ja siivoan musiikin kera, sillä musiikki muuttuu vaikeaksi matkalla. Vaikka pakkaamme mukaan vesijuoksuvyön ja kävelysauvat, emme sentään aio raahata pikku kaiuttimiamme mukaan. Tietokoneen kaiuttimista musiikki kuulostaa laihemmalta. Vaikka luultavasti parin viikon päästä ei osaa kaivata muuta ja sitten hämmästyy taas kuullessaan oikeat kaiuttimet.

Matkatavarat paisuvat vuoreksi huoneen keskelle. Välttämättömyyksiä kertyy liikaa. Ehkä joudumme vielä karsimaan vuorta… Toisaalta, mukaan saa ottaa kaksikymmentä kiloa ruumaan ja kahdeksan reppuun. En tahdo ajatella välttämättömyyksiemme painavan enemmän kuin viisikymmentäkuusi kiloa, saman verran kuin itse painan hieman keveämpänä kautena kuin nyt. Matkalaukuthan pitää näet kantaakin, ensin alas Hämeentielle, sitten check-iniin. Ateenaan tullessa yhteydet ovat hyvät ja kävelyä kertyy tuskin nimeksikään, mutta Ateenasta eteenpäin lentoa varten lentoasemalle on kerittävä aamuviideksi ja silloin kulkee bussi vain kolmen kilometrin päästä hotellista; en ole vielä sopinut itseni kanssa, onko parempi raahata painavia laukkuja kolme kilometriä vai maksaa taksista bussipysäkille yötaksoin.

Muutenkin ajatus taksilla ajamisesta ulkomailla tuntuu kummalliselta. Olen muistaakseni ajanut ulkomailla taksilla vain kerran, matkustaessani Lontoon au pair -perheeseeni Richmondin metroasemalta vuonna 1993. Minusta käveleminen, bussit, paikallisjunat ja metrot nyt vain vaikuttavat luotettavammilta, käytänhän niitä täällä kotimaassakin. Taksit tuntuvan tehdyn joillekin toisille ihmisille, nopeammille, tehokkaammille, ammattimaisemmille.

Puoli neljän aikaan taivas on jo saanut vissin violetinharmaan sävyn. Vaatekaapin ja kylpyhuoneen kaapin hyllyt ammottavat tyhjyyttään, Vompsu kantaa kellariin vaatejätesäkillisiä ja pesuainepahvilaatikollisia.

Nyt kun pakkaamme kotoisuutta, mietin, mistä ihmiset oikeastaan ideansa saavat. Ehkä tämä tammikuu on loogista jatkoa Durrellin perheen vaiheiden seuraamiselle? Ehkä tämä on jatkoa myös sille haaveelle, että voisi asua ainakin talvet toisaalla (haaveelle, josta säikähdin irti au pairina ulkomailla sairastuttuani)? Ehkä tämä on vain kokeilu. En edes tiedä, mitä sitten saarella keksimme tehdä, vaikka Ateenasta minulla on paljonkin suunnitelmia. Olen tahtonut käydä siellä jo pitkään.

“Kuusi viikkoa?” hämmästelee ystävä. “Ettekö te pelkää pitkästyvänne?” Mutta minun lomani ja matkani ovat aina katkenneet kesken. Tutustun hitaasti, vaadin aikaa. Tuntuu ihanalta, että tällä kertaa heti saarelle päästyään tietää, että tämä tammikuuksi kalenterissa naamioitunut toukokuu tai kesäkuu, vähän vuoden suotuisuudesta riippuen, ei pääty heti eikä siten vaadi epäinhimillisiä ponnisteluita vuorenrinteitä ylös ja alas. On aikaa istua, keittää yrttiteetä, hämmästellä, tunnustella, venytellä, elää. Tehdä samoja asioita, joille kotonakin varaa aikaa, jotta oleminen ei pelkistyisi stressaamiseksi ja suorittamiseksi.

Eläinmöykkyjä sängyllä tulee kyllä ikävä. Onneksi tiedän niiden pääsevän hyvään hoitoon eksän luokse, tuttuun asuntoon. Violetinharmaa muuttuu sinisemmäksi, tummenee.

Huoneen pimeyden aistii silmiä avaamatta. Koira urahtaa jalkopäässä sen merkiksi, että on kuullut liukuman unihengityksestä heräämishengitykseen. Voi tuntea sen kiskottelevan kyljellään maaten ja sitten laskevan päänsä hieman polven alapuolelle, leuka sääriluuta vasten.

Ikkuna rumisee ja viheltää. Ei ehkä sadetta, mutta varmasti tuulta. Talo hiljenee ympärillä iltaan. Merellä kauempana tuulee taatusti kovemmin ja kun jäätä ei vielä esiinny, valkoista lumitomua ei puhallu hilehuntuina, vaan ainoastaan aallot keräävät uhmakkuutta ja korkeutta.

