Veloena

Lauantai on ihana päivä. Voi herätä kiireettä, yöuni on riittänyt pitkälle päivään katkoitta ja kummemmitta painajaisitta. Tonsatti avaa silmät, kun puhaltelen hänen kasvojaan, avaa silmät ja hymyilee, puristaa silmät tiukasti uudelleen kiinni, vetäytyy lähemmäs. Edellisen illan yliväsymys on tiessään.

Kun ei salli sotkeutumista vaarallisiin kemikaaleihin kuten alkoholiin, kahviin eikä teehen, mieli pysyy ylävireisenä. Luulen, että tunnesäätelyn kykyni ovat hieman puutteelliset samaan tapaan kuin vanhemmillani, jotka hekin välttävät alkoholia, isä myös piristeitä, koska he inhoavat itsekontrollin menetystä. Itse en samalla tavalla hingu kontrollin perään - aika ja arvot ovat sukupolvillamme selvästi erilaiset tämän suhteen - mutta sen sijaan olen tyytyväinen, jos en itke tai tunne itseäni onnettomaksi (mikä tapaa saada myös lähi-ihmisen onnettomaksi - se tuntuu paljon pahemmalta kuin oma alakulo, koska silloin pahanolon kierre on pääsemässä valloilleen). Pää selvänä ja rauhallisena on paljon helpompi olla suistumatta kauhuun ja ahdistukseen, vaikka toisaalta silloin ei koe myöskään samanlaisia käsittämättömiä onnentunteita, jotka häivähtävät säännöllisesti ja odotettuina.

Polkiessa väsyy terveesti, vaikka ainakin itselläni on taipumusta vihata tuota väsymystä ja heikkoutta. Mistä tuo omaan heikkouteen kohdistuva viha johtuu? Tuskin on selviämistäni huimasti haittaavaa, että koen satunnaisen väsymyksen väräyksen reisilihaksissa. Onko omaa lihasväsymystä vartin pyöräilyn ylämäissä muka oikeasti vaikeampi sietää kuin sitä, että aamukahvin takia ei saa illalla unta ja ajautuu muutaman vuorokauden kahviputkessa itkuväsymystilaan? Kahdeksalta aamulla juotu kuppi valvottaa minut yli puolenyön ja olen koko päivän aivan hysteerinen tohottaja, ainakin näin seesteisen ja päihteettömän lauantain näkökulmasta. Jälkeenpäin sitten vihaan itseäni ja asioita, joita olen sanonut silloin leikkisästi mutta tosiasiassa ajattelemattomasti, kenties jotakuta loukaten. Kun ei juo kahvia eikä teetä, ei ala itkettää.

Ja onko oikeasti vaikeaa sietää sitä, ettei seksuaalisuus ole koko ajan pinnassa sillä tavalla kuin sen annetaan ymmärtää normaalisti olevan esimerkiksi mainoskuvastossa ja kuin se on lasin viiniä jälkeen? Onko oman seksuaalisen rauhallisuuden ja satunnaisen latuskamaisuuden sietäminen oikeasti vaikeampaa kuin se, että menettää kyvyn siirtää asioita työmuistista pitkäkestoiseen muistiin juotua muutamaa lasia edeltävältä ja seuraavalta päivältä?

On ihanaa, miten rauhallinen ja aurinkoinen maailma on, kun päätään ja kehonsa stressivastetta ei sotke millään kiihdyttävillä ja estoja poistavilla aineilla. On aikaa pyöräillä rauhallisesti, väistellä tuska- ja prideihmisiä heistä kiihtymättä. Hyväntuulisuus ei rakoile, ajatukset ovat pehmeitä ja täyteläisiä. Kahvin tai teen kuumeinen jyskytys päässä ja alkoholin kuumeinen jyskytys nivusissa ovat kadonneet. On aikaa, lepoa, hymyä… ehtii harkita, mitä sanoo, kuinka asettaa sanansa positiivisimmin ja mahdollisimman vähän järkyttävästi. Entä sitten, että on hieman uupunut ja hyvästelee ystävättären aiemmin kuin toisina kertoina? Entä sitten, ettei aja hetken mielijohteesta tämän kanssa raitiovaunulla ympäri kuumaa kaupunkia vaan kävelee levollisesti pyörälle? Eikö hänkin olisi onnellisempi, jos tietäisi, että tällä tavalla mielialani ei notkahda yliväsymystilassa illansuussa?

Joskus kyllä ihmiset suhtautuvat kummallisesti toteamukseen, ettei tahdo piristeitä. En tiedä, eivätkö heidän typerimmät reaktionsa ja sekoilunsa ajoitu juuri niihin hetkiin, kun piriste tai sen jälkiväsymys vaikuttaa. (Voihan olla, että he kehoineen toimivat aivan toisella tavalla kuin oma kehoni.) Tai eivätkö he vain huomaa yhteyttä? Tai eivätkö he ehkä haluakaan, koska valitsevat tärkeämmiksi konformiset arvot - ja meidän yhteiskunnassamme paljon rauhaa ja tyyneyttä enemmän korostuvat dynaamisuus, jännittävyys ja suorastaan aggressiivinen eteenpäin pyrkiminen. Kerron taas kerran, kuinka minulle tarjottiin virkaa ja kieltäydyin, ja kohtaan saman hämmennyksen kuin ennenkin. Olisithan sinä aina päässyt pois. Mutta tiedän, kuinka huono olen jättämään sopimuksia kesken kerran luvattuani. Olisinko voinut lähteä pois sairastumatta vakavasti? Tuskin, ja sitä tietysti pelkäsin, sitä, että ajaudun stressissä juomaan kahvia päivittäin, kunnes olen niin huonossa jamassa, että kotona jaksan enää itkeä tai tarvitsen rentoutuakseni lasin viiniä, ja kierre on valmis.

Joskus ajattelen hetkittäin, että olisi parempi, etten olisi ikinä tullut ajatelleeksi sitä, miten erilainen yhteiskunta meillä olisi ilman päihteitä, etenkin ilman piristäviä päihteitä. Ajattele: Yhteiskunta, jossa työntekijä voisi olla väsynyt ja saisi mennä kotiin. Yhteiskunta, jossa vanhempien ei tarvitsisi huutaa lapsilleen kauppajonossa ilkeästi silkkaa väsymystään. Yhteiskunta, jossa ihmisen ei eläkkeelle jäädessään tarvitsisi kokea traumaattista arvomaailman ja itsetunnon romahdusta pääosan itsearvostusta kannatelleen työn päätyttyä. Olisiko parempi, etten olisi kuvitellut tuollaista maailmaa, arvuutellut, miten tietyt asiat siinä hoidettaisiin? Olisiko parempi, että ottaisin viran vastaan pelosta, ettei minulle enää toiste sellaista tarjota? Ei, en osaa uskoa pelkoratkaisuihin. Ne ovat liian epätoivoisia.

Päätän kotimäkeä ylös pungertaessa, että kahvi ja tee saavat jäädä joksikin aikaa. Vaikka niitä yleensä pidetään alkoholia vaarattomampina, huomaan omaa elämääni tarkastellessani, että onnellisimpina jaksoina olen aina pysytellyt niistä erossa. Unirytmini on syvennyt riittäväksi, en ole itkenyt enkä kokenut vaikeutta keskittyä positiivisen vuorovaikutuksen vahvistamiseen, ja jaksan olla tarkkaavaisempi tyynellä tavalla. Mutta on niin helppoa ajautua muiden mukana juomaan kahvia tai teetä, niin helppoa ajatella, etteivät ne muuta omaa persoonallisuutta. Ja silti, miksi ihmiset niitä niin pakonomaisesti juovat, elleivät ne muuta kokemuksen laatua ja sen myötä myös persoonallisuutta tiettyyn suuntaan? Ei minulla ole varaa pelätä, että ihmiset pitävät minua liian hörhönä sen takia, että arvostan mielentyyneyttä ja tasaista onnellisuutta enemmän kuin suoritus- ja kulutuskulttuuria ja että valitsen mieluummin säästeliään elämän osa-aikatöineen kuin uran. Kyllä minusta tuntuu pahalta, kun kuulen ihmisten käyttävän sellaisia sanoja kuin luuseri, mutta en aio antaa sen vaikuttaa liikaa siihen, miten järjestän arkeni. On vain yksi elämä… en tahdo pilata sitä, en ainakaan siksi, että pelkään, että tiettyjen valintojeni takia vaikutan liian oudolta jonkun toisen mielestä.

