Veloena

Sovin viimeinkin papereideni hakemisesta entiseni luota. Loka notkuu, kun kävelemme Vompin kanssa tuttua katua, jonka keskuskaistaa kulkevat raitiovaunut. Kummallista, miten mieli tyyntyy ja turtuu. En enää pursku itkua eteisessä, vaikka kaikista eleistä käykin selville, ettemme ole erityisen tervetulleita, tai ehkä se olen vain minä, henkilönä tai tulkintana. Paperit on kasattu pöydälle suureksi vuoreksi. Työnnän reppuuni ensin tutkintotodistukseni, jolla ei tunnu tekevän mitään. (Olen tyhmä, siinä voisi lukea niin aivan yhtä hyvin. Olen tyhmä, itsepäinen ja laiska ja siitä rangaistukseksi joudun kärsimään loppuikäni.) Työtodistukset, gradua varten tehdyt referaatit, joita on monta käsinkirjoitettua vihollista. Päiväkirjat, joita en ole tuhonnut itseinhossa. Oikeastaan minua huvittaisi tuhota ne kaikki, mutta aion kuitenkin laittaa ne ruskeaan pahvilaatikkoon vintille, josko olisin vaikka mummona leppoisampi ja osaisin hyväksyä typeryyteni paremmin. (En usko, että tulisin yli-inhimillisen viisaaksi, joten on järkevää opetella hyväksymään typeryys.)

Eivät kaikki kirjoitukset mahdu reppuun, tietenkään. On otettava avuksi myös toisia laukkuja. Mutta elämäni on yllättävän kevyttä ja vähänkirjoitettua. Muutamia lehtijuttuja ja esseitä, yksi ystävälle kirjoitettu matkakirja, kymmenkunta tuhoamatonta päiväkirjaa, kymmenkunta referaattivihkoa. Kirjanalkuja teinivuosilta. (Onneksi en jatkanut eteenpäin, tyyli on sovinnaista ja ymmärrystä tuskin lainkaan.) Seminaariesitelmä Aristoteleen Metafysiikasta. Kummallista kyllä, kaikki kertavilkaistu jakautuu täysin kahteen luokkaan: siihen, joka tuntuu vahvistavan hypoteesia, että olen silkkaa pöljyyttä, joka olisi järkevintä kävelyttää raitiovaunun alle kuluttamasta luonnonvaroja, ja sitten siihen, jonka ylälaidassa kyllä lukee nimeni, mutta joka kuulostaa jonkun täysin toisen ihmisen kirjoittamalta.

Mitä minä nyt esimerkiksi oikeasti tiedän jostakin Aristoteleen ajattelusta? Olenko joskus tiennyt? Ehei. En taatusti. Minusta on aivan turkasen vaikeaa tietää, miksi edes itse ajattelen näin, vaikka olen elänyt tässä kulttuurissa ja kehossa vuosikymmenet. Ja että sitten vielä joku setä antiikin Kreikasta, en varmasti tajua. Tungen Aristoteles-esseen pahvitaskuun rasittamasta päätäni.

Kaiken lisäksi huomaan pelkääväni ja vierastavani entistäni. Tahtoisin selvittää eräitä asioita perin pohjin (esimerkiksi meillä on yhteinen kamera ja viljelyspalsta ja koira, mutta minusta tuntuu, ettei minulla ole niihin mihinkään oikein sananvaltaa - ja jos entisestänikin tuntuu siltä, sen pahempi), mutta huomaan vältteleväni, luimistelevani. Tuntuu siltä, että järkevästä keskustelusta ei voi kuitenkaan tulla mitään, minut jyrätään heti kättelyssä, koska olen omituinen luuseri, joka ei jaksa uskoa itseensä, ja entiseni taas kannattaa kovia arvoja ja tietää varsin hyvin oman arvonsa. (Jotenkin hän osaa identifioitua suorituksiinsa. Se on kummallista!) Nasu sentään tulee silitettäväksi luokse, painaa pään jalkoja vasten, sen ryhti rentoutuu.

Kun kävelemme poispäin raahaten tallennettua elämää, hengittäminen helpottuu. Kuinka kummallista, että olen osannut asua joskus tuossa asunnossa. Puhua ihmiselle, jota nykyään hieman pelkään, koska hän on niin varma asioista ja suorituskeskeinen. Tietysti suhteessamme on ollutkin sellainen vire, että olen ollut epävarma ja entiseni on sanonut, että älä turhaan stressaa, se ihminen on ilkeä tai ihan ulkona kaikesta tai luuseri tai sekaisin. Ja koska en halua ajatella sillä tavalla ihmisistä, joita en tosiaan tunne niin hyvin, olen vain vastannut niin tai joo, en ole tahtonut kärjistää keskustelua, ja en ole tiennyt lopulta enää lainkaan, mitä ajatella. Jotenkin siinä, ettei läheisyydessäni ole enää yhtään ihmistä, joka uskoo tietävänsä, miten elämä kuuluu elää, on jotakin hyvin kevyttä, helpottavaa.

Myös siinä on jotakin kovin helpottavaa, että saan olla epävarma. Kukaan ei enää ärry siitä, jos sanonkin, että jokin asia tekee surulliseksi tai saa miettimään, pitäisikö kuitenkin hakeutua ammattiauttajan pakeille. Mutta ei voi olla oikein, tuntuu, että kuluttaisin jonkun auttajan resursseja siihen, että hän vakuuttaisi minulle, että kykenen ja olen riittävän älykäs ja kiltti ja määrätietoinen ja niin edelleen. Tarkoitan vain, että voisin imeksiä noita vakuutteluita vuosikaudet niistä pönäköitymättä. Varmuudessa taidan olla läpipasko.

Salkulliset päiväkirjoja ovat täyttä epävarmuutta. Ihmiset, jotka tietävät, kuinka elää, ovat itselleni jokseenkin mysteeri. Jotka vain salatietävät, mikä heille on parhaaksi, mitä haluavat opiskella, kenet naida ja niin edelleen. Jotka tuosta noin vain problematisoimatta luovat uran ja asuvat suuressa, valoisassa asunnossa, hankkivat lapsia ja sen sellaista. Jotka kihlautuvat, ovathan he seurustelleet jo monta vuotta tai jotka sanovat olevansa eksperttejä tällä ja tällä alueella. En osaa sanoa, pitäisinkö sellaisesta elämästä. Se tuntuu väärältä kysymykseltä. En vain ymmärrä, kuinka sellaiseen elämään ajaudutaan. Tai siis, miten eletään jotenkin muuten kuin ajautuen, enkä minä taas ole sattunut ajautumaan semmoiseen suuntaan kuin he.

Kunpa voisit rakastaa minua, ajattelen, kun pujahdamme Kerubivompatin kanssa uintikeskukseen painavine kysymyksinemme. Kunpa voisit rakastaa tätä epävarmuutta, joka ei ota lähteäkseen. Tätä vapaudenkaipuuta, joka ei enää suostu alistumaan suorarivisiin lukusaleihin - ei se niihin ole ikinä suostunut, olen aina lukenut kotona sängyssä, teetä ulottuvilla - eikä kenenkään muun keksimiin harjoitteisiin. Kunpa osaisit rakastaa sitä, että vasta kun voin hyväksyä oman epävarmuuteni, voin hyväksyä sen muissa. Että vasta kun voin lakata vihaamasta ja halveksumasta omaa typeryyttäni, voin tehdä jotakin järkevää. Mutta sinne on matkaa.

Tätänykyä minua piristää lähinnä se, että Eufemian pollock-kasvi on tulossa luokseni hoitoon. Ja vesijuokseminen, ja venyttelytunti. Ehkä haaveet uudesta opiskelun aloittamisesta ovatkin katastrofaaliset? Kestäisinkö omaa epävarmuuttani, jos minun pitäisi tehdä jotain määräistä, määrättyä, tavoitehakuista ja tuloksellista? Toisaalta olen myös innoissani siitä, että saan mennä Taideteolliseen korkeakouluun pitämään neljän tunnin luennon tiedon vaikutuksesta esteettiseen kokemukseen. Ei minulle siitä mitään makseta, mutta pääsenpähän kertailemaan graduani valmistautuessani koetokseen, ties vaikka innostuisin siitä uudestaan. Sitä paitsi olen saanut ilmaisen korkeakoulutuksen, joten olen mielestäni kyllä lähestulkoon velvollinenkin välittämään oppimaani. Tai siis, epäilemääni, epäröimääni ja lähestulkoon loputtomasti vetkuttamaani.

Onneksi olemme jo uintikeskuksessa.

Kerubivompatti näyttää iloiselta, viittilöi minua jatkamaan kontrolliporttien läpi naisten pukuhuoneeseen. “Mene vaan”, hän kailottaa. Puolet elämästäni on hänen käsissään nahkaisessa, käytettynä ostetussa salkussa. Vilkutan epämääräisesti ja katoan sinne, minne miehet eivät saa tulla. Myöhemmin näemme kaakelialtaiden luona ilman salkkuja.

Toisin kuin psykologisissa tutkimuksissa väitetään naisten keskimäärin tuntevan, tunnen itseni kaikkein varmimmaksi tällä tavalla, pelkät biksat päällä. Tässä maailmassa ei tarvitse olla sitä eikä tätä, voi vain juosta tuskin edeten, kadota liikkeeseen ja kuvitelmiin. Epävarmuus, vaatteet ja tallenteet, suoritteet, ovat lukitussa kaapissa, kaappi suihkujen takana, avain kumisessa nilkkarenkaassa. Avain kilahtelee hilpeästi kulkiessa kohti syvää turkoosia.

Olen viime aikoina alkanut selailla yliopiston valintaoppaita verkossa. On monta alaa, jotka periaatteessa vaikuttavat kiinnostavilta. Ja sitten on aloja, joista sanotaan, että niihin pääsee sisään helposti. Koska en oikein luota siihen, että olisin yhtä motivoitunut ja älykäs kuin joku juuri lukiosta päässyt (tunnen sudenkuoppani paremmin kuin sen ikäisenä, se on ainakin varmaa - ne on tehty varsin selviksi), ajatus helposta sisään marssimisesta ei voi olla vetoamatta. Sillä jotakinhan minun kai on tehtävä, eikä nykyisellä tutkinnollani saa sellaisia töitä, joiden arvelisin olevan itselleni mitenkään hyväksi.

“Mikset hae tietojenkäsittelytieteeseen?” kysyy eräs ystävistä. Jos logiikan kurssit ovat sujuneet mainiosti, tietojenkäsittelytieteen kokeen pitäisi onnistua käden käänteessä. Sitä paitsi sitten saisin töitä osa-aikaisenakin.