Onko vedellä pimeässä väriä vai latistuuko se osaksi pimeää?

Tuntuu turvalliselta mennä paikkoihin meren äärellä. Mainingin painuminen hiekkaan ja suolainen tuuli ilmentävät jotakin tuttua, kotoista. Suurkaupunki meren rannalla ja saari meren keskellä vaikuttavat heti ymmärrettävämmiltä ja turvallisemmilta kuin sisämaan jokikaupungit tai järvenrannat, joiden veden mauttomuus saa ounastelemaan heti hukkumista.

“Siellä voi tuulla kylmästi”, sanoo Vompatti. “Se on saari, siellä voi tuulla kylmästi.”

Hassua, että hän sen sanoo minulle eikä päinvastoin. Hän ei ole koskaan asunut meren saarella. Mutta tietysti hän on oikeassa siinä, että lyhythihaisten paitojen sijasta seitsemäntoista astetta saarella tarkoittaa pikemminkin villapaitaa. Villapaitaa ja bikineitä, sillä Välimerikin on sillä kohtaa seitsemäntoista-asteinen.

Ajattelen siinä pimeässä maatessani yksinkertaisia ikkunoita. Jos muistan oikein, ne eivät osaa rumista tällä tavalla kuin meidän viidennen kerroksen kaksinkertainen ikkunamme. Ikkunoiden kerrosteisuuden ajattelemista ja vertailemista värittää seksuaalinen vivahde. Mitään maininkien jälkeen ei voi ajatella ajattelematta seksuaalisuutta, joka katoaa ja palaa, rasahtaa tutulla tavalla kehoon, hengittää sen keinoin.

Saarella päivä on neljä tuntia pidempi vuorokaudessa kuin täällä. Ateenassakin päivä on kolme ja puoli tuntia pidempi. Täällä silmiä on turha avata, tuumin kuunnellessani ikkunalaseja.

Aamut ja illat. Kuinka ne eroavatkaan toisistaan puolikuntoisena! Aamulla on varma siitä, että juuri tästä päivästä muodostuu käänteentekevä. Vaikka yskii ja nieluun sattuu, kuumetta ei sentään ole ja kun yskääkin on jatkunut yöunia verottavana vasta muutamia öitä, liikutaan normaalin rajoissa ja todennäköisesti virusperäisessä keuhkoputkentulehduksen syyssä.

Aamulla ajattelee: kuinka tämä eroaakaan edellisestä illasta. Mutta kun kello lähtee kaatumaan iltapäivästä iltaan ja nousee työläästi yöhön, illasta tulee samaa yskänärsytyspuuroa kuin edellisistäkin illoista. Kyynelet pusertuvat silmistä, refleksi hakkaa kehoa kaksinkerroin, hiki pusertuu otsalle hiusrajan tuntumaan.

Harva asia on yhtä intiimi ja kertakäyttöinen kuin oma elämä, kirjoitan yöllä muistikirjaan istuessani kiinnikantisella vessanpöntöllä, jotta edes toinen meistä saisi nukuttua. Jonkun näet pitää pakata matkalaukut ja viedä kellariin asunnon kaappitavarat nimikoiduissa Alkon laatikoissa. Ja se tuskin olen minä, näillä viikkounitunneilla. Tuntuu omituiselta arvostaa elämää ja pitää sitä ajattelunsa paradigmana; en ajattele arvostavani erityisesti kerrtakäyttöisyyttä enkä kyvyttömyyttä tulla jaetuksi. Toisaalta en ajattelekaan elämääni jonakin erillisenä, tämän kehon omana. Ajattelen biologisemmin sukupolvien ketjuja, ja sitten tietysti niitä ihmisiä, joiden kanssa voin jakaa asioita ja joita voin auttaa selviämään. (Koska on yö, ajattelen purevan ilkeästi, että niitäpä ei olekaan kovin monta. Mutta ei se pidä paikkaansa, toisessa mielessä, potentian mielessä. Vielä tuntemattomia ystäviä lymyää kaikkialla.) Arvostan elämää yhdistävänä, en erottavana tekijänä; arvostan sitä, että jollakin tavalla ymmärrän, mikä saa kasvini ponnistelemaan yli pimeän talven täysin vääränlaisissa ikkunalautaolosuhteissa ja mikä riemu purskahtaa näkyville koiran kirmaistessa yli niityn.

Ehkä minun pitäisikin kirjoittaa vihkoon oma keho, ei oma elämä. Kehoa ei noin vain jaeta. (Olen lukenut sairaslomalla Ishiguron Ole luonani aina ja sikäli kehon jakaminen on vaivannut mieltäni.)

