Veloena

Aikaiset aamut palkitsevat. Kun juoksee sporapysäkille juhlamekossa, kassi kilisten erilaisista avaimista, ja kuulee kiskolaulun, ei näe kadunpätkässä vaunua, kiihdyttää tahtia, sukeltaa toisen kadun varteen risteyksestä, näkee tavoitellun vaunun liukuvan pois pysäkiltä, seisahtaa - maailma hahmottuu kirkaspiirteisenä, kuulee veren kohinan ohimoissa. Olisi ehdittävä töihin, töistä suoraan juhliin, mitä tapahtuu?

Kävelee lyhyttä katua ylös, lyhyttä mäkeä, hakee sisältä käsineet, takapihalta pyörän. Spora meni, on otettava pyörä, pyöräiltävä juhlahameessa. On tärryytettävä mukulakivikohdan yli, kiskojen välistä, käännyttävä pyörätielle, väistettävä katutyömaata, viiletettävä mäkeä alas.

Hetki, jona tajuaa sporansa menneen, seisauttaa siihen seikkaan, että asuu todellisuutta, on sen osanen, välillä täysin näkymätön ja välillä kirkuvärein ympäristöstään erottuva. Että on tämä keho ja sen käsitykset siitä, että töihin mennään sovitun mukaisesti. (Kuinka monia sääntöjä noudatammekaan miettimättä niitä sen kummemmin. Kuinka toruvasti suhtaudutaankaan, jos jotakin kyseenalaistaa toimin, jotka eivät varmasti loukkaa ketään.) Olen elossa minämuodossa juuri sinä hetkenä, jolloin seisahdun epätietoisena ja ajattelen tiiviisti, kuinka nyt ehtiä.

Tuo päätös erottuu ympäristöstään, koska normaalisti ihminen purjehtii majesteettisella järkähtämättömyydellään läpi tilanteiden huomaamatta, hajamielisenä. Hajamielisyys on usein keskittymistä johonkin jossakin toisaalla, tai jopa näihin tapahtumiin jonakin jossakin toisaalla. Asiat esittyvät jonakin, niiden rakenne paljastuu ainoastaan arjen sortuessa hetkeksi tai pariksi, vierauden vallatessa katukuilun.

Olen elossa, tajuan. Olen elossa sen talven ja tämän talven jäljiltä. Olen elossa kaikkien niiden tunteiden jäljiltä, joita käytetään monissa kulttuureissa oikeuttamaan leskien sivuun tuuppaaminen. Eikö ole kummallista, miten vaikeaa eroaminen on? Kaikki ne tuntemukset, ettei enää voisi rakastaa, mutta myös, ettei voisi tulla rakastetuksi, koska on jo koskettu, pilalla, epäonnistunut, säröillyt rakkauksissaan ja hullaantumisissaan. Ajatus, kenelle kelpaisi (muussa kuin hetkellisesti, romanttisessa mielessä) nainen, joka on koirankorvilla ja pehmeäksinukuttu. Kuinka helppoa tuossa vaiheessa olisikaan jonkun toisen tulla kertomaan, että sinä olet nyt saastunut (mitä muuta ovatkaan puheet rebound-suhteista jne.) ja että siksi sinun pitää vetäytyä sivuun pysyvästi. Koska ne ovat tunteita, jotka silloin pyörivät omassa mielessä, jos joku ulkopuolinen käyttäisi heikkoa hetkeä hyväkseen ja leimaisi tuon kaiken pysyväksi, siihen ehkä alistuisi, eläisi loppuelämänsä sen mukaan. (Deepah Mehtan elokuva Water - sitä saa vuokrata Hakaniemen torin laidan intialaiskaupasta - kertoo tällaisesta leimasta ja siitä, miten jotkut lesket itse jopa vastustavat parantavia muutoksia asemaansa. Parhaita naiseudesta kertovia elokuvia, joita olen nähnyt, yhtä hyvä kuin Fellinin Cabirian yöt. On kummallista, kuinka tässä melko vapaassakin seksuaalisessa ilmapiirissä tuntee silti vanhojen sukupuolimallien painon, mitä seksuaalisuuteen tulee. Pojat ovat poikia, mutta tytöt samalla tavalla käyttäytyessään lähestulkoon harrasteprostituoituja - melkein omasta mielestäänkin, liian usein ainakin.)

Olen elossa, voin kääntyä ympäri ja hakea pyörän. Tuona hetkenä, kun tajuan kyytini menneen, en hahmota itseäni jotakin valitsevana, tai oikeammin, en hahmota ylipäänsä itseäni. Siitä tiedän, että olen elossa, todellisuudessa, todellinen, pelkkä valpas havainto, joka kiipeilee valoisia seiniä ja poistuvan vaunun takalaitaa. Hahmotan monimutkaisen kolmiulotteisen tilan ja liikkeen siinä, aamua viistoavan valon. Ajan, joka on jäljellä, lupauksen olla paikalla riittävän aikaisin.

Todellisuuselämys tulvahtaa ylitse helpoimmin toiminnan hidastuessa tai nopeutuessa tai pysähtyessä yllättäen, odottamattomassa. Tämäkö on syy sille, että tahtoo koputtaa jaloilla nopeammin kuin pystyy laskemaan tai ennakoimaan, tai että tahtoo juosta vedessä silmät kiinni edeten tuskin lainkaan, keskittyen jalkojen mahdollisimman laajoihin kaariin, tämäkö on syy pudottautua vapaasti, milloin mahdollisuus tarjoutuu? Pudottautua sen tunnetun, totutun itsen kangistuman ulkopuolelle, valita uudenvärinen huivi UFFin päiviltä, uusi reitti pyöräillä, vaihdella tahtia ja päämäärää, päättää äkkiä jotakin aivan käsittämätöntä? (En silti kannata kaikkien kangistumien hylkäämistä - esimerkiksi kangistuma ilon suosimiseen ja kangistuma etiikan ja estetiikan silmälläpitämiseen ovat sellaisia, joista en tahdo eroon.)

Myöhemmin näen avonaiset skillat ja krookukset, sinistä ja keltaista harmaaksi palaneessa rinteessä. Kiidän ohi, en pysähdy, tunnen pysähtymisen jäljet vielä, hienoisen hengästyksen, tietoisuuden käsivarsieni rentoudesta. Elossa olemisen hetki venyy, todellisuus silaa kaupungin ohuena kalvona, vielä hetken voin olla eläimenvalpas, yhtä läsnä tässä. Ilman näitä hetkiä, näitä tajuamisia, olisinko lainkaan ihminen, yksi eläimistä?

Joskus nuo hetket ovat pysäyttäviä ja selkeitä, kirkkaita ja kuulaita, joskus tuskin huomattavia häivähdyksiä. Niihin voi tarttua kiinni ensimmäisistä johtolangoista lähtien, kärhiytyä niiden kylkeen, suunnata niihin huomiotaan tai maailmaa tai kehoaan tai mitä nyt sitten sanommekaan suuntaavamme, antaa niiden valahtaa keskimmäiseksi ilmiöksi, huomata niihin liittyvä hämmästys ja ilo, uusien asioiden sommittautuminen värikkääksi kaleidoskooppikuvaksi (samoista palasista), panna merkille tapahtumien liikkeen, rytmin, taajuuden ja ekstension, antaa maailman muuttua, antaa kehon muuttua, antaa huomion muuttua, panna merkille ja hyväksyä, rekisteröidä rento, iloinen olo, rakkaus ja takertumattomuus.

Kuinka hassu ajatus - antaa ajan kulua, antaa muutoksen edetä, liukua kukkien ohitse niistä tietoisena. Liukua pois rennosta ilosta ilman kaipausta, tietäen sen palaavan.

Nuorempana toivoin, että maailma jäisi pysähdykseen tuollaisena hetkenä. Nykyään ajattelen, että se tarkoittaisi kuolemista. Liukuminen pois, se on arvokkainta. Liukuminen sisään, liukuminen pois, voimistuminen ja korvattäyttävä rätinä ja liudentuminen, melkein rasahteleva hiljaisuus ja sitten taas äänet, kotoisina ja pulppuilevina, linnunpesä talonseinän villiviinissä, leipomon tuoksu, iltaan venyvät varjot.

Kun luomupuodin nainen hymyilee meille ja sanoo, että onpa ihanaa, kun voi sanoa joitakuita nuoriksi ja olla itse siis jo täti-iässä, ja vastaan, että täti-iässä on valtaosin hyviä puolia ja hän vastaa hetken tarkasti katsottuaan, että niin on, kunhan krempat kestää, muu on positiivista vain, ajattelen hänen puhuvan jostakin tuollaisesta, tarrautumattomuudesta, hitaasta putoamisesta kaninkoloon horisontaalista suuntaa kuvaavien maisemamaalausten ohitse. Putoamisesta, joka ei pelota.

Mutta saattaa toki olla, että hän puhuu jostakin aivan muusta. Sitä ei näe päällepäin. Mutta on oletettavaa, että hän puhuu jostakin samantapaisesta, samalla tavoin kuin erilaiset kehon ja mielen tekniikat tuntuvat kaikki johdattavan kohti jotakin samantapaista, iloa ohimenevyydessä ja epävarmuudessa, renkaina levittyvää rakkautta ja merkityksellisyyttä ja kuulumista, ymmärrystä siitä, että renkaat, joiden kuvittelee konventionaalisessa tunneteoriassa lähtevän jostakin itsestä, ehkä puumaisen muotoisista hermoradoista, ympäröivät itsen myös kaikkeen ympärillä suuntautuessaan. Rakkaus herättää maailman henkiin, puut vastaavat.

Illalla nimetään ihminen, joka on uusi, jota ei vielä jokin aika sitten ollut. Nimeämisen jälkeen hän kantaa nimeään, reagoi siihen, säpsähtää sen toisaalla kuullessaan. Todellisuuteen on liittynyt uusia piirteitä.

Sivistys

Nuo ovat ihmisiä jotka tekevät
monimutkaisia asioita.

he kahmaisevat meitä tuhansia
ja panevat meidät töihin.
Maailma on menossa helvettiin,
kaikkine
kylineen ja valtateineen.
Villit ankkaparvet eivät
ole entisenlaisiaan.
Visenteistä on tullut harvinaisia.

Hae minulle minun sulkani ja
meripihkani

Gary Snyderin runo sivistyksestä on yhtä terävä kuin muukin Snyderin kirjoittama teksti. Runo on J. K. Ihalaisen suomentama ja löytyy antologiasta Yön häntäluu.

Ennen kaikkea, se on kevätruno. Keväisin ihmiset, siis ne jotka eivät ole ympärivuotisissa kokopäivätöissä, alkavat puhua kesätöiden hakemisesta. (On kuvaavaa, että akateeminen kolmikymppinen ystäväpiirini horisee tästä - mikään ei muutu ilmeisesti. Samat murheet lukiolaisena ja saattokodissa.) Kohtaan itsessäni joka vuosi saman reaktion kuin tuon runon puhuja. Että töitä, pakkohan sitä on toisinaan, jotakin on syötävä, katon reiät parsittava umpeen, mutta että kesälläkin.

Siirrän palkasta sivuun pesämunaa kesän kuukausiksi.

Kesällä maailma on lämmin syli. Metsässä on helppoa olla tuntikausia, vaikka kukaan ei ole koskaan vaivautunut opettamaan, miten. Paitsi koirat, jotka tietävät metsässä olemisesta paljon enemmän olennaista kuin yksikään fanaattinen partiolainen. Tai pellolla, sielläkin on helppo olla. Istua maassa, hame kiertyy ylemmäksi, paljaat reidet painuvat saveen sivuiltaan, istua risti-istunnassa, kitkeä. Illalla huomaa alushousujen takamukseen tuleen harmaanruskean savitahran.

