Veloena

Älä lue Kaarina Valoaaltoa. Älä lue, jos olet joskus tahtonut kanan tai lampaan tai vuohen, jotka otetaan elämänkumppaniksi monikoissa. Älä lue ainakaan, jos on kevät ja aurinkoinen ja kylmä, eikä edelleenkään ole varmaa, onko lapsi sairastunut ja voiko sinne mennä vappupäivän illalliselle vai istummeko kaikki täällä pienellä lattiallani, neliö per henkilö, sillä joku muuttaa ja joku ei jaksa siivota. (Jos asuisi mummonmökissä, tätä ongelmaa ei olisi.)

Älä lue, jos olet heikkona oraakkelikanajuttuihin.

Tuntuu, että aika viuhuu räntäsadetta nopeammin, lakaisee vaatteet kylmänmäriksi. Oliko se vasta viime vuonna, kun makasimme puistossa vapunpäivänä ja nauroimme ja juostessa vessaan oli pakko hyppiä? Oli kevät, oli puita, kaikki kohisi. Sää tekee niin paljon, ajattelen kiskoessani villasukkahousuja housujen alle, angoravillaisia säärystimiä, turkoosia kevätvillapaitaa poolokauluksineen. Pohjoinen viima porautuu viininpunaisten sormikkaiden läpi. Eikö ole kätevää - jos viiniä läikkyisi tuulessa sormelle, ei tahroja näkisi. Onko näkymättömiä tahroja edes olemassa?

Koska olemme olleet metsässä, vähän vain mutta kuitenkin, minua riivaa halua paeta kaupunkia. Mutta omaan tahtiin, ei seurueessa. En pidä retkistä, tahdon kattaa pöydän tai vaikka edes lattian, en vilttiä. Katselemme jo monetta kuukautta myytävää asemarakennusta kaukana kaikesta (paitsi munkkiluostarista). Voisiko siellä elää? Millä ihmeellä siellä eläisi?

Olenko muistanut kertoa, että olen aina tahtonut muuttaa maalle? Että pidän enemmän hevosista ja lampaista ja ehkä jopa laululinnuista kuin ihmisistä? Että niin on ollut vauvasta saakka, mikäli äitiin on uskominen? Äiti parka. On varmasti kamalaa hoivata lastaan, ja tajuta, että se on omasta mielestään vaihdokas. Älä itke, sehän on ihan kiltti ihminen. Kiltti? Ihminen? Lapsi mulkoilee kategoriavirhettä. Koira on kiltti, kissa, hevonen, lehmä. Ihminen, kiltti? (Sen vuoro on vasta myöhemmin, ihmiskiltteyden.)

On raskasta pummata kyyti tai maksaa seutulippu ja istua tärisevässä bussissa päästäkseen keräämään nokkosia tai koivun hiirenkorvia kahiseviin hedelmäpusseihin. Täristä takaisin, levittää saaliit kuivumaan tai piilottaa kokonaisista kaurasuurimoista keitettyyn risotontapaiseen.

Jotenkin se ei tunnu lähiruoalta, vaikka on tietysti suhteellisesti kovin läheltä ja sellaista, joka keräämättä jäisi metsään.

Kevät virittää halun pakata tavarat lopullisesti ja raijata ne johonkin möksään, jonka sisukset voisi maalata, jossa oven voisi narauttaa koiralle auki ja niin edelleen. “On pakko keksiä joku keino!” sanon Vompatille. “Niin on”, hän vastaa.

On kummallista, että miltei kaikki tahtovat paeta kaupunkia, mutta täällä silti olemme. Mikä meitä pitelee? Työ, ystävät? Se, ettei keksi, miten hankettaan voisi perustella? Muisto talven pituudesta ja pimeydestä? Maalaisten tapa liikkua lyhyet etäisyydet autolla? Intialaisten ravintoloiden ja ruokakauppojen puute? Se, ettei maalla ole katuvaloja, on vain taivas? Että näin kuuluu olla, että ihmisten kuuluu valahtaa kaupunkeihin? On kummallista, että rahattomana on varaa asua siellä, missä asuminen on kaikista kalleinta.

Kunpa ymmärtäisin näiden asioiden päälle, enkä vain kieppuisi sängynpeitteiden välissä, kissa ja koira kainalossa, kirja kädessä, koettaen olla sairastumatta ennen seuraavan päivän tapaamista, imien yhä uuden kupin kiiltomalvateetä.

Mistä tulee ajatus, että sunnuntai on muka pyhitetty levolle? Eikö kuitenkin käy juuri niin, että kun useimmat ihmiset työskentelevät viikkoisin, viikonloppuun kasautuu äkisti sellainen tekemisen hyökyaalto, että illalla on heikko hengityksen pidättämisestä?

Ei, olen luvannut olla käyttämättä hyökyaaltometaforaa. Se on väärä. Pitäisi puhua siitä ilmiöstä, jonka nimen olen unohtanut (ja Vomp nukkuu jo), siitä ilmiöstä, jonka kanssa on tekemisissä, kun kuulee ambulanssin ulvonnan kovempana sen lähestyessä ja vaimeampana sen loitotessa. Vomp koettaa selittää ilmiötä eräs päivä, vetoaa aaltoliikkeeseen ja vauhtiinja yliäänikoneen päästämään räsäykseen koneen ohittaessa erittämänsä äänet, mutta en osaa ajatella ilmiötä muuten kuin säästötilini kautta: Kun menee hyvin, kesää lähestyessä, läiskin ylimääräiset eurot tilille, josta nostot on tehtävä pankkitiskiltä. Siten rahaa kertyy elokuun kuolleeseen pisteeseen huikea summa, jonka voi kävellä keskustaan nostamaan. Suuntaan rahaa eteenpäin ajallisesti, ja se kertyy. Mutta raha tapaa myös kulua nopeasti.

On hämmentävää ajatella, että ääni kertyy ja liudentuu, mutta se on ainoa kuva, jonka keksin ambulanssin äänelle ja ilmiölle, jonka nimen unohdan. (Mutta se kuulostaa jonkun sedän nimeltä; sedät esiintyvät mieluusti sukunimin, identifioivat itsensä niihin. Kai nykyään nainenkin voisi tehdä niin. Mutta tutkisiko nainen puupaa-ääniä? Johten tieteenhistorian vinoumasta näyn ajattelevan automaattisesti, että nimi on setä. Samalla tavalla ajattelen kyllä rappukäytävän sukunimistäkin, ellen tunne ihmistä oven takana. En tiedä edes sitä, kumpaa sukupuolta on kanadalainen filosofi, jonka keksin kutsua tuosta noin vain netin kautta vieraaksi kotiini kesäkuussa. Onko sillä väliäkään? Kolleguus on jännä juttu.)