Aamuisin keho uskoo ja toivoo, ponnistelee ja toteaa silmänsä harvinaislaatuisen kuiviksi ja terveen kirkkaiksi. Satunnaiset yskänpuuskat tuntuvat jotenkin harmittomilta. Illassa samat puuskat yltyvät sietämättömiksi, väsynyt keho heittelehtii niiden kourissa, silmät punoittavat ja lähes kaikki sattuu: hengittäminen, nieleminen, puhuminen. Kirjoittaminen ja lukeminen eivät satu, mutta yhtäkaikki äidiltä saatu tulppaanikimppu vaikuttaa liian punanieluiselta ja on vaikeaa kuvitella, miten huomenna jaksaa ulkoiluttaa koiraa.

Joulupäivän illallisella äiti ja sisko koettavat vakuuttaa minut siitä, että yskää kannattaisi näyttää lääkärille ja saada antibiootit. “Keuhkoputkentulehduksen aiheuttaa yleisimmin virus, eli ei se kannata”, koetan sanoa, mutta yskä keskeyttää raivostuttavasti järkevät puheenvuoroni. “Mene nyt hakemaan ne antibiootit, ettei sinun tarvitse sairastaa!” Olen niin väsynyt, että katson kellon olevan viittä yli puoli kahdentoista, ennen kuin tajuan sen näyttävän sittenkin tasan seitsemää. En jaksa sanoa, että keuhkoputkentulehdukseen kirjoitetut antibiootit eivät tutkimusten mukaan vähennä uusintakäyntien määrää lääkärissä juuri mitenkään, että virusperäinen yskä yleensä talttuu itsestään parissa viikossa ja että toisaalta antibioottien sivuvaikutukset eivät yleensä juuri mairittele, etenkään kun niistä ei näytä olevan järin paljon hyötyäkään.

Mikä harmi, että satun mainitsemaan ohimennen hyvän ystävän isän kuolleen keuhkokuumeeseen. Vanhemmat takertuvat sairauden nimeen ja toistelevat sitä huolestuneina. Oireeni eivät vastaa pneumokokin aiheuttamaa keuhkokuumetta edes etäisesti, mutta he ovat nyt päättäneet huolestua.

Masennun vain kaikennielevästä väsymyksestä ja yskänpuuskien katkaisemista perusteluista ja kun Vompatti ehdottaa, että lähtisimme kotiin, nyökkään. Tahdon kotiin, jossa ei tarvitse jaksaa puhua ja kuulla paheksumista aivan tavanomaisen yskän sietämisestä. Toivon illan katoavan, mutta ilta venyy ja hengittämisen kivuliaisuus ja kutitus eivät tuo ajatuksiin unta vaan ainoastaan pelkoa ja surua, jota koetan työntää toisaalle muistuttamalla itseäni siitä, kuinka flunssa on edennyt klassisen kaavan mukaisesti kurkkukivusta ja kuumeesta räkätaudin kautta yskään. Tämän kaavan viimeinen vaihe liittyy siihen, että vähitellen yskiminen jää ja keho kykenee muodostamaan onnentunteita ja kuohahtamaan halusta ja suhtautumaan innokkaasti kukkulalle kiipeämiseen ja kokemaan tervettä väsymystä pitkittyneen uupumuksen sijaan.

Onneksi sentään Vompsu vain nyökkää ja luottaa arvostelukykyyni (johon en oikeastaan itse luota kovinkaan tukevasti, vaan luen netistä useita kertoja päivässä käypä hoito- ja potilasohjeita ja teen niiden nojalla johtopäätökseni siitä, missä vaiheessa hoitoon kannattaa hakeutua).

Päätämme maalata vesiväreillä kiinalaisia kirjoitusmerkkejä ja niihin sopivia kuvituskuvia. Kun avaan vesivärilaatikon kannen, löydän laatikon sisältä kolme sadan euron seteliä. Muistan äkisti, miten pari vuotta sitten, juuri erottuani, hämmästelin sitä, miten nopeasti kulutin kaikki käteisvarani. Ajattelin silloin eron sekoittaneen taloudellisen tajuni täysin. Mutta selitys onkin hyvin yksinkertainen: sulloin osan rahoista vesivärikoteloon. Vompatti voihkii kauhusta nähdessään rahat. Hänestä sellaisen summan säilyttäminen käteisenä on sulaa hulluutta. (Ehkä sikäli rahojen sullominen vesivärikoteloon vastaa taloudellisen tajunsa menettämistä?) Tässä rahat nyt kuitenkin ovat, ja juuri kun olemme lähdössä matkalle!

