Veloena

Käsissä paperit tuntuvat kovilta. Ne eivät rutistu pieneksi kasaksi pölyä, kuten luonnollisesti järjestynyt kuitukasa, esimerkiksi köynnöksen lehti. Papereista tulee ruttuja ja rullia, muttei koskaan mursketta, ellei paperi sitten ole vanhuuttaan haurastunut. Sellaista paperia on kai vain monta sataa vuotta vanhoissa käsikirjoituksissa ja ehkä myös neljäkymmenluvun kirjoissa, joihin on tehty koirankorvia kuitusuuntaan nähden oudossa kulmassa. Kun koirankorvan oikaisee, kulma murtuu käteen kuin lehti.

Sisällä on kummallisen tyhjää. En ole varma, puhunko pienestä huoneestamme vai itsestäni. Ylipäänsä, itseä ja omaa asuntoa on kummallisen vaikeaa erottaa toisistaan. Sydän asettuu huoneisiin taloksi, miltei hylkää kehon kummalliset vaatimukset. Entisessä kodissa se värisee hiljaa, kuulostelee.

Kun urakka on ohi, sullon aakakkoset paperipusseihin. En silti uskalla kantaa niitä roskalaatikkoon ennen kuin tiedän, etten herää ja huomaa, että ajatus urakan taakse jäämisestä on unta. Sinänsä varotoimenpide on älytön, sillä jos veisin paperit keräysastiaan ja sitten heräisin, eiväthän ne olisi keräysastiassa. Ehkä yöllä näen unta, että eräs muutos pitää sittenkin vielä merkitä liuskoihin. Unessa sitten menen keräysastialle, mutta se on tyhjä.

Tai mistäpä minä unista tiedän.

Ehkä keräysastian sisällä olisikin hyväntuoksuista vastaleikattua apilikkoa. Voisi työntää käden sen uumenten kuumuuteen, tuntea, kuinka vasta elämästä irronneet solukot alkavat kompostoitua korventaen niihin tunkeutuvaa lihaa. On kummallista, miten erilaista leikatusta apilasta tulee, jos sen sulloo kompostiin tai jos sen ripottelee taimien juurille. Tai jos ottaa lehden tai kaksi, laittaa kirjan väliin.

Vanhoja kuvia katsellessa tulee haikea olo, rapiseva. Noinkin on eletty. Se, joka hymyilee kuvassa, on varmaankin joku muu. Ja kuitenkin kuvittelee, kuvittelee muistavansa sisäpuolelta, millaista oli kävellä keittiöön, viileä olohuoneen lattia, parvekkeen ovi auki päivät yöt läpeensä. Miltä tuntui ajatus, että saa olla tässä loppuelämänsä.

Kuinka ohikiitäviksi hetket käyvät. Päivät ovat erimuotoisten ja -sävyisten ketju, yöt sitkeitä lankoja, loimia, sanotaanko sitä helmissä loimilangaksi vai onko se vain nauha? Ohikiitäviksi käyvät myös tunnit, yössä seinää vasten ojennettu jalka, nauru kaloritaulukon väitteelle, että rakasteleminen muka kuluttaa vain neljänneksen siitä, mitä hiihto tai reipas pyöräily. Kokemukset käyvät hauraiksi, niitä ei saa vääristellä, muuten voi niitä oikaistessa käydä kuten vanhan kirjan kanssa.

Kädessä on irrallinen palanen paperia, hauras köynnöksen kuivuneiden lehtien tapaan. Puristaa nyrkin varovasti paperin ympärille, se murentuu pelkäksi pölyksi, sitä ei enää arvaisi paperiksi lainkaan. Huomaa puhuvansa mielessään kuten aiemmin tädit itselle. Muistan kuinka olit vasta syntynyt. Oletpa sinä suuri. Kylläpä aika kuluu.

Ei aika kulu, kokemukset kuluvat, ihmiset. Ihon elastaanisäikeet ohenevat, katkeavat. Kun yksi työ on saatettu loppuun, on aika viikata itsensä ruskeiden paperipussien tapaan, nukkua. Talvi tekee olemisesta ohutta. Kun tulee kirkas päivä, on hyvä käydä tuuliselle pihalle, katsoa lumen lentävän kadunkulmissa, toivoa jään kantavan. Voi kävellä laivaväylän reunaan, kunhan talvi asettuu. Kävellä, kuvitella, millaista olisi tuntea, kuinka elastaanisäikeet haurastuvat.

Kasvoihin ilmestyy pieniä railonalkuja niille kohdin, joissa nauru näkyy.

Koska olen kova hukkaamaan tavaroita, haikailen aika ajoin viheltävän avaimenperän perään. Lapsena tuhlasin tuntikaupalla itkuraivonsekaista musiikkikirjan etsimiseen varattua aamuaikaa tuohon haaveeseen: jospa vain musiikkikirjaan olisi kiinnitetty viheltävä avaimenperä!

Jaksan edelleen huvittua siitä, että kutsun avaimenperää nimellä viheltävä avaimenperä, vaikka oikeastaanhan kyse on laitteesta, joka vastaa vihellykseen piipittäen yhtä ärsyttävästi kuin muutkin elektroniset laitteet (paitsi R2-D2, mutta en ole varma, voiko sitä muutenkaan kutsua elektroniseksi laitteeksi). Ei se perä mitään vihellä (ylipäänsä, perät eivät vihellä - niille vihelletään).

Minulla ei ole koskaan ollut tuollaista laitetta, ja epäilen, lienenkö edes nähnyt sitä livenä. Mistä ihmeestä olen saanut päähäni, että sellaisia on joskus valmistettu? Jostakin kirjasta? TV-shopista?

Joka tapauksessa, viheltävä avaimenperä kuulostaa täydelliseltä ratkaisulta kaikkiin ongelmiin näinä päivinä, kun sänky, lattia ja pöytä ovat kaikki täynnä taittoleiskoja versioina yhdestä viiteen. Normaalit tarvekalut, kuten puhelin, avainnippu, ystävän avainnippu, datatikut, banaanit, teemukit ja poikaystävä hautautuvat leiskojen alle ja niitä olisi kätevä kutsua yksinkertaisesti viheltäen.

Ainoa ongelma on se, ettei ole oikeastaan yhtä objektiluokkaa, joka olisi hukkumiselle erityisen altis. Kun koetan muistella elämääni taaksepäin (se ei näytä taaksepäin kelautuvalta filmiltä, mikä johtuu ehkä siitä, etten ole kuolemaisillani), arvioin hukkaavani kotiini puhelimen, avaimet, datatikut ja muut välttämättömät pikkusälät keskenään suunnilleen tasaisella taajuudella. Lisäksi hukkaan paljon ei niin välttämättömiä objekteja, kuten urheilurintaliivit, kokouimapuvun, saunahiuspyyhkeen, parhaan mustekynäni, kuukautiskupin kukkakankaisen säilytyspussukan, ripsivärin ja niin edelleen. Niidenkin kohdalla on usein hoppu, ja äkisti näkee itsensä ulkopuolelta: huvittava, kiroileva ja puhiseva touhoeläin kaivelee laatikoita, kurkistelee kissanvessan taakse ja ilmentää käytöksellään suurta hermostuneisuuden tilaa.

Voi suorastaan nähdä, kuinka eläin tahtoisi kuollakseen viheltävän avaimenperän.

Mutta eläin ei ole aivan niin huvittava kuin miltä näyttää. Eläin ymmärtää, että jos jokaiseen näistä objekteista kiinnitettäisiin viheltävä avaimenperä - olettaen nyt siis, että niitä edelleen valmistetaan ja että niitä edelleen saa ostettuakin jostakin - vihellystä seuraisi piipitysmyrsky. Juuri se piipityssignaali, jonka tahtoisin kuulla, hukkuisi kaikkien sillä hetkellä tarpeettomien objektien viheltävien avaimenperien raivokkaaseen vikinään. Näinhän käy myös visuaalisesti, kun etsii sitä pientä, valkeaa datatikkua. Näkee papereita, kastelukannun, merileväuutteen, naudan selkänikamaa esittävän veistoksen, kasvit, akkulaturin, sinisen katkenneen kynttilän ja niin edelleen. Näkee tavarapaljouden, johon pikkurillin mittainen, valkoinen lituska on piiloutunut. On kai yksi ja sama, onko kaaos visuaalinen vai auditiivinen.