Sivistys on liukunut kauas siitä, että punnitsee oman kokemuksensa kautta, oman kehonsa kautta. Siinä on mittari, joka on hylätty epäluotettavana, vaikka kenties se kaipaisi vain vähän virittelyä. Sivistys on liukunut kauas siitä, että olisi kriittinen ja uskaltaisi sanoa ei, jos siltä tuntuu, vaikka koko ympäröivä piiri pitäisi täysin hulluna ja tiedustelisi, mitä seuraavaksi. Eikä silti niin käy, se ajatus ympäröivän piirin murinasta on pelkoa omassa kehossa, halua saada kätevä all-in-one hyväksyntä, taattu hyväksyntä, pelko siitä, että joku kysyy taas, miksi, eikä osaa vastata täsmällisestä onelinereilla. En minä ymmärrä, miksi minun pitäisi ymmärtää itseäni ja ratkaisujani. Muut kuvittelevat tekevänsä sen tuhannesti paremmin.

Enimmäkseen maailma on itsestäänselvyys ilman sen kummempia jakoja, hengittämistä ja jalkojen vireystilaa. Liikunnan synnyttämää iloa, kuukautisiin liittyviä äilähdyksiä kyltymättömine nälkineen ja äkittäisine ruokahaluttomuuksineen, kireä supistuskipu ristiselän luona, sen laukeaminen. Ilo valosta ja lämmöstä, halu juosta syleihin ja nukkua tutussa paikassa.

Miten itsestäänselvyyden sivistyneisyydestä voisi puhua tai etenkään kirjoittaa? Kirjoittaessaan ihmiset tuntuvat valehtelevan helpommin. Ei ole käsiä, jotka hiertävät pöydänreunasta epämiellyttävää hiljaisuutta tietyn teeman luona. Ei näe iloa, joka liittyy siihen, että ihminen on yhtä kävelysauvojensa kanssa. Itsestäänselvyyksistä ei kai opi kirjoittamaan, ellei ole pakko, ellei huomaa, ettei osaa sanoa niistä mitään järkevää kysyttäessä.

Voi vain tutkailla toisia aikakausia tai ihmisiä tai kulttuureita, koettaa hahmottaa, millaisia aitoja he rakentavat päidensä sisään. Kuinka laaja on heidän me-pronomininsa sisältö? (Suutun pääsykoekirjalle, koska se on niin ihmiskeskeinen. En usko, että sosiaalityötä voi tehdä mielekkäästi ymmärtämättä ihmistä eläimenä. Ja jos ihminen ymmärretään eläimenä, on johdonmukaista myöntää, että eläimiä, joilla on samat relevantit ominaisuudet, kohdellaan myötätuntoisesti, että niillä on samansuuntaiset oikeudet tai että velvollisuutemme niitä kohtaan muistuttavat velvollisuuksiamme toisia ihmisiä kohtaan: ota huomioon, että tämä kärsii ja kokee nautintoa. Niinpä puhe ihmisoikeuskeskeisyydestä saa aikaan puhinaa. Jaa, saapa nähdä, huolitaanko minua tuonnekaan sisään näkemyksineni. Ja kuitenkin - usealle ihmiselle pelkästään oman eläimyyden hahmottaminen voisi tehdä ryhtiäkorjaavan ihmeen. Ajatus omasta kehosta kaikkena, jonka oikeastaan tarvitsee mitatakseen maailmaa ja elääkseen viisaasti, on jokseenkin typerryttävä länsimaisen järkijyräyksen jäljiltä. Typerryttävä kaikessa vapaudessaan, joka avautuu: useimmat kahleet ovat päänsisäisiä.)

Missä vaiheessa sivistys alkoi tarkoittaa muuta kuin maanviljelystä? Millä tavoin maanviljelyksestä saatiin kätevä metafora mielen koulimiselle? Missä vaiheessa sivistys alkoi tarkoittaa jotakin sellaista, joka ei ole yhteydessä enää maanviljelyynkään, jotakin sellaista, joka ei saa olla kuratäplikästä? Missä vaiheessa sivistys alkoi tarkoittaa istumista ja kuka keksi, että meille voisi sopia istumameditaatio epäergonomisilla tuoleilla ja huomio kaikkeen muuhun paitsi olemiseen kiinnitettynä? Meditaatio, jonka mantra kuuluu nopeammin, tehokkaammin, nopeammin, tehokkaammin. Ja kenties, selkäkipu on aivan normaalia ja vain hyväksi. Ja nalkuttava kysymys: mutta kuka sen valitsi, minä vai joku puolestani?

Joskus tuntuu, että on kummallista sanoa ei asioille. Enimmäkseen muistan, että se, että kieltäytyy jostakin, ei koskaan ole vain kieltäytymistä. (Kumpiakin on vain yksi ja ne ovat hämmentävän muuntautumiskykyisiä ja tiukasti yhteydessä.) Kieltäytyminen jostakin on jonkin toisen asian toteuttamista kehollaan ja elämällään, jonkin muun myöntämistä, johonkin muuhun keskittymistä. Mitä tarkoittaisi sanoa ei kehonsa merkeille? Mitä tarkoittaisi sanoa ei liikutukselle ja hellyydelle, jotka tulvahtavat vaikutelmien yli melkein sumuisina kuukautisia edeltävänä päivänä?

Mitä tarkoittaisi sanoa ei nälälle, joka tulee ja menee, reagoi valoon ja hormonaaliseen tilaan, rasitukseen ja pelkoon? Millaisessa maailmassa elävät ne, jotka oikeasti päättävät pudottaa painoa viisi kiloa bikinikuntoon? Muistan surun ja pelon puristuksen puolentoista vuoden takaa, kuinka äkkiä vaatteet löystyivät ja keho tuntui niin kevyeltä, että pelkäsi, että hypätessä jäisi roikkumaan ilmaan. Ei ollut nälkä, ei alkuunkaan. Sillä ei ollut mitään tekemistä mielen harjaannuttamisen tai aitaamisen kanssa.

En tiedä, haluanko enää ikinä harrastaa mitään sellaista, jossa on tarkoituksena edistää mielen hallintaa. Mielen hallinta tuntuu tarkoittavan lähes aina kehon aliarvioimista.

Venytysharjoitus on kummallinen. Siinä kipu iskee vasta venytyksestä päästettäessä. Pakaraan pureutuu saha, alaselkä kipristää, on vaikeaa liikkua. Pidätän hengitystä, josko kipu lakkaisi. Mutta on hengitettävä, hengitettävä syvempään, oltava lamaantumatta. On tiedettävä kokemuksesta, että lihas on tajunnut venyneensä yli normaalirajan pitkäkestoisen venytyksen seurauksena, ja pakenee nyt lukittautumalla turvaan, ei anna lainkaan periksi. (Eikö mielikin toimi näin avartuessaan, ajautuu hetkittäisiin takalukkoihin vain siksi, että avautuminen ja antautuminen on vierasta, jotakin jota se ei ole oppinut varhain?) Kipu on väliaikainen, rentouden ja venyvyyden tuottama tyydytys pitkäaikainen. Siksi myönnän kivun tässä ja sulkeistan sen merkityksen.

Mutta osaanko vastata, miksen sulkeista kipua istuessani tuolilla ja suunnatessani elämää seuraavaan vuokranmaksuun tai hammaskiven puhdistukseen?

Koska en usko, että saan tästä mitään pitkäkestoista nautintoa? Koska en pidä tätä sivistyneenä?

Ihmiset eivät ole entisenlaisia hekään. Me olemme muuttuneet eniten, planeetan säälittävä tila on vain ulkoistettu heijastuma omasta tilastamme. Me tiedämme, emmekä silti osaa sanoa ei, ei ainakaan tarpeeksi usein. Onko se vain pelkoa? Onko mukavuudenhalu enimmäkseen sittenkin pelkoa oudolta vaikuttamisesta? Ajattelemattomuutta? Kalvavaa tunnetta, että kaikella, mitä tekee, ei voi olla mitään väliä, minulla on vain yksi ääni, yksi elämä, yksi keho, se on mitätön yksikkö, olemmeko kaikki suuruudenhulluja paitsi kenties se yksi ystävä, joka saa pakko-oireita siitäkin, mitä tuo minimalistinen ja viaton yksikkökeho on saattanut ympäristölleen aiheuttaa?

Minusta hän on terve ja me muut - sairaita.

Silti koetan olla avuksi hänen kuntoutumisessaan. Ehkä jo se, että hän tietää, että minusta hän on terve sairaan yhteiskunnan keskellä, auttaa häntä hyväksymään pakko-oireensa ja sen, että niiden mukaan ei kuitenkaan voi toimia?

Olen itsekin sairas yhteiskunnallisella tavalla, mutta riittävän kunnossa tajutakseni asianlaidan. Koetan muistuttaa itseäni kaikesta tästä päivittäin ajattelemalla ruokaa, jota syön, vettä, jonka keskellä juoksen ja jota juon ja pissaan. Näen painajaisunia. Tänä yönä näen unta, jossa olemme muuttaneet suurempaan asuntoon, jossa on kolkko porraskäytävä. Unessa naapurin sokea nainen suistuu porraskuiluun, ja valitan, että aina suhde saa aikaan tämän, että minut revitään irti kodista, josta pidän, pesästäni. Herään, tajuan olevani kotonani, helpotus tekee hervottomaksi. Ravistan Vompin hereille ja kerron unesta.

Vapaudessa ei ole mitään laiskaa, se on vastuista painavin. Eri tavalla tekemistä ei voi perustella sillä, että kaikki muutkin tekevät niin. Kieltäytymistä ei voi perustella sillä, ettei tahdo tehdä kuten muut. Ei ole kyse siitä, kyse on jostakin muusta.

Tuntuu hullunkuriselta sanoa, että oma keho ei pidä joistakin asioista, joihin kulttuurimme esittää olevan yksinomaan hyödyllistä sopeutua. Asioista, joihin se on oikeastaan sopeutunutkin jossakin vaiheessa. Koska keho hahmotetaan usein mielen vastinparina ja on siten symbolisesti jonkinlainen luontoa edustava tekijä ihmisen kokonaisuudessa, sivistys kai tarkoittaisi tuon luonnon osittaista kahlitsemista, sen villiyden kieltämistä? Kai olennainen kysymys on, mikä on kohtuullista kahlitsemista.

Jos aikuiset nauravat huomattavasti harvemmin kuin lapset, eivätkä uskalla ihmetellä ja kysellä, eikö voida olettaa, että he ovat ylittäneet aikapäivää sitten kohtuullisuuden rajat? Että heidän kehostaan on tullut ruumis, ryöstöviljelty pelto, monokulttuuri?

Kummallista, kuinka pienet asiat voivat vapauttaa. Gary Snyderin tekstit, esimerkiksi. Se, että kuulee äänen, joka äkisti sanoo selkeästi sen, jonka on aistinut omassa kehossaan kinnaamisena, tyytymättömyytenä ja pelkona, jolle ei ole osannut tehdä tarpeeksi. Tajuaa, ettei ole ainoa, että on mahdollista työntyä ulos.

Mutta ulos ei vie tie eikä edes polku. On vain tiheikkö, jossa pitää ryömiä. Kukaan muu ei voi kertoa, miten kehoni toimii, miten se reagoi ja mistä sen reaktiotavoista pitää huolestua. Elämä on ainutkertainen, jokainen tilanne uusi. Vaikka olen sanonut johonkin kyllä niin monesti, etten osaa kuvitella sanovani ei, kuulen toisinaan sanovani ei.

