Veloena

Entä jos tuntoaisti äkisti katoaisi? Voisi kuvitella kuolemattomuutta, lähestulkoon, kulkea lumen keskellä paljasjaloin ja ohuessa, laskeutuvassa trikoopaidassa ja lyhyessä hameessa, sukkahousuitta. Sepelikään ei haittaisi. Mutta tätä jatkuisi vain hetken ennen kuin varomattomat haavat äityisivät pahoiksi ja mädäntyvä liha alkaisi haista.

Ja kuka nyt hajuaistinsa tahtoisi menettää? Riittää, että välillä makaa flunssassa ja syö ja juo mauttomia mössöjä ja saa ainoan aistimuksensa lämmöstä ja chilin poltteesta - se kun tuottaa kipuaistimuksen.

Silti hetkittäin ulkona taivaltaessa, kun varpaat ovat jäätyneet olevinaan lämpimien vaellussukkien ja vaelluskenkien sisään ja kun tuuli puhaltaa säälimättä läpi merinovillaisten sukkahousujen ja tiiviin farkkukankaan, päästää tajuntaansa harkitsemattoman toiveen tuntoaistin katoamisesta. Kylmyys nirhaa ihon valkoiseksi, vasta illalla nousevat punaiset pisteet. Jos jalat nousevat pahalle nokkosihottumalle, nukahtaminen vaikeutuu. Ja toisaalta, iho ei pidä myöskään lämpökerrastoista eikä toppahousuista, vaan kuivuu niiden sisällä aivan yhtä ärtyisäksi.

Pahin kohta sijoittuu kasvoihin, sillä vaikka muut kehon osat voikin verhoilla järkevästi (hytisen, kun katson pipottomia hyvähiuspäivänaisia), kasvoihin on jätettävä katseen ja hengityksen mentävät reiät. Käytännössä poskipäät ovat paljaina ja muuttuvat sinipunerviksi pian. Kotona ne aristavat kosketettaessa. Miinusasteita on vasta muutama, mutta olen jo sulloutunut käytettynä ostamaani lammasturkkiin ja palelen sen sisässä. En oikein tiedä, mitä ihmettä pitäisi tehdä. Nostaa verenpainetta syömällä tönkkösuolaista ruokaa tai stressaamalla?

En pidä siitä, että huomaan kylmyyden saavan itseni toivomaan tuntoaistin menoa. En tahdo tuntoaistini katoavan. Viis kylmyyden inhottavuudesta, kylmyyden tuntemuksella on selkeä funktio. Ehkä huomenna laitan kahdet villasukkahousut päällekkäin. Jos tuntoni katoaisi, kutitetuksi tuleminen ei tuntuisi miltään. Ja kenties kutittaessani unohtaisin, miksi toinen kiemurtelee ja kirkuu. Jotkut aikuiset näyttävät unohtaneen, niin hurjasti he lapsiaan kurmottavat.

Tänään kutitusleikki johtaa odottamattomiin tuntemuksiin. Kesken kutitusta Vompatti sinkoaa äkisti suoraksi. Hänen päälakensa iskeytyy suuni ja nenäni väliseen kaistaleeseen sellaisella voimalla, että aluksi kuulen vain kiljaisevani ja sitten juoksenkin jo kyyryssä vessaan käsi loukkaantuneiden kasvojen päällä. Jysähtävän, räjähtävän kivun jälkeen ylähuulessa vallitsee uhkaava, kihelmöivä hiljaisuus. En tahtoisi uskaltaa nostaa koverrettua suojakättä kasvoilta, mutta lopulta suoristun, katson ensin peilistä silmiäni käden yläpuolella ja annan sitten kämmenen pudota. Iho punoittaa ja on turvonnut, mutta hampaat näyttävät irvistäessä sijaitsevan, missä pitääkin. Nenästä tulee vaisusti muutama luraus verta, siinä kaikki, huuli on sisäpuolelta aavistuksen verran rikki, ulkopuolelta tuskin huomattavalla tavalla aavistuksen turvoksissa, iltaa kohden tällin saaneet etuhampaat alkavat jomottaa.

Koira makaa sängyllä, sormeni ovat hakeutuneet taas sen turkin sisään, ihon tuntumaan molempia rauhoittavalla tavalla, kun ystävä sanoo puhelimessa, että hänen koiransa on nyt siirtynyt toiselle puolelle.

Vielä pitkään puhelun jälkeen vilu juoksee selkäpiitä pitkin. Mutta tämä vilu ei johdu kylmyydestä ulkona, vaan epämääräisestä, tummanharmaasta melankoliasta, surusta siitä, etten ole osannut taata yhdellekään koiralle sellaista kiinteää, muuttumatonta laumaa, jollaisessa ne kai olisivat onnellisimmillaan. Ja vaikka koira makaa Uljasta uutta maailmaa lukevan Vompsun kyljessä sängyllä, se on jossakin mielessä toisella puolella, koska se on elävä ja iloinen ja pelokas, kun taas minä - minusta tuntuu, että suurelta osin kuljen pelkkänä tuhkana ja vereslihana, hieman kuin sellainen, joka tuntoaistinsa menetettyään taivaltaa lumisella, hiekoitetulla tiellä ilman kenkiä ja istahtaa sisällä takkaan arvellessaan tarvitsevansa kenties lämpöä.

Tunnen kylmää ja kutisen, tuntoaistini on palannut, siitä ei synny epäilystä. Mutta jossakin mielessä kuljen toisella puolella, osa minusta on kuollut. Selkeimmin sen tuntee, kun haemme koiran entisestä kodistani. En enää itke siellä, mutta hämmennyn mielikuvista, joita asunto synnyttää. Muistan asioita, joita en kuvitellut osaavani muistaa. Muistan ennen kaikkea varmuuden tunteen, jonkinlaisen periksi antamisen ajatukselle, että asuu tässä ja näin elämänsä jos ei nyt loppuun, ainakin niin pitkälle, että on oikeastaan jo joku toinen. Näin elämä sujuu, nämä asiat ovat sellaisia, joista pidän, ja olen päättänyt, että priorisoin nämä asiat enkä anna minkään horjuttaa itseäni. Paitsi ettei sellaisia asioita kai voi päättää.

Ikävöin kasveja, punasavista ruukkua, kaikkea tuollaista materiaalista ja yksinkertaista, kaikkea mille olen aiemmin sokeutunut. Ikävöin varmuutta, josta ne muistuttavat. Nyt niinä hetkinä, kun ajattelen päättäväni elää näin ja näin, hätkähdän hereille muistikuvaan siitä, etten ole ennenkään onnistunut päättämään tuollaisia asioita. Joudun ponnistelemaan onnellisessa vauvaa sylistä toiseen pomputtavassa seurassa, etten päästä suustani ajatuksiani: kuinka toivonkaan, että teidän onnenne kestäisi, mutta en osaa uskoa sellaiseen, se saattaa olla liikaa toivottu, ja jos on, toivottavasti tämä vauva ei kärsi eikä loukkaannu, toivottavasti hänen suhdekäsityksensä ei vääristy, ja niin edelleen: Te näytätte niin onnellisilta, etten voi nähdä kuin yhden suunnan: pahempaan suuntaan. Kun ystävä hankkii koiranpennun, huomaan ensiksi miettiväni huolestuneena, kauanko hän asuu yhdessä sellaisen miehen kanssa, joka suvaitsee koiran tai onnistuuko hän vaihtoehtoisesti totuttamaan koiran yhden työssäkäyvän ihmisen talouden pitkiin yksinoloihin. Nyt kun tiedän, millaiselta tuntuu olla se ihminen, joka äkisti lähtee lähes kymmenen vuoden suhteesta ja jättää jälkeensä eksälleen myös koiran, jolle ei onnistu tuloillaan hankkimaan tarpeeksi turvallisen oloista kotia, näen tuon tragedian toistumisen elkeitä kaikkialla, enkä tahtoisi kenenkään muun joutuvan kokemaan tuntemuksia, joita sellaiseen kuvioon liittyy.

Sellaisia asioita ei tahdo sanoa ääneen, niin synkiltä ne kuulostavat. Ja silti ne tulvivat mieleen ensimmäisinä mielteinä, joiden korjaaminen kohti iloa vaatii päättäväisyyttä, keskittymistä ja mustaa itseen kohdistuvaa huumoria. Tärähtänyt oraakkeli, sätin itseäni, kohta sinut pistetään höyrypöntön luo istumaan ja kirkumaan jos ei nyt maailmanloppua niin ainakin vanhenemista, mätänemistä, petollisuutta, epävarmuutta ja sen kompensoimista toisia alas painamalla… kaikkea sitä, mitä et tahdo tukea, kaikkea suunnittelematonta ja irrationaalista! Ja kuka sinua uskoisi… ou dear. Oraakkelien pitäisi jaksaa pukeutua vakuuttavasti, tästä virttyneestä villapaidasta ei paljon krediä oteta.