En tietenkään osaa arvioida, saako esimerkiksi kahvi tai tee (tai kiireinen ura, sen puoleen) jonkun itse asiassa huomaavaisemmaksi ja ystävällisemmäksi. Onhan se mahdollista, varmaankin. Voihan olla, että nämä aineet (tai olosuhteet) ovat jopa pidemmän päälle monellekin hyväksi. Itsestäni en sellaista vaikutusta kuitenkaan löydä, ainoastaan niiden tuottaman kiireen ja väsymyksen. Kummallista, miten tuo kiire toisinaan - selviytymisen pelon vallitessa - hahmottuu hyväksi asioiden kohdallaan oloksi: maailma ympärillä tuntuu vilisevän, sen todellisuudellisuus korostuu, sydän pamppailee lieassaan innosta ottaa asioista selvää. Mutta kerta toisensa jälkeen joutuu jälkeenpäin toteamaan, että on hutiloinut ja aiheuttanut vaaratilanteita, panikoinut ja päästänyt pelon niskan päälle, kokenut voimakkaampana paineen selviytyä ja mukautua yleisesti hyväksyttyihin toimintamalleihin, joskus jopa tehnyt heräteostoksenkin (mikä ei sovi yritykseen elää edes hieman ekologisesti). Ei se ole mitään aikuisuutta, vaikka kahvi ja tee ovatkin ainakin itselleni täysin aikuisikään liittyviä asioita. Enkä voi olla kysymättä, oliko lapsena helpompaa pysyä tyynenä ehkä juuri siksi, että silloin ei käyttänyt noita keskushermostoon vaikuttavia aineita.

En usko, että kiire on sitä, mitä haluan. Kuinka sääli, että muissa kuin hyvissä kahviloissa niin harvoin on mitään yrttiteetä vaihtoehtona. Väsymyksen ja kofeiinin putki lähtee niin tärpsäkästi päälle yhdestäkin teekupillisesta, että pitäisi ilmeisesti kantaa aina taskussaan yrttiteepussukkaa. Tällä kertaa tapaamme paikassa, jossa on tarjolla rooibosta. Ystävätär ottaa viinin. Katselen lasia ja tiedän, miltä sen juotua tuntuisi. Maailma olisi kihelmöivä, jännittävä, ja heti Tonsatin nähdessäni loikkaisin tätä vasten ja kihisin seksuaalisuutta. Juon kuitenkin vain rooiboksen. Tämä ystävätär on ihana, suvaitsevainen. Hänen seurassaan en koe epämääräistä painetta toimia parempaa tietoani vastaan silkasta kasvojen säilyttämisen halusta.

Hieman kotiin tuloni jälkeen Tonsattikin palaa. On ilo olla valoisassa huoneessa rauhallisesti, panikoimatta. Pian menemme ystävälle käymään. Luulen näet, että toinen ystävä on menossa tämän luokse, ja Tonsatti soittaa, saammeko tulla kuokkimaan. Mutta paljastuukin, että ystävä on mitä ilmeisimmin menossa jonkun toisen saman nimisen luokse, koska tämä ystävä ei ole sopinut illaksi mitään. No, me nyt kuitenkin sitten menemme hänen luokseen salaattitarpeet kainalossa… palstalla kaikki on näet paisunut aivan valtavaksi sateiden myötä. Punapilkulliset sidesalaatit ovat suuria viuhkoja, vaaleanvihreä lehtisalaatti versoo rapeaa pitsiä, rucolat ovat täynnä kirppojen reikiä.

Tuntuu ihanalta myös jo ennakoida seuraavaa päivää, jonka kuluessa pyöräilemme niinikään kitkemään ja levittämään ruohosilppua katteeksi iloisen auringon alla. Voi jo kuvitella, kuinka herää viimeistään kirkonkelloihin, sujauttaa sandaalit jalkoihin ja pujahtaa pyörän kanssa teilleen, kohti janoista aaria.

Aamu alkaa varhain. Yövieras käy lorottamassa vessassa sykäyksittäin enkä enää osaa nukahtaa, vaan makaan peitteiden välissä ja kuuntelen kahta erilaista mieshengitystä, toista vierestäni ja toista laverilta. Miesten helppounisuus hätkäyttää. Vaikka tuhisen Tonsatin kasvoihin ja hän avaa silmänsä hymyilläkseen, hän solahtaa uneen takaisin tuosta noin vain. Lopulta totean, että kirjoitan mieluummin kuin makaan, keplottelen tietokoneen syliini peiton sisään ja käynnistän sen peitossa, jotteivät miehet heräisi käynnistysfanfaariin. (On julmaa, että tietokone reagoi mykistysnnappiin vasta fanfaarin jo mentyä.)

Jossain vaiheessa puhelimet alkavat soida. Valloillaan ei ole helvetti, vaan muuttopäiväinen Pau, joka kopistelee kantajiaan. Syömme rauhassa, sillä apujoukot ovat muutenkin vasta matkalla. Tonsattia jännittää, koska hänellä on aika hampaiden oikojalle.

Tunturikadulla kannamme laatikoita, ruuvaamme futonin kehikkoa auki ja lastaamme ja puramme hissiä. Peräkärry täyttyy vähitellen tavaroista. On hyvä kulkea tasaisin askelin portaita alas levysoitin sylissä. Muuten levysoitin kenties unohtuisi pikkupöydälle porrastasanteelle. On hyvä kulkea, havaita sormiensa voima niiden tarrautuessa viihde-elektroniikkaan. Askelia, ei saa liukastua. Jotenkin talkootöissä on helpompaa kokea olevansa tilanteessa jos ei herra, ainakin emotionaalisesti omillaan. Voi valita ryhdin ja tarttumakulman, järjestyksen, jossa tavarat kasataan välietappeihin. Se ei kenties ole hyvä asia, koska huomaan olevani täysi hutilus sen kannalta, kuraantuvatko tavarat.

Jotenkin myös siitä, että voi auttaa, tulee hyvä mieli, sellainen kevyt ja viheltelevän oloinen. Kun Tonsatti ehtii liittyä seurueeseen, saamme kuulla, että hänen suutaan odottavat hammasraudat tai leikkaus. Olen ajattelematon ja huudahdan epätoivoisesti, että voi ei, nyt me emme voi sitten enää suukotella. Onneksi Pau pehmentelee, ja myöhemmin kuulen, että hammasraudat ovat muuttuneet sitten niiden päivien, kun olen ollut niiden kanssa tekemisissä. Niissä ei enää ole sellaisia metallisia piikkejä, joihin yöksi viritetään vetotalja tai miksi sitä nyt sitten kutsutaankaan. Nykyiset raudat ovat kuulemma sarja muovipaloja, joiden lävitse kulkee rautalanka.

Tämän kuultuani jaksan suhtautua asiaan huumorilla: eikö olekin aika hassua, että kun itse koetan kuumeisesti pohtia, pitäisikö minun jotenkin reagoida siihen, että biologinen kelloni tikittelee kohti väääääjääääämääätöööööntääääää hidastumis- ja kuihtumisvaihetta (toistaiseksi en ole vain löytänyt mitään keinoa tai väylää reagoida; en osaa kuvitella itseäni pyörittämässä lapsiperheen arkea, vaikka pienten vauvojen avuttomuus jotenkin liikuttaakin), rutkasti nuorempi miesystäväni saa hammasraudat? Ehei, kyllä tämän elämän tyylilaji on slapstick, siitä ei pääse mihinkään. Koe siinä sitten itsesi vakuuttavaksi tai ammattimaiseksi, kun tuollaiset hihityttävät yksityiskohtien asetelmat ponkaisevat mieleen… Olisi epäreilua väittää, etten pidä slapstickista. Aina se draaman voittaa. Ja Naisellisen Naisen muotin.

On myös jotenkin hellyyttävää ja kamalaa, että Tonsatti kysyy, olenko vihainen hammasraudoista. Ikään kuin voisin olla vihainen siitä, että hänen hampaansa sojottavat hassusti suusta ulos ja aiheuttavat hoitamattomina vakavia purentavikoja! Tuo kysymys tuo niin hyvin esiin sen, kuinka vauvan-avuttomia me ihmiset olemme, kuinka peloissamme vähien hyvien suhteidemme puolesta, ja kuinka hassut asiat saavat meidät miltei itkun partaalle ja epätoivon syövereihin. Toisaalta kysymys on myös karmea ja puhkaisee päässäni kysymysten myrskyn, miksi on niin vaikeaa välittää toiselle se seikka, kuinka paljon tästä välittää ja kuinka kovasti koettaa olla loukkaamatta - millainen ihminen nyt suuttuisi hammasraudoista, en kai sentään minä, olenko ehkä sittenkin jonkinlainen kotihirviö ja niin edelleen. (Ei oikeastaan auta ensireaktioon, että tiedän kysymyksen turhaksi. Luultavasti pohdin toimieni eettisyyttä edelleen liian ankarasti ja tarkasti, ainakin näin on Tonsatin mielestä. Onneksi ensireaktio, epäonnistumisen pelon tunne kestää sekunnin murto-osan, häivähtää ja katoaa. Mutta nämä häivähdykset ovat kuitenkin aivan yhtä tärkeitä kuin järkevä suhtautuminen, joka niin taitavasti maskeeraa kaiken huolen alleen. Jos häivähdykset jäävät huomaamatta, stressinaiheisiinsa ei pääse koskaan pureutumaan tilanteen jo rauhoituttua.)

Tuntuu kummalliselta halata Pauta, joka lähtee pois toiseen kaupunkiin. Onneksi ihmiset eivät sen takia täysin eroa toisistaan. Ja ehkä ensi talvena näemme toisaalla, tai kenties me matkustamme jokin kesäpäivä Turkuun. (Olen aina halunnut asua Turussa, en vain ole keksinyt, kuinka soluttautua sinne.)