Kaikki sujuu eri tavalla kuin osaisi kuvitella. En osaa aamuisin ennakoida väsymystä illassa. Iltaisin osaan kyllä ennakoida aamun nälkäisen liian vähän nukutun hysterian, mutta en sitä optimismia, joka tuohon heräämiseen liittyy. Toiveikkuuteen liittyy tiettyä käsittämättömyyttä illan perspektiivistä: miten joku saattaa päivä toisensa jälkeen uskoa, että juuri tänään tapahtuu käänne parempaan? Siksikö, että niin on aina tähänkin saakka käynyt?

Saattaa olla, että kaavaillut ihmisten tapaamiset välipäiviltä pudotetaan nyt vain pois ohjelmasta ja keskitytään siihen, että saamme laukut pakattua ja asunnon siivottua. Huomaan, etten ponnisteluista huolimatta jaksa kuitenkaan olla urhea ja hymyillä ihmisten suitsuttaessa keuhkokuumediagnoosejaan. Haluan vain istua rauhassa ja valmistautua matkustamaan, viettää viimeisiä päiviä harmaan kissan kanssa ja kotona, hyvästellä kasvit siltä varalta, että ne kuolevat vuokralaisen hoteissa. (Ajattelen sitä kummallisena luonnonvalintana.) Lauantaihin on enää muutamia öitä ja sitten jään paitsi tätä kaikkea kuudeksi viikoksi. (En paitsi blogia, silti; olen luvannut kirjoittaa tätä aina luontevasti verkon ääreen päästessäni. Ateenassa sen ainakin luulisi onnistuvan - Kypros näyttää huonommalta, sillä jo päiviä sitten sähköpostitse lähettämäämme kysymykseen, onko majapaikassamme WLAN, ei ole vastattu mitään. Mutta ainakin viidentoista kilometrin säteeltä pitäisi löytyä internetkahvila, jossa voi päivittää kuulumisia silloin tällöin…)

Tuntuu kummalliselta olla lähdössä, vähän kuin toinen jalka jo oven takana. Ajattelen, etten voi olla vakavammin sairaana, koska se ei vain käy. Ei juuri matkalle lähtiessä. Matka tuntuu suuremmalta seikalta kuin joulu (jolloin perinteisesti sairastan).

Kukapa uskoisi vääntyneen tukevan rautalangan pätkän ihmeeksi? Jos minulta kysyttäisiin, onko tuollainen ehkä kahdeksankymmenen sentin pala tukevaa rautalankaa kaksinkerroin väännettynä ja päistään koukuiksi taivutetuina sama asia kuin ihme, ajattelisin kysyjän motiivit jokseenkin kummallisiksi.

Mutta ehkä ihmeellisyys onkin kontekstuaalinen seikka? Oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa tuollainen rautalanka voi virittää joulun taian hämmästyttävän tehokkaasti.

Lasken joulun alkavaksi siitä hetkestä, kun astun henkilökunnan ovesta viileään iltailmaan tai oikeammin yöilmaan jo. Kuinka hyvä kosteaa ilmaa onkin hengittää!

Raitiovaunu viipyy. Istun vihreällä muovipenkillä ja katselen Rautatieaseman jyhkeää rakennusta. Pysäkeillä seisoskelee välikausitakkisia ihmisiä lahjapaperirullat jättikasseista törröttäen. Vaunussa lehteilen kodinsisustusmainosta monenlaisin kynttilätarjouksin.

Kotona Vompsu on pelkissä lyhyissä kalsongeissa, kumihanskat käsissä. Siivous jää hieman kesken, sillä olen jo hyvissä ajoin ilmoittanut, että viimeisen työillan päätteeksi tahdon kuumaa vodkalla terästettyä glögiä hasselpähkinöillä, korinteilla ja kuivatuilla kirsikoilla. (Aamun arvoitukseksi jää, miten puolet vodkapullosta katoaa glögiin, joka ei oikeastaan maistu alkoholilta. Ehkä nuha vain on niin tukahduttava. Kuinkahan vahvaa glögiä olen oikein juonut, jos olen haaskannut kolme ja puoli desiä vodkaa neljään mukilliseen glögiä…)

Sytytämme kynttilöitä aatonaaton iltaan. Kolme erilaista punaista lyhtyämme hohtavat. Se yksi, josta on kadonnut metallinen ripustin, on asetettava kukkaruukun päälle, ettei se polttaisi lasipohjallaan jälkeä pöytään. Tuo sydänlyhty on kaikista kaunein, mutta ripustimen kadottua eron myötä muuttaessani siitä on tullut hieman hankala käyttää - kissa kun ei osaa pelätä tulta, ja kaataa helposti kuumankestävän tornin, joka on viritetty lyhdyn alle. Olen etsinyt lyhtyä kannattelevaa metallista ripustinta monet kerrat, mutta lopulta luopunut toivosta. Olen ajatellut, että voinhan toki vääntää siihen itsekin tuen, jos joskus muistan, selviän ja motivoidun.

Kauniisti se hohtaa silti ripustamattakin, mietin.

