Veloena

Viimeinen lause, jonka kirjoitan: Voiko taivas kellertää tuolla tavoin mitään merkitsemättä? Ounastelen myrskyä.

Se puhkeaakin, mutta ei taivaalla. Koko päivän kehopuntari on vastannut säätä tarkasti. Aamulla herää, tietää silmiä avaamatta, että on matalapaine. Venyy pitkäksi peiton alla, mielikuvissa unista kissaa ja savista nautaa. Ja vaikka herää ja nousee, tekeminen tuntuu jo ennen kuin kääntää pään tai ottaa askeleen. Ei tiedä, tuntee. Ei ajattele, tekee vain kuten jo tuntee tekevänsä. Se ei ole hyvä eikä huono, sellaiseen ei ole mielenkiintoa, ei tänään.

Pilvet ovat raskaat ja hitaat, mutta niin ovat jäsenetkin. Kivuttomat, paikoillaan, raskaat. Hyvä olo ja lämmin kietoo kaupungin, mutta lohdullisesti, ilman hellettä tai röntgenmäisen läpipaahtavaa auringonpoltetta. Metsänreunan puupilvet kerääntyvät, tammi ottaa kiinni vaahteran. Vain syreeni edessä aidanteena, puutalojen liepeillä ja kivitalojen kukkulalla on lakipisteessään, myrskynvioletit kukat painavina, liikkumattomina terttuina.

Seisovassa ilmassa on jotakin turvallista. Kun tilannälkäiset kasvit ponnistavat edellisen vuoden edeltäjiensä jäänteiden ohi ja peittävät kaiken itsepäiseen vihreään, kun kukat purskuvat ulos nuppujen seinistä, yöt lyhenevät entisestään ja linnunpoikaset kasvavat, tuntuu matalapaineen päivä tarjoavan levähdystauon kuumeesta ja kiimasta. Tänään tanssillisuus on enintään elefantin tanssia, tai naudan. Jotakin, joka ei ole tekemisissä liikahdusten kanssa, vaan jatkuu tunnistettavana hetkestä toiseen. Hitaasti, raskaasti ja yksityiskohdista nauttien.

Kun sulkee silmät, näkee naudat lahdenpohjassa, niittämässä kasvillisuutta. Levolliset, raskaat eläimet, jotka eivät edes haluaisi olla nopeita ja välkähteleviä, briljantteja kuplia. Kenties naudoista tuntuu tältä. Että ennen kuin ottaa askeleen, tuntee jo sen vaikutukset lihaksissa ja luissa mitenkään erikseen ajattelematta. Ja että maailma on vain tätä. Kun makaa, tuntee nousevansa, tuntee jo maailman pystyasennossa. Ja makaa vielä hetken, ottaa päiväunenkin.

Ei ole kiirettä… taivas kellertää, syreenit myrskynväriset, voisiko myrsky siis olla tulematta? Seisovassa päivässä syreenien tuoksu leviää maitolasi-ilmaan levottomana häränsilmänä. Entä jos peltikatot ja näppäilysoitinikkunat eivät vain osaa säätä yhtä hyvin kuin kehopuntari, joka puhkeaa, ravisee ja rauhoittuu? Kirjoita se uudestaan, siitä tulee parempi, sanon toisille. Sanon sen itselleni ajaessani työstä kotiin, jossa sama työ on tehtävä uudestaan.

Mutta se ei ole enää sama, ei sama työ, ei sama kirjoitus, ei sama päivä. Tämäkin kirjoitus on hidas, raskas, levollinen, mutta rytmi ja tyylilaji on toinen. Ajatukset katoavat, hetket katoavat, päivät katoavat. Hidas ja raskas on vaikutelma, todellinen sekin, mutta hetkessä sivuun pyyhkiytyvä, palaava.

En tavoita enää samaa päivää, samaa kehoa kuin ennen. Kuinka pienistä asioista maailmat suistuvat, romahtavat. Kirjoita maailma uudelleen, siitä tulee parempi. Vähemmän varma, vähemmän tunnettu, enemmän unohdettu. Suru sulkee ulkopuolelle sen, jonka kanssa kuvittelee tahtovansa jakaa kaiken. Suru mistä, ajasta vai ajatuksista, lumon katoamisesta vai myöhäisyydestä, siitä ettei ulkona sada rakeita?

Kirottu hermostus.

Onko mitään hirvittävämpää ja kamalampaa kuin kirjoittaa olevansa ujo? Tarkemmin ajatellen, tietyssä mielessä varmaan on - esimerkiksi kirvesmurhaaminen. Mutta eiväthän ujot ihmiset sellaisia ajattele, tai siis, en ainakaan minä. Kahlaan läpi Liisa Keltinkangas-Järvisen kirjaa Temperamentti ja koetan saada niskaotteen pelostani myöntää, että olen ujo.

On outoa, että elää jonkin selkeästi tunnistettavan, vieraisiin ihmisiin (ja ihminen on minulle vieras, kunnes olemme puhuneet vakavia ja kunnes olen hahmottanut, millä lailla hän on hyväntahtoinen) liittyvän ahdistuksen kanssa, ei tavallaan osaa nimetä siinä mitään vahingollista (minusta esimerkiksi monen tavoittelema elämä, jossa jatkuvasti tutustutaan hyvänpäivän tasolla mahtaviin uusiin jänniin tyyppeihin kuulostaa lähinnä painajaiselta), ja silti ei tahdo myöntää, että koko piirrettä on olemassa. Kirjan lukeminen loksauttaa jotakin paikalleen: ujoudessa ei sinänsä olekaan mitään pahaa, mutta ympäristön suhtautumisessa siihen nykyään taitaa olla.

Keltinkangas-Järvinen kirjoittaa:

Ei ole edes pitävästi perusteltu, miksi kaikkien lasten pitäisi jo pienestä pitäen olla aktiivisia ja rohkeita. Miksi ihmisen ylipäätään pitäisi olla aktiivinen ja rohkea? Miksei aktiiviseksi kasvamiseen voitaisi antaa aikaa. Aivan samoin kuin tutkimukset osoittavat amerikkalaisten ajattelevan, että ujot ihmiset ovat rumia, tyhmiä, epäsiistejä, niin meillä on taipumus ajatella, että lapsen aktiivisuus ja rohkeus johtavat myöhemmän elämän onneen ja menestykseen. Jos kysyy, mihin tämä usko perustuu, on vastauksena tavallisesti ihmettely: voiko psykologi olla niin elämästä vieraantunut, että pyrkii kyseenalaistamaan itsestäänselvyydet. …

Ujouteen liitetyt asiat ovat yleensä negatiivisia. … Virheellinen käsitys ujoudesta sinänsä ja oletus ujouteen liittyvistä “lisäpiirteistä” voivat pahimmillaan johtaa yksilön syrjäytymiseen tai paremminkin hänen syrjäyttämiseensä työelämässä. - Jokin aika sitten kysyttiin eräässä haastattelussa työpaikkakonsultilta, onko ujoudessa mitään hyvää. Hän vastasi pitkän miettimisen jälkeen: “Ujot ihmiset voivat olla ahkeria.” Tätä ei kuitenkaan ole missään osoitettu. Ahkeruudella tai laiskuudella ei ole ujouden kanssa mitään tekemistä. Ahkeruus on tullut sen sijaan kauniimmaksi ilmaisuksi sille, että ihminen ei ole kovin älykäs mutta yrittää kuitenkin parhaansa. Kun puhutaan älykkäänä pidetyn ihmisen ahkeruudesta, käytetään muita termejä. Ihminen on motivoitunut, energinen, tehokas, aikaansaapa. Ujo ihminen on siis nykyajan työelämän näkökulmasta reppana puurastaja.

En tunnista itsessäni puurastajaa, koska enimmäkseen arvostan vapautta johonkin satunnaisen mielenliikkeeni toteutukseen kenties hieman liikaakin. Mutta tunnistan kyllä äkisti sen luettuani tuon vähättelyn mukaisen hengen, sen, että olen ujo, ja ujouden lisämääreiden täydellisen sopimattomuuden siihen kuvaan, jonka olen muodostanut työskentelytyylistäni. Mutta tunnistan myös vierauden, joka syntyy, jos joku koettaa kuvata minua noilla reippaan ja älykkään määreillä motivoitunut, energinen, tehokas, aikaansaapa. Silloin saatan huomauttaa, että eivät nuo pidä paikkaansa, että en osaa sellaista olemisen tapaa. En ole sillä tavalla reipas, dynaaminen ja kunnianhimoinen; en tiedä, haluaisinko olla, mutta epäilen, ettei siitä kuitenkaan mitään tulisi, koska sellainen elämäntapa edellyttäisi laajempia verkostoja, nopeampaa tilannetajua ja halukkuutta jotenkin markkinoida itseään - ja ennen kaikkea kykyä olla hermoilematta kohtuuttomasti siitä, että ympärillä pyörii uusia tyyppejä. (Se on hieman sama asia kuin että tekee itsestään tuotteen - siinä ajatuksessa on jotakin tavattoman vastenmielistä ihmiselle, joka ei usko mihinkään selvärajaiseen itseen. “Osta onnellisuutta!” Vaikka sitä kai muutkin mainostajat kauppaavat; en onnistu pitämään mainoksista sitten millään.)

Mitä sitten tarkoittaa myöntää, että on ujo? Se ei tarkoita, että lakkaa taistelemasta vieraiden ihmisten vierastusta vastaan tai että lakkaa uskomasta, että voi oppia viihtymään vieläkin paremmin hieman tuntemattomien ihmisten seurassa. Mutta ehkä on niin, että voisin lakata kyselemästä ujouteni syytä. Hyvästit tälle rimpsulle: Miksi, miksi, miksi.

Keltinkangas-Järvinen näet tuo kirjassaan esiin, että ujous on vahvimmin periytyviä temperamenttipiirteitä. Temperamentti-, ei persoonallisuuspiirteitä. Kirjassa nämä erotellaan seuraavasti:

Temperamentti on persoonallisuuden biologinen pohja, sen raaka-aine. Temperamentti ei sisällä sellaisia persoonallisuuteen kuuluvia ominiasuuksia kuin asenteet, arvot, tarpeet, tavoitteet, hallintakeinot, taidot, kyvyt ja toimintamallit. Minäkuva ja arviot itsestä eivät liioin kuulu temperamenttiin. Synnynnäisestä temperamentista muodostuu persoonallisuus kokemusten, kypsymisen ja ympäristön muokkaavan vaikutuksen kautta.

Keltinkangas-Järvinen myös valottaa, kuinka ujon ihmisen itsetuntoa nakerretaan lapsena helposti syyllistämällä tätä kokemastaan stressistä tyyliin: “No, eihän tässä ole mitään pelättävää! Mukaan vaan!” tai “Katso nyt muita lapsia, kuinka kivaa niillä on. Eikö sinua yhtään huvita mennä mukaan?”