Kylmä vuotaa sisään suurista ikkunoista, muistoista. Kutitusleikki katkeaa kipuun. Tunnen pimeän vuodenajan hysterian kasvavan sisälläni. Tapahtuu paljon, tapahtuu nopeasti. Kolme päivää, sitten työ. (Odotan työtä, janoan naamiota, jonka alle paeta hetkeksi pimeän vuodenajan kauhua.) Alle kuukausi, matka aurinkoiseen ja lämpimämpään. Ei varsinaisia miellyttäviä lämpötiloja, sellaisia kahdenkymmenen paremmalla puolen, mutta sopivaa, raikasta retkeilysäätä villapaidassa, toukokuun tai kesäkuun säätä, parvekkeella pitäisi pystyä kirjoittamaan kynsikkäät sormien niveliä suojaten. Ehkä tänä vuonna sairastumisia ei tapahdu. Ehkä ihon kutina ei valvota, saan nukuttua ja pysyn tyytyväisenä.

Huuli ja hampaat tykyttävät vaimeasti. Katselen ikkunasta ulos ja ihmettelen esi-isiä, jotka tieten tahtoen hakeutuivat tänne kylmänpimeään.

Uljasta uutta maailmaa tuntuu olevan mahdoton lukea säpsähtelemättä, ainakin jos suhtautuu (siten kuin itse teen) jo valmiiksi hieman epäillen kulutusyhteiskuntaan ja jos tuntee silloin tällöin viiltävää päänsärkyä siitä, ettei oikeastaan osaa kovinkaan hyvin erottaa, mitkä tuntemistaan haluista ja päähänpistoista niveltyvät siihen mainosmössöön, jolla meitä muokataaan vauvasta saakka, ja mitkä puolestaan sisältävät mahdollisuuksia ulkoaopittujen itsestäänselvyyksien kyseenalaistamisessa voimaantumiseen. Mitkä ratkaisut tuottavat ikäviä kerrannaisvaikutuksia ja mitkä korkeasta hinnastaan huolimatta muodostuvat elämyksiksi, jotka ravistavat elämänkäsitystä niin perinpohjaisesti, että antavat muistoinakin voimaa kieltäytyä pahimmista hupsuuksista.

Mietimme suuria kysymyksiä, katselemme myynti-ilmoitusta talosta, jonka puutarhaan olisi jo valmiiksi istutettu omena- ja luumupuita. Sisustuksen remontointitapa epäillyttää: lämmityksessä on panostettu sähköön ja ilmeisesti leivinuuni raivattu modernin kaupunkilaismaisen keittiön tieltä. Takasta ei pysty päättelemään, varaako se. Koetamme varata joka tapauksessa esittelyajan, vaikka talosta on puolentoista tunnin junamatka Helsinkiin, jonne kai etätyössäkin joutuu silloin tällöin piipahtamaan. Mitä talon ostaminen tarkoittaisi? Velkavankeutta, ainakin. Velkavankeutta missä tahansa tarjotussa työssä, esimerkiksi kunnan marketin kassalla. Onko se liikaa luumupuista? Hitostako tuollaisesta voi tietää! Siellä voisi pitää koiraa enemmän, ajattelen. Kasvimaa olisi siinä heti, ja talossa on lasikuistikin.

En tiedä, toivonko, että talo paljastuisi kauheaksi vai ihanaksi. Siltä varalta, että se paljastuu likipitäen täydelliseksi, on mietittävä etukäteen, kuinka selviäisimme siihen investoiden. Sillä on jokseenkin selvää, ettei oma olouttamiseni mennyt kohdalleen.

Alfana päästetty, alfana oloutettu mies tulisi hulluksi, jos hänen olisi tehtävä epsilon-semimoronin työtä - tulisi hulluksi tai alkaisi lyödä kaikkea pirstoiksi. Alfat voidaan yhteiskunnallistaa täydellisesti - mutta ehtona on, että heidät sijoitetaan alfa-työhön. Ainoastaan epsilonin voidaan olettaa tekevän epsilon-uhrauksia, siitä yksinkertaisesta syystä, että hän ei pidä niitä minään uhrauksina. Epsilonit ovat vähimmän vastustuksen tie. Oloutus on laskenut raiteet, joita epsilonin on kuljettava. Hän ei voi sille mitään. Hänet on tuomittu ennakolta. Pullosta päästettynäkin hän on yhä pullossa - lapsi- ja sikiöfiksaatioiden näkymättömässä pullossa. Tietenkin jokainen meistä, jatkoi ohjaaja mietteliäästi, - elää koko elämänsä pullossa. Mutta jos olemme sattumalta alfoja, ovat pullomme suhteellisesti puhuen suunnattomia. Kärsisimme tuimasti, jos meidät suljettaisiin ahtaampaan tilaan. …

- Suotuisin väestösuhde, sanoi Mustafa Mond, - saadaan jäävuoren esikuvan mukaan: kahdeksan yhdeksäsosaa vesirajan alapuolella, yksi yhdeksäsosa sen yläpuolella.
- Ja vesirajan alapuolella ovat onnellisia?
- Onnellisempia kuin yläpuolella olevat. Onnellisempia kuin nämä ystävänne esimerkiksi. …
- Tuosta kauheasta työstä huolimatta?
- Kauheasta? Heistä se ei ole kauheaa. Päinvastoin, he pitävät siitä. Se on helppoa, se on lapsellisen yksinkertaista. Ei mitään rasitusta hengelle tai lihaksille. Seitsemän ja puoli tuntia kevyttä työtä, joka ei kuluta voimia, ja sitten soma-annos ja pelejä ja rajatonta parittelua ja tuntokuvia. Mitä muuta he voisivat vaatia? - Sitten hän jatkoi: - He saattaisivat kyllä vaatia lyhempää työaikaa. Ja tietenkin me voisimme säätää heille lyhemmän työajan. Koko alakastien työajan vähentäminen kolmeen tai neljään tuntiin päivässä olisi teknillisesti hyvin yksinkertaista. Mutta olisivatko he silloin onnellisempia? Ei, eivät olisi. Koetta yritettiin lähes kaksi vuosisataa sitten. Koko Irlantiin määrättiin neljän tunnin työpäivä. Mikä oli tulos? Levottomuuden ja soman-kulutuksen suuri lisääntyminen, siinä kaikki. Nuo kolme ja puoli tuntia ylimääräistä vapaa-aikaa olivat siinä määrin kaikkea muuta kuin onnen lähteenä, että ihmisten oli pakko lähteä niistä lomalle.

Työtä ja siihen olouttamista sekä työajan lyhentämistä koskevaa kohtaa on tuskaisaa lukea. Uudessa uljaassa maailmassa (ainakin) kahden päähenkilön olouttaminen on mennyt pahasti pieleen, ja seuraukset on helppo tunnistaa: yksinäisyyden ja erilaisuuden kokemus, kyvyttömyys sopeutua työpaikan sosiaaliseen ilmapiiriin… Myös kirjan kuvaus siitä, kuinka toisen virheellisesti oloutuneen sosiaalinen asema kohenee tilapäisesti puhtaasti sosiaalisen statuksen kohenemisen myötä, on äärimmäisen tarkkanäköinen. Kyllä, juuri siltä se tuntuu: että äkisti tuntuu olevan saumattomasti yhtä maailman kanssa, että ihmiset ovatkin ystävällisiä ja niin edelleen. Kuvaus on yhtä osuva kuin H.C. Andersenin Ruman ankanpoikasen loppukohtauksessakin - joskin ankanpoikasesta on tullut joutsen kokonaan ja lopullisesti, kun taas Uljaassa uudessa maailmassa ei joutsenille ole tilaa eikä ymmärrystä, sillä mukavuus (jota kirjassa kutsutaan myös onnellisuudeksi, vaikka selvästi kyse on jonkinlaisesta instant happinessista) on priorisoitu totuuteen ja kauneuteen pyrkimisen edelle.

Muistan miettineeni kovasti, miksi ihmeessä lyhyemmän työajan edestä ei ole rettelöity sen enempää. Vähitellen, epäuskoisena mutta kuitenkin, olen alkanut tajuta, etteivät monet ihmiset tahtoisi lyhyempää työaikaa, koska se tarkoittaisi tietyn palkkasumman varaan rakennetusta elämänmuodosta luopumista. Osaan arvailla myös syitä oman olouttamiseni pieleen menemiselle: Koulussa lukuaineet olivat liian hitaasti edistyviä ja opin unelmoimaan virkun ja tarkkaavaisen oloisena sen sijaan että olisin oppinut ponnistelemaan. Opin kyllä ponnistelemaan, mutta toisaalla, omien valintojeni mukaisissa asioissa. (En ole varma, voidaanko tätä ajatella siunauksena tai kirouksena - ehkä jonkinlaisena niiden sekoituksena.) Ne asiat, joista olen pitänyt, eivät ole saaneet liiemmin tukea ystäväpiiriltä eivätkä vanhemmilta. Työmoraali niissä töissä, joihin olen kouluttautunut (about), on varsin erilainen kuin se, johon olen kotonani oppinut. Kaiken lisäksi minulla on ollut niin paljon aikaa istua ja lukea ja miettiä ja keskustella, etten ole enää varma siitäkään, onko ponnisteleminen oikeastaan hyväksi sekään. Siinäkin on jotakin pakonomaista. Onko jonkin itselle haluaminen hyväksi.