Kuljemme kohti kotia Töölönlahden rantaa, kohti kotia ja työvuorta. Laukussa ovat palkkiot, pakastetut lakat, mustikat ja tatit. Ystävyys tekee hilpeäksi. Palkkiot ajattelee lahjoiksi, koska kantaminen on vain kivaa, kun sitä ei tarvitse tehdä joka päivä, hyvää vastapainoa älylliselle istumatyölle. Kun tulemme tiirakaiteen luo, jähmetymme. Kaiteella istuu kaksi tiiraa. Sama, joka viimeksikin, ja sitten toinen, pienempi. Jännittävää, kuinka tiirayksilön tunnistaa sitä kerran oikein tarkasti katseltuaan ja siihen empatian sitein kiinnityttyään. Sillä on aika jyrkkä otsanpenger ja erilainen ilme silmissään kuin pikkuisella. Pieni tiira kirkuu ja sen punamusta nokka avautuu ja sulkeutuu hassunkurisesti.

Ehkä isompi tiira, joka viimeksi näytti pieneltä lokkeihin tottuneesta, on sittenkin aikuinen lintu, ja tämä toinen, vaativa, sen poikanen. Tuttu tiira ei välitä poikasen parusta, vaan tähystää vettä tarkasti toisen kitistessä vieressä. Seisomme hetken katsellen ihmettä ja sitten jatkamme kotiin töitä ja tatti-kaalirisottoa tekemään.

En onnistu nukkumaan päiväunia, kuten Tonsatti. Onneksi voin kirjoittaa.

Kun käsittelen tekstiä, jossa puhutaan mielenterveydestä ja erilaisista persoonallisuushäiriöistä ja niiden juurtumisesta kokemuksiin alle kolmivuotiaana, en voi olla tulematta ajatelleeksi, kuinka erilaiset ihmisten lähtökohdat todella ovat. On ihmisiä, joiden perusturvallisuus on kohdallaan, ja niitä, joiden ei ole. (Itse luulen olevani jotakin tältä väliltä, hieman turvaton.) On ihmisiä, jotka kokevat uudet tilanteet mahdollisuuksina tai haasteina, ja ihmisiä, joille ne näyttäytyvät vain pelottavina ja kaoottisina. On ihmisiä, joiden on helppo kuvitella itsensä rakastettaviksi, ja niitä, joille on valtava ponnistus uskaltautua mihinkään ihmissuhteeseen, koska heidän on lähestulkoon mahdotonta kuvitella, etteivät he törppöydellään vahingoittaisi toisia. On ihmisiä, jotka saavat pelkonsa suitsittua edes jotakuinkin ja tunnistavat selkeästi ongelmakohtansa ja kykenevät siten vaikuttamaan päällepäin suhtkoht normaaleilta, ja on ihmisiä, joilla ei yksinkertaisesti ole riittäviä kognitiivisia kykyjä vaan jotka järkyttävät lähipiiriään oirehtimalla näkyvästi ja syyttämällä kaikesta toisia.

Läpi tekstin tuntee kulkevan hassu kehitelmä, ajatus täydellisestä ihmisestä. Sitä ei pueta missään vaiheessa sanoiksi, vaikka siihen tavallaan viitataankin sivulauseissa tyyliin “koska heidän tunnesanastonsa ei kehity niin monipuoliseksi kuin mahdollista” tai “koska heidän turvallisuudentunteensa ei ole niin hyvä kuin voisi”.

En muista koskaan tavanneeni täydellistä ihmistä. Tietenkin ihmiset vaikuttavat pinnaltakäsin täydellisiltä ja toimivat loistavasti monissa suhteissa, mutta mitä kauemmin ja läheisemmin jonkun tuntee, sitä selkeämmin saattaa erottaa tämän epäonnistumisista ja murheista yksilöllisen hahmon, joka pahimmillaan jää kokonaan tietoisuuden tasolla tunnistamatta ja johtaa ihmistä lähinnä välttelemään tiedostamattaan tilanteita, joissa ongelmia tyypillisesti ilmenee. (Näin hahmo ei tietenkään voi edes korjaantua, päivittyä ajanmukaisemmalla informaatiolla, ei tule keskustelluksi ystävien kanssa, joilta voisi saada siihen uusia näkökulmia, jne.)

Eikö olekin hassua, että kun pyrkii ajattelemaan täydellistä ihmistä, ainakin omaan mieleeni nousee kuva äidistä? Kirjassa, jota työstän, kerrotaan siitä, kuinka lapsi yleensä syyttää mielensä ongelmista mieluummin itseään kuin äitiään ja kuinka mielen ongelmistakin syytetään usein itsen “muuttumattomia ominaisuuksia” kuten typeryyttä ja kömpelöyttä. Luen kohdan ja olen puraista kieleeni, sillä vasta viitisen vuotta lapsuudenkodista muuttamisen jälkeen aloin tajuta, etteivät minut tapaavat ihmiset ihan ensimmäiseksi jäsennä minua juuri kömpelöksi ja epänaiselliseksi (jotka olivat vanhempieni taajimpaan ääneen hämmästelemät ominaisuuteni). Ja silti, minun on vaikeaa ajatella, että se, joka onkin epäonnistunut varhaisen turvallisuudentunteeni suhteen, olisi äiti. Ainakin pidätän itselleni oikeuden antaa kaiken anteeksi tuosta noin vain ja ymmärtää äitiä tämän kontekstissa. Äidin oma äitisuhde oli äärimmäisen ongelmallinen. Kuinka hän siis olisi voinut keksiä tyhjästä äidin ja lapsen hyvän ja turvallisen kommunikaation jäätyään itse valtaosin sitä ilman? Kuinka voisin vaatia äkisti, että jonkun rikkonaisesta kodista tulleen olisi pitänyt voida olla täydellinen?

Mitä enemmän käyn läpi näitä psykologian alan käsikirjoituksia, sitä parempana pidän sitä tosiasiaa, etten enää elä suhteessa ihmiseen, jonka mielestä mielenterveysasioista puhuminen on täyttä hölynpölyä. Asiastahan on selvästi paljon relevanttia tutkimustietoa, joka auttaa ymmärtämään, että on myös asioita, joita ei noin vain yrittämällä korjata.

Ajatus täydellisestä ihmisestä tuntuu kummalliselta, koska mitä enemmän luen ihmisten kirjoituksia, psykologian ammattilaisten kertomuksia ja katselen elämää ympärilläni, sitä varmemmin minusta tuntuu, ettei täydellistä ihmistä ole. Nekin, jotka pysyvät pinnalla työelämän joskus melko epäinhimillisissä kuvioissa ja onnistuvat vakiinnuttamaan itselleen pitävän turvaverkon joutumatta koskaan turvautumaan mielenterveyskuntoutukseen, ovat usein omalla tavallaan vajavaisia, sillä he usein näkevät kolikosta vain oman puolensa ja kuvittelevat, että vaikeuksiin ajautuvat ihmiset muuttuisivat, jos vain hieman ponnistelisivat. William James on kirjoittanut tästä kauniisti kirjassaan Uskonnollinen kokemus. En muista lukeneeni toista yhtä eläväistä ja todenmakuista kuvausta kokemuksen valoisan ja synkän äärilaidan asukeista ja näiden sokeudesta toistensa maailmoille. Epäilemättä Jamesilla oli hyvät edellytyksetkin kirjoittaa tuo kuvaus, olihan hän samaan aikaan voimakkaita depressioita kärsinyt että arvostettu filosofi ja psykologi.

Täydellinen ihminen tuntisi kaikenlaiset häiriöt ja vinoumat itsessään, pysyisi samalla kuitenkin tyynenä tunteitaan tukahduttamatta, ja niin edelleen. Ei, sellaisen täytyy olla mahdotonta.

Huomaan pienen ärtyisyyden kasvavan, koska kirjassa listataan erilaisia vikoja ja häiriöitä (joita tietysti alan tarkkailla itsessänikin saman tien ja arvuuttelemaan, pitäisikö niiden vuoksi hakeutua hoitoon, vaikka periaatteessa elänkin varsin suotuisaa ja mukavaa elämänvaihetta) sen sijaan, että siinä kerrottaisiin selviämisestä niillä eväillä, jotka varhaislapsuudesta on sattunut saamaan. Muistan erään tuttavaperheen tyttären, joka pani välit äitiinsä poikki, koska koki varmaksi, että hänen oma masennuksensa oli äidin puuttuvan varhaisen hoivan syytä. Tämä reaktio on varmasti äärilaitaa, mutta silti - ei kai ihmisten suhteita tärkeisiin henkilöihin ole hyvä vaikeuttaa? Tuskin välien poikkaiseminen masennuksen parantumista mitenkään vauhditti. Riittääkö jokaisella voimaa ajatella, että ehkä nämä ja nämä tunteet ovat tosiaan seurausta vääristyneestä kommunikaatiosta lapsuudenkodissa, mutta että ei se mitään, eivät vanhemmat voineet tietää? (Siihen aikaan ei todellakaan tiedetty kaikkea, mitä nyt.)

Mitä tapahtuu, jos ihminen alkaa oireilla sitä, ettei ole täydellinen? Huomaan kaipaavani palavasti vahvuuksien psykologiaa, joka esittää, että hyvän elämän voi rakentaa monin eri tavoin ja strategioin.

