Veloena

Lähdemme pianistin luota myöhään, myöhemmin kuin ystävätär. Hetken ennen lähtöämme pianisti seisoo keittiön verhon luona ja juoksuttaa kämmentään verhonreunaa pitkin ylhäältä alas. Yö kutsuu häntä, sen saattaa nähdä. Minuakin väsyttää, mutta en jotenkin osaa kysyä tai pyytää. Tiedän, kuinka aamuvirkku ja iltatorkku olen, enkä tahdo Tonsatin seuraelämän kärsivän tästä taipumuksesta. Väsyneenä saatan tuijottaa sisäänpäin minuuttikausia, sitten äkkiä tajuta, että olen hereillä ja istun sohvalla, ja tarkasteltavana on Maritta Kuulan tekemä levynkansidesign

Sisäänpäin tuijottaessa mietin, millaisen musiikkivideon itse tekisin (pianisti on selittänyt omasta unelmastaan). Luultavasti, jos rahaa olisi järjettömän paljon, tekisin jotakin unenkaltaista. Värjäisin hiukset liekinpunaisiksi ja kalkitsisin kasvot valkeiksi ja pukeutuisin johonkin valuvaan mekkoon ja liukuisin puoliksi romahtaneiden rakennusten välissä ja tyhjä raitiovaunu ajaisi kuljettajatta yössä ohitse. Eläimiä puikahtelisi kadun poikki sivukujalta toiselle. Sataisi. Ei, sateen ääni kuulostaa samalta kuin lasia vasten, ja sen pitäisi kuulostaa samalta kuin katukiveystä vasten unikaupungissa. Tajuan, että silmäni ovat auki, että istun etukumarassa sohvalla ja tuijotan minäkin tuota levynkantta, ja että pisaroiden rumpu soittaa pianistin olohuoneen ikkunaa.

Myöhemmin olemme keittiössä, käsi liukuu verhonreunaa. Verho on keltakuvioinen. Ulkona on pimeää ja ääntelee. Pianisti koettaa tarjota sateenvarjoja, mutta kuinka sateenvarjon kanssa pyöräillään luontevasti?

Kun astuu ulos, ei sade aluksi tunnu niin kovalta. Pisarat ovat kyllä täyteläisiä ja kylmiä, mutta farkut ja villatakki huppuineen pitävät vielä kosteutta loitolla. Takapuoli kastuu ensimmäiseksi pyörän satulaan painuessaan. Tuntuisi hullulta pyyhkiä satulaa kuivaksi tällaisena sadeyönä, jona tietää kastuvansa matkalla kotiin. Inisen kylmyydestä, Tonsatti ihmettelee. Eikö minun pitänyt pitää sateesta? Ja pidänhän siitä edelleen, joku toinen ottaisi raitiovaunun kotiin, hakisi pyörän myöhemmin. En vain pidä ajatuksesta, että vilustun. Kurkussani on karheaa jo valmiiksi, olen vilunnut koko illan. Mutta olen niin monta kertaa noussut pyörän tai hevosen satulaan sateella ja tiennyt liikkuvani tunnin tai vajaan tai ottanut koirien talutushihnat koukustaan ja pukenut valjaat kiharaisten kehojen ylle pisaroiden laulaessa keittiön ikkunaa (joskus tuntuu kummalta, että keittiöstä voi nähdä ulos, sellaisen unohtaa nopeasti pienessä asunnossa), että tiedän, ettei kastuminen tarkoita sairastumista. Silti pisarat tuntuvat jäätäviltä. Koetan venyttää villatakin hihat näppien ympärille.

Sadevalo on kummallista öisin. Katulamput piirtävät kelmeästi mustaan ilmaan kallistunutta, vihmovaa vanaa. Tuuli työntää pisaroita sakeammiksi ja harvemmiksi seinämiksi. Tuntuu hullulta ajaa tuollaisen pinnan lävitse, koska yleensä pintojen lävistäminen vaatii enemmän energiaa ja tunnetaan aggressiivisemmin iholla ja ihonalaisissa kudoksissa. Tummat lehtimassat taipuvat, kallistuvat, vilkuttavat. Mannerheimintiellä bussit tulevat miltei kohti sokaisevan kirkkaine valoineen ja käytännöllisine numeroineen. Onneksi ne liikkuvat harvakseltaan.

Märkä ja kylmä alkaa painautua vaatteiden lävitse iholle. Farkut ovat pehmeää, jäistyvää mutaa, villatakki raskas ja valuvantahmea. Huppu heittyy pois hiuksilta tuon tuosta sateen halki polkiessa. Oikeastaan vain muoviset sandaalit ilman sukkia tuntuvat sopivan säähän. Ne tai jalat niiden sisässä painaltavat polkimia säännöllisesti, juoksevat jäniksenpyöreää laukkaa asfalttiteitä pitkin. Salaojista huolimatta katukaivojen suilla tulvii.

Sade sulkee tilan, hämärtää aukioiden toisen pään, monistaa liikennevalot. Helsinginkatua noustessa ja edetessä saattaa kuulla myrskyävän sään ulvovan Linnanmäen putkirakennelmissa ja pressuilla peitetyssä remonttitalossa tavalla, josta Bulwer-Lytton olisi saattanut riemuita. Kaupunki on tunnistettavasti toinen kuin se, jota on seurattu muutama päivä takaperin pianistin luota kotiin. Selkeän sään tai pilvisen kaupunki ei samalla tavalla ympäröi, ääntele eikä vaikuta elävältä. Nämä talot taas - no, asfaltti on vettä ja talot laivoja, Kallion aallonharjalla tasapainottelee monta pimeää laivaa. Tuoksuvatko tummanvioletit petuniat erään ravintolan terassilla sateessakin? Emme mene tarkistamaan.

Pyöräilemme kotiin rinnakkain, koska kadut ovat tyhjät. Ja eletään viikkoa ja yötä.

Sateessa ja väsymyksessä jää epäselväksi, kuuluuko kaupunki uneen vai valveeseen. Niin unenomaista on läpimärkyys pyöräillessä, aallonharjan tummat laivanlohkareet, kosteaa turkkiaan puistelevat rakkolevämetsät pinnan alla. Hetken tuntuu, että teemmekin matkaa pohjassa, että maankuori ei ole missään vaiheessa jättänyt tuntumaa pyöränkumiin. Että laivat ovat uponneet, koko kaupunki veden alla. Mutta maailman täytyy olla valveilla, sillä eläimiä ei näy. Avain sopii lukkoon, rapun ovi rapsahtaa auki kuuliaisesti, valo syttyy painamalla hämärässä hohtavaa oranssia kiekkoa.

Valo paljastaa, kuinka sade on liimannut hiukset otsiin, siloittanut ihon kiiltävämmäksi ja vaaleammaksi kauniimmin kuin taitavinkaan photoshoppaaja. Silmäripset ovat liimaantuneet harvoiksi piikeiksi, niistä roikkuu pisaroita. Kun kävelee kivilattiaa pitkin, jälkeen jää märkä vana kuin etanasta. Kun sulkee silmät räpäystä hivenen pidemmäksi ajaksi, voi kuulla kaupungin kiehuvan edelleen seinien ja ovien takana. On vaikeaa uskoa unen tulevan, vaikka se pyrkii kehoon kutsumatta. Haluaisi tallentaa sen kaiken: heiluvan valon, pisaraseinät, tempautuvat puut.

Viiltävän ilon siitä kaikesta - ilon, että hukkuu eikä välitä. Että elämä on pisara, joka tiivistyy, lentää, litistyy ja iskeytyy, solmii optisen maton toisten pisaroiden kanssa, hakkaa maata vaikutuksiltaan kertautuen. Että tajuaa, ettei haaveissa eikä toiveissa yleensä sada, mutta että unissa sataa usein. Että ei osaa kuvitella sadetta, koska se enemmän tunnetaan kuin tajutaan. Mutta liikkuu jo rapussa, ja on yö, myöhä.

Havahdun aamuun kummallisen äänen myötä: joku lakaisee katua. Ääni on selkeästi tunnistettava, mutta jää mysteeriksi: kuka, miksi? Eihän talonmiehiä enää ole, puhumattakaan kadunlakaisijoista.

Makaan silmät suljettuina lakanoiden välissä, koira polvitaipeissa ja Tonsatin olkapää muutaman sentin päässä nenänpäästäni. Vapaa, loma. Ja tajuan, että on jo heinäkuun loppu, mutta helteet antavat odottaa itseään. Ehkä ne olivat Helsingissä silloin kun me Hartolassa tai sitten niitä ei ole ollut ensinkään. Haluaisin viikkoja, jolloin läähätetään puiden varjoissa näpit vesimeloninmehusta tahmeina. Ikään kuin kesä ei olisi alkanut. On podettu alkukesän viileyttä ja iloittu vesijuoksualtaan veden lämpimältä tuntumisesta ja juostu häntä kananlihaisten koipien välissä altaasta pesuhuoneeseen. Odotettu todellisen kesän, sydänkesän, alkua.

Äkisti katukiveyksellä on maannut keltainen lehti. Olen säpsähtänyt. Keltainen! Syksy! Ja metsässä tuoksuu kosteanviileältä, tatit ja kantarellit punkeavat aluskasvillisuudesta vuodenajastaan varmoina. Emme ole uineet Pihlajasaaressa emmekä Suomenlinnassa, ei ole tehnyt mieli suolaisenviileään.

Emme ole istuneet yöllä puistossa, katselleet keltaisia ruusuja hämärän tuollapuolen, ihmetelleet ajatusta, että silmästä sinkoaa näkemispartikkeleita. (Tavallaan ajatus on oikea, sillä kyllähän havaitsija on aktiivinen, ei passiivinen. Havaitsemisessa kaikki on aktiivista, suuntautuvaa.) Emme ole istuneet aamiaisilla puistossa, syöneet jugurttia ja kirsikoita. Olemme kaivautuneet peittoihin ja kiroileet yöksi auki jätettyä ikkunaa.

Kas niin, ja nyt on heinäkuun loppu ja loma, ja makaan peittojen välissä tietämättä, välittääkö tai jaksaako nousta ollenkaan. Koira on vieraana, joten jossakin vaiheessa on yhtäkaikki noustava. Mutta koira nukkuu toistaiseksi, sen kuulee hengityksestä. Ulkona bussi pysähtyy ja jyrisee liikkeelle. Autot ohittavat talon. Askelia ei sentään kuulu viidenteen kerrokseen. Viikonloppukin meni jo, kukaan ei laula terasseilla, liekö ovat aukikaan aamulla.

Kadun lakaisemisen ääni, uudestaan. Koetan miettiä, mistä muusta ääni voisi olla peräisin, mutten keksi. Aamut palautuvat, toiset aamut, toisissa asunnoissa, toisissa sängyissä, toisenlaisissa perheissä, aamut hotelleissa kesän ollessa vasta alussa. Me matkustimme kesän alkaessa, aina ennen juhannusta, yleensä heti koulun päätyttyä. En tunne tätä väsymystä, se on toisen ihmisen väsymystä, vanhempien väsymystä itse seistessä jalat kylmällä kivilattialla, hameessa ja puhvihihaisessa paidassa. Äiti, herää letittämään, ja sitten kiivetään vuorille, kävellään koko päivä puhumatta mitään, hurmaannutaan vehnäntähkien ja oliivipuiden täydellisestä ja yksilöllisestä kauneudesta.