Jos toinen pelkää, on tietysti aivan turhaa kyseenalaistaa tunnetta pelon ollessa akuuteimmillaan. Jos lapsen kontrolli on vielä hyvä, hän vain poteroi pelon sisäänsä ja sanoo itselleen jokaisessa vastaavassa tilanteessa: eihän tässä mitään pelättävää, mukaan vaan. Mutta keho on jäykkä, kämmenpohjat hikiset, eikä varmuutta jankutetusta synny.

Kuinka sitten Keltinkangas-Järvinen ehdottaa tällaisen lapsen totuttamista pelottavaan tilanteeseen? Oikeastaan vastaus on aika helppo - pelosta ei tehdä numeroa, tai pitäisikö sanoa syyllisyyttä tiukkuvaa möykkyä lapsen sisuksiin. Vanhempi tai muu luottohenkilö (myöhemmin varmaankin paras ystävä ja puoliso) seuraa vain ujon kanssa pelottavia ihmisryhmätilanteita lähettyvillä, saatavissa, ja lähestyminen on riittävän hidasta ja varovaista, jotta pelkoa ei ennätä syntyä. Toisin sanoen: tehdään kuten me teimme Nasun kanssa koirakoulussa. Menimme ensin vain kehän reunalle katsomaan, kuinka nuo kaikki pelottavat koirat kulkivat kehää. Nasu tärisi, mutta tottui. Jokaista positiivista, rauhallista lähestymistä ja kiinnostuksen osoitusta palkittiin runsaasti. (Tietenkään en keksi näitä menetelmiä itse - netistä ja kirjastoista löytyy uskomaton määrä hyviä neuvoja, jotka ovat järkeenkäypiä heti, kun lukee perustelut.)

Oikeastaan vasta Nasun kanssa, sen ongelmia työstäessä tajusin, että itsessäni on vähän vastaavia piirteitä. Että toisten ihmisten seura on melko kiinnostavaa, joissakin tapauksissa täysin tyrmäävän hienoa, ja että yleensä kyllä tulen varsin mainiosti toimeen, kunhan ensin onnistun tutustumaan, mutta että ihmisten lähestymiseen liittyy kummallinen, kuristava tunne. Koska eiväthän ne, koska enhän minä, koska eihän - mutta ei mitä? Tunne on puhtaasti fyysinen stressi, kuvottava, vellova paha olo ilman mitään havaittavaa syytä.

Onko syy noissa kehotuksissa nitistää pelko ennen kuin on pelon nitistämiseen mitenkään valmis? Vaikeaa sanoa, mutta muistan kyllä tilanteita, joissa pahastutaan, kun petän luottamuksen, kun en uskallakaan kätellä tai mennä toisten lasten luokse, vaan yritän pönkeä piiloon äidin taakse ja muuttua näkymättömäksi. “Eikös kotona juteltu jo, että kätellään tädit?” Eikö olekin aika tyypillistä, että tässä tilanteessa moni osapuoli kokee turhaa syyllisyyttä - äiti siitä, ettei onnistu kasvattamaan lapsestaan reipasta ja iloista, lapsi siitä, että pettää äidin odotukset. (Enimmäkseen tietysti pettymykset ja etenkin niitä seuraavat syyllisyydet ovat aivan turhia - eihän niistä opita mitään.)

En tiedä, miten äiti on selvinnyt ujouteni kanssa, mutta itse selvisin Nasun kanssa siten, että päätin, että koira on koira ja minä olen minä, eli että meillä on erilaiset intressit ja toiveet, jotka ovat kyllä yhteensovitettavissa, mutta vasta pitkän työstön jälkeen. Kun ihmiset mulkoilivat pahasti raahatessani peloissaan räyhäävää ja hampaitaan väläyttelevää rakkia (useimmat hulluna haukkuvat koirat ovat peloissaan, eivät vihaisia), ei auttanut kuin ajatella, että ne nyt katsovat noin, kun eivät tiedä sen enempää. Eihän Nasu mikään hyvän käytöksen mallioppilas edelleenkään aina ole, mutta ei se enää pelkopurekaan vaan rakastaa ihmisiä, vaikka vieraat koirat edelleen vähän epäillyttävät - sinne saakka, kunnes niiden kanssa on juossut muutaman pyrähdyksen. Totta puhuen, minun suhteeni ihmisiin on vähän samantyyppinen (ja rakastan koiria yhtä varauksetta kuin Nasu ihmisiä). Jos olisin luovuttanut koulutuksessa vaikeimmalla kohdalla ja todennut, etten kehtaa kävellä niin huonosti kasvatetun rakin kanssa (koska on vaikeaa olla tuntematta pahoja mulkaisuja häpeänä nahoissaan - tämä oli paljon suurempi taistelu kuin Nasun kanssa käytävä totuttautumisohjelma), en olisi pystynyt varmaankaan kuin pahentamaan tilannetta.

Keltinkangas-Järvinen on epäilemättä oikeassa siinä, että usein “poorness of fit” on suhteessa vanhempien odotuksiin. Hän käy lävitse, kuinka lapselleen apua hakeneita vanhempia on ohjeistettu kohtaamaan lapsensa temperamentti positiivisesti ja kuinka heitä on neuvottu vahvistamaan positiivisesti oikeansuuntaisia reaktioita sen jälkeen kun heille on perinpohjaisesti selitetty, että lapsen ärsyttävät piirteet eivät ole vain viitsimisestä ja ponnistelusta kiinni. (Lähtötilanteena oli, että vanhemmat pitivät näitä piirteitä “harkittuina ja tahallisina ja ja kyseistä toimintaa heihin suunnattuna kiusana”.) Eikä aina onnistuttu:

Yleisin ohjauksen epäonnistumisen selittäjä oli, että vanhemmat eivät hyväksyneet ohjeita, koska eivät hyväksyneet jotain lapsen temperamenttipiirrettä normaaliksi tai eivät ylipäänsä hyväksyneet, että heidän lapsellaan oli sellainen piire. Heillä saattoi olla aivan toisenlainen kuva siitä, millainen ihmisen pitäisi olla, toisenlainen kuva siitä, millaisilla ominaisuuksilla maailmassa pärjää tai aivan toisenlaiset odotukset lapsensa suhteen. … Joskus vanhemmat saattoivat olla valmiimpia viemään lapsen psykoterapiaan ja hyväksymään psyykkiset häiriöt ongelmien syiksi odotuksella, että lapsi terapiassa muuttuisi enemmän heidän toiveidensa kaltaiseksi, kuin hyväksymään sen, että lapsi kaikkine piirteineen oli normaali ja että heidän itsensä tuli muuttaa suhtautumistaan ja että se olisi “hoito” ongelmien poistumiseksi.

Ei ihme, että vanhemmat kokevat päänkivistyksiä lastensa omituisuuksien suhteen - ympäristö kun aika herkästi leimaa lapsen heidän sellaiseksi kasvattamakseen. On aika vaikeaa seistä tukevasti omilla jaloillaan, lohduttautua lukemalla kasvatusteoriaa (positiivista ehdollistamista) ja ajatella, että haukkukoon koirat, tämä karavaani kulkee siitä huolimatta. Minutkin raahattiin lapsena neurologin pakeille kaikesta siitä jännittämisestä ja muista vanhempiani askarruttaneista piirteistä - onneksi sentään vanhempani ottivat tosissaan neurologin lohdutuksen, että käytökseni oli aivan varmasti normaalin rajoissa ja että eiköhän se siitä vuosien karttuessa.

Muistan edelleen tarkasti kaikkien koulujen ja luokkien alkamispäivät. Paniikin, joka syntyy siitä mielivallasta, että nämä vieraat kasvot ja kehot sullotaan samaan tilaan ja pakotetaan rangaistusten uhalla jakamaan suuri osa ajasta keskenään. Ne kerrat, kun olen päättänyt rikkoa hiljaisuuden ja käyttäytyä kuin joku toinen (ja tuntenut itseni pöljäksi ja epäaidoksi). Myöhemmin: alkoholin, jonka vallassa saattoi äkisti vaikkapa keskustella jonkun pojan kanssa. Raivon, joka liittyi siihen, että tajusi, ettei selvänä uskaltautuisi ikinä samaan, ja myöhemmin, oivalluksen, että jos ihmiset eivät vihaakaan minua kovaäänisenä hölmönä kännissa, ehkä he eivät vihaisi minua myöskään kovaäänisenä hölmönä selvinpäin - siitä huolimatta, että vihaan itseäni kovaäänisenä, kulmikkaana hölmönä.

Sosiaalinen nopeatempoinen aloitteellisuus on, sikäli kun sitä tunnen, klovneriaa. Voin tajuta, että jollekulle sellainen käy luonnostaan, mutta en osaa kuvitella, miltä tuntuisi olla sellainen ihminen. Siihen rooliin voi kyllä pakottautua (nykyään aika luontevastikin), mutta tietoisuus roolista, roolisuorituksesta, ei katoa missään vaiheessa.

Muistan jankuttaneeni, että hei kaveri, et sinä usko mihinkään hemmetin essentiaan, ei ole mitään kiinteitä taipumuksia, älä reifioi itseä. (En haluaisi reifioida itseä edelleenkään, mutta jotkut taipumukset näyttävät kestävän ikuisuuksia.) Älä ainakaan reifioi itseäsi negatiivisesti, et sinä nyt herraparatkoon ainakaan ujo ole! Sinähän pidät uusista mauista, tuoksuista ja liikkumistavoista, et sinä ole estynyt, tulet toimeen ihmisten kanssa ihan hyvin ja pystyt puhumaan vaikka mistä heidän kanssaan… tätä, kyllästymiseen saakka.

Mistäpä olisin tullut ajatelleeksi, ettei ujo tarkoita samaa kuin sosiaalisesti estynyt?

Ujous on siis rajatumpi käsite kuin estyneisyys eli inhibitio. Estyneet lapset ovat myös ujoja, siis varautuneita uusissa sosiaalisissa tilanteissa, mutta ujot lapset eivät välttämättä ole estyneitä, vaan varautuneita ainoastaan uusien ihmisten edessä. Näin siis ujous ja estyneisyys tai sosiaalinen inhibitio, kuten estyneisyyttä tutkimuksissa kutsutaan, eivät ole sama asia, vaikka niitä joskus käytetäänkin synonyymeinä. … ujous ei liity haluttomuuteen olla muiden ihmisten kanssa vaan viittaa käytökseen sattumanvaraisten tuttavuuksien tai vieraiden ihmisten seurassa. On myös osoitettu, että ujouden ja sosiaalisuuden välinen riippuvuus on aikuisilla aika vähäinen, mikä tarkoittaa, että ujo ihminen voi olla tai olla olematta sosiaalinen; nämä asiat eivät liity toisiinsa.