Tekemiset ainakin kertyvät. Illalla olen niin väsynyt, etten jaksa kumota hiostettuja koivunlehtiä kuivumaan vaan työnnän ne vielä yön yli jääkaappiin. Huomenna on vapunaatto, ja ruoassa metsästä kerättyjä nokkosia ja vuohenputkia. Koira kuorsaa, Vompatti vain tuhisee.

Ystävä on toisaalla, lämpimässä. Joidenkin naisten sisuksissa on vauvoja, jotkut vauvoista ehkä ovat syntyneetkin jo. Toteamme nämä asiat yksikantaan, toisenlaisille ihmisille tapahtuvina. Kuvitella itsensä siihen tilanteeseen ylittää mielikuvituksen rajat. Olemme saunoneet toisen päivän putkeen, on tullut yö. Koska huomenna on työpäivä, asuntojen ikkunat ovat pimeät.

Mitä seuraa siitä, ettei oikein kykene uskomaan mihinkään kiinteärajaiseen, selvästi luokiteltavaan tai erotettavissa olevaan itseen? Yksi seuraus on ainakin selkeä: ei osaa enää uskoa paikkojen, asioiden tai ajatusten omuuteen. Ja jos ei usko paikkojen omuuteen, ei ole mitään syytä karvastella ajatusta, että joku vieras tulee nukkumaan tänne tuosta noin vain.

Myönnettäköön: kun ystävä sanoo, että hänen on vaikea kuvitella itseään elämässä kenenkään muun kanssa, jonkun joka jättää keittiöiden pöydille muruja tai jonka kengät jököttäisivät tuossa tutussa eteisessä kenties salvaten näköalan juuri niihin, joita on etsimässä, en oikein tajua, mikä asiassa olisi tarkalleen vierasta. Ja kun toinen ystävä kirjoittaa, että onhan se aika omituista myös ottaa joku vieras nukkumaan kotiinsa, en tajua oikein sitäkään.

Siitä huolimatta minua on harmittanut, jos vieraisilla oleva venäläisten katusoittajien letka on pilannut oliivipuiset salaatinottimet käyttämällä niitä paistolastoina kiellosta huolimatta. En osaa tarkalleen eritellä, onko tuohtumus johtunut siitä, että taidokasta käsityötä ei ole viitsitty arvostaa, vai siitä, että olen epäillyt ottimien tuhoutuvan sen oloisiksi, ettei niitä tule käytettyä. Sen kuitenkin osaan sanoa, ettei minua ole harmittanut se, että ottimet ovat minun. Miten niin ovat? Ne ovat kyllä käytössäni, jonkinlainen vartova potentia, olen saanut ne lahjaksi (hankalaa tämäkin käsitteellisesti, jos koettaa olla edes hieman eksakti). Mutta silti olisin luultavasti vähemmän harmissani, jos ne vietäisiin kuin siitä, että ne tuhotaan väärällä käytöllä.

Jos mikään ei ole kenenkään omaa, millä tavalla tuhoutuminen loukkaa? On ihmisiä, jotka väittävät, että esimerkiksi entisessä Neukkulassa kaikki meni niin paskaksi kuin meni juuri siksi, ettei kellään ollut intressiä säilyttää paikkoja hyvässä kunnossa, eiväthän ne olleet heidän. En osaa sanoa, arvostavatko nämä näin sanovat ihmiset tosiaan itse koherentisti paikkojen kunnossa olemista siksi, että ne ovat heidän (tai ehkä laajennettuna jonkun tärkeän tuttavan) tai että niillä on heille tunnearvoa, muistoarvoa.

Jäsentäisin itse tuhoutumisen loukkaavuuden toisella tavalla: meitä loukkaa havaittu (ideaali)järjestys, joka tuhotaan. Ihmisellä on kyky luoda ajatuksissaan ideaaleja järjestyksiä. Kohdatessamme jonkin paikan (en tahdo sanoa “todellisen paikan”, koska ideaalitkin ovat todellisia) karkaamme usein fantasioimaan, miten se toimisi vielä paremmin. (Tällä on erilainen merkitys eri ihmisille: esimerkiksi minusta Talvipuutarha ei toimi hyvin, koska asunnottomat eivät näytä uskaltavan käydä siellä lämmittelemässä, ja silti tajuan, että suuri osa ihmisistä pitäisi Talvipuutarhan toimivuutta nimenomaan huonona, jos siellä olisi asunnottomia alkoholisteja edes silloin tällöin.) Paikan hahmottamiseen vaikuttaa aiemmin hankittu kokemus ja omaksutut arvostukset, lyhyesti sanottuna: menneisyys, henkilöhistoria, sivistys. Osa sivistystä on kai kyky hahmottaa erilaisia, vaihtoehtoisia järjestyksiä ja tapoja olla syyllistymättä kovin räikeään antroposentrismiin tai objektivointiin. Ajattelen nyt esimerkiksi sitä, kuinka vaikkapa penkki hahmotetaan sen mahdollisten käyttötapojen kautta. Jos joku tuhoaa penkin potkimalla pienat poikki ja säleille, ei kai ole täsmällistä sanoa, että teossa on loukkaavaa se, että se kohdistuu minuun (tai johonkin toiseen ihmiseen)? Eikö loukkaavaa ole itse penkin funktion tuhoutuminen? (Toisenlaista suunniteltua ilkivaltaa on esimerkiksi sijoittaa penkkiin sellaisia nystyjä, jotka estävät sen käytön monipuolisuuden; eikö olisi helpompaa esimerkiksi suunnitella penkit riittävän kestäviksi skeittaamiseen sen sijaan, että nystyröidään selkänojan päällys? Ja jos penkkejä olisi riittävän monta, niitä riittäisi istujillekin. Helsingissä kadut ja aukiot ovat niin tyhjiä, että täällä pitäisi käyttää kaikki keinot täyttää, elävöittää kaupunki.)

Tietysti loukkaantuminen sijoitetaan kulttuurissamme johonkin minään, kuten kokemus ylipäänsä. En ole varma tämänkään hahmotustavan korrektiudesta. Sijoittaisin sen mieluummin tilanteeseen; tilanne kutsuu esiin tietynlaisia tapoja suhtautua, tarkastella, asennoitua, tulkita. Ehkä minä on historiaa, konstruktio menneestä (ja jälkeenpäin siihen liitetään saumattomasti reaktiot, jotka tuntuvat emergoituvan varoituksitta).