En halua nousta, en halua työntää sormiani peiton ulkopuoliseen viileään ilmaan. En halua avata silmiäni, aloittaa loogista päivää ja suoriutua askareista. En osaa sanoa, mitä tahdon tehdä lomallani, kun kerran ulkonakin on tuollaista matalapaineista, sen tietää jo silmiä avaamatta, ilman hajusta ja tunnusta kasvoilla, silmäluomilla. Voisin maata koko päivän ja uneksua, mutta tunnen pahan olon kasvavan sisälläni sekunnin kymmenysosia tikittäen. On noustava, kiskoteltava, pörrötettävä koiraa, kissoja ja miestä, huomenta nupsu, huomenta lolo, huomenta siilipallo, huomenta tonsatti.

Eläinten tungeksiessa tyynyn ympärillä ja koiran astuessa vahingossa Tonsatin silmään päivä tuntuu jälleen siedettävältä, käynnistyvältä. On rituaali, jonka avulla selviää äkillisestä uupumuksesta, joka on halvaannuttaa loman silkaksi lakanoissa makaamiseksi, jaksamattomuudeksi keittää edes matkalta ostettua, villin makuista rooibosta. Ei tuo olo kauan kestä, ehkä parikymmentä sekuntia, mutta minulle se on lähestulkoon liikaa, koska olen sopinut itseni kanssa, että suhtaudun jäljelläoleviin sekunteihini kiintymyksellä, kiitollisuudella ja kunnioituksella, enkä vihaa niiden hitautta ja tarkoituksettomuutta tai ajattele niitä jonakin yhdentekevänä.

Silloin tällöin kohtaa aamun, jolloin keho äkisti hangoittelee vastaan ja esittää, että voisi unohtua maailmalta, maata vain iltaan saakka. Silloin säikähdän, pelkään käveleväni raitiovaunun alle iltaan mennessä tai ainakin haluavani kävellä raitiovaunun alle. Ilman mitään näkyvää tai selkeää syytä keho on raskas ja kuiskuttelee silmien kiinni pitämisestä, nukkumisen teeskentelemisestä. Ja äkisti muistaa teeskennelleensä nukkuvaa jonakin aamuna, teeskennelleensä, että on joku toinen, joku sellainen, joka osaa nukkua huoliaan ja pettymyksiään puoleen päivään tai vaikka edes kymmeneen. Sellainen kuin siskoni, tai äitini ja isäni, tai joka ikinen kanssani asunut mies tähän mennessä.

Sellainen, joka ei herää virittyneenä ja innokkaana tai ylivirittyneenä ja hermostuneena.

Epämääräinen surumielisyys ajan kulumisesta saa toisinaan aamun valtaansa pariksikymmeneksi sekunniksi ja järkyttää enemmän kuin suurten linjojen päätökset. Kuinka hitaita ovat sekuntit ja tunnit, ja kuinka hitaita ovat tulevat päivät! Mutta kuinka nopeasti päivät katoavatkaan! Tavarat kauppojen ikkunoissa vaihtuvat, muoti vuoroin nostaa, vuoroin laskee housunvyötäröä, kahlaa farkkumainingeissa loputonta rantaa, kesät ja talvet, syksyt ja keväät naksahtelevat ohi, muuttuvat tyhjiksi numeroiksi. Tapahtuu. Emme ehdi syömään ravintolaan vuoden yhdessäolon kunniaksi, pian siitä on puolitoista vuotta, emme ole kerinneet ravintolaan edelleenkään, lahjakortti on entiseni joululahja, pahvinen pyöreä kiekko, illallinen kahdelle.

Ja sitten äkisti työntää käden koiran turkkiin, hieroo nahkaa karvan sisässä, kättelee kissojen pehmeän untuvan ja rasvaisen piikkiturkin, pistää harasormet miehen kiharoihin, tapailee kallonmuotoa, toistaa mekaanisesti hyvää huomenta, kesä vajuu, on noustava, ponnistettava tästä vetämättömyydestä, katkaistava alakulo.

Kirkonkellot herättävät. Miten lempeä ääni herätyskelloon verrattuna!

Taivas on piirteettömän tietokoneenharmaa. Koira venyttelee sorjia sääriään makuulla. Tonsatti kääntyy tännepäin, hymyilee. Pianistin kanssa saunominen on jättänyt kehon irtonaiseksi, hyvällä tavalla uupuneeksi. Hautajaisiin on lähestulkoon kolme viikkoa aikaa.

Kellot ovat ainoa asia, jonka takia voisin liittyä kirkkoon takaisin. (Se tuntuu väärältä syyltä.)
On vaikeaa kuvitella, että kaupunkilaiset sallisivat moietta muilta tahoilta. Vai sallisivatko? Jos kellot olisivat kaupungintalon tai kauppahallin, kuulostaisivatko ne kuluttajien ja veronmaksajien herätyskelloilta?

Ei ole mitään luettavaa, koska luin illalla Tonsatin jo nukahdettua Burroughsin kissat loppuun. Pitkästä aikaa rehellinen ja konstailematon kirja, melkein kuin komea sarja bloggauksia.

Kokonainen sunnuntai aikaa, harmautta, levollisuutta. Kuluu jo mones päivä lomaa. Kaihtimen ja ikkunan välissä näen ampiaisen kiipeävän yönkuningattaren ilmaan sinkauttamaa oksaa pitkin. Kun kuuntelen tarkasti, kuulen sen hennon hyrinänkin. Alan vähitellen uskoa, että emme eroa ensimmäisen sattumuksen koettaessa. Siis Tonsatin, ei ampiaisen kanssa.

Nyt on noustava, koska ampiaisparka pitää pelastaa juomalasilla, heittää se katukuiluun ja toivoa, että sen siivet kantavat moitteettomasti sisällä vietetyn ruoattoman ja juomattoman ajan jälkeen.

En muista halata äitiä, vaikka juuri nyt pitäisi, kun hänen isänsä on kuollut. Tapaamme ja eroamme niin kummallisissa olosuhteissa, yöllä autoon ja autosta pois loikaten, eikä äiti osaa näyttää surulliselta. Tunnistan vain kummallisen jännittyneisyyden, hetkeä pitemmän viiveen asioihin reagoinnissa, yksityiskohtien hienovaraisen unohtamisen. Itse unohdan perjantain mittaan monet kerrat ukin kuolleen. En usko, että äiti unohtaa. Hän ei vain halua olla vaivaksi.

Niin meillä kotona on ajateltu: Negatiiviset tunteet ovat vaivalloisia, niiden näyttäminen on vaivaksi olemista. Jos sinulla on paha olla, ole hyvä ja piilota tuo olo. Piilota se aivan minne tahansa normaalin käytöksen alle, mutta älä puhu siitä. Kävele kymmenen kilometrin lenkki, kyllä se auttaa. (Aika usein se kyllä auttaakin, mutta yksin se on tunteiden käsittelyn metodina kyllä riittämätön.)

Vielä viikon alussa ukki on ollut kotonaan, vanhemmat hänen luonaan. Ukki on tilannut kierrätyskeskuksesta neliönmuotoisen pöydän ja tuolit. Äiti on ehdottanut pitkulaisemman muotoista pöytää, mutta ukki on iskenyt nyrkin puuneliön keskelle ja örähtänyt: “Tämä!” Nyt ukki on sitten ottanut ja kuollut ennen kuin kalusteita on toimitettu hänen residenssiinsä. Ukin tyttöystävä - joka on myös ukin serkku - soittelee ja kyselee, mitä kalusteille tehdään, eikä äiti tiedä. “Haluaisitko sinä ne tuolit?” hän kysyy. Kieltäydyn. Mihin ihmeeseen ne laittaisin?

Edellisellä viikolla ukki on riitaantunut veljensä kanssa ja he ovat eronneet sanaakaan sanomatta. He ovat olleet yhdessä teatterissa, ja ukin rintaan on alkanut koskea. (Tuntuu omituiselta kirjoittaa tällä tavalla, koska ukki sanoisi koskoa. Ei hän osaa suomea, ainoastaan savoa.) Niinpä ukki, joka ei tahdo olla vaivaksi, käy makaamaan teatterin käytävälle. Veli koettaa katsoa näyttämölle ja tuntee korviensa kumottavan häpeästä. Joku taaemmasta rivistä käy kuiskuttamassa jotakin ukille, ja veli tahtoo vajota lattian läpi. Alkoholi on selvästi syönyt viimeisenkin järjen ukon päästä! Sehän makaa likaisella käytävänmatolla, jota ihmisten kengänpohjat ovat koskeneet, pitkin pituuttaan kuin olisi yhdessä lempikänneistään! Ja tämä on sentään teatteri, pikkukaupungin seuraelämän häränsilmä! Että veljen pitää olla hankala! Miksei tämä voi olla kuten normaali-ihmiset (kuten veli itse), asua puutaloa kivitalon sijaan, omistaa elämänsä säntillisille halkopinoille ja ruohonleikkuulle? Kun näytös loppuu, veljekset poistuvat yhdessä. Mutta teatterin ulkopuolella ukin veli saarnaa, kuinka ukki ei ole häpeäksi vain itselleen ja veljelleen vaan koko suvulle! Koko suvulle, mietipä sitä!

Ukki on väsynyt ja kipeä, hänen alahuulensa lerpottaa, hän sanoo vain “Yhhyh” ja kävelee autolleen veljeään hyvästelemättä. Äidille hän sanoo veljensä olevan niin mahtava, ettei halua enää ikinä puhua tälle.

Huomaan miettiväni kummallisia asioita poimiessani ruokaa ostoskoriin ja pohtiessani etäisesti, mihin vanhempani ovat liikkuneet suuren kaupan sisällä. Onko ukin veljellä nyt kurja olla, esimerkiksi, kun hän tajuaa räyhänneensä sairaalle miehelle käytöstavoista? Onko oikeastaan sairautta pahempi se, ettei voi tunnustaa olevansa sairas? Mitä häpeämistä siinä on? Sekö, että sairaus on yhtä fyysinen ja kiistämättömän kehollisesti tunnettu kokemus kuin tunnekin, josta ympäristö vihjaa vain yhtä: pidä se piilossa, älä ikinä tunnusta! Miksei äitiä itketä? Miksei minua itketä, ei ollenkaan? Miksei minusta hitto vie edes tunnu miltään?

Meidän piti mennä katsomaan ukkia viikon tai kahden kuluttua. Menemmekin sitten hautajaisiin. En ole ihmeemmin pitänyt yhteyttä ukkiin, koska hänen päätavoitteensa on saada ihmiset riitelemään keskenään. En oikein osaa antaa anteeksi perheväkivaltaa, joka on huipentunut siihen, ettei vaimo pääse oman tyttärensä häihin, koska makaa sairaalan teho-osastolla kallo murtuneena. (Tämän ja muiden taustani ikävien yksityiskohtien takia en voi oikein ymmärtää, kuinka joku saattaa kysyä, miksi seksuaalisuuteen liittyisi jotakin pelottavaa. Siksi, että naisten kokema väkivalta liittyy seksuaalisiin suhteisiin. Se on ainakin itselleni aivan konkreettisesti koettu riski joka ikinen kerta, kun joku vaikkapa viheltää itselleni kadulla tai kun olen maannut jonkun tuikituntemattoman kanssa: yksikin väärä ele, ja äkkiä maailma saattaa olla pääosin kipua.) Luultavasti etäännyin jo paljon aiemmin ukista, jo lapsuudessa, silloin, kun uhkasin häntä, että jos hän ei jätä juomista, hän on minun osaltani kuollut.

