Veloena

Tonsatin syntymäpäiväjuhlat alkavat hurjissa merkeissä, sillä kurpitsakeiton soseuttamiseen tarvittava sauvasekoitin hajoaa eikä ystäviltä tunnu ensin löytyvän sellaista lainaksi. Lopulta saamme kuitenkin yhden lahjaksi.

Ihmiset pujahtavat asuntoon, ulkona hämärtyy. Sytytämme kynttilät muttemme valoja. Rembrandtlainen seurue lojuu ja nököttää tuoleilla. Äkisti Tukaani kohottaa kätensä ja kysyy, mistä sukupolvemme muistetaan jälkeenpäin. Vastauskierros katkeaa pian, mutta esiin nousevat ainakin suorituskeskeisyys, ilmastonmuutos ja homoseksuaalisuuden hyväksyminen normaaliudeksi.

Sitten keskustelu särkyy taas, hajoaa useampiin ryppäisiin. Puhumme joukkoliikenteen designaamisesta, yhteisöllisyydestä, erään edesmenneen kommuunin huumeasenteista, ceeveetä varten harrastamisesta, kurinalaisesta suhtautumisesta harrastamiseen, rakastaja vai parisuhde -kysymyksestä, opintojen vaiheista, luvasta lukea kaunokirjallisuutta valmistumisen jälkeen, Brysselin kokemasta inflaatiosta matkakohteena.

Selviää myös, että jättikurpitsan lajike on Kökken eli melkein se Kökke, joksi sen muistin. Muistan siementuottajan nimen äkisti Tukaanin nähdessäni - olen katsonut sen firman siemenpusseja joskus Hassun tytön ja Tukaanin luona, ja kun näen Tukaanin, muistan äkisti nimen Hammenhögs. “Olisiko se siemenfirma Hammenhögs?” Se se on, ja sivuilta löytyy kuva samasta kurpitsasta, josta keittoa on tehty ja josta vielä yksi suuri möhkäle jököttää nurkassa (ja toinen toisaalla, Tonsatin tädin maakellarissa joulua varten).

Kuinka kummallisesti muisti toimiikaan!

“Mutta yhdestä olen varma, Facebookista meitä ei muisteta”, toteaa joku. Siihen on helppo yhtyä, vaikka huomaammekin kesken kaiken, että kutsumatta on jäänyt muutama ystävä - siksi, etteivät he ole olleet kätevästi naamaston ystävien listassa.

Kun ilta pimenee ja istutaan kynttilöiden valossa ja lopulta muut lähtevät kotiinsa yhdeksän jälkeen, tuntuu kummalla tavalla joululta. Paitsi ettei jouluaattona väännetä herätyskelloa soimaan kukonlaulun aikaan jouluaamun hathajoogan takia.

Julia Kristevan tekstin lukeminen tuntuu tuntuvan edelleen yhtä raivostuttavalta kuin aiemminkin. Silti minulla on syyni lukea Kristevaa, vaikka olenkin lähes kaikesta hänen kanssaan eri mieltä. Olen kiitollisuudenvelassa sillä tavalla kuin ollaan kaukaisille kasvoille.

Ostan ensimmäisen Kristeva-kokoelmani ensimmäisenä opiskeluvuonna. Tuolloin ajattelen vielä, että opettelen ranskan ja alan lukea alkukielillä mannermaista ajattelua, jonka ajatukset tuntuvat kiinnostavammilta kuin englanninkielisen humanistisen perinteen. Olen unohtanut tyystin, kuinka vaikeita vieraat kielet ovat ja millaisia pakkotoimenpiteitä niiden oppiminen edellyttää. (Seuraavan kesän ranskan ja latinan opinnot musertavat päättäväisyyteni; en ole sen jälkeen yrittänyt opetella uusia kieliä kursseilla, sillä muistan äkisti oppineeni englanninkin vasta Lontoossa asuessani.) Ostan juuri Kristevan kokoelman, koska se julkaistaan suomeksi eurooppalaisia ajattelijoita -sarjassa ja sen kirjoittaja on nainen.

Tuohon aikaan tahdon juuri eurooppalaiseksi ajattelijaksi ja sille, että olen nainen, en taas voi mitään. (Vaikka kävisin lävitse sukupuolenvaihdosleikkauksen, syntymäsukupuoli epäilemättä muistettaisiin mainita, järkeilen. Siihen, kuinka epäuskottava mies saattaisin olla, en huvittavaa kyllä kiinnitä lainkaan huomiota.)

Kristevan kirja on pettymys. Avaan sen kiihtymyksestä likipitäen turtana jostakin kohtaa kotiin päästyäni. Eikö vain tuolla aukeamalla puhutakin siitä, kuinka naisella on kohtu, joka ammottaa tyhjyyttään ja kaipaa täytettä. Suljen kirjan tyrmistyneenä. Joko en ole nainen tai kirja on todella paksua huttua.

Joudun palaamaan silti kirjan pariin muutaman viikon jälkeen, sillä on kirjoitettava essee Marguerite Durasista, ja yksi Kristevan esseistä käsittelee Durasin naiskuvaa. Luotaantyöntävien teorioiden vältteleminen on näet aika vaikeaa, jos opiskelee yliopistolla. Mutta oikeastaan on ihan hyvä, että tartun nuristen tuohon kirjaan. Vasta kun luen, mitä Kristeva kirjoittaa, tajuan, ettei Durasin naisilla ole aivan kaikki kohdallaan tai kuten oletetaan. (Jälkimmäinen ilmaus miellyttää minua enemmän, koska ajattelen mieluummin, ettei itselläni kaikki mene kuten oletetaan, kuin että päässäni kaikki ei ole kohdallaan. En sillä tavalla usko yhden ainoan terveen psyyken järjestykseen.) Oikeastaan tuo oivallus avaa silmäni paljolle muullekin: Hittojako sitä on nyhjännyt Sylvia Plathin kanssa ja ajatellut, että tässä on viimein ihminen, joka voisi olla paras ystäväni, koska hän kokee samansuuntaisesti ja kaikki muut ovat kummallisia. Ehkä sittenkin olen vain itse ollut masentunut lukioikäisenä? (Tämä on ensimmäinen kerta, kun asia pilkahtaa mieleeni; olen toki saanut sen verran vertaispalautetta, että ymmärrän monen pitävän itseäni jollakin tavalla hulluna, mutta olen ajatellut hulluuden enemmän Mad Hatterin hulluuden kaltaiseksi verbaaliseksi, iloittelevaksi ja hieman liian kulmikkaaksi riehakkuudeksi kuin joksikin surulliseksi.) Seikkailen yhden illan kirjahyllyssäni ja totean: kyllä vain, pidän paljon kirjoista, jotka leikittelevät erilaisilla psyyken häiriöillä.

En tiedä, onko sellaista hyvä ymmärtää yhdeksäntoistavuotiaana. Tai ikinä.