- …Eivätkö he ole käyttäneet hänen miellyttäviä paheitaan alentaakseen hänet?
- Alentaakseen hänet, mutta mistä asemasta? Onnellisena, ahkerasti uurastavana, tavaroita kuluttavana kansalaisena hän on täydellinen. Tietenkin, jos valitsette jonkin muun mittapuun, voisitte ehkä sanoa, että hänet on alennettu. Mutta teidän täytyy pysyä uskollisena yhdelle edellytyksien ryhmälle. Ette voi pelata sähkömagneettista golfia keskipakoisen yhdeksän reiän pallopelin sääntöjen mukaan.

Ehkä ongelma onkin tuo muu mittapuu. Olen istunut elokuvateatterissa, esimerkiksi, ennen valojen himmentymistä, ja puhunut arvojärjestelmästä ja etiikasta ja niiden vakaudesta, joidenkin asioiden tarkastelunkestävyydestä. Ystävyys, käänteli ja tarkasteli sitä vaikka miten, ei esimerkiksi käänny vahingolliseksi. Myötätunto. Ja silloin kun meille hopotettu tuotteliaisuus, itseriittoisuus ja kulutussuuntautuneisuus pettävät, rakoilevat hetkeksi tai suorastaan kääntyvät ihmisen terveyttä ja iloitsemisen ja innostumisen kykyä vastaan, huomaan yhä selkeämmin, kuinka todella miltei kaikella on hintansa, enkä oikein enää osaa asettua sinne, minne kai minut voidaan ajatella oloutetun, täysipäiväisesti ja hyvin tienaavasti jonkin sortin viestinnän hommiin.

Nyt pyöritän mielessäni kysymystä, mitä kaikkea olisin valmis myymään talosta ja puutarhasta. Olenko valmis loikkaamaan ulos sosiaalisesta verkostostani ja asettumaan kenties vihamielisen alkuperäisväestön joukkoon? Pysynkö töissäni iloisena ajatellessani puutarhaa ja arkkupakastimen suojiin säilöttyjä kesän marjoja? Aiemmin olen kuvitellut, että olen onnellinen, kunhan saan kirjoittaa. En ole varma siitäkään. Kirjoitan viiltävimmin onnettomimmillani, enkä toisaalta ole niin pöljä, että tahtoisin maksaa sellaisen hinnan. Jos kuvittelisin, että kirjoittamisessani on potentiaa sadoiksi vuosiksi ja tuhansien ihmisten tueksi, sitten ehkä. Mutta ei minulla sellaisia kuvitelmia ole, ja lisäksi voisin käydä sietämättömäksi marttyyrinasenteen omaksuessani. Mutta toisaalta - jos tavoittelen vain kivuttomuutta ja mukavuutta, miksi en onnistu sopimaan yhdeksästäviiteen ja television ääreen?

Onko järkeviä kompromisseja? Löytyykö työtä, johon sopisin? Pidän monista asioista kovasti ja olen monessa taidossa siedettävällä tasolla, mutta ei ole mitään aluetta, jolle tahtoisin kiinnittyä uhrautuen ja yksipuolisesti. Tuntuu kummalliselta ja kamalalta, että jakaessaan työtä yhteiskunta tahtoo jakaa sen niin täysin, että istumatyö on todella istumatyötä ja oikeastaan melkein kaikki onkin sitä, paitsi seisomatyö (jota kohta kokeilen kolmen viikon ajan).

Ja tiedänkö edes, mitä totuuden ja kauneuden tavoitteleminen tarkoittavat? Eikö vain olekin niin, että asun pullossa ja tarkastelen sen seinän lävitse maailmaa? Näen kyllä selkeästi joistakin muodoista, etten tahdo sitoutua niihin elämäni järjestämiseksi, mutta toisaalta, jos minun pitäisi ilmoittaa se muoto, johon yritän asettautua, en osaa nimetä oikein mitään. En tiedä, kamppailevatko kaikki muutkin tällaisten kysymysten kanssa. Jotkut ainakin pitävät ne sisällään melko hyvin, jos ne heitä vaivaavatkin.

Olen tottunut ajatukseen, etten juurikaan tarvitse rahaa, ennemminkin aikaa ja vapautta. (Saattaisin käyttää ne sen hahmottamiseen, mitä kaikkea ne tuovat tullessaan: epävarmuuden, ulkopuolisuuden tästä elämäntyylistä, halun jotenkin oikeuttaa oma valinta.) Olen tottunut myös elämäntapaan, jossa takaan itselleni runsaasti aikaa ja vapautta, mutta toisaalta en myöskään pysty hankkimaan sellaisia asioita, joita runsaammin ansaitsevat pystyvät. Tuijotan ystäväni äidin maalaamaa ortodoksista pääsiäismunaa, jonka takapuolella on tuoli nurmella omenapuun alla, ja mietin, millaisia uhrauksia olisi tehtävä päästäkseen tuohon tuoliin edes muutamiksi vuosiksi.

Enkä oikein tiedä, mitä ajatella siitäkään, että koen suunnilleen merkityksellisimmäksi elämässäni pimeässä vierekkäin jonkun kanssa makaamisen, tämän hengityksen kuuntelemisen, ja sitten ehkä pyörällä ajamisen rauhallisesti, niveliä kunnioittamisen, ja kitkemisen ja sadon korjaamisen, keittämisen ja leipomisen, pipon virkkaamisen. Ja sanat, nekin merkitsevät paljon luodessaan levollisuutta. (Nämä sanat eivät luo, enkä oikein tiedä, kuinka ne suitsisin.) Kahvipuu on kukkinut huomaamatta ja kaksi papua paisuu nyt vihreinä ja soikulaisina. Ilahdun siitä enemmän kuin mistään muusta aikoihin.

Hätkähdän tätä seikkaa. Ilahdun vääristä asioista, siltä tuntuu - monet odottavat minun ilahtuvan aivan toisenlaisista seikoista. Ihmiset vaikuttavat niin energisiltä ja jaksavilta ja käyvät kaikenmaailman riennoissa ja kissanristiäisissä ja runoilloissa. Varmaankin he ovat oloutuneet sellaisiin tai saavat niistä jotakin? Itse kävelisin mieluiten metsässä, mutta metsään on matkaa. Kävelisin koiran kanssa, mutta koira ei uskalla asua tässä asunnossa. Talossa voisi pitää koiraa, ajattelen.

Huomaan, etten saa ajatuksiani kuitenkaan selkeämään tällä rupeamalla ja tuskin koskaan, tai ainakin: tuskin ajoissa. On vain kuljettava eteenpäin ja kokeiltava asioita ja suljettava niitä yksi kerrallaan pois ja välillä ilahduttava jonkin sopivan asian löytyessä. Kokonaisratkaisun vaatiminen ja jopa toivominen lienee liikaa…

Tällä välin asunnonvälittäjä vastaa, ettei ehdi näyttää meille erikseen taloa ja että näyttö olisi sunnuntaina. Mutta sunnuntaina on muuta sovittuna jo, ja joka tapauksessa olisi hullua ostaa talo juuri matkalle lähtiessä ja huomaan ajattelevani jopa, että jos talo on meille tarkoitettu, saamme sen kyllä matkan jälkeenkin (laupias taivas, mitä fatalismia!) ja että tuleehan niitä uusia taloja ja uusia vuosia ja ja ja.

Katselen pääsiäismunan kuvaa ja mietin, kuinka paljon tuossa kuvassa on totuutta ja kauneutta ja kuinka paljon mukavuutta ja mainoskuonaa.

Vompatti tuo kotiin anatomian kirjan, josta voi katsella lihasten kerrostumista ja ristiinmenoa. Hän tahtoo ymmärtää selkänsä jäykkyyttä, mutta kirjan kanssa tuota taipumusta ei ole helppo selvittää. Vatsan ja selän lihakset kulkevat niin monessa kerroksessa, että vaaditaan melkoista tietämystä päätellä, minkä kerroksen kireydestä selässä kiikastaa. “Miten se osteopaatin aika, joka sinun piti varata?” kysyn hämmentyneenä kirjan kuvista. “Ai niin”, Vompsu mutisee takaisin.

Vompatille ajatus ihonalisesta on uusi, järkyttävä. Hän kertoo tajunneensa äkisti ruumiinavauksia esittäviä kuvia katsellessaan, kuinka hänenkin vartalonsa on täynnä tuollaisia valkeita kalvoja, kellerviä rasvakertymiä, joustavampia ja tönkeämpiä luita, rustoja ja vaaleanpunaisia lihaksia, tummia nesteitä pulleita suonia ja imunesteen kulkureittejä. “Kuinka monimutkainen on vaikka jokin askel”, hän lausuu kunnioittava ilme kasvoillaan. “Ja että ehkä tuosta kaikesta kannattaa pitää huolta.”

