Veloena

Ulos on hyvä mennä. Äkisti kuviteltu, kaukainen maailma muuttuu konkreettiseksi, kun sen halki kävelee, tunkee lasitölkkejä keräysastiaan ja miettii, mitä ihmettä tekokettukauluksesta tulisi, jos se joutuisi tekemisiin ghostbusters-goon kanssa. Ilma on kostea, kadut tuoksuvat, käsi kädessä tuntuu kahden lapasen lävitse.

Maailmassa on muitakin ihmisiä, kasvoja pipojen tai hiusten tai kaljun alla, kaulusten yläpuolella. Jotkut takit on kurottu vyötäisiltä, toiset muotoonleikattu, yhdet laatikoita. Teinit lastaavat ilotulitelaatikoita ympyrätalon sinkkusmarketin - tämä nimitys perustuu entiseni nykyisen kertomaan; minua ei kyllä kukaan ole ikuna koettanut iskeä ruokakaupassa; ehkä se johtuu raitasukista, joita jo moni taho on vakuuttanut kovin epäeroottisiksi - luona pakettiautosta teräskaappiin. Raketit ovat kaikki minulle liian pieniä putkia.

Tahtoisin sellaisen ison putken kuin vuosia sitten, kymmenen vuotta sitten tai jotakin, ei, kauemmin sitten. Sen sytytyslanka paloi kolme minuuttia, ja kolmiminuuttisen aikana tuli edetä 50 metrin päähän. Raketti seisoi lumisen kentän keskellä, sen saman kentän, jonka näkee Viin ikkunasta ja jonka yhdellä reunalla nököttävän rakennuksen katolla olen nauttinut monet retkilounaat teininä ja hieman vanhempanakin. Vetäydyimme märänmustan hevoskastanjarungon luo, melkein sen taakse, putki seisoi ikuisuuden lumikentällä, arvelimme sytytyslangan jo sammuneen, kun äkisti paikalla oli pelkkä valokaari, ja ylös mustaan ampaisi valkea vana, joka purskahti tuhansiksi tyllihäntäisiksi timanteiksi ja valui kimaltaen moneudessaan kohti valkeaa maata ja kotoisasti ryhmässä kyyristeleviä taloja.

Muistaakseni nauroin ja hypin ja taputin käsiä, vaikka olin keskimäärin onneton sinä vuonna ja seuraavana myös. Niin isoa rakettia en ole sen jälkeen ostanutkaan, se kohosi mäenharjalta taatusti koko kaupungin ylle ja nieli miltei puolet kuukauden opintotuesta. Minusta rahan sijoittaminen turhuuteen on aina ollut harvinaisen hyvä ajatus, kunhan pitää itsensä riittävän köyhänä, jottei täysin turmellu.

Nyt kuljemme kentän asemesta torin laitaa, ja märästä, lumettomasta maasta, joka edelleen keinuu hieman väsymystä ja nälkää ja ulkoilun uutuutta, lähtee vihreitä, punaisia ja valkeita kipinöitä, ritisee yötä ja huomista.

Tuskin vilkaisen näkymää säälivästi, on kiire takaisin mäen päälle, syömään. Vompatti alkaa nauraa, kun sanon: “Ratikoita, pitkästä aikaa!” Osoitan näet sormellani taivasta, tarkoitan raketteja.

Taivaallisia raitiovaunuja ei enää näe, on jo yö, lapset nukkumassa. Aikuiset tuntevat kalenterinsa liian hyvin, mittaavat jotakin, mitä ei voi mitata, elämää. Vuosi kiskoo sisäänsä viimeisetkin sentit, kietoutuu huomenna metalliseksi mittanauhaksi, keskiö juuttuu, sitten voi enää kuvitella sentit toisella puolella, tuumat toisella, sanoa vuonna kaksituhattakuusi tapahtui suuria asioita. Esimerkiksi, rakastuin. Ei pitänyt. Eihän koskaan pitäisi rakastua.

Mutta moraali tulee jäljessä, laahaa.

Nyt kun istun sängyssä, minua hämmentää se seikka, että tori keinui, sillä koti ei enää keinu. On aika käydä nukkumaan, jotta jaksaa huomenna juhlia, kuten uutta vuotta kuuluu - keinumatta.

Käännekohdan tunnistaa joskus sen tapahtuessa. Yhtenä iltana ei palele. Ajatukset tuskin vielä soljuvat, kirkastuvat tai virittyvät juhlaviksi, mutta äkisti huomaa, ettei aivastuta tai tärisytä vilusta. Se ei ole vielä elämys, mutta jonkinlainen taite, johon huomion on helppo kiinnittyä. Kun hyväksyy taitteen, alkaa elää sen mukaisesti, sitoutuu huomaamaan ne seikat, jotka tukevat käännekohtahypoteesia.