Nyt, kun työstän uuden kirjan parissa tekstiä, joka käsittelee varhaislapsuuden kokemuksia, stressireaktioita ja tunnesäätelyä, huomaan tarkkailevani ihmisten reaktioita asteen verran niistä kiinnostuneempana. Ja koska maailmassa ei jää tapahtumatta, tarkkailtavaa riittää.

Kävelemme iloisesti palpattaen, hernepussi kädessä heiluen Hakaniemen torin liepeillä. Raitiovaunusta loikkaa ulos tyttö ja juoksee meitä kohti. Hän pysähtyy Tonsatin eteen ja huudahtaa: “Hei, ota noi lasit pois!” Tonsatti ottaa lasit pois ja tytön kasvoille leviää iloinen hymy: “Vau, sä oot ihana!”

Sitten hän kiitää jo pois. Tonsatti jää tuijottamaan hänen jälkeensä hölmistyneenä. “Mitä tuo oli?” hän kysyy sitten. “Jaa, en tiedä”, vastaan. Mietin aivan samaa asiaa. Kävelemme hetken hiljaa, ja sitten sanon: “Ehkä hän halusi sinua tai jotain.” Tonsatti hämmentyy yhä enemmän: “Mutta ne aurinkolasit…?” Kohautan harteitani ja koetan pysyä rentona: “Nooh, kuka nyt panee aurinkolasit päässä?”

Tietenkään en tiedä, miksi joku käyttäytyy noin. (Itse voisin tehdä niin vain sellaiselle, jonka kanssa makaan tai olen maannut, jolloin hän tietäisi, mistä on kyse ja missä mennään, ja vain jos hän liikkuisi yksin tai ainakin sellaisessa seurueessa, jossa ei ole läsnä sukupuolta, joka on hänen kiinnostuksensa kohde, etten tulisi torpedoineeksi mitään viritystä.) Tiedän ainoastaan, mitä tapahtuu, kun joku käyttäytyy noin. Tonsatti vaikuttaa vähän säikyltä, kuten itsekin vaikutan, jos joku vieras tai puolituttu huutelee kadulla tuommoisia ihanuusjuttuja. On vaikeaa onnistua ajattelemaan, että kyse olisi jostakin positiivisesta. Enemmän tulee mieleen, että tässä on kyse jonkinlaisesta sumeasta objektivoinnista; et voi sanoa minua ihanaksi, ethän edes tunne minua. Ja mitä kehon osien yksittäin arviointiin tulee, niidenkin kehuminen on pöhköä, koska kehuja ei ole koetellut niitä käytössä. (Ja tuskin koettelemaan pääseekään ennen kuin dementia iskee.)

Tällainen tilanne, jossa liikkuu käsi kädessä ja joku alkaa huudella miehelle, on itselleni uusi. Toki tiedän kaikenmaailman ihastuksista ja sensellaisista, jotka liittyvät aiempien suhteideni toisiin puoliskoihin, mutta en ole ikinä ollut paikalla tuollaisen huutelun tapahtuessa. (Ehkä siksi, että naiset tyypillisesti toimivat hienotunteisesti? Aika monta kertaa joku on kertonut minulle ihastuneensa puolisooni, mutta ei ole sanonut siitä itse kohteelle sanaakaan.)

Reagoin kuummallisesti, tavalla, josta olen keskustellut monesti ystävieni kanssa ja jota he eivät oikeastaan osaa ymmärtää. Sen sijaan, että onnistuisin kuohahtamaan vihaa tai mustasukkaisuutta (joita useimmat sanovat tällaisessa tilanteessa kokevansa siinä määrin, etteivät juurikaan pysty olemaan kinastelematta), ainoastaan jähmetyn ja sitten valahdan täysin veltoksi. Ensimmäinen ajatus, joka nousee, on että nyt Tonsatti ottaa ja lähtee, juoksee tytön perään ja katoaa, ja sitten emme näe enää ikinä. Eikä siinä ole mitään epäreiluuden tunnetta, se on vain (tai se siis esitetään sellaisena) objektiivinen kuvaus siitä, mitä on todennäköisesti odottettavissa. Suru riipaisee, jähmettää, kuinka selviän tästä iskusta, älä höpäjä, olet iso tyttö, selviät kyllä, ja sitten olen aivan voimaton. Mutta tietenkään Tonsatti ei juokse mihinkään ja ehdin hiljaa kulkiessamme - tapahtuma on todella mykistänyt meidät - tutkistella tuota kummallista jähmettymisvastettani.

Oikeastaan en kiinnittänyt asiaan pahemmin huomiota ennen kuin puolitoista vuotta sitten, pitkän suhteen erossa. Huomasin, että tavassa, jolla ihmiset puhuivat suhteestani entiseeni, oli kummallisia piirteitä, kuten että minun ei pitäisi pitää entiseni uudesta. En osaa loukkaantua tuollaisista oletuksista erityisesti, koska eiväthän ihmiset toki voineet tietää, etten osaa tuntea sellaisia asioita. Totta kai olin hädissäni ja surullinen entiseni alkaessa seurustella uudelleen, onhan sellainen uusi tilanne ja tarkoitti, ettei hän enää tahtontut taatusti jakaa asioita kanssani. (Sellainen tuntuu pahalta, kun on ollut paras ystävä kuitenkin miltei kymmenen vuotta.) Mutta minusta oli tavallaan aika luonnollista, että hän viihtyi oikein hyvin toisen naisen kanssa ja olin helpottunut hänen alkaessaan seurustella - ainakaan en ollut saanut häntä kyyniseksi rakkauden suhteen, mikä kai olisi pahin skenaario.

Minun on paljon helpompi kuvitella miesten ihastuvan toisiin naisiin ja viihtyvän näiden kanssa. Oikeastaan ainoa asia, jota jaksan ihmetellä, on se, että joku asuu tai käyttää aikaa kanssani. Tällä hämmästyksellä ei ole mitään tekemistä tietoisen maailmankuvani tai itsekuvani kanssa ja se putkahtaa esiin vain harvoin. Tiedän kyllä, että tavallaan olen helppo seurustelukumppani: tykkään kokata ja hoivata ikkunalaudan kasveja, teen kaikkeni välttääkseni riitoja ja rakastun sillä tavalla, etten näe enää muita miehiä (tai naisia) lainkaan, koska vältän tilanteita (kuten paritanssikursseja, joissa tanssiparia vaihdetaan - saatan syttyä aika nopeasti), joissa saattaisin alkaa ajatella syrjähyppyjä jotenkin jännittävinä pikku juttuina (sillä ne ovat useimmiten kumppanille jotakin aivan muuta, valtavan traumatisoivia). Mutta se vaste, joka lämähtää päälle, kun saan tietää, että joku muu on ihastunut samaan ihmiseen kuin itsekin olen, on aivan toisesta maailmankaikkeudesta: hyvänen aika, sittenhän on aivan selvää, että hän menee sen toisen mukaan… no, selviän kyllä yksinkin, vaikkei se siltä nyt tunnukaan.

Tuollaiset jähmettymisvasteet, luovuttamisvasteet ovat kummallisia, koska niiden syntyä voi vain arvailla omaa henkilöhistoriaa eestaas selaten. Onko luovuttaminen seurausta siskon syntymästä ala-asteeni aikana? Silloin äiti sanoi, että vauva tarvitsee kaiken huomion ja että minun pitää olla iso tyttö nyt, selvitä omillani. Tuolta ajalta on jäänyt mieleen se, kuinka jatkuvasti korostettiin, että pitää olla näkymätön ja ennen kaikkea hiljaa, ettei koliikkivauva herää vähiltä uniltaan. Muistan äidin raivostuneen kerran silmittömästi, kun menin innoissani selittämään hänelle jotakin, mitä olin koulussa oppinut, ja josta ajattelin äidin pitävän. Äiti alkoi itkeä ja kysyi, miksi hemmetissä olen vauvalle niin mustasukkainen, etten antaisi sen edes nukkua. Sen jälkeen en ole juuri puhunut äidille kouluasioistani lukuunottamatta ilmoituksia, että menen taidelukioon, myöhemmin yliopistoon, ja sitten pari vuotta sitten, että valmistun.

Ehkä kyvyttömyyteni tuntea mustasukkaisuutta juontaa juurensa tuohon vaiheeseen, jolloin vanhempani luokittelivat kaikki lähestymisyritykseni mustasukkaisuudeksi vauvalle. Olin melko tyrmistynyt näistä väsyneiden koliikkivauvan vanhempien ärähdyksistä, jotka olivat aivan muuta kuin mihin olin tottunut. Aivan kuin he olisivat unohtaneet, että minä odotin siskoa vielä enemmän kuin he uutta vauvaa. Jos halusin mennä kurkistamaan, miten pikkusisko nukkuu pinnasängyssä, sekin oli vauvan mustasukkaista häiritsemistä. Ei kai ole kovin ihmeellistä, että vetäydyin ulos, omaan huoneeseeni ja talleille. Olen iso tyttö, selviydyn kyllä, nyt ei saa olla itsekäs vaan pitää ajatella muiden parasta.