Avaan edellisen vuoden valintokoetehtävät. Niissä käytetään kummallisia sanoja kuten algoritmi. Muistan kuulleeni sanan kauan sitten, mutta minulla ei ole enää hajuakaan siitä, mitä algoritmi tarkoittaa. Kun selaan tehtävää alaspäin, ymmärrän, että se tarkoittaa jonkinlaista kaavaa tai protokollaa. (Vahinko vain, että käsitykseni sanasta protokolla on jokseenkin yhtä hauras ja livettävä.)

Tehtävässä pitää päätellä, kuinka suorittajan nimen mukaan aakkostetut paperit järjestetään mahdollisimman nopeasti, kun käytössä on näin ja näin monta ihmistä riittävän suuressa tilassa ja kun erilaisiin toimintoihin menee näin ja näin monta sekuntia. Tuijotan tehtävää epäuskoisena. Tämä ei ole hauskaa. Miksi kaikki tämä kiire? Eikö olisi mukavampaa, jos nämä ihmiset istuisivat salin lattialla ja rupattelisivat iloisesti keskenään samalla kun he kävisivät läpi papereita? Kyllä he tuosta joka tapauksessa alle tuntiin suoriutuisivat, huomaan ajattelevani, eikä palkkioita makseta kuin täysien tuntien mukaan. Koetan patistaa itseäni ratkaisemaan tehtävää, en kyseenalaistamaan sitä. Kyllähän se nyt pitäisi tietää, että suurin osa matemaattisista tehtävistä on täysin vailla järkeä.

Esimerkiksi se tehtävä, jonka muistan hyvin jostakin matematiikan kokeesta. Siinä haettiin huopikaspareja pimeästä komerosta. Huopikkaita oli kolmea väriä, kaikki olivat samankokoisia, yhteensä pareja oli päälle kaksikymmentä. Jos ensimmäinen käteen sattuva huopikas oli vasen musta, kuinka monta huopikasta piti vetää valoon, jotta sille löytyi pari tietyllä todennäköisyydellä, jotenkin niin se meni. Muistan ajatelleeni häivähtävän hetken, että ihminen, joka ensinnäkin hankkii tuollaisen määrän huopikkaita ja sitten säilyttää niitä pimeässä kaapissa, on jokseenkin outo. Ymmärrän toki, että esimerkit pyrkivät juuri tähän, erottamaan niskuroinnin tehtävien mielivaltaisuuteen alistumisesta.

Mutta jokin on muuttunut. Sen sijaan, että olisin huokaissut ja kiroillut mielessäni tehtävien kirjoittajien tolloa huumorintajua, kuten koulussa vielä teen, päätänkin olla osallistumatta koko hemmetin tietojenkäsittelytieteen pääsykokeeseen. Miksi ihmeessä menisin opiskelemaan jotakin, jossa joutuisin tekemään vuosikausia yhtä ääliömäisiä harjoitteita? Ylipäänsä, miksi ratkaistavat ongelmat eivät voi olla kotoisin siitä todellisuudesta, jossa esiintyy mielekkäitä ongelmia? Onko tehokkuuden maksimointi mielekäs ongelma? Ymmärrän, että sillä on merkitystä vaikkapa internetin tapauksessa. Esimerkiksi tämän sivun käyttöliittymän käytettävyys ja tehokkuus ovat mielekkäitä tarkastelukulmia.

Mutta hitto vie, mitä väliä sillä on, järjestetäänkö paperit kuudessa minuutissa vai tunnissa? Ei ei, tämä ei ole minun hommaani, totean. Minusta olisi hyvä, että ketään ei hoputettaisi ja etteivät ihmiset joutuisi tuntemaan itseensä kohdistuvia vaatimuksia koneenkaltaisesta suorittamisesta. Olisi myös hyvä, että aluksi neuvoteltaisiin yhdessä, kuinka homma hoidetaan, että kaikille riittäisi tekemistä ja kaikki ymmärtäisivät, miksi toimitaan, kuten toimitaan. Herranjumala, enhän minä nyt voisi ohjeistaa tuollalailla ylhäältäpäin suurta ihmisjoukkoa. Koneen kanssa pitäisi toimia kuitenkin sillä tavalla.

Koneissa on jotakin kauheaa, tajuan asiaa ja reaktioitani pohtiessani. Hevosella ratsastaminen on paljon turvallisempaa kuin autolla ajaminen, sillä vaikka ohjaisin hevosta päin seinää tai puuta, se todennäköisesti kieltäytyy heittäytymästä niitä päin täyttä vauhtia. Auto sen sijaan menee juuri sinne, minne sen ohjaan. Se ei kyseenalaista. Millainen maailmankuva kehittyy, jos on tekemisissä koneiden kanssa enemmän kuin ihmisten tai muiden eläinten kanssa? En tahdo sellaista maailmankuvaa, tajuan äkisti. En tahdo suunnitella ja hekumoida nähdessäni systeemini toimivan.

Haluan yllätyksiä. Siksi olen oikeastaan vain tyytyväinen päättäessäni tuosta noin vain, etten hae sisään ainakaan tietojenkäsittelytieteen kautta.

Vaikka tietenkin yllättyminenkin on suhteellista. Mieleeni palaa näet se seikka, että osittain juuri tästä syystä en kai ikinä kovin kiinnostunut matematiikasta, niin kovasti kuin minua sille tai sen soveltamiseen liittyville urille oltiinkin loppusijoittamassa. En tahdo abstraktioita, koska ne ovat abstraktioita. Työnnän mieluummin käteni jauhopussiin tai petaan sänkyjä. Mieluiten olisin töissä ihmisten tai muiden eläinten kanssa, yllättyisin ja oppisin yhä tarkemmin kuuntelemaan. Abstraktioihin jää liian helposti kiinni… ja unohtaa, että on elossa.

Avaan sosiaalityön opiskelua käsittelevän sivun. Tämän sivun kysymykset kuulostavat mielekkäiltä. Tekstissä mainitaan elämänkaari, vaikeuksissa tukeminen ja sen sellaista, yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus ja muita kysymyksiä, joihin huomaan palaavani, vaikka olen jossakin vaiheessa päättänyt, etten ala ainakaan sosiaalitantaksi. (Koska niille on helppo nauraa? Koska ne on vähän yksinkertaisia kun ne haluaa hengata joidenkin luuserien kanssa? Koska ne on yksinkertaisia kun ne tekee jotakin niin konkreettista? En saa oikein kiinni arvomaailmaani kauan sitten, en muista, miksi sosiaalitanttuus oli niin totaalisen epäillyttävää. En kai ole ollut karikatyyri aivan tuossa mitassa. Mutta en ole ehkä myöskään tajunnut, kuinka hauraita ihmiset tarkalleen ovat ja kuinka vaikeaa kommunikaatio. Sen ymmärtämiseen tarvittiin suuri kasa teoreettista kirjallisuutta, kummallista kyllä. Ja vielä ympäristöestetiikkaa!)

En päätä vielä, hakisinko juuri sosiaalityöhön. Toisaalta minua epäillyttää se, että hakiessani fysioterapiaan sain niin huonon persoonallisuusprofiilin hoivatyön kannalta. Olisinko kuitenkin kävelevä katastrofi?

Mutta sen päätän, että tehokkuusalgoritmejä en ala laskea.

Muisti ei toimi siten, kuten sen toivoisi toimivan. Vaikka saattaa olla, että kaikki ikinä koettu on haudattu jonnekin arkistoon - eräs Oliver Sacksin kirjoitus antaa olettaa jotakin tämän tyyppistä ilman että tarvitsisi tuntea itseään tyhmäksi tai sivistymättömäksi - arkisto on oudosti luokiteltu. Pitää löytää oikeanlainen ärsyke, jotta asiat palautuvat mieleen.

Nyt kun Vomp opettelee italiaa kymmenen minuuttia päivässä -metodilla, huomaan äkisti osaavani passiivisesti melko paljon. Etenkin jäätelölaadut ovat hyvin hallussa, sen myötä tietysti hedelmät ja marjat. Huomaan tietäväni myös jotakin italian preesensistä. En tiedä, miksi suhtaudun itse kieleen passiivisesti enkä tee iloisesti nettikielikurssin tehtäviä. Ehkä turvallisuudentunteeni on ylikehittynyt tai sitten arvelen selviäväni kaksi viikkoa vaikka hedelmä- ja espressodieetilläkin. Tai sitten aavistan, että kun pääsemme tuohon kieliympäristöön, fraasit putkahtelevat pintaan.

On kummallista seistä ja jonottaa korvapuustia ja korjata Kerubivompatin ilmaisuja kielestä, jota hän sentään viitsii opetella. Äkisti tietää asioita, joita ei vielä pari hetkeä aiemmin tiennyt tietävänsä. Fuori servizio, aranciata, mela. Tai sinnepäin. Tärkeintä on tulla ymmärretyksi, ja hymyilemällä pääsee aika pitkälle. (Tämän olen tosin oppinut vasta aikuisena, kummallista kyllä - vaikka lapsena en olisi voinut yrittää muita kieliä kuten nyt aikuisena.)

Kevät on kummallisen valoisa. On vaikeaa uskoa, että valo tuosta vielä hurjistuu lisää. Auringon lämpökin tuntuu jo selvästi, seinustalla voisi kuvitella levähtävänsä, kääntävänsä kasvot silmät kiinni. Koetan muistaa, miksi en pitänyt keväästä nuorempana, mutta en onnistu löytämään tuota tunnetilaa. Kai se on menetetty sinne saakka, että löydän oikean, laukaisevan tekijän. Mikä se saattaisi olla? Viisi viikkoa kesäloman alkuun?

Muutosta on vaikeaa hahmottaa, kun muuttuessa se, mikä on ennen ollut itsestäänselvää, ymmärrystä ilman tulkinnan ripaustakaan (tulkitseminen sisältää aina tässä erottelussa tietoisuuden siitä, että asiat voidaan hahmottaa monella eri tavalla), saa uuden statuksen, suhteellistuu toisiin tulkintoihin. Suoraan sanottuna minusta tämä on hupaisa erottelu, ja muistaakseni Shustermanilta: kun ymmärrän, että oma tapani tässä nyt hahmottaa asia x ei ole ainoa mahdollinen, lakkaan ymmärtämästä omaa hahmotustapaani, astun siitä askelen taaksepäin tulkintaan, pluralistiseen maailmaan. Että lakkaan ymmärtämästä! Tietenkin ymmärtää-verbiä käytetään tässä teknisesti, mutta hauskalta se silti kuulostaa, koska en ole aivan varma, voiko ihmistä täysin sisäänajaa pelkästään tekniseen kielenkäyttöön. Ainakin itse huomaan säännönmukaisesti nauravani sille, miten hassusti teknisiä tekstejä (etenkin filosofiassa ja psykologiassa) voisi lukea maallikkotulkinnalla! Väärästä koulukuntatausta käsin tekstit näyttävät helposti täydeltä nonsenselta. (Tämä on minusta yksinomaan mukava piirre, kunhan ihmiset tajuavat olla tuomitsematta toisten koulukuntien edustajia tämän takia ääliöiksi, kuten toisinaan näyttää tapahtuvan.)