Tavallaan tuntuu aika hullunkuriselta lukea tällaisia asioita kirjasta. Hätkähtää sitä, kuinka joku muu voi tietää, kuinka maailma on. Luultavasti oivallus olisi tullut vuosia aiemmin, jos olisin suostunut ottamaan edes hypoteettisesti kantaa siihen, olenko ujo. Toisaalta on mukavampi työstää pelkojaan ilman hypoteesia, ja todeta sitten lopuksi, että kenties onkin ujo. Aika kätevää: hypoteesi, jota on jo koeteltu, kun se otetaan ensimmäistä kertaa esiin…

Aikuisen ihmisen kohdalla temperamentti auttaa ymmärtämään, miksi jotkut asiat tuntuvat ihmisestä pelottavilta tai stressaavilta, vaikka ne eivät kenenkään muun mieleestä tuntuisi sellaisilta. Tämä tunne ei kuitenkaan määrää ihmisen ratkaisuja. Ujo ihminen ei jätä menemättä uuteen työpaikkaan, vaikka siellä olevat uudet ihmiset häntä miten pelottaisivat, mutta temperamentin tunteminen auttaa ihmistä itseään ymmärtämään, miksi hän kokee asiat tietyllä tavalla. Pelottavilta tuntuvissa asioissa ei ole kyse hänen itseluottamuksensa vähyydestä tai elämänhallinnan puutteestaan vaan hänen yksilöllisestä temperamentistaan.

Olenko ikinä kertonut, kuinka tutulta Näkymätön Tyttö minusta tuntui jo ennen kuin olin tavannut hänet? Kaikki se hermoileminen, se on jotakin sellaista, jota harjoitin aiemmin tuntikausia päivässä (ja harjoitan edelleen, jos erehdyn juomaan kovin kofeiinipitoisia juomia ilman että on joku, jolle voi hurista ja joka voi sanoa, että älä höpsi, tuo on sulle lasten leikkiä, varmasti kaikki menee putkeen). Onneksi iän myötä alan vähitellen tajuta, että keskimäärin selviän tilanteista ihan loistavasti, ja silloin kun en välillä selviä, eivät pöntöt reaktioni sentään mitään katastrofeja aiheuta.

On kyllä aika jännittävää, miten uusien naamojen kohtaamisen synnyttämä epämukavuuden tunne muodostuu ensin elämää dominoivaksi peloksi, uusien ihmisten välttelyksi ja sosiaaliseksi eristäytyneisyydeksi, mutta jossakin vaiheessa, kun ei ole enää ketään, joka syyllistäisi noista reaktioista (ja itsekin on liian väsynyt syyllistämään, siinä vaiheessa), suhtautuminen tuohon pelkoon jotenkin muuttuu - sen alkaa nähdä jotenkin huvittavana, jonakin, jonka ei tahdo antaa pilata tilanteita jo etukäteen asenteelliseksi kotiin jäämiseksi jähmettymällä. Epämukavuuden tunteen panee merkille, sivuuttaa, etenee. Ei se katoa, mutta ei se enää oikeastaan haittaakaan kauheasti.

Niinpä tänään minua jännittää turkasesti mutta samalla kutkuttaa lupaavasti, koska kylään tulee ihminen, jonka olen nähnyt aika ohimennen kaksi kertaa ja joka on Tonsatin ystävä. Olen tehnyt yrttiteestä jääteetä valmiiksi kannullisen ja tarjottavaksi on riisikakkuja, oliivitahnaa ja avokadoa. Pesimme ikkunatkin, joten katu fasadeineen näyttää taas valoisalta ja siistiltä raparoiskeisen sijaan. Katastrofeja ei ole havaittavissa, ja voi jopa toivoa (ei vaatia), että olisi ihan hauskaa -

On eri asia päästä eroon ujouden tunteesta kuin siitä seuraavasta käytöksestä. Ujouden yli ei tarvitse päästä. Se on pysyvä piirre eikä sen kummempi tunne kuin surullisuus tai vihaisuuskaan. Ujouden mahdollisista käyttäytymisseurauksista sen sijaan tulisi päästä eroon, niin etteivät ne haittaa liikaa ihmisen elämää. Se, että ihmistä ujostuttaa, ei häntä haittaa, mutta se haittaa, jos häneltä jää hauskoja asioia tekemättä ujouden takia.

Oikeastaan tätä kirjoittaessa tulee aika toiveikas olo.

Ukkonen kestää pitkään, pieni huone välkkyy sen tahdissa. Ja rauhallinen päivä, hiljainen ilta kirjastossa. Kävelemme työkaverin kanssa tämän ovelle, hän toivottaa hyvää kesää, ei ensiksi tahdo muistaa, että näemme jo maanantaina kirjallisuuspiirissä. On kai lämmin, mutta värisen edelleen villahupparin sisässä.

Sitten tulee helle tai jotakin sinnepäin, ja juuri sinä päivänä, kun kummallakin on työstä vapaata. Palstalle on otettava mukaan vähintään litra nestettä ja sormiruokaa. Ampiainen on rakentanut tarvikelaatikkoon kolmannen ja neljännen pesän, jotka kokevat saman kohtalon kuin ensimmäinen ja toinenkin. Kasvuharsossa telttailevat krassit ja parsakaalintaimet näyttävät tuuheilta ja hyvinvoivilta. Raparperin varret käyvät yhä määräisemmiksi. Kun poistaa kasvuharson punapellavalta, voi havaita muurahaisten polun, joka on kaivettu saveen ja jossa kuhisee kaksisuuntainen virta. Räksän poikanen on lennähtänyt puusta ja seuraa emoaan kirjavine rintoineen, huutaa tältä yhä paksumpia matoja, yhä nopeammin. Lopulta emo lennähtää palsta-alueen toiseen laitaan ja poikanen jää hyppimään onnettomana marjapensaiden juureen.

Palaamme kaupunkiin raitiovaunulla, pohkeet paksussa savessa, hedelmäpussista valkosipulinversoa ja hyvänheikinsavikkaa tursuten. Pääskyset risteilevät ilmatilassa, puolikkaatkin pilvet ovat kadonneet. Linssi-vastapoimittumuhennos nostaa hien pintaan. On mentävä ulos! Sisällä on kuuma! Äkkiä aiemmin tyhjät portaat täyttyvät istuskelijoista, puistossa on monta vilttiä. Kissoja, koiria, sattumalta kaksi ystävätärtä. Saamme liittyä seuraan, saamme jopa kiinalaisen noutoaterian jäänteet. Harmaa kolli leopardivaljaissaan niittää nurmikkoa yksitotisesti, vilkuilee välillä koiria ja lintuja.

Kun aurinko laskee, kaupunki kylmenee. Ihokarvat käsivarsissa punkeavat pystyyn. On sullottava laukkuun takaisin huopa ja kone, nostettava kissa syliin ja taivallettava kaarevaa kujaa takapihalle, sormeiltava avain toisen taskusta, avattava takaovi. Sisällä on edelleen reippaat kolmekymmentä astetta, mutta olemme avanneet yhden suurista ikkunoista. Arabianjasmiini kurkottelee ulos.

Kenties yö hiipii sisään yhtä viileänä kuin talviyöt patterittomassa taloudessa. Viisitoista astetta, raajat tiukasti peiton alla ja ehkä pipokin päässä, on mukavampi nukkua kuin kolmessakymmenessä. Lehtensä kuumudessa liiskannut kahvikin alkaa näyttää yön tullessa toiveikkaalta, uskaltaa taas kannatella itseään pelkäämättä kuoliaaksi haihduttamista.

Postikin on vaihteeksi mukavaa: töistä suuret lomarahat, sähkön tasauslaskun summa miinuksilla. Kulutamme ilmeisesti noin puolet siitä, mitä tämän kokoisessa asunnossa normaalisti kulutetaan. (Minusta tuntuu silti siltä, että kokkaan ja pyykkään alinomaa, ja imurikin jylisee pari kertaa viikossa. Mihinhän ihmiset noin normaalisti sähköä kaatavat? Ja jos keskitaso on kahdesti enemmän, on varmasti paljon niitä, joiden kulutus on meidän kulutukseemme nähden nelinkertainen… Ja silti esimerkiksi pakastinkaappini on vain B-tasoa energiankulutukseltaan, eli kiristämistä olisi edelleen mahdollista harjoittaa.)

Kurpitsantaimien lehdistä puuttuu kissansuun kokoisia haukopaloja, mutta muuten taimetkin voivat paksusti. Viikonlopuksi on luvattu kylmää yötä, joten kenties viivytän taimien muuttoa palstalle vielä ensi viikkoon. Kunhan nyt karaistuvat ensin tuuletusparvekkeen tuulissa. Olen dyykannut roskiksesta niiden ulkoilua varten lautaisen hedelmälaatikon ja kirjoittanut siihen huoneistomme numeron, jottei mitään epäselvyyttä taimien kodista syntyisi, ja jotta joku valittaa halutessaan osaa valittaa oikealle ihmiselle - rapun alatasanteen yleiset uhkauskirjeet tuntuvat näet aina yhtä käsittämättömiltä.

Saan kaksi kutsua - työhaastatteluun erästä unelman kuuloista keikkaduunia varten (pitäisi kyllä kai jo alkaa hahmottaa, ettei unelmaduuneja ole, mutta en voi mitään sille, että olen aika levoton siitä, ettei mikään vain mene tämän suhteen pieleen; ystäväkin sanoo puhelimessa, että sehän olisi ihan sua, ihan noita sun juttuja; sitäpaitsi kesäisin tuppaa kulumaan rahaa, vaikka vihannekset onkin jo maksettu kevään palkoilla siemeniä ostaessa) ja tapaamaan yhdeksänkymppistä puutarhahullua, auttamaan hänen puutarhansa kevätkylvössä.

Eikö ole kummallista, kuinka lämpötilan nousu saa aikaan joka ikinen vuosi sen, että kaikki sujuu? Tässä lauseessa annan itselleni luvan käyttää jokainen- ja kaikki-sanoja, en vain jaksa suutahtaa moisesta laiskuudesta ja myhäilystä. En, koska on niin ihanan lämmin!

Kesä ei yllätä, mutta muut asiat kyllä. Ajamme junalla Malminkartanoon, joka näyttää kirkkaana kevätpäivänä aivan toiselta paikalta kuin syksyn harmaudessa, aamutuimaan. Tonsatin kummitäti, joka on yhtä kasvihullu kuin minä (ja kohta myös Tonsatti), asuu tuossa lähiössä. Kun kävelemme kylänraittia junatunnelista lähiökotiin, mieleen tulee lähinnä elokuvaa varten rakennettu lännenkylän kulissi.

Baarin edustalla on esimerkiksi paalut, joihin voisi sitoa hevosen pitkän tai terävän ajaksi.