Oikeastaan aloin ymmärtää lapsuudenkodin tuon murrosvuoden vuorovaikutuksen sävyä vasta pari vuotta sitten, kun ystäväni vauva paljastui koliikkivauvaksi. Katselin ystävän väsyneitä, lähes tunnistamattomia kasvoja ja tajusin, että varmasti omat vanhempani olivat aivan yhtä riutuneita siskon ensimmäisen elinvuoden ajan. Eivät he siinä vaiheessa jaksaneet ajatella, voiko lapsi tulkita väärin heidän ärähdyksensä. Monta vuotta myöhemminkin minusta näet tuntui, etten saisi olla kiinnostunut siskosta tai tuntea kuuluvuutta koko perheeseen. Tai ainakin piti olla näkymätön ja hiljaa, eikä mustasukkaisuutta yksinkertaisesti saanut tuntea.

Olisi kiinnostavaa tietää, olenko kyennyt pienempänä mustasukkaisuuteen. En muista. Mutta sen tiedän, etten nykyään pysty. Nasun kanssa nauroin aluksi sen tapaa tiputtaa koirien telmiessä keppi suustaan heti, kun joku toinen vilkaisikin keppiä. Ja kuitenkin se selvästi suri kepin perään, sillä kun toinen koira tarttui riemuiten keppiin ja juoksi ympäriinsä korvat liehuen ja saalistaan ylpeänä, Nasu askelsi paikoillaan hermostuneen ja jännittyneen oloisena ja katseli toista koiraa alistumiseleitä näyttäen, uikahti ehkä surkeasti, muttei uskaltanut tehdä mitään kepin saadakseen. Sille ei selvästi tule mieleenkään, että koska se on hakenut kepin, se saa pitää sen. Se voi juosta pari askelta karkuun keppi suussa, mutta menettää sitten hermonsa ja pudottaa kepin toiselle, kenties murahtaen, mutta muuten sitä mitenkään vaatimatta.

Nasun seuraaminen tällaisessa tilanteessa on opettavaista. (Olen ennenkin kirjoittanut siitä, kuinka paljon käytöksessämme on samanlaisia piirteitä alkaen siitä, että on hieman varautunut vieraita kohtaan, pakenee mieluummin kuin taistelee oikeuksiensa eteen, jne.) Jossakin vaiheessa tajusin, että hitto vie, tuo on minusta huvittavaa käytöstä, ja silti toteutan itse samaa mallia melko ajattelematta. En esimerkiksi haluaisi napata kenenkään nenän edestä työpaikkaa, viimeistä sandaaliparia tai miestä, vaikka onkin selvää, että ne kiinnostavat minuakin kovasti. Mutta muiden tarpeet nyt vain ovat edellä, koska omat haluni ovat oikeutusta vailla, ja sillä siisti. (Kuinka hämmentäviä ovatkaan ihmiset, jotka pitävät halujaan oikeutettuina, koska he tuntevat ne, että se jo riittää - koetan kyllä opetella ajattelemaan, että joillakin haluillani on oikeutus, mutta toivon, etten lipsahda sinne saakka, että ajattelisin, että kaikki haluamani on oikeutettua, koska haluan; se ei tunnu kovin eettiseltä kannalta ja sopii huonosti historian vaiheeseen, jossa kai voisi kuvitella luopumisen tärkeyden korostuvan ennen pitkää ilmastonmuutostalkoiden edetessä.)

Niinpä kun tyttö huudahtaa Tonsatille, että tämä on ihana, tarkastelen itseäni sekunnin murto-osan viiveellä Nasu-skriptin kautta: avaan suuni samalla tavalla kuin Nasu ja keppi kolahtaa maahan ja kehoni siirtyy aavistuksen verran sivuun. Ota se, koko asento sanoo, en asetu poikkiteloin. Hylätyksi tulemisen suru lamauttaa, tulvahtaa alistumiseleiden kirjon yli, hernepussi lakkaa heilumasta, hengitys pinnallistuu.

Illalla puhumme vasteesta pitkään - olemme luoneet hyvän käytännön, jonka mukaan toisen järkytyksestä puhutaan vasta pahimman tyrskyn mentyä, mutta silti mieluiten samana päivänä - ja minun on vaikeaa tuntea muuta kuin surua, lamauttavaa surua, vaikkei mitään ole tapahtunutkaan.

“Onko sinusta jotenkin julmaa ja ilkeää, että asut täällä, etkä ole harrastamassa yhdenyön juttuja?” kysyn. (Tiedän miehiä, joiden mielestä parisuhde on lähinnä vallankäyttöä, enkä tahdo olla diktaattori. En tosin tiedä, onko noiden miesten puhe vain retorista, mutta minusta olisi epäeettistä olla keskustelematta asiaa selväksi, kun se kerran mieleen nousee ja on jossakin tuollakin tavalla sanallistettu.) “Luuletko, että ne tekisivät mulle hyvää?” kysyy Tonsatti. “Eivät varmaan… tai ainakaan mulle ne ei tee. Enimmäkseen vain sotken asiat ja onnistun loukkaamaan ihmisiä, vaikka kuinka koetan varmistella, ettei niin käy.” Tonsatti nyökkää.

Myöhemmin katsomme Pasolinin Canterburyn tarinoita, ja tunnen oloni kotoisaksi - rakkaus esiromanttisessa kontekstissa on niin paljon ymmärrettävämpää, iloisempaa, eroottisempaa.

Silti stressihormonitasot taitavat hipoa taivaita, koska yön unessa paketoin miehiä elmukelmulla suuriksi kääryleiksi, joita nostelen nokkakärryjen avulla junan rahtivaunuihin ja itken surkeasti. “Tämä on teille parhaaksi”, hopotan unessa. Jotenkin kaikki liittyy siihen, että minulla on jalkojen asemesta kaviot. Junaa vetää veturin sijaan elefantti. Särähdän hereille harmaaseen aamuun, ja ajattelen, että kirjoitan kaiken itsestäni ulos, jotta päivästä tulee hyvä ja jotta seuraavan kerran jähmettymisvasteen iskiessä minulla on jälleen yksi tarina enemmän automatisoitunutta luovutussurua vastaan. Ei kai elämässä ole muuta vaihtoehtoa kuin kääntää vastoinkäymiset kehityksen askelmiksi tai luovuttaa - ja jostain syystä en osaa tai halua tällä erää luovuttaa, en suuremmassa mittakaavassa.

Olemme käyneet jo neljässä urheiluliikkeessä tai jotakin sinnepäin, olen lakannut laskemasta ja lähestulkoon alistunut ajatukseen, ettei naisille tehdä kokovaimennettuja mustia urheilusandaaleita, jotka voisi pestä koneessa. Viimeiseksi on tavaratalo, joka teini-iän kynnyksellä mieltyi maalaisten paikaksi. Mitähän ne maalaiset tarkoittivat, ei koskaan selvinnyt, mutta niin luokkatoverit sanoivat. Sieltä vai? No ei ihme, noi on ihan maalta. Maaseutuun kuuluivat myös Espoo ja Vantaa, huvittavaa kyllä. Ilmeisimmin vain Helsinki oli kaupunki… no joka tapauksessa, käymme siis maalaisten tavarataloon.

Koska käyn tavaratalossa harvoin, on pysähdyttävä valotaululle ja tarkistettava, missä kerroksessa ylipäänsä sijaitsevat etsimäni sandaalit. Sitten raivaamme tiemme läpi tuloaulan järkyttävän ruotsinlaivatuoksun, jossa lomaihmiset penkovat aletavaraa. On kummallista, kuinka sisään tavarataloon astuminen laukaisee välittömästi pahan olon. Päätä alkaa särkeä, huomio harottaa ihmisissä ja tavaroissa, ajantaju katoaa. Rullaportaat kuljettavat ylös.

Urheiluosastolla sandaalit on nostettu pienille vaakasuorille pleksihyllyille. Ne voi ottaa käsiin painaakseen peukalolla arvioivasti kantapään kohtaa. Onko riittävä pehmustus? Mikään ei ole yhtä kamala rangaistus kuin kesäinen plantaarifaskiitti.

Katselen mukavan mallin ja ajattelen varata oikean koon, koska en tahdo kuluttaa aikaani pahanolon tavaratalossa. Myyjä seisoo takanani, joten käännyn vain ja kysyn kenkää osoittaen, löytyisikö tätä koossa neljäkymmentä (jostain syystä urheilujalkineista pitää ostaa ainakin kokoa isompi kuin tavallisista kengistä). Myyjä sanoo: “Se on miesten malli.” Vastaan: “Niin, mutta olisiko sitä kokoa neljäkymmentä? Tai naisten mallia tässä värissä?”