On monia seikkoja ja mielentiloja, jotka palauttaisin kernaasti mieleen. Ongelma on se, että sopivaa laukaisevaa tekijää on toisinaan täysin mahdotonta löytää. Ja mitä vähemmän verkottunut ja korostunut kokemus, mitä huonommin sanallistettu, sen vaikeampi siihen on päästä käsiksi, luoda siltaa. Kesäkävelyt isän kanssa muistaa kyllä aina, kun näkee vaikkapa lyhenteen mm. Milli, mille, Achillea millefolium. Balettituntia edeltävän kuvotuksen muistaa, kun katsoo Innocence-elokuvan.

Ehdin viimein katsoa elokuvan, jota moni on kehunut: Tyttö ja helmikorvakoru. Mutta eikö olekin hieman ongelmallista puhua elokuvan katsomisesta, kun ääniraidalla on niin suuri merkitys, samoin kaikella sillä tiedolla, mitä katsojalla inhimillisestä kulttuurista on? Tämän elokuvan kohdalla katsomisesta puhuminen on silti edes hieman oikeutettua, koska kuvausryhmä on epäilemättä ponnistellut tuntuvasti saadakseen valon putoamaan juuri samalla tavalla kuin tuon aikakauden hollantilaistauluissa. Elokuvassa näytetään myös camera obscura - ja elokuvan Vermeer sanoo, että se on illuusio, valosta luotu kuva.

Tässä kohdin harmittaa, että elokuvaa katsotaan dvd:ltä. Sillä mitä muuta elokuvateatterikaan lopulta on kuin viivästetty, ketjutettu camera obscura äänitehostein? Pimeä huone, jossa istutaan, katsotaan valon värinää valkealla taustaseinällä, kohdellaan illuusiota hetken todellisena. (Sillä, mitä jälkeenpäin sanotaan filmin todellisuudesta verrattuna maailmaan, jossa on vietävä roskapusseja ja sensellaista, ei oikeastaan ole väliä. Happamia, sanoi kettu, ja niin edelleen. Tiedämme, että ihminen reagoi filmiin hormonaalisesti. Esimerkiksi unirytmi sekaantuu, jos pelkoa herättävä elokuva katsotaan juuri ennen unipiikkiä.)

Parasta antia ovat kohdat, joissa päähenkilö, palvelustyttö Griet saa Vermeeriltä oppia näkemisestä. Vermeer palauttaa Grietin tietoisuuteen asioita, jotka Griet oikeastaan jo tietää. Hän kysyy, minkä värisiä pilvet ovat. Valkoisia, vastaa Griet, mutta joutuu sitten korjaamaan: oikeastaan myös sinisiä, keltaisia ja harmaita.

On vain katsottava.

Elokuvan myötä mieleeni palaa helposti ja erikseen kutsumatta, että itselleni kielellinen kerronta ei suinkaan ole ensimmäinen ja rakkain kerronnan muoto. Kieli on vain apuviivasto. Sillä saattaa olla toisinaan helpompi osoittaa asioita kuin piirtäen tai valokuvaten. (Ja toisinaan, kieli on aivan toivoton osoittamaan asiat, ja tarvitaan kuva, kuten Eufemia kirjoittaa.) Koska en ole (kirjoitustyylin mukaan määritellyllä tavalla) selkeä ajattelija, kuvallisuus houkuttelee minua jatkuvasti. En ole edes varma, tahdonko ajatella selkeästi. Jollakin tasolla kyllä, mutta en ole varma, onko tämä tahto lopulta omani (suhtaudun aika lempeästi tietoisuuteen siitä, että enimmäkseen näkemykseni lienevät sisäisesti ristiriitaisia ja hyvin maanläheisiä) vai heijasteleeko se enemmän jo taaemmas jääneen kasvuympäristöni paineita. (Jälleen kerran vaivalloisuus erottaa itse ja ympäristö puhuu sen puolesta, että se, mitä kutsun kokemukseksi, voisi melko luontevasti tulla kutsutuksi kulttuuriksi.)

Elokuvan kaunista, värisevää ja perin valkoista valoa katsellessa tajuan äkkiä eläväni konkreettisessa maailmassa. Teoriat ja abstraktiot eivät oikeastaan jaksa kiehtoa itseäni pitkään. En koe arvoituksellisuutta hyveenä. Osaan ratkaista ongelmia, mutta olen siinä melko nopea ja kärsimätön. Asenne, jolle en tunnu voivan mitään, menee osapuilleen näin: “Jaahas, että tällainen probleema nyt. No niin, vaihe kerrallaan, keskity tyttö, sitten tämä on ohi ja voit jatkaa taas hyväntuulisena eteenpäin.” Mikään mahti maailmassa ei taida saada minua sudokujen ja aivopähkinöiden pariin! Ellei sitten pelko siitä, että saan dementian.

Tosin sekin taitaa olla pelkona yliarvostettu. Ja jos oikein muistan, kehollisten harjoitteiden arvellaan jumppaavan aivoja paljon kokonaisvaltaisemmin. Uuden tanssin koordinaatio yhdistettynä kehoolliseen tunneilmaisuun vaatii pidempää haudutusaikaa kuin piilosana. (Tietysti tanssitunneilla käyminen on vaivalloisempaa, tätä en kiellä.)

Enemmän pelkään, että tietty teoria, tietty tapa nähdä asiat käy niin tärkeäksi, että se käyttäytyy käenpojan tavoin, tönii vaihtoehdoiset tavat ulos maailmastani. Toisin sanoen: pelkään, että utelias tulkitseminen muuttuu itsetyytyväiseksi ymmärrykseksi, että näen maailmassa enää ne piirteet, jotka tukevat senhetkistä teoriaani tällä ja tällä elämän osa-alueella.

Sillä enkö silloin voisi sanoa, että olen kadottanut sen itsen, joka olen joskus kauan sitten ollut, lopullisesti? Ja että tulevaisuuteni on melko suljettu ja tylsä? Ja että kun koetan kuulla, mitä toiset kokevat, joudun jatkuvasti sanomaan, että he toimivat väärin, ymmärtämättömästi. Itsetyytyväisessä varmuudessa on jotakin syvästi karmivaa. (No, tietysti epävarmuudessakin on - kai tässä haetaan jonkinlaista tasapainoa niiden välille, jatkuvaa rauhallista liikettä?)

Jos sulkeudun johonkin teoriaani kuin torniin ja katselen sieltä etäisenä ihmisiä, jotka juoksevat muurahaisina outoa arkihypnoosiaan, kuinka pääsen tilanteisiin, jotka osoittautuvat vivuiksi, joiden avulla jokin jo unohdukseen painunut tunnelma tai näkemys nousee esiin varoittamatta? Jos en muista, että olen kuvitellut ymmärtäväni, kuinka voisin väittää, etten kadu enkä häpeä - sillä eikö minun silloin pitäisi sanoa yksinkertaisesti, että olen unohtanut? (Minusta nämä eivät ole sama asia. Sävyerot ovat tärkeitä. Moraaliset jännitteet rakentuvat sävyerojen varaan. Suurista linjoista kaikki lienevät samaa mieltä.)

On suurenmoista, kuinka mieleen palaa asioita, joiden olemassaolosta ei ole ollut mitään käsitystä. Samalla muuttuu jotenkin konkreettisemmaksi se seikka, että on ollut lapsi, on kulkenut toisten määräämiä reittejä ihmettelemättä ja kyseenalaistamatta, mutta toisaalta omasta voimattomuudesta ärtyen. Näkee selkeämmin polun, jota on kulkenut ja jota kulkee.

Muistaa hetken verran, kuka on ollut. Mutta vain siihen saakka, että virnistää ja antaa ajatuksensa karata johonkin käytännön asiaan.

Vuosille muodostuu joskus jo vuoden elämisen aikana tunnistettava kvaliteettinsa. Mutta uusi vuosi on asetettu väärin. Tammikuut eivät ole alkuja. Ennemminkin vuosi vaihtuu viipyillen kasvukauden alkaessa oireilla aluksi vaivihkaisin, lopulta aggressiivisin merkein. (Ajatuksesta veriappelsiineista siihen, että juolavehnän juuria löytyy kaivaessa, kunnes lopulta ei enää jaksa ja hyväksyy maan sellaisenaan.) Valon voimistuessa huomaa erilaisia asioita. Krapulapäivinä on mentävä jäälle, kylmetyttävä hiukan. Ystävän luona istuessa tämä nauraa, kun liikahdukset nostattavat ilmaan pölytupreita, jotka ovat sydäntalvisin näkymättömissä.

Vuosien kvaliteettiin voi vaikuttaa vain osittain. Viime talvena ihmiset erosivat. Tuntui kummalliselta erota ja huomata samanlaisia kohtaloita äkkiä joka puolella. Juhlat olivat hurjia, sukkahousut tanssittiin rikki, mentiin toiseen huoneeseen ja verrattiin tillanteita. Pienikin yhteys tuntui omituisen kuumalta, lupaavalta. Tänä talvena tuntuu olevan sairastumisten aika. Flunssat raastavat ihmisiä sänkyihin, sukulaiset vierailevat tiuhaan sairaalassa ja kuolevat. Niinpä jääkävelyn jälkeen suuntaamme kahden eri ystävän luokse piristämään. Yksin on ikävää sairastaa, ei jaksa käydä kaupassa ja tuntee pohjattoman turvattomuutensa fyysisen heikkoudenpuuskan kourissa.

Silloin tulee usein miettineeksi vanhenemista. Entä siten, kun olen seitsemänkymmentä enkä ymmärrä nykymenosta tuon taivaallista, paarustan kauppaan heikkoine jalkoineni ja kivistävine vaivasenluineni? Rakastaako kukaan minua? Viitsiikö kukaan edes sanoa minua vanhaksi hömelöksi?