Tämä on monimutkainen asia ja käy sitä sotkuisammaksi, mitä pidemmälle pohtii ja mitä kriittisemmin koettaa suhtautua termeihin, joita joutuu käyttämään (kuten “minä). Mutta lyhennelmänä: en usko, että paikkoja kohdellaan loukkaavasti sen takia, etteivät ne ole “omia”, ellei sitten ihmiselle ole jotenkin onnistuttu välittämään käsitystä, että maailma on jaettu omistuksiin ja että paikat tarjoavat pelkkää raaka-ainetta subjektiiviseen nautintoon jollekin niistä riippumattomalle subjektille ja että omistaminen merkitsee kiinnostuksen rajat. (Tai jotakin sinnepäin, tämä on aika kiireistä ehdottelua.) En osaa selittää entistä itäblokkia ja sen asennemaailmaa kovinkaan hyvin, mutta minusta näytti siellä käydessäni aina siltä, että siellä raja yksityisen ja yleisen välillä oli korkeampi kuin lännessä, ja että mielenkiinto kohdistui vain siihen, mikä saatettiin rajata intiimin piiriin, lukita muiden silmiltä. Kenties kielto, ettei saa omistaa, synnytti vastarinnan, takertumisen, poteroitumisen?

Minun ei varmastikaan tarvitsisi kirjoittaa tätä auki, mutta kirjoitan silti: Kannatan ympäristöjä, jotka eivät synnytä paniikinomaisia poteroitumiskulttuureita. Uskon enemmän positiiviseen vahvistamiseen kuin kieltoihin, jotka saavat ihmiset tarraamaan menneeseen nostalgisia valheita toistellen. (Mutta miten vahvistaa positiivisesti esim. ilmastonmuutoksen torjuntaan, siinäpä neronleimauksille avoin paikka.)

Emmekö me muka suojele paikkoja (ja tapoja ja objekteja) siksi, että ne vaikuttavat meihin? Kuka tarkalleen omistaa kenet? Onko maailma minua varten vai päinvastoin? Itse koen enimmäkseen, että asuntoni omistaa minut, kaupunkini omistaa minut, planeetta omistaa minut, ja että kosmos pitelee meitä tarvekalujaan melko hyvin. Miksei vastata samalla tavalla? Miksei vastata ilolla? Ja mikä tuo minä on? Joskus keho, joskus ajatusten kimppu, eri tavalla tähdentyen. Historia, vasteiden valmisvarasto. Koettu tuttuus jalkaa kenkään sujautettaessa. (Miksi kengät muka laitetaan jalkaan? Jalkahan siinä menee kengän sisään. Kuuntele kieli ja aisti, miten asiat järjestyvät kielestä riippumatta. Ja tajua, että et voi tehdä tätä harjoitetta ilman tuota kieltä, jota kritisoit lempeästi.)

Jos ei usko paikkojen omuuteen, hämmentyy ihmisten kanssa keskustellessa mutta kokee riipaisevaa vapautta menettäessään yhteyden johonkin paikkaan, jossa on kasvanut ja rakastanut. Ja osaa selittää tuota vapautta ja surua paremmin, luulen, kuin ihminen, joka ajattelee menettäneensä paikan, joka on ollut hänen omansa. Omistajan siinä on menettänyt, joutuu opettelemaan uudenlaisia lepäämisen ja hengähtämisen muotoja.

Näkee, kuinka ihminen heittää auton ikkunasta muovikääreen leskenlehtien joukkoon. Hänen moraalinsa piiri ulottuu auton ikkunoiden kohdalle, ellei hän sitten satu istumaan autossa mökkinsä pihassa. Näen myös toisenlaisia omuusvinoumia: On ihmisiä, jotka eivät siedä mökkimetsässään roskia, ja lakaisevat hitto vie pudonneet lehdet ja havunneulaset pois. Tai myrkyttävät jopa suojeltuja eläimiä, koska niiden ulosteet loukkaavat heidän omistuksiaan, vaikka jossakin laajemmassa ja paljon vanhemmassa ja perustavanlaatuisemmassa (mutta yhtä kaikki hauraassa) järjestyksessä tarkasteltuna toki nämä ulosteet ovat paikallisen ekosysteemin osa paljon tiiviimmin kuin myrkkysyötit.

Kun ajamme italialaisen luomutilallisen kyydissä vuorenrinnettä alas ja hän äkisti pysäyttää ja menee neuvottelemaan takana tulevan autoilijan kanssa erään meistä kyyditsemisestä, amerikkalaistytöt säikähtävät. “Did you know him?” Ei, ei tuntenut, kunhan neuvotteli. “Well, you could not do that at our country, because everybody would think you’d be mad”, sanoo toinen tytöistä nyrpeästi. Luomufarmari, joka on myös filosofi (eikö olekin liikuttavaa, että menen kauas tapaamaan jotakuta, joka ajattelee edes vähän samalla tavalla?), vastaa: “Maybe even he thinks, but so what? He took it quite well. Most people like to help.” Se on tietysti ihan totta. Kuulostelen tarkasti keskustelua ja päädyn tulokseen, että miehen projekti ei ole kovin kaukana niistä, joita seuraan jonkinmoisen välimatkan päästä: tunnen monta filosofiaa opiskellutta, jotka ovat hieman erikoisia siinä, että heistä pelkääminen ei ole sen arvoista, että sen pitäisi antaa kahlita käytöstä. (Tämä ei ole helppo tie, mutta siinä on paljon hyvää. Voisin mainita nimeltä muutaman bloggaavan kollegan, jotka toteuttavat tätä ajatusta joillain elämänsä osa-alueilla, mutta luotan lukijan päättelykykyyn.) “Mitä ihmisetkin oikein ajattelisivat” on vain niin huono peruste jättää jotakin sinänsä merkityksellistä ja ketään vahingoittamatonta tekemättä.

Että hahmottaa, että se paikka, jota kutsuu kehokseen, ei sekään ole oma - se on aika tavoiteltavaa. Että kehokin on paikka, toisin kuin mieli, joka kieltäytyy paikantumasta. Ja että oman kehon loukkaamisesta tai sillä uhkaamisesta on ainakin yhtä luontevaa loukkaantua kuin muovikääreestä leskenlehtien keskellä. Ei siksi, että se olisi oma, vaan siksi, että sen funktioiden toimimattomuuden kokee erityisen kipeästi maailman rajoittumisena, erilaisia kokemuksia ja minuuksia esiin kutsuvien paikkojen ja toimintamallien kaventumisena.

Jos maailmani kaventuisi tarpeeksi, hahmottaisinko lainkaan, kuinka yksikössä käytettävätkin käsitteet (kuten tiede, kulttuuri, maailma, minä jne.) olisi oikeastaan hyvä kuulla monikossa?