Ennen kuin vieraat tulevat, kuuraan vessanpöntön, lavuaarin ja ovenkarmit, jotta hirvittävä räkätauti ei tarttuisi heihin. Miten voikin olla niin laajoja kaakeliastioita ja ovenkarmeja. Hengästyttää. Tuntuu kummalliselta, kun kotona on vieraita, ja viipyilee itse vielä jossakin toisaalla. Vähitellen pimenee, rauhoittuu. Kirkas taivas muuttuu ensin jäänsiniseksi ja kasvit taivaan edessä tummuvat aivan kajalinmustiksi, jokainen lehtikiehkura erottuu täsmällisenä, tuholaisia ja viruksia uhmaten, kehräten oman aikansa, oman tilansa. Myöhemmin taivas on ylhäältä tummaa sineä, katonrajojen mustikantummien pintojen luona läpikuultavaa preussinsinistä, ja kasvien vihreys erottuu uudestaan eteisestä heittyvässä kajossa.

Kuuntelen sivusta puhelinkeskustelua, jossa kysytään, onko sillä niin väliä, onko eräs tyyppi loukkaantunut vai ei. Muotoilen itselleni pikaisen säännön: jos aina loukkaannut, loukkaamistasi ei pian enää varota, koska sinua on joka tapauksessa mahdotonta olla loukkaamatta. Tämä on tietenkin vain muunnelma paimenpojasta, joka karjuu tuon tuosta sutta, mutta yhtä kaikki olen hyvilläni saatuani yhden perhosen lisää sosiaalisten representaatioiden piirrekokoelmaani.

En ahdistu puhelinkeskusteluista, joita kuulen ja joihin en voi puuttua, en hyvässä enkä pahassa. Kuuntelen, olen tottunut istumaan sivummalla ja puuhailemaan omiani, matkustamaan raitiovaunulla kirjaa lukevan näköisenä tai näpyttelemään tietokonetta ikään kuin kirjoittaisin jotakin, mitä ajattelen. Siinä kuulee, joskus ymmärtääkin jotakin. Korjaan talteen mahdollisia asenteita. Niistä voi olla vielä hyötyä! Kuulenpahan, kuinka ihmisiä tyypitellään, vaikka en tahdo itse niin tehdäkään. On hyvä tietää, millaisessa maailmassa elää.

Mutta en tahdo tehdä nyrkkisääntöjä enkä elää niiden mukaan. Ajattelen keskusteluita pätkinä. Sellaisina kirjavina, tiedätkö, mummopätkinä, hirttolanka kukkapuketin päänupin alta plus erään joulupaketin punainen villalanganpalanen plus kampaamotuotteeseen tarralla kiinnitetty kultakimalteinen taftivyöte, joka on kantattu ohuella rautalangalla ja niin edelleen, kaikki yhteen solmittuna ja kerittynä.

On aika epätodennäköistä, että noille pätkille löytyisi järkevä käyttö. Enimmäkseen ne ovat piilossa kerän sisässä.

Taivas tummuu. Kamelian ensimmäinen kukkanuppu avautuu hitaasti. En osaa päättää, onko tuo hitaus tuskallista vai nautinnollista, se muistuttaa joitain kipuja, jotka sotkeutuvat nautintoon unenomaisesti, tajua, että on jäämässä kiinni, satuttamassa itseään, kulkenut pitkälle, vaikeuksissa kääntyä. Kun ostamme kukan, äiti ja Vompatti ja minä kukkaosastolla, on viimeinen päivä, jolloin tunnistan itseni itseksi sillä erää, jolloin ei itketä ja hermostuta.

Siitä ei ole kovin kauan, vaikka kääreet onkin jo viety paperinkeräykseen.

“Mistä tämä kamelia pitää?” Myyjän huulien suipistuminen, joulumusiikki jatkuu. Äiti, ei tarvitse kysyä, minulla on ollut kamelia ennenkin, tiedän, mistä se pitää. Äiti ei muista, että muistan kyllä, millaista multaa millekin kasville pitää antaa. Olen saanut kamelian kukkimaan, vasta erossa ja viime talven pimeässä vuokra-asunnossa se päättää kuolla, pudottaa lehden kerrallaan, lakkaa tervehtimästä talvea valkoisin nupuin.

“Se on tosi kranttu, ei se pidä oikein mistään”, sanoo myyjä. “Sitä on aika mahdoton saada viihtymään. Pitäisi olla viileää ja valoisaa.”