Pystyn ymmärtämään jotkut asiat, joista Kristeva kirjoittaa. Useita asioita en taas osaa oikein mitenkään nivoa siihen psyyken käsitykseen, jonka olen vähitellen omaksunut ja oppinut. Myös Kristevan huoleton käsitteiden käyttö saa aikaan päänpuruja: tarvitsisin kunnollisen kommentaarin, johon voisin palata tarkistamaan, missä kaikissa yhteyksissä hän tätä ja tätä käsitettä käyttääkään. (Kaikkein ihanteellisinta olisi, jos kommentoija käyttelisi käsitteitä tuntemieni pragmatistien tavoin, mutta se saattaa olla liikaa toivottu.) Mutta siitä ei pääse mihinkään, että jollakin tavalla Kristevan ajattelun tyyli on kiinnostava, sillä se synnyttää helposti havaittavan reaktion.

Käytän ärtymystäni vipuvartena ja luen vielä vähän lisää Kristevaa.

Kun Kristeva vierailee Suomessa opintojeni alkupuolella, käyn kuuntelemassa häntä. Hän puhuu identiteetistä muttei vaivaudu taaskaan määrittelemään, mistä identiteetistä - henkilöidentiteetistä, kehollisesta identiteetistä, sosiaalisesta identiteetistä vai mistä. Puran raivoani tästä seikasta englanninkielen suullisessa kokeessa niin vuolaasti, että saan heti vapautuksen englannin keskustelukurssista. Kaiken huippu on, että tentaattori kysyy minulta vain yhden kysymyksen - “How are you today?” - ja tilitän tätä asiaa tuikituntemattomalle puolisen tuntia. “Well, I could say I am a bit upset as I went to see Julia Kristeva lecturing on identity yesterday” ja niin edelleen.

En muista, että kukaan toinen kirjoittaja aiheuttaisi itselleni moisen ristiaallokon. Kuinka ärsyttävää, että joukko aivan kelpoja huomioita ja suorastaan avartavia kiteytyksiä on piilotettu tekstimassaan, joka enimmäkseen kasvattaa halua sulkea kirja nyt. Kummallista reagointini on siksikin, että olen tottunut lukemaan kaikenmoisia tekstejä alkaen metafysiikasta ja tylsistä luetteloista ja päätyen epämääräisiin kaupunginosalehtiin. Useimmat teksteistä ovat rutkasti kehnompia kuin Kristeva-suomennokset tai -englanninnokset. En pysty erittelemään, mikä tarkalleen tuossa tyylissä pännii.

Siten ei auta kuin tarttua Kristevaan ja lukea. Ärtymys kertoo jostakin, ja niin kauan kuin en tiedä (tai edes keksi uskottavaa valetta), mistä se kertoo, tiedän asian vaivaavan itseäni.

Ärtymys on tunne tai tuntemus, ei asenne. Suhtaudun kirjaan yhtäkaikki hyväntahtoisen uteliaasti, irrotan ärtymyksen siitä ja projisoin sen täysin itseeni. Se on sikäli huvittavaa, että tiedän itsen olevan mielikuvitusolento tai ainakin jotakin niin epämääräistä, että jonkun ominaisuuden määrittely sille kokonaistilanteen asemesta ei tarkoita oikeastaan sen enempää kuin kuvitelma siitä, että joku kiskoo niskahiuksista suoraan ylöspäin kävellessä ja että sormiin on kiinnitetty pienet punnukset, jotka painavat käsivartta rentoon ja raskaaseen heiluriliikkeeseen. Se ei tarkoita paljon mitään mutta tehoaa. Ryhti suoristuu, jaksaa lukea.

Burman punapaitapäivää lähestytään slapstickin keinoin. Illalla suuntaan kohti pitkänsillan treffipaikkaa vaaleanpunainen ja kimmeltävä elouailippis päässä. Kuinka täydellinen se onkaan! Täydellinen, kiinteä, tietynmuotoinen, spatiaalisesti paikannettavissa - kaikkea muuta kuin psyyke. (Ei, en sotkeudu nyt ajatukseen hatun mielikuvasta silloin, tässä tai siellä - kieltäydyn siitä manööveristä.) Ja kuinka hyvin vaaleanpunainen lippis sopiikaan farkku-univormuun!

Kaduilla haisee pissa. Perjantai, ajattelen ennen kuin muistan, että on torstai. Joko torstainakin pissikset kyyristelevät rännien tienovilla. Vai ovatko ne vastaantulijat? Jokin kyllä haisee…

Sillalla kaivan kameran laukusta ja otan kuvia kullanvärisistä pilvistä. Kusenhaju, tässäkin. Haistan käsineitä, kameralaukkua, olkalaukkua, takinhihaa, takinkaulusta. Sitten kiskon lippaa alas sormilla. Bingo! Otan lakin päästä ja tarkastelen sitä. Kyllä vain, keltainen tahra. Herra Lohi on stritannut lakkiin.

“Varoitus, haisen kissankuselle, se on stritannut hattuun!” huudan heti halauksen myötä. Mietin, mitähän nyt kissoista pitämättömät ihmiset ajattelisivat. Olisiko heistä ihan hullua, ettei jaksa pahemmin problematisoida kollin kummallista tapaa tai tuntuisiko heistä ällöttävältä, että joku kulkee kissankusema hattu päässä iltalenkkiä Töölönlahden ympäri? (Minusta on esimerkiksi ällöttävää, kuinka lapsiperheissa vaippoja ei heti viedä ulos saakka roskikseen vaan tungetaan ne vain allaskaappiin, mutta toisaalta pystyn kyllä kävelemään ja keskustelemaan muutaman tunnin kissankusinen hattu päässä.)

Eikä varsinainen burmapaitapäivä ala juurikaan sen paremmin. Pesen kasvot ja kädet, rasvaan kädet, tartun deodoranttipurkkiin. Koska käteni ovat rasvaiset, purkki ponkaisee otteesta kuin raketti ja lentää olkani yli. Kuuluu molskahdus. Käännyn katsomaan taakseni. Deoa ei näy missään. Vessanpöntön kansi on auki ja vesi liikkuu. Ensimmäinen ajatus kuuluu: ei VOI olla totta. Että purkki ponkaisee kädestä ja lentää hartian yli ja mulahtaa pönttöön. Mutta pöntössä ei näy purkkia. Laskeudun polvilleni ja työnnän oikean käteni pönttöön sisään. Kyllä vain, purkin pohja tuntuu siellä. Mutta se pakenee kosketusta syvemmälle. Tässä vaiheessa vetäydyn hieman taaksepäin ja tarkastelen ulkopuolelta pöntön rakennetta. Kaakelisessa säiliössä, joka liittyy viemäriin, on mutka. Deodorantti ei toivottavasti livu sen ohi, vaan jää jumiin. Työnnän uudestaan käteni pönttöön, nyt entistä syvemmälle. Tapailen kolmen sormen otteella purkkia, joka väistyy. Äkkiä tajuan, että tuolla näkymättömissä, missä käteni nyt seikkailee, vesi tuntuu omituisen paksulta. Vetäisen käden näkyviin. Mukaan tuprahtaa suuri pilvi ruskeaa hituvaa. Huokaisen, työnnän käteni uudestaan syvälle näkymättömään kaakelimutkaan ja koetan ajatella vain sitä, etten joudu kutsumaan huoltomiestä kalastamaan deodoranttia pöntöstämme. Ja kas, purkki antautuu otteelle.