Nyt sentään kuumeesta virotessa on edelleen nuori ja terve, esteetön. Virkoaa juoksemaan turkoosia ja kävelemään levittyvää jäätä, ihmettelemään, miksi pystysuorana sama metrimäärä näyttää niin paljon saavuttamattomammalta matkalta. (Ja tuntisiko taitava kiipeilijä näin, tai pääskynen?) Soittaa, että on tulossa, tai laittaa jonkun toisen soittamaan, sitten on jo ovella, astuu sisään. Ei, älä huseeraa. Luuletko, etten ole ennen nähnyt tiskivuorta? Välittämisen raja kulkee osapuilleen tiskivuoren kohdalla. Siihen ei kajota.

Tiskeissä on jotakin yksityistä. Kenties, jos olisi joku oikein sairas läheinen, tämän luona voisi tiskata. Sinänsä tiskien intiimiys on hämmentävää. Toisen pyykkikoriin eksymisen intiimit puolet vielä ymmärtää, mutta että tiskit? Ravintoloissakin käsitellään jatkuvasti likaisia astioita aivan julkisesti. Toisaalta, likaiset kupit ja lautaset pyritään korjaamaan näkyvistä mahdollisimman pian, ikään kuin jokainen lautasellinen tai kupillinen ei joskus loppuisi.

Toinen ystävä uskaltaa nukkua sairaana parvellaan, toisen äiti on käskenyt tätä nukkumaan patjalla lattialla.

Jos virus iskee tämän jälkeen, ei kai voi kuin sanoa kerjänneensä sitä. Vasta jälkeenpäin tulee ajatelleeksi, kuinka kummallisen päiväohjelman sitä saattaakin rakentaa lievän tärisevänä aamuna, kun valo on kirkas ja kevät antaa vielä odottaa. Jää, ajattelee, jäälle on päästävä. Tuuli idästä on luja, se hyytää paksujen vaatteiden läpi. Kylmäaltistuksen jälkeen suunnataan virusten luokse. Varmuuden vuoksi altistutaan kahdelle eri kannalle, ja vielä huonosti nukutun yön jälkeen, tyhjävatsaisen pahoinvoinnin päivänä, jolloin vastustukyky tuskin on timmeimmillään. Ei, ei tämä ole alkuperäinen ajatus. Aamulla ajattelen vain jäätä ja vieraisilla olevaa pitkäkoipista koiraa, joka rakastaa nelistää jäätä tuulen kanssa. Ja sitten, muutamaa ystävää, jotka parat eivät pääse jäälle.

Toisen ystävän pitää sanoa asia ääneen, jotta tulen ajatelleeksi, kuinka pähkähullun ohjelman olen kaavaillut.

Kasvoissa on pieniä paleltumia. Posket ovat luonnottomat sinervät, veri on purkautunut ohuen ihon alla. Yön aikana pikku mustelmat epäilemättä korjaantuvat, mutta vielä poskia kivistää, vaikka on jo pimeä. Sormet ovat turpeat, tykyttävät kerran lämmittyään.

Kummallinen talvi, ajattelen kävellessämme mäkeä ylös kotiin käsikynkkää Vompin kanssa. Tunnen pientä vastentahtoisuutta kirjoittaa vuosirenkaista, eri vuosien havaittavasti eroavista kvaliteeteista, koska kirjoitettuna ajatus kuulostaa pähkähullulta. Runona se kenties vielä toimisi, mutta proosana ei oikein. (Olen viime päivinä miettinyt kovasti, miten kuvaavaa Eeva Kilven kirjallinen tuotanto onkaan: hänen proosassaan ja runoissaan maailma jäsentyy täysin eri lailla! Aivan kuin nuo asiat olisivat kahden eri henkilön kirjoittamia. Mutta luulen, että kyse on kuitenkin vain konventioista, tuosta samasta koputtavasta varovaisuudesta, joka vaivaa ajatusta kirjoittaa vuosirenkaista. Miten harmi, että useimmat lukevat proosaa runoja sujuvammin. Kuinka heidät saisi ravistettua hieman epäkonventionaalisempaan elämännäkemykseen?)

Kaikki on sattumaa, mietin myöhemmin peiton alla, saamatta päiväunta, sattumaa tai havainnon vääristymää. Luettelen mielessäni kaikki ne ihmiset, joiden läheisen en tiedä sairastavan tai sairastuneen, ja heitäkin on runsaasti. Ja silti taidan muistaa tämän sairastumisten talvena samalla tavalla kuin edellisen muutoksen ja repeytyvän maailman talvena. Talvet omat kummallisia: ne muodostavat näillä leveyspiireillä suurimman osan vuodesta, mutta ovat epäaikaa, muistotonta selviytymistä satuttavassa pimeässä ja kylmässä, alavirettä jonka haluaa unohtaa. Vuodet alkavat kesän toivon viriämisestä ja sammuvat kasvillisuuden myötä.

Alavireen ymmärtää hyvin, kun katselee valokuviaan ympäri vuoden. Kesä on täällä värikäs, valoisa. Sen kulusta on helpompaa päättää. Talven kuvat ovat muutamaa kirkasta, kevättä enteilevää päivää lukuun ottamatta kuin masennuksesta kertovan opuksen sivuilta.

Onneksi pian on aika vaihtaa multa ja leikata pelargonit. Mutta ensin on muistettava suunnitella retki kauppaan, jossa myydään vermikuliittia.

Muistan lukeneeni kauan sitten, että tasapaino on metaforana liian vaativa ja läntistä perinnettä. Tasapaino kuulostaa helposti liian staattiselta ja täsmälliseltä tullakseen sovelletuksi mieleen tai luontoon. Ajatellaanko silloin vaakakuppeja katukauppiaan auton lavalla vai kenties virheettömään vaakaan taipunutta taitoluistelijaa, jonka nilkka ei väpäjä?

Luonto ei ole tasapainossa, tasapaino ei ole mikään sisäänrakennettu tavoite, kirjoitetaan artikkelissa. Pöly leijuu, värjäytyy keväisesti. (Keväisin mieli haalii keväisiä asioita, keväisin ja kevättä enteillessä.) Kannat heilahtelevat.

Muistan kapinoivani tasapainon ajatuksen kritiikkiä jo tuolloin. Sillä eikö sirkustaitelija säilytä tasapainon kävellessään nuoraa, horjahtaessaan, tehdessään näyttävän korjausliikkeen? Horjahdus on lisäksi esityksen mukaansatempaavin kohta, jos alle ei ole viritetty turvaverkkoa ja pudotus on suuri. Yleisö kiskaisee henkeä, värjyy tuoleillaan tai jalkapohjat tukevaa asfalttia vasten painuen. Vartalo suoristuu, ojentuu, kallistuu, suoristuu, nuora hetkuu ja helluu, tärisee ja rauhoittuu sitten koveran jalkapohjan alla. Ketään ei kiinnosta nuorallakävelijä, joka dallaa nuoran päästä päähän kertaakaan horjahtamatta.

Haluavatko ihmiset tasapainoisen mielen, joka on kuin nuorallatanssija? Eivätkö omituiset impulssit ja uskaliaat hankkeet ole tietoisia horjautuksia, joista arvellaan selviytyvän? Vai onko ihmisiä, jotka mieluiten kulkevat leveän tien keskellä, jotteivät astu nurmikolle vahingossakaan, katsovat viisi senttiä varpaidensa eteen, eivät liiraa pulujen perässä?

Kun kävelen töihin, mustarastaita istuu pensaassa peräti kolme. Ne ovat rauhallisia, sirrisilmäisiä limppuja, lihavia kuin käet. Valo putoaa kauniisti, kameraa ei ole mukana. Seison hetken ja tarkastelen lintuja. Tuuli puhaltaa toisesta suunnasta, tien yli hyppelehtii höyhen tuulen heittämänä. Höyhen on toisenlaisesta linnusta, siinä on valkoista, ruskeanharmaata ja keskikohdassa reunoilla tummanruskeat täplät. En oikein osaa pahastua siitä, että kamera ei ole mukana. Huomaaminen tuntuu arvokkaammalta kuin kuvan saaminen. Kamera on pelkkä väline, metodinen apukuvio. Miksi pahastuisin, jos näen yhtälön lopputuloksen välivaiheitta? (Koska minun on vaikeampi kertoa toiselle, miten päädyin ratkaisuus, jos välivaiheita ei ole saatavissa?)

Mieli liikahtaa, mustarastaat pysyvät. Loppumatkan ajattelen tasapainoa sisäisen ja ulkoisen välillä. Että havainnoisi riittävästi vireystilaansa ja kehittelisi teorioita, selityksiä, mutta että jaksaisi myös ponnistella ylittääkseen ne, pysyä avoimena sillekin, jota jo tunnetut teoriat eivät osaa tukea selityksin. Sisäisen ja ulkoisen raja on liukuva. Haluanko ylipäänsä puhua sellaisesta? Meidän kulttuurissamme siten puhutaan kyllä, ja saatan itsekin muodostaa merkityksettömiä lauseita ulkoisesta tyyneydestä, sisäisestä ambivalenssista, mutta ei todellisissa tilanteissa ole lainkaan selkeää, miltä osin mustarastaskokemus on sisäistä, miltä osin ulkoista.

Mustarastaat istuvat pensaassa, huomaan ne, koska olen oppinut katsomaan niitä. Rakastan mustarastaan ääntä, mutta myös Wallace Stevensin mustarastasrunoa. Onko kokemuksessa myös jotain Wallace Stevensin sisäistä, siis? Ja ylipäänsä, miksi kokemus käsitteenä viittaa johonkin subjektiiviseen lähinnä länsimaisessa hahmotustavassa? Eikö kokemukseni muka ole sen muotoilemaa, mitä minulle on osoitettu lapsena, nimetty, mihin minua on käännetty (hartioista, poskista painaen, sanojen avulla), mitä maailmaani on kiinnitetty? Miten nuo kaikki tapahtumat ovat muka sisälläni? Entä mustarastas - kun näen sen, liukuuko se jotenkin sisääni, sisäiseksi?

Raja, missä on raja sen välillä, mikä on minua ja mikä toista? Ei kai se voi kulkea siinä, minkä toinen voi nähdä tai haistaa tai maistaa?

Ja kuitenkin tasapainometaforassa on jotakin kiehtovaa. Siinä yhdistyy liikkuvuus ja muutos tiettyyn pysyvyyteen. Kuva on monimutkainen, aikaa haastava, prosessuaalinen. (Jostakin syystä olemisen hahmottaminen nimenomaan prosesseina tuntuu luontevalta. Prosessit voivat olla salamannopeita tai kallionhitaita.) Harmonia kuulostaa jotenkin tylsemmältä ja suunnitelmallisemmalta, ikään kuin prosessit eivät olisi epävarmoja useissa kipukohdissaan.