Viileää ja valoisaa, kirkasta ja selkeää, suuri ikkuna, miltei lasikuisti, lasin pakkasta napsahteleva nestemäisen läpäisevä kalvo, aurinko kattojen yllä, kirkasta vettä, huokoinen ruukku, auringon kierto. Ajattelen siinä seistessäni, että tänä vuonna se ei vielä kuki vaan pudottaa kaikki nuppunsa, mutta ensi vuonna, sitten, toivottavasti pitkään.

Mutta yksi kukka on aukeamassa eikä yhtään nuppua ole pudonnut. Ulkona taivas on niin syvän sininen, että sen saattaa kuvitella jatkumaan äärettömästi, käyttää sitä selventämään äärettömän muuten niin vaikeaa käsitettä.

Huomenna aamulla meidän pitäisi mennä junalle. Pitäisi.

Maailma on suurentunut, mielikuvituksellinen olio, jotakin jonka näkisi, jos jaksaisi seistä tai istua ikkunan luona. Tiedän, että jos menisin ikkunalle, joka on peitellyistä jalkateristäni noin neljänkymmenen senttimetrin päässä, näkisin kadun ja ihmisiä. Kadut johtaisivat mäkeä alas, kirkko hehkuisi kaukana, jos on paiste tai kirkas yö. Merelle ei aivan näkisi, mutta on päiviä, jolloin se tuoksuu tänne saakka.

Nyt ikkunat ovat kiinni, on yö. Kamelian valkoiset nuput pullistuvat. Lehdistö kiiltää. Maailma kutistuu, koettu maailma, se jota ei tarvitse täysin kuvitella, joka on tavoitettavissa, kun kääntää päätään tai ponnistautuu jaloilleen ja tapsuttaa vessaan. Jostain syystä minua ei huvita tapsuttaa ikkunan luo - sairaus tekee haluttomaksi tutkimusmatkailla. Vieraat maankolkat, pyh, tai ideologiat, hohhoijaa - missä tee olikaan? Maailman tavoittaminen makuultakin on monimutkainen ponnistus. Pitää liikuttaa useita lihaksia. Silmät kääntyilevät, tapit ja sauvat välittävät näkökeskukseen välööriä ja väriä, ottavat levottomalla väpätyksellään kiinni esineiden reunat. Esineen reuna on se, jonka yli väpättäessään tietty näkösolu viestittää mustaavalkoistamustaavalkoistamustaavalkoista. Tai kamelian nupun tapauksessa, vihreäävalkoistavihreäävalkoistavihreäävalkoista. Montako liikettä silmän pitää tehdä aivojen tyydytykseksi?

Kun koetan tarkastella tilaa, johon ei kuulu mitään - sairastaminen on tylsää, vaikka luenkin Toni Morrisonin Paratiisia, joka ei ole tylsä, ja vaikka seuranani onkin Kerubivompatti, joka kutiaa navasta ihanasti - huomaan maailmani todella kitistyneen. Tiedän, että on muutakin kuin tämä huoneisto, mutta se ei houkuttele tajuntaani puoleensa juuri lainkaan. Koska uskon valaistumisen olevan intressien häränsilmän laajenemista, koen lähinnä vain mökkihöperyyttä.

Onneksi sentään sängystä näkee kuun. Muuten todellisuus voisi vähitellen alkaa tarkoittaa hengitystä ja hien pulsseja, epämääräisen kivun tyksettä ja lievää hämmennystä siitä, ettei mikään ulkoinen voisi minua liikuttaa. Ei nyt, ei vielä.

Emme me huomenna taida minnekään mennä. Lääkäriin korkeintaan, kysymään, miksi viikon antibioottikuuri ei ole tehnyt kuumeelle mitään. Huimaus on poissa, mutta olo on muuten aivan yhtä sairas kuin viikko sitten.

Tästä kaikesta tulee kummallisen sisäänpäintuijottava olo.

On pakko käydä suihkussa, vaikka kuume vain jatkuu, venyy ja kivistelee hampaiden hermotuksissa. Antibioottikuurista on takana puolet, olen hikoillut kuumetta alas ja hammaskalkattanut sitä ylös, hiukset ovat olleet vapaana neulebaskerin alla. Kutittaa.

Kun otan baskerin pois päästä, huomaani hiusteni lyhentyneen spontaanisti parikymmentä senttiä. Ne kaikki osallistuvat yhteen rastaan, joka sijaitsee takaraivolla. Seison peilin edessä ja revin rastaani auki. Parinkymmenen minuutin kuluttua hiukset ovat taas irtonaiset ja sileät, joskin haisevat, rasvaiset ja hiellä kyllästetyt. Puolet hiuksista sijaitsee pään asemesta hiusharjassa. Tuuhean punertavanruskean pyörylän seasta kurkistaa vaivoin pari harjan piikin päätä.