Vompsu on siivonnut asunnon lattian tyhjäksi sukista, nenäliinoista ja muusta flunssakamasta, jota tapaa kertyä sairastavan sängyn ympärille kansantajuiseksi varoitusvyöhykkeeksi. Kellahdan ääni matalana ja rahisevana sängylle, katselen lyhtyjä ja ojennan vasenta kättäni pitkin lattiaa pään taakse koettaen hieman avata selkääni. Nikama rintarangassa päästää pienen naksahduksen, käteni osuu johonkin ohueen ja viileään jääkaapin edessä.

Käännähdän vatsalleni ja tapailen esinettä molemmilla käsillä. “Mistä tää tähän tuli?” kysyn. Vompsu tuijottaa metallilankaa hämmästyneenä, vastaa sitten, ettei tiedä. Muu lattia on tavaroista siivottua, ainoastaan yksi kauan kadoksissa ollut metallilanka - sydänlyhdyn ripustin - lepää lattialla. Katson Vompattia tarkasti ja koetan kuulla (oikeastaan se ei ole kuulemistakaan, mutta en tiedä, millä aistimisen verbillä viittaisin tuohon koettamiseen, koska näkemisestä ei ainakaan ole kyse, ei ainakaan siinä mielessä, että tietoisesti seuraisin edes jotenkin mukana tunnistamisen ketjua - ja kuuleminen kantaa ainakin itselleni assosiaation keskittymiseen, virittymiseen johonkin samaan aikaan hyvin konkreettiseen ääneen, jonka merkitykset ovat niin abstrakteja, että ne pikemminkin tunnetaan kuin päätellään; kuulla kuten kuullaan etäinen melodia hälyn ylitse), onko kyseessä ehkä jonkinlainen ilahduttava joulukepponen.

Mutta voisin vannoa Vompsun hämmästyksen aidoksi. “Mikä se edes on?” hän kysyy.

Unohdan väsymyksen ja päivää painavat sattumat. Ponkaisen jaloilleni ikään kuin mitään virusta ei olisikaan, yhdistän lyhtyä ja ripustinta ensimmäistä kertaa yli kahteen vuoteen. Kun saan ripustimen näprättyä paikoilleen, muistan äkisti, että lyhdylle on paikkakin valmiina. Näprään ripustimen toisen koukun irti ja pyydän Vompattia auttamaan, pitelemään tulipesää samalla kun pujotan ripustimen riisipallolampun alakaaren lävitse.

Sitten istahdan futonille ja tuijotan hämmästyneenä kuumailmapalloa katossani. Riisipallolamppu puhkuu täynnä seikkailuja ja hyvää tuulta, siitä roikkuu neliömäinen kori, jonka seinät ovat käsintaottua metallia, jonka suurista sydämenmuotoisista rei’istä pullistuu ulos punainen puhalluslasi ja sen takainen tuikunhohde.

En ymmärrä, mistä rautalankainen ripustin tuolla tavalla on ilmestynyt kaksi vuotta katoamisensa jälkeen lattialleni. Oikeastaan asia ei vaivaa sen kummemmin (mikä ehkä kertoo sekin glögin vahvuudesta). Olen tyytyväinen tähän ihmeeseen, johon törmään kättä makuuasennossa hieman kurkottamalla. Tulen ajatelleeksi sitäkin, että jos kaikki asiat olisivat aina järjestyksessä ja viimeisen päälle huoliteltuja, ei ihmeille jäisi lainkaan tilaa.

Aamulla en edelleenkään ymmärrä ripustimen ilmestymistä siivotulle lattialle. Ihmeen tuntu on haihtunut myös sikäli, että yöllä alan sekä niistää että yskiä verta liman seassa; limakalvot eivät tykkää tästä taudista. Mutta kun palaan voipuneena kylpyhuoneesta, jossa pesen nenää sarvikuonokannulla, totean, etten ole nähnyt unta: siinä lyhty nyt kiikkuu ripustimessaan aivan kuin kauan sitten! Ja koska on jouluaamu, on mentävä Hakaniemen halliin tungeksimaan ainakin muutama pala baklavaa ja luomupunasipuleita illan kurpitsa-ateriaa varten. Virittäydyttävä joulukirjeiden kirjoittamiseen…

Ihanaa ja rauhallista joulua! Toivottavasti sinäkin saat kokea jonkin ihmeen, pysähtyä hämmästykseen ja iloon ja nähdä jonkin pienen, vaatimattoman objektin aivan uusin silmin! (Taivallista sotaväkeä tai kuolleista heräämisiä ja muuta sen sellaista perinteisempää uskonnollista ihmekamaa olisi oikeastaan jopa aika pelottavaa nähdä, kuulla ja koetella.)