Ei, on turha haaveilla viheltävistä avaimenperistä. Pitäisi kai vain siivota.

Sitä paitsi olisi ärsyttävää, jos ulkona joku viheltäisi minun perälleni ja vastaukseksi taskuni ja laukkuni piipittäisivät takaisin puhelimeen, lompakkoon, avainnippuun, lempikynään ja ties mihin muihin (lapasiin, kaulaliinaan, baskeriin… jne. jne.) kiinnitettyjen viheltävien avaimenperien raivokkain signaalein. Se ei oikein noudattaisi kultaista sääntöä, jonka mukaan negatiivista käyttäytymistä rohkaisee mikä hyvänsä reaktio siihen. On vain oltava kuin ei olisikaan tai pikemminkin: kuin ei kuulisi vihellystä.

Se tarkoittaa: on oltava kuten objektit, jotka ovat hävöksissä.

Kun kiire äityy, on aika sonnustautua aamusta iltaan urheilualusasuun ja veluuriverkkareihin. Käydä suihkussa aamuisin, unohtaa hiusten lenkittäminen. Koska ulkona on tunnistettava talvi, on verkkareiden päälle vedettävä neulehame, jossa on pitkät violetit tupsut. Kun vielä verkkarien liepsolahkeet sulloo dersu uzalan tekoturkissaappaisiin, näyttää täy-del-leen kassialmalta.

Kassialma jumpsaa mäkeä alas ja ylös palaveeraamaan. Alas kulkiessa naurattaa: Kuinka moni sonnustautuukaan palavereihin korostetun asiallisesti? Mistä tämä kassialmuus juuri nyt? Vilkuilen kuvaani kaupanikkunoista. Jos tämä olisi jokin designvaatekerta, olisi se kyllä ihan Todella upeeta -tyyliä. Mutta eivät nekään naiset pukeudu aivan näin hampuusisti.

Huvittavaa kyllä, vapaapäivänä saattaa sonnustautua juhlamekkoon. Vapautta sietää juhlia. Silloin kerkiää myös ehostaa ja nutturoida hiukset, sipaista huulikiiltoa ja ehkä vähän ripsiväriäkin. Liika ripsiväri harjataan hammasharjalla pois. Kun harjan pesee 38 asteessa, väri lähtee harjaksista. Ongelma on, että hampaat pestään aina hieman viileämmällä vedellä.

Jos kosmetologiäitini tietäisi näistä arjen ratkaisuista, hän saattaisi lannistua kasvatusmetodiensa tuloksettomuuden edessä.

Illemmalla soitetaan suuryrityksestä ja neuvotellaan eräiden tekstikohtien ratkaisuista. Vastaan puhelimeen varsin tietoisena siitä, etten näytä siltä, miltä minun ajatellaan näyttävän. Tiedättehän: kirjallisesti orientoituneet älykkönaiset. No, ehkä kuvitelma on minun päässäni. Ehkä kaupallisen ja lakialan ihmisistä kirjallisesti orientoituneet ihmiset ovat joka tapauksessa nukkavieruja hampuuseja?

Joka tapauksessa, säilytän erinomaisesti hyvän tuuleni kassialmavaatteissa. Enpähän pääse ottamaan itseäni turhan vakavasti. Kun yrityksen edustaja pahoittelee, että menipä myöhäiseksi, eihän enää ole kenenkään työaika, suorastaan kukoistan puhelimessa: “Ei hätää, kaikki on kunnossa. Olen free, ja minulla ei ole työaikaa sillä tavalla. Kertokaahan nyt toiveenne!”

Simsalabim. Päivä on illassa ennen kuin ehtii tajuta sen vajuavan pimeään. On mentävä, jotta saa hyppiä bhangramusiikin tahdissa riikinkukkopaidassa ja veluuriverkkareissa. Viimeiset kaksi kertaa olen ollut liian sairas, joten tiedossa on rutkasti kaoottista edestakaisin juoksemista ja hihittämistä. Jos koreografian alku sujuukin, loppu on silkkaa mimiikkaimprovisaatiota.

Jossain vaiheessa tammikuun puolivälin jälkeen alkaa helpottaa. Erinäisistä päiväkirjoista voi haalia päivämääriä taitteelle. Vuonna 1995 se on esimerkiksi tapahtunut 17.1. On tuntunut ensimmäistä kertaa, että pimeyden kuristuspanta höltyy. Linnut ovat huutaneet, lumi taivuttanut pensaiden rentoja oksia, aurinko on tuntunut vastavaloon kävellessä lukseina ja lämpönä kasvoilla. Ränneistä ja kallioleikkauksista on roikkunut pitkiä tippujäitä.

Voisi sanoa, että vuodenaika kääntyy, tai kuten Maija Poppasessa, tuuli kääntyy. Sen tuntee levottomuutena jo edeltävänä iltana. Syntyy päätös aamiaisesta kahvilassa, kävelystä lumisessa kaupungissa nälkäisenä.

Ursulan terassi sulan veden ääressä on täysi, Kaivopuiston mäkeä täplittävät tiuhaan ylös kapuavat ja alas liukuvat iloisenväriset ihmistäplät. Vompatti ihmettelee lumimaisemaa ja veden kesäistä kimalletta. Minusta omituisempia ovat kivien jäähatut muuten sulan veden keskellä. Vaikka eivät ne mitään uutta olekaan, ajatus hattua käyttävästä kivestä on lastenkirjamaisen sympaattinen.

Kaupunkilaiset valtaavat kadut taas omikseen.

Vaikka seinät eivät tuoksu, linnut reagoivat valoon samalla tavalla kuin ihmiset. Ne pyrähtelevät, pörhistelevät ja kommunikoivat keskenään. Kävellessä entisillä kotikulmilla tuntuu uskomattomalta, että vielä edellisenä iltana olemme istuneet sängyssä vierekkäin ja katselleet sanakirjasta uupumuksen synonyymejä ja sukulaissanoja. Lopulta olemme keksineet sanakirjasta raukeuden positiiviseksi fyysistä väsymystä kuvaavaksi ilmaukseksi. Kerubivompatti mainitsee lukevansa sanakirjaa toisinaan tuntikaupalla. Se ilahduttaa, koska harrastelen itsekin sitä toisinaan. Maistelemme pitkään väsymyssanoja.

Ajattele, sanon silloin, onhan ilta ja pimeä, eri kulttuurit jakavat maailman erilaisiin paloihin. Ajattele eskimoita, joilla on lumelle niin monia luokkia, ettei heidän kielensä ole siltä osin mitenkään käännettävissä kielille, joita kutsumme sivistyskieliksi. (Kutsummeko?) Tai japanilaisia, joilla on erilaisille sateille kymmeniä luokkia, mutta ei yleiskäsitettä sade ollenkaan. (Tai ainakin näin on väitetty eräässä esseessä.) Ajattele, jos olisi kulttuuri, joka tuottaisi kymmeniä erilaisia väsymyksiä kuvaavia sanoja ilman yläkäsitettä.

Kirjassa, jota parhaillaan luen huvikseni, on tehty jaottelu myönteisiin ja kielteisiin tunteisiin. Myönteisiä ovat rakkaus (alalajeinaan pitäminen ja rakastuminen) ja ilo (alalajeinaan onnellisuus, tyytyväisyys ja ylpeys). Kielteisiä ovat viha (alalajeinaan ärtymys, vihamielisyys, mustasukkaisuus ja halveksunta), alakuloisuus (alalajeinaan tuska, suru, syyllisyys ja yksinäisyys) sekä pelko (alalajeinaan kauhu ja levottomuus).