Tuo tapahtuma on aika kummallinen enkä ole paljonkaan uhrannut sille ajatuksia. Nyt huomaan kuitenkin miettiväni sitä kummastuneena. Ukin elämässä oli tasan kaksi ihmistä, joiden läsnäollessa hän teeskenteli, ettei ollut alkoholisti: hänen oma äitinsä eli isomummoni Selma, ja sitten minä sen jälkeen, kun suutuin hänelle. Mistä tuo äkillinen viha tuli?

Minulle on kerrottu, että olin silloin seitsemän tai kahdeksan. Muistan vain, että olin siellä kesälomalla isoäidin tukena ja seurana, ja ukki ryyppäsi ties kuinka monetta viikkoa putkeen. Edellisenä iltana olimme lukkojen takana isoäidin kanssa, koska ukki riehui. Aamulla ukki nukkui pitkään, mutta olin edelleen vähän säikky, koska isoäiti oli ollut illalla niin peloissaan ja vannottanut, ettei ukille saa avata ovea, vaikka tämä kuinka itkisi ja pyytäisi anteeksi. (Oli näyttöä siitä, että mieliala saattoi muuttua silmittömäksi vihaksi heti oven avautuessa.) Ukki heräsi vasta illansuussa ja alkoi taas kaataa viinaa kurkustaan alas. Hän onnistui siinä niin hyvin, että ulosti housuihinsa. Sitten hän tuli sovinnolliselle ja melankoliselle, läheisyyttä kaipaavalle päälle ja halusi halailla. En usko, että kukaan tuon ikäinen lapsi on erityisen ilahtunut ajatuksesta, että joku siinä määrin vanhalle viinalle ja ripulille uhoava ihminen halaa häntä, etenkin kun on aina varoitettu, että halaustuuli saattaa muuttua äkisti lyömiseksi ja tavaroiden rikkomiseksi. Muistan vain pelon, jonka vallassa puikkelehdin pakoon ahtaassa huoneistossa, huonekaluja väistellen. Miltä kenkäni pohjat kuulostivat lattiaa läpättäessään sydämen kiireellä. Pakoon, pakoon!

Mutta suunnassa, jonne pakenen, ei ole oikeastaan hyvää pelastusta. Voin lukittautua vain vessaan, kuunnella ryminää ovea vasten, sopertavia tunnustuksia siitä kuinka kovasti hän minua rakastaa, isoäidin kiukkuista surinaa siitä, ettei lasta saa pelottaa, halki menevien lautasten ääntä, isoäidin itkua. En tiedä, mitä kaikkea tapahtuu, sillä istun vessanpöntön kannen päällä polvet sylissä, kengänpohjat kannella, ja koetan painaa korvia käsillä. Vessan valon voisi sytyttää ulkopuolelta, mutta kiireessäni olen telkeytynyt pimeään vessaan.

Lopulta pelko kasvaa niin valtavaksi hyöyksi, että kaikki muuttuu ikäänkuin kirkkaaksi ja valoisaksi jopa keskellä pimeää. Raivo on sillä tavalla kirkasta ja valoisaa. Nousen pytyn kannen päältä äkisti täysin pelottomana, räväisen salvan auki ja astun eteiseen ja siitä keittiön ovensuuhun. Isoäiti itkee tuolilla istuen, mutta liikun hänen ohitseen unissakävelijän varmuudella. Ukki on olohuoneen pöydän ääressä. Sitten alan huutaa. Mistä ne sanat tulevat? Joistakin aikuisten romaaneista, jotka olen lukenut? En suunnittele mitään, mutta sanat tulevat, pelkäämättömät ja raivokkaat, suorat sanat. Että jos vielä kerran näen tällaista tapahtuvan, ukilla ei ole lapsenlasta enää (olen siinä vaiheessa vielä ainoa). Että hän on kuollut minulle, kuollut, kuulitko? Et ole olemassa! Ettei tuollainen ole mitään ihmisen elämää, ja niin edelleen.

En muista. Tiedän vain sen, että isoäiti jähmettyy keittiössä ja kuuntelee asioihin puuttumatta ja että ukki itkee lohduttomasti eikä kukaan lohduta häntä, vaan joku kertoo uudestaan ja uudestaan, että tällainen ei käy, että tämä on viimeinen kerta. (Kirjoitan joku, koska minun on vaikeaa yhdistää itseeni tuota raivoa. Koen sellaista niin harvoin. Joskus ajattelen sitäkin, että ehkä olen kuluttanut kaiken vihani ja raivoni koko elämäni ajalta loppuun tuossa kohtauksessa. Jälkeenpäin isä nauraa tälle jutulle, mutta äiti ei osaa nauraa sille kertaakaan, vaan alkaa kysyä mielipiteitäni siitä, tästä ja tuosta. Joskus, kun hän ilmoittaa kunnioittavansa minua, arvelen hänen ajattelevan tuota tapausta. Eivät äidit normaalisti kunnioita lastaan sillä tavalla, vähän pelonsekaisesti, ainakaan kirjoissa.)

Seuraavan kerran näen ukin juovan Lontoossa siellä ollessamme. Hän luulee minua isoäidiksi ja koettaa lähennellä, mutta luojankiitos saan hänet lopulta tajuamaan, että olen hänen lapsenlapsensa, en vastikään kuollut vaimo, jonka kanssa hänet on vihitty kahdesti ja josta vaimo on ottanut kahdesti myös avioeron. Itse asiassa en Lontoossa näe hänen juomistaan, mutta haistan sen kyllä. Konjakkia terveydelle, niinhän se menee. Näen hänen juovan snapsin ollessani kahdenkymmenenviiden tai niillä main. (Tällävälin minua on käytetty kuten antabusta: lähetetty katkaisemaan kierre pelkällä kylään tulemisella.) Koska ukki on alkoholisti, juominen ei jää yhteen lasiin. Hän itkee lasiin ja valittaa, ettei osaa puhua minulle, koska pelkää niin kovasti, ettei enää näe minua, ja kun olen korkeakoulussa ja kaikkea, niinkuin herra. Sillä kerralla en itse asiassa lähde pois. Sen teen vasta seuraavalla kerralla, kun hän selvinpäin ja tietentahtoen koettaa itkettää minua ja onnistuu siinä, ja mahtailee sitten sillä, ettei hänellä ole psyykkisiä ongelmia, kuten kaikilla hänen läheisillään näyttää olevan. (Tyypillistä kyllä, ukki ei koskaan myönnä, että alkoholi olisi hänen ongelmansa. En usko, että se onkaan perimmäinen ongelma. Selvinkin päin hänen ilkeytensä on käsinkosketeltavaa, vaikka hän silloin toki muistaa, että fyysisestä kajoamisesta seuraa ongelmia.)

Valehtelisin, jos sanoisin, ettei ensimmäinen tuntemus ukin kuolemasta kuullessa olisi helpotus. Ajattelen: Nyt äidin ei enää tarvitse pelätä, että joku valehtelee hänen toimistaan muille sukulaisille, eikä äidin tarvitse myöskään kuulla muista sukulaisista puhuttavan täyttä kukkua ja miettiä, onko näiden vihamielisissä kommenteissa jotakin perää vai ovatko ne täysin kotoisin ukin mielikuvituksesta. Nyt ei tarvitse enää vierailla paikassa, jossa kaikkea sanottua joutuu kuuntelemaan muistaen, että sanojan hyväntahtoisuuteen ei voi luottaa. Paikassa, jossa tuntee konkreettisesti, että on ihmisiä, jotka selvästi tarvitsisivat apua, mutta joita ei osaa juuri kuinkaan auttaa. Outoa kyllä, ajattelen sitäkin, että nyt isoäidin ei tarvitse enää ikinä itkeä ukin äidin syytöksiä siitä, että isoäiti valehtelee ukin olevan alkoholisti. (Harmillista kyllä, kuulen tästä vasta isomummon jo kuoltua - luultavasti olisin kyllä paukauttanut hänelle totuuden silläkin uhalla, että olisin joutunut epäsuosioon enkä olisi enää saanut käydä ihmettelemässä hänen valtavaa ja komeaa piispankukkaansa.) Outoa sikäli, että kyseiset henkilöt ovat kuolleet jo aikoja sitten muualla kuin sukulaisten ja ystävien muistikuvissa. No, nyt tilanne on joka tapauksessa ratkennut ja näen mielikuvissani isoäidin liikkuvan hyväntuulisena ja kuivaavan kasveja jäähtyvän leivinuunin päällä pelleillä. Hänen ei tarvitse enää pelätä, että hänen entisensä loukkaisi jotakuta tai saastuttaisi hänen anoppisuhdettaan.

Entisensä: siinäpä vasta kummallinen suhde. Luulisi, että joku, josta on eronnut kahteen kertaan, olisi varsinainen tuplaentinen, jota tuskin näkisi. Mutta ehei, alkoholisti osaa kyllä ottaa tilansa ja syyllistää muita siitä, jos he eivät suo hänelle hoivaa. En osaa sanoa, kuvitteleeko isoäiti osaavansa auttaa vai eikö hän vain osaa olla puuttumatta ukin asioihin. Selvää on, ettei hän koskaan muuta pois omasta huoneestaan. Mutta oman huoneen hän sentään vaatii: oman huoneen, jonka ovessa on tukeva lukko ja jossa on vesipiste ja WC, niin että siellä voi vaivatta olla turvassa useita tunteja pissahädästä piittaamatta. Tämä tuskin on aivan woolfilaisessa mielessä oma huone, mutta erilaiset ympäristöt tuottavatkin erilaisia vaateita.

En osaa sanoa, pitäisikö minun tuntea surua nyt, ukin kuoltua. Oudolla tavalla koen, että maailma on oikeastaan käynyt piirun verran onnellisemmaksi ja oikeudenmukaisemmaksi. Samalla en voi olla säälimättä ukkia tämän viimeisinä päivinä, kun ukki on ollut kipeä ja täysin kyvytön ilmaisemaan sitä millään muulla tavalla kuin käymällä makaamaan teatterin käytävälle ja katkaisemalla viimeisen kerran välit veljeensä. Mutta kuoleminen on jotakin, josta ei voi tuntea sääliä. Se on hieman kuin säälisi tai surisi hengittämistä tai liikkumista tai nälkää.

Kun joku kuolee, voi sääliä tietysti itseään ja kauhistua omaa suruaan tai suruttomuuttaan. Suruttomuudesta ei löydä revittävää niin pitkäksi aikaa kuin surusta. Suruttomuus ei vaadi samalla tavalla työstöä tai uhkaa selviytymistä ihmissuhteissa ja arjessa. Ja silti, on vaikeaa olla reagoimatta siihen, että äiti unohtaa kaataa kahviinsa maidon. Saattaa nähdä, että tyynen ja tarmokkaan ulkokuorensa alla hän prosessoi asiaa, ja että tuo prosessi kiinnittää koko hänen olemuksensa tällä hetkellä.