Vedän purkin mutkan takaa hitaasti ja tarkkaavaisuus herpaantumattomana. Purkissa ja sormissa on ruskea kuorrutus, vesi sameaa jo näkyvässäkin osassa. Tarkistan kierteet: purkki sentään on ruuvattu kunnolla kiinni. Huuhdon purkin ja käden, hankaan niitä hetken saippualla. Avaan purkin, rullaan deoa kainaloihin. Laosin lootuskukka tuoksuu yhtä viehättävältä kuin ennenkin. Vedän vessan, katson ruskean muhmun katoamista ja tutun valkean kaakelin ja raikkaan veden yhdistelmän palautumista. Kuinka haluton sitä onkaan ajattelemaan, mitä kaikkea noissa putkissa ja jopa heti näkymän ulkopuolella on. Vaikka eihän paska tietenkään katoa - ei wc-pönttö sentään mikään teletransportaatiolaite ole.

Illalla hämmästyn, kun Slavoj Zizek istuu vessanpöntöllä ja puhuu paskasta, jota emme tahdo kokea ja ajatella, mutta joka silti yhä uudelleen pulpahtaa pintaan vessan vetämisestä huolimatta. Mikä sattuma!

Mietin ehkä ainoana elokuvasalissa (oikaise, jos olen väärässä), onko myös Slavoj tunkenut joskun kätensä pöntön näkyvää osaa syvemmälle. Mietin myös sitä, kuinka ihmiset tuoleillaan kantavat sisällään noita samoja suolistobakteerien massoja ravintoliuoksineen. Se tuntuu vähän pahalta, koska oikeastaan olen halunnut ajatella Burman tilannetta ja muuta ylevää.

Elämä ei ole sellaista kuin tahtoisin, mutta huomaan pitäväni siitä ehkä jopa enemmän kuin elämästä, jonka itse järjestäisin. Sillä entä jos unohtaisi koomisen? Maailma on läpikotaisen outo: lähestulkoon mikään ei piristä yhtä paljon kuin ulostehuumori.

Eteisessä harkitsen liian lyhyesti, kuinka pukeutua. Jokainen katu on näyttämö. Sieppaan mustan pitkän villaponchon ja valkean villaisen pitsihuivin ja sujautan jalat punaisiin kenkiin. Käsissäni on kaksi kassillista kierrätysjätettä, kassillinen lasia ja kassillinen metallia.

Poncho ei ole hyvä valinta. Tuuli tunkeutuu sen alle, heittelee sitä miten tahtoo. Kättä ei riitä pitelemään rinnustaa. Lieve ei suostu pysymään olkapään päällä. Tajuan äkisti, että olen kuin menossa hautajaisiin.

Sade riippuu alhaalla lankeamatta vielä. Tällaisena hetkenä kaduille lankeaa keltainen valo, monsuunivalo. En tiedä, mistä olen saanut päähäni, että monsuunivalo näyttää ja tuntuu tältä, kostealta lankeamisen välttämättömyydeltä, savenruskealta ja kellervältä. Tajuan vain äkisti, että vaatteeni ovat liian eurooppalaiset tähän valoon. Vilkuilen toiveikkaana taivasta. Jospa pian sataisi?

Kierrätyspisteeseen on vain korttelin matka. Sen ajan pohdin tiiviisti monsuunivalon käsitettä. Voiko sellaisen saada pelkistä kirjoista? Rakastan intialaista kerrontatapaa, ja nekin eurooppalaiset, joista pidän, ovat usein solmineet jonkinlaisen siteen tuonne kauas itään. En ole ikinä nähnyt monsuunia enkä oikein osaa kuvitella sitä, mutta osaan kyllä kuvitella monsuunivalon.

Se on juuri tällainen.

Kierrätyspöniköiden luona katseeni vaeltaa asfaltin rajaa ja osuu pintaremontoitavan talon luona päilyviin lätäköihin. Vesi niissä näyttää ihmeellisen kellervältä. En voi jättää asiaa silleen vaan kävelen purkeista eroon päästyäni tyhjin kassein lätäköiden luokse. Onko kyse vain heijastuksesta, matkiiko vesi taivaan kumman kellervää sävyä? Mutta ei, lätäkössä on jotakin kellervää. Hiottua raplinkia, ehkä? Mutta hetken vaikuttaa siltä, että Helsinki on pelkkä kulissi ja että seison monsuunimaassa, keltaisen mudan maassa.

Lähden kävelemään kun tajuan kahden miehen tuijottavan lätäkkötarkasteluani huvittuneen oloisina.

Yli kadun, ponchon helmat pyyhkivät raskaanlämmintä ilmaa. En muista, seisooko autoja valoissa. Tämä ei ole se valo, jossa punainen asentomies tönöttää vinossa muttei kaadu. Odotan jotakin ääntä, kilahdusta tai huutoa. Mistä tuo odotus, viritys syntyy? Valon väristäkö?

Sillä on selvää, että erilaiset valot synnyttävät erilaisia vireitä. Positanon valo saa ihmisen leijumaan keveänä portaita ylös ja alas, kylvettää kaiken erinomaisessa kirkkaudessaan. Helsingin valossa aistii meren läheisyyden, mutta taivas on sinisempi, vähemmän kuulas. Puolassa valo on kummallisen koleanharmaata ja suorastaan pakottaa käyttämään räikeää huulipunaa. Ja sitten välillä monsuunivalo siirtää kokonaan toisaalle, paikkaan, jossa ihminen käy vain unissaan.

Unessa järjestän mausteista mandalan marmorilattialle. Munkit lakaisevat siitä siivuja pieniin pusseihin ja kiikuttavat pussit suurella metallitarjottimella sisään heiluriovista. Höyryä tulvahtaa hämärään aulaan. Mausteet tuoksuvat, ulkona tuoksuu muta. Huutoja, kilahduksia.

Odotan unen alkavan tuntua selkeämmin unelta, mutta Helsinginkatu ei asetu toiveideni mukaisesti. Painan katseen maahan, kiirehdin askelia kohti kauppaa. Sitten äkkään jotakin sivusilmällä, hahmoja kampaamon ikkunan takana. Naisen valkeaa paitaolkapäätä vasten makaa kapaloitu vauva, jonka kellertävät vanhuksenkasvot tuijottavat kadulle rutistuen olemisen kummallisuudesta.

Tulen ajatelleeksi ehdottamaani korjausta tekstiin. Pyydän, että “todelliset ongelmat” korvataan “käytännössä kohdatuilla ongelmilla”, koska en tahdo tekstin ottavan metafyysistä kantaa siihen, mitkä ongelmat ovat todellisia ja mitkä eivät. Pyyntöön suostutaan.

Kävelen vielä kaksi askelta. Ensimmäinen pisara putoaa hiusrajan tuntumaan. Sade kokeilee varovasti pudottautumista katutasoon. Pisara, toinen, sormeilee otsan ja ilmoittaa viileydellään, että se sijaitsee siellä missä ennenkin. Kävelen hidastetun suihkun halki kotiin, jonne en tahtoisi palata.