“Multa lähti puolet tukasta”, tuhisen Vompatille. (En enää kähise - olen siirtynyt tuhisemaan. D, g ja u ovat yleisimmin käyttämäni kirjaimet.) “Oho”, hän henkäisee hiustukolle. “Luonnollista poistumaa”, selitän.

Aina välillä on maattava kuumeessa monta päivää sängyn pohjassa unohtaen, että kuumeessa hiukset PITÄÄ letittää. Jos näin ei tekisi, pää kävisi turhan raskaaksi kaularangalle. En erityisemmin piittaa hiuksistani - ne ovat kuollutta materiaa. Revin tukun harjasta. Mutta mitä sitten sille teen? En jaksa muistaa. Liekö lavuaarin reunalla? Istun nyt sängyssä pää kylmänä, nenä vuotaen, valkosipulilta haisten, punaisen peitteen keskellä pesien, pieni kana, risti-istuntajalat pesänä, tietokonetta hautoen.

Huomenna olisi iltatyövuoro, mutta taidan peruuttaa sen, koska kuume vaivaa minua edelleen. Ehkä olen silti parantumaan päin, sillä huimaus on poissa, olona on turvallisen tunnistettavasti influenssa. Muistan myös, että olen saanut salaperäisen tekstiviestijouluviestin, johon en ole edelleenkään vastannut. En ole muistanut muutenkaan hoitaa sosiaalisia kuvioitani, en soittaa luvattua puhelua tai muutakaan sensellaista.

Kunhan olen maannut ja hikoillut ja palellut, pyytänyt teetä ja mehua, horjunut vessaan ja takaisin, syönyt vaivalloisesti ruokaa, ja kaiken aikaa valmistellut luonnollista poistumaa tuottaen hiuksille kosteutta, kuumetta ja tyynyhierontaa, huovuttanut hiuksista suuremman möykyn kuin ikinä seksillä, tuosta kuolleesta materiasta, joka roikkuu kalloni nahasta.

Siitä pitäen kun pakkasin kanani (kuten kännykkäni aina ehdottaa koettaessani kirjoittaa kamojen pakkaamisesta) ja lähdin edellisestä elämästäni (ero on minulle lähtemistä edellisestä elämästä; suuri muutos), olen ollut jokseenkin allerginen valehtelemiselle. Se johtuu epäilemättä siitä, että lähtöä edeltävinä viikkoina tajusin, kuinka taitava valehtelija olen - itselleni, ja samalla tietysti muitakin kohtaan. Tai oikeastaan: kuinka tietty ideologia, tietty näkökulma, joka ei suostu kuuntelemaan vastakkaisia kantoja tai silmäilemään omaa järjestystään niiden käsittein, on tarkalleen ottaen valehtelemista.

Millaisia valeita ihminen osaakaan tuottaa. “En tulisi toimeen ilman häntä” ja “en voisi rakastaa ketään muuta”. Tuollaiset lauseet ovat lukkoja mielikuvituksen ovilla. Kun kaikki mielikuvituksen ovet on lukittu, ei voi kuvitella mitään muuta kuin sen tilan ja tilanteen, jota elää. Joskus happi loppuu.

Toisaalta valehtelisin, jos sanoisin, että pakatessani kanat ja lähtiessäni tiesin, mitä sitten tapahtuisi. Tai että osasin kuvitella, tai että kuvittelin selvityväni hyvin ja ehjin nahoin ja sydämin. Ei, en osannut. Mutta opinpahan jotakin: sellaisten olosuhteiden, joiden kanssa ei osaa kuvitella elävänsä, kanssa usein kuitenkin osaa elää.

Jotenkin tämän tunteminen vaikuttaa tärkeältä läksyltä. Sillä ainakin toistaiseksi voin sanoa, että jos asunkin jonkun kanssa ja sanonkin rakastavani häntä, en tee sitä siitä syystä, etten osaisi kuvitella osaavani elää toisin. Tiedän, että voin elää toisin, että siinä elämässä on niinikään naurun ja itkun hetkiä, täyttymyksen ja turhuuden tuntemuksia, iloa ja tuskaa, ja sitten tietysti silmiinkantamattomiin sitä aluetta, jota ei koskaan ehdi, viitsi tai osaa sanallistaa: hakaneulojen poimimista lattioilta, ruoan työntelyä pannun kuumalla pohjalla, sitä ettei huomaa tehneensä kannullisen teetä ja löytää sen vasta kun seos alkaa mädätä ja haista. Tuntuu, että tällä oivalluksella on seurauksensa, jos sen jaksaa muistaa: ei voi syyttää toista siitä, että on paha olla. Olen itse valinnut pahan oloni, saan siten syyttää siitä itseäni tai opetella uuden näkökulman tapahtumiin.