Vompsu hakee aamupimeän aikaan Yliopiston apteekista nenän auki räjäyttävää suihketta, koska muuten olen jouluaattona unettomuuden seurauksena itkuisa ja äkäinen. Mitenhän tämän päivän töissä? Illalla näet edellinen suihkepullo loppuu kesken, ja hölmöyttäni kuvittelen, että kai minä nyt näin väsyneenä nukahdan. Mutta kun nenä on tukossa, erite liikkuu nielun kautta ja yskittää yskittämistään.

Suihkeen annostelemisen jälkeen tunnistan taas oman itseni, raihnaisena, mutta silti. Ehdin nukkua vielä muutaman tunnin ennen työvuoroa nyt nenän viimein auki saatuani. En oikein nuku nenä tukossa, mikä viivästyttää epäilemättä parantumistakin.

Tunnen itseni huonoksi puolisoksi, koska en jaksa tarpeeksi kiittää joulusiivousta ja lakanoiden vaihtamista, joita Vompsu on hoitanut ollessani töissä. Sitten ryhdistäydyn ja kiitän niistä nenäsuihkeen antamin voimin. Puolet pyykistä on nenäliinoja.

Mietin ystävää, jonka mielestä minun pitäisi ylevöityä ja etsiä kohtaloani ja paikkaani maailmassa. Saan hysteerisen hihityskohtauksen.

“Se voisi olla är-ässää”, sanoo työkaveri. “Mä luulen et mullekin on tulossa.” Se vaikuttaa hyvältä arviolta: hänenkin silmiinsä kihoavat vedet aivastaessa. RS on kuulemma liikkeellä. Ja mitä siitä sanotaankaan?

Virus on erittäin helposti tarttuva eikä sitä vastaan pysty oikeastaan suojautumaan muuten kuin välttämällä epidemian aikana julkisilla paikoilla liikkumista. Koska virus leviää hengitysteitse ei käsien pesusta ole välttämättä hyötyä viruksen aiheuttamien tautien ehkäisemiseksi.

Hymyilen ja hengitän ja huudan melskeen ylitse. Ihmiset tungeksivat valoisassa hallissa, poimivat kirjoja pinoiksi syleihinsä. Taittelemme papereiden reunoja aivastellen ja karkaamme vaivihkaa vessaan niistämään ja kurkkua kurlaamaan. Ei, näitä ihmisiä ei huoleta se, miten RS-virus leviää, koska he jakavat julkisen tilan näin tiiviisti. He pakkautuvat toisiinsa, tungeksivat. Silmänvalkuaiset välähtelevät. Hyvää joulua. Sinulle myös. Välillä joku vastaa hymyyn, mutta enimmäkseen jää hymyilemään yksin kipu nenässä säteillen, kurkku kutisten. Useimmiten ponnistaa puolitiehen kirjanpölyisen ilman keskelle, katsoo silmiin, koettaa siirtää rauhallisuutta ja ystävällisyyttä, ja toinen kääntyy ja menee ja tyhjään jää jotenkin hetkeksi surulliseksi ennen kuin kääntää päätään aavistuksen ja ottaa seuraavan katsekontaktin. “Hei. Tuleeko pakettiin?”

Kotiin saapuessa koko päivän koossa ja positiivisena pysynyt mieli hajoaa. Ääneni on täysin kadonnut. En jaksa kuin itkeä hetken kaikkia niitä vihaisia ilmeita suuressa hallissa. Tiedän, etteivät he ole erityisesti millekään vihaisia, paitsi ehkä tavalleen jättää asiat viime tinkaan, kiireeseen ehkä myös, tungokseen jossa ihmiset kadottavat sielun ja puhekykynsä ja muuttuvat hitaasti tolpillaan huojahteleviksi esteiksi, jotka pakkautuvat kassojen tuntumiin ja koettavat kiilata minkä ehtivät.

Se ei vain mitenkään muistuta niitä lauluja, joita kuuntelemme iltaisin. Lauluissa ei etsitä valtaa eikä loistoa, tahdotaan vain hiljaisuutta ja mielenrauhaa. Huomenna kaupat ovat iltayhdeksään auki. En itke pitkään. En kärsi sellaisesta herkkyydestä. Taidan vain haluta ruokaa ja lepoa.

Mietin siinä pää tyynyllä, kommunikoinnin mahdollistava paperi ja kynä lähellä, että taidan tänä jouluna pitää aika tiukasti kiinni siitä, etten lähde huomenna ennen työvuoroani tungeksimaan yhtään velvollisuuslahjaa. En siltikään, vaikka perheessäni muut perheenjäsenet (isää lukuunottamatta) ovat hyvin hintatietoisia ja päivittelevät takanapäin pitkään, jos joku heidän mielestään ostaa heille liian halvan lahjan tai unohtaa lahjomisen tyystin. (En ole koskaan, pienenä lapsenakaan, osannut hyväksyä tätä piirrettä. Miksi purnata ihmisten lahjojen vähyydestä sen sijaan että olisi kiitollinen siitä, että on näihin yhteydessä, oppii heiltä kiinnostavia asioita ja voi tarvittaessa pyytää heiltä apua?)