Olen kirjoittanut viime aikoina sekä lempeydestä että hyväntahtoisuudesta sekä toisiin että itseen suhtautuen. Niinpä vaikuttaakin tavallaan huvittavalta, että joogapilateksesta kotiin kävellessä huomaan kangistuvani vyötärön ja polvien väliltä kummalliseen, pistelevään halvaustilaan. Omituisin tuntemus on pitkien selkälihasten kiinnityskohdissa, sidekudoksissa, jota on viimeisinä kolmena päivänä venytetty.

Varovasti, lempeästi, olen ajatellut. Istunut ja kiertänyt rankaa jalan päälle ja mennyt vain sinne saakka, mihin pääsee helposti, roikkunut siinä. Sidekudoksen venyttäminen on siitä hankalaa, ettei kudos reagoi samalla tavalla kuin lihas, joka ilmoittaa jo venytyksen aikana, että valtuudet on ylitetty ja jos helpotusta ei suoda, tuloksena on iso lihava riita. Lihasta kipurajalle venytettäessä hiki valuu ohimoita pitkin ja vettää paidanselyksen ja on keskityttävä hengitykseen, jotta edes venytettävä lihas ja herra paratkoon hartiat pysyisivät rentoina. Sidekudoksen venytys on toisenlaista.

Istun ja tuntuu siltä, ettei tässä mikään veny tai taivu. En vain pääse tästä yhtään mihinkään. Tiedän kyllä, ettei painetta saa kohdistua venytettävään kudokseen liikaa tai venytyksestä pois tuleminen saattaa käydä mahdottomaksi. Mutta eihän mitään kipua tunnu enkä varsinaisesti väännä väkisin, annan vain painovoiman roikuttaa itseäni äärirajalla - selän venytyksissä se tarkoittaa ehkä muutaman asteen eteenpäin kallistuneena, kun selkää ei päästä pyöristymään. Istun ja hengitän ja koetan tolkuttaa, että teen jotakin hyödyllistä, jotakin, millä on tarkoitus ja joka tehoaa…

“Tulkaa varovasti asennosta pois”, kehottaa opettaja. Työnnän itseni käsillä toiseen asentoon. Selkä tuntuu avaralta ja kummallisen irtonaiselta. Kipua ei tunnu. Vasta kotiin pyöräillessä sidekudos herää närkästymään kohtelustaan. Aamulla kankkujen sivut eivät taatusti jousta senttiäkään ja joogapilateksessa ne vertymisen sijaan kipristyvät entistä tiukemmalle.

Uskon hyvällä ja makaan nyt sängyssä selkä futoniin tukeutuen, kuumentunutta ja turvonnutta ristiluun seutua lämpimässä pitäen.

Kohtaan taas kerran dikotomian, jonka tahdon purkaa. Kyse on siitä, mistä toveri Timokin kirjoittaa pari päivää sitten. (Tai kuvittelen niin, luen sen niin.) Että on kaksi vaikutusvaltaista koulukuntaa, josta Timon sanoin “toisen mukaan päämäärä on nykyhetkessä ja toisen mukaan tulevassa”. Näitä koulukuntia on kai jossakin luonnehdittu esteettiseksi ja eettiseksi koulukunnaksi. Jos dikotomia pitäisi hyväksyä eli katsoa, että päämäärä on vain jommassakummassa aikamuodossa, ryhtyisin varmaan parkumaan. Tämä johtuu siitä, että kaikki kokemus tapahtuu nyt. Koen nämä asiat, nämä tunteet opastavat minua, epämukavuus ja kipu kertovat jotakin tärkeää. Mutta toisaalta, en voi elää sillä tavalla pistemäistä nykyhetkeä vaan oletan, että jos tarkkailen tuntemuksiani tarkasti ja ne sellaisenaan hyväksyen, voin vähitellen muuttaa kokemustani suuntaan, joka sisältää vähemmän kipua ja enemmän onnellisuutta tai miksi hyvää oloa nyt sitten tahtoisikaan sanoa.

Toisin sanoen: päämäärä on tulevassa nykyhetkessä, tulevissa välittömissä kokemuksissa, siinä kuinka nyt ponnistelun takana oleva, hyväksi tulkittu mutta karsealta tuntuva rutiini sujuu luontevasti ja nautittavasti, ikään kuin itsestäänselvyytenä, josta käsin voi tirkistellä jo kohti seuraavia ongelmia. Tällaista kantaa on luonnehdittu meliorismiksi. (Mutta en kyllä sitoudu sellaiseen ajatukseen, että kehittymisen mahdollisuudet olisivat rajattomat, kuten meliorismia näkee joskus selitettävän. Tuollainen kuvaus kuulostaa olkinuken rakentelulta.)

Mitä tällä on tekemistä sidekudoksen venyttämisen kanssa? On asioita, jotka ovat pahasti pielessä. Alaselkäni jäykkyys kuuluu näihin seikkoihin. Melioristina rynnistän toiveikkaana siihen suuntaan, josta voisi olettaa löytyvän helpotusta tuohon kinnaukseen. Rauhallinen venyttely, vastakkaisten ryhtilihasten eli syvien vatsalihasten treenaaminen… kuulostaa mukavalta ja loogiselta.

Voin vakuuttaa, ettei oloni nyt tilkkutäkin alla pää tyynyllä tuettuna ja tietokone sylissä ole lainkaan mukava ja looginen. Illalla on rakkautta ja anarkiaa -elokuvakin, ja olen puolihalvaantunut, tuskin kävelemään pystyvä vaappu. Koetan purjehtia urheasti rasituskipujen merellä ja ajatella, että ah, kuinka jokin päivä tuo kuuma ja tyksyttävä kohta on näiden kipuilujen seurauksena pitkä, rauhallinen ja sileä. Että elän pitkään liikkuvana tätä menoa. Mutta ei se siltä tunnu! Mitä tarkoittaa lempeys omaa kehoa kohtaan, tivaan itseltäni. Miten käsitellä lempeästi hankalaa sidekudosta, joka loukkaantuu kaikesta vasta kaksikymmentä minuuttia treenin jälkeen?

Jos en jatka venytysharjoittelua selkäni kanssa, ryhtini korjaaminen käy vaikeaksi ja suistun yhä pirullisempiin niska-hartiavaivoihin. Oloni on hyvä nyt, mutta tulevaisuus, johon mielelläni ajattelen tähtääväni, näyttää kovin synkeältä. Ja toisaalta, jos jatkan tätä “varovaista ja lempeää selän suostuttelua uuteen uskoon”, näyn viettävän jokaisen viikon loppupuolen epämääräisten kipujen raastamana hamaan joulukuun alkuun saakka. Ja hemmetti soikoon, eikös tämä hetki, tämä nyt, olekin jonkin aiemman kohennustoimenpiteen kohde? Millä ihmeen oikeudella pilaan tämän hetken kvaliteetin tuijottamalla tulevaisuutta niin kiinteästi, että alaselkäni lähestulkoon kieltäytyy yhteistoiminnasta?