En ole aivan varma, onko tämä Fischerin, Shaverin ja Carnochanin esittämä tunnehierarkia aivan omien käsitysteni mukainen, mutta yhtäkaikki se saa ajattelemaan, millainen olisi kulttuuri, jossa yläkäsitteitä myönteinen ja kielteinen tunne ei lainkaan tunnistettaisi. (Olisiko se jonkinlaisen aivopesun tuotetta? Mitä muuta kulttuuri on kuin aivopesua?) Tai millainen olisi kulttuuri, jossa ei olisi lainkaan tunteen käsitettä? Kenties tuollaisessa kulttuurissa ihmiset olisivat selkeämmin kiinnostuneita siitä, miltä heistä tuntuu?

Tavallaan on rentouttavaa huomata, että kulttuurimme ei tunne kovinkaan montaa luokkaa väsymykselle. Uupunut, raukea, poikki, loppu, hervoton, uuvuksissa, väsyksissä, väsähtänyt, uuvahtanut, olikohan vielä muitakin. (Asiat pitäisi ilmiselvästi kirjoittaa heti ylös, jos on huonomuistinen.) Mutta tarkoittaako se, että jos kulttuurimme muuttuu, kuten työkulttuurin kohdalla on käynyt ainakin oman sukupolveni ja koulutustaustani ihmisten keskuudessa, ettemme kenties sopivien käsitteiden puuttuessa onnistu luonnehtimaan ongelmiamme täsmällisesti?

Eivät vain utopiat kaadu kielen muutoksen hitauteen. Epäilemättä myös monet varsin kannatettavat ja realistiset yritykset hahmottaa ongelmia (jotta niiden todellisuutta voisi testata julkisessa keskustelussa ja kenties saada syntymään yleinen tietoisuus niistä, ja ehkä jokin päivä korjaustakin ne tuottaviin olosuhteisiin) kaatuvat siihen, että kieli on epätäsmällinen ja tuottaa vääriä konnotaatioita, koska saatavilla olevat käsitteet ovat liian suurpiirteisiä. (Ajattelen nyt esimerkiksi tilannetta, jossa olen menossa ulos ja kysyn, sataako siellä. Tällaisina oireilevan ilmaston talvina myöntävä vastaus voi tarkoittaa ulos varustautumisessa mitä tahansa kumisaappaiden ja sateenvarjon sekä villakangastakin ja korkeavartisten tekoturkissaapikkaiden väliltä. Tietysti voisin kysyä myös tarkemmin, ovatko kumisaappaat parhaat jalkineet. Kääntäen: kenties usein edetään takaperoisesti myös tärkeämmissä kysymyksissä.)

Kyllästyminen kielen suurpiirteisyyteen ja epätäsmällisyyteen synnyttää teknisiä kieliä, joita aletaan väärinkäyttää innokkaasti heti, kun ne vuotavat teorioista maailmaan. Joko meillä on tekninen termi, jonka vain alan asiantuntijat tunnistavat ja jolla he eivät siksi pysty kommunikoimaan ymmärtämiään ongelmia suurille väestöryhmille, jotka tarvittaisiin demokraattisten päätösten tueksi, tai sitten vaihtoehtoisesti jos teoriasta tuleekin suosittu, teknisiä termejä käytetään miten sattuu ja ne ovat pian yhtä ongelmallisia kuin muutkin yleiskielen termit positiivisine ja negatiivisine ja usein teorioista varsin kauas edenneine konnotaatioineen.

Roks roks, etenevät päätelmät tuollaisiin tylsistyttäviin näkymiin. (Tai kenties ajatus mielekkäiden kysymysten etsimisen tärkeydestä on kohottava, ei masentava.) Mutta epäilyistä ei jaksa painua alakuloon, sillä vastavalo on kirkas ja tuntee, kuinka kevät on tulossa. Ei vielä, mutta joskus. Valoa on jo enemmän.

Takaisinmatkalla valo on selän takana ja tuuli työntää käveleviä hahmoja mereltä kukkulalle. Tänään ei makustella uupumusta vaan kävellään reippaasti mäkeä ylös ja ohi kirjaston. Pian kotiin päästyä on jo ilta, ja tunnit imeytyvät liuskoihin, joihin piirtyy lilalla tussilla korjauksia, joita en enää uskalla ajatella mekaanisiksi asiaa kerran pohtimaan ryhdyttyäni.

Kun nostan katseen ikkunaan, on pimeä. Yhtä pimeä kuin pilvisten päivien, lumettomien päivien iltoina ja öinä. Mutta nyt pimeä tuntuu todellisemmalta, tiheämmältä, yömmältä. Ja silti olemme huomanneet, että kun makaamme sängyssä, makaamme suurin piirtein pää maapallon pyörimisen suuntaan. Sen voi havaita, kun tarkkailee kuun ikkunaan piirtämää reittiä. (Toki sen voisi päätellä auringonkin kulkusuunnasta…) Tuntuu hyvältä viuhua avaruudessa pää edellä. Jalat edellä kuulostaisi jotenkin arkailevalta, eikä tässä jouda empimään.

“On varmasti evolutiivisesti järkevää, ettemme me eläiminä tunne, kuinka nopeasti me pyörimme ja matkaamme halki avaruuden”, esitän. Kerubivompatti pyörittelee silmiään. “Se olisi kyllä aika hurjaa.”

Sitten makaamme pitkään pimeässä hiljaa. Kuu laskeutuu kasvien metsään ja lumihuipputalojen taakse. Syöksymme pää edellä planetaarista kierrettä. “Olisi kiinnostavaa kävellä niin pienellä asteroidilla, että tuntisi sen kaarevuuden”, sanoo sitten Vomp. “Tuntuisiko se jatkuvalta alamäeltä?” kysyn. “Luultavasti se ei onnistuisi lainkaan”, epäilee Vomp. “Mutta jos olisi magneettikengät ja asteroidi olisi rautaa?” ehdotan. “Ehkä.”

“Vedessäkin se onnistuisi ehkä puolittain”, jatkan. Vedessä voisi työntää käsillä vastuksesta tarmoa kiivetä ylämäen kaarta. Voisi kävellä pyöreän merenpohjan kivenmurikan puolikkaan ylitse ja työntää käsin vettä kulun avuksi. “Me voidaan koittaa sitä kesällä, tiedän yhden rannan, jossa on just hyviä kivenmurikoita tollaseen.” Ongelma on tietysti, että kivenmurikat ovat meressä, joka taas ympäröi maapalloa tiukkana vyönä.

Meri ei ole avaruus, vaikka pingviinit lentävätkin sen pinnan alla.

Eikä ole kevät, pimeä on jo varhaisillasta, keho tulkitsee sen yöksi vastavalossa kävelemisen jälkeen. Mutta ehtii kävellä ulkona, ehtii huomata yön ja päivän vaihtelun, tunnistaa päivän lukemattomat vivahteet. Niitä ei tarvitse nimilaputtaa kömpelösti tunnetermein. Voi vain kävellä kadun aurinkoista puolta, tai maata sängyssä lukemassa keinovalossa kirjaa. Tuntea, kuinka päämäärien väljentyessä maailma saa uusia sävyjä, liikahtelee.

Kuvitellessani uupumuksen kuvittelen jatkumon, jonka toisessa päässä on hyvä, toisessa huono uupumus. En ole varma, onko hyvästä uupumuksesta jaarittelu oikeastaan järkevää nykyisen kaltaisessa työkulttuurissa, koska en aio kuvata sitä miksikään heinäladossa oikaisemiseksi ja ruudun himmenemiseksi. Se johtuu siitä, että oikeastaan sellainen olo, jonka saa fyysisestä työstä, esimerkiksi kokonaisen kartanonpuiston haravoinnista tai hevosten heinäpaalien aittaan heittämistalkoista, ei ole uupumusta. Se on fyysistä väsymystä, johon ei ehdi sisältyä sitä näännyttävää tunnetta, joka mielestäni luonnehtii juuri uupumusta.