Jouluna kuilu erottaa pelottavan leveänä sen, mitä vakuutetaan arvostettavan, ja sen, miten todella eletään. Liekö se koskaan toiste vuodenkulussa yhtä laajaksi repeytynyt? Ja jokin tässä ristiriidassa kiusaa minua kaikkien näiden joulunalusten ja joulujen jälkeenkin. Se saa minut vastaamaan puoli elämää sitten brasilialaisille kirjeenvaihtoystäville, etten taatusti tahdo ajatella joka aamu herätessäni hey it’s xmas day today, ettei sellainen voisi tehdä minusta onnellista, korkeintaan entistäkin neuroottisemman. Ehkä en vain oikein ymmärrä materialistista hedonismia ja kulutuskulttuuria, tai sitten luin lapsena liian monta kertaa kuvakirjan Jeesus temppelissä. (Tahtoisiko Jeesus syntymäpäivänsä laukaisevan tällaisia stressikertoimia, verottavan luonnonvaroja kaikenmaailman osittain ei-toivottujen härpäkkeiden muovaamiseksi ja kilistävän kassakoneita?)

Koetan viettää illan puhumatta, jotta voin huomenna toivottaa mahdollisimman monelle hymyillen hyvää joulua samalla kun ojennan heille elämästä pelkistettyä metsään käärittyä metsää, joka pahimmillaan humisee vieraita, kaukaa tuotuja sanoja itsekseen, kannet toisilla kirjoilla kiinniteljettynä, pelkkää nimeään selkä katselijaan päin toistaen.

En osaa vihata ketään, en omaa osaamattomuuttani jättää yrittämättä herättää ja tavoittaa ihmisen valppaus ja kiitollisuus, en kiireen sulkeistamia ihmisiä, en edes moniväristä mainossilppua. Enkä osaa ajatella, niin kuin jotkut tuttavani, että olisin jotenkin tuon kaiken yläpuolella tai toisella puolella. Ei, se sama ajattelu tuntuu yhtä selkeältä osalta rakennettani kuin esimerkiksi häntäluu.

Muistan ne joulut, jolloin sain rahaa lahjoihin ja nuhjasin ostarilla tuntikausia miettien, millainen kynttilä ilahduttaisi mummua eniten ja alkaisiko isä maalata, jos hänelle ostaisi akvarellilehtiön. Kaikki se valta! Olla ostarilla yksin suurien summien kanssa, aivan kuin aikuiset. Mutta muistan jo tuolloin pienen epäilyksen, tahtoivatkohan lahjojen saajat sittenkään juuri tätä tai tuota kapinetta.

Luontumusten taltuttaminen käy työstä.

Tuntuu hämmästyttävältä saavuttaa tällainen tila, jossa voi nukkua monen tunnin päiväunien lisäksi vielä täyteläiset yöunet. Omassa tapauksessani vielä tajuan sen jotenkin - olenhan viruksen piinaama ja kehoni ilmaisee kaikin keinoin suosivansa vaakatasoista asentoa. Mutta Vompsu.

Vompsu ei ole lainkaan kipeä, mutta käy suvereenisti kanssani päiväunille nyt postityönsä loputtua. (Postissa ovat pitäneet hänestä, tarjonneet vakituista paikkaa. Sellainen tekee hyvää hänelle, joka on kärsinyt työelämässä aika kurjaa ja satunnaisella tavalla epäoikeudenmukaista kohtelua.) Hän vain nukahtaa ennen minua ja herää vasta heräämisyskääni. On ihanaa, että hän nukkuu tuossa vieressä. Vaikka hän on tavallaan suurimmin osin tuntematon, pimeä manner - mutta niinhän itsekin olen kaikkine rauhaseritteineni ja itselleni vielä näkymättömine luontumuksineni. Hämärässä tai päiväunen leijuvassa valossa voi koskettaa hänen villapaitaansa varovasti sormenpäin ja herätä hänen hihaansa kaksi käsin tarrautuneena.

“Et kai sinäkin ole kipeä?” hämmästelen. Vompsusta kysymyskin kai on hassu.

Jos olisin Mars ja Venus -teorioiden suosija ja tiukan sukupuolijaon kannalla, saattaisin unenlahjojen tapauksessa päätellä kyseessä olevan yksinkertaisesti miehisen ominaisuuden. (Esimerkiksi äiti tekee näin: “Kun nuori mies nukkuu, se on kun pistäis rahaa pankkiin. Ja kyllä ne nukkuvatkin!”) En näet muista, että yksikään naispuolinen sukulaiseni kykenisi tuollaiseen nukkumiseen muutoin kuin sairaana. Tai oikeastaan, myöskään yksikään niistä naispuolisista ystävistä, joiden kanssa olen viettänyt aikaa riittävästi tunnistaakseni heidän uneliaat hetkensä valvepuuhien käynnissä ollessa.