Myyjä pääsee vauhtiin. Hän seisoo selkä notkolla ja jalkaterät ulospäin suunnattuina, leuka eteen työntyneenä ja hänen äänensä värisee närkästyksestä asiaintilaa kohtaan. “Nämä tässä ovat miesten mallit, nämä naisten mallit.” Käsi piirtää kaksi pystysuoraa linjaa. “Miesten malleissa ei ole naisten kokoja. Meidän sisäänostajamme jostain syystä ostavat naisille aina vaaleamman värin. En osaa sanoa, löytyykö muista liikkeistä, Stadiumista tai Intersportista, toisenlaisia sandaaleja. Mutta voin kertoa, että jos löytyy, ostakaa ne heti. On näet niin, että…”

Myyjä purkautuu verbaalisesti, tulvii yli tilastoja, hänessä ei ole on/off -nappulaa, peräännymme vaivihkaa selkä edellä kohti keskilaivaa, nyökyttelemme ja pääsemme ensimmäisen hengitystauon kuluessa - sinne on matkaa - livahtamaan. Nurkan takana kuiskaan Tonsatille: “Tosi kummallinen myyjä.” Tonsatti nyökkää ja kuiskaa takaisin: “Radio!” Päivä on pitkä, illassa jo, eikä vaikuta kummalliselta, että tavarataloon suljetulle kehittyy mania. Sen sijaan on hämmentävää, että suomalaiset ostavat kesäsandaaleista yhdeksänkymmentäviisi prosenttia pääsiäisen maissa. Ehkä heillä on rahaa ostaa kengät muutakin kuin alennuksista. Se tarkoittaa kai sitä, että he heräävät ennen seitsemää töihin ja pitävät sandaaleja ja muuta sen arvoisena. (Näyttää siltä, etten minäkään saa sandaalejani alennuksesta, koska ainoat edes hieman mukavan oloiset mallit ovat tietysti täyteen hintaan. No, onneksi ne kestävät suunnilleen kolme kesää.) Ekologisesta näkökulmasta liika töissä käynti tietysti vain vaikeuttaa yritystä elää kevyesti, koska rahalla on tapana valahtaa asioihin, joita ei välttämättä tarvitsisi. Harvempi ostaa ylijäämällä luomutuotteita tai sijoittaa eettisiin rahastoihin.

Matkatessamme rullaportaita alas haaveilen all in black -tavaratalosta, jonka kaikki tuotteet olisivat konepestäviä ja mikäli kenkiä, täysvaimennettuja. Ehkä tilaan lopulta kengät netistä sovittamatta, samaa kokoa ja samalta valmistajalta kuin edellisetkin kengät, etten joudu kuulemaan esitelmiä eri valmistajien ilmatyynyistä ja selittämään kymmeneen kertaan, että ei, en pidä vaaleista sandaaleista, vaikka olenkin nainen ja ne ovat naisten muotia juuri nyt.

Kun pyyhkiydymme ovesta ulos, lisää ihmisiä rynnii sisään. Joidenkin ilme on iloinen ja virkeä, mutta useimmat vaikuttavat väsyneiltä. Vaikka säätiedotukset lupailevat viileää, pouta tai osa-aikapouta jatkuvat edelleen. Kolmisenkymmentä metriä tavaratalon ovista tunnistan taas ryhtini ja hengitykseni, mieliala kohoaa. Puristan Tonsatin kättä ja hän puristaa takaisin. Näen kireyden hänen silmäkulmissaan, väsymyksen jalkojen maataviistävyydessä.

Saattaa kulua viikkoja, ennen kuin palaamme tavarataloon.

Eikö vain käykin niin, että alkaa sataa minigolfin viimeisellä reiällä ja ettei kukaan edes häviä. Siunattu kesä, kaikilla hyvä mieli ja kosteaa hiuksissa ja olkapäillä. Kävelemme vaaleaa yötä hyvästeltyämme perjantaina pois muuttavan runoilijan rappuunsa. (Nyt tiedät, mitä runoilijat tekevät vapaa-ajallaan, muun muassa. Pelaavat minigolfia.) Erään töölöläistalon pihassa on roskalava, josta löytyy tiilenpaloja, joissa punasaven seassa on kaunista, valkoista suurikiteistä shamottia. Palat on tietysti korjattava talteen olkalaukkuun. Niistä tulee osa yrttimaata.

Ystävä on valittanut, ettei löydä Kaisaniemen kasvitieteellisestä poppeleita. Se on aika hassua, koska poppelit ovat SUURIA puita. Me taas löydämme Tonsatin kanssa poppelin, vaikkemme edes mene kasvitieteelliseen tai etsi puuta. Poppeli taitaa määrittyä tarkemmin hopea- tai harmaapoppeliksi. Se kasvaa moniulokkeisen oopperatalon rannassa verivaahterasta oikeaan maan puolelta katsottuna.

Poppelin luota havaitsemme tiiranpoikasen, joka opettelee kalastamaan. Se istuu laihana ja nälkäisenä kaiteella, tihrustaa veteen eikä pahemmin häiriinny, vaikka jäämme aivan sen viereen ihmettelemään sen terävää katsetta ja vielä hieman huteraa lentotyyliä. Tiiraparka iskee monta hutia, aikuinen naurulokki taas saa välkkyvää hopeakylkeä suihinsa villisti Töölönlahteen törryyttävästä vesivirrasta. (Mistä se vesi tulee?)

Välillä tiirakin nappaa jotakin, ja sen jälkeen sillä on hetki istua kaiteella metrin päässä, näkytellä pikku nokallaan, jonka pää on ihastuttavan tumma, kuin salmiakkisulaan kastettu, ja teputtaa pikku räpylöillään, joiden kirkkaanpunaisesta nahasta pistävät mustat, terävät liskonkynnet. Lintu ei värähdäkään eikä muuta kalastuspaikkaansa, vaikka hiivimme vaivihkaa yhä lähemmäs. Se laskeutuu pelotta väliimme ja keskittyy ennen kaikkea kalastamiseen. On kuin livahtaisi paratiisiin takaovesta, kun saa seurata villieläintä, jolle ei ole vielä valjennut, että ihminen tarkoittaa ennen kaikkea jotakin huitovaa ja rääkyvää, joka nimeää kaiken muun liikkuvan elävän nälkäisiksi, meluisiksi, paskantaviksi ja ahneiksi hirviöiksi. Tiiralle ei selvästi tule mieleen, että voisimme huitaista sitä kättä pidemmällä tai vangita sen.

Se ponnistaa, iskee, tekee lyhyen lenkin, törmää melkein lenkkeilijää päähän ja istahtaa takaisin metalliputkelle, naksuttelee nokkaansa. Naksutan sille suuta ja kallistelen päätä ja tiirailen veteen sen kanssa. Kas, tuolla välähtää kalankylki, ja pieni oppilas hyppää taas siivilleen ja syöksyy pärskeisiin terävä nokka keihäänään lehahtaakseen takaisin metalliputkelle lepäämään hetkeksi.

Puistosta ei malttaisi kävellä kotiin saakka. Voisi seistä kaiteen luona koko yön ja seurata lumoutuneena tiiran kalastamaan opiskelua. Harmittaa, ettei taskussa ole raakaa kalaa. Toisaalta, parempi tiiralle oppia heti, kuinka saalis napataan. Enkä tahtoisi nähdä sitä kesynä eläimenä, joka katsoo ihmistä kuin ruokakirstua, hieman halveksuen ja kärkkäänä. Luottamus ei vielä takaa keskinäistä kunnioitusta, ja koska ihminen ei kunnioita eläimiä, jotka nimeää omikseen, ei kesyeläinkään usein kunnioita ihmistä. Vuorovaikutus tiiran kanssa on täysin toisenlaista, tasaveroisempaa, riippumattomampaa. Tavallaan se on vuorovaikutuksena hyvin pelkistettyä: vierekkäin olemista, luottamusta siihen, ettei toinen puutu toimiini.

En osaa edelleenkään sanoa, miksi lähdemme kaiteelta kotiin. Kai se on jonkinlainen ehdollistuma, tunne siitä, että öisin pitää myös nukkua, ei vain seistä lintuun eläytyen. Vielä pitkältä lahden pohjukasta näemme, kuinka pieni valkoinen syöksyy urheasti veteen ja takaisin kaiteelle. Paikka, josta käännymme katsomaan tuota tarkkaavaista ja pelotonta merieläintä, on sama, johon tunturipöllö lehahti vuosia aiemmin pahoilla pakkasilla istuttuaan ensin jäällä valkoisena muotona, jonka kuvittelin lumiukoksi - kunnes lumiukko levitti siipensä ja hyppäsi ilmaan ja kaarsi rantaa myötäillen koiraani kohti. Se olisi saanut koiran, ellen olisi kutsunut koiraa jalkoihini. Niinpä pöllö iskeytyi vain keskelle tietä ehkä kymmenen metrin päähän, katsoi meitä ihmisiä arvioivasti (liian suuria, saattoi melkein kuulla) ja lähti tiehensä, samanlaiseksi valkoiseksi tötsäksi keskelle valkoista lunta jään peitteenä, lumeksi hentoon lumisateeseen. Nuo suuret pöllöt saalistavat nälissään rusakoitakin, joten keskikokoinen, vanha, liki kuuro ja muutenkin pöhkö kaupunkilaisvillakoira olisi varmasti osoittautunut helpoksi saaliiksi.