Uupumuksen peruselementti on, että tietää, että on vielä tajuttomasti tehtävää. Mutta pitää odottaa. Silmät väsyvät yhdeksässä tunnissa ja alkavat vuotaa, kotona ei ole oikeaa tietokoneohjelmaa työvaihetta varten, paketti on juuttunut postiin viikonlopun yli. Sitä paitsi edellisestä työvaiheesta on edelleen palautumatta. Ja tietää, ettei palaudu, ennen kuin viimeinenkin työvaihe on laskettu käsistä. Uupumista edistävät, kuten empiiriset tutkimukset osoittavat, kyvyttömyys vaikuttaa työn välivaiheiden suoritustapaan ja tunne työn mielekkyyden puutteesta. (En voi kirjoittaa mielettömyydestä, sillä harvoin työ nyt suorastaan mieletöntä on. Mielekästäkin se on harvoin. Enimmäkseen huomaa raapivansa päätä ja ajattelevansa, auttaako tämä nyt ketään missään ja jos, niin kuinka.)

Huono uupumus tapahtuu, kun jää yksin kaiken kanssa. Siihen liittyy vakavaa, usein viikkokausia kestänyttä unen häiriintymistä. Nukahtaminen on vaikeaa, aamuyöstä herää useamman kerran ja tuntee, että oikeastaan olisi jo ryhdyttävä työhön. Mitä pidemmälle ja pahemmaksi uupumus pääsee hivuttautumaan, sitä vaikeampaa on nukkua (ja syödä ja rakastella, ylipäänsä ajatella mitä tahansa muuta kuin uuvuttavaa seikkaa - uni vain on kaikista kohtalokkain oirehtija, sillä se vaikuttaa selkeimmin tarkkuuteen ja mielialaan). Iltaan kallistuessa keho kieltäytyy käyttäytymästä normaalisti (jos nyt ylipäänsä hyväksytään jokin normi kehollisuudelle): Se saattaa romahtaa itkuun kesken jonkin aivan normaalin puuhan tai tilanteen. Jos kukaan ei ole tässä vaiheessa pitämässä keholle seuraa eläimellisin rauhoittavin ottein, uupumus syvenee. Keho unohtaa tarpeensa. Se nukahtelee kesken työn, kuolaläikkä valuu tarkastettavalle paperipinkalle. Kello kolmelta yöllä on niin nälkä, että on syötävä kaikki, mitä jääkaapista löytyy. Tahinasta tulee sellaisenaan syötävää, kun siihen sotkee kaiken jäljellä olevan kaakaojauheen, jos hunaja on päässyt loppumaan.

Huonon uupumisen vallitessa on parasta, ettei parisuhde luonnehdi uupujan elämää. Sillä jos tässä tilassa tulee yllätetyksi, romahtaminen epämääräiseen tuskaan ja ahdistukseen on selviö. (Kyllä, parisuhteet päästävät ihmisen säännönmukaisesti tähän tilaan. “Anna mun olla” on melkein kuin viheltäisi toisen paikalle, vaikka sanat tarkoittavatkin, että nyt on jo liian myöhäistä silittää rauhallisuutta.) Kuulee kehon sanovan lauseita, jotka ovat merkityksiltään sitä rataa, ettei niitä allekirjoittaisi missään muussa tilassa. Hämmentyy sanomastaan ja tiedostaa, kuinka nurkassa on, puristuu kulmaan. Häpeää tilaansa, ikään kuin se jotakin auttaisi. Pystyy nukkumaan entistä huonommin, koska tuntee itsensä kamalaksi, ilkeäksi ja teräväkieliseksi paskiaiseksi. Makaa pimeässä ja puree nenäliinan kulmaa, jottei toinen huomaisi, kuinka itkettää.

Jos elää yksin, huono uupumus on helpompi kantaa. On totuus, että yksineläjälle annetaan uupumus myös sosiaalisesti helpommin anteeksi. Onhan toki ymmärrettävää, että uupuu, kun häärii mökkihöperönä yksinään kaikki päivät pikku eriössään ties kenen tekstien kanssa kulloinkin. Sitä paitsi uupumusta ei tällöin kukaan pakota tilaan, jossa se verbalisoituu terävyytenä ja äksyinä kommentteina. On helpompaa maata valveilla yksin pimeässä tai syödä tahinakaakaojauhesotkua pimeän keittiönpöydän ääressä, tuntea itsensä hieman hulluksi mutta yhtä kaikki eettiseksi. Voi kysyä, miksi elämäni on tällaista ja miksi kukaan ei rakasta minua, onko minussa jokin vika kenties, ja osaisinko ehkä nukkua, jos olisi joku, johon painautua. Ei ole ketään, jolle sanoa pahasti. Se tarkoittaa: ei ole syytä inhota itseä. Kun ei inhoa itseään eikä häpeä, palautuu nopeammin. (Tämä seikka hämmästyttää minut viime talvena, vaikka on oikeastaan aika loogista, että asia sujuu näin, kun sitä kerran vaivautuu ajattelemaan kunnolla lävitse.)

Toisaalta yksin eläessä ei oikeastaan ole hyvää uupumusta lainkaan. Tai ainakin sitä on rajoitetusti: silloin harvoin, kun sattuu saamaan taivuteltua jonkun tuttavansa makaamaan kanssaan, vaikka siinä ei tietysti ole kummankaan mielestä mitään järkeä ja antaudutaan pelottaville voimille. Täysin vieraan kanssa makaaminen ei synnytä hyvän uupumuksen tilaa, se on liian jännittävää ja auttaa liian hyvin unohtamaan koko uupumuksen.

Jostakin syystä tuntuu, että hyvä uupumus on parempi kuin se, että pakenee uupumusta toisenlaiseen stressiin. En tiedä, miksi asia järjestyy maailmassani näin.

Hyvä uupumus on sitä, että makaa jonkun kyljessä alasti, on valittanut asian itsestään kuiviin, on maannut toisen kanssa, myötäillyt tämän liikettä ja tuntenut siitä nautintoa. Antaa sormien liukua toisen kylkeä pitkin, painaa solisluuta, kaulansyrjää ja leukaa toiseen hengittävään kehoon, ei jaksa sanoa enää mitään. Ei jaksa nousta syömään appelsiinia. Ei kykene olemaan surullinen eikä turta, vaikka tietääkin olevansa niin väsynyt, että jos toinen ilmoittaa nyt lähtevänsä kotiin tai ylipäänsä minne tahansa muualle, purskahtaa itkuun. Hengittää ihon tuoksua, pistää sormet haraamaan hiuspohjan läpi. Ei sytytä tai sammuta valoa. Ei jaksa nousta ja tehdä asioille, mitä niille soisi tehtävän. Ei soita äidille.

Makaa ja tajuaa, ettei mikään muu huvita. Tuntee, kuinka voima on paennut jäsenistä. Ainoa merkki lihastonuksesta on lantiontauksen kireys ja kramppaava reiden aukikiertäjä. Makaa, liu’uttaa sormia toisen ihoa, kuvittelee toisen linnuksi, tiikeriksi, suureksi vihreäharjaiseksi liskoksi. Tuntee, kuinka on lihaa, toinen on lihaa, tuntee samanaikaisesti toisen ja oman sydämen pulssin. Ei kiirettä mihinkään, ei vielä. Aamuun on aikaa, ei onnistu nukkumaan eikä pysymään valveilla. Uupumuksen aihe pilkahtelee mieleen, sille hymyilee väsyneesti. Tästä selviää.

Oli yksin tai jonkun kanssa, yön mentyä aamu on kiireinen. Muutaman tunninkin uni kirkastaa päämäärät selkeiksi. On ryhdyttävä työhön. Vapaus on sana, jolla ei ole virkistävää merkitystä tässä maailmassa. Voi kuvitella itsensä vapaaksi kulkiessa puiston halki kauppaan tai huomatessa, että lumen tihentyessä oksille linnut käyvät äänekkäämmiksi. Mutta yhtäkaikki virkeyden mukana on entistä selvempää, että on sidottu tiettyihin käytösmalleihin, odotuksiin ja niiden myötä pettymyksen aiheisiin. Näkee kaavojen mielivaltaisuuden, mutta on niille yhtä altis kuin muillekin muodeille.