Tuntuu hassulta, että hän keksii kehonsa vasta noin myöhään, puolessavälin kolmeakymmentä. Itse muistan istuneeni jo ala-asteella yksin välitunnilla kylmällä kiviportaalla ja miettineeni kummallisia sisuksiani, osin tottelevaisia ja osin omaehtoisia, kunnes opettaja käski jaloittelemaan, ettei tule pissitulehdusta. (Mutta ehkä tytöt johdatetaankin edelleen kehoonsa aiemmin ikään kuin varmuuden vuoksi, vaikka ehkäisymetodit toki ovatkin melko varmoja, etenkin jos vartalo sietää hormonivalmisteita.) Lapsena viilsin joitakin kertoja haavan sormeen ihan vain nähdäkseni, kuinka vahva veri pulppuilee ulos, ja samoin menin heti vapaaehtoisiin rokotuksiin, sillä siinä, kuinka neula painuu lihaan, on jotakin tavattoman kiehtovaa. (Tämä tarve tuijottaa lihaan painuvaa neulaa on aiheuttanut sen, että yksi kyynärtaipeestani verinäytettä ottanut sairaanhoitaja alkoi voida pahoin - jostakin syystä se ajatus, että katson oman vereni tasaista vuota koeputkeen, heikotti häntä, vaikka veren ottaminen itsessään ei kuulemma tehnytkään pahaa vaan oli hänelle rutiini.) Samalla tavalla pidän nykyäänkin eniten sellaisista liikuntamuodoista, joissa teoreettiselle osuudelle uhrataan aikaa ja liikkeet suoritetaan tunnustellen kehon osien liikettä ja hahmottaen mielessä tavoitteet, joita kohden työstetään mielikuvien kautta (kuten että päälaki osoittaa suoraan tähtiin ja rintalastan etukärki maahan, että jalkapohjat juurtuvat syvälle lattiaan ja selkä venyy pituutta päälaki edellä). Vähitellen mielikuvat siirtyvät yhä sisemmäs ja torsommas raajoista, silminnähtävästä.

Avaan kirjan satunnaisesti ja näen, kuinka varpaan ihonalinen on täynnä risteilevää pientä lihasta. Lihas peittää luun jäntevään, laihaan tuppeen. Heilutan varvastani ja tajuan, kuinka mahdotonta minun on tajuta, mitkä noista kuvan lihaksista aktivoituvat. Tarkalleen ottaen osaan heiluttaa varvastani, mutten noita lihaksia. Aika monen kehon osan liikkeen kohdalla on näin. Vähä vähältä opin eriyttämään selkärankani osia toisistaan, rentouttamaan yhden lihaksen toista aktivoidessani, suorittamaan jonkin tutun liikkeen, kuten vaikka pään nyökkäyksen, aivan eri lailla, eri lihaksin kuin ennen. Tässä uudessa pään nyökkäyksessä kielen tyvessä tuntuu rasitus, mutta liike on niskanikamille armeliaampi.

En tiedä, miksi tahdon sanoa tätä osaa itsestäni ihonaliseksi. Ihonalainen olisi varmaankin oikeampi muoto, mutta kuulen sen pomo/alainen -tavalla. Samalla tavalla vedenalinen kuulostaa minusta mukavammalta kuin vedenalainen. Alisessa en kuule hierarkiaa. Sen sijaan vedenaliseen ja ihonaliseen liittyy mystinen, sadunomainen ja vanhahtava tuntu: ei koskaan tiedä, mitä ihmettä siellä kuhisee, millaista elämää siellä kietoutuu, sykkii, vetäytyy ja lähestyy.

Pilvisellä säällä saatan ajatella käveleväni vedenalisessa. Kaasuuntunutta vettä seilaa taivaalla ylitse, peittää auringon taakseen. Mutta tänään ilma on sees aamusta alkaen, kuu värjöttelee kirkkaansinisessä, myöhemmin aurinko värittää pehmeästi valkoiset korinttilaispylväät, joiden luokse kiipeämme. Meri taittaa loistetta kattojen takaa.

Illalla huomaan ihonalisen värjyvän heikkona. Palelee, makaan nyt paksujen vällyjen alla paksuimmassa villatakissa ja villasukissa, pipokin päässä ja huivi kaulassa, ja juon lämmintä inkivääriteetä. En saa puristettua korkkia lujasti kiinni ja vilunväreet juoksevat ylösalas selkärangan viertä. Pää leijuu irrallaan metrien päässä, hidastelee, kompastelee. Kahlaan kirjan tekstiä maistellen sanaa olouttaminen ja kykenemättä irroittautumaan kääntäjän sointuvasta keksinnöstä neljäsataayhdes (luulen, että laittaisin itse “neljässadasensimmäinen” mutta heti luettuani neljäsataayhdennen putoan täydelliseen kyvyttömyyteen ilmoittaa, onko jompikumpi näistä parempi - ainakin molemmat ovat käsitettävissä helposti, ja suhtaudun kustannustoimittajan työni ulkopuolella kieleen enimmäkseen avarakatseisesti ja pragmaattisesti).

Ihonalinen tykyttää kurkun tuntumilla, arastaa. Nieleminen sattuu. Tätäkö lähipäivien väsymys ja itkuisuus ovatkin tarkoittaneet? Että on jokin virus, joka on sormeillut kehoani, jonka herkkyyttä ja heikkoutta olen tarkastellut hampaita kiristellen, ymmärtämättä, että väsymys voi johtua muustakin kuin valon puutteesta? Nyt makaan peiton alla taintuneena ja koen hullunkurisena sen, etten osaa ajatella ihonalisia syitä ihmetellessäni, miksi vatsalihakseni laiskottelevat ja koordinaationi pettää täysin edellisen illan tunnilla.

Tuntuu hyvältä antaa keholle lupa raskaana, kuumana ja tykyttävänä lojumiseen. Onneksi kuumetta ei sentään nouse, eikä nenä ole tukossa.

Innostumme räpsimään muutamia kuvia talvipuutarhassa, joka houkuttelee lumisen, valjun maan keskeltä aikakoneen tavoin. Uudessa kamerassa on taittuva katseluikkuna, ja kameran voi ujuttaa mullan tuntumaan katselemaan kukintoja alta päin. Kuinka hauskoilta kasvit näyttävätkään keijukaisperspektiivistä! Syklaamien kukkavarret kohoavat kuin valtavat, kaljunsileät rungot, lehdet muodostavat ihmeellisiä sateensuojia.

Jouluasetelmassa on ihania palloja, jotka on valmistettu kietomalla sammalta siimalla johonkin pallonmuotoiseen esineeseen, ehkä oasis-sieneen. Katselen satumaisia sammalpalloja ja päätän, että kunhan saan puutarhan, teen pallomuotin, valan siihen betonipalloja ja kasvatan niihin pyöreiden muotojen sammalpuutarhan varjoiseen paikkaan, keijunkukkien luokse.

Kuljemme lasihuoneissa melko vaitonaisina. Eksynyt tiainen lehahtelee kaktushuoneen kattoparrulle, suuriin rahapuihin, takaisin. En tahdo ajatella viimeisen lomaviikon kuluvan näin, hämärässä vaeltaessa. Välimerenhuoneessa koetan kuvitella tulevaisuutta, sitä kuinka vain reilun kuukauden päästä olemme Vällimerellä. En saa otetta tuosta ajasta, joudun yhä uudelleen palautetuksi tähän lasihuonekevääseen tai lasihuonesyksyyn, hämärään ikkunoiden takana. Haluaisimme ottaa testikuvia, tarkastella valotusaukon vaikutusta makrokuvien taustaan, mutta valoa on kovin niukasti, eikä aukkoa saa säädettyä pieneksi millään järkevällä valotusajalla.

Kun katson kääntyvästä tirkistysikkunasta syklaameja altapäin, maailma näyttää silti valoisammalta. Syklaamit altapäin, talot ja puut ylhäältä käsin, ihminen läpivalaistuna: oudot ja uudet kulmat saavat äkisti tutun asian kiinnostavuuden esiin. Koetan painostaa ajatuksiani näkökulmaan, että pimeä ja väsynyt marraskuu avaa oven jollekin positiiviselle, hiljaiselle vastaanottavaisuudelle, mutten onnistu sovittautumaan näkökulmaan oikein mitenkään, en näemmä tänäkään vuonna. Pidän vain niin kovin enemmän päivistä, jolloin tiedän olevani hereillä ja energinen joutumatta lähestulkoon irvistämään hymyä kasvoille.