Hieman tuohon tapaan, lievemmin vain. Menen tänään kitkemään, siispä aurinkohattu. Se on liian kaukana, sieltä pitäisi kulkea junalla, vaikka on minulla jalatkin. Kun olen sanonut tarpeeksi monta kertaa ei johonkin asiaan, minusta alkaa tosiaan näyttää siltä, että asiat tahdotaan hahmottaa monimutkaisesti, tahdotaan odotella siellä ja täällä, ärtyä viivytyksistä. Tahdotaan, että takki on ajanmukainen, auto uusi, ehkä liisattu, tietokoneessa enemmän tehoja. Asiat kulkevat tiettyyn suuntaan, koska. Niin monet asiat esittyvät näin, eikä kukaan huomaa jäädä miettimään, miksi sivulauseen loppu nielaistaan. Onko aikuisuutta vai lapsellisuutta penätä sivulauseen täydentämistä? Onko oikein, että maailma on valmis ja ihminen ikuinen lapsi - tai vielä karmeampaa, teini, jolle joukosta erottuminen tarkoittaa stigmaa ja jolle joukkoon kuuluminen ilmaistaan sesongin muotiin liimautumalla?

Tuon soisi muistavansa seuraavan kerran, kun pyydetään jotakin käsittämätöntä. Toivotaan, kukaan ei uskalla vaatia. Toivotaan, ja jos toiveen antaa raueta tyhjyyteen, ehkä petytään. (Se on heidän valintansa.)

Hae minulle minun sulkani ja
meripihkani

Kummallista kyllä, tänä vuonna kaikki näyttävät haluavan syödä pashaa jo ennen pääsiäisen juhlimista. Olen lupautunut valmistamaan täksikin viikonlopuksi sellaista suurelle seurueelle. Onneksi on Kerubivompatti, joka voi maistaa maidosta tehdyn pashaseoksen makua, itsehän voin maistella vain maidotonta versiota. Olisi jokseenkin hermostuttavaa tarjota pashaa, jota kukaan ei olisi voinut tekovaiheessa maistaa ollenkaan!

Pitotuomiset ovat muuttuneet totaalisesti muutettuani uunittomaan asuntoon. Enää ei voi leipoa kaurakeksejä tai suklaapaloja, ei edes soijajugurtilla kuorrutettua marjapiirasta, eikä mitä eniten kaipaan, kurpitsapiiraita. Nyt on elettävä lieden ja jääkaapin varassa. Koska minulla ei ole myöskään kovin suuria kattiloita tai kulhoja, en voi myöskään kokata valtavia perunasalaatteja. Joskus kun vie jonnekin papusalaatin, se näyttää hupaisalta pienessä parin litran kulhossaan.

Syömme hitaasti mutta varmasti pakastintamme tyhjäksi. Siellä on enää kaksi pussia kangasrouskuja, pari rasiaa rucolaa ja yksi pussi lehtikaalia sekä rasiallinen mustikka-vadelmaseosta ja (kaupasta ostettu) pussi puolukoita. Tuntuu kummalliselta, kun pakastin on noin vajunut. Ei enää mangoldia eikä hyvänheikinsavikkaa, ei edes mustaviinimarjoja ja mustikoita.

Mutta pianhan jo lähdemme matkalle, ja kun palaamme, alkaa metsistä löytyä jo villivihanneksia. Eikä mikään ole keväällä ihanampaa kuin syödä nokkospastaa tai savuseitanviipaleilla ryyditettyä voikukanlehtisalaattia. Tuntuu omituiselta, että tänä vuonna saattaa käydä niin, että elämmekin kevään kolmesti.

Jotenkin tuleva matka (enää alle kaksi viikkoa) on virittänyt minut tilaan, jossa ajattelen vain ruokaa ja auringossa kävelemistä. Olemme raahanneet vintiltä alas kesävaatelaatikon. Kummallista, mitä kaikkea sieltä löytyykään… Roomassa näkyy olevan mukavaa säätä. Ischian saarella sojottavissa webbikameroissa saari sen sijaan näyttää sateen harmaantamalta. Varaan uhkarohkeasti hostellimajoituksen saarelle ja mietin kauhuskenaariota, jossa sataa kaatamalla ja me pyöräilemme sateessa. Sisäkuvat hostellista ovat ahdistavasti sosiaalisuutta huokuvia - minua ei kyllä saa mikään mahti istumaan piirissä ja laulamaan kitaran säestyksellä ventovieraiden kanssa. Sellaista tapahtuu korkeintaan vappuna. Mieluummin vaikka keskellä yötä sateessa pyöräilemistä.

Ei silti, että sateessa pyöräily olisi kummallekaan meistä vierasta, tai minusta edes epämiellyttävää. Vompatin mielestä pitäisi aina muistaa mainita, että minä rakastan sadetta. Sade ympäröi intiimisti, lohduttaa, kotiuttaa. Mutta ei se kovin informatiivinen sää ole. Etäisyydet sumentuvat. Enkä varmasti jaksa ottaa painavaa kumista pyöräilyviittaa mukaan. Se on muutenkin liian suuri, koska se on isän vanha, kokoa ekstralarge.

Minulle pitäisi varmaan olla ekstrasmall, Vompatille medium. Jostain syystähän ulkoiluvaatteissa on käsittämättömän reilu mitoitus, päinvastoin kuin nuorisovaatteissa, joissa medium saattaa kinnata pienempänä kuin aikuismallistojen ekstrasmall.

Kesävaatelaatikon avaaminen tuntuu kummalliselta. On kuin äkisti joku olisi pölläyttänyt lattialle kasan lahjoja. Pinkkiä, turkoosia, oranssia. Ihanuus. Aivan varmasti en aio ikävöidä iänikuisia mustia paitojani, kunhan on niin lämmintä, että ne voi sulloa vaihtovuoroisesti vinnille.

Ensi talveksi on keksittävä jotakin. Vuosi vuodelta pimeys ja kylmyys tuntuvat vaikeammilta. Niillä ei ole mitään rakentavaa vaikutusta. En lepää, en ideoi, sekoitan vain vuorokausirytmini ja voin pahoin, minun on vaikeaa ponnistaa iloon ennen kuin päivä on yötä pidempi. Jos keksisi keinon olla toisaalla tammikuusta vähintään maaliskuun alkuun (minulle tämä aika on pahempi kuin marras-joulukuu, jolloin hyrisen vielä kesän energialla), vuodesta saattaisi tulla aika erilainen. Onneksi olen viimein löytänyt puolison, joka on tässä asiassa samoilla linjoilla, yhtä pimeysherkkä.

Olen ihan hervoton tästä varhaisesta keväästä, kävelisin vain ja söisin ja laittaisin vegaanista pashaa. Hullunkurista: viimeinen pasha tehdäänkin sitten pääsiäisyölle, jolloin olemme suunnitelleet muutaman ystävän kanssa menevämme ortodoksiseen pääsiäisyöpalvelukseen ja syövämme sen jälkeen keskiyöllä kaikkea ihanaa. Huvittavaa tässä kaikessa maallikkorituaalifiilistelyssä tietysti on se, että pasha, jonka teen, on tietysti maidoton ja munaton.

On pysäyttävää katsoa kuvia, joita on ottanut vuosi takaperin: niissä Töölönlahti on jäässä, ja jäällä hevonen rekineen. On vaikeaa tajuta, että tuo on normi, johon pitäisi verrata. (Onkohan niin, että jokaiselle englantilaisia puutarhakirjoja lukeneelle normi tuntuu oudolta?) Vielä vaikeampaa on tajuta, että tuo normi siirtyy, hivuttautuu.

Tuntuu hyvältä olla lähdössä, levoton. Tärkeintä on tajuta pakata kahdet käveltävät kengät, koska jalkoja ei voi vaihtaa. Kirkkaanvärisiä kesävaatteita. Ovatkohan paastoajat ennen muinoin saaneet itsensä kiinni pashalla ja muilla herkuilla hallusinoinnista? Ovatko he silloin ajatelleet demonien tanssivan päänsä päällä? Minä pidän levottomuudesta, tunnistan sen omammaksi kuin levollisuuden. Vaikka tietysti on myös niin, että olen suuressa mittakaavassa levollisempi kuin kai koskaan, koska olen luopunut suurista unelmista, ponnistelusta. Elän, ja odotushorisonttini kurottuu yhden kuukauden sisään, matkaan.

Mutta ensin on tehtävä ja syötävä pashaa, nyt ja seuraavana sunnuntaina. Nähtävä ystävät ennen lähtöä, halattava ja painettava mieleen, miltä maa tuoksuu. Miltä ihmiset tuoksuvat, kuinka vesi taittaa jo valoa rannassa.

Entä jos jokin päivä keksisi herätä aikaisin, patikoida kaupungin toiselle puolen ostamaan pussillisen salaatinsiemeniä ja sitten patikoisi takaisin, vaihtaisi vaatteet ja levittäisi huulipunaa, työntäisi korvakorut reikien läpi ja laittaisi jalkaan kengät, joilla ei tarkalleen ottaen voi kävellä? Entä jos näkisi ihmisiä paakuittain, istuisi kahdessa erilaisessa syömiseen liittyvässä paikassa, sekä ulkona että sisällä? Joisi viiniä, vettä ja teetä. Entä jos heti kotiin palattuaan siivoaisi, pesisi seiniä ja luuttuaisi lattioita ja lavuaaria, ja sitten keittäisi teetä ja vastaanottaisi vieraan ja antaisi tämän matkaan hoidossa olleen kasvin? Ja entä jos vierailun hiipuessa puhelin soisi ja toinen ystävä kysyisi, voiko tulla puhumaan?

Kuulisiko vastaavansa kyllä, tule vain?

Kyllä, niin juuri kuulisi. Ja illan väri valahtaisi vaaleasta tummaan, kuuntelisi ja käsittäisi tai kuvittelisi käsittävänsä, eikä oikeastaan käsittämistä edes olisi. Olisi vain valmius hyväksyä, että ihmiset tekevät elämäänsä, seuraavat lähes näkymätöntä polkua, joka keriytyy edessä auki muttei edistä.

Kuulisiko samaa suunnittelemattomuutta, jonka on paikantanut omasta elämästään, samaa rauhaa, samaa oman ja muiden elämän sekoittumista, niin ettei enää osaisi sanoa, missä kohden sijaitsee raja, jonka sisäpuolisista asioista minulla on valta päättää?

Tajuan vasta myöhään, myöhään, minkä kasvin lahjaksi saamani käpy kenties on. Mutta en jaksa tarkistaa, en tänään. Pian olen samalla raunioiden kentällä, sormeilen puut todistuksen taakassani.

En löydä yksittäistä adjektiivia päivälle. Se tavallaan todistaa sen onnistuneen, kuormautuneen täyteen kiinnostavia keskusteluja ja ennen kaikkea olemista, erilaisia olemisen tapoja. Vaelluskenkien, juhlakipokkaiden ja sukkajalkojen kontrasti, vierekkäin hiljaa käveleminen käsi vartalon ympäri kiertyen, torailu ja sopiminen, hillitön hihittäminen, tutustuminen ja tuttujen uudelleen näkeminen, halaaminen ja nyökkääminen, sisätila ja ulkotila, suunnitelmallisuus ja sattumat, metsämaan vetevä tuoksu ja kaupungin asfalttipölyn kuiva aromi.

Puhumme aamulla siitä, onko oikein tukea sinänsä, itsessään harmittomia käytäntöjä, jotka parantavat kitkatonta nykymenoon sopeutumista, mutta ovat kerrannaisvaikutukseltaan esimerkiksi asenneilmastoon nähden vahingollisia. Kysymys jää soimaan läpi päivän, näen ja kuulen sen läpi. Se sitoo päivän, jolle ei luoda adjektiivia.

Toisinaan ikävöin tällaisia mielekkäitä kysymyksiä, jotka nousevat esiin vain kriiseissä.

Sillä muut kysymykset, ne joiden mieltä en tarkalleen onnistu paikantamaan, ne jotka tulevat maailmaani jotenkin aina puun takaa, ovat ne, joilla voin mitata lähinnä jonkin ratkaisuni normaaliutta, normin mukaisuutta. Kukaan ei kysy, miksi tai miten syön tai nukun tai asun toisen ihmisen kanssa. Sen sijaan nähdään tarpeellisena kysyä, miksen tee kokopäivätyötä tai miksi uskon uralla etenemisen vaikeuttavan moraalisuutta tai miksi minusta moraalisuus on niin tärkeää.