Ei ole totta, että valheella (mistä tuo h tuohon tupsahtaa?) olisi lyhyet jäljet. Useat valeet kannattelevat vuosikausia. Esimerkiksi se, että kaikille muille kuuluu aina vain geneeristä hyvää ja että siksi jos minulle kuuluu huonoa, olen sekaisin päästäni.

Myönnetään - olen ryhtynyt ärsyttäväksi. Esimerkiksi töissä, kun nuori ystävä, joka käy kirjastossa käyttämässä tietokonetta ja tekemässä suomenläksyjään, kysyy, mitä kuuluu, vastaan todenmukaisesti, että aika huonoa, tällä erää, koska isäni on sairaalassa. Ystävä loukkaantuu ja alkaa selittää, ettei niin kuulu vastata. Koska hän on täällä vierasperäinen ja minä en, tilanteessa on koomisia aspekteja.

- En minä tahdo tietää, mitä sulle kuuluu, man! Tahdon tietää, oletko oukei minun kanssa, puhutko minulle, sillä tavalla.
- Älä sitten kysy, mitä minulle kuuluu.
- Man, sinä et nyt tiedä! Puhutko englantia?
- Yes. Please, go on.
- Ok, I tried to explain I really do not mean HOW are YOU, I mean to ask if you are angry at me.
- Why so, why would I be?
- En tiedä! (Nauraa, kohauttaa harteitaan.)
- No niin. Ei minulla ole mitään syytä olla sinulle vihainen ja vaikka olisin, minun pitäisi puhua sinulle, koska olen täällä töissä. Mutta ajattelin, että haluat tietää, mitä minulle kuuluu…
- Ei, ei, ei.

Asiakas lähtee nauraen koneelleen, mutta pyörittelee päätään. Minusta olisi varsin hyödyllistä kuulla, mitä hänelle kuuluu. Hän vastaa aina hyvää, kun kysyn. Tiedän hänen tarkoittavan, että hänellä ja minulla ei ole kanoja kynittävinä, mikä sekin on arvokas asia. Mutta minusta olisi silti mukavaa tietää, miten hänen elämänsä sujuu. Tiedän jo melko paljon: kuinka tärkeä perhe on somaleille, kuinka hän ei saa koskettaa vääräuskoisen naisen kättä edes vaihtorahojen toiselta toiselle toimittamisen merkeissä, kuinka ahkerasti hän harjoittelee ollakseen osa tätä systeemiä, johon minä olen saanut jäsenyyden syntymälahjana (vaikkei se aina siltä tunnukaan - ja luulen, että tämän asian välittäminen voisi tehdä hyvää hänellekin).

Tiedän, että tässä kuten muissakin kulttuureissa henkilökohtaisen tuominen paikkaan, jossa sen ei oleteta ilmenevän, on likipitäen kammottavinta, mitä monet pystyvät kuvittelemaan. Mutta en usko, että maailma muuttuu mihinkään, ennen kuin ihmiset voivat puhua heille tärkeistä asioista paikoissa, joissa he viettävät aikaansa. Tarkoitan osittain tätä: Aamulla teemme puuroa mikrossa, ja toisesta puurosta tulee liima, toisesta löllö. Kysyn Vompatilta, kumman puuroista hän haluaa. Hän tahtoo löllön. Se on mainiota, koska tahdon liiman. Kumpikin saa, minkä tahtoo. Jos vain koettaisin olla empaattinen haluamatta todella kuulla, mitä hän haluaa, antaisin hänelle liiman, koska itse tahdon sen löllöä enemmän. Sama leivän kanssa: tahdon kantapalat, Vomp pehmeät sisukset. Kumpikin saa mitä haluaa. Mutta annahan jos noudattaisimme jotakin hämärää kohteliaisuutta on olla puhumatta vaikeista asioista -riittiä - Vomp tarjoaisi minulle pehmeitä sisuksia ja ajattelisin, että jaahas, hän tahtoo itse kantapalat, vai niin. Ja minä tarjoaisin hänelle kannat ja hän hahmottaisi, että minä tahdon sisukset itsekkäänä ja kärkkäänä. Kumpikin olisi tyytymätön ja kumpikin saisi juuri ne palat, joita ei tahtoisi mutta jotka toinen tahtoisi!

Mutta tarkoitan tätä vain osittain, tietysti. Jakaminen ei ole aina yhtä helppoa.

Jorge Bucayn kirjassa, jota parhaillaan luen, on hauska kappale valkoisista valheista.

Juutuin hetkeksi “hurskaisiin” valheisiin.

Aluksi tuntui siltä, että ne kuuluvat toiseen kategoriaan.

Näytti siltä, ettei niihin liittynyt tekojen arviointia eikä itsen tuomitsemista.

Eikä niihin varmasti liittynyt pyrkimystä välttää vastuuta.