Kohtaamiset villien, tasaveroisesti suhtautuvien eläinten kanssa eivät voi olla jäämättä mieleen eräänlaisina huippukohtina (ehkä siksi, että lemmikkikokemuksia riittää rutiiniksi saakka). Muistan nuoret metsäpeuraurokset, jotka kävelivät suolla uteliaasti lähemmäs, haistelivat ilmaa ja seurasivat kulkijoita lähes pitkospuun alkuun saakka. Oli vain kuljettava pelottomasti, osoitettava käynnin varmuutta ja määrätietoisuutta, käveltävä samalla tavalla kuin kävellään karanneen hevosen luokse kaurapellossa: nyt minä tartun sinun harjaasi, ja sitten mennään, ei tässä kukaan mitään kysy eikä määrää, me vain menemme, näin tapahtuu.

Ja silti sitä tunnistaa itsessään halun heittää tiiralle silakkafileitä Töölönlahteen, jotta sen paran maha ei kurnisi. Halun helppoon elämään, onnellisuuden valmispakettiratkaisuihin, joiden eettisyys on vain ohut ketto tuotteen pinnassa. Halun korruptoida kesyyntymätön ja tarpeeksi varustettu, mutta hieman villi ja nälkäinen raadoilla, kuolleiden kalojen kappaleilla, hyväntekeväisyyden helpolla ruoalla. Siinä ei ole mitään sivistynyttä, ainoastaan ajattelematonta. Mitä ihmettä nekin ajattelevat, jotka kuvittelevat uhraavansa jumalille? Ovatko jumalat kesytettävissä?

Onneksi ihmisen taskut eivät keskimäärin sisällä raa’an kalan kappaleita. Mutta kun yö on syvän sininen, huomaan miettiväni yhä, onko tiiralla nälkä.

Sisämaa ja asfalttipihat synnyttävät tukahtuneen tunnelman. Se viittaa heinä- tai elokuuhun, muttei keskikesään. Koetan selittää Tonsatille, että kaikki johtuu siitä, että olen elänyt lapsuuteni ja nuoruuteni saarella. On päästävä saarelle, jossa meri kimmeltää vastarannoitta ja tuuli hakkaa käsivarret kananlihalle. Siellä ei tarvitse puhua kenenkään kanssa eikä miettiä, vaikuttaako epäkohteliaalta, jos ei puhu.

Huomaan jo matkalla arvuuttelevani, kukkiiko pihlaja. Yleensä se on kukkinut juuri juhannuksen aikaan. Mutta pihlajoissa on enää kukkaperien jäänteet. Kesä etenee nykäyksittäin, edistää. Puna-ailakit ja virmajuuret sentään vaikuttavat normaaleilta. Luodoille levinneet kurtturuusut helottavat, minkä kerkiävät. Ohitamme monta järviruokoesiintymää, mutta vain yhden järvikaislapaikan. Kahlaamme yhdelle luodoista katsomaan kiveen hakattuja nimiä, nimikirjaimia, kompassia ja runoja.

Vaikka en voisi kuvitella muuttavani saarelle enää - yhdeksän kuukautta vuodesta siellä tahtoo vain tunkea korvat täyteen pumpulia ja kääriytyä tuulenpitävään pressuun - käsitykseni juhannustunnelmasta tuntuu hitsautuneen sen näkymiin. Sillä eihän kesä kuki yhtä kauniisti muualla kuin graniittisten silokallioiden äkillisissä pikku solissa ja hyllyissä, joihin meri on viskannut rakkolevää maatumaan. Meriharakat mekastavat rantaniityillä, tiirat pudottautuvat saalistamaan, silkkiuikut temppelitanssivat kauempana kimmelteessä. Haapana seisoo kivellä, joutsenet ja kanadanhanhet luotsaavat poikaslaumaansa.

Meri jatkuu horisonttiin saakka, kiiluu ja välkehtii. Purjeveneet viiltävät valkeina kolmioina sen pintaan huvitanssin kuvion. Kaukaisen saaren uimarannalla liikkuu värikkäitä täpliä. Tuuli painaa hameen luokille ja lakaisee hyttyset mannermaalle. Silokallion poimuihin ja painanteisiin on kerääntynyt myrskyvettä. Muodostuineet pikku lammet kuhisevat öttiäisiä.

Ei tarvitse seisahtua eikä etenkään istahtaa. Kuljemme koko päivän rantaa pitkin, havainnoimme. Kun näytän lapsuuteni piiloja, huomaan valinneeni tiedostamatta ja sen kummemmin määrittelemään vaivautumatta mikroilmastoltaan suotuisia paikkoja, joissa maa on kuivaa ja hiekkaista, joihin ei tuule niin purevasti ja joista silti näkyy meren päile. On mukavaa ajatella, että meissä kaikissa on kyky valita suotuisia elinympäristöjä, rakentaa pesä paikkaan, josta henkii pelkkää hyvää. Huomaan, että myös muut eläimet pesivät näillä suotuisilla paikoilla. Se saa aikaan tunnun johonkin suurempaan kokonaisuuteen kuulumisesta: olen yksi monista eläimistä, samalla lailla säikky ja auringonläikkiä arvostava.

Sen sijaan lyhyen matkan päässä sijaitseva it-tykki saa minut ainoastaan kokemaan vierautta kansallisvaltion ideaan. En osaa samastaa maata kohtaan tuntemaani kunnioitusta ja kiintymystä valtiomahtiin, vaikka tajuankin, että jonkinlainen keino järjestää asioita on hyvä olla. Mutta pitääkö tuon keinon ripotella väkivallan kuvia yltympäriinsä? En usko, että pelko ja epäluuloisuus voisivat poikia mitään hyvää. Sotien merkit ovat joka tapauksessa nähtävissä ilman tykkireliikkejäkin.

Entisen talomme edestä on kaadettu niin paljon puuta, että nyt sen parvekkeelta olisi merinäköala, jonka perään vanhemmat tuolloin nurisivat kyllästymiseen saakka. (En ole itse koskaan ymmärtänyt, miksi parvekkeelta pitäisi olla merinäköala, kun kerran kaikki perheessä ovat varsin liikkumiskykyisiä ja rannalle on matkaa enintään sata metriä.) Se tarkoittaa paitsi merinäköalaa parvekkeelta, myös sitä että rumat kerrostalot näkyvät merelle saakka. Kunpa näyttäisi siltä, että ne kurkistavat uteliaasti metsän ylitse. Mutta ei, ne ovat liian suuria. Ne näyttävät marssivan määrätietoisesti raivausmentaliteetilla kohti rantaa. Ja eikö vain jossain kohden saarta seisokin suuri nostokurki?

Useamman tunnin ja useamman yksityisalue-kyltin jälkeen suuntaamme takaisin kivikaupunkiin. Yksityisalue on hassu sana, etenkin kyltitettynä. Oma yksityisalueeni on jotakin, jota kannan mukana. Se on jonkinlainen kokoelma yritystä fyysiseen koskemattomuuteen ja tarvetta liikkua riittävästi puhumatta mitään. Varmasti olisin kasvanut toisenlaiseksi, jos perheellä oli ollut mökki tai pitkään hallussa ollut maatila tai muuta tuollaista omaisuudeksi hahmotettavaa tai olisimme kaiken aikaa, koko lapsuusajan asuneet samassa asunnossa. En oikein hahmota palsta-aluettakaan yksityisalueekseni. Ei minua haittaa, jos ihmiset käyvät siellä katselemassa, kunhan eivät tee kasveille pahaa. Eikä minua haittaa sekään, että äitini ja isäni saattavat tulla avaimella sisään asuntooni poissaollessani ja lainata tai palauttaa joitakin asioita siitä ennalta varoittamatta. Eivät nämä tavarat sillä lailla minua ole, eivät yhtä tärkeästi kuin se, että saan kulkea, kunnes jalat ovat pehmeät ja selkeä vetreä.

Itse asiassa, tuntuu varsin kummalliselta, että asunnossamme ei ole ketään vierasta, jonka telttasänky tukkisi lattiatilan ja joka tulisi milloin hyvänsä sisään avaimella. On vain nukkuva Tonsatti, kissa ja koira, sotkuisa tietokonejohtojen vyyhti lattialla ja avoin Ken Park -elokuvan kotelo.

Alan saada vähitellen yrttimaan viljelypalstalla valmiiksi. Huolellisen kitkemisen, sommittelun ja istuttamisen jälkeen olen kivennyt jo puolet yrttien helmoista. Tässä vaiheessa kivet loppuvat, vaikka niitä on kaiveltu lapiolla metsästä huomaamattomista paikoista. Kun retkeilemme koiran kanssa ja törmäämme auki kaivettuun asfalttiin ja sen alta kasaan revittyihin pohjustuskiviin ja jonkinlaiseen valkeaan, kovaan aineeseen - liekö tuo jonkinlaista sementtivalua? - kasaamme näitä aarteita repun alataskun täydeltä.

Naapuripalstan mies näet järkeilee, että kivet varastoivat lämpöä, ja yrtithän tunnetusti rakastavat paahdetta. Nappaamme idean, koska eiväthän ideat kellekään kuulu.

En ole aiemmin tehnyt yrttimaata palstalle, koska entisen mieheni äidin pihassa oli viime silausta vaille yrttimaa ja meidän piti joka tapauksessa hoitaa pihaa kesäisin perheen lomaillessa toisaalla. Siten yrttimaani muodostui sinne, mutta kun erosin, en tietenkään voinut enää mennä sinne taittamaan muutamaa salvian tai talvikyntelin oksaa. Ehei, oli muodostettava uusi yrttimaa.