Luultavasti hahmotan tuon monikollisuuden liian hyvin, koska oletan, että myös käsityksiä olemisesta ja omistamisesta on niin monia, että tämä jäsennys voisi (ideaalimuodossaankin) olla vain yksi mahdollinen tuosta vellovasta puurosta. Kenties käytännön seurauksiltaan katastrofaalisempi tai kiltimpi, mutta tuskin koskaan mikään koko totuus. (Ajatus, että keksisin koko totuuden yhtään mistään, edes omista ajatuksistani, on tajuttoman huvittava…) Se tekee teorioiden lukemisesta, muodostamisesta ja niiden mukaan elämisestä tämän katsantokannan vinkkelistä hieman pöljää ja laiskanpulskeaa. Mutta yhtäkaikki, en ole toistaiseksi keksinyt oikein muutakaan keinoa reagoida kiinnostuneesti elämään. Ja moneus on mielenkiintoista, vieraus.

Vieraudesta tulee tuttua sitäpaitsi paljon nopeammin kuin soisi.

Iltapäivä etenee jotenkin hitaana sen jälkeen, kun on tullut suljetuksi sisään. Niin kauan kuin saa kuljeskella katuja ja puistoa, havainnoida ja nimetä kasveja, ei kulun tuntua yksinkertaisesti ole. Mutta kun astuu sisään ja kiskoo paksumman paidan päälle ilmastoinnin takia, ajasta tulee jotakin, jonka voi mitata täsmällisesti ja joka vaikuttaa huomattavan riittoisalta.

Ehkä se johtuu siitä, että sisätiloissa tapahtuvat muutokset eivät tunnu ilmentävän ajankulua samalla eksaktiudella kuin nurmesta punkeavat harmiot, krookukset, narsissit ja lummetulppaanit. Explorer on muuttanut ulkonäköään, mutta se tuntuu jotenkin unenomaiselta, kiinnostamattomalta. Kulttuuriseen muutokseen on kovin vaikea suhtautua etenemisenä kaikkien läpikäveltyjen raunioiden jälkeen.

Mitä meidän kulttuuristamme jää? Kaatopaikkavuoria, jotka kielivät elämän yltäkylläisyydestä. En osaa olla ajattelematta CD-levyjä, jotka eivät kestä kunnolla vuosikymmentäkään. Paperia, joka tuhoutuu hapokkuutensa takia sadassa, parissasadassa vuodessa (ja kosteassa nopeamminkin).

“Miksi noilla äijillä on aina toi runsaudensarvi?” kysyy Vomp eräässä maailmanperintökohteista. Runsaudensarvi, jonka sisältö on paljon vaatimattomampi kuin kälyisemmän lähikaupan. Koetan kuvitella, millaista olisi elää kulttuurissa, jossa kevään ensimmäisiä nokkosia odotettaisiin kärkkäästi, koska se olisi ensimmäistä tuoretta. Koetan kuvitella, kuinka kauan menee, että köyhimmille tuosta tulee uudestaan kyseenalaistamatonta todellisuutta. Keksitäänkö lämpölavat täällä uudelleen, kun lentokoneiden polttoaineen hinta nousee tasolle, joka välttämättä heijastuu tuontivihanneksiinkin?

Olen nähnyt nokkosen tunkevan asfaltinraosta tänään. Sunnuntaina niitä on kerättävä, niitä ja koivun hiirenkorvia, kenties muutakin teeainesta. Miten hienoa, että meillä on jokamiehenoikeus, joka sallii ruoan keräämisen metsästä, metsässä kävelemisen.

Minun pitäisi ajatella kulttuuria, tehdä kulttuuriin liittyvän haastattelun runkoa. Koetan keksiä haastattelukysymyksiä, mutta en onnistu. Eikö ole kummallista, että jos tahtoo pitää kysymykset avoimina, on kysymykset kuitenkin ensin keksittävä tai apinoitava jostakin? Millaista olisi elämä ilman kysymyksiä? Millainen olisi haastattelu, jossa edettäisiin kuten keskustelussa? (Muistan nähneeni yritelmiä tästä, mutta jotenkin ne eivät ole vakuuttaneet.)

On mielekkäämmän oloista ajatella maata, jota voi kohta kääntää. Kunhan ensin hankin siemenet. Eikä kukaan keskeytä kasvifantasioita. Asiakaspalvelutyötä ei reaalisin mittarein ole, sillä kaikki järjelliset olennot ovat aikapäivää sitten paenneet kirjastosta kevääseen. Kulttuuri ja sää, on helppo arvata, kumpi voittaa. Ja illalla pitää hakea kissa, sitten koti tuntuu taas kodilta.

Ajattelen ystävää, joka on joutunut antamaan kissansa pois. Osaan kuvitella tunnetilan etäisesti, ajattelen viimeistä edeltävää talvea. Mutta miltä tuntuisi tarkalleen tietää, että sairastuu jostakin itselleen rakkaasta? Että ei voi enää ikinä elää eläimen kanssa, tuntea sen käpertyvän jalkoihin varovasti, peitteen alle tai päälle, vähän sen jälkeen kun valot on sammutettu? Sitä en tiedä.

Miten johonkin tällaiseen liittyvää voisi edes kysyä? Miten kysymykseen voisi vastata lehtijutun mittaisesti?

Aamulla muistot ovat muistoja.

Lentokentällä aamuyöstä Suomi tuntuu kylmältä. Asteita on kuusi verrattuna lähtöyön pariinkymmeneen ja päivän kolmeenkymmeneen. Aivot jankuttavat kummallisia pieniä informaationpalasia. Naurattaa, kun tekniset viat koetaan Suomen, ei Italian päässä. Vedettävä matkalaukku painaa. Kukaan ei ole vaivautunut tutkimaan sitä. Suomen puolella tullikopeissa ei istu enää ketään. Italian puolella käsimatkatavaroiden tarkastus on epämääräinen: joka ikinen laukku ja turvakaaren ali kulkeva ihminen piippaa, mutta mitään ei katsota. Kukaan ei istu läpivalaisun monitorien ääressä. Miehet juttelevat keskenään, haukottelevat vaisusti. Tax freet ovat kiinni, jos lentokonetta ei lasketa tax freeksi polttoaineensa takia.