“Luulen kyllä, että tämä oli juuri oikea perjantai matkustaa”, hän sanoo puhelimeensa taidemuseossa, jossa riemuitsen Tonsatille eräästä maisemamaalauksesta, joka ilmentää hyvin maisemamaalauksen realismin näennäisyyttä. Maisemaan on koetettu mahduttaa suuri ja yksityiskohtainen näkymä joelle, linnakukkulalle ja auringonlaskun kultaamalle taivaalle. On keskikesä, puiden lehvästöt yksityiskohdissaan rikkaat. Vettä lipuu vene kalamiehineen. Joki kukkii lummetta. Maalari on tahtonut ikuistaa kaiken: pilvet, miehet, linnan, veden väreet, veneet, puiden lehtien lepäämisen lempeässä kesäillassa. Maalari on tahtonut ikuistaa lumpeet, niiden ihanat kukat. Ja koska mittakaava on toivottoman pieni, on lumpeenkukat täytynyt maalata suuremmiksi kuin kalamiesten päät. Silti tyyliä olisi mahdoton kutsua muuksi kuin realistiseksi maisemamaalaukseksi.

Edellisenä iltana äiti on soittanut ja kysynyt, onko minusta moraalisesti sopivaa matkustaa isän kuolemaa seuraavana päivänä. Olen vastannut, että hän itse tietää siihen vastauksen. Jos ajatus tuntuu pahalta, jos tuntuu, ettei jaksa, on parasta jäädä kotiin. Mutta jos tuntuu siltä, että suru on epämääräistä ja asiasta enemmän pöllämystynyt ja pelkää vain maata pimeässä ja miettiä, jos tuntuu paremmalta ajatukselta kulkea vieraan kaupungin toreja ja museoita ja siirtää surua eteenpäin, sitten on kenties hyväkin ajatus lähteä. Mitään käytännön asioitahan ei voi enää tehdä, ei sen elämän eikä sen päättymisen osalta. Olen hämmästynyt kysymyksestä, en saa siitä oikein otetta.

Äidin selitellessä matkustamistaan puhelimeen keskellä tauluja, hänen kulkiessaan meidän muiden perässä huoneesta toiseen ja menettäessään useita realistisen maisemamaalauksen pikku perversioita, tulen vasta ajatelleeksi, että ehkä kysymyksen takana on ollut jotakin muuta kuin huoli oman toiminnan eettisyydestä. Ehkä äiti onkin tarkoittanut kysyä, voiko jollekulle tulla paha mieli siitä, että hän karkaa tällä tavalla kävelemään vieraassa ympäristössä. Tai että voiko joku ajatella hänen olevan vastuuton. Tai että voiko joku pitää häntä nyt hirviönä, tai jotakin sellaista. Voiko joku pitää häntä hankalana ja vaivalloisena, kun hän matkustaa tällä tavalla ja kulkee huoneesta toiseen luvaten soittaa yöllä tai huomenna.

Eivät ne ole asioita, joita sanotaan siunaustilaisuudessa, huomaan ajattelevani. Pappi puhuu taas kerran vainajasta ympäripyöreyksiä, nimeää pienimpiä yhdistäviä tekijöitä ja varoo kajoamasta mihinkään, josta vainajan saattaisi tunnistaa juuri tämän henkilön ruumiiksi. Muiden tehtävä on istua penkissä ja katua, etteivät he osanneet auttaa, katua hankalia tunteitaan. Huomaan melkein suuttuvani näin ajatellessani. Muiden tehtävä on tajuta elämän ohikiitävyys, tuntea häpeää ja syyllisyyttä avuttomuudestaan sen edessä, ja sitten kokea helpotus kuullessaan, että nämä vaivalloisuudet annetaan heille anteeksi. Ei, en osaa kuvitella, että ryhtyisin kristityksi uudestaan. Kirkko tekee aivan liian vähän purkaakseen kulttuurimme psykopatologioita. Mistä nyt jokin perisyntikin on kotoisin? Tuskin se edistää psyykkistä terveyttä kuinkaan. (Tietysti on absurdia tarkastella kirkkoa näin - kirkko varmasti kokee auttavansa sielun, ei psyyken, asioissa. Eikä se ole enimmäkseen huono toimija, sitä tarvitaan kyllä. Mutta tarvitaan myös psykopatologioiden purkamista, ja minun on vaikeaa hahmottaa, että kirkko voisi siinä asiassa juurikaan auttaa niin kauan kuin se pitää kiinni jostakin sellaisesta kuin perisynti ja sen erikseen anteeksi antaminen niin anottaessa. Byrokraattinen jumala kuulostaa todelliselta painajaiselta.)

Siunaustilaisuudessa ei taideta ikinä sanoa, että ihminen voi tehdä läheistensä elämän helvetiksi tai että niin hän on tehnytkin. Silti epäilemättä vuosittain haudataan koko joukko ihmisiä, joiden kohdalla tällainen luonnehdinta olisi paljon enemmän paikallaan kuin puheet rakastavasta isästä tai yhteiskunnan tukipylväästä. Olisiko niin kamalaa sanoa, että ihminen on itse joutunut henkisen tai fyysisen väkivallan uhriksi - esimerkiksi sodassa (kuulemani mukaan on aihetta päätellä, että oma ukkini vammautui psyykkisesti nimenomaan sodassa pahan kerran; traumaperäinen stressihäiriö oireilee toisinaan hoitamattomana hieman samaan tapaan, saattaen muuttaa koko ihmisen persoonallisuutta; sen vaikutukset aivokemiaan on hyvin dokumentoitu lukuisissa tutkimuksissa) - ja että yhteiskunnan intervention puuttuessa hän on sitten pistänyt läheisensä kärsimään niinikään? Eihän psyykkinen pahoinvointi ja oireilu synny tyhjästä tai osoita tuon henkilön sisäsyntyistä pahuutta tai viitsimisen puutetta, vaan olosuhteiden epäsuotuisuutta ja tarvetta muuttaa niitä jollakin tavalla, puuttua asiaan.

Tuntuu kummalliselta, että tilaisuudessa, jossa kuollutta muistetaan, voidaan sanoa vain positiivisia asioita, kuin kuitenkin oletettavaa on, että eloonjääneitä askarruttavat enemmän vainajaan kohdistuneet negatiiviset tunteet ja tunneperäiset lukot, ambivalenssit. Jotain positiivista tunnesitoutumustahan heillä todistettavasti ja ilmiselvästi on, kun he ovat kerran tulleet hautajaisiin ylipäänsä. Minun on aika vaikeaa kuvitella, että ihmisten tulee helpommaksi käsitellä negatiivisia tunteitaan tällä tavalla, yksin ja niitä kenties jopa häveten. Tai sitten terapiassa, yksi kerrallaan, harjoitella näiden asioiden sanomista ääneen, harjoitella sitä, ettei heitä välttämättä vihata, vaikka he tuntevatkin näin vaivalloisia tuntemuksia.

Ehkä sillä, että siunaustilaisuudessa toistellaan, että elämän pitää jatkua, tarkoitetaan juuri tätä: Nyt ovat jäljellä nämä ihmiset ja heidän tunteensa. Tilanne on erilainen kuin vainajan vielä eläessä. Mutta voisihan sen sanoa suoremminkin. Olisiko se liian kiusallista ja intiimiä? En osaa sanoa muuta kuin että minusta se ei olisi liian kiusallista ja intiimiä, ja että pelkään monien jättävän negatiiviset tuntemuksensa ja ambivalenssinsa ja häpeänsä täysin käsittelemättä ja jakamatta, koska he pelkäävät, että heitä vihataan tai pidetään vaivalloisina, jos he tekevät niin. Toisin sanoin: minusta on hirvittävän epäreilua, että saan itse esimerkiksi helpottaa oloani kirjoittamalla sen, läpikäymällä sen ystävien kanssa, ja että samalla useat sukulaiseni ja monet ihmiset, joita en edes tunne, mutta jotka lajiyhtäläisyyden vuoksi ovat elintoiminnoiltaan riittävän samanlaiset, jotta tiedän heidänkin stressinsä tuntuvan pahalta, eivät näytä tuntevan tällaisia keinoja lainkaan vaan käyvät syvällä stressissä ja kenties jopa onnistuvat kroonistamaan sen joksikin elämänlaatuun vaikuttavaksi persoonallisuushäiriöksi tai masennukseksi tai joksikin tulevaisuuden onnellisuutta vaikeuttavaksi vuorovaikutustyyliksi.

Ei se ole heidän syynsä. Ei kukaan meistä luo yksin ympäristöään.

Katselen äitiäni museossa, kaupassa ja kaduilla ja koetan keksiä jonkin keinon kertoa tälle näistä asioista. Ei tänään, tiedän, ei vielä tänään. Mutta lähiaikoina. Jokin päivä, jossakin kahden kesken, keksin kyllä vielä tavan kertoa tästä. Ei, ei puhelimessa. Puhelin ei käy. Ehkä olisi parempi, että äiti voisi puhua jollekulle ulkopuoliselle, mutta sikäli kuin tiedän, ei hänellä ole ketään ulkopuolista ja hän suhtautuu torjuvasti esimerkiksi terapioihin. On vain tehtävä parhaansa, että loisi sellaisen ympäristön, jossa hän voisi sanoa asioita, joita ei sanota siunaustilaisuudessa.

Keksin hyvän idean, joka vaatii nopeaa reagointia. Yhtäkkiä huomaan soittelevani ihmisille ja pälpättäväni puhelimessa jonkun toisen fraaseja sillä aikaa kuin Tonsatti on toisaalla. Sanon jopa sellaista kuin: “No okei, mutta voitko puhua?” Ystävän äänestä kuultaa pieni huvitus. (Ihmeellistä, kuinka se välittyy, vaikka se on muunnettu biteiksi ja radioaalloiksi ja takaisin ääneksi, tai mitenkä tuo teknologia nyt sitten meneekään!) Toisinaan huomaan käyttäytyväni kuin olisin kytkettynä korkeajännitejohtoon. Kaikki nopeutuu: puhe, liikahdukset, tavoitteisiin eteneminen.

Niin paljon kuin tästä tilasta pidänkin, etenkin saavuttaessani sen täysin ilman kahvin ja teen kaltaisia päihteitä, silkasta ideationaalisesta kiihtymyksestä, huomaan pian tilan varjopuoletkin. Naureskeltuani itselleni muutaman minuutin huseeraamisen ajan tajuan äkisti, etten voi saattaa whurr-projektiani päätökseen ennen kuin voin tarkistaa Tonsatin kalenterista eräiden päivien tyhjyyden. (Whurr on erään kustantamon nimi Lontoossa. Kun ladon sen kirjallisuusluetteloon, hihittelen vielä monta minuuttia jälkeenpäin. Whurr - supernopeaa mutta täynnä pianovirheitä! Onneksi työni sisältää paljon hauskoja yksityiskohtia.) Alan etsiä Tonsatin kalenteria asunnosta samalla räjähtävällä energialla.

Peitonalus - ei! Lipastonlaatikot - ei! Tärkeiden asioiden lävikkö - ei! En kertakaikkiaan kykene seisomaan ja ajattelemaan loogisesti, koska kalenterin on löydyttävä nyt! Niinpä pyörin ja vilistän huutomerkkinä heitellen tavaroita puolihuolimattomasti pikemminkin paikoiltaan sotkuun kuin sotkuista paikoilleen. Sitten, äkisti ja juuri ennen tulistumista kohoaa mieleen muistikuva Tonsatista, joka sanoo: “Pitää ottaa kalenteri mukaan, niin osaa sopia seuraavan ajan.”