Ymmärrän, että kysymys on mielekäs jostain toisaalta käsin, mutta omaa päivääni se ei muotoile. Ei, päivää muotoilee enemmän se seikka, että kuljemme Keskuspuistossa metsätietä ja mennessä on kuura, takaisin tullessa näemme leskenlehtien ripsureunaisten kevätaurinkojen avanneen hymynsä ojanpenkalla. Aika kuluu ja kenties jälkiviisautta on sanoa sen kuluvan suunnattoman nopeasti, kymmenten vuosien katoavan leyhähdyksenä. Aika kuluu tässä nyt askelmittaisesti, hengityssykleissä. Kuinka pitkä onkaan kysymyksen ja vastauksen väli kysymyksessä, joka jätetään tarkoituksella auki todellisuuden vaikutelmien tulla ja mennä.

Voi kevätaamuja! Yleensä kun herää, vastapäinen katto on vielä varjoisa. Mutta kun savupiippujen kärjet alkavat kultautua ja antennit kimaltaa, tietää, että on aika kavuta ylös. Tänään ei ole vapaapäivä, joten on mentävä sitäkin sukkelammin. Ulkona tarkenee ilman takkia, pelkässä villatakissa. Kävelemme vatsat kuristen terassille syömään kahvila-aamiaista. Tätänykyä aamiaiset tulevat päivän kalleimmaksi ateriaksi. Epäterveellisimmäksi myös, mutta toisaalta - kevät on vain kerran vuodessa ja viikon lopulla lämpötilan sanotaan laskevan vähemmän vappuisiin lukemiin. (Ehkä tänä vuonna onkin kaksi kevättä?)

Varpuset muistavat hyvin terassin viime kesän jäljiltä. Ne puikkelehtivat takorautaisten jalkojen lomassa, torailevat puolikkaan pikkulinnun kokoisesta pullapalasta. Niille ei tule mieleen, että möhkääleestä riittäisi kaikille kolmelle. Siinä suhteessa ne muistuttavat ihmiskuntaa varallisuuseroineen. Me puolestaan muistutamme varpusia siinä, että mekin muistamme hyvin paikat, joissa on ruokaa, ilmainen lehti, aurinkoa ja lämpöä miellyttävissä suhteissa.

Kävelemme valtakatua kirkolle, joka suorastaan väreilee valkoisuuttaan. Huikaisee, sanoo Vompatti, ja muistan samassa, kuinka mietin edellisenä päivänä Töölönlahtea kiertäessäni, ettei kaislojen pitämälle tuulenvireäänelle ole hyvää sanaa. Eivät ne näet suhise. Ääni on toisenlainen, monilähteisempi ja kuivakampi. Kaislat suhisevat kesäisin, kun niillä on taipuisat vihreät lehdet ja tuulessa helluvat kukka- ja siemenheltat. Ääni muistuttaa oikeastaan sitä, jonka saa itsekin järjestettyä laittamalla wokkipannuun vettä, sulkemalla kannen ja kääntämällä levyn täysille. Jos pannun unohtaa pitkäksi aikaa noin, kantta nostettaessa kuulee veden suorastaan kihisevän siihen pakotettua lämpöenergiaa. Mutta kuka sanoisi kaislikon kiehua kihisevän?

Suuntaamme portaita ylös - ihmiset ovat hönttejä, istuvat portailla takkikääreissään tajuamatta, kuinka lyhyt matka on suotuisaan mikroilmastoon. Loosheista vain yksi on varattu. Kipuamme aamupuolen looshiin, riisumme pitkät hihat. Topissakin tulee kuuma suuren kirkon rajatessa kaiken tuulen. Kivi on vielä viileä, muttei liian viileä farkutetulle takapuolelle. Valkoinen huikaisee, kiveys kumpuilee sadevesikaatojen mukaisesti. Talonkattojen horisontin ylittää laivan savupiippu. Valoisa sumu on sulkenut kaupungin. Ilma on kuiva, jauhettu asfaltti leijuu ja taittaa valoa. Sora syö kestopäällystettä kumirenkaiden hierteessä.

Jos näihin loosheihin tehtäisiin istutusaltaat, niissä voisi kasvattaa köynnösruusuja. Tässä ne kestäisivät paremmin kuin muualla kaupungissa.

Ihmiset, ajattelen hämmästyen, eivät taida oikein käsittää mikroilmastoja. Esimerkiksi kahviloita perustetaan usein paikoille, jotka eivät ilmiselvästi tarjoa hyvälle kahvilalle resursseja: pitäisi olla mikroilmastona lämmin paikka, paisteinen, tuulensuoja. (Hieman sellainen kuin paikka, jossa istun nyt ja kirjoitan tätä: talvipuutarhan edusta - otan kannettavan koemielessä mukaan ja kas vain, täällä näkyy toimivan HSverkko; ulottuukohan se tänne Sanomatalolta saakka?) Paikka, johon tullaan jo pelkästään paikan takia istumaan kevättä, ulkoilmaa. Asiaa vaikeuttaa tietysti se, että sopivia kahvilanpaikkoja syövät kenkäkaupat ja sensellaiset. Niille taas sama liikehuoneisto näyttäytyy taatusti lähinnä hirvittävän kuumana ja tukalana paikkana, koska eiväthän he voi terassoitua sään salliessa.

(Suunnittelutaloudessa olisi toisin sanoen kyllä puolensa.)

Kerubivompatin työt alkavat jo yhdeltä, joten suuntaan itse töihin puistoon koneen kanssa. Pojat haravoivat soraa teepaidoissa. On vaikeaa käsittää, että tämä on suomalaista maaliskuuta. Osa ihmisistä näyttää pukeutuneen sään, osa kalenterin mukaisesti. Penkeillä ovat rinta rinnan fleecet, teepaidat ja kevyttoppatakit. On minullakin mukana farkkutakki, koska illasta ei tiedä. Kun pääsen kirjastosta, aurinko on laskenut jo kymmenisen minuuttia aiemmin. Nyt mahdollista ja jopa todennäköistä viileää on vaikeaa uskoa, sillä päälläni on trikoopaita, jonka hihat olen käärinyt mahdollisimman ylös.

Lämmön vaikutus on käsittämätön. Äkisti voi kulkea ulos sisävaatteissa, mihinkään ei satu, ryhti ei kipristy. On kummallista, että talven selkä on taitettu - talvi on niin vihamielinen ja ilkeä, että tähän on vaikea uskoa joka kevät. Että voi tuntua näin hyvältä, että saa olla näin helposti onnellinen, hakeutua suotuisaan mikroilmastoon, istua auringonläikässä, melkein lojua kuin kissat, ihmetellä vain. Ja iltapäivä liukuu eteenpäin, autot paahtavat molempiin suuntiin katua muotopuutarhan aidan tuolla puolen, Töölönlahdessa on vielä jäätäkin, ja jäällä pallo terassikahvilan kohdalla. Terassikahvila on auki vain viikonloppuisin, tai ainakin arkena päiväsaikaan kiinni.

Ja vielä on melkein tunti aikaa imeä tätä ihmettä, kirjoittaa koneelle luvattua lyhyttä tekstiä ja välillä seurata, kuinka nainen työntää pyörää ylärinteeseen tai kuinka repussa tavaroitaan kantava nainen polttaa tupakkaa. Varjot siirtyvät.

Vasemman posken sijaan kumottuu oikea. Olo muistuttaa sitä, johon hakeutuu talvella tai viileällä tulen läheisyydessä. Sulloutuu lähelle tulta, tuntee toisen puolensa kipristävän kuumuutta, ihon turpoavan ja kiristyvän, huomaa toisen puolensa viileyden, harmittelee ettei voi rullautua lituskaiseksi ja kääntää koko ihoa lämmönlähteeseen päin. (Tätä on paras olla visualisoimatta. Toinen puoli revenneine elimistöineen ja suonistoineen vaikuttaisi ällöltä.)

Päivän lämmössä on suoran paahteen korventavuutta lukuunottamatta se kummallinen ihanuus, että se ympäröi, sulkee sisäänsä. Myös kylmä sulkee sisäänsä, mutta eri tavalla. Täällä pohjoisessa kylmä on vihollinen, uhkaus. Keho, lämmin ja elävä keho, erottuu siitä, menettää sille voimiaan, puristuu pieneksi ja täriseväksi, tuntee rajansa kipuna. Lämpö taas on medium, jonka osa on. Hohkaa samaa energiaa kuin polte oikeassa poskipäässä ja ohimossa. Soljuu lähes tuttuuteen kadonneen ilman lävitse, unohtaa, että iho on suuressa osin kehoa, ettei keho ole kadonnut luontevuuteen täysin.

Muistaa mikroilmastot, suuntaa ajattelematta tai vain hieman ajatellen paikkoihin, joissa on mahdollista sulautua osaksi kivistä syvennystä, riisua olkapäät paljaiksi.

Kuinka kummallisia ovatkaan suuret tarinat nykyisin. Täällä, missä aurinko ja lämpö käsittyvät itsestäänselvästi hyviksi ja kannatettavaiksi mahdollisimman suurissa määrin, on hyvin hankalaa jäsentää yhteen varhaisen kevään, linnunlaulun ja maasta työntyvien lumikellojen tuottama mielihyvä pelkoon siitä, mitä ilmastonmuutos aiheuttaa muutamien vuosikymmenten kuluessa. Ja auringon poltekin poskella: kuinka paksu otsonikerros tällä hetkellä lienee tällä kohdalla? Lapsena en palanut, nykyään taidan palaa joka kesä. On vaikeaa käsittää, kuinka nuo suuret muutokset ovat kytköksissä noihin autoihin ja tähän elämäntapaan, tapaan laittaa juuri pestyihin hiuksiin muotovaahtoa, jotta ne olisivat samalla tavalla jäykät kuin pari päivää aiemmin pestyt , jo hieman rasvoittuneet hiukset. (Olen kasvanut tässä kulttuurissa, joten en kestä tuollaisten hiusten hajua. Ihmisenhajua.)

On vaikeaa tajuta, kuinka koko tämä yhteiskunta, kasvihuone tässä selän takana ja kone sylissäni, pyörivät suurin osin energialla, joka on sattunut varastoitumaan kasveihin ja eläimiin kauan sitten ja muuttunut sitten erilaisiksi energiaintensiivisiksi yhdisteiksi, joita on kaivettu ja porattu täyttämään toiveitamme helposta, vaivattomasta elämästä. On vaikeaa käsittää kunnollisesti, miten paljon elämäntapamme pohjautuu öljylle. Ei vain tämä kone näppäimineen, vaan myös ruusuille annettavat lannoitteet, syömäni aterian lannoitteet, syömäni reilun kaupan appelsiinin kuljetuspolttoaineet…

Kaiken tämän keskellä tai ympärillä aurinko nousee ja laskee, linnut heräävät kevääseen, kuu täydentyy ja vajuu, ihmiset rientävät auringonläikkiin ja venyttelevät niissä, siristävät silmiään, nostavat lippukäden näkymättömän lakin lipaksi, kirjoittavat almanakkaan menoja, lukevat lehdestä terassilla, että joku esittää vakavissaan, että universumi on kuin meille suunniteltu. Mehän olemme kehittyneet tästä, karsiutuneet, totta hemmetissä me sovimme tänne. Jos emme talveen, ainakin kevääseen ja kesään ja syksyyn, aikaan jolloin maa tuoksuu eikä kipu tuki aistimista heti ulos astuessa.