Uupumuksen vallitessa on turhaa toivoa näkevänsä kirkkaasti, mille kaavoista osaisi sanoa ei. Tarkoitan: osaisi sanoa ei suistumatta toisenlaiseen uupumukseen, luopumisen suruun.

Sen vuoksi, eli toisen kanssa tai yksin, yrittää solmia sopimuksia vain tilassa, jossa uupumuksen merkkejä ei näy. Jossa herätessä ensimmäinen mielle on, että rakastaa maailmaa. Jos tuon tilan hukkaa, voi odottaa pelkkää typeryyttä ja sen jälkitauteja. Uupuneena asiat mallintuvat niin kummallisesti. Näkee itsensä ulkoapäin ja pyrkii miellyttämään tuota kuvaa sen sijaan, että kysyisi, olenko tässä onnellinen, kykenenkö tekemään mielekästä työtä, lisäänkö iloa tai vähennänkö edes kärsimyksiä. On odotettava, jotta uskaltaa vastata aloitteisiin.

Sillä välin typerät kuvat kairautuvat omenaporan lailla lihaan, uskottelevat, että tämä ja tämä elämä olisi hieno. Kun uupumus lasehtii, uskaltaa katsoa harhakuviaan suoraan ja sanoa, että niissä ei heräisi onnellisena.

Joinakin aamuina mietin, millaiseksi elämä muodostuisi, jos sen päästäisi niihin uomiin, joita meille tyrkytetään niin innokkaasti. Jos alkaisi ajatella, että arvostetussa työssä valta ja arvostus juuri ovatkin tärkeitä seikkoja, tai että on täysin korvaamaton jollekin projektille omien taitojensa takia. (Aivan kuin joku toinen ei voisi samoja vaiheita läpi käymällä hankkia noita taitoja.) Tai että jokin toinen työ on vähemmän arvokas vain siksi, että siitä saa pienempää palkkaa ja siihen pääsee helpommin (olkoonkin että tässä työssä jaksaa pysyä iloisena ja välittävänä). Jos päästäisi itsensä tilaan, jossa uupumuksesta muodostuu normi. (Ja niin kuuluu ollakin.) Ettei enää näkisi oman elämäntapansa keinotekoisuutta, sattumanvaraisuutta - en löydä aivan oikeaa sanaa, mutta tarkoitan sitä, että ajattelisi, että tietenkin asiat sujuvat juuri näin ja ettei vaihtoehtoja edes periaatteessa olisi, koska tiedän mitä haluan, ja tämä on se, mitä haluan.

Olen vähitellen vakuuttamassa itselleni, että se, että kuvittelee tietävänsä, mitä tahtoo elämällään tehdä, on uupumuksen ja siten liian kovan vauhdin oire. Tiedäthän vauhdin vaikutukset havaintoon? Ei ehdi havaita muita kuin välittömät esteet nopeasti etenemiselle, ja muutoin miellyttävät, houkuttavat tien poimuilut vaikuttavat ärsyttäviltä ja ääliömäisiltä päähänpilkahduksilta, tässähän voisi vittu soikoon olla moottoritiekin, siinä sitä saisi painaa, lehmätkö tämän polun ovat suunnitelleet, näkö putkeentuu niin että on sama, ajaako tunnelissa vai jugendtalojen katukuilussa tuulessa heijaavien lamppujen ja niiden varjojen vaikutuspiirissä. Vauhtisokeus: Miten niin tässä on liian kova vauhti?

Mutta en tahdo törmätä seiniin vain siksi, että olen tottunut etenemään rivakasti.

Näinä aamuina kuljen töihin muistitikullinen töitä takin taskussa, panen merkille linnut ja hyvän tuulen lumen äännellessä kulkua. Siitä, että huomaa linnut ja lumen äänet, tietää uupumuksen hivuttautuvan parempaan suuntaan.

Ehkä illalla jaksaa syödä jäätelöä.

Hyvän mielen tuottaminen on toisinaan käsittämättömän helppoa. Kun teemme yhdessä hankalahkoa projektia, saatan kuunnella jo etukäteen tarkasti, mistä pidät. Kun etenemme
vaiheeseen, jossa en osaa tehdä mitään hyödyllistä, voin käyttää kuulemaani.

Ostan yhdeksänkymmenenviiden sentin pussin tulisia karkkeja. Yhdeksänkymmentäviisi senttiä ei ole juuri mitään. Viiden minuutin työ verollista palkkaa, jotakin sinne päin.

- Ei, ihan totta, ei sinun olisi tarvinnut!
- Höpsis, nyt sinä tarvitset niitä, että jaksat.

Se on yllättävän helppoa, suorastaan moraalisesti epäillyttävissä määrin. Ostaa pienen pussin ja ojentaa sen. Tai tuo grafiikanlehden tai kynsikkäät. Olen itse saanut niin paljon kaikkea tuollaista. Lapsena pukeuduin hienoihin mekkoihin, joita äidin asiakkaat toivat ulkomailta. Miksi he niitä toivat? Ilahduttaakseen, kai. Ja onnistuivat.

En tiedä, miksi lapsena tuntui pahalta ojennella äidin hotellin väelle ostamia valtavia kukkalaitteita. Kaikki ilahtuivat, mutta silti jotenkin hävetti. Miksemme voineet olla kuten muut, kulkea tuppisuisina tai ehkä vähän nyökätä ja hymyillä? Pitikö niitä keltaisia kukkia todella olla noin valtavasti? Isästä äidin piirre oli vain mukava. Eihän kukaan kukista loukkaantunut, päin vastoin.

- Joskus jaksaa paremmin, jos saa yllättävän lahjan.

Se on totta. Mutta lahjan antaminen on vaikeaa. On ihmisiä, jotka tulevat epäileväisiksi, vetäytyvät silminnähden taaksepäin. Mitä se haluaa? Osa tuntuu ajattelevan, ettei ilmaisia lahjoja ole. Pahinta on tajuta tämä tilanteessa, jossa kuuntelee toista. (Se on lahja. Ei sitä mitenkään voi ansaita.) Äkkiä toinen vaikenee, näyttää vaivaantuneelta. Ei, nyt hän on mennyt liian pitkälle, tämä ei mitenkään enää voi olla kiinnostavaa kuultavaa. (Siihen tekisi aina mieli huomauttaa, että harvat äänet ovat kiinnostavia kuultuina mutta kylläkin kuunneltuina.) Ei haluta enää vaivata.

Se tuntuu kummalliselta, kun on itse elänyt maailmassa, jossa keittiöön on ilmestynyt joulun alla keksirasioita ja suklaata Etelä-Euroopasta. Mekot on ostanut Brigitte tai Ann-Sofie, ne tulevat paperisissa boutiquekasseissa ja ripustetaan metallisille lankahenkareille kaappiin. Päälle saa laittaa vain yhden mekon kerrallaan. Niin sitä sitten kulkee ikinä näkemättömän hienon rouvan murusissa ja koettaa käyttäytyä mekon arvon mukaisesti. (Jossain vaiheessa mekolle silti tipahtaa ruokaa ja se on piloilla.)

Se kaikki tulee mieleen, kun lukee onnellisuustutkimuksia. Kun väestö on tietyllä tulotasolla, syntyy spontaaneja, onnellisuutta tukevia rakenteita. Rikkailta pöydiltä tipahtelee köyhemmille. (Eikä koskaan kai ole liian jankuttavaa muistuttaa, että tutkimuksen mukaan länsimainen elintaso on jo ajat sitten ylittänyt pisteen, jonka jälkeen onnellisuus ei enää lisäänny materian mukana. Se on epäilemättä totta, koska esimerkiksi minä, joka elän kotimaisin mittarein köyhyysrajalla, koen omistavani hieman liikaa tavaraa.)