Haluan sekä nyt- että myöhemmin-ilon ja suhtaudun vähemmän sympatisoiden typerään sidekudokseen, jonka kummallinen kommunikaatioviive aiheuttaa ongelmia kaksinapaiseen meliorismiini. Koska haluan mahdottomia - venytteleminen on inhottavaa, en sitten millään opi pitämään siitä, vaikka kuinka keksinkin kaikkia kivoja metaforia huokaisemisesta ja jännityksen pois hengittämisestä ja silittämisestä - tunnen itseni typeräksi ja jääräpäiseksi. Kuinka helppoa kaksinapainen meliorismi on esimerkiksi kuvattaessa jonkin kiinnostavan asian oppimista ja oppimisen kerrannaisseurauksia. Mutta kuka jaksaa kiinnostua siitä, että kipu raatelee koipea ja koettaa pysyä mukana paikallaan olemisessa ja hengittämisessä? Tai siis - kuinka kiinnostua tästä? Kuinka suostutella keho siihen, että tämä on kivaa, ihmeellistä ja avartavaa?

Ei auta kuin jatkaa harjoituksia sitten kun selkä rauhoittuu.

Joskus syyskuun lopussa ilma kääntyy äkisti suuntaan, jota voisi kutsua keväiseksi, ellei muistaisi, että lumen sijaan nautimme äsken vähäisemmästä kylmyydestä. Tuulee etelästä, aurinko helottaa syvänsiniseltä taivaalta, Eläintarhanlahden vastaranta kylpee loistavassa usvassa, positanovalossa. Mutta taivaan sininen on liian ehdoton Etelä-Italiaksi, liian pohjoinen. Lähempänä päiväntasaajaa taivas on haaleampi lukseista. Meressä kelluu lehtiä, joista tulee ruskan sijaan mieleen lehtikulta.

Hevoskastanjat jähmettyvät tätä kuulasta täyteläisyyttä vasten. Osa puista on ruskettanut ja kävertänyt lehtiään ja siemenpallot erottuvat selkeämmin. Toiset puut pysyttäytyvät edelleen kesäasuissaan, tummina ja täyteläisinä, valtavat lehtikämmenet tyvenessä leväten. Osassa palloista on terävät piikit, osassa säälittävän pienet nupot. Yhdessä puussa pallojen auringonpuoleisessa kyljessä näkyy vaisu punerrus ikään kuin kyse olisikin omenoista.

Vietin yhden talven veistäen hevoskastanjaveistosta, joka sijaitsee nyt Viin hyllyssä. Tuon veistoksen kanssa lähdin liikkeelle siitä seikasta, että tavallaan puun koko elinkaari on läsnä piikkipallossa. Puu ponnistautuu esiin siemenestä, tunkee tilaan ja aikaan juuret ja rungon haaroineen ja lehtineen, jotka kaikki tähtäävät kukkiin, jotka tanssittavat hyönteisiä siemenien turvaamiseksi. Ja sitten on taas siemen, joka on valmis suotuisissa olosuhteissa työntämään ryvettyneen kuorensa raosta kalvakan, tunnustelevan idun. Mutta kuinka ilmaista tämä kaikki piikkipallon muodossa? Päädyin abstrahoimaan asian niin, että piikkipallon pinta on täynnä lehtikuvion reliefiä ja että pallon piikit ovat hevoskastanjan piikkimäisen muotoisia kukkaterttuja. Oksat ja varsihan ovat joka tapauksessa vain keinoja taistelussa auringosta toisten yhtä nälkäisten olioiden kanssa.

Kuljen rantaa ja tarkastelen sinistä vasten piirtyviä muotoja, joita pohdin koko talven kerran viikossa. On helppoa muistaa, miltä puut näyttävät kukassa. Lapsuuden puut, joiden alla makasi eräässä alamäessä valoisana kesäyönä valkoisen parisängyn lakanan alla ja odotti lepakoiden tulevan. Hevoskastanjankukat nousivat painovoimaa vasten, lehtikämmenet heijasivat. Lepakoita ei kuulunut. Nukahdimme ystävän kanssa hampaita pesemättä.

Tarkastelen palloja maassa ja oksilla. En edelleenkään osaa lakata hämmästelemästä sitä seikkaa, että vaikka palloja on niin monenlaisia, ne kaikki vaikuttavat niin täydellisiltä. Yksilöllinen, ainutkertainen ja silti täydellinen on yhdistelmä, joka haastaa vakavasti metafyysisen käsityksen, jollaista koen ainakin itselleni tyrkytetyn. Ajatuksen ainoasta oikeasta muodosta, mahdollisimman funktionaalisesta ja tehokkaasta muodosta, täydellisyydestä käytännön vastaavuutena tuohon muotoon. Tiedäthän - ajatuksen reidestä, jossa ei ole selluliittia, mielikuvan mielestä, joka kykenee kaikkiin tunteisiin mutta valitsee niistä tarkasti ja kaukonäköisesti, mitkä tunteista sallii asenteina itselleen, käsityksen siitä, että suorituksessa on aina jotakin parannettavaa. Tavan verrata tehtyä johonkin malliin ja pettyä eroista.

Ajatus mallin ja todellisuuden suhteista esiintyy monissa eri käytännöissä. Kirjatun koreografian ja tanssiesityksen suhde. Nuottien ja tässä soitetun tulkinnan suhde. Kultaisen käytöksen kirja ja yritys suoriutua formaalista tilaisuudesta. Normimitoitettu paita, joka ei mene kiinni rintojen kohdalta. Grayn anatomia ja jalkapöytäni liikanivelet ja kulumat. Psykodynaaminen vuorovaikutuskaavio terapeutti-asiakassuhteesta ja asiakkaan karkaaminen metatasolle. Malli esteettisestä kokemuksesta ja se, kuinka kävelen ja katselen noita kastanjapalloja.

Jopa ne kastanjapallot, joiden kuoressa on selviä syömäjälkiä, ovat viehättäviä. Koittaa se vuodenaika, jolloin kastanjoita lojuu mudassa ja lätäköissä ja niiden piikikkäästä, halkinaisesta häpykummusta pilkottaa uskomattoman kaunis ja sileä läikehtivä ruskeanpuna. Sen pitää haalistua, rosoontua ja haljeta puiden takia. Minkä tahansa kohdan prosessista valitseekin, minkä hyvänsä puista tai palloista, nupon pallon tai pallon pienin sarvin tai terävin, ilkein neulapiikein, ruskeajälkisen tai punastuneen tai vaaleanvihreän tai kellertyneen pallon, tai jopa pallon, josta tunkeaa itsepäinen juurenalku, yksityiskohtien rikkaus hämmästyttää.

Tapa, jolla puu roikottaa pallojaan, vaikuttaa eleeltä. Kävelen eleiden alitse hiekkatietä pitkin ja katselen ihmisten kaupunkia, joka likimain leijuu välkehtivässä usvassa. Kaukaiset tornit ovat sinervää siluettia, tuomikirkko pelottavan alhaalla. Talojen jalat kastuvat, ne kahlaavat rantaa. Kodittomat miehet kierrättävät pulloa penkillä.

Koetan täyttyä kesän pituudesta ja kuulaudesta. En tiedä, miksi elän tai mitä haluan, jotakin on oltava. Olkoon kastanjapallot, niiden yksilöllisyys, arvoituksellisuus, täydellisyys. Ainutkertainen täydellisyys, joka silaa kaikkien muiden elämiä niitä tarkastellessa, mutta jonka kohdalla omassa elämässä ammottaa nimetön yö.