Eikä mikään voi pidätellä iloa, kun muistaa, miltä tuntuu maailma, josta puuttuu kylmyyden väkivaltainen hyhme kasvoilla. Ei mikään - paitsi tunne, että kenties kyse ei olekaan sattumasta, kenties keväät todella käyvät tällaisiksi, kenties emme osaa sopeuttaa toimiamme tähän tarpeeksi nopeasti. Ambivalenssi keskellä onnellisuutta, samanlainen kuin autojen muodostama liikkuva, virtaava visuaalinen tahra muuten kauniissa maisemassa jäälle, huviloille ja kohoavaan kaupunkiin sumun tuolla puolen.

Aurinko nousee 7.06 ja laskee 19.48. Linnut ottavat huomioon sen, että säällisesti on vappu. Niiden ääniä on vaikeaa kuvata. Kuinka nokasta pääsee sellainen maiskaus? Vihellyksen ymmärtää vielä, mutta maiskaukset.

Kahteen saakka puistot ovat rauhallisia, tyhjiä. Sitten ihmiset puhaltuvat eri tuloteitä, lörpöttelevät, käsivarsitakkiset vakavat lukiolaiset, skeittaripojat, farkkutakkinainen koirineen. Ovat lähteneet aiemmin, aikaisesta keväästä ei voi mennä takuuseen. Vähitellen paitahihasmiehiä salkku vasemmassa kädessä.

Kun tarkasti katsoo, erottaa voikukan alut talvimuhjan keskeltä. Ruttojuuri ja lumikello kukkivat kasvitieteellisessä puutarhassa. Keltavästäräkki pyrähtää lehtikuuseen strobusmännystä. Köynnöshortensia on työntänyt esiin muutaman lehtitesterin. Ja tiaiset, ne pakenevat kulkijaa, heittäytyvät ilmaan, putoavat vatsa edellä, lyövät siivillä nousua, putoavat taas. Suhahtavat aivan kallon takaa, pitävät tarkkaa lukua siitä, kummalla puolella silmät ja suu ovat. Orava etsii nurmikolta kätköjään. Mustarastas kipittää selkä köyryssä tikkujaloin ranskalaisten turkkimummojen tyylillä. Pähkinän kukat roikkuvat pitkinä. Kun sormea kuljettaa norkon kylkeä, jää sormeen neonkeltainen siitepölykerros.

Istumme polun yli kaatuneella rungolla. Iloinen nainen kulkee ohitsemme, sitten toiseen suuntaan, katsoo tarkasti ja hymyilee. Kun kävelemme portille, se on lukossa. On valoisaa ja trikoopaitalämmintä, miten portti voi olla lukossa? Etsimme toista porttia, törmäämme naiseen uudestaan. Täältä ei pääse ulos. Puidessamme asiaa joku kuulee aidan ulkopuolelta, lupaa tulla päästämään meidät ulos.

Kaupunki on toinen. Miten ilma voi olla näin hellä? Miten on mahdollista liikkua ilman takkia ja kaulahuivia? Kuinka uskoa, että tämä on suunta, johon kallistutaan täydemmin ja täydemmin juhannukseen saakka ja josta liu’utaan pois rauhallisesti, jälkilämmössä kuivuen?

On vaikeaa uskoa, että kohta alkaa toukokuun sijasta huhtikuu. Myydäänköhän tänä vuonna aprillipäivänpalloja ja aprillikumikrokotiileja? Vai kääntyykö tuulen suunta, piiloutuvatko linnut, sulloutuuko fasaani takaisin kuihtuneisiin risukkoihin? Kulmaravintolamme ei ole vielä laittanut terassia, ja se on harmi. Kunhan terassi tulee, ja aurinkoinen päivä, siinä voi istua ja syödä baklavaa.

Kissakin on tervehtynyt. Se näyttää edelleen laihalta, mutta onnistuu syömään oksentamatta.

Minut on helppo tehdä onnelliseksi. Tarvitaan vain kevät, vapaapäivä puistossa pääsykoekirjaa lukien, illaksi ostettu pääsiäislimppu ja kaikki on parhaimmiten.

Kun lähden iloisesta sunnuntaisushiseurasta yksin joululahjalippukonserttiin, olen tavallaan iloinen, tavallaan apea. Tuntuu kummalliselta lähteä näin, kesken kaiken, ja vieläpä yksin, tömähyttää itsensä pyörän satulaan ja tärrrrrrrrryttää ohi kirjaston asfaltille, liukua läpi sinertyvän illan, yhdeksän asteen lämpötilan, torin kultautuvien julkisivujen.

Pyöräilen samaa reittiä kuin nykyisen kämppäni remontista silloiseen kämppääni vuosi sitten, Mikonkatua pitkin, yli Espan puiston. Olemme istuneet tuossa kahvilassa aamiaista, eroava ystävä on liittynyt seuraamme yllättäen, olemme nähneet hänen myöhemmin vilkuttavan eräästä toisesta rakennuksesta niiden samojen kivimiesten välisestä erkkeristä, jota olen kuvannut ollessani yhdeksäntoista.

Se kuva on vielä vedostettu Neuvostoliitossa valmistetulle hieman ruskeasävyiselle, paksulle valokuvapaperille, jota ei kai ole saanut mistään enää aikoihin. Ostin paperia Tallinnan Kaubamajasta pakettikaupalla vuonna 1994, kun sitä vielä sai.

Astun saliin, tunnistan narikan luona profiilin, sanon hei, tunnistan toisenkin, hän ei huomaa nyökkäystäni. Pidän kiinni itseydestäni, livahdan saliin. Paljon liikkunut ja kevyesti syönyt olo takaa, ettei istuminenkaan tunnu huonolta. Odotan, ihmiset etsivät paikkojaan vyötäröltä taittuneina.

Heti esiintyjien tullessa lavalle huomaan, ettei kaikki ole kohdallaan. Mistä, se on vaikeampi sanoa. Onko se hymy, vai paita, vai silmille vedetty hattu ja aurinkolasit ja ilmeet? Vai onko se käynti, joka horjuu, vai se, että esiintyjä polttaa selin yleisöön, kääntyy vain puhaltelemaan savua, huutaa ranskaa mikrofoniin? Saan kiinni sanasta, parista. On vaikea uskoa, että tämä on sama mies, jonka ääni on levyllä täsmällinen. Tämä mies lavalla huutaa mikrofoniin, horjuu, ottaa telineestä tukea. Yksi kaiuttimista särkee ääntä. On pakko tunkea korvat täyteen silkkihuivia.

Kiitän itseäni siitä, että olen sullonut huivin ja lapaset takinhihan sijaan olkalaukkuuni. Miksi? Muistan ajatelleeni naulakolla, että ne voivat pudota. Ajattelen silloin, että ne ovat paremmassa tallessa laukussa, farkkutakissa kun ei ole taskuja. Niinpä minulla on huivi. Ääni on niin kovalla, että kipu jatkuu, vaikka huivi täyttää korvakäytävät leikaten kivun terävimmän kärjen.

Käyn liian harvoin keikoilla, olen amatööri tällaisissa asioissa. Toisaalta äänenvoimakkuus on yksi syistä, joiden takia kuuntelen musiikkia mieluummin levyltä ja juhlin ravintolaa mieluummin jonkun kotona tai puistossa. Minusta musiikki kuuluisi kuulla, ei potea kipuna korvien tienoilla.

Mietin edellisen penkin kymmenvuotiaan takaraivoa katsellessani, mikä saa ihmiset sulloutumaan tänne meteliin, heilumaan metelin mukana. Eivätkö heidän korvansa ilmoita kivulla liiasta voimakkuudesta? Eivätkö edes lasten korvat? En näe korvatulppia kuin kahdella ihmisellä näköpiirissäni. Onko hienoa, että musiikki on niin kovalla, että se tärisee sääriluissakin? Kaksi vuotta aiemmin hajonnut jalkapöytäni resonoi bassoihin. Se ei satu, mutta tuntuu omituiselta. Olen tottunut sen omituisuuteen jo muissa toimissa, mutta resonointiasia on uusi.

Tuntuu pahalta nähdä esiintyjän pulauttavan lavalle. Hänelle tuodaan sininen pyyhe, ja välillä hän istuu kaiuttimen päällä, pieni mies ja aivan sekaisin. Sekin tuntuu pahalta, että tämä on lahjakas tyyppi, ja töissä tuossa kunnossa. Ei siinä mitään - olen minäkin tuossa kunnossa ollut, mutta eri aineesta enkä sentään koskaan töissä. Kuka tahansa meistä normaali-ihmisistä passitettaisiin tuossa vaiheessa päihdehoitoon, ja hyvä niin. Mutta näyttää siltä, ettei tarvittavan suurelle tähdelle kukaan laita rajoja, vaikka hän käyttäytyisi kuin uhmaikäinen lapsi, selvästi rajoja etsien. En osaa tuntea kuin sääliä kumaraa hahmoa kohtaan.

Soittajat laulavat laulajan osuuksia urhoollisesti sankarin lepuutellessa kullanvärisessä diskopaidassaan ja kiiltävissä nahkahousuissaan, aurinkolasit otsalla. Jossain vaiheessa yleisöstä nousee lavalle joitain naisia, jotka tanssivat vireinä, paidat rintsikoiden alle käärittyinä. Huilunsoittajatytöt, en voi olla ajattelematta, huilunsoittajatytöt ja Alkibiades. Tähti horjahtelee, mutta pysyy pystyssä, katselee veivaavia takapuolia, vangitsee toisen tytön kaulan kyynärvarrellaan, koettaa ilmeisesti tanssia. Tyttö kiemurtelee, koettaa pyristellä irti niin ettei se näyttäisi irti pyristelemiseltä.

Mietin kymmenvuotiaita edessäni. Mitä he ajattelevat seuraavansa?

Tältäkö näyttää lahjakkuuden tajuaminen, kerkeän ajatella. Tältäkö näyttää se, että tajuaa, että tietää jostakin asiasta enemmän kuin muut eikä siksi kuuntele enää kenenkään hyviä neuvoja? Että minä vihaan taiteilijaneromyyttiä, olen nähnyt muutaman ihmisen ajelehtivan tuollaista tilaa kohden ja mieleni tekisi pistää heidät selkä seinää vasten ja tehdä selväksi, että elämä on taidetta olennaisempaa, sen elinehto ja sillä siisti. Jos taidetta ei kestä tehdä, pitää odottaa ja viisastua ja odottaa. Odottaa, joskus ehkä siihen pystyy menemättä täysin dionyysiseen tilaan. Mutta tietysti olen väärä ihminen sanomaan sellaista, koska se on minun ratkaisuni, vetäytyä pois, jos kontrolli tuntuu olevan karkaamassa. Sopia itseni kanssa, etten tee vakavissaan sitä, tätä ja tuota. En, jos sen takia kuulen itseni sanovan jollekulle että joojoo, sä et vain tajuu tätä juttuu, tää ei oo niin helppoa. Horjuvan, oksentavan. Eihän kukaan koskaan suunnittele alkavansa sellaiseksi, ettei kuuntele toisten huolta ja kuvittelee haldaavansa kaiken ja olevansa loistotyyppi, että ongelma on vain muissa, heidän ahdasmielisyydessään. Ja silti kaikki muut näkevät selvästi, että siinä puhuu riippuvuus, ei se, jonka ennen tunsi.

Alkoholistiukkini tapaa sanoa tuollaisia fraaseja, ettei ongelmaa ole muualla kuin niissä, jotka valittavat hänen alkoholiongelmastaan, hän on vain niin herkkä ja lahjakas - vaikka käsittääkseni hän ei ole erityisen lahjakas yhtään missään. Ainakaan enää, kaiken sen liuottimen kittaamisen jälkeen.

Katselen surullisena, kuinka valo piirtää välkettä kultaiseen paitaan ja hahmoon, joka aina välillä nostaa pyyhkeen suunsa eteen. Lopulta keikka päättyy. On kulunut vain tunti siitä, kun se alkaa ja olen varovaisen toiveikas sen suhteen, että ehkä tämä keikka eroaisi monista näkemistäni. Että lavalle kapuaisi joku, joka olisi kotoisa kehossaan, tehosteita tarvitsematon, asettuisi ja laulaisi siten kuin tasa-arvosta, demokratiasta ja ennakkoluulottomuudesta kuvittelisi laulettavan.