Epäilemättä, jos tahtoi saivarrella, oli kyllä hinta jota en tahtonut maksaa kun valehtelin suojellakseni muita. En tahtonut kohdata heidän tuskaansa tai heidän voimattomuuttaan tai heidän vihaansa.

Ja ikään kuin tämä ei olisi riittänyt, tajusin, että monissa hurskaissa valheissa kävi niin, että asetin itseni toisen asemaan. Samastuin uhriin, kuten terapeuttini sanoi. Sitten ajatukseni alkoivat liikkua otsikolla “Jos minun todellisuuteni olisi tällainen, minusta olisi parempi olla tietämättä siitä”, ja saman tien minusta tuntui kuin minulla olisi oikeus päättää toisen puolesta, että he eivät saa päästä perille totuudesta.

Sanottuani tämän tajusin, ettei tällainen valhe ollut hurskas teko, vaan pikemminkin makaaberia manipulointia.

Miten kauheaa!

Joskus taas en valehtele toiselle, vaan itselleni. Ketä kohtaan olen silloin hurskas? Omaa itseäni!

Lähes kaikki valheet ovat hurskaita, mutta ne ovat hurskaita itselle, hurskaita sille joka valehtelee.

Myöhemmin tullaan varsinaiseen herkkupalaan: uskomme ne valeet, jotka tahdomme uskoa. Usein sitä uskoo niin sokeasti, jälkeenpäin tarkasteltuna, koska kuulee, mitä tahtoo kuulla. Tai kuulee asiat kuten tahtoo ne kuulla. Yleensä, kun tahtoo kuulla jotenkin, kyse ei ole siitä, että tahtoisi kuulla juuri tätä, vaan että ei tahdo kuulla jotakin muuta, jota ei tahtoisi ajatella. Kuten että ihmiset ovat korvattavissa, että ohitamme toisemme vain hetkellisesti, ettei kannata kasvaa liian voimakkaasti yhteen, että irroittautuminen on ennenkin onnistunut hämmentävän kivuttomasti, vaikkei tietysti ihmisiä helposti unohdakaan tai lakkaa kaipaamasta.

Entä sitten, kun ei enää tahdo kuulla valeita? Entä silloin, kun haluaa kuulla, millä tavalla jollakin menee huonosti, jotta ehkä voisi auttaa? Totta kai auttamisen halussa on myös merkityskomponentti - en ole varma, onko sen sanominen itsekkääksi järkevää, mutta merkitykseen se kyllä liittyy: maailma saa usein merkityksen teoista, jotka voi sille antaa kuvitellen niiden vievän asioita parempaan suuntaan. Tietynlainen käytös nostaa maailmasta esiin tiettyjä asioita. Pidän enemmän anteliaasta ja avuliaasta maailmasta kuin kitsastelevasta ja epäluuloisesta maailmasta. Siksi elän mieluummin siinä. Jos näen sen helpommin toimien näin ja näin, miksi tekisin toisin?

Toisaalta, en pidä maailmasta, jossa suruihin jäädään makaamaan ja identifioidaan ne itseen. Mihin itseen? Siihenkö, josta toisille ei uskalla mainita? Siihenkö, joksi tahtoisi oppia? Mutta asiat eivät jossain mielessä ole olemassa, ennen kuin ne kykenee käsitteellistämään, sanomaan halki. Samalla ne jähmettyvät tiettyyn muotoon. Asioiden jähmettäminen tiettyyn muotoon, joka ei kuuntele vastalauseita, on sekin tietyn tyyppistä valehtelemista. Mutta jos on valmis muuttamaan käsitystään ja ennen kaikkea toimintaansa - - onko se valehtelemista enää?

Vaikeinta on, että maailma palkitsee valeista. Enimmäkseen. Se ei ole kummallista, mutta se on hieman pelottavaa.

Toisinaan silti voi maata patjalla hämärässä huoneessa ja selittää ja kuunnella, esittää kysymyksiä ja pohtia vastauksen luonnetta. Ei tarvitse teeskennellä ketään eikä mitään, voi olla yhtä tietämätön ja kivulias kuin on. Miksi ajatella huomista tai aikaa kymmenen vuoden kuluttua, kun voi muuttua nyt ja tässä, kohdata tämänkin pelon ja käännellä sitä, tarkastella sitä joka puolelta, päästää se puruetäisyydelle ja huomata, ettei sen näykkäyksiin kuole, ja että jos vain jaksaa olla rauhallinen ja rakentava, pelkokin kesyyntyy.