Joskus kun ystävä säikähtää tietyn elämänalueen joutuessa ravistusten kouriin ulkopuolisten voimien vaikutuksesta, saatan hämmästyä. Maailma, jossa kuljen ties monetta vuotta lauantaiaamua töihin, ei ole erityisen vakaa eikä turvallinen muuttumattomuuden merkityksessä, ja minusta tuntuu kovin omituiselta, että löytyy ihmisiä, jotka tahtovat luottaa sen tilapäiseen asetelmaan. Ihmissuhteet ovat lähtökohtaisesti vaikeita, ihmiset kävelevät toistensa elämiin sisään ja sekoittavat toisten hiekkaan tikulla piirtämät, heiveröiset minän rajat. Ja sitten he keksivät kävellä näkymättömiin, tuosta noin vain. Kommunikaation onnistumista ei voi olettaa. Voi vain toivoa, että toinen ymmärtää, millä tavalla mustarastas muistuttaa limppua, tyytyväistä ja levollista kappaletta. Se saattaa lehahtaa tiehensä, jos jää tuijottamaan liian pitkään.

Saatan muuttaa mieltäni äkisti, terävöityä ja erottua ympäristöstäni selväpiirteisenä, mutta kasvien ja eläinten kanssa sitä tuskin ikinä tapahtuu. Siihen tarvitaan sanoja tai inhimillisiä eleitä, jotka asettuvat siten, että on vaikeaa kuvitella jatkuvuutta niiden ja itsen välille. Silloin itse hahmottuu selkeänä, sille muodostuu kantoja, arvoja joita se puolustaa tai ainakin junnaa mielessään. Mutta tällöinkin olen, kiitos lukemieni teorioiden, jotenkin kykenemätön samastumaan noihin hätäisiin reaktioihin. Nehän ovat imperfektissä. Eleeni etenevät nopeammin kuin ehdin säädellä niitä. Ajatukseni eivät tottele tahtoani.

Mikä itse tällaisessa tilanteessa on? Sekö, joka ilmoittaa, että itse asiassa halusin kyllä pysyä rauhallisena ja upota tekemisiini, kokea yhteyttä teidän kaikkien kanssanne, mutta että te ja teidän tahtonne asettuivat poikkiteloin ja hätäännyin niin, että unohdin, mitä tahdon? Mistä tiedän, että tuo tahto on itseäni? Koska se toistuu? Mutta toistuvathan raivostuttavat hätäreaktiotkin.

Tai ehkei niistä kannata raivostua, ne ovat mielenkiinnon säilyttäviä horjahduksia, joita ilman en kenties ymmärtäisi lainkaan, mistä puhutaan, kun kysytään, mitä MINÄ tahdon elämältä. (Toivottavasti kukaan ei keksi kysyä tuota vähään aikaan. Kukahan siihen osaisi vastata?)

Illalla menemme ystävän juhliin. Olen koettanut kertoa muutamalle ihmiselle, että heidätkin on kutsuttu, mutta henkilökohtaisen kutsun puute tuntuu monista epäillyttävältä. Ja silti, tarvitaanko juhliin juuri tietyt ihmiset? Enkö muka ole juhlissa geneerinen joku toinen, laita hieman ehostusta, kohenna hiuksia, mieti hameen? Enkö tunnista, kuinka nauran tavallista helpommin, kilistä lasia ja vaadi musiikkia, jota en toisaalla kuuntelisi? Eikö seuraava päivä muka ole korjausliike, jolloin istutaan terassilla ja siristetään silmiä auringolle, harhaillaan jääpeitettä, joka valtalehden mukaan jatkuu viitisenkymmentä kilometriä Tallinnan suuntaan?

UFFin x:n euron päivät ovat tällä kerralla tuottaneet kolme erilaista lämmintä villayläosaa: turkoosin pooloneuleen, ruohonvihreän vetskarihupparin ja kanervanvärisen pörrömohairin. Kanervanvärinen on suuri, varmaan ainakin M-kokoa, mutta kun sen pesee kuudessakympissä tavallisella aineella, eiköhän se tule sopivan kittanaksi. Sitten ei ole teltta.

Vaatteet ovat kummallinen juttu. Huomaan jälleen kerran, että miehet (nyt tarkkailussa on Vompatti) eivät näytä hahmottavan niitä samalla vakavuudella kuin itse teen. Heillä pukeutumiseen ei useimmiten liity samanlaista hätää kelpaamisesta. En muista nähneeni kenenkään miestuttavani killittävän ranka väänteellä peilin edessä, näyttääkö takamus liian tursuilevalta tai telttooko paita. (No, eihän miehellä paita tietysti voikaan telttoa, koska heillä on niin vaatimattoman kokoiset tissit.) Miesten vaateostoksiin näyttää usein pätevän jonkinlainen nyrkkisääntö: kiristääkö vai ei? (Ja ehkä: näyttääkö naismaiselta - tai pyjamalta; ehkä tämä on otoksen vinoudesta johtuva väärä yleistys, mutta minusta vaikuttaa siltä, että pyjamuus on keskeinen miehistä egoa uhkaava vaatetustekijä.) Toisin kuin usein naisilla, kireys on negatiivinen ominaisuus. Mutta muuten anything goes.

Eivät ne näytä uskovan siihen, että naiset huomaavat, jos jollakulla on täpsä vaatesilmä. Se on tietysti erehdys, vakava erehdys.

Naistuttavani sen sijaan, voisin kirjoittaa heidän vaatemaustaan päiväkausia. Tavasta, jolla he valittavat housuntakamusten taskudesignista. (Minäkin jaksan valittaa siitä.) Kenelle nämä on oikein mitoitettu, ja niin edelleen. “Luuletko sinä, ettet pariudu, jos pukeudut vähemmän tyrmäävästi?” on eräs miespuolinen tuttava kerran kysynyt bileissä. Muistaakseni vastasin kieltävästi. Ei pukeutumisella ja pariutumisella ole niin voimakasta linkkiä kuin pukeutumisella ja ololla.

Olo on olennainen. On näet niin, että jos olo on vääränlainen, maailma hahmottuu tyystin epäeroottisena. Vääränlaista oloa saavat aikaan esimerkiksi vaatteet, jotka tekevät torsosta makkaran muotoisen tai saavat kasvojen värin näyttämään lauantaimakkaralta. (Pakkomielle makkaroiden inhottavuudesta?) Vaikka tässä vaiheessa tulisi liehitellyksi juuri sen hetkisen kiinnostuksen kohteen taholta, mitään ei varmasti tapahdu. Olo on väärä.

Vaikka Vompatti pitää kovasti juuri ruohonvihreän vetskarihupparin pehmeydestä, tiedän heti, että turkoosi pooloneule on vähintään tuplasti eroottisempi. Mutta ensin pitää ruskettua hivenen, muuten näyttää punavalkoläikikkäältä ja lievän pöhöiseltä. Eri vuodenaikoihin pätevät eri säännöt, samoin eri tilanteisiin. Tunnetut säännöt - en puhu mistään helposti sanallistettavasta. Tarkoitan sitä tietoisuutta, joka ympäröi minut, kun virittäydyn vaatteisiini ja astun huoneeseen tietäen hahmottuvani niiden mukaisena. Tiettyä tyyliä, johon voi pukeutua. Osa tyyleistä on sellaisia, joissa en vain kykene toimimaan. Osassa olen toimiva, mutta jokseenkin töykeä, ja niin edelleen. Kuten yksi ystäväni sanoo, on päiviä, jolloin on pukeuduttava kenkiin, joissa tuntee leijuvansa hivenen korkeammalla, olevansa asteen verran terävämpi. Niillä kengillä kävellään sisään ovista, joista ei muuten tulisi mentyä. (Ystävä on ujo samalla tavalla, mutta uskaltaa käyttää villimpiä kenkiä.)

Eikö olekin kummallista, että sekä naiset että miehet katsovat nimenomaan naisten vaatteita ja pukeutumista tarkemmin? Tietävätkö miehet, kuten naiset enimmäkseen tuntuvat tietävän, että naisten pukeutuminen on huomattavasti suuremmassa määrin autoeroottista julistusta? Riittääkö heidän herkkyytensä tänne saakka? Aika moni mies näyttää kuitenkin mieltävän eroottisen vaatetuksen jonain eksplisiittisesti pornahtavana ja mauttomana - esimerkiksi punainen satiini (jonka ei tarvitse olla pehmeää, himmeänhohtavaa silkkisatiinia vaan joka saa olla keinokuitua, näyttää halvalta ja tuntua suihkuverholta päällä) tuntuu olevan materiaali, jolla on selvästi eroottinen status, siitäkin huolimatta että moni nainen tuntee itsensä siinä yksinkertaisesti mauttomaksi ja siten eroottiseen vireeseen täysin sopimattomaksi.

UFFin tankojen selaaminen on aina yhtä tyydyttävää ja jännittävää. Millaisia vaatteita sitä tehdäänkään. Ei ihme, että osa niistä päätyy kiertoon. Kun käännän vaatteen esiin, koetan tavoittaa sen henkimän tyylin. Millaisen käytösmallin paita kutsuisi esiin? Turkoosi pooloneule erottuu tangosta heti. Sen väri on ehdoton ja iloinen, siitä tulee mieleen taivas ja meri, huikaisevat kesäpäivät, läkähdyttävä aurinko ja iltaan venyvät varjot. Onko mitään niin hyvää oloa lietsovaa kuin kesäinen tunnelma?

Tai odotus, kesän odotus. Ostan rosmariinin, sellaisen pienen kotimaassa kasvatetun ruukkuyrtin. Valoa on jo riittävästi, ja tuore rosmariini maistuu niin erilaiselta kuin kuivattu. Nostan yläkaapista saviruukun esiin, rosmariinin saviruukun. Siinä se saa juurtua mustaan multaan ja kasvaa niin suureksi ja vanhaksi kuin tahtoo. (Eivät ne halua vanheta, sisätilat eivät miellytä rosmariineja. Pisimmillään yrtti on elänyt kanssani kolmen talven yli.) Ros marinus, meren kaste.

Huomaan elämäni kiertyvän tiettyjen teemojen ympärille vuodesta toiseen. Meri, taivas, UFFin päivät, rapatut seinät, pelargonit, rosmariinit, krookukset, narsissit ja hyasintit, jasmiinit, intialainen ja italialainen ruoka, keväänvärinen neule (joka kuluu puhki ennen pitkää), mustat lenkkitossut, mustat koruttomat peruspaidat, rohtorautayrttitee, tilkkutäkki, tietyllä tavalla polveileva lause, eläinten ilmeet ja eleet.