Kotona paprikasta ja sitruspuusta löytyy vihannespunkkeja. Suihkuttelen sitrusta kylmällä vedellä ja päätän vaihtaa sille saman tien uuden ruukun, jossa sitä on helpompi huuhtoa tuhoeläimistä ja jossa sen tiukalle juuristollekin on enemmän tilaa. Kylpyhuoneen lattia täyttyy multamuhjusta, lecasorasta ja vermikuliitin palasista sekä oksista, jotka karsin epäröimättä, vaikka on pimeä vuodenaika. Kaiken tämän tuhotulvan keskellä kiiltelee kaunis, vanha voiveitsi. Samassa tarmonpuuskassa istutan vielä Hurinaltakin (lainaksi) saadun kirjavan kasvin uudelleen, koska Hurinan mukaan sitä ei ole uudelleenistutettu vuosiin.

Kasveja hoitaessa mieliala kohenee muutaman piirun. Vai johtuuko se kirkasvalolampusta? Käsien mullassa pyörittämisellä on vankka, terapeuttinen vaikutus. Huomaan maata painellessani kaipaavani tavallaan keramiikkatuntejakin, jota sanoimmekin Kaliforniannaisen kanssa suorasukaisesti savilällyterapiaksi.

Jälkeenpäin huomaan, etteivät käteni sentään ole muuttuneet keijukaismaisiksi, vaikka olen puuhannutkin kukkahaltiatarten juttuja. Ehei, iho käy pikemminkin kuivemmaksi, punaiseksi ja ärtyneeksi. Onneksi kukaan ei enää vaadi naisilta, että näiden kädet olisivat siloiset, valkeat ja sirot. Vaikka eihän toki sellaista ole aiemminkaan vaadittu kuin ylhäisöltä, hyvin pieneltä prosentilta. Minun olisi vaikeaa hankkia tuollaiset silkoiset ja hoidetut kädet, samalla tavalla hankalaa kuin on hankalaa meikata siististi tai föönata hiukset tai pitää paidanrinnus puhtaana. Huuooh.

Ehkä sen ei ole väliä, sillä voin hyvin kuvitella itseni keijukaiseksi hoivatessani tai ihaillessani kasveja.

Viimeinen valkosipuliletti irroitetaan katonrajahyllyn tuesta ja ojennetaan kaukaa takaisin muuttaneelle ystävälle. Valkosipuleita on enää korillinen, aikaa reilu kuukausi. Ehkä saamme kaiken syötyä. Olisi sääli, että ne mätänisivät tai homehtuisivat takaisin maaksi kiertämättä kehojen kautta.

Jakaminen ja antaminen tuntuu yksinkertaiselta ja mieluisalta silloin, kun on kyse jostakin, jota syntyy lähes itsestään, miellyttävän puuhan sivutuotteena. Valkosipulilettejä on hauska jakaa, samoin kurpitsoita. Hymyjäkin on hauska jakaa, samoin aikaa.

Äkkään juhlan, johon voin raahata viimeisen jättikurpitsani keittotarpeiksi. (Viimeisen huoneessa asuvan jättikurpitsan, siis. Vompatin kummitädillä on niitä vielä maakellarissaan kevättä varten.)

Vompatti lukee kirjaa, jossa norsu roikkuu nurinpäin. Kun kirjan kääntää, norsu näyttää hurjistuneelta, sen korvat ja häntä sojottavat pystyssä ja sen kärsäkin helluu villisti. Norsu ilahduttaa monia päiviä, vaikka kirja kertookin gradun tekemisestä. (Tutkimus selätetään pienissä paloissa, ajattelen, ja lopulta hurjanorsu on selällään. Ainakin sinne saakka, kun malttaa tarkastella aihetta, kuten käsketään. Mutta auta armias, jos kirjan kääntää. Tätä tyyppiä ei noin vain taltuteta.) Tuon kirjan Kierrätyskeskuksen ilmaislaarista kotiin, koska muistan, kuinka verkkaisesti oma lopputyöni eteni, pysähteli ja eteni.

Noina vuosina muokkasin maan siihen kuntoon, jossa se tuottaa ylenpalttisia, reheviä satoja. Tai ainakin ruokin kastematoja, istuin ämpärillä kitkukengät jalassa ja annoin päivän painua ympärille raskaana ja kesäisenä. Ajattelin käsiä, joista tulee maata, ehkä osa puuta, melkein osa taivasta, joka kellastuu ja leijailee maahan ja jauhautuu taas ruskeaksi massaksi, maatuu. Jostakin syystä ajattelen usein piirejä, kiertokulkuja ja yhteyksiä.

Ehkä sen takia tuntuu hullulta lukea, kuinka joku kommentoi rauhoittavansa aamiaisen “teknisiltä vempaimilta” - ja lukevansa (paperi)sanomalehteä. Aivan kuin lukeminen ja informaation välittäminen kirjaimin ei olisi hyvin teknistä. No, lehti itsessään ei kai ole vempain, mutta sen valmistamiseen tarvitaan sairas määrä vempaimia. Jokin minussa viiraa, koska en osaa ajatella lehteä tässä-ja-nyt, lehteä an sich, lehteä irrallisena objektina. (En osaa oikein ajatella puun lehteäkään siten.) Lehteä jonakin turvallisena, tuttuna, kotoisana, vanhanaikaisena, ennustettavana tapauksena, jonakin joka kolahtaa eteiseen yön tunteina tyhjästä ja katoaa tyhjään paperinkeräyskassin myötä.

Samalla tavalla, kun ojennan valkosipuliletin ja katson sen laskostumista mustaan olkalaukkuun, ajattelen kevään ja kesän päiviä, maahan nyt piilotettua osaa kynsistä, päivää, jolloin huuhdoimme sipulit ja levitimme ne aurinkoon kuivumaan. Ja kun kaupassa kääntelen uteliaana kasviksia, mietin, millaisessa maassa ne kasvavat, kuinka niitä rohkaistaan tai myrkytetään hyönteisiä ja kasvitauteja vastaan, paljonko keinovaloa niille joudutaan heittämään, millaisia niiden jälkeläisistä kasvaisi, näistä arvaamattomista toisen tai kolmannen polven hybrideistä.

Kun ajattelen näitä seikkoja, tunnen yhä vahvemmin, kuinka tärkeää olisi asua taloa jossakin, jossa saattaisi muokata maata vuosikymmeniä ja oppia vähitellen ymmärtämään, kuinka tomaatit tulisi istuttaa ja tukea juuri tällä pihalla. Ystävä vaikuttaa onnelliselta palattuaan suurkaupunkiin, itse tähyän toisaalle. Mutta ota tämä valkosipuliletti… Joskus tuntuu siltä, että olemme köykäisiä hahtuvia, jotka lennähtävät hajalle pienissäkin tuulenvireissä. Tuntuu hyvältä pystyä ojentamaan silloin tällöin vanhalle tuttavalle toinen vanha tuttava, valkosipuleita kannasta, jonka kanssa on jakanut jo vuosia elämästään. Nyt hänen ei tarvitse ostaa kaupasta toiselta puolen mannerta rahdattuja, pienempiä ja huonolaatuisempia lajitovereita runsaammin jäämin.

“Josset saa kaikkia menemään, anna toki eteenpäin”, kehotan.

Ystävän lähdettyä mietin, mitä kaikkea muutakin voisin antaa pois. Pois antamisesta tulee hyvä mieli, verrattoman paljon parempi kuin esimerkiksi uuden kirjan saamisesta. Vaikka ei sentään niin hyvä mieli kuin uudesta kamerasta. Kamera on näet saapunut. Sormeilemme sitä kunnioittaen ja varovaisina. Hymyilen, kun muistan Hurinan kommentin tunnustaessani kamerahaaveet: “Jos se on vain väline, jolla tarkkaavaisuutta kehitetään, miksi sen pitää olla teknisesti edistyneempi?”

En osaa edelleenkään vastata kysymykseen itseäni tyydyttävällä tavalla. Tiedän vain, että arvostan ja kaipaan jollakin tapaa teknisesti hiottuja työkaluja: ergonomista talikkoa, satulatuolia jossa selkä ei kipeydy, manuaalisiin säätöihin alistuvaa kameraa, ammattilaistason vesivärejä, oikeasti lämmintä makuupussia ja niin edelleen. Jollakin tapaa puolittaisesti harkitut ja hutiloiden tehdyt työkalut loukkaavat minua (kirjojen kohdalla saatan loukkaantua niin verisesti, että heittäydyn verbaalisesti ilkeäksi kirjoista puhuessani - piirre, jonka soisin katoavan vähitellen). On niin helppoa kuvitella, kuinka puolikelvot työkalut estävät ihmisiä ottamasta tekniikoita osaksi elämäänsä, toteavan homman olevan “ihan tylsää”. (Toki estäjiä on muitakin; en esimerkiksi pidä yhdestäkään liikuntalajista, joihin tutustuin koulun kautta, vaikka epäilemättä koulun lentopalloissa ja muissa välineissä ei ole teknisesti mitään huomautettavaa.)