Kun myöhemmin, taimia jo hieman kurkisteltuamme ja ruokailtuamme, lähdemme kohti heidän viljelypalstojaan jalan, sujahdamme lännenkylän kulissin taakse. Tai oikeastaan matkaamme pitkin sisäpihojen ketjua, ylitämme kävelypolkuja ja päädymme yhä uusille korttelipihoille, joissa koristepuut kukkivat ja lapset ovat levittäneet vilttejä nurmelle. Ja kun sukellamme raitille korttelipihoista idyllisimmästä, astumme lännenkaupungin kulissin lävitse.

Kulissia ei tietenkään enää tämän jälkeen pysty tarkastelemaan kulissina. On ällistyttävää, miten pieni retki vieraassa kaupunginosassa saattaa muistuttaa siitä, että se, joka havaitsee vain pintaa ja puhuu vain pinnoista, ilmaisee lähinnä kyvyttömyyttään ottaa selvää. Usein ympäristöt avautuvat vasta paikallisen kanssa kulkiessa, antaessa tämän puhua omia tarinoitaan. Tällä retkellä kuulemme muuttopuuhista malminkartanolaisittain, oven taakse palautuvista unohtuneista leluista ja aiemmin rotuennakkoluuloisesta isästä, joka mieltyy pakon edessä somalivävyynsä.

Kuljemme aseman luokse. Betoniin on maalattu puita. Seinämaalaavia koululaisia on ohjeistettu, etteivät maalaukset saa kuinkaan näyttää graffiteilta. Eikö olekin kulttuurisesti kiinnostavaa, kuinka seinämaalaaminen sallitaan, muttei sen uusia trendejä, sen nokkeluutta uusien tekniikoiden ja uudenlaisten maaliruiskujen hyödyntämisessä? Minusta näyttää aivan siltä, ettei suomalainen kulttuuri ole lainkaan niin moderni kuin toisinaan annetaan ymmärtää.

Pujahdamme poluille, kuljemme kukkivan omenatarhan jäänteiden ohitse. Tarhaa on edelleen melkoinen niityllinen jäljellä, vaikka puut onkin aidattu käyskentelijän ulottumattomiin ja osa tarhasta on jyrätty asutuksen alle. Kukkivaa tarhaa katsellessa mieleen tulee kaksi kirjaa: Kirsikkatarha ja toista maailmansotaa ennen julkaistu, omenoista omavaraisen Suomen oppaaksi laadittu Omenanviljely. Omavaraisuudesta ei kai enää puhu juuri kukaan?

Mätäjoen ylittävälle sillalle laskeutuvaa tietä reunustaa rehevä lehto. Tonsattikin puhuu, vertailee kasvillisuustyyppejä. Ja on oikeassa: kyllä eteläiset lehdot ovat toista kuin sisämaan kankaat. Vaikka onhan Savossakin kauniita, reheviä lehtoja. (Muista maakunnista en osaa sanoa.) Joka puolella leijuu siemennöftää, joka tuskin voi olla vielä poppelista. Haavan olemme nähneet siementävän päivä, pari aiemmin, mutta haapoja ei täällä näy. Joen varressa paljastuu, että nöftä on peräisin pajuista. Silkkiset, ohuet ja lyhyet kuidut tuntuvat hyvältä ihoa vasten, mutta kuinka kehrätä niistä vaate? Villaan sekoitettuna? Ja olisi sekin näky, kun huovutettu, kauan kuivuva talvikinnas alkaisi versoa pajunitua…

Palsta-alue on viehättävä tavalla, jota kaupunkimainen maisema ei tavoita. Kuka haraa tai kääntää maata käsivoimin, kuka silpoo juolavehnät pahanhajuisella jyrsimellä. Raparperit muhkeutuvat oikein silmissä, nurmea kävellessä kotilot roksahtelevat rikki kengänkannan alla. Pienen matkan päässä on pelto ja voikukkaa täynnään oleva hevoslaidun.

Koetamme tunnistaa linnut laulusta, mutta eihän siitä mitään tule ilman Karria. Marjalude sen sijaan särähtää Tonsatin kädelle. Hupaisa ötökkä: Vanhemmat ihmiset sanovat sen maistuvan kamalalta. Jotkut heistä eivät siedä lehtikorianteriakaan, koska se tuo luteen maun kielelle. Minusta taas lude maistuu satunnaisena haukkopalana lehtikorianterilta. Mustaviinimarjaa ja korianteria, ei lainkaan hassumpaa. Sääli luteelle, tietysti. (Joskus tuntuu siltä, että itseni ikäiset tai nuoremmat trendikokkaajat eivät edes älyä, että korianteri voi reseptissä tarkoittaa myös korianterin kuivattuja, herkullisia siemenkotia. Tai ainakin harvalla on taju siitä, miten nämä kaksi perin erilaista korianteria liittyvät yhteen.)

Lähdemme takaisin kivikaupunkiin tulevaa kesää korissa. Korin sanka on rikki, joten olen tunkenut sen vain kovikkeeksi vietnamilaisen kantolaukun pohjalle. Jättikurpitsat kohottavat niinikään jättimäisiä sirkkalehtiään, fenkolin taimet nuupottavat. Monenlaiset basilikat tungeksivat tiiviinä mattoina.

Vastavierailusta Annalan palstan laidalle on jo sovittu, vaikka olen unohtanut mainostaa, että siinä ihan vieressä on Helsingin perustamispaikka. Ikään kuin osaisimme sitä viisaastikin esitellä. Ja ikään kuin se olisi kiinnostavampi kuin aalloiksi työstetty savi.

Kuljeksimme festivaalialueella, jossa olen monesti ollut ympäristöjärjestön kojulla, saanut päänsäryn jyskeestä ja vilinästä, koettanut ojennella esitteitä ja tajunnut, että suurinta osaa kiinnostavat juuri ne projektit, joissa en itse havaitse viehätystä. Laskenut sen ei-kenenkään syyksi. Maailma on sellainen.

En tahdo mennä kojuille, esittelypöydille. En, kunnes näen Palladiumin myyntipöydän. Pyyhkiydymme sen luokse. Diane di Priman runot olisivat siinä… niitä ei ole esimerkiksi yliopiston kokoelmissa lainkaan, mikä melko selvästi osoittaa kokoelman puutteellisuuden. Kenties beat ei jotenkin iske yliopistoon kaikkine elitismikritiikkeineen ja hieman naiiveine vallankumousromantiikoineen? (Minustakin nuo käyvät ymmärrettäviksi lähinnä globaalin ekologisen tilanteen takia.)

“Mikä koju tämä on?” kysyy Tons. “Palladium… se on semmoinen yhden miehen kääntämö, kustantamo ja kirjapaino. Kai ainoa Suomessa.” Mitenkä selittäisin hypnopolitiikan nopeasti? Silmäilen vielä di Primaa, mutta ajattelen taas, että kirjan paperi on tehty puista. Liukenemme.

Mutta kun puhun Palladiumista vielä parin kojun päässä eikä vetoomusten allekirjoittaminen ole vienyt di Primaa päästäni, Tonsatti ehdottaa, että minun pitäisi ehkä ostaa se kirja. Epäröin vielä hetken, mutta sitten käännymme takaisin. Nostan yhden kappaleen Vallankumouksellisia kirjeitä pöydältä, kaivelen rahaa lompakosta ja ojennan setelin J.K. Ihalaiselle. Tuntuu kummalliselta: Luulen, että Ihalainen suhtautuu rahaan yhtä epäuskoisesti kuin itsekin teen. Samalla saan tilaisuuden kurkistaa tuon mielestäni Suomen parhaan runoilijan ja kulttuurintekijän silmiin. Ne ovat äärimmäisen lempeät, en oikein keksi muuta adjektiivia. Lempeät sillä tavalla kuin itsensä reunoille ajaneiden, melkein kaiken läpi kulkeneiden ihmisten silmät ovat. (Muistelen erästä koditonta Lontoossa; puhuimme hänen kanssaan elämän tarkoituksesta muutaman tunnin ja päädyimme siihen, ettei mitään valmista suuntaa ole, vaikka monet niin kuvittelevatkin - hänellä oli hieman samanlaiset silmät. Aivan toisenlaiset silmät kuin vaikkapa sillä kodittomalla, joka dyykkaa takapihamme roskista - sillä miehellä on villit lokinsilmät.)

Vasta kun olemme kulkeneet festivaalialueen toiselle laidalle, muistan äkisti, että kyllähän Tonsatti toki tietää, kuka J.K. Ihalainen on. “Se mies Palladiumin kojulla, jolle maksoin, oli J.K. Ihalainen”, totean. “Mulle tuli nyt vasta mieleen.” Tonsatti hätkähtää: “Ai tajusit vasta nyt?” Selitän: “Ei, ei kun tajusin vasta nyt, että kyllähän sä sen tiedät.” (Totta puhuen Tonsatti osaa lausua J.K. Ihalaista ulkoa paremmin kuin minä - se johtuu varmaankin siitä, ettei hän ole pilannut päätään niin monilla runoilla kuin minä.) “No voi, sillehän olisi voinut heittää lähtiessä, et pysy sähkössä.”

Kävelemme hiljaa vilinän keskellä. Niin, mikäpä olisi paras tapa osoittaa kunnioitusta suullisen kulttuurin mallisen runouden runoilijalle, ellei sitten tämän runon lausuminen ulkomuistista?

Kotona luen kirjan yhdeltä istumalta ja tunnen tyytyväisyyttä, että hankin sen. Kertakaikkisen tarpeellista tavaraa:

me olemme kaikki pulassa
ei tule riittämään
cadillacia ja 40 tuhannen dollarin taloa
kaikille
maapallo ei yksinkertaisesti
kestä sitä.

Mitä tulee riittämään
ruokaa on tarpeeksi
“perustarpeita”, ylellisyydet
heitettävä yli laidan

jopa köyhimmät meistä
joutuvat luopumaan jostain
elääkseen vapaina

Vahvaa, lääkärin määräämää kortisonia saa töpöttää käsien mätärakkuloille vain viikon kerrallaan. Kun viikko kuluu umpeen, ihottuma rehahtaa aivan järkyttäväksi. Jo sulkeutuneet saumat syöpyvät uudestaan auki ja kihiseviä pustuleita nousee yhä salaperäisesti kuin sieniä syyssateen jälkeen. Masentaa, koska olen laittanut kaikki elämäntapani taas remonttiin saadakseni käteni pysymään työkuntoisina. Se tarkoittaa: Olen karsinut ruokavaliostani kaiken, jonka tiedän ikinä kutittaneen minua, avanneen suun limakalvot lapsuuden pahimpina ihottumavuosina. Se ei tarkoita vain kypsentämättömiä tomaatteja ja kiivejä, vaan myös kauraa lukuunottamatta kaikkia kotimaisia viljoja (vaikka keliakiatesti onkin aina näyttänyt negatiivista, ne saavat minut kutisemaan ja suun rakkuloille), tuoretta porkkanaa, perunaa (se kutittaa taipeita aina), omenaa ja sitruksia. Juon gefilusmehua ja syön psylliumkuitua kerran päivässä.