Kunpa itsensä suhteen näkisi selkeämmin sen, mikä on kultaglitterpaitaa ja mikä luontevaa, missä vaihteessa syvällinen klovni vaihtuu kliseeksi. Tai kunpa lähellä olisi aina joukko ihmisiä, jotka voisivat tarpeen tullen ottaa kiinni ranteista, katsoa silmiin ja sanoa suoraan, ettei tuo nyt enää käy. Ja kunpa heitä uskoisi. Ihmiset muuttuvat niin helposti joksikin muiksi, toteuttavat kummallisia kulttuurisia kliseitä, joita eivät oikein itsekään koe hyviksi. Esittävät roolia niin hyvin, että muuttuvat siksi. (Onko kuluttajuus yksi tällainen rooli? Dynaaminen työihmisyys?)

Tajuan kyllä, etten ole seurannut oikeastaan konserttia niin intensiivisesti kuin omia ajatuksiani. Olen käyttänyt konserttia jonkinlaisena kokemukseni mise en abymena jollekin, jota muutenkin nyt mietin (myös eilisessä päreessä). Olisi normaalisti itselleni hieman äreä tässä tilanteessa, mutta musiikin korviini kohdistama kipu on sen verran luotaantyöntävä tuntemus, ettei ole ihme, että pakenen musiikkikokemusta toisaalle, rekisteröin vain sen, että tämä on aivan eri musiikkia kuin se, jota kuuntelen levyltä. Samoja kappaleita, mutta toinen tunnelma.

En jää kuuntelemaan encorea. Raivaan tieni läpi tanssia huojahtelevien naisten, kohti takkiani. Narikalla kuulen keski-ikäisen miehen toteavan seurueelleen, että keikasta jäi paska maku suuhun. Vilkaisen myötätuntoisesti seuruetta. En ole ainoa, joka ei jää katsomaan encorea ja sitä, jaksaako sankari lavalle ja lavalla. Vasta pyörällä tajuan toisen lapaseni kadonneen. Ehdin kysellä sen myöhemmin. En tahdo palata saliin.

Ajan kotiin ilman lapasia. Se ei tunnu pahalta, koska yö on musta, lämmin ja kuu ohut. Kotierkkerissä palaa valo, sushijuhlat ovat siis jo loppuneet. Kissa voi jo paremmin, ronkkuu ruokaa. Tuntuu vaikealta ymmärtää, miksi kotona oleskelu ymmärretään usein masentavammaksi kuin keikoilla käyminen.

Ystävä sanoo, että toinen ystävä, josta ei kuulu mitään, kirjoittaa mitä ilmeisimmin nyt vakavissaan. Se tarkoittaa, että hän kirjoittaa piilossa eikä päästä ajatuksiaan minnekään, mistä ne tai niiden tyylilaji voitaisiin korjata talteen jotakuta toista hyödyttämään.

Minun tekisi mieli kysyä, mitä tämä kertoo taideyhteisöstä (tai ainakin sen imagosta siihen vielä kuulumattomien silmissä). Mutta toisaalta, en pidä ihmisten kohtaamisesta ärsyttävin kysymyksin varustettuna, joten jätän asian silleen. Selvähän se, että vakavissaan kirjoittaminen on jotakin, joka tähtää konventionaaliseen julkaisemiseen. Sellaiseen, jonka tavoitteena on madaltaa kynnystä tutustua kirjoitettuun, suhtautua siihen ennakkoluuloitta.

Muutaman päivän kuluessa unohdan koko keskustelupätkän. Onhan minulla näet elämäkin, johon tällä hetkellä kuuluu muun muassa ruokahalunsa menettänyt, pari kertaa oksentanut kissa.

Mutta sitten luen Hesarin kulttuurisivuilta, kuinka Kirjailijaliiton viimevuotisten laskelmien mukaan kirjailijoiden keskimääräinen vuosituotto kirjoistaan on 2000 euroa vuodessa. Ehkä esitän tämän seuraavalle, joka puhuu minulle kirjan kirjoittamisesta työnä, johon kannattaisi satsata.

Nuo kehotukset kirjoittaa vakavissaan jaksavat hämmentää. Mikä romaanimuodossa on niin pyhää? Sekö, että romaani on ensimmäinen seikka, joka tulee mieleen sanasta kirja? Sekö, että romaani on länsimaisen taide-estetiikan perinteeseen mukavasti sopiva lopullinen teos, selkeästi muusta maailmasta irti rajattavissa oleva tekstikorpus? - Ja ei, en nyt väheksy sitä, että joku kirjoittaa romaanin. En usko, että minusta olisi siihen. Tarkoitan tällä: Uskon, että se saattaisi olla moraalisesti haitallista. Kävisin kärttyiseksi ja sietämättömäksi. Valittaisin vielä enemmän kuin nyt. Eihän minulla ole edes teemaa, josta tahtoisin kirjoittaa! Luulen, että antiikissa oltiin aika oikeassa, kun ajateltiin, että filosofiaakin voi tehdä uskottavasti vasta nelikymppisenä.

Sama, luulen, pätee minkä hyvänsä pysyvän jäljen tekemiseen.

Tai ainakin olen itse muuttunut parissa vuodessa niin hurjasti, että suhtaudun hyvin epäilevästi siihen, onko minulla tällä hetkellä mitään painokelpoista sanottavaa. Pari viimeistä vuotta ovat avanneet jotenkin koko olemistani. Tunsin toki ennenkin ajatuksen, ettei maailmasta voi oikein eristyä, mutta en osannut mitenkään soveltaa sitä käytäntöön enkä siten oppinut hyväksymään ja suhteuttamaan, käsittelemään ja jalostamaan niitä tunteita ja tuntemuksia, jotka ihmisten keskuudessa liikkuminen tuottavat. Saattaa tietysti olla, että painokelpoisuuden kriteerinikin ovat omalaatuiset - ajattelen näet puita ja metsää eläimineen, jäsentelemieni ajatuskokonaisuuksien arvoa suhteessa niihin, joiden elinmahdollisuudet tuhottaisiin sanomisieni myötä. (No, kuluttaahan tämäkin vaikka mitä; materiaa, energiaa, aikaa pois jostakin selkeämmin hyödyllisestä. En osaa arvioida, onko bloggaaminen kerrannaisvaikutuksiltaan ekologisesti haitallisempaa kuin esimerkiksi päiväkirjan pitäminen. Oikeastaan tuo ekologisen haitallisuuden mittari kiinnostaa minua kovasti.)

Vakavissaan kirjoittaminen on kummallinen sanapari. Mikä kirjoittaminen ei ole vakavissaan kirjoittamista? Tarvitsee tuskin muistuttaa uudestaan, kuinka vielä 1700-luvulla esimerkiksi kirjeet (ja puutarhat!) kuuluivat vakavissaan otettavan taiteen sfääriin. Tarkoittaako vakavissaan kirjoittaminen, että kiinnittää enemmän huomiota muotoon kuin sisältöön? Vai päinvastoin? (Ovatko nuo edes erotettavissa, on toinen juttu, johon en aio nyt sekaantua - erottelu on kyllä maalaisjärjellä selkeä, jos ei ala ajatella jotakin dikotomista, selkeää jakoa.) Tarkoittaako vakavissaan kirjoittaminen, että huomio kohdistuu vastaanottoon enemmän kuin ilmaisuun eli muotoilemisen vaikeuteen, vai päinvastoin?

Ja tärkeimpänä: tarkoittaako vakavissaan kirjoittaminen, että tekee jotakin, joka voidaan identifioida selkeästi tiettyyn tekijään?

Jos viimeiseen kysymykseen vastataan kyllä, minun on tunnustettava, etten ole koskaan kirjoittanut mitään vakavissani. Sillä ajatukset, joita minulla on, ovat täysin mahdottomia päähäni tai sen sisältöön (tuohon rasvamuhjuun) identifioitaviksi. Ajatukseni ovat minun ihan yhtä vähän kuin kehonikaan. Ajatukset eivät ole minä, keho ei ole minä, niiden yhdistelmäkään tuskin sitä vielä on? Mikä tuo minä edes on? Oikeuspersoona, joka voidaan kuljettaa kuultavaksi teoistaan? Se, jonka tunnistamme kävelytyylistä tai tietynlaisesta huonosta huumorista? (Totisesti, on hetkiä, jolloin katson rakastettuani hetken ja näen pelkkää vierautta. Tai kirjoitusta, jonka olen ajatellut jäsentävän ajatuksiani.) Mikä tuo minä on? Kehon temperamenttityyli? Miten se liittyy ajatuksiin? Viitseliäisyytenä raahata kirjoja ja lukea niitä lattiapatjalla auringonläikässä alusvaatteisillaan?

Mutta ei minun tuohonkaan vyyhteen pitänyt sotkeutua. (Siihen viimeiseksi, ja silti siihen aina pulahtaa hetkeksi kuin muistuttaakseen itseään, että ei se ihme, jos ei paljon mistään tajua paljon mitään… en tunne edes käyttöliittymääni.)

Minusta tuntuu, että vakavissaan kirjoittaminen on sanapari, joka viittaa johonkin aivan toiseen arvostusten hierarkiaan kuin siihen, minkä tunnistan omasta maailmastani. Jos ajattelen oikein kovasti, mitä vakavissaan kirjoittaminen voisi olla, en osaa ajatella sitä minään muuna kuin keskusteluna, yhteyksinä, rinnakkaisuuksina, jonakin, mikä riittäisi tuottamaan tunteen, että subjektiivisuus on hankalasti sovellettava sana. Että kokemukset ja kokemuksen strategiat jaetaan, että minän ja sinän välinen muuri on valtaosin kuvitteellinen (vaikka tähän kipuun tässä onkin hankala samastua ja minä venyy kuvittelun intensiivisyydestä aivan kapeaksi ja kohtaa rajan, jossa joutuu tunnustamaan, että tottahan toki on lähtökohdiltaan rajoittunut, tuntee henkilöhistoriallisesti vain tietyt kvaliteetit, on paljon, joka ylittää kokemuksen saaliin). Ei kirjoittaminen siinä olisi pääasia. Ja valmius ainakin - sen voisi heittää jonnekin niin kauas, ettei se rasittaisi turhaan pyrkimyksenä.

Se, mistä kirjoitan nyt, tarkoittaisi siis kirjoituksen ja siihen liittyvän esteettisen koodiston suhteuttamista syviin elämänarvoihin. Kirjoittaessaan esteettisestä muutoksesta Paul Ziff (jos oikein muistan, tämä on esseessä “Anything viewed”; jos se ei ole siinä, on kyse kokonaan jostain toisesta kirjoittajasta - kun ei ajattele ajatuksia päille kuuluvina, voi esiintyä vastaavia vaikeuksia muistaa tietyn pään nimeä) kysyy, voidaanko meidät totuttaa trash-estetiikkaan systemaattisella aivopesulla. Kun ajattelen kasvavia kaatopaikkavuoria ja mielipidekirjoitusta, jossa kehotetaan ajattelemaan jätteidenpolton sijaan kierrätystä (en jaksa lukea ruokatunnillani kirjoitusta, joten en tiedä, jääkö ehdotus kierrätystasolle vai edetäänkö siinä ongelman ytimeen - miksi elämän pitää olla niin energiaintensiivistä ja kuluttavaa; emme me ole kuluttajia vaan ihmisiä eikä onnellisuus kulu), tekisi mieli vastata Ziffin kysymykseen myöntävästi. Ziff kuitenkin vastaa kieltävästi. Vaikka voimmekin tutkistella trashin, viihteen jne. arvoja, niiden parissa koettua nautintoa (jostakin syystähän ihmiset katsovat Spede Showta ja ties mitä soopaa eikä ole varmastikaan huonompi idea kysyä, mitä strategioita tarvitaan tällaisesta nauttimiseen - ja pidänhän minäkin salmiakkipääkalloista ihan tajuttomasti), ei tuo arvoalue voi Ziffin (tai sen jonkun muun, jota kuvittelen Ziffiksi) mukaan kuitenkaan koskaan osoittautua tyydyttäväksi, sillä se on ristiriidassa pysyvien, syvien elämänarvojen kanssa.