Nyt kun valkosipuliletit on kaikki saatu lahjoitettua ex tempore ja ilahtuneena, ja useimmat yrttikimputkin on murennettu lasipurkkeihin, ja kurpitsoitakin on enää neljä, asunto vaikuttaa jotenkin kaupunkilaisemmalta. En osaa sanoa, pidänkö siitä vai en, eikä sillä oikeastaan ole väliäkään. Parissa päivässä lakkaan huomaamasta eron entiseen ja turrun vallitsevaan tilaan.

Teatterissa saattaa käydä niin (ja käykin useimmiten), että näytösten ajan istuu passiivisena, kykenemättä kiinnostumaan siitä, mitä eteen katetaan. Mieli tutkii aikansa värikkäitä, äänekkäitä muotoja, huokaisee sitten ja jättää kehon tuijottamaan valmiustilassa abstrakteja värinpurkauksia ja liikkumia. Mieli kääntyy toisaalle siitä, mitä ikään kuin näkee ja kuulee, jakaa toisten kanssa. Onkohan nyt niin, että ja oikeastaan hän taisi osua nappiin sanoessaan, että tapahtuvat, kuuluvat ja tuntuvat tarkasti ja konkreettisesti, ja koko teatterikattaus menee sivu suun, ennen kuin valmiustilassa istuva keho säpsähtää hereille valojen voimistuessa katsomossa ja himmetessä näyttämöllä: kas, on aika ponnistautua seisaalleen ja tungeksia lämpiöön.

Väliajalla tarkkaavaisuus ei karkaa. Näytelmät, joita sen kuluessa ehtii seurata, ovat pienimuotoisempia, hienovaraisempia ja yleensä totisemmin näyteltyjä, aivan kuin nämä väliajan näyttelijät eivät tajuaisi lainkaan kantavansa roolia. Eleidensä ja äänenpainojensa kanssa yhdeksi tulleet näyttelijät on vaikea kuvitella kerran vauvoina syntyneiksi, vielä muotoaan hakeneiksi eläimiksi, joiden ensimmäinen vuosi kulttuurissa on kiinnittänyt sen perustavan asteikon, jonka laajudessa he kykenevät hakemaan roolejaan (useimmat meistä ovat onnekkaita siinä mielessä, että elämä sallii meille useita erilaisia luonnerooleja).

“Mitä pidät?” kysyy seuralainen. Ynähdän jotakin epäselvää vastaukseksi. Katselen naista, joka nojaa tiskiin ja heijaa puolelta toiselle. Kun kello soi, on käytävä takaisin nukkumaan. Yleisö nauraa kiltisti käskystä, siihen säpsähtää.

En muista paljonkaan näkemistäni näytelmistä. Väliajat, enimmäkseen. Siinä mielessä teatteriliput tuntuvat tuhlaukselta, sillä ihmisiä voi katsella ilmaiseksi esimerkiksi töissä tai kirjastossa. Sekin on rooli: sivullisen, tarkkailijan rooli. (Ei tarkkailla ja rankaista -tarkkailijan, sentään, vaan tarkkailla ja ihmettyä -tarkkailijan.) Tuosta roolihahmosta kasvaa helposti karikatyyri. Siksi välillä tuntuu hyvältä puhua tai kirjoittaa. Se on jonkin tekemistä, toteamista, lupaamista. Kenties sekin on tarkkailemista, mutta ei oikeastaan tunnu siltä, koska ulkopuolisuuden kanssa on vähän niin ja näin.

Jos teatterissa väliajat tuntuvatkin kiinnostavimmilta, muuten elämässä nimettömät, palautumiselle pyhitetyt välit jäävät jotenkin muodottomiksi. Makaamme tämänkin sunnuntain epämääräisessä melankoliassa, hämmennämme mieliämme kulttuurilla, joka käsittelee prostituution teemaa. Kävelemme hieman, teemme ruokaa ja syömme, hoidamme pitkään ajankohtaansa odottaneen velvollisuuden, nukahdamme sylikkäin iltapäiväksi ja heräämme vasta puhelimen soidessa. Tämän roolin voisi ehkä nimetä väsymykseksi.

Väsymyksen tarkkaileminen ei tunnu kiinnostavalta, koska väsymyksessä eleet pelkistyvät ja karsiutuvat äärimmilleen. Suupielet painavat tonnin, käsiä ei saata nostaa, koska lihan sementti on vielä märkää ja nostaessa saattaisivat vain luiden tukirangat nousta, erottua veltosta lihasta.

Seuraavan päivän tietää muistinvaraisesti eroavan tästä tuntemuksesta.

Ja sitten, äkkiä ja kutsumatta, nousee mieleen, että kenties välipäivät tässä elämässä muistuttavatkin enemmän teatterin näytöksiä kuin väliaikaa. Kuinka kummallinen ajatus, koska välipäivät ja väliaika jäsentyisivät puhtaan kielellisesti ajatellen lähestulkoon samaksi asiaksi (välitunnin ja välivuoden kanssa). Mutta mitä enemmän kielellistä intuitiota vastustavaa oivallusta kääntelee, sen pitävämmältä se vaikuttaa. Sama liikkumattomuus, asioiden liudentuminen kaukaisiksi, koskettamattomiksi kuvioiksi. Kyky pyöräyttää vaikeaa ajatusta ja päästää siitä irti innostumatta tai kiihtymättä, täysin välinpitämättömänä. Kun jotakin tapahtuu, säpsähtää hereille ja kiinnostukseen, toimintavalmiuteen.

On vaikeaa hyväksyä tämä väsymys, suhtautua siihen ymmärtäväisesti, luottaa herättäviin sattumiin.

Yöllä en saa unta, sillä täysi kuu tuijottaa sisään huoneeseen ja hiipii yhä lähemmäs kattoja valaisten huoneen kummalla kajollaan. Kuukautiset alkavat, kohdunsuu nipistää kerran toisensa jälkeen, hikoilen ja säpsähtelen hereille juuri kun kuvittelen jo nukahtavani. (Kuukautisrytmini on niin paljon kuun kiertoa hitaampi, että saan nauttia vain harvoin tällaisesta sattumasta.) Makaan oudon valoisassa, Vompatti tuhisee unissaan, herää välillä ja hieroo ristiselän tienoota. Sydän pumppaa levollisesti, mieli on tyyni, mutta keho heittelehtii valveessa.

Kuun kasvot ovat kirkkaat ja samansävyiset kuin kirkasvalolamppu. Kun nostaa käden, peitolle heittyy selväpiirteinen varjo. En tahdo laskea kaihtimia, sormeilla naruja ja ohjata bambumattoa kasvien lehvästöjen lomitse, raidoittaa valoa. Koetan maata rennosti, hengittää, jännittää vartaloa osa kerrallaan ja rentoutua, käydä painavaksi ja levolliseksi. Mutta yönä, jolloin kuukautiset alkavat, kaikki tuollainen on jokseenkin turhaa. Kuinka vaikeaa sitä onkaan selittää. En koe kipua, väsymystä, pahoinvointia enkä innostusta. Tuntemuksia luonnehtii vain pieni nipistys alavatsassa, jossakin vatsanpeitteen alla, ristiluun alla, sekä kyvyttömyys nukahtaa.

Jossakin vaiheessa aamuyötä, paljon lehtien toisiin asuntoihin kolahtamisen jälkeen, vaivun pinnan alle. Ehkä kuu painuu viimein vastapäisten talojen taakse tai kohdunsuu rauhoittuu. Kun herään, taivas on vastapuraistun omenan värinen, hieman kellervä, läpikuultava. Kuuta ei näe. Olo jäsentyy yhtä kellervänä ja läpikuultavana kuin taivaskin, paitsi että siinä aurinko ei tunnu kohoavan katonharjojen ylle häikäisevän kultaa valuvana. On järsittävä ruisleipää, kiskottava vällyt niskaan ja taivallettava aurinkoisen kaupungin halki haljuna, vaikka lähtikin pikkujouluista kotiin jo kahdeksalta ja pelkkää vettä juotuaan. Aurinko säkenöi maan kuurasta takaisin. Kävelytien varrelle heitetty pakkasen ruskettama banaaninnahkakin näyttää juhlalliselta kimmellellessään tuhansin jääpaljetein.

“Kas vain, eikö vain juuri sinä päivänä, kun on taas pitkä päivä kirjastossa, aurinko paistakin”, hymähdän Vompatille matkaa taittaessamme. “No mutta saamme kuitenkin valohoitoa koko kävelyn ajan”, hän vastaa. Se pitää paikkansa. Puiden rungoilla kuura sulaa auringon lämmössä märäksi tummaksi tasaiseksi kiilloksi, varjoisa nurmikko on edelleen valkoisesta mascarastaan takkuinen. Kirjastossa hämärä ja keinovalo sotkeutuvat tasaiseksi massaksi, joka taittuu vaisusti lattioista ja panssarilaseista.

On vaikeaa vastustaa silmäluomien painoa ilman täysivaloa. Pitkitän valvetta istumalla, hengittämällä, syömällä, hymyilemällä, palvelemalla vierailla kielillä.