Fiumicino ei ole taatusti se, mitä tarkoitetaan puhuttaessa airport citysta, globaalista transithallista. Lentokarja istuu suuressa hallissa, jonka penkit tulkitsen ensin rikkonaisiksi. Vähitellen huomaan, että kumma kyllä jokaisessa viiden penkin kompleksissa vasemmaisimmasta on hajonnut selkänoja. Se onkin pöytä. Mutta mikä lisäarvo pöydällä on? Sitä ei voi käyttää istuimena, kuten istuinta voisi käyttää tavaroiden alustana. Yritän miettiä, voiko tuolin käsitettä muodostaa ilman pöydän käsitettä. Miksei voisi? Pöytä on aika moderni kapistus ja liittyy lukemisen ja kirjoittamisen kulttuuriin (jota tuskin harjoitetaan pöytä täysin sivussa ja tuolin tasolla). Olemme nähneet Pompeijissa kivisiä tarjoilu- ja kypsennyspöytiä, kai niitä voitaisiin kutsua baaritiskeiksi ja liesiksi. Mutta jauhinkivet ovat sijainneet lattian tasossa.

Palaaminen on kummallista. Todellisuudesta tulee kovin äkkiä muisto, muistikuva. Muistikuvat ovat kangastuksia. Kun lähdemme laivalla Positanosta Salernoon, katselemme hämmentyneinä korkeuserojen kaupungin katoamista välkehtivään sumuun, auringon painumista piiloon asutetuilta laaksoilta, kun huipuilla ja merellä on vielä pouta. Salernossa koettu tuntuu jo unelta. Roomassa taivas on ukkosenvioletti, mutta sataa vain levotonta tihkupisaraa. Pakenemme puistosta syömään, vaikka kello on vasta puoli kuusi ja ravintolan henkilökunta syö itse vasta. Olemme ainoat asiakkaat suuressa salissa. Marilyn, Edith ja Sophia hymyilevät mustavalkoista hammashymyään seinillä. Laavakiviuunista vasta lakaistaan tuhkaa. Paita takertuu ihoon hikiliimalla.

Helsingissä sataa. Aamu tulee vasta hieman ennen puolta päivää. Lasissa ovat suurena kimppuna matkasta piristyneet kielopuun, italianjasmiinin ja roomanmintun pistokkaat. Laakeripistokasta ei tullut, koska kaikissa laakereissa on vihannespunkkeja, joita kartan enemmän kuin mitä isoan laakereita.

“Tahdotko tuliaiskiviä?” kysyn ystävältä, joka koettaa hankkiutua eroon maallisesta omaisuudestaan. Kiviä ja meressä kulmattomaksi hakkautuneita majolikakeramiikan palasia on hyvä pitää kädessä, pyöritellä, keskittyä tuntemukseen. Matkoilla voi kerätä kiviä helposti rasiallisen päivässä. Jotenkin niitä on mielekkäämpi raahata kuin vaikkapa viinipulloja. (Mutta eivät ne tietysti sulje toisiaan pois.)

Yritän avata ovet väärään suuntaan. Kummallista on, että teen sitä jatkuvasti myös Italiassa. Ilmeisesti paluulennon aikana aivoni ovat viimeinkin totuttautuneet ajatukseen, että ovet avautuvat sisään asuntoihin ja vessoihin. Lentoaseman vessassa keskellä yötä koen sekunnin murto-osan paniikkia vessaan juuttumisesta ennen kuin tajuan työntää ovea auki. Ehkä oppimisaikani fyysisissä suoritteissa on melko tasan kaksi viikkoa. Nyt voin odottaa, että opin taas avaamaan ovet suomalaisittain parin viikon kuluttua. Vappuviikolla kaiken sekavuuden voi onneksi laittaa vapun piikkiin.

Tuntuu kummalliselta olla täällä viileässä ja kirkkaassa ilmassa. Omituista, että voi syödä aamiaista rauhassa ja lähteä vasta, kun täytyy (en ole varma, mitä oikeastaan täytyy, koetan muuttaa suurimmassa osassa ajatuksiani täytymisen haluamiseksi vähän samaan tapaan kuin Timo Airaksinen selittää keskiviikon Helsingin Sanomissa, koettaa selvittää oman kehoni ihmiskokeessa, mikä on tarvetta ja mikä silkkaa halua; ehkä sekin, että tahtoo maksaa itse kulunsa, on vain silkkaa halua toimia vastavuoroisesti luottamusyhteiskunnassa?). Lomalla kaikki on toisin: Lomalla herää päiväohjelma (kulkea ja kokea!) otsansisuksiin niitattuna, aamiaisen tuskin malttaa hotkia. Sitten on mentävä ja käveltävä, kunnes seuralaisen lonkankoukistajat kieltäytyvät supistumasta enää kertaakaan. On levättävä hetki puiston tai kirkonmuurin varjossa, naurettava pulujen tappelulle leivänpalasista, nieltävä repunlämmintä vettä, jatkettava. Ruokaa saa vain kummallisiin aikoihin, jos ei tahdo syödä valkoista leipää tai jotakin äkkimakeaa.

Tännekin tarvittaisiin suojaisen poukaman uimaranta, joka on mustaa kiveä. Sellainen lämpöä keräävä mikroilmasto olisi todella miellyttävä. Entä jos Tähtitorninmäki olisi rakennettu, kuten tuhatkahdeksansataaluvun lopulla suunniteltiin? Että kansanedustuslaitos olisi mäen huipulla ja että siitä lähtisi meren rantaan asti alas ulottuva tiivis, matala terassikaupunki, jonka rannasta lähtisivät lautat läheisiin maihin? Mitenhän lumenluonti keskellä muualta kokeiltua ja hyväksi havaittua pittoreskia onnistuisi, tai loskakelin jälkeinen luistinratakatukeli?

Kummallista, että osaa nukkua pitkään ja rauhoittua tuosta noin vain. Ehkä on luontevaa, että osaa tahdittaa arjen löysemmin kuin loman, sillä arjestahan sitä enemmän kokemusta on. Ja mitä tarkemmin katsoo arkea, sen uhkaavampana kokee sen rauhassa pienenkin loven. Matkustaessa on toisin. Olen ollut matkalla pisimmillään viisi viikkoa, joten en ole onnistunut siinä ajamaan itseäni nurkkaan, enkä siksi ehkä osaa ärsyyntyä vireystilani käsittämättömästä tahdista. Matkalla asiat järjestyvät odottamattomilla tavoilla, ja on tärkeää olla varuillaan koko ajan. On niin paljon koettavaa, että tuntuu typeryydeltä istua sisällä (tai ulkonakin) ja vain olla. Kotona vain oleminen on sen sijaan jotenkin selkeämmin positiivisesti erottunut saareke.