Joskus katsellessani jonkun elämää minusta kyllä tuntuu, että on mahdollista luoda elämää, jolla ei ole mitään yhteyttä syviin elämänarvoihin, jotka kai voisivat olla jotakin sellaista kuin johonkin kuuluminen, mielipiteenvapaus ja -vastuu, fyysinen itsemääräämisoikeus, mahdollisuus muutokseen ja kasvuun, myötätunto. Mutta oletan, että tämä johtuu osittain siitä, että katson tuota elämää ulkopuolelta, osittain siitä, että tilaa muutokselle tosiaan on. (Pysyvät, syvät elämänarvot rikastuvat vanhuksissa, voisi olettaa.)

Ja toisaalta, esimerkiksi Berleant on kirjoittanut siitä, kuinka tietynlainen (myös sosiaalinen) ympäristö kasvattaa siinä elävän uskomaan, että tämä on ainoa mahdollinen järjestys. Kai tätä voisi kutsua realismiharhaksi? Siinä tämänhetkinen kotipaikan järjestys yleistetään ainoaksi mahdollisuudeksi, ainakin lähitulevaisuudessa ja tässä paikassa. Berleant kutsuu ympäristöä, joka lannistaa, tuhoavaksi, jos se onnistuu uskottelemaan eläjilleen, että näin asiat ovat eikä niitä voi muuttaa. (Tässä on kontrasti tuohon muutoksen mahdollisuuden syvään elämänarvoon.)

En voi sille mitään, että joka ikinen kerta, kun sanat vakavissaan kirjoittaminen purjehtivat kokemuskenttääni, tunnen lukitsevan ja uhkaavan ilmapiirin jännitteen. Miksi? Siksikö, että se sama ilmapiiri, joka madaltaa kynnystä tutustua kirjoitettuun, nostaa kynnystä kirjoittaa? Useat kokevat termin harrastelija tai harrastaja pejoratiivisena. Heistä ei taida olla kiva olla harrastelija. Ehkä tämä sulkee kirjoittamisen piiristä monta ihmistä, joille kirjoittaminen voisi tehdä hyvää? (Suorituspaineita ei minusta ainakaan pitäisi lisätä yhteiskunnassamme millään elämänalueella. Ei millään, ei edes etiikassa, vaikka muutosta siinä tarvittaisiinkin kipeästi.) Taidan olla harvoja, jotka kokevat harrastelijan positiivisesti virittyneenä ammattilaiseen nähden. Ammattilainen on joku, joka on fiksoitunut yhteen alaan, joka joutuu siinä toimiessaan sopeuttamaan tyyliään yleistä makua vastaavaksi, jotta saisi elantonsa. Harrastaja on joku, joka on tekemisissä tekemisen ilon ja pyhyyden kanssa, pystyy lähestymään toimiaan itsensä ja tuon toimen, ei yleisön, ehdoin. Harras - muttei vakava!

Joskus minusta tuntuu, että keskustelen ulkoavaruuden olioiden kanssa heidän puhuessaan vakavissaan kirjoittamisesta. Tilannetta helpottaa kyllä se, että usein ihmiset, jotka ulkomaailma luokittelee vakavissaan kirjoittaviksi, eivät itse suhtaudu asiaan täten. Onko jokin valinta, joka pitää tehdä? Ei kai. Ilo riittää, siihen keho suuntaa luontaisesti, ellei sitä paineta ympäristön toimesta aivan litteäksi tai uskotella ilon olevan pahasta. (Mieleni ei onnistu ravistumaan irti pahoinvoivasta kissasta kotona - kunpa työpäivä loppuisi.)

Kun kuulen, että joku sulkeutuu omaan maailmaansa tuijottamaan sisäänpäin ja kirjoittamaan, minusta tuntuu kummalliselta. Vakavissaan, varmasti. Johtuuko tämä hämmennys vain siitä, että omat lempikirjani ovat jotensakin hajanaisia, paloittaisia, kuten vaikka Pessoan Levottomuuden kirja tai Lispectorian Agua viva? (Ne kuulostavat enemmän keskustelulta kuin romaanilta, kirjeiltä, eivät monoliittiteokselta.) Johtuuko hämmennys vain siitä, että minusta Lispector ja Pessoa kirjoittavat enemmän vakavissaan kuin moni muu selvästi romaanimaisempi kirjoittaja?

En tarkoita nyt sitä, että minusta romaani pitäisi muotona kieltää. Ehei, pidän romaaneista ja minulla on niitä monta hyllyssäni. Mutta en ole aivan varma, ovatko romaani ja lyriikka ja kirjana julkaistavat esseet ainoaa vakavissaan kirjoittamista. Minua häiritsee suhteettomasti niiden länsimaista taide-estetiikkaa ja sen dogmeja kuvasteleva muoto (valmius, yksitekijäisyys, pysyvyys, selkeärajaisuus). Pelkään, että usein tuo muoto tekee rakentajistaan hieman onnettomia. Eikö elämä ole kuitenkin merkittävin teos, elämä ja sen myötä tapahtuva ajattelun syventyminen tiettyjen teemojen ympärille? Millainen kirjoittaminen tätä tukisi? Jos sellaiselta kirjoittamiselta otetaan pois epiteetti vakavissaan, luokitellaan se jonkinlaiseksi ajanhaaskaukseksi ja jonninjoutavaksi puuhasteluksi, ollaan tekemisissä jo aika isojen ja poliittisesti merkittävien asioiden kanssa.

Ja kun puhutaan tietyntyyppisestä kirjoittamisesta itsestäänselvästi vakavaksi luokiteltavana - “hän kirjoittaa ilmiselvästi nyt vakavissaan” - (eikä esimerkiksi bloggaaminen eikä muu kirjeily kuulu siihen genreen), eikö samalla esitetä, että toiset kirjoittamisen tavat eivät ole niin vakavia juttuja? Mitä ne ovat? Leikkiä, luksusta? (Mietin hetken, että oikeastaan tämän vuodatuksen yhtenäisyydelle tekisi aika hyvää, jos vastoin tapojani pyyhkisin pois keskemmältä kappaleen, jossa puhun vakavuudesta jonakin hartaudelle vastakkaisena. Mutta olkoon - vakavuus on epämääräinen termi.)

Pyhää?

Minusta on jotenkin hälyttävää kuulla, kuinka joku itse toisella tavalla kirjoittava sanoo jonkun muun kirjoittavan vakavissaan, olkoonkin, että tiedän, että hän tuskin tarkoittaa sanoa, ettei hänen oma kirjoittamisensa ole vakavaa. Ja jos vakavan kirjoittamisen mittapuu on se, että se asetetaan elämän ja elämänarvojen edelle, kyse on jostakin, jota pitää saada tarkastella lempeän kriittisesti. (Anteeksi, koetan päästä pitää-verbistä eroon. Korvataan: jota koen velvollisuudekseni saada tarkastella jne.) Kun näet kuulen jonkun, jonka en usko sitoutuvan vakavissaan kirjoittamisen ja sit jonku muun erotteluun, käyttävän tuota erottelua, en voi kuin ajatella niitä kaikkia, jotka nielaisevat sen pureksimatta, koska sattuvat elämään tässä todellisuudessa, johon olennaisena osana kuuluu se, että joka ikisestä konventiosta ei voi alkaa kiemurrella julkisesti.

En usko, että he nielaisevat sen loppuiäkseen, jos ajautuvat jotenkin kyseenalaistamaan toimillaan tuota erottelua - esimerkiksi kirjoittamalla kammottavia värssyjä ukkini tapaan - mutta toisaalta, eikö ole aika ikävää, jos joku nielee sen vaikka kymmeneksikin vuodeksi? (Minä taatusti nielin sen aikanani.)

Ei kai maailma siitä pahemmaksi muuttuisi, jos asiat voisi tehdä useammin tavoin vakavissaan? Ja jos ne voisi tehdä useammin tavoin ja iloisesti ja itseensä identifioimatta jo alle sen kuuluisan neljänkympin - ehkä tällä on jotakin yhteyttä hedelmällisyyteen, mitä vanhemmaksi tulee, sen vähemmän tarvitsee ajatella seksuaalista statusarvoa - niin vielä parempi.

Ja jos nyt joku tulee väittämään, että olen kirjoittanut tämän vakavissani, mitähän siihen pitäisi vastata? Että aihe on tärkeä, mutta käsittely puolitiessä, koska istun samaan aikaan lauantaita asiakaspalvelutiskin takana ja kissa kotona on sairas? Onko tämä vakavissaan kirjoittamista, olenko vakavissaan huolissani kulttuurimme piirteistä?

Ainakin sen voin sanoa, etten aloittaessani tiennyt, minne päädyn. Paitsi ettenhän minä minnekään ikinä päädy, istun vain auringonläikässä, SE on päätynyt minuun, monitorista tuskin erottaa kirjoitusta.

Naiset ovat luisevanhyllyviä, värähteleviä pystysuoria savannieläimiä kaakeloiduissa huoneissa. Toiset kantavat lasta sisällään, toiset ulkopuolellaan. Toiset eivät kanna muuta kuin sampoota ja hoitoainetönikkää, pyyhettä ehkä. Pyyhe on ehkä äidin tekemä, tämän nimikoima. Siihen aikaan on vielä ajateltu, että naisella on hyvä olla kodinhoidollista pääomaa, jotta joku tämän huolii.

Työnnyn suihkun seinään, hymyilen. Väsymystä jo aamusta, liikuntaväsymystä. Tuntuu, että kaikki jähmettyy, lasittuu, että ajatus ei kulje. Toista on turkoosissa, toista on tunnin kuluttua, kun keho äkisti hätkähtää elämisensä todellisuuteen. Kattilan ääressä ei voi syventyä ajatukseen, että kaikki tuntuu edelleen epätodelliselta. Eikö olekin epätodellista valmistua korkeakoulusta (siitä on pian kaksi vuotta), muuttaa takaisin kotiin, jossa aloitti tuon koulun, eikö olekin epätodellista herätä selkä toiseen kumppaniin päin ja tunnistaa ensimmäiseksi hengitysäänestä, ettei sängyllä ole yhtään koiraa?

Pukuhuoneessa nainen ihailee pyyhettä, niitä ei saa enää mistään. Asiat muuttuvat, väliaikaistuvat, kulutussyklin odotetaan lyhentyvän, pian jokaista kuukautiskiertoa varten tarvitaan omat aluspaitansa. Tuota pellavaa, lopulta se repeää, sanoo nainen, yksi pyyhe on vielä mökillä, se kuivaa niin nopeasti aamu-uinnin jälkeen, sitä saa käyttää vain kesäisin jotta se kestäisi vielä vuosia.

“Sä olet ruuhkavuosissa jo”, sanoo Vompatti sukupuolittamattomalla alueella, osoittaa sanomalehden kappaletta. Ruuhkavuosissa naisten elämää luonnehtivat kiireen lisäksi usein työttömyys, köyhyys, väsymys ja perheongelmat. “Noista on helppo luopua”, sanon. Olisikin, ajattelen.

Jos menisi valtavirran mukana, luiskahtaisi uraan ja omistusasuntoon ja antaisi haaveilleen palttua, pysyisikö särmikkäämpänä, olisiko varaa olla lyhytnäköisempi? Jos liittyisi virtaan, tuntisiko olevansa ajelehtiva vai virran vanki? Entä jos ei edes tunne haaveitaan, mutta kuvittelee tunnistavansa lukittuuden tunteen, jonka valtaan ei tahdo alistua?