Eniten minua surettaa tällä erää elämässäni se, ettei täällä eläessä ole mahdollista ripustaa pyykkejä kadun ylitse tai seinälle iloiseksi rimssuksi. Tämän voisi muotoilla epäilemättä myös niin, että kaikki sujuu loistavasti.

Tuskin jaksan odottaa turkoosin pooloneuleen päivää.

Kiireisissä viikoissa on pahinta se, että kaikki ne elämän rakenteet, jotka ylläpitävät helppoa (mutta ei halpaa) iloa, tapaavat romahtaa. Kun jäsenet painavat, ei tule menneeksi halliin, punninneeksi vihanneksia ja hedelmiä sormissaan ennen paperisiin pusseihin sujauttamista. Ei kierrä etnisiä kauppoja, ei osta kynteliä varmuuden vuoksi. Elää pelkkää välttämättömyyttä, ei keskity tähän nyt.

Auringon viikot sen sijaan, korkeapaineiset kiireettömät viikot, muotoutuvat toisin. Ehtii juosta turkoosia allasta eestaas kelluntavyöllä turvattuna, kokoaa kaappiin tuoreita ja säilöttyjä tarpeita, muista ottaa levyllisen tempehiä sulamaan ennen kävelylle lähtöä. Pyörimme aikamme jossakin Meilahdesta rantaan päin, etsimme kahvila Marrakeshia, mutta kenties se on muuttanut, kaupunkiaukiokin näyttää jo toiselta. Tyydyn paahtamaan eteenpäin reisiä puristavassa pakkasessa, kertomaan Vompatille Marrakeshista ja pitäjästään ja toisesta tuntemastani maghreb-alueen kokista. Minulla on noiden miesten kanssa enemmän yhteistä kuin useimpien ikäisteni naisten, joten jaksan puhua Vompatillekin pitkään kanelilla maustetuista munkeista. Välimeren etelärannan ajatus siitä, että ruoka syödään monin aistein, on jotenkin kutkuttava.

Koska kasvit ovat vielä piilossa lumen alla tai törröttävät kaljuina rankoina, on ruoka lähestulkoon ainoa siedettävä puheenaihe. Elävät, painavat munakoisot tai kiinteän kerrosteiset artisokat, juuresten maantuoksu, raastetun sitruunankuoren levittyvä, öljyinen parfyymi tai kuivatun korianterin appelsiini-ilo auttavat kestämään kirkasta kylmyyttä. Harhailemme urheilukenttien ja puuhuviloiden välisellä metsäalueella, jonka nimeä emme tiedä, emme löydä tietä Villa Angelikaan, käännymme valtaväylille.

Kotiin päästyämme avaamme puiset ovet, kaadamme kullankeltaista öljyä pannuun, nostamme pakastimesta hyvänheikinsavikkaa ja snapsiherneitä. Viimeinen viime syksynä nostetuista valkosipuleista murretaan kynsiin. Pian joudun ostamaan valkosipulin kuten tavalliset kaupunkilaiset. Veitset laulavat leikkuulaudoilla, pannu sihisee. Kun maapähkinävoita nostaa pannulle suurina nokareina ja vaivaa sen notkeaksi ja kadottaa sen kiehuvaan veteen, limetinlehtien ja korianterin aromit täydellistyvät.

On nautinto työntää lastaa tuossa seoksessa, keskittyä tuoksun täydellistämiseen.

Mutta kaikesta joutuu maksamaan. En osaa syödä opiskelijaravintolassa tai halvoissa lounaspaikoissa, koska siellä ruokaa ei mielestäni käsitellä riittävän kunnioittavasti. Sieltä saa vain stressiruokaa, liian kiireisen viikon sekaisin viskottuja epämääräisiä vihannesklönttejä, jotka on tarkoitus niellä kaloreina alas. Kenties ihmisen onkin valittava joko-tai; joko opettelee tekemään ruokaa kunnioittavasti ja ajan kanssa ja sitten tuntee syyllisyyttä siitä, että kokkaa ja syö toisinaan epäkunnioittavasti, tai sitten tyytyy siihen, mitä tarjotaan, mutta jää paitsi tätä kirkasta iloa, joka syntyy tuoksujen kehräämisestä muutamasta yksinkertaisesta ainesosasta.

On ällistyttävää, miten pienet asiat muuttavat suurempaa kokonaisuutta. Tietenkin on sellainen sanonta kuin “elämän suola”, mutta en oikein osaa suhtautua siihen. Suola on kuitenkin elintarvike, joka on äärettömän halpaa ja jota käytetään liian hövelisti teollisessa ruoanlaitossa. Suolaa on miltei kaikessa, joten se ei yllätä eikä erotu. Mutta otetaan esimerkiksi kardemumma. Ne putket, joissa kardemummaa myydään kaupoissa, sisältävät lähemmäs soraa. Mutta kun ostaa kardemumman kunnon maustakaupasta, on tuoksu todella huumaava. Jo pieni veitsenkärjellinen muuttaa koko hedelmäsalaatin luonteen täysin. Tai sitruunankuori - jonka useimmat kai viskaavat biojätteeseen. Koko hedelmän arvokkain, aromikkain osa… muutama raastaisu, ja tuoksu levittyy koko huoneeseen, virittää äkisti nälän, kiitollisuuden ja virkeyden sekoituksen.

On oltava aikaa. Ei saa olla menoa, jota vilkuilisi kellosta, laskisi kävelyn vaatimaa aikaa, panikoisi ja päättäisi, että tänäänkin tehdään vain pastaa ja nopeaa kastiketta tai perunoita, nopeasti nopeasti, tai talvista paksua keittoa käyttäen lihatonta hernekeittopurkkia Alppien, Apenniinien, Pyreneiden tai Atlasvuorten alueen makujen pohjana. Kun tuoksu leviää huoneeseen, mieli rauhoittuu, puhdistuu. Mitä enemmän aineksista tietää, sen rauhallisemmaksi tulee. Että on itse nostanut, muokannut, harventanut, tai että tietää edes, että se on tehty käsin jossakin toisaalla, että näistä tuotteista on maksettu kunnollinen hinta ja että ne laatikkoon pinonnut ihminen on ollut niistä ylpeä.

En osaa sanoa tarkalleen, miksi välinpitämätön suhtautuminen ruokaan, kasvatukseen tai tuntoisiin eliöihin loukkaa minua. Jotenkin kuva ihmisestä, joka tuijottaa ainoastaan sosiaalisia statuksia, tuntuu kauhistuttavalta ja voimakkaasti kulttuurissamme läsnäolevalta. Siihen on helppo suistua, koska se on perusmalli. Alepan ohutmuoviset hedelmäpussit, raa’at hedelmät, tehoviljellyt vihannekset. (Ajattelen niiden kohdalla peltoja ja kasvihuoneita enemmän kuin omaa lihaani. Peltoja, kasvihuoneita, kovakuoriaisia, siinä ympäristössä työskenteleviä ihmisiä ja heidän käsiensä ihottumia tai kovettumia. Maan mururakennetta, lannoitteiden kirjoa. Torjunta-ainepurkkeja, joihin on kirjattu varoaika.) Lapset, joita pallotellaan kodin ja koulun väliä odottaen, että toinen osapuoli hoitaa lähestulkoon kaiken moraalisen ja esteettisen kasvatuksen. Eläimet, joilla ei ole nimiä, vaan eränumerot. Kaunis ohutturkkinen koira, joka nostaa liikennemerkkiin sidottuna yhtä palelevaa tassua kerrallaan jäisestä maasta, hytisee ja tuijottaa ovea.

Se loukkaa, se kiistää jotakin, jonka ajattelen ihmisen osaksi.

Olemme syöneet hyvin ja levollisesti. Kerubivompatti on kiertynyt palloksi punaisen peiton alle, nukkuu uusi UFFin kolmen euron päiviltä löytynyt karheanpaksu islantilaisvillapaita päällään. Patteri on ollut auki pian seitsemän tuntia, sisälämpötila noussut luksuriöösiin yhdeksääntoista ja puoleen. (Näin kylmällä ikkunasta hohkaa vilu, vaikka lasit ovatkin kolminkertaiset ja tiivisteet huolella asennetut. Joskus patteri on siten avattava tunniksi tai useammaksikin.) Kun lämmön vääntää kiinni, se pysyy, viipyilee.

Myös tuoksu jää, liudentuu vähitellen. Ja valo, kattopelleille taittuva valo. Sama, joka aamuisin kultaa pelkät savupiippujen reunat ehdottomana ja nyt illan tullen liukuu mustaa peltiä alas, värjää ullakonikkunat omenanvihreiksi, avaruuden libellulensiniseksi.

Tahtoisin ostaa itselleni krookuksen, mutta en oikeastaan tarvitse sitä. Riittää, että vien kukan ystävälle ja saan kuvitella kokonaisen rinteen krookuksia. Kesä on tulossa, elämä sykähtää eteenpäin, auringon lämpö tuntuu jo päivän ja yön lämpötilan erossa. Olen levoton, alavatsani kiertyy ja puristuu, märkä lakana pesun jälkeen, tunnen selkälihasten kiristyvän ja löystyvän voimatta mitään muuta kuin tarkkailla niitä ja rentouttaa, maata selällään, rentouttaa. Turhat kohdunpalaset työntyvät maailmaan, veri on rubiininpunaista, hellyyttävää.

Tunnistan taas vaaleanvihreän. Näen unta sitruslehdoista ja punasavisista patsaista, jotka heräävät henkiin ja tanssivat lammen luona. Unessa tunnistan kiinankärhön ja jalkani ovat taas kaviot. Puissa istuu valkeita lintuja, kyyhkysiä, jotka muuttuvat magnoliankukiksi ja valkoisiksi hansikkaiksi, jotka avautuessaan ovat toisinaan tyhjiä, toisinaan päästävät kyyhkyset lehahtamaan valoisaan lehtikattoon.