On kommentteja, joihin en osaa vastata. Esimerkiksi kun makaamme sängyllä ja Tonsatti sanoo, että olen hyväntahtoinen. Eikö se ole oletusarvo? Mitä syytä minulla olisi toivoa mitään pahaa kenellekään? Tuskin se maailmaa siirtäisi parempaan suuntaan ja tuskin nekään, jotka ovat joskus kohdelleet ystäviäni tai itseäni huonosti, muuttuvat rohkeammiksi, suvaitsevammiksi ja ystävällisemmiksi vaikeuksilla kovistellen.

Ehkä hyväntahtoisuus mittaa onnellisuutta, tulen ajatelleeksi, mutta se on vielä liian kaukainen ajatus sanoa siinä ja sillä tavalla. Kun on perustyytyväinen, ei ole mitään syytä ottaa oikeudenmukaisuutta uudelleenharkintaan ja esittää, että tälle ja tälle ihmiselle tulisi sälyttää enemmän vaikeuksia ilman houkutteita parempaan. Kuinka vaikeaa tätä ajatusta onkaan muotoilla sillä tavalla, että voi kuitenkin pitää kiinni siitä, että ihmisiä voi kannustaa tarttumaan ajatuksiin ja toimiin, jotka tuntuvat vierauttaan epämukavilta, mutta jotka tutuiksi käydessään kohentavat heidän onnellisuuttaan.

Entä jos onnellisuus on tekemisissä sen kanssa, että ymmärtää yleensä epäsystemaattisesti leimahtavan vihan ja pahantahtoisuuden asenteen nivoutumisen lyhytkestoisempiin tunteisiin? Entä jos ajattelemattomuus tarkoittaisikin sitä, että päästää seurauksiltaan ikävän tunteen asenteeksi saakka vaikka vain yhden repliikin ajaksi ja projisoi ikävyyden olonsa tai tilanteen hankaluuden johonkin toiseen? Ajattelee, ettei epämukavia tilanteita saa tai saisi olla?

Tonsatti viettää syntymäpäiväänsä mutta ei halua lahjaa. Koetan sopeutua siihen, ettei mitään lahjaa tai kakkua laiteta. Sunnuntaina saapuu kyllä ystäviä syömään kurpitsakeittoa ja kakkua, mutta nyt varsinaisena päivänä huomioimme syntymäpäivän ainoastaan syömällä ulkona lounaan Tonsatin valitsemassa paikassa. Kävelemme ravintola Gandhiin Töölönlahden rantaa hathajoogasta uupuneina.

Tonsatti vaikuttaa tyyneltä pohdittuaan kummallista väsymystä ja masennusalttiuttaan. Hänen on ollut vaikeaa olla syyttämättä siitä olosuhteita ja nyt hän elää olosuhteissa, joista hän ei löydä mitään väsyttävää pahantahtoisuutta tai ulkoisia suorituspaineita. Se on raskasta, hän sanoo hämmentyneenä. Ei voi syyttää ketään eikä oikeastaan tilanteitakaan siitä, että väsyy ja tulee surumieliseksi. En oikein osaa vastata siihenkään vielä.

Päiväunen jälkeen (pidän lepopäivän kahden päivän intensiivisen shiatsukurssin oppien painumiseksi mieleen kunnolla) tulen ajatelleeksi mahdollista vastausta tähänkin: hyväntahtoisuus on rasittavaa, väsyttävää ja kamalaa siksi, että sen kohteeksi joutuessaan tuntee usein itsensä hyvin keskeneräiseksi, epävarmaksi ja huonosti hallituksi. Muistaa heti, kuinka tyylittömästi osaa esittää asiat väärällä jalalla noustuaan. Ajattelee helposti: ehei, en todellakaan ansaitse tällaista.

Se on vaarallinen ja uhkaava ajatus. Sillä vaikka kuinka koetan pohtia, en onnistu ajattelemaan, että kukaan ansaitsisi mitään muuta kuin hyväntahtoisuutta.

Selvähän se, ettei sitä pysty aina itse antamaan. On tilanteita, joissa ei osaa sanoa tai tehdä mitään muuta kuin katsoa toiseen suuntaan. Ehkä sekin on avunpyyntö, osoitus siitä, ettei aio asettua poikkiteloin vaan pysyä välimatkan päässä hämmentyneenä.

Kunhan ei katso toisaalle silloin, kun joku toinen tulee kohdelluksi kaltoin - taito, jonka kai jokainen oppii peruskoulussa välttämättömänä selviytymiselle. Taito, joka ei koskaan tunnu hyvältä ja jonka aiheuttama kuvotus kannattaa ottaa vakavasti. Helpointa on katsoa toisaalle silloin, kun tulee itse kohdelluksi kaltoin. Kieltäytyä tajuamasta tilannetta. Se ei osoita hyväntahtoisuutta itseä kohtaan.

Ehkä sekin on taitekohta… hyväntahtoisuus itseä kohtaan. Tänään en hathajoogassa edes yritä taipua sivuun paria senttiä enempää, koska asento tuntuu inhottavalta. Sen seurauksena selkä ei kramppaa. Tulen vain uneliaaksi ja rauhalliseksi. Herään myöhään päiväunilta tokkuraisena ja hyväntahtoisuudesta unta nähneenä. En ehdi tiskata ennen synttärisankarin paluuta vaikka kernaasti suoriutuisinkin vaikeuksitta kotitöistä.

Uutta tekniikkaa harjoitellessa, toisen akupisteitä painellessa soisi olevansa rauhallinen, tietoinen, tyyni, keskittynyt, kuunteleva. Oikeastaan tyhjä kaikukoppa, joka kohdistuu sormena toisen ihoon ja painaa kudoksia tunnustelevasti ja uteliaasti. Kissa, joka kävelee huoneeseen kenenkään katsomatta ja asettuu patjalle siitä metelöimättä - kas niin, tässä minä olen ja pidän silmällä, mitä nyt tapahtuu.

Ja kun makaa ja toisen sormet tai kämmenpohjat etenevät kehon kuoppaisia ja mutkaisia kinttupolkuja, tahtoisi niin ikään olla pehmeä, rento, aloitteeton, vastaanottavainen, mukautuva. Kissa joka makaa huoneessa kun kävelen sinne metelöimättä. Vain korvan hienoinen kallistuminen osoittaa sen panneen merkille, että joku toinenkin on täällä.

En oikein keksi parempia sanoja tälle asenteelle kuin huomaavaisuus tai ehkä, hieman epäröiden, keveys.

Luulen, että tällainen huomaavaisuus tai keveys auttaa paljon siinä, kuinka asettua samaan tilaan toisten kanssa. Jos toisella on käsitys siitä, ei ole mikään ongelma viettää pitkiä aikoja pienissä tiloissa ja tiiviissä tekemisissä. Hiljaisuus, koskettaminen ja raikuva nauru eivät uhkaa vaan sitovat, luovat tilaan rajat. Parasta on, ettei huomaavaisuutta tai keveyttä tarvitse osata valmiiksi - usein jo toisen saapuminen tuossa tilassa virittää itsen vastaamaan kevyesti.