Tuntuu, että jos unohtaa maata välillä selällään lattialla tai kävellä välimatkat ihan vain hitauden ylistykseksi, maailma puuroutuu epäselväksi eikä työtä, sitä vähää välttämätöntä, oikein jaksa tehdä iloisin ja avoimin mielin. (Jos olisin työnantaja, turhautuisin kai alaisista, jotka käyvät töissä silkasta velvollisuudentunnosta ilon sijaan. Ehkä työn ilo ja sen perään kysyminen on oikeistolaisen kotikasvatuksen tulosta? Pienyrittäjyydessähän, kuten freelancauksessakin, on kuitenkin aika pitkälti kyse siitä, että voi tehdä asiat mielekkääksi kokemallaan tavalla.) Ehkä pitäisi mennä ja viettää seuraava kevät tyystin toisaalla, tehdä kuten Italiassa maatilalla tapaamamme kustannustoimittaja, joka on jättänyt työnsä Australiassa oppikirjojen parissa ja tekee nyt vain sen verran fyysistä työtä, että saa ruoan ja majoituksen, tukien sillä tavoin vielä suoraan luomun kannattavuutta? Riippumatossa vaelluspolun raivauksen jäljiltä kivistäviä lihaksiaan palpova kollega vaikuttaa sen verran seesteiseltä ja tyytyväiseltä, että melkein huvittaisi jäädä saman tien tilalle. (Myöhemmin sama tunne toistuu Positanon hostellissa, kun selviää, että meidät on lukittu hostellista ulos, koska siellä töissä olleet parikymppiset bilestäjätärhenkiset amerikkalaistytöt ovat lähteneet varoituksitta, jättäen pöydälle lapun, jossa vain todetaan heidän nyt menneen, terve. Hostellinomistaja puistelee päätään ja miettii, mistä saa uudet työntekijät seuraaviksi viikoiksi. Mutta torstaina - tänään - on työvuoro.)

Kummallista, miten tuollaisesta ajatuksestakin saa pieniä syyllisyyden ja uskaliaisuuden väristyksiä. Että uskaltautuu ajattelemaan, ettei tekisikään edes marginaalisesti hahmoteltavissa olevaa uraa (yhdistä pisteet, kuvio muodostuu) vaan luottaisi siihen, että pitää fyysisestä ulkoilmatyöstä enemmän kuin varallisuudesta tai ammatillisesta arvostuksesta. Miksi se tuntuu niin uskaliaalta? Koska ei tunne montakaan ihmistä, joka todella eläisi arvojensa mukaisesti? Jos todella arvostan kehoani elämäntavan mittarina, eikö minun pitäisi kuunnella sitäkin, kuinka se alkaa kutista heti Suomen kylmyyteen joutuessaan, sen sijaan, että höpötän itselleni normaaliin sopeutumisesta. Kenen normaaliin? Tuskin Homo sapiensin lajina.

Eiköhän normaali, jos mikä, ole kulttuurinen arvostelma.

Silti palaamisessa on paljon hyvää, kuten se, että kerkeää kirjata ajatuksiaan. Matkalla ajatukset jäävät usein pelkäksi potentiaksi, jota on niin paljon, ettei mitään ehdi hahmottaa kunnolla, ei ennen kuin on kadonnut noista ympäristöistä toisaalle (kuten John Steinbeck kirjoittaa kauniissa artikkelissaan Positanosta: “It is a dream place that isn’t quite real when you are there and becomes beckoningly real after you have gone.”) Tarvitaan aistimista ja tunnistaen jäsentämistä, mutta myös pysähtymistä, yritystä ymmärtää, syventymistä. Syventyminen vaatii aikaa.

Arjessa on aikaa.

Illalla sovimme, ettà koska Positano vaikuttaa kaikin puolin mukavalta ja kàsittàmàttòmàltà, ja merikin ja ilma ovat kuin silkkaa elokuuta, emme vaella vaan makaamme rannalla. Syòmme illallista vuoren neljànneskorkeudessa, ehkà, serpentiinitietà reunustavan muurin luona ulkopòydàssà. Myrskylyhdyt roihuavat, kuu on kapea astia. Taivaankappaleiden outo kallistuskulma saa meidàt tuijottelemaan taivaalle toistemme silmien sijaan.

Kun kipuamme rantayòkàvelyn jàljiltà hostellille, aistimme monenlaista elàmàà: yòperhosia, niità saalistavia suuria lepakoita, kiiltomatoja, kaskaita.

Aamulla herààn kuuden maissa kukon kiekunaan. Kukko huutaa ja huutaa. Kuuluu myòs bussien torventòràhdyksià tiukoista mutkista, làheltà ja kaukaa, vàhitellen myòs ihmisten àànià. Avaan sàleikòt parvekkeelle. Lahti, jota reunustavia vuoria kaupunki kipuaa ylòs taloaskelmin, on vielà varjossa. Valo on tààllà hieno: meren turkoosin ja taivaan rajaa on vaikea erottaa. Vuoret ovat vielà siniturkkiset, aurinko vasta kurkottelee varovaisia sàdekimppuja huippujen ylitse.

Ja kuitenkin, kun olemme syòneet aamiaisen omalla parvekkeellamme (jostakin syystà emme saaneet kahden hengen huonetta jaetulla kylppàri-vessalla, josta maksoimme, vaan huvilan ylimmàn kerroksen sviitin, jossa on kupolikatto ja oma parveke kaupungin ylle ja oma kylpyhuone) pààtàmme suunnata kevyelle aamukàvelylle vuorille. Kiipeàmme tietà ja portaita, ihmettelemme tiuhaan asuttua maastoa, jossa korkeuserot ovat matkaa kartalla huimaavampia. Rinnettà tàplittàvàt useat pienet kirkot, joissa on meneillààn aamumessu.

Koska aikomuksena on aamukàvely, emme ota evàità emmekà edes vesipulloa. Kahdenkympin setelin kiinnitàmme sentààn housun sisàpuoleen hakaneulalla. Meillàhàn on avain hostellin ulko-oveen, joten pààsemme sisààn, vaikka paikka olisi lukossakin. Vaikka sitten tietysti - kun saavumme hostellille, ovi, jonka voisimme avata, on suljetun takorautaportin takana. Soittelemme kelloa tuloksetta, ja vaellamme sitten vàsyneinà, kuumissamme ja aurinkorasvoitta uimarannalle. Onneksi sentààn biksat ovat alla. (Vuorilla olisi voinut olla vesiputous.)

Uimme ja pakenemme varjoon, ostamme vesipullon ja pizzalaatikot mukaan, katselemme meininkià. Kàvelemme.