En tietysti odotakaan mitään ihmeparantumista, mutta silti mokoma kipeä käsi-ihottuma masentaa. Ja millä ihmeellä pidän sen kurissa viikon, mietin, viikon, jonka jälkeen voin palata vahvaan kortisoniin? Iho on täynnä riekaleita ja ammottavia viilteitä. Ehkä aaloe hieman auttaisi edes vain vähän oirelevan ihon parantumista, ja ainakin kosteuttaisi kortisonin ohentamaa paperi-ihoa, ajattelen, ja ostan pullon kylmäpuristettua aaloegeeliä.

Kun levitän geelin ensimmäistä kertaa, rakkulat pienentyvät ja tulehduksen punoitus häviää haavojen reunoilta. Ja mikä tärkeintä: kutina lakkaa. Ensiksi laitan tämän kosteutuksen piikkiin, mutta nyt pari päivää aaloeta siveltyäni en oikein enää tiedä, mitä ajatella. Välillä mätärakkulat alkavat kohota, mutta laskeutuvat kiltisti heti, kun levitän aaloeta. Haavat umpeutuvat, ja vaikka iho on edelleen kortisonin jäljiltä ohut, se ei kinnaa kuivuuttaan. On vaikeaa käsittää, kuinka se, mihin vahva, ihoa ohentava kortisoni ei tehoa, rauhoittuu ilman reseptiä luontaistuotekaupassa myytävällä geelillä!

Koska olen lukenut paljon plasebovaikutuksesta, ja toisaalta tiedän suhtautuneeni kortisonin parantaviin ominaisuuksiin toiveikkaammin kuin aaloeen, jota ostan lähinnä kun-ei-muutakaan-voi -hengessä, minun on tietysti aivan pakko mennä retkeilemään lääketieteellisiin tietokantoihin. Eihän se nyt käy, että aaloe näyttää auttavan ihottumaani, sille on löydyttävä tieteellinen todistuskin! Kaksoissokkotestit! (Huvitun reaktiostani ehkä enemmän kuin olisi tarpeen.)

Jotakin tukea löytyykin; ainakin aaloen parantavista mekanismeista on olemassa selityksiä eikä se näytä sopivan kaikkiin iho-ongelmiin:

Aloe is used in the treatment of wounds, burns, radiation burns, ulcers, frostbite,
psoriasis and genital herpes. The healing properties may be attributed to
antimicrobial, immune-stimulating, anti-inflammatory and anti-thromboxane
activities. Allantoin has also been shown to stimulate epithelialisation and acemannan
has been shown to stimulate macrophage production of interleukin 1 and tumour
necrosis factor, which is associated with wound healing (Liptak 1997).

The effects of aloe gel applied to skin following dermabrasion in humans has been
more controversial, with some patients responding well (Fulton, Jr. 1990b) while
others have had severe adverse reactions including burning sensations and dermatitis
(Hunter & Frumkin 1991).

Although most reports suggest that aloe gel enhances wound healing, one study found
it actually slowed healing after Caesarean delivery (Schmidt & Greenspoon 1991). Lähde

Varsinaista tukea ekseeman paranemiselle ei löydy kuin yhdestä netistä löytyvästä artikkelista, joka on melko perusteellinen joskin populääri ja aloeta tutkivan lääkärin kirjoittama.

Eipä kai auta kuin nielaista se tosiasia, että aaloe tepsii toistaiseksi ihottumaani erittäin hyvin, vaikka mitään kovin tarkkaa kuvausta sen vaikutusmekanismeista ei olekaan, vaan artikkelit liikkuvat spekulaation ja spekulaatioiden varovaisen poissulkemisen tasolla. En ainakaan osaa muutenkaan selittää sitä, että kohoavat ärsytysrakkulat (esimerkiksi käsien pesun yhteydessä) talttuvat aaloegeelillä. Ihottuman yleiskuntoon toki vaikuttanee sekin, että olen karsinut ruokavaliostani pois kaiken minua ikinä ärsyttäneen. (Kummallista tai ei, vatsakivut ovat samantien kaikonneet.)

Joskus atopian kanssa eläessä tuntee itsensä puolittain paranoidiksi, kun allergiatestit näyttävät nollaa ja silti keho reagoi johonkin aineeseen voimakkaasti toisinaan, toisinaan ei. Onko allergiareaktio vain plaseboa? Toisaalta, miksi sitten tuo plasebo on alkanut jo iässä, jolloin ei osaa puhua - tuskin sen ikäisenä vielä spekuloidaan, että tuo tomaatinviipale saattaisi olla vaarallinen. Myös se, että toisinaan vaste syntyy voimakkaana, toisinaan puuttuu, on jotenkin hämmentävää. Pystyn esimerkiksi syömään kyllä leipää tai perunoita muutaman kerran viikossa oireilematta, mutta jos syön leipää tai perunoita päivittäin, kutisen niin, etten saa unta, ja pidemmällä aikavälillä ihottumakin puhkeaa käsiin. Toistaiseksi olen vain vielä hieman kiukkuinen itselleni siitä, että olen lipsunut jo ennen Italiaa ja etenkin Italiassa leipä- ja pastapitoiseen ruokavalioon; olisihan minun pitänyt tietää, mitä siitä seuraa. Mutta kun oireet ovat pysyneet kauan piilossa - enhän yksineläessä syönyt leipää muulloin kun silloin, kun minulla kävi vieras, enkä perunoita ollenkaan - sitä käy varomattomaksi ja ajattelee, että kas vain, iho on lakannut temppuilemasta. Olen terve!

Mutta ei kukaan ole terve sillä lailla, että olisi olosuhteille kuuro.

Atopia saa minut ajattelemaan elämää etupäässä olosuhteina. Siten en osaakaan ajatella, että esimerkiksi tunteella olisi kohde (että olisi erillinen mieli ja erillinen kohde ja jokin tunteeksi nimettävä selvärajainen mielen tila) vaan että tunteellakin on olosuhde, kokemuksen koko horisontti. (Lasken kokemukseksi myös sen, mitä en rekisteröi tietoisesti - jokinhan pitää huolta siitä, että osaan esimerkiksi kävellä, koska en sitä varmaankaan tietoisesti käskyttäen osaisi.) Musiikki ja siihen liittyvä tunnekokemus ei sikäli näyttäydy minusta mitenkään ongelmallisena asiana. Tarkoitan todellakin musiikkiin liittyvää tunnekokemusta, ei: sen aiheuttamaa / siihen kohdistuvaa; minä olen musiikissa (vaikutan kokemukseen esim. erottelukykyni osalta) ja se minussa (vaikuttaa kokemukseen esim. olemalla duurissa tai mollissa) tai ehkä yksinkertaisemmin sanottuna: Olosuhteet ovat sellaiset, että minun on vaikeaa sanoa, missä tajuntani loppuu ja melodia alkaa. Tai missä tajuntani alkaa. En usko koskaan havainneeni tajuntaani olosuhteista irrallaan. Tai tunnetta - tunteen nimeäminen on verbaalista väkivaltaa. Sitä tehdään silti, koska sillä on funktionsa. On huomattavasti helpompaa sanoa, että tulin surulliseksi kuunnellessani hautajaismarsseja kuin kuvata yksityiskohtaisesti koko tilanne, äkisti purkautuvat muistoryöpsäytykset ja puristava tunne, joka estää loogisen päätelyn vain vähäksi aikaa, kunhan tunnettaan ei päästä asenteeksi. (Asenne sen sijaan on jotakin joka kohdistuu, abstraktio jostakin jo menneestä tunteestä, kivetetty, kohdistettu, reifioitu tunteen irvikuva. Oikotie, jälleen. Luontumus, joka vahingolliseksi osoittautuessaan on hyvä huomata opituksi ja siten purettavissa olevaksi.)

Mutta takaisin kehoon.

Olosuhteet ovat käyneet sellaisiksi, että ihottumani osoittaa parantumisen merkkejä. Ja vaikken tarkalleen osaakaan yksilöidä, mistä toimenpiteistä tämä johtuu, ilahdun. Ei ole vastuullani järjestää kaksoissokkotestejä enkä ole oikeastaan edes kovin kiinnostunut tulosten sovellettavuudesta laajoihin ihmismassoihin tai edes tulosten tilastollisesta pätevyydestä. Riittää, ettei käsiin satu kaiken aikaa. Enkä suoraan sanottuna usko, että kukaan käsien märkiessä ja kutistessa, silminnähden infektoituneena, jättäisi käyttämättä jonkun hyväksihavaituista keinoista vain siksi, että keinot pitäisi testata yksi kerrallaan tietääkseen, mistä niistä tarkalleen on kyse. (Etenkin kun ihotautilääkäritkin ovat usein solmussa ihottumien täsmällisen määrittämisen kanssa: äidin sääri- ja jalkapohjahaavan diagnoosiin tarvittiin kokonainen leegio ihotautilääkäreitä, viljelyitä, erilaisia salvoja - ja toive, että tuo salaperäinen hirvitys talttuisi eikä enää ikinä uusisi, koska lopulta kellään ei ole käsitystä siitä, mikä salvoista sai aikaan ratkaisevan käänteen parempaan ja mistä edes oli kyse.)

Käsien kivuttomuus tarkoittaa, että voin taas tiskata, imuroida ja kitkeä (toki likahommat hanskat kädessä, mutta kuitenkin). Että voin tulla iloiseksi, tyytyväiseksi, kokea saavani jotakin aikaan. Ei tarvitse vain murehtia ja tuntea itseään rasitteeksi (kuten lapsena, kun ihotautilääkäri kielsi ehdottomasti paitsi kaiken hauskan, myös kaikki kotityöt, hanskat kädessäkin). Ulkona on kesäntapainen, tai kesän alun tapainen, jotakin sellaista. Pääskyset syöksyvät taivaalla, öiksi toivotaan sadetta. Voin silittää rakastani ilman, että nahkariekale tarttuu parransänkeen ja repäisee mukaansa kappaleen ihoa rakkuloiden päältä, verekseltä.

Hyväntuulisen olosuhteen etuja ei käy kiistäminen.

Eivät vain ihmiset ja eläimet palaa. Myös jokin musiikki tai elokuva saattaa palata, kun sitä on jo lakattu odottamasta takaisin.