Ajattelen kummallisia vuoropuheluita, joita ihmiskehot käyvät mielten solmiuduttua vähemmän oleellisiin seikkoihin.
- Minä kävelen tästä enkä aio väistää ketään.
- Anteeksi, että satuin tiellesi, väistän kyllä.
- No olkoon, minäkin voin hieman kääntää olkapäätäni taaksepäin ja väistää sinut rinnakkain, koska et uhkaa minua millään lailla, huomaan.

Tai niitä vuoropuheluita, joita on käytävä eläinten kanssa, jotta ne voi suostutella johonkin, josta ne eivät aluksi oikein ole varmoja. Eläintä ei voi pyytää ottamaan järkeä kauniiseen käteensä ja katsomaan sitä silmiin. Ei, retoriikalla ei tee lehmän tai hevosen kanssa mitään. On puhuttava toisella tavalla, kosketuksella. Katsohan nyt, kuinka hauskaa tämä on… mitään pahaa ei tapahdu…

Kädet liikkuvat rintakehälläni, keinuttavat sen pieneen niiaavaan liikkeeseen. Hienoinen liekutus etenee selkärankaa pitkin. Huomaan kipeiden varpaiden tyvien rentoutuvan, sulavan, vaikka kosketus kohdistuu toiselle puolen kehoa. Silti kosketuksessa ei ole mitään seksuaalista. Lämmin liekutus heijaa lantiota, kylkivälit venyvät. Alaselän nipistys katoaa. Äkisti on lämmin. Huomaan luottavani käsiin, vaikka ne hakevat kohtia epävarmasti, tunnustellen. Niillä ei ole käsitteellistä mallia, jonka ne pyrkisivät tunnistamaan ja jonka mukaan ne painautuisivat. Ne vasta oppivat, tästä kehosta tulee niiden malli.

Kuinka tyrmäävää onkaan vaihtaa rakastajaa, muistan äkkiä. Mittasuhteita ei osaa, ei tiedä, mitä toinen pitää luotaantyöntävänä. On vain luettava säpsähdyksiä ja silmien sulkeutumisen rytmiä, sillä se, mitä toinen vastaa, saattaa olla vain sitä, mitä hän kuvittelee minun haluavan kuulla. (Ja jos sanon haluavani kuulla totuuden, kuinka moni ajatteleekaan, että koetan vain olla kohtelias, ja että suuttuisin, jos kuulisin totuuden.) Kun makaa liian monen kanssa liian nopeassa tahdissa, alkaa tuntua siltä, ettei käsitä seksuaalisuudesta enää yhtään mitään. Ei ole vain yhden kehon solipsistista seksuaalisuutta. (Tai ainakaan se ei tunnu kiinnostavalta, ei minusta.)

Kädet painaltavat käsivartta alas ja auki. Painalluksen myötä nyrkkini kouristuu tahdottomasti. En tunne kouristumista, mutta jos katson käsivarttani alas, näen näin tapahtuvan. Sitten sormet etsivät akupisteen kämmenpohjasta ja painuvat siihen vaativina. Alaselässä räjähtää kipu, laantuu, sitten äkisti hiljaisuus. Sormet painuvat, tunnen niiden läpi hengityksen. Tunsitko sinä sen kivun? En tiedä.

Tajuan, kuinka molemmat koetamme kuunnella toistamme niin intensiivisesti, että puhe kehojen rajoista on melko keinotekoista. Jos sinä kuuntelet minua kaikin aistein ja keskityt siihen ja minä sinua kaikin aistein ja keskityn vain siihen, kumpi on kumman keho, oikeastaan? Jossain vaiheessa vain alkaa tuntea, että toisen kehon täytyy kinnata tuosta. Kuulee nukahtamisen ja heräämisen, ligamenttien äänet.

Vedät henkeä syvään, puhallat ulos. Vedät, huoahdat, puhallat keuhkot tyhjiksi. Huomaamatta alan hengittää samassa tahdissa. Tiedän, mitä odottaa. Pian alat laulaa. Täytyt ilmasta. Sitten ääni, ensin tasainen, mutta pian värisevä. Ääni ympäröi ja porautuu akupisteestä sisään, värisee käsivarressa. Olet hiljaisempi kuin konserttien bassokaiuttimet, mutta pidät herkästä kohdasta kiinni ja ääni kairautuu sisääni. Sitten tajuan, mitä laulat.

“SUUUUUUUUUUUUUUUUUUuuuuuuuuuuuu”

Näen suuren kissansuun, joka suipistuu ja haalistuu, ja äkkiä kehoni erottuu kehostasi, alkaa oman aaltoilunsa. Nauru pakkautuu ensin kutittavana palleaan, ravistaa sitten kylkiluut ja heittää rintalastaa. Käsi on karata otteesta, pää nousee alustalta, koettaa hyökätä rauhoittamaan vatsan, mutta ei! Myöhäistä! Nauru kiemurtelee ulos suusta, alas käsivartta ja akupisteen läpi sinun sormeesi. Mikään ei pysäytä naurua, kehoni riuhtoo sen kourissa.

“Miksi sen pitää olla suu?”
Jokin muu sana olisi parempi, jokin vähemmän hassu.

Kun aaltoilu lakkaa ja hämmästyneen loukkaantunut ilmeesi leudontuu, on aika kierähtää seisaalle. Mutta sitä ennen sanot jotakin. Tai ei, oikeastaan laulat.
“SSEEEEEEEEIIIIII!”
“Kissashiatsua!”
(Monet kissat pitävät pakasteseistä ja erittävät aika lujaakin yhtäjaksoista ääntä seipaketin nähdessään.)

Nauraminen tuntuu kummalliselta kaiken kuuntelemisen jälkeen. Kulmikkaalta, ajattelemattomalta - vaikka siihen liittyykin paljon vahvempia mielikuvia ja skriptejä kuin keveän huomaavaisuuden tilaan - aktiivisesti tilaa määräävältä. Mutta sitovalta, ehdottomasti. Nyt kun nauramme kumpikin samaa mielikuvaa, olemme toisella tavalla sitoutuneet samaan tunteiden ja asenteiden kenttään.

Nousen seisomaan ja sinä ojentaudut alustalle.

Tuntuu pelottavalta seistä tällä tavalla lattialla näennäisen rentona makaavan ihmisen yläpuolella, toinen jalka toisella, toinen toisella puolella. Takapuoli on kiertynyt pystyyn ja polvet joustavat, kyynärpäät hakevat tukea sääristä. Kädet on asetettu lattialla makaavan selälle, tämän selkärangan molemmin puolin. Sormet painaltavat nikamien luota rauhallisesti.

Selkä päästää äänen, jonka kuulee muutoinkin kuin tuntoaistillisesti. Jos en tietäisi, että lattiallamakaaja pitää noista äänistä, saattaisin kauhistua ja murehtia aiheuttamaani vahinkoa viikkokaupalla. Ehei, nyt vain jatkan, huomioin kylkiluiden liittymäkohdat, painallan. Etsin kontaktin rentoutujan uloshengityksen viiveen aikana. Kehotan häntä hengittämään suoraan sormiini. Selkä pullistuu sormia vasten, ne eivät painalla, ainoastaan vastustavat. Annan selän huoahtaa ilman taitekohdan yli ja etsin vikkelästi seuraavan nikamanvälin.