Palaamme hostellille neljàn aikaan, takorautaportti on auki. On pàivà, jolloin emme aikoneet vaeltaa, ja olemme kàvelleet jalkamme puhki aamukahdeksasta neljààn vaelluksellamme. Ei silti, ettà tàssà mitààn uutta olisi. Se on tapamme lomailla. Ehkà sitten kotona lepààmme, sisàilemme.

Tuntuu kummalliselta matkata seuduilla, jossa tuloerot ovat helposti hahmotettavissa pienellàkin vilkaisulla. On alueita, joilla on rahaa, ja alueita, joissa sità ei juurikaan kulu. Napolista lòytyy vàhintààn neljàt erilaiset kasvot. En osaa sanoa, mistà pidàn eniten. Mutta yhteen asiaan en kai totu ikinà: siihen, miten kòyhyys saa epàtoivoiseksi.

Mustalaistyttò junassa kuljettaa nàytillà pikkulasta, jonka silmà on tulehtunut. Koska lapsi ei itke tarpeeksi surkeaksi, tyttò nipistelee varmuudeksi lasta kunnolla takamuksesta kààntàessààn tulehtunutta silmàà amerikkalaisturisteihin pàin. Ja suurkaupungin katukuvaan kuuluvat nàemmà làhtemàttòmàsti kerjàlàiset, joilla on juuri poikinut, laiha ja takkuinen narttukoira pienine vikisijàpentuineen. Ystàvà Roomassa sanoo, ettà kun pennut kàyvàt liian suuriksi hellyyttàmààn, ne vain katoavat ja vips, pian narttu on taas pyòreànà. Pian on jo uudet pennut.

Toki osa kerjàlàisistà vain soittaa haitaria junassa, ei koeta hyòdyttàà vielàkin kurjempia, niità, jotka eivàt voi edes punoa juonia seuraavan aterian eteen.

(Toisaalta, olisi tekopyhàà esittàà, etteikò rikkaammissa paikoissa tai siis, tasaisemmin varallisissa paikoissa, esiintyisi hyvàksikàyttàmistà. Se on usein vain piilotettua ja tietyin melko yleisesti hyvàksytyin argumentein perusteltua, kuten esimerkiksi lihateollisuus Suomessa. Tuskin siat siità mielissààn ovat.)

Nyt olemme kummallisessa paikassa, Positanossa. Olemme jo kàyneet meressà uimassa.

Vàrit ja làmpò ovat huumaavia. Se saa melkein unohtamaan nipistykset, muttei tàysin. Tuntuu omituiselta olla niin varakas, ettei joudu nipistelemààn.

Oleme palanneet kortteleihin, jossa eletààn. Napolissa ei taatusti ole pikkusievàà ja pittoreskia, vaan vilkasta ja eloisaa. Kaupunkiin solahtaa kuin kotiin. Ihmiset elehtivàt ja liikkuvat kiihkeàsti, ottavat kontaktia, pysyttelevàt silti vàlimatkan pààssà. Tààllà ulkomaalainen ei ole ulkopuolinen, vaan osa kiehuvaa hornankattilaa.

Kummallista, kuinka kansanomaiset paikat vetoavat. Johtuuko se tietynlaisesta lapsuudesta, tyòvàenluokkaisesta tausta vai mistà, mutta tàllaisessa epàtàsmàllisen itsepàisyyden kulttuurissa tunnistaa heti kodin. Koko kaupunki on valtava markkinapaikka, joka kuhisee ja kiertyy kapeille kaduille. Kaupan ja esillà on ruoan ja vaatteiden lisàksi kehoja ja hymyjà tavalla, josta ei voi olla tulematta mieleen kàymàlàn vilkkaimmat kuvaukset.

Ensimmàinen kontaktimme itse asiaan on astuminen pizzapaikkaan, joka on perustettu 1800-luvun puolella, mutta joka ei, toisin kuin useat muut traditiot, ole muuttunut lainkaan itsetietoiseksi. (Mikààn ei ole vittumaisempaa kuin itsetietoinen ravintola - tai ihminen. Sellainen on aina niin valheellista ja typeràà ja pintaorientoitunutta.) Meidàt isketààn samaan pòytààn lihavan sedàn kanssa ja koetetaan myydà peruspizzat (margherita). Vaadin marinaran ja saan sen. VOmp yrittàà tilata juotavaksi itselleen veden mutta saa oluen - ilmeisesti miesten ei sovi juoda vettà. Pizza tulee pòytààn muutamassa minuutissa, juomalle on muovimukit, rohmimme herkkua naamaan.

Voi ihanuutta.

Eikà laskua tarvitse odottaa, riittàà, ettà astuu kassalle ja ojentaa kympin kaikesta tuosta ja astuu kadulle. Tàssà vaiheessa hehkutamme puoliekstaattisessa tilassa sità, kuinka on paikkoja, joissa tajutaan, miten kuuluu syòdà, ja paikkoja, joissa ei.

Vanhassa kaupungissa kadut ovat jàrjestyneet kaupoittain tai pàinvastoin. Kàvelemme katua, joka on tàynnà pelkkià soitinkauppoja. Talojen seiniin on liimattu lappuja, joissa basisti etsii ryhmàà ja ryhmà naissolistia laulajakseen. Lòydàmme kulmakaupan, jossa ruoka maksaa ehkà neljànneksen siità, mità Roomassa. No, kyllà sitten juustot seisovatkin làmpimàssà, mutta entà sitten?

Ja hotelli - se on yhden tàhden perhehotelli, joka on toiminut vuodesta viisikymmentàyksi. Junat jylisevàt makuuhuoneemme (wc ja suihku kàytàvàllà, lavuaari ja valtava parisànky huoneessa) ikkunan alla, aulassa istuu joko isà tai poika. Rakastan nàità kansanhotelleja, vàlimereisià halpoja huoneita.

Jotenkin tàstà kaikesta tulee mieleen se, mità Lawrence Durrell kirjoittaa Alexandriasta.

Millainen hullunmylly, viettien kaupunki, tàysin suunnittelematon savusumukaaos, ihmismassat, kiinalaiset katukauppiaat, nahistuvat broccolit kadunvarsien harvassa auringossa (kujat ovat kapeat ja talot korkeat, joten poudan huomaa vain ylòs katsoen) - hemmetti, jos kaupunkiin voi rakastua, tàmà on sità.

Voin kuvitella, ettà nuorempana kaupunki saattaisi nàyttàà ikàvàmpià puoliaan, mutta onneksi olen jo sen ikàinen, ettà saan arvostusta enkà takapuolen kourintaa osakseni.