Kun olen lapsi, yhdellä Sonyn kuusikymmenminuuttisista kaseteista on NAPOLILAISLAULUJA (isän käsialalla). Vahvistin on se sama, joka on minulla nyt. (Olen ehkä maininnutkin, ettei minulla ole juuri mitään uutta kotonani. Ostettukin on käytettynä ostettua. Sillä tavoin koti näyttää kodilta, ei Ikean mainokselta tai sisustuslehden sivulta. Vaikka tietysti puolisojen hermot palavat tuon tuosta lipastoon, jonka laatikkoja ei oikeastaan voi vetää, koska isoäidin puusepäntaidot eivät kenties oikein riittäneet moiseen taidonnäytteeseen…) Toisella puolen on GABRIELLA FERRI samalla käsialalla. Ja nauhalla, hieman venyneellä, ovat laulut.

Vai ovatko? Missä musiikki on? Onko se vasta, kun se kuullaan? Onko missä edes oikea kysymys musiikille, kun sitä ei parane mielestä tai merkityksestäkään kysyä?

No mutta, sen voi ainakin turvallisesti sanoa, että laulut on säilötty tuolle nauhalle. Luvattomasti, niin kai, isä on äänittänyt ne radiosta. Kaikki niin kai silti tekevät, säilövät musiikkia muovikoteloiduille kasettinauhoille. Kun kasetin työntää soittopesään ja painaa pesän kiinni ja nuolta, huoneen täyttää ääni, joka on taltioitu jossakin muualla, kuljetettu jossakin muodossa Italiasta Suomeen, soitettu radiossa ja äänitetty siitä. Äänen tahtiin on hyvä laukata nelinkontin plyyshimattoa ympäri höyhentöyhtö päähän viritettynä, karahtaa takajaloilleen tai pyörittää eturaajoillaan metsästä löytynyttä hylättyä palloa. Välillä voi olla elefantti. Sille jo takamuksillaan istuminen kädet anna keksi -asennossa on temppu.

Aplodit pitää kuvitella, mutta se ei ole ongelma. (Vaikeampaa on kuvitella, että olisi joku, joka ei kuule aplodeja leikkiessään sirkusta.)

Myöhemmin isä soittaa samaa musiikkia. Äiti vetää keittiön haitarioven kiinni. Ovi ei pidä ääntä lainkaan. Äiti huokaisee, syventyy tarkemmin Voi hyvin -lehteen. Isä makaa sohvalla, tekee ristisanaa. Haukkotelee, pesee hampaat, menee nukkumaan. Kasettisoitin on siitä kätevä, että musiikki sammuu itsestään puolen tunnin kuluessa. Sitten kuuluu vain vaimeaa särinää.

Isä siirtyy kauemmas murrosiän tultua huoneistoon. Hän ei vain lakkaa halaamasta, ehei. Riitelemme kunnolla sen jälkeen kun olen äänittänyt sirkuskasetille hittilistaa, jonka juontajalla on raivostuttava taipumus äkisti hiljentää alkusoittoa ja laukaista vielä yksi mauttomuus. Riita sujuu suunnilleen tähän malliin: miksi juuri tämä kasetti, se oli siinä esillä, miksi äänitit ylipäänsä, ette anna mulle rahaa ostaa musiikkia josta tykkään, antaisin jos kuuntelisit hyvää musiikkia, meillä on erilainen maku, sinulla on vielä lapsellinen maku tuo on vain paskaa, ei ole, onpas, ei ole, onpas, ja niin edelleen. Kaikki tuntevat itsensä väärinymmärretyiksi, myös äiti, joka avaa haitarioven ja kysyy, emmekö voisi suhtautua toisiimme tosiaankaan yhtään positiivisemmin, ja jolle sanotaan ainoana yksimielisyytenä, että EMME. Olen liian kiukkuinen siitä, että saan soittaa musiikkiani vain vanhempien ollessa pois kotoa tai korvalappustereoissa. Isä taas saa raiuttaa musiikkiaan ihan koska tahansa ja pienessä huoneistossa se kuuluu korvalappustereoiden äänen lävitse, ellei sitten omaa musiikkia käännä niin kovalle, että kyse on pikemminkin kipuaistimuksesta.

Hänen musiikkiaan ei voi edes haukkua, koska se on minustakin ihan hyvää - seikka, jota ei passaa mainita ystäville, jotka saavat runsaasti viikkorahaa, jonka tuhlaavat levyihin. Kuinka ärsyttävää! Isä saa määräillä ja haukkua musiikkiani paskaksi, enkä voi sanoa mitään takaisin.

Luen vasta myöhemmin esitteen, jossa ehdotetaan todella nerokasta ratkaisua tällaiseen negatiivisuuteen: aina voi kysyä, miksi sinä noin sanot, etkö tajua, että minulle tulee siitä paha mieli, vai haluatko kenties, että niin juuri käykin. Ja jos haluat, miksi ihmeessä. Luulenpa, että helposti tulistuva ja silloin melkein mitä hyvänsä sanova isä olisi tuosta rauhoittunut. Eiväthän vanhemmat pahaa tarkoita, heitä vain hermostuttaa, kuten lapsiakin, olla ahdettuna pieneen asuntoon sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa he eivät ole valinneet elävänsä.

Erään ystävän isä on töissä Ylellä, ja isä palaa yhä uudelleen varovaiseen keskustelunavaukseen siitä, saisikon Ylen arkistoista lainaksi Ferrin napolilaislaulut, jotka tuhoan musiikilla, jota en enää vuodenkaan päästä siedä. Välitän toiveen ystävälle, mutta en ole kai tarpeeksi määrätietoinen, sillä mitään lainoja ei synny.

Käyn Italiassa vielä kahdesti onnettoman nauhoituksen jälkeen, mutta en näe missään Gabriella Ferrin levyjä. Amazon.comissa on joitakin levyjä, mutta ei napoletan songsia. Vasta tänä keväänä Roomassa onnistaa. Kääntelen cd-koteloita, joissa missään ei lue mitään Napolista tai sen lauluperinteestä. Mutta yhdellä levyistä on Marechiaro, joka sanana kolahtaa yhteen kuulomuistoni kanssa. Paisuva, värisevä ääni, pitkittynyt maaaaaaaaarehiaaaaaro ja sitten musiikin vilistäminen häpeämätöntä hiirenpolkkaa. Tämä se on, päätän.

Vasta kotona, kun tungen ceedeen tietokoneen sisään ja musiikki täyttää huoneen, tajuan ikävöineeni itsekin näitä lauluja. Kyllä, ihminen voi ikävöidä tietämättään. Häneltä puuttuu avain johonkin kokemukseen, jonkun ajanjakson olemukseen. Kummallista, kuinka noiden muistojen (jotka kai ovat suurinpiirtein yksityisintä, mitä ihmisellä voi olla, ainoa omaisuutemme kehon lukittujen ovien käytäviin säilöttynä) avaimet ovat aivan yleisesti myynnissä, eivätkä edes mitenkään hintavat.

Kuinka kodikkaalta tuntuukaan maata sängyssä silloin kun on sairas, maata, kääntää kirjansivua kipein, ihottumasta auki olevin sormin, kuulla Gabriella Ferrin laulavan. Täksi illaksi olisi ystävän työhuoneen avajaiset, mutta oloni on eilisestä jalkeillaolosta (istutin krassit ja taimitorilta ostettuja yrttejä, ja sitten keksin vielä, että tahdon nähdä tuomet joenrannassa kyllä-minä-jaksan, ja kävelimme ehkä viitisen kilometriä tai ainakin se tuntui viideltäkymmeneltä - pakaralihakseni kramppasivat täysin) edellen niin uupunut ja viluisa, että taidan vetäytyä kotiin, peitteisiin, kuuntelemaan Gabriella Ferriä.

Musiikki kantaa sisällään tunnun plyyshimattoon osuvista rystyskavioista ja polvikavioista, ystävän nuljuvan painon ristiselän päällä, ja sen räjähtävän riemun, jonka töyhtöpäinen poni kokee karahtaessaan takajaloilleen. Sahajauho leijuu, samettiin on piirtynyt edellisten saumankohtien jälki, tarkasti katsoen poneilla on lyöttymiä, mutta valokeilassa kaikki näyttää hyvältä. Pari paljettia, höyhenet. Ja samalla, Napoli: funikulaarien suuaukot, väentungos hämärällä kujalla, pimeän myötä autius. Vaaleana leijuva, horisontistaan taivaaseen sulautuva meri, tulivuoren siluetti. Nainen joka valittaa sitä, mitä valitetaan: rakkautta.

En tuhlaa ajatusta sille, miten erilaisessa maailmassa eläisin, jos lapsuudenkodissani olisi kuunneltu suomalaista iskelmää tai vaikka rockia. En osaa kuvitella sellaista lapsuudenkotia. Osaan kuvitella aikuisia, jotka elävät kuunnellen suomalaista, vähän melankolista musiikkia, mutta lapsuus on leimallisesti ajanjakso, jolloin taju satunnaisuudesta ja vaihtoehdoista puuttuu. Maailma on näin, se ei voisi olla toisin.

Jotakin samantapaista pitää liikkua Gabriellankin mielessä - ei, se on väärin sanottu, tahdon heti korjata: jotakin samantapaista pitää olla siinäkin maailmassa, jossa Gabriella kävelee kaiteelle ja kaatuu sen ylitse ajatellen kuolevansa. (Ei meidän mielessämme liiku, me liikumme maailmassa.) Tuolla äänellä, tekisi mieli sanoa. Mutta kyllä oikeus kuolla oman käden kautta on myös perusoikeus, jos maailma ei voisi olla toisin.

Ja jääväthän laulut! Viime aikoina vieraillessani vanhempieni luona nyt sameasti peilaavalle kiekolle säilötyt laulut soivat kaiken aikaa. Siitä ymmärrän, että aika, jonka vietimme sullottuna hieman kittanaan asuntoon ja oikein sähisimme äkämystyessämme, on kuitenkin vanhemmillenikin jonkinlainen turvallinen kausi. Ilmaisia sirkushuveja ja kaikkea, ajastin käännettynä kahteen vuoteen, 1993 ja kaksituhattajotakin (en näemmä muista tarkalleen, minä vuonna mustasisko muuttaa kotoa - yhtenä kadonneista vuosista kuitenkin). Kun ojennan ceedeen, en sano mitään. Eikä isä kiitä. Viimeinkin tilit ovat tasan, mieliala mutkaton.

Metro liukuu asemalle juuri oikealle hetkellä, sillä olen myöhästynyt jo raitiovaunusta. Yskin ja syöksyn ovesta sisään. Jään seisomaan, vaikka istumatilaakin olisi. Katselen ihmisiä, seisaaltaan näkee paremmin, huomaamattomammin.

Tytöllä on itserusketetut jalat ja kasvot, kämmenselät, kaula. Ei sukkia, ei käsineitä, lahkeet kääritty polven tasolle, timangikoristellut läpöt, käherretty tukka. Tunnen horkan jo katsellessa. Sitten annan katseen kivuta kasvoihin, hämmennyn. Mehän tunnemme. Tai siis, tunnemme kauan sitten, tunsimme.