Rumskis, maailma romahtaa. Ei voi olla totta, että kalenteri on toisaalla juuri nyt! Entä jos kaikki meneekin pieleen kalenterin toisaalla olon takia? Entä jos suunnitelma romahtaa odotuksen takia? Muistan toisenkin keskustelun, jonka käymme ennen Tonsatin lähtöä. “Otanksmä puhelimen?” Nauramisen, vastauksen: “No et sä sitä tarvitse.” Niinpä en kesken whurr-projektiani, jossa äkisti unohdan täysin, kuinka ahdistavaa puhelimella soittelu on, voi edes soittaa ja kysyä noiden kahden päivän mahdollisia lyijykynämerkintöjä.

Siinähän puhelin sitä paitsi on, makaa sängyllä. No niin.

Äkisti energia ja siihen liittyvä ylävire on valahtanut pois, ja tilalla on jyskyttävä tyhjyys. Sama, joka iskee kahvin tai teen vaikutuksen laannuttua, kun makaa pimeässä tai kesänhämärässä sängyssä ja yrittää nukahtaa. Mikä taantuminen, ja miten nopeasti: ehkä on jo liian myöhäistä, tästä ei tule mitään, ja niin edelleen.

Onneksi ihmisellä on kieli, josta voi kutoa erilaisia turvaverkkoja. Otan itseni vakavaan puhutteluun: Kuulehan nyt, sinä höntti tohottaja. Häntä pystyyn! Tonsatti tulee kotiin tunnin ja neljänkymmenenkahden minuutin sisään! Jos kaikki on mennyt pieleen siihen mennessä, sitten niin vain käy. Ja hui hai, olet tohottanut tätä asiaa nyt neljätoista minuuttia, onpa vakava juttu, jos sen menetät! (Mutta tiedän kyllä, ettei minua harmita oikeastaan aika, joka on joka tapauksessa jo käyttämättömissä, vaan energiatason romahdus, lamaannus ja halu vetäytyä kitiseväksi palloksi.) Itsekin nauroit itsellesi, kun olit niin kierroksissa! No, tämän siitä saa. Ja sitä paitsi, vaikka olisit saanut asian järjestymään nyt, ei se takaisi mitään vielä noista päivistä! Joku voisi sairastua, esimerkiksi. Muistatko, kuinka kävi, kun olit matkustamassa Tukholmaan kaksi vuotta sitten keväällä? Niin, sait kyynärsauvat kaksi päivää aiemmin, ja se siitä. Mitään matkaa ei tullut, ja niin kuin sitäkin oli tohotettu.

Jotenkin itsensä niskasta kiinni ottaminen tuntuu aina yhtä rauhoittavalta. Oloa helpottaa, kun huomaa, että osaa perustella järkevän kuuloisin lausein, miksei kannata toimia kuin maaninen pingviini. (Kuvittelen pingviinin kumiseksi koiran vinkuleluksi.) Se tuntuu tarkoittavan, ettei ole maaninen pingviini, ei ainakaan muutoin kuin ideationaalisessa kiihtymyksessään. Voi noita haluja! Äkisti motivaatio toimia kasvaa niin suureksi, että kaikki hillittyys ja vaivalla kokoon raavittu elämänkokemus unohtuu ja saattaa muistuttaa pitkäjänteisyydeltään kolmivuotiasta, joka ensin tahtoo jäätelön ja hyppii huomattavan energisesti vanhempiaan hätistellen, ja sitten tajutessaan, ettei hommasta tule mitään, lysähtää maahan eikä jaksa edes kävellä pois paikalta. Huomaan nauravani tälle sisäiselle pennulle yhtä vapautuneen julmasti kuin omat vanhempani nauroivat minulle saadessani tuollaisen kohtauksen lapsena. Ei rauhoittamista, ei selittämistä, pelkkä nauru - ja silti vasta selittäminen ja asioiden suhteuttaminen kaupunkilaisjärjellä rauhoittaa. (Luulen, että haluni ymmärtää käytöstä periytyy aika paljon siitä, että minun on pakko - vanhempani eivät oikeastaan ole ollet kovin kiinnostuneita ymmärtämään ja selittämään käytöstäni, kuten lastenkasvatusoppaissa näytetään suosittelevan. Tavallaan tässä on kyllä hyväkin puolensa: olen tullut aika tarkaksi siinä, kuinka tahdon kuvailla asiat, kun en ole voinut nojata pienestä pitäen joihinkin yleisesti hyväksyttyihin malleihin.)

Rauhoitun, ja on kuin viidentoista minuutin kummallista whurr-projektia ei olisi lainkaan esiintynyt.

Sitten istuudun alas kirjaamaan ylös tuntemukset. (No, tämä kai on ilmeistä. Teen sitä parhaillaan.) Huomaan kuitenkin vahtivani kelloa sivusilmällä ja odottavani Tonsatin paluuta, jotta projekti voidaan saattaa välipäätökseen. En kuitenkaan enää tohota, ja sen seurauksena jänteisyyteni on pidentynyt siedettävälle tasolle.

Kummallista kyllä, mieleeni tulee tässä vaiheessa jotakin, mitä olen vilkaissut eilen VR:n lehdestä, jota olen selaillut kaikuvassa rautatieaseman salissa Tonsatin äitiä odotellessa. Lehdessä on juttu runoista, ja yksi kysymys kuuluu, tarvitaanko runon lukemiseen erityistä virettä. Joku nuorista runoilijoista vastaa tyyliin: Höpö höpö, siinä mitään vireitä tarvita.

Olen samaa ja eri mieltä. (Tekisi mieli huokaista tätä lyhyttä ilmaisua.) Mitään erityistä virettä ei tarvita. Ei tarvitse sonnustautua runotyttövaatteisiin eikä tarvitse olla rakastunut tai haluta kuolla. Ja toisaalta, erityinen vire tarvitaan. Pitää olla pitkäjänteinen. Pitää jaksaa olla pitkäjänteinen ja ottaa rennosti se, että teksti onkin vähän toisenlaista kuin se, mitä näkee sanomalehdissä tai nuortenkirjoissa. (En uskalla kirjoittaa harlekiineissa, koska en ole perehtynyt niihin. Minua ovat aina kiinnostaneet eläimet romansseja enemmän.) Kyllä sekin on vire, taatusti. Ainakin itse luin runoja ensimmäiset neljä vuotta ihan siitä syystä, että en tajunnut niistä mitään. Oikeastaan luulen, etten tajua vieläkään. Eivät ne ole päätelmiä, jotka tulisi formuloida selkeämmiksi. Mutta olen oppinut hyväksymään entistä syvemmin, etten tajua, eikä se oikeastaan haittaa ollenkaan. Runot ovat hauskoja, niissä on hassuja sanoja ja ilmaisuja, jotka saattavat tavoittaa täsmällisesti jonkin mielialan tai olon tai sellaisen muutoksen, nyrjähdyksen ylävireestä alakuloon tai päinvastoin.

Luultavasti noita nyrjähdyksiä tajuaa yhtä rajoitteisesti. Silti tuntuu järkevältä sanoa, että ne tuntee, ja että ne tuntee jopa niin läheisesti, että kaikki muu suodattuu niiden tuntojen lävitse. Tietenkin osa oloista on ohuita, kuulaankirkkaita, raapiutumattomia ja suhteellisen vähän vääristäviä. Tällainen olo on paras myös runoja lukiessa. Kutsuisin sitä kyllä vireeksikin. Minusta tuntuu, että nyt kun runoja koetetaan kovasti tuoda kansan pariin ja madaltaa ihmisten kynnystä lukea kommunikaatiota varten omituisesti järjestettyä kokemusta, saatetaan mainoslauseissa menettää jotakin olennaista: Kyllä kaikki keskittyminen vaatii tietyn vireen, halun istua alas ja kuunnella tarkkaavaisesti ja luopua defensiivisestä taipumuksesta leimata paskaksi kaikki, mikä ei aukea aivan heti. Halun oppia. Ei tarvitse olla oppinut, mutta pitää haluta oppia. Tämä taas ei sovi lainkaan yhteen kärsimättömyyden kanssa, ja kärsimättömyys on yksi vireistä.

Siten: jos runous ei vaadi mitään erityistä virettä, se vaatii kuitenkin lukijaltaan sen, ettei hän kärsi eräästä erityisestä vireestä, kärsimättömyydestä.

Kärsimättömyys, niin kovasti kuin sen aikaansaapia piirteitä ihannoidaankin, on surkea olo. Siinä ei ehdi huomata seikkoja. Tarve suorittaa matka A:sta B:hen käy niin vihlovaksi, että pienikin kolaus saattaa suistaa koko tarpeen viralta, mikä on aika hölmöä - vastoinkäymisiähän kuitenkin sattuu aivan säännönmukaisesti. Edes se, että saa nauraa maaniselle pingviinilleen, ei tunnu riittävältä korvaukselta kaikista niistä asioista, jotka sivuuttaa tai joista jopa tulistuu.

Kesällä palsta tuottaa sievää punapilkullista Freckles-roomansalaattia, palkoineen syötäviä snapsiherneitä ja toivon mukaan pian myös kurkkua. Joka tapauksessa, salaattia syödään usein ja suurina annoksina. Lähtiessään zenluostariin Hurina antaa meille pienen pullon Steiermarkin kurpitsansiemenöljyä, ja kokeilemme sitä salaatin kanssa.

En tiedä, mistä on kyse. Olen joskus ennenkin satunnaisesti kuluttanut tuota öljyä saadessani sitä lahjaksi, mutten ole ikinä addiktoitunut siihen tällä tavalla. Hurinalta saatu öljy loppuu kahdessa viikossa, ja menee useampi viikko ennen kuin törmäämme tuohon ihanaan, paksuun vihreään tahmaan. Pullon vetoisuus on neljänneslitra ja se maksaa 12 euroa 50 senttiä. Emmekä me edes mieti - ei, vaikka olemme ajatelleet säästää rahaa ensi talven pakkaspakoon ja järjestelmäkameraan ja uuteen kannettavaan ja asp-tilille mummonmökkiä varten. (No, ehkä saamme joskus ostettua vaikka puuceen ja telttapaikan!)

Uusi öljypullo loppuu niin ikään parissa viikossa, ja sen viikon, jonka joudumme odottamaan ilman tuota jumalten töfnää, boikotoimme salaattia lähestulkoon täysin. Onneksi tänään Tonsatin äiti saapuu Itävallasta kaksi pikkupulloa mukanaan. Puoli litraa! Sen luulisi kestävän lähestulkoon kuukauden!

Pullojen kilkatessa kangaskassissa ei voi olla hämmästelemättä addiktioiden voimaa. Ja silti, tässä nautintoaineessa on kyse jostakin täysin laillisesta, eli meidän ei tarvitse tuntea hien kihoavan selkämykseen poliisiauton lipuessa ohi hitaasti Fleminginkadulla. Eikä öljyssä ole muutenkaan mitään pahaa - se on huiman terveellistäkin. Ja totta puhuen - jos päättäisimme elää ilman sitä, tuskin saisimme vieroitusoireita. Kuinka hankalaa mahtaisikaan olla addiktoitua konkreettisesti ja ohittamattomasti johonkin laittomaan ja haitalliseen?

Silti ei voi sanoa, etteikö sellainen romanttinen itsetuhoisuus sisältäisi tiettyä vetoa. Tuntuu hullunkuriselta olla kolmenkymmenenkahden ikäinen ja kävellä kadulla tyytyväisenä. En kuvitellut eläväni näin vanhaksi.