Onneksi tämänpäiväinen yhdeksänkymmenenviiden sentin karkkipussi löytää ottajansa rutuitta. Antaminen on onnistuessaan parasta. Innostun karkkipussin aiheuttamasta ilosta siinä määrin, että katselen kirjahyllyjäni taas sillä silmällä, minkä teoksen voisin lahjoittaa kellekin. Sitten nukun monta tuntia helpottuneena siitä, että abstrakti urakkani jatkuu vasta maanantaina itsestäni riippumattomien olosuhteiden vuoksi.

On huvittavaa tarkkailla omia stressikuvioitaan. Mitä suurempi paine, sen innokkaammin on jakamassa tavaroitaan pois. Onko kyseessä alkukantainen taju, että kevein kantamuksin pysyy paremmin pinnalla? Jossain välissä olisi kuitenkin ehdittävä myös viemään joululahjojen suoraan uusiokäyttöön sopimattomat kääreet paperinkeräykseen, paritella lapaset ja viimeistellä keskeneräiset neuleprojektit.

Mutta ei jaksa. Nukahdan heti pitkäkseni päästyäni ja nukun tuntikausia, miltei pimeään saakka.

Kuvittelen huvittuneena keskustelua päässäni.

- Mutta eihän toi sun tekstintoimitustyö siis ole enää mitään. Syötät vain tekstin Wordin oikolukuohjelmaan ja hyväksyt korjaukset.
- Totta, totta. Sehän se tietää, mikä on parasta.

Usein kuvittelee työtään mekaaniseksi, ajattelee konetta, joka korvaisi itsen. Tällainen tunne tulee etenkin, kun poistelee ylimääräisiä välilyöntejä ja rivinvaihtoja ja muuntaa satakahdeksankymmentä tätäpaitsia sitäpaitseiksi.

Mutta miten kävisi, jos antaisi Wordin oikolukuohjelman rulettaa alusta loppuun inhimillisiä merkityksiä kantavan tekstin tapauksessa? Kun ohjelma löytää kirjoitusvirheen lauseessa “hallitus jäi nuolemaan havojaan“, se ehdottaa lauseen korjaamista muotoon “hallitus jäi nuolemaan haarojaan“. Aika villiä! Sukunimi Tanner puolestaan muuttuu genetiiviin taipuessaan muotoon tinnerin, pienellä alkukirjaimella, tottahan toki. Ja se, jonka sukunimi on Hurtta, saa jatkuvasti huomautuksen “tarkista sopiiko käyttämäsi sana tekstin tyyliin”.

Osaan kuvitella yhteiskunnan, jossa Hurtan puhelin soisi ja hänelle ilmoitettaisiin, että tästä pitäen hänen nimensä tulee oleman asiallisesti Koira. Ei valitusoikeutta.

Joissain sanoissa Word ei tee hassuuksia, vaan suorastaan vääryyksiä. On niin paljon epäloogisia konventioita ja marginaalisia sanoja, joita Word ei tunne. Kuten olemassaolo. - Uups, kokeilin juuri Word 2003:a ja sepä tunteekin sen. Maailma kehittyy. Tai ainakin tietokoneohjelmat kehittyvät. Se Word, jolla tein graduni, jokin vanhempi versio, kiskaisi jokaisen olemassaolon alle punaisen aallon.

Sen olisi voinut antaa anteeksi, jos kommentti olisi ollut merkitykseen liittyvä: tyttö hyvä, mitä sinä olemassaolosta nyt tiedät? Mutta tietysti huomautus oli mekaaninen. Ohjelma tahtoi “olemassa olon”, ei “olemassaoloa”. Jälkimmäinen muoto on konventio.

Entä kun ohjelmakielet kehittyvät? Kumpi käy mekaanisemmaksi, tiettyjä konventioita tallentanut ja tiettyjä päättelysääntöjä mekaanisesti soveltava ohjelma vai näkömuistin ja mutun sekä toisinaan sanakirjan varassa pähkäilevä ihminen? Tarkoitan, että eivät nekään operaatiot, joilla itse tunnistan jonkin sanan väärin, jonkin oikein kirjoitetuksi, kovin luovia kai ole. Minun etunani on toistaiseksi vielä kontekstin taju: ymmärrän, että ihmisen sukunimi on esimerkiksi kaikissa asiayhteyksissä korrektin tyylinen, vaikka sukunimi sitten olisikin jokin aivan järkyttävä (jokin Hurttaakin paljon hurtimpi).

Minkä ihminen sukunimelleen voisi? Paljonkin, tietysti, mutta kuinka monen vanhemmat nielaisevat tyrmistyksettä sen, ettei heidän tyynesti kärsimänsä nimi ole korrektin tyylinen? (Tietysti vanhemmatkaan eivät ole mekaanisia vasteidensa suhteen. Vai ovatko?)

Kirjastossa töissä istuessa saa selkeän muistutuksen siitä, että löytyy yhä enemmän ihmisiä, jotka soisivat maailman tulevan yhä persoonattomammaksi. Ehkä useimmin kysytty asia tätänykyä kuuluu: “Eikö teillä ole palautusautomaattia?” Se on hullunkurista, koska me tädit olemme vähintään yhtä hajamielisiä ja intressittömiä kuin aukko, johon veisi kumipäällysteinen liukuhihna.

Työmme on liian mekaanista, jotta jaksaisimme kiihtyä kirjojen kohtaloista tai päivän myöhästymisistä. (On erehdys odottaa, ettei kirjastotäti koskaan olisi maksanut sakkoja. Minä olen esimerkiksi tuhonnut kirjaston kirjoja maaduttamalla niitä silloisen poikaystävän teekompostissa ja lapsuudenkotini vuodevaatelaatikon pohjalta löytyi kerran kuusi vuotta aiemmin vanhentunut laina. Ehei, sakkomaksut kyllä tunnetaan. Se on oletettavaakin, sillä kyllähän kirjastoissa työskentelevät yleensä pitävät kirjoista ja lukemisesta. Mutta ehkä pitää olla kirjastossa töissä, jotta tietää, että kuristava tunne tätiä tai setää lähestyessä on aivan turha - ei häntä kiinnosta, vasta perintätoimisto on valpas ja siihen sietääkin suhtautua tukehtuen.)

Kaikesta huolimatta hetket, joina joutuu aidosti uuden ja arvaamattoman tilanteen varaan, nostattavat pienoishurrikaaneja pään sisässä. Entä jos, ehkä sittenkin, mutta entä jos sittenkin. Huomaa toivovansa, että olisi kellon viisari, joka kiertyisi eteenpäin vääjämättä ja epäröimättä koneiston voimakentässä. Ajattelee asiaa kosmisessa mittakaavassa ja huomaa, että juuri näin onkin. Mutta ei onnistu kuvittelemaan fatalismia.

Painaa napista ohituskäskyn. Tässä tapauksessa ohitetaan sääntö. Ei laiteta hallitusta nuolemaan haarojaan eikä muutakaan tietyssä kontekstissa säännönmukaista ja silti perverssiä ja täysin selittämätöntä tai ainakin ontuen selitettyä.

Miettii, kuinka mekaaninen oma vaste väärään kontekstiin on. Niin mekaaninen, että jaksaa viehtyä runokuvista, suorastaan kihelmöi niiden sanamagiaa usein minuuttien ajan, joskus vuosikaudet. Ja silti, ne ovat vain sanoja väärässä kontekstissa, mekaanisen maailman rikkovia säröjä.

Yksi unista, joka on ottanut koulupainajaisten paikan valmistuttuani ja jätettyäni koulu-unet ilmeisesti pysyvästi taakseni, on hissiuni.

Tässä unessa liikutaan unikaupungin keskivaiheilla, venäläisen torin ja sataman välissä. Tuolla alueella sijaitsee valtavia, kimmeltävän lasiharjan somistamia asuintalokomplekseja. Talot saattavat olla kilometrinkin levyisiä, ja niissä on vähintään parikymmentä kerrosta. Ylimmät kerrokset ovat oikeastaan pelkkää kasvihuonetta.