Nyt voin olla kiitollinen kaikista niistä kerroista, kun selässäni jotakin on ollut vinksallaan ja kun olen maannut tai taipunut johonkin suuntaan ja kuulostellut, kuinka hengitys avaa lukkoja. Jos kaikki olisi sujunut kehon kanssa paremmin, näille tuntemuksille ja asioille ei nyt olisi valmiina sanoja. En tietäisi kertomatta, milloin sormea kannattaa siirtää ja miten sille on hyvä siirtää painoa.

Meitä on kurssilla parillinen lukumäärä, mutta vain yksi osallistujista on mies. Panen asian merkille enkä ehdi miettiä, eivätkö naiset tahdo kumppaninsa antavan heille shiatsua vai mistä on kyse. (Minusta shiatsu kuulostaa ihanteelliselta harrastukselta parinmuodostusta ja parisuhteen huoltoa ajatellen. Mutta ei harrastukselta, joka voisi olla täysin toisen kumppanin vastuulla.) Tonsatti makaa siinä ja koettaa rentoutua sormieni alla. “Sattuuko?” kysyn välillä. “Ei”, hän vastaa, mutta tunnen selän rentouden kuroutuvan ärsyyntyneeksi jännitykseksi silti aina, kun painan kokeeksi hiukankin kovemmin. (Jälkeenpäin paljastuu, ettei hän edes tiedä kommunikoivansa silläkin tavalla.) Ajattelen ihmisiä, jotka tahtovat tulla likipitäen runnelluiksi hieronnassa. Luontumus sekin.

Muutamia minuutteja myöhemmin makaan itse alustalla aikuiselle omituisessa, alistetussa asemassa, toisen hoivan kohteena. Jalkateräni ovat kääntyneet aavistuksen verran sisäänpäin, kyynärpäät sojottavat ulospäin, kämmenet osoittavat kattoon. Alempien kylkiluiden kohdalla on tyyny, jotteivät rinnat litisty kivuliaasti ja jotta hartiat pääsevät rentoutumaan eikä kaularanka kierry liian rankasti. Pää tuijottaa vinosti vasemmalle. Kun Tonsatti painelee lantioni keinumaan sivusuunnassa, poski hankaa vilttiä. Selkärangan vieressä kipu keskittyy samoihin kohtiin kuin ennenkin. Kipu ei ole vaarallinen. Se liittyy enemmän vääriin luontumuksiin (ja alavatsan pidon unohtamiseen istuessa) kuin vielä mihinkään vakavaan.

Kun nousen jalkeille, selkäranka päästää rasahtavan äänen. Ääneen ei liity kipua eikä helpotusta, se vain kuuluu. Kun saavumme kotiin hieman viiden jälkeen, olisin valmis vetäytymään talvihorrokseen.

Jotenkin sanan eksoottinen tahtoisi kirjoittaa ranskalaisittain (tai ehkä pseudo-är, koska ranskan alkeiskurssista on aikaa; en ole kielipäinen) exotique. Tuohon sanaan liittyvät mielikuvat kahisevat näkinkenkäistä valkeahiekkaista waikikirantaa, palmunlehväkattoisia baareja mielikuvituksellisine drinksuineen ja öitä nuotion ääressä laittomien rantakauppiaiden seurassa, suklaalevy kiertäen. Ehkä vielä jotenkin siihen kävisi myös se, että herätessä ikkunan tai ikkunattoman moskiittoverkkoaukon takana keikkuisi värikäs arapapukaija.

Ja silti, hämmästyisikö kaikesta tästä? Eipä kai, kun sen kerran kuvittelee näin helposti. Hämmästyttävämpää saattaa olla jokin aivan toisenlainen, vieraus tutussa ympäristössä, jonottaminen suihkuun.

Kuutamouinnissa suihkuun saa todella jonottaa. Osa ihmisistä jonossa näyttää äkäistä naamaa. (Ehkä pitäisi kirjoittaa naisista, sillä maauimalassa on miesten ja naisten puolet toisin kuin esimerkiksi DTM:n vessoissa.) Murjotus on hassua, sillä hehän elävät harvinaista hetkeä, epätavallista. Ovet ja ikkunatkin on huomaavaisesti suljettu eikä puhuri aja niskakarvoja sojoon kuten normaalisti. Pukuhuoneessa takapuolet törmäilevät yhteen tuon tuosta. Henkilökunnan huumori ei ole yhtä hurtilla vaihteella, sillä kukaan ei ole laittanut pukkariin soimaan heti mieleen tulevaa kappaletta “pylly vasten pyllyä, pum, pum“.

(Ehkä se on hyväkin, koska joku voisi olla sitten todella nolona. Kaikkien nolostukseen ei täysin hullu huumori näy auttavan.)

Kuinka hurjaa onkaan liukua turkoosia valoisaa vettä pimeämmän taivaan alla ja nähdä avaruuden syvänlilan ja etualan vaaleanpunaisten hattarapilven riekaleiden takaa kaukaiset ja varhaiset tähdet. Kesä on ohi, tulet räiskyvät ja levittävät jouluista steariinintuoksuaan. Allasvalo heijastuu poppeleihin ja paljastaa niiden kellastuvat, tuulen ja sateen kuluttamat lehdet. Lämpöä imeytyy kehoista turkoosiin ja turkoosista avaruuteen valkoisina utuhuntuina.

Ystäviä vajoaa turkoosiin ja seisoo höyryisessä suihkujonon huoneessa. Saunan nurkasta erotan tutuntutun kasvot, joille en tiedä nimeä.

Mennessä kuu on haalea pronssinen kiekko keskustan valojen yläpuolella, suuri ja laimea, takaisin tullessa emme muista tarkistaa sen sijaintia, väriä ja kokoa. Kylmä ja kuuma, liikkuva ja jonossa seisottava, pukuhuoneessa ahtaasti vängerryttävä ja pyörän selkään sujahduttava riistävät turhan ponnistelun ja yrittämisen liikeradoista. Terve väsymys laskeutuu. “Niin kuin uni lankeaa viattomaan ilmaan” pyörii päässä.

Olemme aiemmin päivällä edistäneet työasioita, piilottaneet kuusi riviä valkosipulin kynsiä ja hukanneet miltei lukon. Viime vuonna hukkasin kuutamouinnin päivänä avaimen, nyt miltei lukon. Miltei. Mutta lukko on syreenipensaan alla, kun sitä vähän kopistellaan… Tonsatti ajaa kaupungin halki takaisin hakemaan lukkoa sillä välin kun pesen kurpitsoita, niputan persiljaa kuivumiskerpuiksi ja nostelen kurkkuja ja mangoldia jääkaappiin.

Kun tulemme kotiin kuutamouinnilta, hämmästyn persiljakimppujen määrää. Näyttää siltä kuin asuisimme basaarissa.