Ensiksi Ischia vaikuttaa uskomattomalta: meri ja valo ovat sellaiset, ettei lainkaan hàmmàstytà, ettà muun muassa piispa Berkeley vietti aikaa tààllà. Kasvit rònsyilevàt aidoilla, kasvisto on selvàsti trooppisempaa kuin mantereen puolella, kujat kaartelevat pittoreskisti.

Jalkakàytàvià ei juurikaan ole ja kun kulkee jalan tien laitaa, autot ja skootterit tòòtòttàvàt. Asiaa ei paranna se, ettà Vompatilla on pitkà kihara tukka, eikà tààllà semmoista ole kuin tytòillà. Mutta kenties tòòt tòòt ei kohdistu takamuksiimme tai etumuksiimme vaan liikkumatapaamme (ellei sitten siihen, miltà me aluksi vaikutamme). Vain saksalaisturistit - ja niità riittàà - kàvelevàt.

Kansojen vàlistà sopua tuskin edistàà se, ettà saksalaiset ovat pystyttàneet hotelliensa ja ravintoloidensa kattoterasseille oman maansa lippuja liehumaan. Jos lippujen perusteella pitàisi arvata, missà maassa ollaan, arvaisin Saksaa, vaikkei kasvillisuus tasmààkààn. Pudotamme saman tien matkasuunnitelmista Sorrenton, jonka matkaopaskin mainitsee saksalaisten kansoittamaksi.

Meità luullaan luontevasti saksalaisiksi. Se ei ole erityisen miellyttàvàà… ehkà se johtuu lipuista. Tai siità, ettà kaikkialla lukee erikseen lapuilla erbeere und sahne 3,50.

Kun nàemme rannalla Suomen lipun, tahtoisin kiskoa silmille hatun. Mutta minulla ei ole hattua. Tòòt, sanoo auto. Sitten pelastaudumme sievàlle jalankulkuaukiolle. Se on kovin pieni. Ja sitten autot tulevat taas, autot ja vespat.

Huomenna taidamme maata rannalla lautan làhtòòn saakka. Kasvillisuus on kiinnostavaa, mutta on rasittavaa koettaa kàvellà kaksikymmentà senttià leveàllà jalkakàytàvàllà ja kuunnella huutelua.

Yllàttàvàà kyllà, Napolissa, sen perusteella kun kuljimme sen làpi, tuntui meno rauhallisemmalta. Siellà on niin paljon muitakin kàvelijòità, ettà joukkoon sulautuu. Kukaan ei kiinnità huomiota hitaasti loittonevaan selkààn tai làhestyvààn etumukseen.

Olen naureskellut jo monta päivää kulttuurimatkaamisellemme. Emmekö vain havainnoi miljoonakaupungin ikuisten raunioiden ja tyylikkäiden ihmisten keskellä kivien väleistä pistäviä unikoita ja pinjankäpyjen suomujen jyhkeyttä, ota tuntumaa muurahaisiin joenvarren kevyen liikenteen väylällä ja kuvaa kyllästyksiin saakka lampaita ja vuohia?

On puisto, jossa on vanha maatila. Huojuvien niittykukkien takaa aukeaa lähiö. Kävelemme niin, että jalat ovat lakata kantamasta. Via Appia Antica häviää spektaakkelina säikylle lammaslaumalle.

Ja sitten on luomutila Lazion eteläosassa, pitkän seutulinjan viimeisellä pysäkillä. Meidät kutsunut filosofi-isäntä on yliopistolla, joten pidämme ukkosmyrskyä keittiössä englantia huonosti taitavan mamman kanssa. Mamman mielestä erot ovat todellinen ongelma koko maailmassa. Paatoksessa on omakohtaisuuden tuntua. Vapaaehtoistyöntekijällä on kiinnostavat, älykkäät kasvot ja samanlainen ääni kuin yhdellä tuntemallani Aristoteles-tutkijalla. Eläimet jakautuvat syötäviin ja lemmikkeihin. Näemme päivän vanhat kaninpoikaset ja hieman vanhemmat mukelot. Sitten ovat paistovalmiit, niitä mamma nostaa korvista tukematta vatsan tai takamuksen alta.

Lemmikkikoiran nimi on Felicia, sitä on onnistanut. Tässä maanosassa koiria ei syödä.

Kohtaamme lauman puolikaljuja lampaita, joiden maidosta tehdään pecorino-juustoa. Kehumme näkyä, mutta paimen kohauttelee olkiaan ja selittää huonoa työtä. Epäselväksi jää, onko paimenen homma vai lampaiden tuotanto kohentamisen tarpeessa. Miehellä on lempeät kasvot, kuten paimenelle sopiikin. Hän on viettänyt monta kesää yksin korkeuksissa laumaansa paimentaen, mutta on päättänyt ottaa täksi kesäksi seurakseen vapaaehtoisia apulaisia.

Pikkukaupungissa ihmiset ovat ylitsevuotavan ystävällisiä. Lukittujen porttien takaa pikkuhurtat haukkuvat toisiaan. Kahvilat ovat tyylikkäitä, kirkolle vievillä portailla mummu määrää meidät vilkuttamaan vanhoille sedille. Buona sera on liian vähän, pitää myös vilkuttaa. Kun vilkutamme, kuten mummu näyttää, sedät lähtevät tyytyväisinä liikkeelle. Toinen vanha setä, jolta kysymme dove e via a madonna delle grazie, selittää italiaksi jotakin vuodesta tuhatyhdeksänsataaneljäkymmentäyksi. Hän tahtoisi kiivetä myös kirkkoon, muttei voi, koska on yli seitsemänkymmentä ja jalat. Tämän verran ymmärrämme. Saattaa silminnähden huomata, kuinka sedälle on tärkeää saattaa meitä useita korttelinvälejä. Vastaantulevat papparaiset näet vilkuilevat uteliaasti seuruetta, ja meitä ohjaava setä oikein röyhistyy silmissä ja tervehtii seurattomia vanhuksia koppavanpuoleisesti.

Ehdimme bussiin takaisin, emmekä joudu nukkumaan hylätyllä rautatieasemalla, joka on sprayattu täyteen rumia sanoja ja jonka odotushuonetta tunnutaan käyttävän yleisenä ulkohuussina.

Huomenna suuntaamme Napoliin, jossa todistusten mukaan voi tapahtua mitä tahansa. Kenties siellä alamme fiilistellä kaupunkilaisuutta. Ensin kuitenkin menemme Ischian saarelle rauhoittumaan. Kävelemään luonnossa, kuten alkuperäinen suunnitelma kuului. Kävelemään luonnossa, sillä suurkaupungin jälkeen kaipaamme vihreää.

Epäselväksi jää, viittaako suurkaupunki tässä lauseessa Helsinkiin.