Vaikka toisinaan ikävöin yksinkertaista maailmaa, jonka joskus tunsin, tai siis, jonka joskus kuvittelin, on oloni kuitenkin varmempi nyt, kun kaikki asiat ovat kulmikkaita ja satuttavia, kun olen hereillä ja näen ongelmia. En enää tahtoisi nukkua suuren asunnon hämärissä huoneissa, takertua kadonneisiin tunteisiin, haalistua ajan seistessä ja ihmisten loitontuessa, hengittää vain tanssitunneilla tai tenteissä, tai kirjan siivet kämmenilläni leväten.

Ainakaan emme kuole nälkään, sillä täällä on kaksi kilon suklaarasiaa ja viisi suklaalevyä, äidin leipomia joulutorttuja, kuiva kakku ja täytekakkupohja sekä päälliset (koristelu pitää tehdä itse), risottoainekset, erilaisia vuohenjuustoja, hedelmiä, pakastemarjoja ja ties mitä.

Ja minä kun luulin, että vietämme rauhallista ja valtaosin immateriaalista kotijoulua sairaana. Ehei, olen syönyt puolisen kiloa suklaata jo ennestään penisilliininsekaiseen vatsaan.

Olemme myös saaneet kaksi dvd:tä. Valitsemme jouluaattoiltaan italialaisen kauhuelokuvan ja säästämme joulupäivälle sympaattiset pingviinit. Joulun lahjahitti näyttää olevan puuvillafroteinen pikkupyyhe, joita ei oikeastaan voi käyttää kuin istuinalusena saunassa. Epäilemmekin, että takapuolemme on todettu jotenkin saastuneiksi ja ne koetetaan nyt jonkin vaietun, mutta silti intersubjektiivisen päätöksen nojalla eristää muusta maailmasta.

Ystävät juhlivat toisaalla, soittavat pianoa ehkä ja laulavat, keskustelevat laadukkaammin. Nasu on lähtenyt entiseen kotiin, kissa makaa housuhyllyssä, kaivautuu sieltä vain kolmesti päivässä syömään ja saamaan hellyyttä. Vompatilla on paha flunssa. Valosarjat hohtavat muuten pimeässä huoneessa. Jostain syystä pimeässä huippaa vähemmän.

“No, te saatte nyt sitten opetella olemaan keskenänne vaakatasossa”, veistellään puhelimessa. Odotan tarkennusta, lisämäärettä, mutta sitä ei tule, koska puhujan vieressä istuu hänen lapsensa. En osaa vastata mitään. En osaa sanoa oikein mitään ystävillekään, jotka soittavat ovikelloa ja tuovat joululahjoja ja kukan, koska maailma pyörii ja pelkään kaatuvani selälleni. Tai siis, en pelkää, vaan tunnen kaatuvani. Mutta en osu lattiaan, en lainkaan. “En taida nyt halata, ettei tämä tartu”, kähisen jostain baskerin ja kaulaliinan välistä pudoten takaperin lattian läpi uudestaan ja uudestaan. Mutta rappukäytävän täytyy seurata liikettäni, sillä ystävät eivät katoa näkökentästä.

Elämä sujuu aivan toisella tavoin kuin sen kuvittelee sujuvan. Hikoilee ja paleluttaa vuorotellen, huimaus ei ota lähteäkseen edelleenkään, olen sairaampi kuin aikoihin, vessamatka on tasoltaan junamatka halki Euroopan non stop. Ananasta ei ole vielä korkattu eikä päärynöitä keitetty glögissä.

Koetan hämmentyneenä tavoittaa jonkinlaista joulutunnelmaa, mutta se on luiskahtanut toisaalle. Silti olo on mukava: olen muuttunut todenteolla takaisin yksitoistavuotiaaksi. Puhumme suustasuuhunnonsensea ja syömme liikaa suklaata. Lakana on kuoriutunut puoleenväliin petauspatjaa, mutta kukaan ei tee elettäkään korjatakseen sen siistille taitokselle yli reunan. Vastapäisen talon julkisivu on pimeä, ihmiset ovat ilmeisesti paenneet yksiöistään väljempiin olotiloihin, seurueisiin.

Jossain välissä tuen pääni ylemmäs, jotta saan luettua hieman. Ihmettelen, miksi lasiovisessa hyllyssäni on niin monta puutarhakirjaa. Ne tuntuvat jonkin mielenhäiriön reliikeiltä. Kokonainen kirja erilaisista iirislajikkeista, esimerkiksi, tai erilaisista tuoksuhernelajikkeista. Tai kirja sitruunantuoksuisista hyötykasveista - ikään kuin minulla olisi joskus aikaa valmistaa saippuoita tai sensellaista.