Mutta ehkä kyse on jostakin muusta. Kulttuurisista sukupuolinormeista, joiden mukaan naisten on osoitettava työteliäisyytensä 24/7? Sukupuolten enimmäkseen tietyllä tavalla toteutuvasta keskinäisestä (itselleni enimmäkseen tiedostamattomasta) arvohierarkiasta ihmisyhteisössä ja sen seurauksena naisten korkeammista stressihormonien tasoista? Vinoutuneesta otoksesta naisten suhteen - tokihan sukulaisten stressivasteet muistuttavat toisiaan siinä missä näiden juhlimisen ja suremisen tavatkin (ja rekisteröin itseni ja muut lähinnä osaksi matrilineaarista sukua; äitisuhteestahan stressivaste juuri yleensä opitaan) ja toisaalta, tokihan temperamenteiltaan yhteensopivat ihmiset juuri ystävystyvät kivuttomimmin; muistan ajatelleeni monesta muuten mukavasta tytöstä, etten vain saa otetta heidän syttymishitaudestaan, ja harmitelleeni sitä, kuinka heidän kanssaan oleminen alkaa saada pitkästyttäviä sävyjä liian pian. (Heistä vaikutan ehkä papattimatolta tai slapstick-komedialta? Tietysti vain mukavassa seurassa minäkin pääsen vauhtiin; on aivan mahdollista, että he eivät ole vain pitäneet minusta. Jotenkin pompöösissa, väkivaltaisesti argumentoivassa tai liikaa statushierarkioita korostavassa seurassa huomaan helposti käyväni itsekin hitaaksi ja epäröiväksi, vastustelevaksi. Ja varmasti saatan joskus sanoa aika terävästi silkkaa ajattelemattomuutta ja pahentaa asiaa kieltäytymällä soimaamalla siitä liiemmin itseäni jälkeenpäin. En vain usko märehtimiseen.)

Tuntuu kummalliselta solahtaa väsyneeseen, kaivattuun uneen tuosta noin vain. Se herättää samalla tavalla kiitollisuutta kuin tunnistamani työväsymys vähän ennen kipeäksi tulemista - väsymys, josta kai vain pitkistä unettomuusongelmista kärsinyt osaa ottaa kaiken irti. Tajuan jollakin tasolla, kuinka lähellä joulu on - kolme yötä! - ja kuinka vähän töitä enää on - kaksi täyspituista päivää! se menee kyllä särkylääkkeillä vaikka olisi kuinka väsynyt ja kremppaava! - ja kuinka pian pitkä matkamme alkaa - seitsemän päivää ja kahdeksan yötä! - ja että normaalisti kävisin tässä vaiheessa jo jonkinmoisilla kierroksilla ja kärsisin univaikeuksista aivan taatusti. Nyt ensin pitkät työpäivät ja sitten virustulehdus ovat jotenkin nollanneet kaiken odottamisen ja vauhkoamisen.

En ole pakannut yhtään lahjaa, hipelöinyt matkalippuja, pistänyt syrjään vaatteita enkä vienyt kirjalaatikoita vinnille. Ehei, jotenkin sairaus on työntänyt tuollaisen arjen syrjään ja painanut otsalle tukahduttavan kämmenensä, jonka alla tuntuu siltä, että oikeastaan nuo ovat joidenkuiden toisten olentojen asioita, nuo viemiset ja tuomiset ja varautumiset. Minun on ollut vain uni, nenän peseminen sarvikuonokannulla, poskionteloiden tienoon lämmittäminen kuumajuotavamukin kyljellä… hitaus, hämärä, vaivalloinen hengittäminen, ajatusten lähes täydellinen kietoutuminen pään tuntemusten ympärille. Enkä tarkoita nyt ajatuksia, vaan tuntemuksia: painetta poskiluun alla, korvien omituisia rosahduksia niistäessä, rään loiskunaa nenänvartta varovasti hieroessa, räkäklimppien vaivihkaista solahdusta nenästä nieluun, kitalaen tykyttävää kipua, codetabsin salmiakinmakua, korvan vinkunaa ja vihlonaa, kunnes sen päälle laitetaan huopunut kaulaliina pelkän pipon alle…

Tuntuu kummalliselta ajatella, että huomenna seison kahdella jalalla ja hymyilen ja osallistun ihmisten joulupaniikkiin. Mutta en jaksa ajatella sitä kauan. Nukuttaa.