Mietin hetken, pitäisikö mennä tervehtimään, mutta sitten päätän, että ehken sittenkään. Mitä ihmettä sanoisin? Että muistan, että hänellä oli sauvasirkkoja, mutta entä jos muistankin väärin - en ole kovinkaan varma - ja jos se olikin eräs toinen tyttö, erään sauvasirkan nimi oli Rambo, mutta jos se onkin se toinen tyttö, sepä vasta loukkaavaa. Tai sitten aikuisesti voisi kysyä, mitä hän tätänykyä tekee. Olisiko se kiinnostavaa? Eipä kai. Ja sitten pitäisi ehkä kertoa, mitä itse tekee. On menossa istumaan kuuden tunnin kokouspalkkiota viidentoista minuutin kokouksesta. Meidän kaikkien yhteisiä verovaroja. Katselen taas timangeja jalkapöydällä. Eikö sulla oo kylmä? Voi luoja, ei ainakaan mitään syyllistävältä kuulostavaa tai toisen erilaisuutta korostavaa. Eihän meillä ole edes yhteisiä ihania aikoja muisteltavana.

Tyttö on silloin kauan sitten samanlainen hylkiö kuin itsekin olen. Rinnakkaisluokalla, meillä on joitakin yhteisiä tunteja. Muistaakseni hän ei suoriudu läksyistään yhtä helposti kuin itse suoriudun. Meillä on joitakin yhteisiä tunteja (että vihaan näitä ryhmiä, jossa luokka pienitään ja sekoitetaan toiseen luokkaan - niillä tunneilla levottomat pojat ovat aivan täysin pitelemättömissä). Joillakin yhteisistä tunneista piti istua paripulpeteissa. Me istuimme ainakin kahtena vuotena parina jollakin tunnilla. Kummallista, kuinka nopeasti muisti kauhtuu. Jokin tunti se oli.

Muistuttaisinko tästä kaikesta? Enpä taida. Ei kukaan tahdo muistaa paikkaa, jossa saattoi leimautua kelvottomaksi jonkin aivan mielikuvituksellisen syyn takia. Muistan ainoan rakkauskirjeen, jonka olen saanut. Siinä poika kirjoittaa: “Pidät tätä varmaan vammaisena, mutta harrastan soutua.” En uskalla vastata kirjeeseen, sillä silloinhan minun pitäisi kertoa, että ratsastan, joka on vammauttavampaa, taatusti, kuin soutaminen. En vielä silloin tajua, että poika epäilemättä ajattelee soutamisharrastuksen olevan niin vammainen, että torjun hänet siksi. Sosiaalinen häpeä vallitsee vielä vahvana, tuntuu, että on parempi olla puhumatta mistään asioista. Ja kun ei puhu, kukaan ei voi oikaista, että ei se noin yksinkertaisesti mene.

Joten katselen pimeänvilinää metron ikkunasta ja näen kuvajaisessa tytön, jonka asento on viluinen, jalka toisen yli heitettynä, varpaat paljaina, nahkanyöri peukkuvarpaan ja etuvarpaan välissä, kasvot kovan ilmeettömyyden puristuksissa. Pelkään näyttäväni yhtä lukitulta, mutta kun tarkistan asian kuvajaisesta, näen hymyileväni surullisesti ruskeassa vakosamettitakissa, varpaat turvallisesti punaisten vegaanikenkien suojassa.

Tyttö nousee Rautatientorilla, ja soimaan itseäni seuraavat kaksi pysäkinväliä siitä, että törmään edelleen tilanteisiin, jotka kuvittelen ennalta niin kiusallisiksi, että päätän vetäytyä niistä edes yrittämättä. Voihan olla, ettei hänellä vaikka ole lainkaan ystäviä tai jotakin. Äkisti moni unohdettu murhe rantautuu, sätkyttelevät pienet vuorovesieläimet. Työväentytöt, jotka lakkasivat kommunikoimasta mentyäni yliopistoon, koska pitivät opiskelualaani typeränä ja hienostelevana. Eivät he olleet tajunneet, että minua voisi kiinnostaa sellainen sonta. Ehkä olinkin joku muu kuin se, joka eväsretkeili ja käkätti hassuille sanaleikeille. “Sun uudet kaveritkin on niin outoja, puhuu jotain vitun kirjakieltä.” Äkisti ei ollut ketään, jonka kanssa olisi voinut nauraa hysteerisesti, paitsi äiti.

Miten surulliselta näyttäisi, jos keräisi vihkoon systemaattisesti päiväkirjoista ystävyyssuhteen kerrallaan ja joutisi kuittaamaan melkein jokaisen perään “kasvoimme erillemme”. Ikävä iskee harvoin, mutta silloin, kun näin tapahtuu, elämän tajuaa äkkiä kovin vilskeiseksi, ohimeneväksi, hauraaksi ja moneen toiseen elämään vain hetken ajaksi solmiutuvaksi.

Ruoholahteen mennessä olen antanut itselleni anteeksi ailahtelevan kyvyttömyyteni sosiaaliseen rohkeuteen. Entisten koulutovereiden kanssa se on kieltämättä kaikkein surkeimmin henkitoreissaan, sillä käsi kädessä kasvomuistin kanssa kulkee pelko. Ja vaikka tiedän jo, että aikuiset eivät toimi sillä lailla, että uusiin ihmisiin on helppoa ja hauskaa tutustua, että ihmiset enimmäkseen tarkoittavat hyvää silloinkin kun tuntuvat suurilta törpöiltä ja että ei ole mitään syytä olettaa, etten osaisi kommunikoida säällisesti tilanteessa kuin tilanteessa, silti koulutovereiden kasvojen tunnistamisessa (muutamaa poikkeusta lukuunottamatta) aktivoituu vanhempi pelon skeema, joka enimmäkseen muuten on täysin unohtunut, arpeutunut.

Kuitattuani kokouspalkkion ja ajettuani takaisin omaan kaupunkiini, tutuille kaduille, törmään kaupassa samaan tyttöön uudestaan. Hänen ei näytä olevan yhtään sen lämpimämpi. Hän nostelee tuotteita liukuhihnalle. Valitsen viereisen kassan ja maksan gefilusmehuni. Näen tytön silmäkulmastani kävellessäni ulos, sadetta enteilevään pilvivaloon. Ollapa kaikkivoipa, tai edes hieman rohkeampi!

En ole sokea. Näen, kuinka katsettani vältellään. Hänestäkin siis tässä kaikessa kahdesti törmäämisessä on jotakin kiusallista. Tällä tavoin reagoivat ne, jotka ovat tutustuneet pelon ilmapiirissä ja tavanneet vain siellä. Ja vaikka toinen tilanne, toinen aika, nostaakin esiin aivan toisenlaiset persoonat, kohdatessaan kaksi pelon ilmapiirin kehoa onnistuu virittämään pelon niin voimakkaaksi, että kääntyminen ja hei on täysin mahdoton vaste.

Kuinka helppoa onkaan kulkea ylämäkeen näkemättä yhtään tuttua kasvoa, ja pujahtaa sitten sisään kauppaan, kietoa kädet Tonsatin kaulaan ja heittää mielestä ajatukset, keiden kaikkien nykyisten tuttavien kanssa saattaisi sattua samoin kuin paljasvarpaisen tytön kanssa - että näkee, mutta että päättää kääntää katsettaan toisaalle, säikähtää nykyhetken ja menneisyyden ja niiden hallitsevien käytösmallien ja elämäntilanteiden eroa, suistuu hetkeksi turvallisesta kaupungista harmaalle alueelle.

Huhut liikkuvat. Ulkona on kuulemma jo ihan kesä, kollegatar yhdennellätoista viikolla raskaana. Tuntuu kummalliselta, kuinka maailma rynnii eteenpäin, pullistuu, kasvaa ja kurkottuu samalla, kun itse makaa sängyssä, nitistää virusta ja tutkii epätoivoisena käsiä, jotka ovat täynnä kipeitä rakkuloita ja kesiviä, valkoisia nahanriekaleita. Yhtäkaikki, huomenna on työpäivä, ja koen itseni tarpeeksi terveeksi ajamaan bussilla kaupungin halki ja käyttämään arviointikykyäni istualtaan.

Tahtoisin nähdä ja haistaa tuomet kukassa, mutta se taitaa jäädä. Tärkeintä on kai parantua, jos nyt käteni niin aikovat tehdä. Kova kortisonikuuri on lopussa, ja rakkulat ennallaan, mutta märkivä ihottuma on sentään silloittunut ohueksi, punaiseksi ihoksi, jossa ei ole vielä mitään juonteita. Krassit ovat venyneet sairastaessani, Konsa-kurkkupoikien varret avanneet sirkkalehdet törölle ja kurpitsat ovat tehneet ensimmäiset oikeat lehtensä.

Vasta tänään olen riittävän terve havahtumaan siihen, että pian on kesä, ja kasvilapset pitää karaista. Viemme sekalaisen sommitelman kasvatusruukkuja tuuletusparvekkeelle. Tai siis, Tonsatti vie, ja kun hän tulee kertomaan, että ulkona tuulee niin, että kasviparat ovat vaakasuorassa, tungen jalat puukenkiin ja kopisen pyjamassa ja villapaidassa, keltainen pipo päässä katsomaan. Mutta ilma on lempeä, se on vain kallistanut kasvit nuupalleen, kuten sään kuuluukin tehdä. Eiväthän kasvit karaistuisi lainkaan, jos ilma seisoisi yhtä kuumana ja liikkumattomana kuin sisäilma!

Karaiseminen kuuluu lempikevätrituaaleihini. On hauskaa seurata, miten muutamakin tunti suorassa auringonpaisteessa, tuulessa ja kenties tihkuisassa sateessakin muuttaa kasvien taimia. Hontelot, vaaleanvihreät päättävät äkisti, että ympäristö vaatii niiltä pieniä ponnistuksia, ja niin ne ryhdistäytyvät ja käyvät silkkaa ärsyyntyneisyyttään tummanvihreiksi. Vaan jos karaisu on liian kovaa ja äkkinäistä, kuten erään kerran pikkuiset yön yli parvekkeelle unohtaessani, saattaa muutama taimista peräti kuolla ja lopuiltakin menee pitkään päästä yli saamistaan takaiskuista. Muistan eräänkin kurkkukylvön, joka sinnitteli hengissä vielä heinäkuun puolessa välissäkin, mutta ei suostunut koskaan kasvattamaan muutamaa lehteä enempää, kukinnasta nyt puhumattakaan. Valtavien tilustensa keskellä ne näyttivät kovin pieniltä ja hämillisiltä.

Ehkä en ala vääntää rautalankaa, tänään. Kylvön seuraaminen on kiinnostavampaa.