Matkalla yläkertaan saan toruja siitä, että olen myötäillyt pyyhenaista siinä, ettei noita pyyhkeitä saa enää mistään. Ekokaupoista saa pellavapyyhkeitä, sanoo Vomp. Mutta ovatko ne noita ohuita karheita reikäisiä, muistelen nähneeni vain tiiviitä sileitä ja pellavafroteeta, ne ovat paksuja laukussa ja hankalia kuivamaan. Joku ajattelee, että paksu ja suuri pyyhe on elintasoa, vaikka se on raskas kantaa ja huono kuivata.

Sujahdamme pyörien kanssa liikenteeseen märin päin. Ihmiset autoissaan ovat turvakuoren sisällä, seuraavat kaistamerkintöjä. Pyörällä joutuu osan matkasta ajamaan pysäköityjen ja liikkuvien autojen välissä kaistaviivaa pitkin. Autoista on vaikeaa nähdä, aikovatko ne kääntyä äkisti eteen tai avautuuko ovi kaksikymmentä senttiä eturenkaasta. Taju omasta kehosta fysikaalisena kappaleena, pehmeänä ja helposti vääntyvänä, venyy ja dominoi tilannetta. Toisaalta saattaa kääntyä asioille miettimättä, mihin pyörä mahduttaa.

Ja ilo, ilo siitä, kuinka yksinkertainen kapine vastaa päkiän painallukseen ja painonsiirtoon istuinluulta toiselle, sitä ei voi vähätellä. Liikumme läpi kävelijöille ja autoilijoille suunnitellun tilan koettaen tehdä linjoista arvattavan suoria. Ja silti on kuin olisimme toisaalla, näköalatasanteella. Tai ainakin minä olen siellä.

Seison ja katselen ruuhkavuosia, ruuhkavuotisia, likaisia kylkiä, jotka eivät koskaan pullistu läähätyksestä ja alusia, jotka on sommiteltu siten, etteivät istuinluut tuntuisi, vaikka takapuoltaan kuinka hieroisi alustaan. Liikenteen melun ylitse kuuluu linnun vihellys. Taksi reuhaa ohi. Viikonlopun pouta ei ole vielä havaittavissa.

Kuinka näköalatasanteilta laskeudutaan kaupunkeihin? Ovatko ne kaupunkien osia? Tai puutarhojen, aidattujen paratiisien? Miltä tuntuu parvekkeella seisojasta, kun hän näkee ystäviensä kulkevan labyrintin pensasaidottuja käytäviä rakastuen, peläten ja toivoen? Riittääkö, että seisoo ja katsoo, riittääkö se ymmärtämiseen? Viimeinen mäki, hengitys sakkaa, on vasta aamu.

Uusimmassa Vihreässä Langassa on todella ilahduttava arvio Susan Kurosen kirjasta. Sen sijaan, että kirjoittaja moralisoisi naisen tilitystä edesmenneestä suhteesta - tämähän kai on Kuros-kritiikin valtavirtaa vaikka hohhoijaa, kukapa meistä ei toisinaan olisi tilittänyt aika mauttomasti ja siten tyynnyttänyt mielensä takaisin iloon ja ikään kuin aikuinen ihminen ei osaisi lukea kirjaa siten, ettei kyseessä ole objektiivinen totuus vaan että suhteesta on varmasti toisenkin puoliskon näkemys - hän käsitteleekin kirjaa todistuksena elintasoerojen Suomesta. Oikeastaan voisi puhua myös elintason sijaan elintapaeroista - elintaso aika usein heijastuu elintapoihinkin (paitsi akateemisilla penninvenyttäjillä, ehkä, jos nyt kansainvälisistä mielenterveystilastoista voi mitään päätellä).

Tämä on vain johdattelua, käytän häikäilemättömästi Kurosta keppihevosena. Kuten kai aika moni muukin ties mihin pyyteeseensä, enimmäkseen kai kaupallisiin pyyteisiin. Minua on sivumennen raivostuttanut ihan tajuttomasti se nettikampanja, jossa Kurosta käsketään tukkimaan suunsa. Jos kaikki boikotoisivat joka ikistä lehteä, jossa Kuronen tilittää, ei kai kirjaakaan julkistettaisi? Tai ainakin: kirja olisi floppi, joka vakuuttaisi kustantajat siitä, etteivät tämmöiset tilitykset myy. Kyllä kansa saa syyttää itseään, jos julkkikset ovat täällä tyhmiä. Jokainen Kuros- ja Matti-juttuja ostava näet vakuuttaa lehtien toimituksia siitä, että näistä aiheista kannattaa kirjoittaa. Kassa kilisee. (Älkääkä vain väittäkö, että muuten nuo lehdet tursuvat niin mielenkiintoista juttua, ettei niitä voi jättää lukematta, vaikka tietyt boikotoinnin arvoiset tilittäjät pääsevätkin juuri noissa numeroissa ääneen.) Minä en ole kuullut sanaakaan Kurosen tilitystä, joten olen ehkä huono arvioimaan sen ärsyttävyyttä - mutta toisaalta, näin ollen minun ei tulisi mieleeni myöskään narista siitä. (Kaikkein hullunkurisinta olisi tietty, jos joku blogissaan päiväkirjantapaista pitänyt narisisi Kurosesta.)

Mutta asiaan - Langan mainiossa arvostelussa kirjoitetaan näet, että Kuronen tulee kirjoittaneeksi todistuksen paljosta muustakin kuin omasta suhteestaan. Näin epäilemättä onkin. Jokainen elämäänsä (tai jotakin niin harmitonta kuin mielipiteitään) kuvaava sotkeutunee tähän samaan todisteluun. Tämän vuoksiko blogitkin ovat kiinnostavia? Koska se, mitä kuvataan, ei koskaan voi olla jotakin täysin yksityistä (Käymälä pääsee ehkä lähimmäs käsittämätöntä pluralistista subjektivismia jopa googlatessaan) vaan väistämättä kulttuurin piirissä, sanallistettua (ja kieli on yhteinen medium, vaikka siihen voidaankin tulkita aika jännittäviä väänteitä). Erityisyys on riittävän pientä, jotta se voidaan havaita pikanttina, ärsyttämättömänä. Erottuvat, vieraat ajatuskulut ovat sellaisia, että niistä voi kuvitella oppivansa jotakin.

Usein ihmisten kirjoittaessa elämästään luen jotakin paljon yleisempää. Mielenterveysongelmia, puutteellista ohjausta kriisitilanteissa, turvaverkkojen löyhyyttä, yksinäisyyttä, kyvyttömyyttä löytää tasapainoa liian ja liian vähäisen juhlimisen välillä, juhlimisen aiheiden totaalista puuttumista, mutta myös loistavia strategioita kääntää mieli takaisin iloon, ottaa toiset huomioon, jäsentää tilanne uudelleen siten, että aiemmin kiperänä koettu ongelma katoaa. Eivät nämä ole vain yksittäisten ihmisten yksittäisiä ongelmia ja ratkaisuja, vaan jotakin, mikä on jaettavissa, ja mistä voisi ehkä oppia. Tai ainakin toivon, että voisin oppia myötätuntoa, kärsivällisyyttä, avarampaa katsetta ja ilahduttamista.

Omassa tilanteessa on usein hankalaa hahmottaa, että ongelmat, joita kohtaa, eivät oikeastaan kohdistu vain itseen, vaan ovat yleisempiä, rakenteellisempia. (Rakenteellinen valta-ajattelu on jotakin, jonka alkeisoppimäärä voisi tehdä minulle hyvää, mutta en ole löytänyt kunnollista tuutoria; muille näiden asioiden näkeminen on usein niin itsestäänselvyys, etteivät he osaa neuvoa, mitä piirteitä minun tulisi tarkkailla. Tietysti esteenä on sekin, että usein ihmiset ovat kovin tahmeita kommunikoimaan kokemiaan takaiskuja - ne suljetaan tiiviisti intiimin piiriin. Luojan kiitos blogit edes hieman avaavat näitä ikkunoita.) Se, ettei kelpaa jossakin tai johonkin paljastuu usein suhteuttamalla siksi, etten ole vielä oppinut tarvittavia keinoja tai kenties tarpeeksi kyseenalaistaa koko asetelmaa.

Kun kohtaa ongelman elämässään, sitä on vaikea mieltää yleiseksi. Meille on opetettu pienestä pitäen, että toisia eivät kiinnosta takaiskumme, onnen hetkemme tai itsepintaiset kysymyksemme. Tai ainakin minulle tämä on syötetty siinä määrin, että pitkään ajattelin monet ongelmani täysin subjektiivisiksi tai jopa kuvitelluiksi, jonkinlaista paranoiaa osoittaviksi.

En osaa sanoa, miksi on helpottavaa huomata joutuneensa rakenteellisen ongelman kohteeksi henkilökohtaisen ongelman sijaan. Ehkä siksi, että silloin huonouden voi attribuoida johonkin muuhun kuin itseen? Usein kuitenkin itsen huonoksi mieltäminen ei tunnu oikeutetulta. Tai siis: Tiedän varsin hyvin, milloin olen yrittänyt parhaani ja milloin slarvannut, ja jos ensimmäisessä tapauksessa esitetään, etten ole hoitanut hommiani hyvin, on aivan luontevaa, että minun on vaikea mieltää, että olisin koettanut suoriutua huonosti. Jos sen sijaan olen slarvannut, ei ole mitään ongelmaa myöntää, että totta, en jaksanut oikein kiinnostua asiasta ja se jäi puolitiehen. Keskimäärin tiedän myös melko luotettavasti, ymmärränkö mitään asiasta, jonka parissa kamppailen. (Esimerkiksi fysiikan filosofiasta ymmärrän varsin vähän ja hämmästyin siksi kandintyön hyvästä arvosanasta, joka ei mielestäni ollut kohdallaan. Myös hyvyyden attribuutiot osoittautuvat ongelmallisiksi!)

No mutta, takaisin siihen, mistä minun piti kirjoittaa. Jos annan jatkuvasti todistuksia kaikesta semmoisesta, mitä en itse osaa (vielä) tekstistäni lukea (on oikein opettavaista lukea pari vuotta vanhoja kirjoituksia - säilyy taju siitä, kuinka mieli ja maailma muuttuvat) en oikeastaan tiedä, mitä ja mistä kirjoitan. Tämä minun siis piti kirjoittaa, paitsi että koetan välttää kaiken maailman pitämisiä. On jotenkin huvittavaa, että tiedän, mistä minun pitää kirjoittaa, vaikken tiedäkään, mistä kirjoitan, eikö vain?

Ajattele tässä sitten itseä autonomiseksi… itseohjautuvaksi…

Jos ottaisin itseni tuumankaan vakavammin, taitaisin kiskoa paperipussin päähäni. Mutta olen tänään istunut talvipuutarhan ylätasanteella ja puhunut paitani rusettiin kiinnitettyyn mikrofoniin ja kuullut, että nämä kirjoitukseni ovat filosofista terapiaa. Vastatessani olen tuijottanut araukaarian oksankärkeä, josta joku on nipistänyt pistokkaan, kyllä vain. Maailma on kummallinen, olen ajatellut, kummallinen paikka, jos siitä, mitä teen sattumalta, ja jota jotkut sanovat hurahtamiseksi ja jotkut ironisesti itsen kehittämiseksi (minusta kyllä tuntuu, että tässä itse pikemminkin liudentuu, mutta ehkä jollekulle käy toisin), onkin jollekulle toiselle terapiaa. Eh, kunhan et vain ala uskoa mihinkään, jooko.

Säilytä sentään terve järkesi, koska minä en tiedä, mistä ja mitä kirjoitan.