Siksi päivällä on pakko ottaa kolme limetinlehteä ja pudottaa ne pannun pohjalle. On kuviteltava puutarhat, jotka vielä nukkuvat tai ovat toisaalla. Tunnistan malttamattomuuden, joka kertyy. Se on painotonta, kiivasta, yllyttää ampaisemaan matkaan, olemaan enemmän hereillä, keskittymään makuun suussa, jotta myöhemmin osaa toisintaa maun ja hioa siitä vielä mielenkiintoisemman. Odotan valtavasti huhtikuuta, jolloin saamme vaellella toreilla ja yksinkertaisesti katsella kaikkia tuoksuvia vihreitä yrttien kimppuja, ilmavan kimmoisia salaattivuoria, siveitä punasikureita ja catalognasikurin voikukanlehtiä. Istua, odottaa, nostaa ensimmäisen haarukallisen, leikkiä piilomakua pöytäliinan ylitse.

Lainaan kirjastosta lisää kirjoja Italian ruoista ja puutarhoista, kaupungeista ja kielestä.

Koko päivä kuluu, silkkaa kultaa ja kobolttia, kartanpiirtoa ihoon ja istumista sohvalla sukkavarpaat sormissa. Kävelen puiston läpi, mustarastas istuu havuissa, lennähtää korkeammalle. Sen silmä ja nokka erottuvat selvästi mustasta, havunvihreästä ja turkoosista. Lumi on alempana. Jäällä on jo hämärämpää kuin puistossa.

Aprikoin kukkien välillä. Haluan viedä tuliaisen ystävälle, joka tekee vuohenjuustopizzaa. Jotakin elävää, kevät tulee. Jotakin, jonka nähdessä tulevat mieleen ensimmäiset kimalaiset, jähmeät ja kummalliset kaiken valkeuden ja hajuttomuuden jäljiltä. Että mieleen tulevat hiukset, jotka eivät olisi pipon sähköistämät. Isken lapsen kanssa kipinää sormenpäistä, päästä. On muistutettava toisista todellisuuksista, toisista tavoista olla.

Määrittele onnellisuus, käskytän itseäni sulalla, paluukaukolämmöllä kesässä pidetyllä kiveyksellä. Onni: heiluva paperikassi, jossa on koreassa vieraspaketissa kasvi, kevätkasvi. Kun kasvin antaa, voi muistuttaa, että elämän vetäydyttyä sipuliin ei tule olettaa kasvin kuolleen. Kasvi on kuten minäkin olen, välillä niin väsähtänyt, että uhkaa joutua tunkiolle. Mutta annahan, kun sen päästää puutarhaan. Se saattaa jakaantua ja matottaa kokonaisen omenatarhan.

Siinä on ensimmäisille kimalaisille miettimistä, ajattelen. Matkalla kukkaosastolta kadulle olen kävellyt tuoksuosaston kautta, koska ystävätär, jolle kukan vien, pitää hajuvesishoppailusta. Lily Angel, hyvä nimi. Leijun tuoksussa eteenpäin ja unohdan miltei, että vaatteeni eivät ole tyyliltään maailmannaista vaan pakkastaipaleisiin vyöttäytynyttä Dersu Uzalaa. Kadulla kävelee tyttöjä, joilla on vyötäröpituinen takki ja paljas pää. Mutta tallukan on lämmin kulkea.

Ei löydy krookusta, jossa olisi pariton määrä kukkia. Ostan silti tiheimmän ruukun, kahdeksan kukkaa. Epäonni havunvihreään kääreeseen suojattuna liikun katua pitkin kapinoimatta suuntaa. On jo ilta, vielä yksi vierailu edessä.

Jos kivusta tulee kärsimystä, vasta kun en hyväksy sitä, “eläinten kärsimys” kertoo vähintään yhtä paljon sanojastaan kuin eläinten kokemuksesta tehomaataloudessa, metsästyksessä ja synnytystuskissa.

En ole varma, onko järkevää määritellä kärsimys kivuksi, jota kunkin partikulaarisen kokemuksen senhetkinen märittelijä ei hyväksy. Jokin ehdotuksessa kinnaa vastaan. Vaikka tavallaan jako välttämättömään, ohittamattomaan kipuun ja turhaan kärsimykseen on luonteva, on selvää, ettei kyse ole mistään universaalista jaosta yli ajan. Esimerkiksi lääketieteen edistysaskelet, jotka rahoitussyistä vaikuttavat vain rikkaimmissa maissa, tekevät uusien hoitomenetelmien syntyessä jostakin ennen ohittamattomasta kivusta turhaa kärsimystä, jos ihmisten tasavertaiset oikeudet hyödyntää uusinta lääketieteellistä tietoa ja käytäntöä hyväksytään.

Lakiperinteessä puolestaan voi uhri hakea rikoksesta tuomitulta korvauksia kivusta ja särystä sekä henkisestä kärsimyksestä. Mutta missä kohdin kulkee henkisen ja kehollisen raja esimerkiksi raiskaustapauksessa? Pelon ja paniikin oireet ovat mitä kehollisimpia, viehtymys ja halu tai haluttomuus maata jonkun kanssa niinikään.

Tarkoittaako elämän kipeyden hyväksyminen todellakin, ettei kärsi? Mitä kärsimys oikeastaan on? Mietin tätä rysähdettyäni vanhaan tuttuun kriisiin, jonka olen kokenut satoja kertoja. En osaa sanoa, onko kriiseily vakavaa vai ei. Pitäisikö sitä lukea merkkinä laajemmasta pahoinvoinnista vai jättää se omaan arvoonsa? Vaikka hyväksyn nykyään entistä paremmin sen, että elämä on epäreilua ja että parisuhde vahingoittaa osanottajiaan aina jollakin tavalla, käytösmallini ja ajatukseni ovat yhtä sekavia kuin ennenkin, kipu samanlainen. (Ehkä minusta on tullut vain kyyninen heteroseksuaalisia parisuhteita kohtaan.) Onnistun sentään olemaan käyttämättä sanaa “aina”. Kunhan kuljen auringossa kaupungin poikki ja mietin, miten kummallista seksuaalisuus on. Seksuaalisuus, kehollisuus, tuntoisuus. Se, ettei kokeminen sammu muuta kuin syvään uneen, jossa keho saa viimein rentoutua näiltä kuvilta ja rakenteilta, joita kutsumme mieleksi.

Kuka määrittelee, mikä lasketaan kivuksi, mikä kärsimykseksi? Entä jos se, jota sattuu, hyväksyy kipunsa hypoteettisesti tai lopullisesti? Osa totutuista ja siksi oikean tuntuisista käytösmalleista sisältää epäilemättä suuren joukon käytöspiirteitä ja ihanteita, jotka kenties spontaanisti ilmetessään olisivat hyvältä tuntuvaa altruismia, mutta jotka ikään kuin pakko-opittuina tai uuden oppimiseen kykenemättömyyden tai haluttomuuden (usein nämä ovat sama asia) tilassa muuttuvat kivuksi. Joku voi silti tahtoa kivun, katsoa sen olevan osa persoonallisuuttaan. Pitäisikö minun, ystävän tai sisaren tai tyttären tai satunnaisen ohikulkijan tai ammattiauttajan - nimikkeestä viis - tuolloin hieman ravistella häntä? Pitäisikö minun kysyä, onko tämä se, mitä nyt ja ehkä myöhemminkin tahdot?

Se, että ymmärtäisi, mikä ilo on kestävää, ajattelen, se olisi olennainen tieto. On valoisaa, ilma viiltää. En hyväksy eläinten kohtelua tehomaataloudessa, mutta epäilen silti puhua eläinten kärsimyksestä. Kipu on minusta riittävän voimakas sana ja syy muuttaa elämäntapoja. Epäröin myös ilmoittaa kärsiväni jostakin asiasta; enimmäkseen on yksityiskohtia ja asetelmia, jotka ovat vihlovan, kivuliaan surullisia. Niistä ei voi suuttua eikä voi vaatia, että nuo asiat muuttuisivat. Tarpeet, toiveet ja eläntavat eivät kohtaa täydellisesti. Aukkokohtiin, repeämiin, kertyy surua.

Auttaako surun ja kivun tunnistaminen ja niiden lähestulkoon tai toistaiseksi välttämättömiksi nimeäminen jaksamaan paremmin surujen kanssa kamppailemista? Auttaako se hymyilemään suruista huolimatta, sanomaan, että kaikki on hyvin? Auttaako se hyväksymään ystävän arvion, että kaikki on hyvin? (Kaikki ei ole hyvin, ei kenelläkään, koskaan. Kaikkeuden tavoittelemisessa on jotakin kummaa. Mutta milloin asiat ovat riittävän huonosti?) Kärsimys on liian raskas sana, jos jaksaa seistä ja siirrellä ja koetella ylleen farkkuja ja todeta olevansa niihin väärän muotoinen.

Koetan muodostaa järkevää ja hyvältä tuntuvaa, iloisempaa vastetta siihen, että maailma on täynnä ihmisiä, joiden kaltaiseksi en osaa tulla. Ei kai kukaan vaadikaan minun tulevan sellaiseksi, mutta yhtäkaikkisesti: haluaisin. Haluaisin olla vahva ja jännittäviä asioita harrastava, peloton ja luottavainen sen suhteen, että minua voidaan rakastaa. Luultavasti tällainen toive on liikaa, vaikka kuvittelinkin viime talvena saavuttaneeni kyseisen tilan. Kummallista kyllä, parisuhteen oletetaan valavan ihmiseen itsevarmuutta. Itse huomaan kuitenkin, että se väsyttää ja saa epäilemään entistä pahemmin, riitänkö naisena. (Ihmisenä uskon kyllä riittäväni, mutta naiseuden kanssa on vähän niin ja näin. Miehet rakastavat seikkailijattaria, ja seurusteleva nainen ei ole seikkailijatar, ellei hän sitten ole sellainen hunsvotti, joka karkaa yksinään puoleksi vuodeksi vakoilemaan tiikereitä tai selättämään toisia miehiä. Noin vähän kärjistäen, siis.)

Huomaan väsymykseni ja suruni kävellessäni kaupungin halki, mutta en osaa olla niihin tyytymätön. Pitäisikö minun olla tyytymätön? Olen tyytymätön vasteeseeni tilanteessa, mutta en hahmota, minkä ja miten pitäisi muuttua, mikä olisi oikea suunta. Kunhan kävelen, kadotan kaupungin ympäriltä. Mielen järjestyksessä on vakava jumittuma, koska fyysisen ympäristön havainnointiin ei ole aikaa. (En voi kirjoittaa “konkreettisen ympäristön”, koska konkreettinen ympäristöni ovat nuo ajatukset.)

Se, että annan itselleni luvan surra ja epäonnistua, ei tee oloa lohdullisemmaksi eikä tuskaisemmaksi. Se ainoastan etäännyttää, mutta kuvio ei silti järjesty ymmärrettäväksi maisemaksi vaan on yhtä spagettioksennusta. Se on eriteltävä säie säikeeltä lopputuloksia preferoimatta. Edettävä. Suruun ei voi jäädä makaamaan, pään pinnalla pitämiseksi on poljettava ja kauhottava vettä.