Edellisenä iltana olemme istuneet joukolla ulkokahvilassa pitkään ja kävelleet merenrantaa, katselleet taivaalle kohoavia ilmapalloja ja turisseet kuten nyt työkaverit keskenään turisevat kesälomalla: puolustusmäärärahoista ja benji-hypystä. Huomaan tuolloin, etten lainkaan enää ymmärrä sitä viehtymystä benji-hyppyihin, joka teininä tuntui jotenkin oleelliselta. Enää en tahtoisi hypätä sillankaiteelta edes naru nilkoissa tai juosta ja loikata riippuliitimen varaan. Hyvänen aika, mitä olen oikein kuvitellut… en uskalla hypätä edes laiturilta veteen, vaan tahdon kävellä siististi pohjaa tasaisesti kartoittaen syvemmälle ilman mitään hyppelehtimisiä tai liukkaita tikkaita. En liioin ole ikinä uskaltanut hypätä laiturilta veteen, joten benjiunelma tuntuu jotenkin kummalliselta. Enkö muka olisi saanut kicksini hieman helpomminkin, vaikka opettelemalla hyppäämään siltä hemskatin laiturilta jalat edellä?

Ehkä tämä on vanhenemista ja seestymistä, tämä identiteetin kiinnittyminen luomukurpitsansiemenöljyllä valeltuun salaattiin epämääräisen benjispekulaation sijaan? En oikein enää tavoita sitä, miksi olisi niin tärkeää kampittaa ja ylittää itsensä, paitsi ehkä silloin, kun huomaa käyttävänsä sanaa “pitäisi” (tai ehkä “aina” tai “ei koskaan”). Kuinka kauan meneekään tajuta, että omaa kehoa voi kunnioittaa ja että vain pyhittämällä se tietyin rituaalein se todella tulee lähinnä miellyttäviä tuntemuksia kokevaksi.

Rituaali: kaataa kurpitsansiemenöljyä itsekasvatetun salaatin päälle, istua ja syödä hitaasti ja nautiskellen hämärässä huoneessa, kiireettä.

Saan Flickr-kuvapalvelussa kaksi uutta ilmoitusta siitä, että joku on merkannut minut kontaktiksi. Koska vastavuoroisuus on mukavaa ja kevyempää kuin sen huomiotta jättäminen, klikkaan näiden ihmisten kuviin nähdäkseni, kannattaisiko heidätkin merkata kontakteiksi. Toisella sivuista poseeraa riippuvarintainen ja pienipäinen nainen sängyllä alasti korkokenkiä ja tweedlippalakkia lukuunottamatta. Kuvien yläpuolella lukee THIS IS ME!!!! Toinen sivuista ei avaudu ensin lainkaan vaan palvelin varoittaa, että sisältö on sensuroitua. Koska Flickrissa sensuuri saattaa iskeä aika satunnaisiin ja viattomiin kohteisiin, pyydän palvelinta jatkamaan perille saakka. Kuvissa on sotilasasuisia miehiä, joiden housut ovat kintuissa ja jotka esittelevät etu- ja takapuoliaan.

Koska en ole kaksitoista, en pahemmin järkyty kuvista, mutta toisaalta, en kyllä ota näitä ihmisiä kontakteiksenikaan. Kaksiulotteiset, historiattomat seksikumppanit eivät kuulosta siltä, mitä haen. Mutta tietysti jään miettimään noita kuvien virtoja. Ilmeisesti ne tuottavat jollekulle suurta tai ainakin jonkinlaista iloa? En voi mitään sille, että minusta tuntuu hullunkuriselta, että joku tahtoo tässä kauniissa, välillä julmassa ja välillä yllättävän lempeässä, kiehtovassa ja ihmeellisessä maailmassa jakaa tuntemattomien kanssa kaikkein eniten kehonsa niitä osia, jotka heidän pitää peittää normaalissa kommunikaatiossa koulussa, alaisten ja esimiesten kanssa.

Ehkä suomalaisen on helppo ihmetellä tätä; mehän näemme alastomia kaiken sukupuolisia ja ikäisiä kehoja vähintäänkin kesäkausina. Siinä mielessä ei tunnu omituiselta, että on esimerkiksi mennyt runoilijan talon juhliin ennen isäntää, naksauttanut kiukaan päälle, syönyt ja sitten riisuutunut ja käynyt saunaan ja tavannut ulkomaiset vieraat alastomana. Useimmista maista taitaa puuttua viattoman alastomuuden käsite.

Koetan hahmottaa, millaista olisi elää kulttuurissa, jossa alastomuuteen liittyisi välttämättä seksuaalinen sävy, ja jossa se pitäisi tämän takia eristää omaan piiriinsä, vaikka noiden ihmisten tavoin valokuvatiliksi. En tiedä, onko kulttuurifilosofian termille compartmentalization vakiintunutta ja yleisesti käsitettyä suomennosta. Osaan kuitenkin selittää osapuilleen, mitä tuolla sanalla tarkoitetaan. Se viittaa elämäntapaan, jossa elämän eri osa-alueet on eristetty toisistaan omiin lokeroihinsa. Esimerkiksi näin: Työhön ja kotiin pukeudutaan eri tavoin, niissä käyttäydytään eri tavalla, eri moraalikoodeja noudattaen. Lastenkasvatus tapahtuu piilossa kotien tai lastentarhojen seinien sisällä, samoin seksuaalisuus. Seksuaalisuutta on lupa toteuttaa myös juottoravintoloissa ja ehkä myös julkisilla paikoilla, mutta vain erittäin humaltuneena. Bussissa tapahtuva lapsen kiukkukohtaus ja rauhoitusyritys saa vihaisia katseita: tämä on töihinkulun rituaali, kasvatus ei kuulu tänne! Koirien toivotaan ulkoilevan vain koirapuistojen aitauksissa ja eräs mummo vaatii, että koiran kanssa ei ylitettäisi piha-aluetta lainkaan (mikä tarkoittaisi kotiovelle lentämistä useiden metrien matkan ajan).

Kirjoittaessaan kompartmentalisaatiosta tai elämän osa-alueiden eriytymisestä pian sata vuotta sitten John Dewey huomautti, ettei kulttuuri ole ainut, joka jakautuu. Myös minä jakautuu. Uudemmat asiasta kirjoittaneet, kuten psykoterapeutti Sue Gerhardt, muotoilevat asian hieman toisin, mutta pohjimmiltaan kyse on samasta asiasta: Työelämä vaatii meitä usein tukahduttamaan lähestulkoon kaikki tunteemme useiksi tunneiksi päivässä. Emme opi rauhoittamaan levotonta ja itkuista lasta ennen kuin saamme oman lapsemme (ellemme työskentele hoiva-alalla). Vapaa-ajalla kuluttajina toteutamme usein täysin erilaisia ideaaleja ja arvoja kuin työssämme. Vanhempamme eivät ole ehtineet suoda meille pienen lapsen tarvitsemaa yksilöllistä huomiota ja tunnesäätelyä vaan ovat olettaneet, että päiväkodin suuret ryhmät ja opettavaiset videot ajavat saman asian. Olemme oppineet vaivattomiksi ja tunneköyhiksi, koska meidän on ollut pakko selviytyäksemme. Silti nuo tunteet eivät katoa mihinkään. Itse asiassa, kun tunteet on opittu pitämään pinnan alla, salassa, ne nostavat stressihormonien tasoja pidemmiksi ajoiksi kuin olosuhteissa, joissa niitä voitaisiin käsitellä. Monen ihmisen ainut paikka puhua tunteistaan on terapia. Terapia on kallista ja siihen on vaikea päästä, ellei sitten täysin meinaa menettää työkykyään. (Onnellisuudesta ei tässä yhteydessä puhuta; meidän yhteiskuntamme määritelmä kaikki hyvin -tilanteesta on “työkykyinen”.)

Kuinka voisin paheksua ihmisten itsestään nettiin pistämiä alastonkuvia, kun näen ne oireina jostakin laajemmasta? Ehkä ne ovat yritys jotenkin toteuttaa itsen sellaista puolta, joka on muualla kielletty ja paheksuttu? Toki pornografia on vanhaa - katselimme sitä muun muassa Pompeijissa keväällä seinämosaiikkien muodossa. En oleta, että elämän paloittelu ja lokerointi olisi mikään uusi asia. Ja toki siinä on hyvätkin puolensa: jos esimerkiksi työssään joutuisi kuuntelemaan samanlaisia kommentteja kuin joskus baarissa, suhtautuminen työhön saattaisi olla sama kuin suhtautuminen baareihin - että on parempi olla menemättä.

Mutta jotenkin nuo ihmiset, jotka laittavat nettiin alastonkuviaan, joissa he esittelevät sukuelimiään, huolestuttavat epämääräisellä tavalla. Minun on vaikeaa uskoa, että kyse olisi vain siitä, että he tekevät kädelliskulttuurien uhkaavan visuaalisen eleen, joka on joillakin kädellisillä tapa alistaa toisia. Eiväthän kuvat sillä tavalla ole uhkaavia, ja olen huomannut, etten muutenkaan pelkää alastomia ihmisiä esimerkiksi heidän kanssaan samassa tilassa ollessani. On vain vaikeaa ymmärtää, miten seksuaalisuus voisi liittyä totaalisen vieraisiin kehoihin, joiden historiasta ja joiden tunnetaloudesta ei tiedä mitään. Eikä noita kehoja voi edes haistella!

Joskus, kun jaksan pukeutua ja laittautua, pohdin näitä kysymyksiä. Enkö vain koetakin näyttää kokonaiselta, suruttomalta, auttamatta muusta olemisestani irroitetulta? Kuinka kukaan voisi hemmotella itseään tällaisella pelkällä kuvalla? Ymmärrän, että tarinaan voi kiintyä ja samastua, kuvan tapausta en samalla tavalla tajua. Ymmärrän kyllä, kuinka kuvasta voi tulla idoli, kuinka voi itse haluta olla samanlainen kuin kuva, mutta sellaista halua nämä alastomat, itseään sormeilevat kuvien ihmiset eivät herätä. Haluan ennemmin olla se, joka istuu omenapuun alla tai liikkuu koirien kanssa kaislikon läpi tai tekee jotakin hullulta tuntuvaa, kuten hyppää veteen ja antaa sen kylmyyden syleillä jäsenet nopeassa jatkumossa.

Ja jos haluan, että minua rakastetaan, haluan, että minua rakastetaan vaikeine tunteineni ja ristiriitoineni. Vaikka minussakin on iho ja pinnanmuotoja, joita voi tarkastella ulkoa käsin, ne ovat muotoutuneet yhdessä stressivasteen kuohahteluun ja stressinsäätelyn yrityksiin ruoan ja liikunnan tyynnykkeiden avulla. En tahdo, että minut kompartmentalisoidaan pintaan ja syvyyteen. Säärieni iho hilseilee, kun työni on loppusuoralla, ja kun kaikki on valmista, nukun usean tunnin päiväunia enkä herätessäni tunne olevani valveilla.