Ja välillä, kun on hetki aikaa ja silmät liian väsyneet tähyilemään päivää pääoven takana, luen uudestaan Zenon Kitionilaisesta, koska pääsemme jo pian sekä hänen synnyin- että myöhempään kotikaupunkiinsa istuskelemaan ja mutustamaan viikunoita ja viiniä.

Zenon kuulostaa miellyttävältä ja oikeastaan yllättävänkin tutulta:

What is referred to in Stoic writings as “Zeus” in one place, may be referred to as “Nature” elsewhere. While some Stoics divided the universe into an active, rational principle and a passive, elemental principle, there is still little distinction between creator and created, or between physical and spiritual. The Stoic worldview is thus closer to that of Taoism, Vedanta or some varieties of Sufism than to orthodox Christianity or Islam. The famous Stoic acceptance of fate is nothing more than that; what happens, happens, and there is no point in moaning about it. Since we are animals, we are impelled to seek pleasure and avoid pain, but inordinate desire or revulsion are unnecessary and irrational. Similarly, as social animals, we are impelled to engage in social activities, but we do not need to overly concerned about what our fellow citizens think about us.
(Lähde.)

Kunhan hämäränpalvelus loppuu ja ulkona hämärtyy enemmän, menen kaupungin halki raitiovaunulla tapaamaan vanhaa ystävää, jota en vielä oikeastaan tunne. Hänestä on hämmentävää, että aiomme istua tuolla tavalla kahvilassa närpeksien pullaa ja pälpättäen. Tavoitan metahämennyksen, mutta en oikeastaan jaksa hämmästyä enkä hämmentyä mistään, etenkään ystävystymisestä, joka tuntuu lähtökohtaisesti kannatettavalta asialta. Ajattelen korvapuusteja ja ystävystymisen tapoja. Myöhemmin illalla vietetään vielä yhdet pikkujoulut. Ehkä jaksan teekupposen voimin istua siellä hetken, etenkin jos saan ihmisiä innostettua laulamaan joululauluja. (Ja olen riittävän hereillä agitoidakseni laulamisen puolesta.)

Pelottaa hieman, mitä vireystasolle tapahtuu pimeän pudotessa kaupunkiin. Täysikuun ja täysiauringon kirkasvalon jälkeen keho saattaa tulkita pimeyden tarkoittavan kaivattua unta.

Pikkujoulusta poistuessa sataa, vaikka tyylikäs Maija Poppasen sateenvarjo onkin mukana. Astun lipan alle, avaan varjon, työnnän sen veden alle ja astun varjon alle. Auringon varjo, sateen varjo, ajatella, kaikki mikä suojaa hipiää kummallisilta säiltä.

Katon takaa kohoaa Uspenskin kupoli. Jatkojoukkio suuntaa Molly Malonesiin, kävelen pyörän vierellä kotiinpäin Snellmaninkatua pitkin. Hassut ihmiset pyytävät anteeksi siitä, etteivät pidä samoista kaupunginosista. Tunnen vain kiitollisuutta siitä, etteivät kaikki tahdo elää samalla tavalla. Vuokrani olisi korkeampi, jos niin onnettomasti kävisi.

Maailma tiukkuu märkää, sumu pyöräyttää valojen ympärille hehkuvat kiekot. En sulje varjoa lipan alla vaan katson lipan ulkopuolista säätä, jonne pian astun. Katselen valokuvia uudella tavalla nyt, luettuani Westötä (ystävän neuvo - älä lue sitä niukan valon marraskuussa, se suistaa melankoliaan). Kuinka etäällä tuollainen maailma onkaan. Ja silti, eikö sitä elä itsekin, maailmaa, jossa hyvät tarkoitukset vääntyvät tuntemattomiksi ja rohkeus ja aloitteellisuus katkeaa kovin helposti, koska on huimaavan yksinäistä olla rohkea ja aloitteellinen?

En näe autoja, en nyt. Näen sään, katselen ja kuuntelen sitä, tunnen kostean painuvan takin läpi, ohuen juhlapaidan läpi, mekon läpi, kylkiluiden alle. Sydän jyskyttää omaa lauluaan, kaikua jaloista tai toisinpäin, tapailen mielessäni vanhaa koreografiaa sallimatta jaloilleni sitä, äkisti veden tasaisina piirtyvät viivat ilman halki tekevät tempun, jonka olen nähnyt monesti ja josta olen kirjoittanut ennenkin, jo kauan sitten, aina yhtä valloittavan ja kummallisen temppunsa: ne kirkastuvat äkisti ja paikoittain, karkaavat kuviosta, pyörähtävät, liitävät sooloonsa, tempautuvat taas ylös ennen kuin vääjäämättä painuvat osaksi maan märkyyttä, vesimassaa.

En tiedä, miksi tuo hyhmäisen vesisateen lumeksi muuttuminen katulampun natriumvalon keilassa saa aina aikaan saman tunteen: sydän lyö äkisti voimakkaammin, jaksaa päätään ja jalkojaan paremmin, huomaa ilon ja voiman näissä jäsenissä, vartalon ja mielen tottelevaisuuden, kuinka ne vain odottavat järkeviä käskyjä ja päätöksiä, kuinka mielellään ne suuntautuvat iloon, kunhan lupa ja kehotus annetaan. Ehkä se liittyy painovoiman ja sosiaalisten normien rinnastamiseen ja sen tajuamiseen, etteivät normit pakota putoamaan suoraan, rivissä, tai jähmettymään johonkin, johon ei tunnu osaavan asettua. Eikä lumihiutale uhmaa painovoimalakia, ei. Se vain putoaa toisella tavalla. Sen muoto on erilainen, siksi se putoaa erilailla.

Sadepisaraan on vaikeampaa identifioitua.

Sallin toiselle jalalleni lystikkään koputuksen kävelyn lomassa, kun olen varma, ettei Vompatti huomaa sitä. Kopkop varpaalla, sitten kävelyä tavallisesti eteenpäin. Hakaniemen torilla tuuli työntyy varjon alle ja tempoo kaikin voimin, mutta sitkeä, vanha Emmauksesta eurolla hankittu varjo pitää pintansa eikä käänny ylösalaisin kuten uudemmat kokoontaittuvat hökötykset.

Ystävän lähdettyä ja pyykkiä koneesta nostellessa päässä alkaa jankuttaa kummallinen litania, joka liittyy lounasvieraan toteamukseen: “Ihmiset takertuvat niin helposti opintoihinsa, jatkavat niitä vanhalla painolla, ne sujuvat kuitenkin jotenkin.”

Koska en tahdo vaikuttaa liian korppikotkamaiselta, en vastaa, että samoinhan se on suhteidenkin kanssa.

Koska en sano mitään, ehkä siksi, alkaa litania purkautua pyykkikonetta purkaessa. Ihmiset takertuvat, ihmiset takertuvat puolikamaliin työpaikkoihin, väljähtäneisiin uravalintoihinsa, vasemmalla kädellä hoideltaviin korkeakouluopintoihinsa, hiljaisuutta ja negatiivista palautetta uhkuviin suhteisiinsa, baari-iltoihin, videoituun nauruun ja naurun ärsykkeisiin, tiettynä päivämääränä ja kellonaikana tapahtuviin kylkivenytyksiin. Ihmiset takertuvat hyviin käytäntöihin, huonoihin käytäntöihin, harkitsemattomiin ja kritisoimattomiin käytäntöihin, koska käytännöt tekevät minusta minun ja takaavat, että ymmärrän kuka olen ja millä tavalla on sopivaa nauraa tai lounastaa.

Ihmiset takertuvat, sormet koukistuvat kupinkahvaan, lasinjalkaan, sytyttimen ympärille, harovat näppäimistöä, sanat ankkuroivat paikalleen muuten tiehensä karauttavat nelijalkaiset huonekalut. Kaikelle löytyy määritelmä, lokero. Jatkuu. Elämä jatkuu.

Ja sitten äkisti ihmiset irroittautuvat, putoavat. Putoavat toisten laukaisemiin yllättäviin stereotypioihin, soisaaliturvan varaan, mielialalääkitykseen, vesijuoksualtaaseen, jonkun syliin, shampanjalaatikon yli, jaloilleen, häntäluulleen (au), kynsiensä varaan kielekkeen reunalla, eivät irti päästäessään ajattele asfalttia, jäätä, sepeliä, pohjaa, päästävät irti ja sulkevat kaiken muun pois maailmastaan. Eivät tiedä keitä ovat. Ihmiset eivät pudotessaan tiedä eivätkä edes kuvittele tietävänsä. He kuvittelevat vain vapauden, mutta oletko koskaan nähnyt taivaalle putoavaa ihmistä? En minäkään.