Taloissa ei ole lainkaan porraskuilua ja useimmat ovat hyvin vanhoja. Niinpä jos on menossa vierailemaan vaikka siihen taloon, jonka oven yläpuolella on lokkireliefi, on astuttava hissiin heti ulko-oven avattuaan. Koska talo on niin suuri ja siinä on vain yksi ovi, hissin reitti ei kulje suoraan ylhäältä alas vaan mutkittelee valokuilun ylitse eestaas.

Joidenkin talojen hissit ovat huonosti suunniteltuja. Kori on sangen avoin, etuseinää tai kattoa ei välttämättä ole, on vain morotoiduin kiekoin varustettu terässilmukka, jonka lävitse vaijeri kulkee. Jotkut hissit ovat vaijerissa kiinni tiiviimmin, ja jos vaijeri jostain syystä on kiertynyt, kiertyy hissikin ylösalaisin tai sivuttain. Se on matkustajalle hankalaa, varsinkin jos jokin seinistä tai katto puuttuu. Valokuilun kymmenien metrien pudotus avautuu alla, mutta sitä ei ole syytä jäädä tuijottamaan. Pitää tuijottaa seuraavaa tasannetta, jonne hissi hurisee ja huojahtelee. Kun hissi kiertää tangon kolisten ja lähtee uuteen kuilun ylitykseen, on toivottava, ettei kiertymä ja kallistuma toistu.

Kun seisoo alatasanteella ja astuu hissiin, ajattelee jo ensimmäiseksi, toimiikohan tämä hissi.

Poikkeuksetta osoitteet, jotka on kirjoitettu ruutuvihoista reväistyille paloille, sijaitsevat lasikupoliosuudessa. On vain takerruttava vähäisiin tartuntapaikkoihin kuten tankoon peilin luona, ja toivottava parasta.

Joskus se, jonka luokse menee, koettaa ylhäältä tasanteensa reunalta huudella ohjeita. Pitää painaa numeroa seitsemän, vaikka osoitteen kerros onkin 52. Sillä seitsemästä menee viiteenkymmeneenkahteen turvallinen kaapeli, kun taas suoraan ensimmäisestä kerroksesta joutuu reitille, jonka viimeinen osuus tipauttaa poikkeuksetta vierailijan kiveykseen kymmeniä metrejä alemmas.

Olen matkustanut useimpien talojen hisseillä. En erityisemmin tahdo edes käydä upeissa kattopuutarhoissa niissä taloissa, joihin minulla ei ole tullut välttämätöntä asiaa. Vaikka toisaalta se, että olen edelleen elossa unikaupungissani, todistaa vääjäämättä, ettei yksikään hissi ole vielä koitunut hengenmenokseni.

Ei, vaikka olen monesti tajunnut liian myöhään, että hissi on valitsemassa tuon pahasti nirhautuneen kaapelin ja nähnyt, kuinka edellinen vaunu on kieräyttänyt tummatakkiset hahmot sisältään vapaaseen pudotukseen.

Usein mietin hississä matkatessani, miten ne ihmiset, jotka asuvat näissä taloissa, selviytyvät kotiinsa ja sieltä pois. Sillä jos talot ohittaa ulkokautta, näkee usein hissien kimmeltävän lasiharjassa nurinniskoin ja kuumeisesti eteenpäin täristen. Joka ikinen kerta ajattelee, että tänään saan kulkea tästä katua pitkin ohi vain.

Ja silloin tällöin iskee kummallinen tunne, että koko katu on oikeastaan hissi, että merikin nousee ja laskee, tärisee ja kallistuu, että ehkä onkin maapallolla pää alaspäin, jos nyt avaruudessa on sellaisia määreitä kuin alaspäin, sehän on kehoihin sidottu. On kummallinen ajatus, että viuhuu läpi tyhjyyden kivisellä paakulla eikä mitenkään havaitse sitä. Unessa tuo ajatus tuntuu erityisen konkreettiselta.

Vielä omituisempaa on herätä, sillä usein unet tuntuvat yhtä luontevilta kuin valvekin. En silti usko, että ne tarkoittavat valveen havaintoja enemmän. Onhan valvekin paljolti mielen muovaama. Tarkoitan sitä, että on päiviä, jolloin uutinen, josta itse sähköistyisi jonakin toisena päivänä, ei väräytä muuta kuin levottomuutta. Ja samalla tietää, että tuo uutinen saisi monen kiljumaan ja hyppimään tasajalkaa tai muuta suurta.

(Minusta ilmeisesti tasajalkaa hyppiminen ja kiljuminen on jonkin suuren oire. Kummallista. En ole varma, olenko samaa mieltä kieleni kanssa.)

Tulee tunne, ettei tahdo kertoa kenellekään koko tapahtumasta, uutisesta. Sillä se tulkitaan hyväksi tai pahaksi, ja ihmiset eläytyvät noihin oletettuihin arvohorisontteihin reaktioissaan. Ja itse on turta, ulkopuolella. Sellaista vain tapahtuu, eikä tiedä, kuinka suhtautua. Eihän etukäteen asioista tiedä, millaisiksi ne muodostuvat. Voi niitä, jotka sanovat ihmisen päättelyn nostavan tämän muiden eläinten harjoittaman yrityksen ja erehdyksen metodin yläpuolelle. Ihminen on ehkä vain sitkeämpi olettamaan, ettei ole erehtynyt. Hän tekee erehdyksestään normin.

Bush pitää linjapuheen, Exxonin johtoporras myöntää lobbareittensa valehdelleen poliitikoille, pääsee ensimmäistä kertaa sitten sairauden vesijuoksemaan. Uimapuku on hukassa, pitää ottaa vesimelonikuvioiset bikinit. Word ehdottaa mismeriitin korjaukseksi miesmeriitti. On mietittävä, mitä haluaa elämältään.

Äkisti on ikävä hissiunta, se tulee mieleen mäkeä ylös kävellessä. Ystävätär istuu erikoisliikkeessä valaistuna, nojaa leukaa kämmeneen. Hän ei näkisi, joten en heiluta. Lumi kasautuu ruskeiksi valleiksi sinne, missä autonpyörät eivät möyhi.

Kun tulen sisään, kerron puista. Niissä on huurrekuorrutus. Muutenkin ilma on maitoista. “Niinkö?” kysyy Vompatti. Hämmästyn ensin, mutta ymmärrän sitten: ikkunastamme ei näe yhtään puuta. On vain kivitalojen seiniä ja kattopeltejä.

On mentävä ulos, jotta on sää, ellei tuule ja sada lähestulkoon sisään.

Mitä tiiviimmin omistautuu asioille, joiden tärkeänä pitämisestä palkitaan, sen huonommin tietää, miten puut ovat tänään pukeutuneet. Viime talvena käy usein niin, että astun ulos vasta illansuussa. Se on kummallista, sillä aiempina vuosina olen kävellyt koirien kanssa kolme lenkkiä päivässä ja ollut siten aina varsin tietoinen puiden kuulumisista.

Maarit Sarasteen kaipuussa on kummallinen kohta, jossa työtoveri toteaa vuodenaikojen käyneen tärkeämmiksi. (Ylipäänsä kirja on lukemisen arvoinen.) Toteamus kuulostaa omituiselta. Ovatko?

Vai onko kyse siitä, että lapsena niitä seikkoja ei ajatellut vuodenaikoina, vaan erilaisina keleinä. Lumilinnakelinä, potkukelkkakelinä, hevosleikkikelinä ja niin edelleen. Aika harvoin oli sellainen ilma, että olisi jäänyt sisään ikään kuin ulkoisen paineen vuoksi. Mitä kovempaa satoi, tuuli tai ukkosti, sen tyhjempiä ja siten käytettävämpiä pihat olivat. Saattoi keinua siinäkin pihassa, jossa suojasäällä sai taatusti turpiin.