Jostakin saan myös luottamuksen, että toiveisiini vastataan enimmäkseen. Että on riittävän monta ihmistä, jotka tietävät saman: Ei ole pintaa eikä syvyyttä, ei ole lokeroita. Nämä erottelut voidaan tehdä, mutta niihin takertuminen tekee onnettomaksi. Ja jos joku takertuukin näihin erotteluihin, voin aina mennä toisaalle. Kun katselen alastonkuvia, alastomia ihmisiä, jotka joko haluavat katsella omia kuviani eläimistä, pilvistä ja kasveista tai sitten haluavat minun näkevän heidät alastomina, en osaa olla kysymättä, kummasta on kyse: eivätkö nämä erottelut tunnu heistä oudon vaikeilta ja pitkällä tähtäimellä vahingollisilta, vai eivätkö he usko saavansa huomiota, rakkautta ja ystävyyttä kokonaisina, hankalien tunteidensa ja kiinnostuksensa jokapäiväisten kohteiden kanssa? Vai hakevatko he jotakin aivan muuta? Ovatko he oppineet jostakin, että ovat kiinnostavimpia alastomina kuvina? Tuntuuko heistä, että tällä tavalla kuvallistettuina he saavuttavat jonkin kokonaisen olon, joka on muuten turha toive? Vai onko kyse jostakin aivan muusta, jostakin meemistä, joka jauhaa lihaa tuntemuksia ravistelematta?

Olen hillityllä tavalla levoton, koska en ymmärrä kuvien viestiä enkä sitä, miksi he haluavat minun katselevan heitä alastomina.

Missä vaiheessa kodin saaneet katukoirat lakkaavat olemasta kodittomia koiria? Tarkoitan: milloin niiden romanttinen status katoaa? Kaikki koirista tässä seurueessa asuvat tyytyväisenä jotakin asuntoa, tottelevat jotakuinkin ja ovat yhtä hellyydenkipeitä kuin koirat noin muutenkin.

Muistan ajan, jolloin en ollut vielä kotiuttanut yhtään löytöeläintä. Kun joku kertoi eläimen tulleen eläinsuojelusta, katsoin sitä entistä tarkemmin. Eläin, jolla oli toisenlainen historia kuin tietokoneella tulostettu sukutaulu neljän polven päähän, tuntui kiinnostavalta. Ehkä sellaiseen eläimeen on helpompi samastua kuin rotupentuun, josta suunnilleen tapellaan, joka maksaa pesukonetta enemmän ja jota varten on varattu jo ennen koiran varaamista agilityn peruskurssi.

Ruskeat, eloisat tai väsyneet silmät ja viuhtova häntä - mitä tarkoittaa, ettei kukaan tahdo rakastaa tätä koiraa, ottaa sitä sänkyynsä nukkumaan, kaivaa sormiaan sen villavaan turkkiin? Ettei kukaan tahdo, että se nojautuu reisiluuta vasten, ummistaa silmänsä ja elää rapsutukselle… ettei kukaan tahdo, että se osaa tullessaan avata vetolaatikot hampailla ja kaivaa sieltä ulos kaiken jauhoista viikunoihin.

Ehkä katukoira tai kulkukissa kutsuu ihmisessä jotakin hylättyä ja takkuista, toivetta ulkopuolisen interventiosta? Toivetta kädestä, joka työntyy kylmän välimatkan halki itkuiseen yksinäisyyteen, sipaisee poskea ja todistaa, että kaikki voi olla kunnossa hetken tai useamman, että maailmassa on lämpimiä kehoja, joita vasten voi painautua. Toivetta käsivarresta, joka kiertyy olkapäille tai vyötärölle, sillä kulku avaran tilan ylitse tapahtuu joka tapauksessa samasta lähtöpisteestä samaan päätepisteeseen. Toivetta sormista, jotka työntyvät hiuspohjaan arkoina ja uteliaina, toivetta välimatkan katoamisesta, lämmöstä, joka todistaa itsensä aukottomasti ja epäilyksettä.

Toivetta turkista, johon voi työntää sormensa, nähdä kehon rentoutuvan, rentoutua sen mukana. Koiralle ei voi kertoa sanoin, että on kuten se, epämääräisen historiallinen olento ilman prameaa sukutaustaa, muistikuvia hellyydestä ja yksinäisyydestä, kuulumisesta ja kuulumattomuudesta, selkeä preferenssi näiden tilojen välillä.

Katselen koiria ja mietin kaikkea viime aikoina jäsentymättömästä kiintymysmallista lukemaani. Muistan, millainen Nasu oli koiratarhalta tullessaan - puri hihnansa poikki, raivosi, räyhäsi ja näykki, mutta halusi samalla seurata mukana. Aika monet ihmiset käyttäytyvät samalla tavalla.

Koirat ovat plastisempia, tottuvat nopeammin siihen, että niitä käsitellään järkähtämättömän ystävällisesti, ikinä rankaisematta (ellei sitten hetkellistä välinpitämättömyyttä ja muualle katsomista huonon käytöksen aikana lasketa rankaisuksi), johdattaen niiden huomiota toisaalle pelon ollessa jähmettää ne toimimattomiin käytösmalleihin. Niillä ei ole samalla tavalla kerrottua minäkuvaa, tuollaista jarruttavaa tarinaa, joka saattaa sisältää sellaisia kyseenalaistamattomia peruslauseita kuin: “olen toivoton, en muutu tästä ilmeisesti ikinä” tai “onnistun aina pilaamaan kaiken” tai “olen kokenut liikaa enkä siksi voi ystävystyä näiden tyyppien kanssa”.

Kun luen lauseen, jossa sanotaan ihmisen minätunteen turvallisuuden liittyvän koherenttiin itsen tarinaan tai historiaan, sanallistettuun tai kertomukselliseen itseen, mietin erilaisia vaihtoehtoja. Entä jos ihminen tahtoo valehdella itselleenkin? Entä jos hän jättää tarinastaan pois sellaisia seikkoja, jotka tekisivät hänet itsensä ymmärrettäväksi itselleen? (Jos tahtoo päästä pisteeseen X, on hyvä tietää, missä koordinaateissa parhaillaan on.) Entä jos oma tarina onkin kyllä koherentti itsessään, mutta ei muutu jonkin peruslauseen takia vastaamaan nykyistä tilannetta? Voiko tositarina pitää yllä turvallisuuden sijasta myös turvattomuuden tunnetta?

Koira, jolla ei ole sanallistettua eli narratiivista itseä, näyttää toipuvan nopeammin hyvään ympäristöön päästessään, tukea saadessaan. Vai onko kyse vain siitä, että tämän elämän kulkuihmiset eivät saa mistään sellaista terapeuttia, joka kulkee heidän kanssaan läpi kaikki pelottavat tilanteet uuden kodin turvan ulkopuolella ja säätelee varovaisesti heidän läheisyyttään stressinaiheuttajiin ja tarvittaessa vaikka on heidän kanssaan kotonakin kaiken aikaa silittäen päätä tai kädenselkää, koska yksin jäädessä iskee ikävä ja ahdistus?

Nyt, kun Nasu on meillä, emme jätä sitä hetkeksikään yksin kotiin. Kaupankin ulkopuolelle se jää vain kymmeneksi minuutiksi, ja vain sen kaupan ulkopuolelle, jossa se osaa odottaa pelkäämättä. (Paikka on riittävän rauhallinen ja koukku remmille syrjässä ohikulkijoista.) Joskus mietin, kenen tunteita säätelemme enemmän. Tonsatillekin yksinolo on vaikeaa ja alakuloista. Itse en painu alas, koska tunnen monia strategioita viettää yksinaikaa puuhakkaasti, mutta pidän kyllä parempana laumana liikkumista. Suuremmat joukot taas hermostuttavat, ellei mukana ole läheisiä.

Kun kerron koiran olleen täällä jo pian viisi vuotta, huomaan äkisti, kuinka nopeasti ja objektiivisesti aika kuluu. Elämä etenee tuollaisessakin ajassa niin rivakoin kääntein, ettei sitä osaisi villeimmissä skenaarioissaan kuinkaan ennakoida. Huomaan ajattelevani koiraa edelleen kodittomana, vaikka tavallaan sillä on koti. Huomaan äkisti ajattelevani itseänikin kodittomana, vaikka toki minullakin on koti ja silittävä käsi, joku jonka jalkoihin voin vetäytyä, jos rapun äänet pelottavat. Vanha, sitkeä suru lipuu maiseman ylitse, ehkä kukaan muu ei näe sitä kertoessani, että koira asuu toisessa paikassa, entisen mieheni luona, koska ei oikein osaa asua asunnossani vaan on juurtunut tuonne toiseen paikkaan.

Joskus mietin, johtuuko kaikesta tästä hajalaumaisuudesta tai epämääräisestä kodittomuuden tunteesta se, että uneni sijoittuvat kuviteltuun kaupunkiin. Tonsatin sisko näkee unet lapsuudenkodissaan, Tonsatti perheensä mökillä, minä paikassa, jota ei ole objektiivisesti ottaen olemassa muuten kuin unissani. Entä, jos en tietäisi, millaisia unia näen? Jos olisimme asuneet pidempään yhdessä asunnossa lapsuudessani, jos muistaisin kaikkien asuinpaikkojeni osoitteet ja puhelinnumerot? Jos olisi ollut jokin paikka, joka olisi pysynyt, jokin muu kuin kaipuu syliin ja silitettäväksi?

Koirat mulkoilevat toisiaan epäilevästi, laukkaavat suuria ympyröitä ruoholla, katsovat huolekkaina lauman pysyvän mukana. Ne tietävät, ettei karkaamalla voita mitään ja että ihmiset ovat epäluotettavia mukana pysymisen suhteen. Yhtenä päivänä entisen kodin ovi saattaa sulkeutua tai auto pysähtyä tuntemattomassa paikassa, ovi avautua metsään, on juostava.

Illalla Kerubitonsatti nukkuu sängyllä, koira painautuu häneen kiinni koko selkänsä pituudelta ja ottaa unihengityksestä kiinni, sulautuu siihen. Ladon kirjallisuusluettelon loppuun voimatta unohtaa vanhaa, valkeaviiksistä narttua, joka sulkee silmät ja painautuu jalkaa vasten kosketuksesta lumoutuneena. (Onko mitään pyhempää kuin kosketus?) Samalla itkettää, koska maailmassa on niin paljon ihmisiä, jotka tahtoisivat tehdä samoin, jotka janoavat myötätuntoa ja kosketusta enemmän kuin maailmalla tuntuu olevan voimavaroja antaa, jotka onnistuvat jotenkin säikäyttämään silittäjät pois. Itkettää, koska täällä on ihania eläimiä, joiden viereen voi käydä, jotka eivät sähähdä tai puraise tai lyö, jotka eivät käske pois tai paheksu hellyydenkaipuuta.

“Pelaamme lasten kanssa mahdollisimman paljon, jotta he oppivat hyviksi häviäjiksi”, sanoo ystävä. Nyökyttelen. “Pelaatteko te paljon perheen kanssa?” hän kysyy sitten. Mietin hieman, miten vastata. “No ei paljon… Lapsena olin kotona mummun kanssa, mummu tykkäsi kyllä pelata.” Pelata ja voittaa; melko pian opin häviämään, koska se oli ehdottomasti helpoin ratkaisu.

Mummu pelasi korttia niin paljon, että jos pelkällä pelaamisella oppisi hyväksi häviäjäksi, hänen olisi luullut loistavan. Mutta sama kuvio toistui pelistä toiseen: kovat tuuletukset, jos mummu voitti, ja loppupäivän pahantuulisuus, jos mummu hävisi. Kuten sanottua, oli parempi hävitä tahdikkaasti ja salavihkaisesti. Ja koska mummu oli silminnähden pettynyt, jos omaan häviämiseen ei liittynyt surkeutta, oli paras myös yrittää näyttää pettyneeltä. Silloin mummu laskeutui katonrajasta enkelinä, antoi palan suklaata tai omenaa ja silminnähden nautti omasta lohduttamisen kyvystään.