Joskus tarrautuminen kannattaa. Vaikka tunteekin itsensä apinaksi, kannattaa etenkin kivikkoisella pohjalla tarrautua kelvottoman hulvattoman ponin harjaksiin ja hilata myös takapuoli selän päälle pelkän toisen polven sijaan. Voi tarrautua, ojentua ja sitten kavuta alas niin halutessaan, ikään kuin asia olisi suunniteltu alusta lähtien. Mutta kuinka suunnitella elämäänsä edes minuutti eteenpäin, jos sen jakaa toisten ihmisten kanssa? Kuinka uskotella kenellekään suunnitelluutta? Miksi vaivautua ojentautumaan, jos voi pudottautua? Siitäkö ilosta, ettei se, joka sai haaveilemaan pudottautumisesta, opi toisten pudottamisen temppua?

Kaipaavatko ihmiset tarrautumista enemmän kuin vapautta, mietin. Onko pudottautumisen vapaudeksi nimeäminen tekemisissä sen kanssa, ettei maata voi huijata ja ettei se salli meidän pudottautua näpeistään, joten voi turvallisesti nimetä vapaudeksi senkin, että istahtaa vauhdilla ja hieman yllättäen? Haluaisinko vapauden singahtaa taivaalle äkisti tai herätä kaksitoistavuotiaana? Entä jos on ilmassa eikä osaa nimetä oikein mitään kaiken kieppuessa, ja joku kysyy, millainen on? Olen tällainen peruspositiivinen ja ystävällinen, mutta hukkaan avaimeni tuon tuosta ja kysyn asuinkumppaniltani kaiken aikaa, missä henkilökohtaiset tarvikkeeni sijaitsevat.

Naapurin täti on alkanut pyykätä säännönmukaisesti iltaisin. Pesukone napisee seinää vasten, koputtaa konerytmin. Täti on luonut säännön vain tekemällä jotakin. Sääntöjä voi luoda ällistyttävän helposti. Teen näin pari kertaa, ja kas, siinä sääntö jo alkaa häämöttää, siihen voi takertua ja välttää astumasta kantille.

Missä vaiheessa saa huolestua? Siinä kohdinko, kun kantti alkaa tuntua maailman rajalta? Ihmiset takertuvat ja vilkuilevat, takertuvat ja ihmettelevät, takertuvat ja vakuuttavat, etteivät tahdo pudota tai pudottautua. Tunnistan halun jäädä odottelemaan, poistua ovesta rauhallisesti, käydä tilaan keho tyynenä ja mieli hyvinvenytettynä, mutta sujuuko elämä siten? Voiko viidennestä kerroksesta hypätä tyylikkäästi? Matka on liian lyhyt, jotta laskuvarjon ottaminen viestisi muusta kuin luontumuksesta liioitella, sateenvarjo taas kielii tietämättömyyttä fysiikan laeista, se että uskoo osaavansa lentää pään sekaisuudesta (siisteys olkoon valttimme), palokunnan alle kutsuminen itseriittoisuuden puutteesta ja niin edelleen. Ei, en keksi tyylikkäitä tapoja pudota. En keksi tyylikkäitä tapoja riippua, tarrautua, takertua, kipristyä kiinni, sulkea silmänsä, lukita sormensa ja varpaansa koukuiksi ja hakasiksi, haroa pimeää, tarttua vaikka hiuksiin kuten vauvat tai omaan varpaaseen, jos ei muuta.

Ihmiset kulkevat kadulla, lajittelen pyykkiä koneesta suorille esiintaitettaville tangoille ja alusvaatenipistimiin. Ihmiset käyttävät näitä vaatteita, asuvat toistensa kanssa tai yksin tai palvelevat kissaa tai koiraa, jumalaa tai mammonaa. Ihmiset kulkevat, ajattelevat, ihailevat auringonlaskuja kunnes oppivat sen osoittavan jalostumatonta makua ja niin edelleen. Ihmiset viehättyvät saksofonin äänestä, klarinetista, ehkä kitarasta ja tablastakin. Takertuvat, putoavat, kasvavat, kutistuvat, puhuvat vapaudesta, pesevät ja ripustavat pyykkiä.

Viimeinen vaate koneesta ulos! Hopotus päässä lakkaa. Silmäilen tyhjää rumpua hämmästellen sen vaikutusta.

Vähentyvä valo riisuu levottomuudesta. Hiljaa ja siivosti käveleminen käy helposti. Sovitan vaelluskenkiä, mutta kaikkien lesti paljastuu liian leväksi. “Laita paksu sukka”, kehottaa mies. “En tykkää, haluan ohuimman mahdollisen sukan.” Myyjä pudistaa päätään. “Näiden kenkien kanssa käytetään paksua sukkaa. Se tuntuu mukavammalta.” Hymähdän: “Ei minusta.” Mies ei usko: “Kyllä sinun jalkasi olisi onnellisempi ja hyvinvoivampi paksussa sukassa.” Mietin hetken, vastaanko sinähän se sen tiedät paremmin kuin minä, mutta päätän vain hymyillä. Sellainen tämä vuodenaika on.

Ei silti puhettakaan, että ostaisin kalliit paksut tekniset sukat ja toteaisin jälleen, että kosteuden siirtämisen sijaan ne tuntuvat kylmältä suolta, jossa tarvon. Vain vähän käytettyjen, kaapin perukoille puskettujen kalliiden ja paksujen teknisten sukkien valikoimaa ei ole mitään syytä kasvattaa.

Kiitän ja lähden, vaellan nykyisillä löpsähtäneillä kengilläni kukkulan laelle, keitän perunavelliin valkosipulinversoa ja mangoldinvartta pakastimesta. Koetamme syödä pakastinta ja valkosipulilaaria tyhjäksi ennen matkaa. Ruoka lämmittää vatsan, käperryn tuon lämmön ympärille, päiväpeitto jää lonkan alueelle. Harmaa kolli näkee runsaasti vaivaa tunkeutuakseen peiton alle ja polvitaipeeseen. En muista, miten Vompatti katoaa, varmasti hän vain lähtee töihin, enkä tiedä jälkeenpäin, olenko silloin näennäisen hereillä vai jo unessa.

Kun herään, huulet ovat saumanneet kuivuudellaan suun kiinni. Pimeässä huoneessa hengittää lisäkseni kissa, sen pää on tyynyllä omani vieressä. Kun avaan silmät, se sanoo kur. En tulkitse sitä vaatimukseksi, ainoastaan ilmoitukseksi, että kissa on pannut merkille minun heränneen. Kiskottelen, juon puoli litraa vettä. Toikkaroin veeceen puolelle, seison peilin edessä ja tuijotan pöllähtäneenä toiseen poskeen painunutta ruudukkoa koristetyynyn tekstuurista. Silmäpussit ovat kadonneet, iho kellertää kalpeana, poskilla paistavat punaiset läikät. Käännän katseen peilistä ennen haukotusta.

Tuntuu oudolta herätä päiväunilta, sillä en yleensä pysty päiväuniin. Levottomuus pitää siitä huolen ja tunnen itseni onnelliseksi jo siitä, että pystyn nukkumaan öisin ne kuusi, seitsemän, kahdeksan tuntia vuodenajan valoisuudesta riippuen. (Poikaystävät, jotka ojentuvat löysinä sängyille ja sohville ja vaipuvat uneen viiden minuutin sisään, eivät lakkaa hämmästyttämästä itseäni kai ikinä.)

Sitten muistan, etten ole aamulla antanut itselleni kirkasvalohoitoa. Tavailen kellosta nukkuneeni puolentoista tunnin annoksen. Kaupunki ikkunoiden takana näyttää jo pimeältä, iltaiselta. Vastustelen halua maata koko ilta särkevää päätä tainnuttaen ja kärsiä yöunivaikeuksista seuraavat yöt.

Mitähän tapahtuu, kun pimeä syvenee ja pitkittyy, omat työni alkavat joulukuun alussa ja Vompatin ekstratyöt joulukuun puolivälissä? Silloin emme ehdi syödä yhdessä emmekä puhua, ehdimme vajota vain futonille lattianrajaan ja kuiskata yötä ja torkkua aamukuuden herätyskelloon. Ehkä mitään erityistä ei tapahdu. Ehkä kokemus vain värittyy harmaaksi ja säriseväksi ja joulu loittonee tuntien taakse.

Kun juon pari suurta kupillista yrttiteetä hauskankeltaisesta kissamukista, huomaan herääväni vähitellen. Mutta levollisuus säilyy. Kun päätä kääntää, korvissa ritisee. Lohi makaa edelleen pää tyynyllä, pitkänä rötkönä. Mikähän olisi oikea valon määrä, sellainen jossa en sammahtelisi kesken päivää vetämättömänä enkä toisaalta kävisi ylikierroksilla? Ehkä nyt, kun koetan muistella sellaista ajanjaksoa, en vain muista kesän ja talven siirtymäkausien tavallisia päiviä, niitä joissa herään iloisena, touhotan aamusta iltaan ja sitten yhdentoista maissa sammahdan varoittamatta. Varmaa on ainoastaan, että planeetta on kiertynyt unen vuodenaikaan, jossa horre syvenee nimettömiksi ja kuvattomiksi, lämpimiksi kuiluiksi.