Kun työvuoro loppuu, suuntaan kirkkaasti valaistuun allashalliin ystävättären kera. Sitä ennen tyydyn jankuttamaan, että saan olla onnellinen monesta seikasta. Kukaan ei esimerkiksi halua syödä koipireisipalojani, minua ei ole uhattu väkivallalla tai muutakaan raflaavaa. Mutta en myöskään saa aikaiseksi asioita, jotka olen kuvitellut tekeväni jo aikapäiviä sitten, ja huomaan olevani hiljaisempi ja arempi taas, kun seurustelen, uskovan itseeni ja mahdollisuuksieni avautumiseen yhä vähemmän ja vähemmän. Mitä on tämä kummallinen nöyrä suru?

Nöyrä suru siitä, että seurustelen, että rakastan jotakuta ja tämä minua, että koetamme sovittaa tarpeitamme ja unelmiamme yhteen, ettemme ymmärrä toistemme asioita ja että pienet asiat alkavat hangata ja hiertää enemmän kuin niiden soisi alkavan. Nöyrä suru siitä, ettei jaksa olla valpas, havainnoiva ja puolueeton, suruton ja vapaasti putoava. Ettei tunne olevansa täysin elossa jokainen hetki, ettei illalla itke väsymyksestä uneen saakka. Että on perustyytyväinen, mutta nuriseva ja tuntee pannan kiristävän kaulaa, ettei osaa sanoa, mitä tehdä tilanteessa, että pelkää loukkaavansa, teki niin tai näin.

Tila, johon ei suunnittele päätyvänsä, mutta johon päätyy.

Tekisi mieli kirjoittaa, aloittaa iloisesti kuin keltavatsainen lintu puussa, liian nopea kuvattavaksi, kirjoittaa samalla intensiteetillä ja ilolla. Valo on taas. Valo, ihmeellinen valo. Voi siristää silmiään mäkeä ylös ja alas, herätä kysymykseen siemenpusseista. Maa ainoastaan nukkuu. Kevät lähestyy.

Sumuisenlämpiminä päivinä on kävelty jäällä niinikään. Jonkun jalanjäljet ovat painuneet syvälle sohjoon. Kun sohjo on jäätynyt pohjoisten ilmavirtausten hyytäessä kaupunkia, kivikovaan jäähän on jäänyt todiste sohjorämminnästä laskiaissunnuntaina tai sitä edeltäneenä päivänä.

Mieli on sidottu säähän enemmän kuin tahtoisi ajatella. Säähän, ilmastoon. Ne ohjaavat ihmisiä, elleivät nämä ole sitten sitoneet itseään tarmokkaammin toisenlaisiin järjestyksiin, esimerkiksi konventionaalisiin työaikoihin. Tänä aamuna koen riipaisevaa onnea siitä, että uskallan sanoa ei työtarjoukselle. Herään, näen valon, tiedän, että voin kävellä ulkona kiirehtimättä. Koko maailma vaikuttaa niin erilaiselta kuin edellisenä päivänä, jolloin aamun valo on kalvas, sävyltään harmahtavan sininen. Matalapaineen päivinä jäsenet ovat raskaat ja meneminen velvollisuus. Mutta kun aamutaivas on yksivärinen ja vastapäiset savupiiput vasta yläreunoistaan kultautuneet, ullakonikkunat vielä tumman koboltinsiniset, koko keho valpastuu välittömästi.

Jään täytyy kantaa, täytyyhän?

Kävelemme etelämmäs, ohitamme vanhat talot ja pikkuputiikit, joiden tavaroihin meillä ei kenties ikinä ole rahaa. (Valinnoilla on seurauksensa, siksi ne on harkittava.) On koko päivä, se levittäytyy kimmeltävänä eteen, kaventuu kaduiksi ja levähtää auki jääksi. Saaret ovat ennallaan, lumi on puhaltunut kallioilta muutamin kohdin. Lepät seisovat rankoina, tajuan niiden latvuksen muodon edustavan paradigmaani puusta. Lumen poimusta pilkistää esiin lystikäs lepänkäpy.

Viima pakottaa nostamaan kaulaliinan suun ja poskien suojaksi. Linnut ovat paenneet mantereelle. Poukamassa seisoo vanha nainen, nojaa kävelysauvoihin. Tuulentyvenessä on lämmin, kasvuvoiman tunnistaa entisekseen. Silti aika on toinen, seuralainen toinen, iltapäiväohjelma toinen. Päivät eivät toistu, tunnetilat eivät toistu, oivallukset eivät toistu. Kun sauvoihinsa nojaavaa naista katsoo silmiin, hän ei väistä katsetta. En muista, onnistummeko hymyilemään, mutta ainakaan kohtaamisessa ei ole mitään uhkaavaa tai epäystävällistä. Välinpitämätöntä, ehkä, mutta hetkeksi katseet kohtaavat, tarkentuvat. Ei kai sellainen ole riittävän välinpitämätöntä ansaitakseen moraalisesti niin uhkaavan kuuloisen nimen? Ohitamme.

Kun saavun kahvilaan, lämmin iskee ovelta vastaan. Lämmin ja hämärä, rajattu tila muodostaa selkeän vastinparin aiemmalle viiltävän kylmälle ja avoimelle. Ystävätär istuu siten, että minulle jäävältä paikalta avautuu näköala herrainhuoneeseen opastavan kyltin suuntaan. Valo kannattelee silti edelleen ryhtiä, puhuminen on kevyttä, ääni jännitteetön. Ystävätär toruu hieman työtarjouksen tyrmäämisestä, koettaa esittää vaihtoehtoisen näkökulman asiaan: ainahan voi lähteä, kaikkea pitää kokeilla. Mutta kun hän hieman myöhemmin kysyy, että onko meri todellakin jo jäässä, hän todistaa osaltaan, että ratkaisuni on ollut minulle tässä tilanteessa oikea.

Minun on tärkeää huomata, onko meri jäässä, kauasko jää kantaa ja milloin veriappelsiinit ilahduttavat päiviä. Ne kiinnittävät elämää vuodenkiertoon. Jos jokin seikka uhkaa riistää minulta osani luonnollisesta maailmasta, ilmastosta ja säästä, voidaan ennustaa, että pistän vastaan. Hahmotan vuodenkierron aistimisen asettuvan arvohierarkiassani paljon materiaalista yltäkylläisyyttä korkeammalle. Hyvänen aika, kunhan hammashoitoon, ruokaan ja asuntoon riittää rahaa, en tarvitse paljon muuta. Ystävätär on toisenlainen, asuu toisenlaista maailmaa. Voin koettaa tunnustella tuota maailmaa varoen jääkävelyn tarjoaman luonnonvalohoidon täältä puolen, mutta tiedän tulkitsevani, esittäväni hypoteeseja.

Tuo maailma on näet se, johon minunkin kai odotettaisiin astuvan sisään. Mutta en oikein kykene hahmottamaan, missä on ovi tai rappuset, tai miksi kävellä kadun varjoisaa puolta, jossa häilähtää toisinaan vain ikkunan heijastus, lupaus muutaman viikon vapaudesta kerrallaan. Äkisti puhuessa tajuan, että toisin kuin olen kuvitellut, taidan sittenkin suhtautua elämän kantavuuteen luottavaisemmin kuin useat ystäväni, niin rakkaat mutta elämältään silti monin tavoin etäiset. En juurikaan pelkää, että vapaudenkaipuuni olisi liikaa tai väärin, tai että vastahankainen suhtautumiseni konventionaalisiin työaikoihin vahingoittaisi olemiseni turvallisuutta tai jatkuvuutta. Voi olla, että ajat muuttuvat, tai että maailma muuttuu, tai että itse muutun. Ehkä ne ovat jopa sama asia yksittäisen elämän, yksittäisen kuulostelijan perspektiivistä. Että sää muuttuu, kääntää mielen helposti kuin viirikukon tai islanninponin harjan tai hiukset, puhaltaa äkkiä suun täyteen hiuksia tai kastelee takin. Että reagoin, juoksen suojaan tai laitan ylimääräisen villapaidan, vuoraudun.

Että ajattelen, että on maailma ja minä, ja että maailma on ankara, sitä vastaan on suojauduttava. Minusta tämä on eri ajatus kuin se, että maailman on ankara vaikkakin toisinaan myös hyvin armollinen ja että siihen on mukauduttava. Enhän pukeudukaan säätä vastaan, vaan sitä myötäillen. Olen osa kaupunkia, maisemaa, jäätä. Kun ylitän aukeaa, ei jäähän näytä jäävän mitään merkkejä todellisuudellisuudestani. Mutta kun ylitän väkivaltaisesti ryskyneet rantapoimut, pystyssä törröttävät laattojen reunukset, ja astun pienelle lautalle, tunnen jään notkahtavan allani. Jokin sauma murtuu. Pelastaudun, mutta yhtäkaikkisesti saumassa näkyy veden päile, joka ehkä luutuu nyt toisella lailla.

Sää tunkeutuu kävelyrytmiini, maalaa talot toivolla. Arvaamatta muistaa, että eräässä korissa on muutama siemenpussillinen taivaansinisimpien kukkien siemeniä. Ne eivät ole silkkaa luontoa eivätkä silkkaa kulttuuria, vaikka kasvavatkin villin lailla väärässä paikassa. Vai onko vääriä paikkoja lainkaan? Onko jossakin luontoa, jonne ei olisi kulkeutunut jäämiä teollisesta aikakaudesta? Kenties on aivan oikein, että mudasta puskee myöhemmin rentovartisia, köynteliäitä tuoksuherneen sukulaisia, nojautuu pillisipulien tanakoihin sormiin.

Voi olla että suunnitelmat epäonnistuvat tai muuttuvat matkalla, asioita unohtuu.

Mutta tänään on valoisaa, ja tunnen ainoastaan lämmintä, pientä ja varsin helposti käsiteltävää huolta ystävättärestä ja muista tuttavista, jotka palaavat lounaaltaan laatikoihinsa näyttöruudun ääreen tietämättä meren jo jäätyneen. Talvi on pitkä ja pimeä eivätkä säät tottele viikonpäiviä. Ja huvittavaa kyllä, tajuan, että on niitäkin, jotka samalla tavalla laimean lämpivästi kantavat huolta ratkaisustani kävellä jäätä pitkin saariin keskellä viikkoa, virka-aikaan.