Kaikesta häviämisharjoittelusta ja jopa tahallisesta häviämisestä huolimatta minusta ei ole tullut tottunutta häviäjää tai voittajaa. Hyvä häviäjä tarkoittaa käsittääkseni sitä, että ihminen näyttää pinnalta siltä, että häntä ei hetkauta mikään tai että hän ainakin saa mielensä pian korjattua suotuisaan tilaan hetken surkeuden jälkeen. Kuinka paljon helpompaa olisikaan, jos voisi keskittyä vain omaan mieleensä, havaita vain se pelin aikana!

Itse inhoan pelejä ja kilpailuita, joissa säännöt asettavat ihmiset toisiaan vastaan. Keskityn strategioinnin sijaan enemmän siihen, miten ihmiset reagoivat edistysaskeleisiin ja takaiskuihin ja säikähdän huomatessani kahdenvälisten suhteiden kiristyvän, oikein ritisevän jännitteessään. Samalla tiedän, että näin ei saisi tapahtua, että kyseessä on “pelkkä peli”. Välillä saatan ajatella, että okei, olen nyt aika sujut tämän hetkellisen toran kanssa, joka varmasti kohta laukeaa kaikkien vetäydyttyä makuuhuoneisiinsa ajattelemaan keskitetysti, että tämä on vain peli, tämä on vain peli, tämä on vain peli…

Näin käy nytkin, ja päätän tuhota Citadel-pelissä kaupunginosan joltakulta, koska on joka tapauksessa viimeinen vuoro eikä kukaan uhreista voi voittaa. Ajattelen, että kyseessä on itselleni hyödyllinen harjoite siitä, että kyseessä on vain peli. Katselen ystävien kaupunkeja, koetan hahmottaa heidät siirrostani toipuviksi, ennakoida heidän reaktioitaan. Varminta olisi tuhota jotakin Tonsatin kaupungista, koska hänen kanssaan asian voisi korjata puhumalla helpoiten. Mutta Tonsatilla on erikoiskortti, joka tekisi hänen kaupunginosansa tuhoamisesta strategista hölmöilyä, ja koetan asennoitua, kuten kuvittelen normaalin peleistä pitävän ihmisen asennoituvan. Tarkastelen jäljellejääviä vaihtoehtoja ja päädyn tuhoamaan kaupunginosan siltä, joka suhtautuu helpoimmin takaiskuihin, mikäli alkupelin evidenssiin on uskomista.

Heti kaupunginosan tuhottuani tajuan, että olen tehnyt vakavan virheen. Miksi tuhota, edes pelissä, kun voisi jättää tuhoamatta? Mitä oikein koetan todistaa itselleni, jollekin toiselle tai koko maailmalle? Että voin sulkea tunteeni ulos tekemisistäni? Että voin pelata kuin robotti, joka maksimoi oman etunsa ja viis veisaa siitä, että jokaisella liikkeellä on seurauksensa, univaikeudet ja tarve piilottaa tyrmistys? Mikä ihme se sellainen moraali on, että pistetään kärsimään se, joka ottaa kärsimyksen tyynesti vastaan? Eikö juuri tuo ihminen pitäisi palkita rankaisemisen sijasta? Onko oikein sanoa ääneen, että joku on kärsinyt pelissä jo niin paljon, ettei häntä ainakaan ala rankomaan?

Opinko häviämään vai hävittämään? Millaisesta mielestä ja maailmasta kumpuavat pelit, joissa tarkoitus ei ole rakentaa kukoistavaa kaupunkien verkostoa vaan myös juonitella, varastaa, murhata ja tuhota? Saattaa olla, että elän pumpulissa, mutta tuo kaikki on hyvin kaukana elämästäni ja niistä moraalisista kysymyksistä, joita normaalisti pohdin. Esimerkiksi, halatako ihmistä, joka pitää mielellään fyysistä etäisyyttä, mutta joka toisaalta ei näyttänyt pahastuvankaan sen kerran, kun tervehtiessämme halasin häntä.

Mietin koko seuraavan päivän jossakin puuhieni taustalla, pitäisikö minun kirjoittaa jonkinlainen anteeksipyytävä viesti tuhoamastani kaupunginosasta. Samalla tajuan, kuinka hupsu ja absurdi ajatus on. Mutta on vaikeaa saada omaa mieltään asettumaan, saada sitä uskomaan, ettei mitään vakavaa ole tapahtunut, että on vain koettanut mennä mukaan tämän pelin säännöillä, ja tässä pelissä tehdään tuollaisia asioita. Ja kuulee heti torpedoivansa tämän selityksen: eivätkö muka maailman kauheudet johdukin aika paljon koettujen vääryyksien kertautumisesta, ja vääryydet siitä, että peliä pelataan ennalta-annetuin säännöin? Eikö annettuihin sääntöihin sopeutuminen pakonomaisesti tarkoita sitä, että koettaa osoittaa muille, ettei hätkähdä toimiaan ja toisten pahaa mieltä?

Kunpa tämä olisi leikki, huomaan ajattelevani, leikki, jossa kesken kaiken säännöt vaihdettaisiin niin, että kaikki saisivat kaupunkeihinsa kirjastoja, yliopistoja ja tähtitorneja.

Ehkä hyvää voittamista ja häviämistä olisikin sellainen, jossa pelin päätyttyä istuttaisiin tuntikausia ja puhuttaisiin läpi reaktioita pelin kulkiessa. Silloin ihmisistä oppisi jotakin olennaista, ehkä tajuaisi jotakin, jota pelaamisella väitetään voitavan saavuttaa. Voisin pitää siitä käytännöstä, mutta en ole vielä kypsä ehdottamaan sitä, en näin vieraille ihmisille. Se tuntuu liialta poikkeamiselta ajatussäännöstä, että peli on vain peliä ja irrallaan kaikesta muusta, irrallaan koko maailmasta. (Mikä on mielestäni ristiriidassa sen kanssa, että siitä voisi oppia jotakin sen ulkopuolta koskevaa…) Se kuulostaa liian ruotsalaiselta.-

Mutta voi että, välillä huomaan toivovani, että olisin ruotsalainen.

Olisi liian kätevää ajatella, että viljellessään maata ihminen viljelee ja osaltaan jalostaa vain niitä kasveja, joiden siemenet hän on kärsivällisesti liottanut, peitellyt riveinä maan syliin ja joiden kasvua hän seuraa säätä ja maan mururakennetta tarkkaillen.

Vaikka savimaa on kaikkien näiden vuosien aikana muuttunut muruisammaksi ja kuohkeammaksi, vaikka lieroja on valtavasti ja vaikka kurpitsat työntyvät kukkaperistä vihreänkirjavina hinkkeinä, eivät vain nämä toivotut asiat edisty. Jos voisi istua kasvimaalla joka päivä tai asua sen keskellä, kenties puutarhanhoito sujuisi toisin. Nyt rikkaruohojen juuriminen jää hieman viime tippaan. Viimeksi kitketty riviväli on toki edelleen siisti, mutta pari viikkoa sitten kitketyissä kasvaa ja miltei kukkiikin nopeita yksivuotisia rikkoja.

Ensimmäisinä vuosina samat rikat olivat hitaita, kasvattivat pitkän kukkavarren. Mutta koska mutaatioita aina tapahtuu, ilmestyi myös hyvin lyhytvartisia rikkoja, jotka kukkivat ja ennättivät siementääkin ennen kuin ne ehdittiin riuhtaista maasta, toisin kuin komakammat toverit, jotka vielä nuppuja kehittäessään päätyivät kompostiin. Siinä missä niityllä valintapaine suosi pitkää kukkavartta, joka kurottautui aurinkoa ja pilviä kohden ja pölyttäjien näkyville, nyt valintapaine suosiikin sitä, joka tekee aivan maan rajaan vaatimattoman kukinnon kaksi viikkoa itämisestä, pudottaa siemenensä ja se siitä.

Valintapaine istuu rivivälissä, käyttelee kitkuveistä ja lähestulkoon viheltelee hyväntuulisuuttaan silmäillessään vahingossa luomaansa voitokasta rikkatyyppiä. Variaatio laiska kitkijä!

Ja tietysti käy niin, että koska valintapaine ajattelee näitä ajatuksia ja yleensäkin rakastaa kulttuurin tutkiskelemista puutarhanhoidon näkökulmista käsin, hän tulee ajatelleeksi, mitä kaikkea kulttuurikin vahingossa koulii ja vahvistaa koettaessaan luoda hyvät edellytykset virallisesti ilmoitetuille tavoitesadoille… mitkä ovat ne rikat, jotka kehittyvät näyttävästi ja tulevat juurituiksi, siirretyiksi kompostin verkon taakse lisääntymästä ja rönsyämästä, ja mitkä rikkeet taas jalostuvat pieniksi, huomaamattomiksi, salamannopeiksi siementämään vaikutteitaan hedelmällisiin kehoihin… millä tavalla säästeliäisyyden ja kuluttamisen yhdistelmä ruokkii harmaata taloutta, esimerkiksi.

Mangoildit tuottavat enemmän kuin tarpeen. Härkäpapujen palot pullistuvat, herneiden litteät muodot venyvät kukanjäänne kärjessään. Jos katsoo vain niitä, on helppoa unohtaa kurpitsan tummissa lehtikehdoissa kasvavat pienet valkeakukkaiset ristikukkaiset, joiden kukat nousevat vain pikkurillinmitan maasta. Ja jos vain kitkee ja tekee rikkaruohoista itselleen neuroosin aiheen, palkkatyöt menevät puihin eikä piknikeille ehdi, ja jokaista leikattua kesäkurpitsanviipaletta siivittää epämääräinen närästys siitä, että toisaalla juuret työntyvät vaivihkaa lierojen käytäviin, kylvämättömät siemenet itävät, kukkivat pian yhden yön jälkeenkin…

Tonsatti on alkanut ymmärtää tärkeimmän: ettei maasta tule koskaan valmista. Kulttuuri ja elämä eivät pysähdy, valintapaineet vaihtelevat, kehot venyvät ja painuvat kasaan, kukkivat aikaisin ja myöhään, kestävät kuivuutta tai tulvehtivaa vettä. Villiintyneen palstan rikat muodostavat kauniin mosaiikin kukkiessaan, kauniimman kuin rivitetyt mangoldit ja kurpitsat. Silti niitä ei voi syödä… ei tuollaisina, suurina ja puisevina.

Linnut eivät enää kutsu ja liehittele. Puiden latvuksien ylle nousevat pilvien mustanpuhuvat, tippuvat helmat. Illalla tulevat vieraat, heitä varten on säkillinen salaattia, rucolaa ja portulakkaa, kaupasta pusseissa ostettuja siemenistä, joihin ovat kohdistuneet valintapaineet, jotka vaativat niitä kukkimaan mahdollisimman myöhään ja koreilemaan suurilla lehdillä, juomaan vettä kuin kuivaa päivää ei tulisikaan, unohtamaan suojaavat karvasaineet, jotka saisivat ötökät jättämään ne rauhaan ja niin edelleen.

Joskus mietin, käännänkö maata vai mieltäni, ja miksi ylipäänsä tekisin niiden välille eron.