Kun kannamme ruukut sisään tuuletusparvekkeelta - matkahan on vain kymmenkunta porrasta, joten vaadin saada päästä toimiin mukaan, tämähän on viimeinen sairaspäivä ja kaikkea - krassit ovat sotkeentuneet toisiinsa. Niiden pyöreät, hymyilevät lehdet ovat tunkeutuneet ystävän hennon varsihaaran läpi, eikä niitä sovi irrotella kiireesti, tai pienet kasviparat repeävät kappaleiksi. On parasta viedä ruukkuja vaivihkaa kauemmas samalla kevyesti ravistellen - ja kas, lehti luikahtaa ansastaan.

Asetan taimet niin, että ne taipuvat pois ikkunasta. Parin tunnin kuluttua ne ovat jumpanneet itsensä takaisin auringonpalvojan asentoonsa ja killittävät ikkunasta ulos helottavaa päivää. Huvittavat pienet krassit, suurielkeisine nimineen Empress of India, Black velvet ja Alaska. On vaikeaa uskoa, että näistä pienistä, huvittavista lautaskätisistä marsilaisista tulee keski- ja loppukesän kukkivia vuoria, joiden karvaisissa nieluissa kimalaiset ja mehiläiset ramppaavat lystikkäästi hyräillen.

Jos kaikki onnistuu, siis. Kyseessä on jos, vaikka useiden vuosien viljelykokemus ja aihetta käsittelevän kirjallisuuden läpikäyminen luokin jonkinlaista hötkyilemätöntä hyvää tuulta kukkavuoriston välivaiheisiin. Vähä kerrassaan, melkein huomaamattomasti seuraa päiviä ketjuttaen, kuinka riittävän vaatimattomat vastoinkäymiset tekevät kasveista tuuheita ja vahvajuurisia.

Tänä vuonna krassit kokevat silti aika shokkihoidon, sillä olen sairastanut juuri niinä päivinä, kun minun olisi pitänyt jaksaa muistaa karaisutoimet. Puolitoista tuntia aurinkoa tänään, karkoitus plantaasille huomenna. Aion kyhätä taimille kaksinkertaisesta kasvuharsosta ja pensastuista kasvutunnelin alkajaisiksi (se on melkoinen haaste, koska käteni ovat niin kipeät, että syöminen, kirjoittaminen, ruoan laittaminen - ihan kaikki - sattuu, ja harso on inhottavan repaleista ja tarrautuvaa, vaikkei käsissä olisikaan kuivia, kantikkaita ihonriekaleita). Kasvutunnelissa shokki uuden ympäristön lämmönvaihteluista, auringon armottomuudesta ja sen sellaisista hieman tasoittunee ennen kuin harsot tarvitaan kaikki kylmänaroille kurpitsoille, kurkuille ja munakoisoille ja krassit joutuvat pärjäämään omillaan siinä laihassa, auringonporotteisessa maassa, jota kaikki kasvatusoppaat niille suosittelevat runsaan kukinnan turvaamiseksi.

Huomenna on myös Hyötykasviyhdistyksen taimitori, jonne aion mennä vaikka kuolemankouristuksissa. Jostainhan sitä on lippiat, ananassalviat ja appelsiinitimjamit hankittava, ja jos myyntikojut tuodaan aivan palstan viereen, autoton tietysti ostaa sieltä. Sitä paitsi minusta kesä alkaa tuossa tapahtumassa, jossa haitari soi ja kasvinystävät hiipivät peräkärryltä ja pöydältä toiselle silmät perinneperennojen löytömahdollisuudesta kiiluen, kasvikassit tai -korit käsipuolissa pullistuen ja toisensa silloin tällöin näöltä tunnistaen. (Tosin muistan törmänneeni tuolla lähinnä kaverieni äiteihin ja palstanaapureihin sekä puutarha.netin ihmisiin, en oikeastaan ystäviini. Jos joku haluaa mukaani, ilmoittakoon kommenttilaatikossa - koetan ehtiä sinne kolmeksi, ja avustan mielelläni esimerkiksi parvekeyrttien tai otollisimpien tuoksupelargonien valinnassa. Myyjäthän nyt pitävät myyntipuheitaan, mutta lienen kokeillut suurimman osan yrttitarjonnasta ja tarjolla olevista tuoksupelakuista ja monestakin kokemus on osoittanut, etteivät ne nyt ihan niin helposti viihdy kuin sanotaan.)

Muutenkin päivä tuntuu iloiselta, koska huomaan kehoni jälleen käyttäytyvän edes hieman säällisemmin. Ikkunalaudalla gardenia pullistelee kolmella kukallaan ja usealla nupullaan; sisätilan tuoksu on huumaava. Talvella kuvittelin, että se kuolee, mutta vaikka se on nyt kovin harventunut ja risuinen, se ilmeisesti kuitenkin ajattelee, että elämä on kukoistamisen arvoista. Paitsi että eiväthän kasvit ajattele. Mutta kyllä ne silti ovat erilaisia temperamenteiltaan: on selviytyjäkasveja ja luovuttajakasveja, ja gardeniat luovuttavat yleensä helposti.

Lohi makaa sängyllä kyljellään korvat luimussa, silmät ummessa, raajat mahdollisimman pitkiksi venytettyinä. Auringonläikkä kulkee sen yli, lähestyy uhkaavasti. Ikkunat ovat edelleen pesemättä. Yksi krasseista sojottaa hassuun suuntaan omasta suuruudestaan typertyneenä.

Ihana Tonsatti koettaa piristää minua, joka värjyn hiessä lakanoissa ja niistän kyllästymiseen saakka. Hän tuo kirjastosta Laulavat sadepisarat. Makaamme pimeässä vierekkäin, futonpatja lattialla, kissankarvaisen peiton päällä elokuvaa raiuttava kannettava tietokone. Tietokoneen alle on viritetty metallinen viilennyslautanen, sillä jos tietokoneen asettaa suoraan peitolle, se kuumenee niin, että viimeistään puolen tunnin kuluttua ilmoittaa dvd:n virheelliseksi. (”Virhe” kokee ihmeparantumisen, kun tulikuumaa levyä viilennellään ja tietokoneen itsensä annetaan nukkua pöydällä.) Metallihan se lämpöä johtaa - tunnen itseni onnekkaaksi eläessäni fyysikon kanssa. Niin yksinkertaista, briljanttia ja toimivaa. Ja onneksi olen aina pitänyt kovasti metallisista tarjoiluastioista, ne kun eivät mene rikki tiskatessa tai toiselta puolen huonetta kahvelia tiskialtaaseen singotessa (jostakin syystä olen tykästynyt tällaiseen vauhdikkaaseen siivoamiseen).

On kummallista maata sillä tavalla paikallaan täysin tanssikyvyttömänä ja silti elää mukana askelia. (Juonihan elokuvassa ei kovin kummoinen ole, mitä nyt lukuunottamatta murjaisua pikkurillittävälle taidekäsitykselle - vaikka, hitto vie, onko mikään niin vaikeaa kuin tuottaa iloa.) Nähdä, kuinka vartalot taipuvat tanssissa. Kun Gene Kelly tanssii muiden kanssa, hän varastaa shown täysin. Harva tanssija tanssii niin koko ruumiillaan, yhtä plastisesti ja vaikuttaen täysin spontaanilta. Voi vain kuvitella, minkä määrän harjoittelua tuollainen taituuruus vaatii.

Oikeastaan on kai väärin sanoa, että Kellyn tanssi vaikuttaa spontaanilta. Se on spontaania. Suurin osa asioista, jotka tehdään spontaanisti, välittömästi, vaivattomasti ja täysin läsnäollen, ovat sujuneet aluksi paljon takkuilevammin. (Kellyn vanhemmat ovat vieneet pienen lapsena tanssitunneille puoliväkisin.) Suuri osa asioista, jotka myöhemmin paljastuvat merkittäviksi juonteiksi elämässä ja joiden parissa viihtyessä asiaan liittyvä spontaanius kehittyy, alkavat jonakin paljon epämääräisempänä.

Tarkoitan: En muista koskaan erityisesti halunneeni esimerkiksi tehdä mitään ympäristöjärjestössä, kunhan vain ajauduin mukaan vastuuntunto kolkutellen. Bloggaamaan taas en olisi alkanut ilman järjestöä, ja niin edelleen. Stepata olen kyllä kai aina halunnut. Mutta minusta ei ole tullut Gene Kellya - sen sijaan koetan osoittaa, että koko elämä on tanssia. Välillä kyllä aika huonosti, mutta - ehkä se on vain välimatkaa spontaaniin.

Saan ilahduttavia sähköposteja tänne sairasvuoteeseen - Satakielen laulukauden avajaiset järjestetään sittenkin tänäkin vuonna, vaikka mainoksia ei missään olekaan, 2.6. Lammassaaressa, ja joku ihminen jakaa lähistöllä ilmaiseksi kirjojaan, joista yritän varata itselleni Anita Desain englanninkielisen kokoelman lisäksi Virginie Despentesin Pane mua. (Nonni, ja nyt läähättäjäparat eksyvät tänne hikikylpylään… sori. Kyseinen kirjailijan toinen teos, jonka luin pari vuotta sitten, on ainakin silkkaa kaunokirjallista valistusta ja ajatteluun patistusta siitä, miten ulkoasu muuttaa suhtautumista naiseen ja miltä epäkunnioittava suhtautuminen tuntuu - erittäin tarpeellista luettavaa, siis.)

Eikä aurinko paista koko päivänä, eivätkä sadepisaratkaan laula tai koputtele äänirautojaan ikkunaan. Mutta tuntuu siltä, että räkä päästäni vähenee, että vähitellen hengittäminen ei kuulosta yhtä rohisevalta ja niin edelleen. Istun peiton sisässä kuin pesässä, luen Gerald Durrelin Eläimet ja muu kotiväkeni -kirjaa, josta tulin onnettomuudekseni paljastamaan yläasteella, että olen lukenut sen useita kertoja vuodessa siitä pitäen, kun opin lukemaan nopeasti ja sujuvasti. Onkohan yläasteikäisistä mitään yhtä totaalisen uncoolia kuin lukea luonnontieteilijän lapsuusmuistelmia, joissa vielä hyönteisillä, kilpikonnilla ja muilla ei-spektakulääreillä eläimillä on niin suuri rooli? (Muistaakseni myös pagisija ja hurina ovat maininneet tämän mielenkohottajakirjanaan.)

Onneksi ihmisen tarvitsee käydä yläaste vain kerran elämässään. (Joskin itselleni ala-aste oli kyllä vielä karmivampi.) Se tarkoittaa: on vain yksi jakso, jossa tarvitsee koettaa olla cool. Sen jälkeen saa luojan kiitos pitää siitä, mistä pitää. Ja mitä vanhemmaksi ihmiset käyvät, sitä enemmän he ilahtuvat toistensa hassunkurisuuksista ja pitävät juuri niitä sympaattisina piirteinä.

Niinkuin sitä, että pitää musikaaleista, joissa sade kääntyy tanssiksi.