Mutta lapsena ei huomannut puita samassa mittakaavassa kuin nyt. Puut tuntuivat lähestulkoon ikuisilta kuten talotkin. Nyt, kun vuosia on kulunut, ei tuollainen viisi-kuusikymmenvuotias hevoskastanja tunnu lainkaan ikiaikaiselta. Ja silti, tietää paljon paremmin kuin lapsena, ettei elämäntapaansa viiden vuoden päästä osaa lainkaan kuvitella. Sehän voi olla aivan mitä hyvänsä!

Puut tuntuvat kaupungin logiikassa kohtalotovereilta. Ne elävät talojen eristäminä pikku saarekkeissaan. Ne elävät.

Aleksin Kiven kadulta on kaadettu kokonainen rivistö lehmuksia. Katu näyttää kummallisen autiolta ja epäinhimilliseltä. Talot pistävät silmään uudella tavalla. Kirjassa, jonka tekstiä käyn läpi, puhutaan sota-ajan Helsingistä ja sen autiudesta ihmisten paettua pommituksia maalle.

Tuo näkymä on helpompi kuvitella, kun on seissyt hetken Vallilan S-marketin luona ja hengittänyt ajoradan keskellä olevaa puutetta. Mutta onko puuttuva maailmassa objektiivisesti vai onko se vain maailmassa, jonka voin tuntea? Onko objektiivisella maailmalla väliä, jos ikkunasta näkyvä puu saa ihmisen parantumaan nopeammin ympäristöpsykologian tutkimusten mukaan?

On hämmentävää asua ilman näköpiirin puita.

Luen Henrika Ringbomin Maarit Sarasteen kaipuuta saumassa, jossa makaan sängyllä vatsallani, kärsin stressiunettomuuden kiristämästä valvetajunnasta ja palelen hytisemiseen saakka. Odotan puhelimen soivan.

Ehdin alusta sivulle satakuusikymmentäjotakin, kun puhelin viimein soi. Puhun kummallisessa horteessa. Olen suorittanut ensimmäistä kertaa näitä asioita ja tehnyt osan päin puuta. Pahinta on, etten itse voi paikata aiheuttamaani vahinkoa, vaan joku toinen tekee sen ylitöinä. Se on jotenkin kammottavaa.

En tahtoisi aiheuttaa kenellekään unettomuutta ja sitä tunnetta, johon itse herään nykyään joka yö: on varmasti jo aamu, on noustava, miksi ulkona on vielä pimeää, miksi autojen äänet eivät kuulu, on oltava päivä, enhän kykene nukkumaan, jos teen työtä kovemmin, en tee virheitä, ja niin edelleen.

Omituisinta asiassa on, ettei työni ole kovin vaativaa. Se vaatii kyllä tarkkuutta ja kärsivällisyyttä, mutta periaatteessa minun pitäisi kai pystyä olemaan stressaamatta, etenkin kun olen säätänyt itse työaikani sellaisiksi, etten missään nimessä tee niin kuormittavaa työviikkoa kuin kokopäivätöissä käyvät. (En ymmärrä, miten ihmiset pystyvät siihen. Se on ihailtavaa, mutta täysin käsittämätöntä.)

Joskus, kuten nyt, huomaan jälkikäteen, kun on liian myöhäistä enää korjata asioita, tarkkuuteni horjuneen. Se tuntuu kummalliselta, koska tiedän ponnistelleeni tosissani ja menettäneeni unet jo tuolloin. Tällaisina hetkinä ei saisi lukea Ringbomin kirjaa. Siinä kaikesta pudottautumisen tuoma stressin laukeaminen kuulostaa jotenkin helpottavalta. Että voisi vain mennä jonnekin ja juoda päänsä täyteen tai käpertyä sillan alle tai jäädä metsään nukkumaan.

Kummallista on, että tunnistan Maarit Sarasteesta pelkästään tämän sortumispuolen, en lainkaan pätemispuolta. Voin kyllä itsekin yrittää päteä, mutta silloin tunnen itseni vain aivan naurettavaksi ja ajattelen kaikkien näkevän lävitseni. Tästä syystä en voi käyttää esimerkiksi siroja naistenkenkiä. Ja jos laittaudunkin ulos mennessäni, ajattelen näyttäväni hullunkuriselta, koska tottahan kaikki nyt näkevät, että oikeasti olen viisivuotias tai ehkä enintään yksitoista.

Ehei, minusta ei olisi Suomen Pankkiin töihin. Tänään mietin, onko minusta töihin lainkaan.

Käperryn päiväunille peiton alle puoleksi tunniksi kaiken kiireen keskellä. Uni jää keveäksi, tuskin tajunnasta pois kouraisevaksi. Herään samaan kiireeseen, johon nukahdan.

Tätä ei tarvitse jatkaa kuin enää viikko. Viikossa on seitsemän päivää, ja mikä pahinta, seitsemän yötä. Voin tehdä äärimmäisen vähän virheilleni, ja se tuntuu pahimmalta.

Siinä lyhyessä unessa, jonka ehdin nähdä, paperit karkaavat käsistäni ja alkavat lentää huonetta ympäri. Ne ovat viiltäväsiipisiä lintuja. Painun kokoon kirkaisten ja koetan suojata kasvoja käsin. Linnut syöksyvät päin, kirkuvat takaisin.

Kun herään, on vilu mennyt. Hoen itselleni, etten saa jäädä makaamaan epäonnistumiseen. On koottava itsensä, kukapa tässä maailmassa olisi oivaltanut kaiken heti oikein tai saanut korjata erehdystensä jäljet omin käsin. Hereillä on kevyempää kuin unessa, koska unessa en osaa sanoa viiltäville papereille, että minulla on oikeus erehtyä vuorollani.

Hereillä osaan sanoa niin, mutta pelkään, että uni silti jää tulematta, sillä ei minulla ole nälkä, eikä mikään oikeastaan huvita. (Paitsi että pääsisin korjaamaan virheeni, mikä on mahdotonta.)

Ei, oikeastaan on monia asioita, jotka huvittaisivat. Yksi niistä olisi lähteä pitkälle matkalle. Toinen, mennä metsään, kävellä metsäpolkua, olla keväässä, kaksi koiraa hihnan päässä.

Kunhan tammikuu loppuu, on osittaisen loman paikka. Ehdin taas vesijuoksemaan ja tanssitunnille, en sairastu koko ajan ja yhtämittaa. Voin kävellä katuja ja ihmetellä näkemääni, tuntea syyllisyyttä korvapuustilla korvatusta terveellisestä lounaasta. Enää viikko. Sitten näen ystäviä, nukun pitkään, nauran.

En halua saada burnoutia kuten useat ystäväni. On jotenkin kyettävä nukkumaan ja kokemaan onnellisuutta, vaikka olenkin vieräyttänyt oman huonouteni jonkun toisen niskoille. On opittava suhtautumaan kepeästi, ettei joudu sillan alle radikaaliterapiaan. Mistä se tulee? Miten jotkut osaavat jo ala-asteella todeta, ettei heitä harmita, vaikkeivät he osaakaan virkata?

Mikä on tämä hätä, ettei kukaan voi rakastaa minua, koska olen huolimaton enkä tarkasta kaikkea viiteen kertaan?

Koska eihän ihmisissä sellaisia asioita rakasteta. Niitä arvostetaan kyllä, mutta rakkaus on tyystin jotakin muuta ja arvostusta paljon tärkeämpää. Jos soitan äidille, hän vain sanoo taas, että tekee hyvää oppia epäonnistumaan, että se on tärkeä taito ja että olen harjoitellut sitä vain liian vähän, siitä kaikki kiikastaa.

Jotenkin minusta tuntuu, että äiti on oikeassa. Siksi en tahdo soittaa hänelle. En tahdo sanoa, että minua pelottaa hakea niitä hienon kuuloisia työpaikkoja, että oikeastaan tahtoisin kai vain nukkua vuoden tai kaksi tai ainakin olla murehtimatta yhtään mitään pätevyyteen liittyvää. Että tahtoisin vain, ettei minun tarvitsisi pelätä tai tuntea typerää syyllisyyttä asioista, joille en voi enää mitään.

On päästettävä asiat, vasta sitten voi kulkea kevyesti. Viikko.