Nyt salvia, timjami, sitruunatimjami, appelsiinitimjami, laventeli, sitruunakissanminttu, lippia, sitruunamelissa, ranskalainen rakuuna, kivikkökäenminttu, Ostia Anticasta lusikalla talteen kaivettu roomanminttu, pienilehtinen ja sitruunabasilika sekä anisiiso seisovat lähes kivetyllä osuudella ojennellen suloisia lehtiään. (Lipstikka, persilja ja piparminttu rehottavat kaikkialla muualla, joten niitä ei päästetä yrttimaahan.) Nipistän ensimmäiset maistiaiset juhannusateriaan. (Myös ensimmäiset salaatit syödään nyt.)

Juhannusaterian jälkiruokana on maustamatonta soijajugurttia, johon lisätään hitunen sitruunatimjamia ja juoksevaa hunajaa.

Sitruunatimjamista ajautuu kysymään mielessään, kuinka ihmeessä sitä ei myydä tuoreyrttiruukuissa. Harvaa muuta yrttiä (ehkä sitruuna- ja limettibasilikaa lukuun ottamatta) voi silputa yhtä vapautuneesti sekä graavikalaan, papupataan että jäätelöön voiden luottaa siihen, että tulos on joka tapauksessa taivaallisen hyvä. Koska sitruunatimjamia pitää kasvattaa itse, sitä on saatavissa vain kesäisin. Se kasvaa hitaasti, mutta jo muutama lehti riittää.

Lopun vuodesta joutuu muistelemaan tai unohtamaan.

Sama toki pätee lämpöön ja valoon, niiden ylenpalttisuuteen. Talvella tietää, että kesällä on valoisaa eikä ilma raavi kasvoja tai raajanvarsia karrelle. Silti en ainakaan itse pysty muistamaan, miltä tarkalleen tuntuu astua ovesta ulos sisävaatteissa, se, ettei vilu käpristä rintakehää eikä sormenpäitä. Miltä tuntuu herätä ennen kirkonkellojen moietta tunteeseen, että on päästävä ulapan rannalle kulkemaan, laskemaan merenrannan kukat.

Kesä on niin lyhyt, että nämä asiat on mieleenpalautettava jokainen kesän päivä, hämmästeltävä ja pyöriteltävä niitä käsissään tai kielellään. Että ihminen voikin tuntea itsensä koko maailman hellimäksi, solahtaa ponnistelematta! Ei riitä, että tämän toteaa, huomaan ajattelevani, tätä on koeteltava. Jääkaapissa on pienessä pussissa vielä muutama oksa sitruunatimjamia, ja sitä kasvaa lisää koko kesän. Ei siten ole yllättävää, että huomaa helpoksi ajatuksen, että itku silloin tällöin tekee hyvää, että huomaa vollottavansa ohimennen tuon tuosta, että unirytmi sekoittuu, ettei vain osaa nukkua, ei kuinkaan, ei tarpeeksi.

Koetan sitkeästi ymmärtää ihmisiä, joille vapaus tarkoittaa istumista jossakin toisten ihmisten seurassa, mutta en usko, että koskaan täysin ymmärrän heitä. Olen elänyt monta päivää siten, että tapaan jonkun jokaisena päivänä, ja alan olla siitä kaikesta sairas. (Tonsattia ei tietenkään lasketa joksikuksi - hän on perhettä.) Lyhyimpänä yönä väsymys korjaa satoaan, en edes muista nukahtaneeni, mutta on jo aamu.

Huvipuistossa vietetyn päivän jälkeen huomaa jotenkin tahmautuneensa. Ampiaiset hakeutuvat suupielten tienoille, takareisissä tuntuu kolmenkymmenen kilometrin lenkki (hassua vain, etten muista siitä mitään). Varpaanvälejä kutittaa, koska on viettänyt aikaa lenkkareissa pitkästä aikaa, vaikka oikeastaan olisi sandaalikeli. Päätä särkee, oksettaa.

Kun kävelee jalkakäytävää pitkin, voi hämmästellä normaalin liikkumisen tahdonalaisuuden astetta. Sen sijaan, että suunta vaihtuisi tuosta noin vain tai muuttuisi ympyriäiseksi, kulku suuntautuu selkeästi. Valot eivät välky, taivas ja maa eivät vatkaannu strobovaloiksi. Ei tarvitse ummistaa silmiään, tarkistaa vielä kerran turvalukitusta eikä pelätä, että suusta tulee puheen sijaan oksennusta. Kun jalka ojentuu eteen, tapaa maan ja ponnistaa siitä lantioon suuntaa, ponnistus tuntuu juuri sillä hetkellä, jolla sitä odottaakin. Hengitys ja liikkeet rytmittyvät eikä kieleen meinaa vahingossa puraista.

Mistähän sekin johtuu, että laitteiden kieputuksesta seuraava huono olo saa suunnistamaan makeiden ja rasvaisten ruokien kojuille? Jo pelkästä sellaisesta ruoasta tulee huono olo kieputuksettakin. Bileolo, niin sitä voisi kutsua. Tiedäthän - bileet, joissa ainoa syötävä asia on sipsit, vaikka kutsussa erikseen mainitaan ruokatarjoilu. Salaatissa on juustoa ja keitossa kermaa. “No, tuossa on nuo sipsit.” Jossakin vaiheessa huomaa olevansa äkeä, väsynyt ja päänsärkyinen, myöhemmin vatsanpuruinen.

Ilman laitteita ruokapahoinvointiin kiinnittäisi ehkä enemmän huomiota. Mutta vuoristoradat ovat ihastuttavia ja niissä kirkuu ja nostelee käsiä samalla tavalla kuin lapsena. Käsien nostelu taitaa olla yllättävän raskasta tai sitten kaikki se tasapainoaistin haastaminen vie voimat. Seisomme portin ulkopuolella raskaina ja maahan juurtuneina, käännymme teillemme, huiskutamme käsiä. Huiskutamme, mutta sormenpäät ovat raskaan turpeat.

Vain muutama ihminen jää kaupunkiin juhannukseksi. Mekin teemme niin. Haemme koiran entisen avokkini luota, ajamme bussilla kotikaupunginosaan, kävelemme mäen yli. Taivas on valoisa, pilvien alareunat silkkaa kultaa. Mutta on epävarmaa, tuleeko ikkuna auki nukkumisesta mitään, sillä kadulla allamme sijaitsevalla terassilla lauletaan kovaa ja epävireisesti kansallismielisiä lauluja.

Jokin päivä lautanen loikkaa lounaalla käsistä ja kun sen seuraavan kerran hahmottaa, se on alassuin päiväpeiton päällä. Nuudelit, paprikat ja kesäkurpitsat maapähkinäcurrykastikkeessaan näyttävät peitteelle oksennetuilta. Itku kiertää pitkin seiniä ja livahtaa viimein kehoon.

Tarvitset unta, sanotaan. Tarvitset vierihoitoa, silitystä ja sensellaista, kuulen sanovani miehelle, jonka kasvot ovat käyneet surullisiksi. Onhan tässä tapahtunutkin paljon, tässä kuussa. Makaamme päiväpeiton alla keskellä päivää, näennäisen työkuntoisina. Uni karahtaa kehon matalikkoon, vaakasuora maailma nousee ja laskee, kuplii kirkkaina kuvina.

Kun herää, ilta viriää jo. Poljemme kasvimaalle tokkuraisina, järjestämme kiviä yrttimaan katteeksi. Herneet saavat jyreät tukikepit, komposti käännetään. Sitten poljemme pidemmälle, metsän läpi ja peltojen poikki. Kirjavat vasikat aitauksessa eivät välitä. Takaisin palatessa ne tuskin erottuvat pimeästä. Jos nyt yötä sanoisi pimeäksi.

Kaupungin yläpuolella pilvet värjäytyvät vaaleanpunaisiksi. Alhaalta nouseva natriumvalojen loiste silaa niiden alapinnan. Meren päällä pilvet takkuuntuvat raskaaksi matoksi, peltojen takana niiden keskelle repeytyy vedenturkoosi silmä. Metsä näyttää ulkoapäin siniseltä vesiväriltä, josta taivasta on liudennettu. Sisällä siinä värit eivät tunnu. Hämärä ympäröi pyöränkumin narsketta ja lehtipuiden huminaa ja havinaa. Ääriviivoista tunnistaa vaahteran, haavan ja tuomen. Koivujen rungot pingottavat maisemaan pystysuoria raappeita.

Ruovikon tuntumassa loruilee joku lintu, joka ei ole satakieli eikä kottarainen. Käsi kädessä pyöräileminen tuntuu aavistuksen verran vaaralliselta, mutta emme törmää.

Arabianrannan kohdalla alkaa sataa hiljaa, kauniisti, öisesti. Poliisiauto seisoo kotitalon edustalla, mutta olen liian väsynyt sanoakseni Tonsatille mitään pyöränlampun puuttumisesta. Livahdamme kaarevan kujan kautta takapihalle, vedämme pyöränsatuloiden päälle hedelmäpussin läpinäkyvän suojan.

Huomaamatta päivät katoavat, kesä haalistuu.