Ajattelen ystävältäni saamaa onnenmunaa, taloa ja puutarhaa, omenapuuta ja tuolia puun alla, posliinihyasintteja ja narsisseja ja aikuisuutta. Se on pelkkä kuva tietysti, ikonimaalarin pensselöimä kuva pääsiäismunan kuperalla pinnalla, ja kuvassa kasvot ovat toisella puolen munaa, eri kehyksissä kuin puu ja tuoli ja nurmi. Kerubivompatti ei ole niin kipeä, että tahtoisi maata sängyssä kanssani kaiken aikaa. Hän kävelee pimeää jouluyötä, hiljaisia katuja.

Jollakin tavalla pakahtuminen tuntuu liukuneen jonnekin toisaalle. Tilalla on vaimeaa rauhallisuutta, levollista kuumetta ja kurkun jomotus. Kädet ovat kuumat ja raskaat, suklaata ei tee enää mieli. Entä sitten, jos en tiedä, minne elämä vie? Ei kai se tee vielä ihmisestä merenheittämää hylkypuuta, ja hylkyyskin on katsojan silmissä. (Minusta hylkytavara on tietysti kaunista, merenrantalapsesta, ja mädäntyvä leväkin on vain kesän tuoksu, ei lainkaan ällöttävä.)

Tavallaan tämä vaimea ilo muistuttaa sitä toista iloa, jonka muistan hyvin, yhtä juhannusta, jolloin raahasimme puutarhatuoleja mereen ja istuimme niillä kylmänsuolaisen nuoleksiessa pohkeita, istuimme ja yö oli valoisa, hyttyset puhaltuneet mantereelle tai syvemmälle metsään, saattoi nähdä miltei Tallinnaan saakka. Iloa siitä, että saattaa istua sillä tavalla tietämättä, mikä on elämän tarkoitus tai kutsumus tai kannattaako niistä edes puhua, mitä tässä siis juhlimaan, ja tietää vain, että on nyt tässä, maailma painuu tähän kohtaan, tiivistyy niin läsnäolevaksi, että sen painokkuus kokee inflaation, istuu vain tuolilla ja katsoo ulapalle ja pilvettömyyttä ja lokkeja, tuntematta yötä tai ajan kulua, tajuamatta, kuinka hetket napsahtavat kiinni, lompakonnäpit, tai vetäytyvät hrrump, mitään ei enää vierähdä niistä ulos, ne ovat vieraita ovia, joissa ei lue nimiä.

Istuu ja on tyytyväinen siitä, ettei ole sidottu mihinkään noista hetkistä tai niiden vaatimiin roolileikkeihin.

Samalla tavalla istun sängyssä, silmäisen uteliaasti suklaarasian tilanteen, taivas on miltei musta jo, jonkinlaista lilaa vivahdetta havaittavissa, pyörryttää edelleen, kuumemittari on kadoksissa. Ei oikeastaan menossa minnekään, muttei takertumassa tähänkään. Maailma seisahtaa hetkeksi, hengähtää, sekin on suistettu vuodelepoon, silti tuntuu, on mahdotonta kuvitella valoisia huoneita, kristallikruunuja, laulavia ääniä, ylipäänsä ihmisiä menossa ja tekemässä ja tohisemassa ja suorittamassa ja esittämässä itseään tai vanhempiaan tai ties ketä, jotain hämärää hahmoa huonosti nukutun yön jälkeisen illan elokuvasta.

Se mitä on, on, toistelen kirjasta lukemaani ja suorastaan näen, että näin se toki on - paitsi että se, mitä on, onkin aika monitahoinen kysymys, siihen vastaamisessa ei tule kiirehtiä ja niin edelleen. Tiedän kuitenkin jotakin. Maija Poppanen on siinä missä kvarkitkin. Tai ilme, jota en osaa nimetä, tai aikomus lähettää kortti, täyttymätön aikomus. En ole opiskellut turhaan, istun sängyssä ja kirjoitan jouluyönä, tiedän olla-verbin suhteellisuuden.

Nekin asiat, joita en osaa kuvitella, mutta jotka joku toinen osaa, ovat. Sellaiset kuin oma vihani tai auktoriteetinpelkoni tai motiiveihin viittaava selitys, jonka sanon pitkän harkinnan perästä vääräksi. Todentotta, en omista edes itseäni. Siitä tulee omituinen olo, etenkin kun on äkisti yksin ja kuumeinen tuntu ja kun maailmassa kaatuu taaksepäin koko ajan ilman että horisontti vastaa tasapainoaistimukseen kuinkaan. Nämä kaikki ruoat, lahjat ja kukat täällä - kenen ne ovat, keneltä ja kenelle?

“Onpa tässä iloinen potilas!” nauraa lääkäri antaessaan diagnoosin.

Joulusta tulee erilainen kuin olen kuvitellut, mutta ei se mitään. Aamulla näet meinaan kaatua selälleni joka kerta, kun liikautan päätäni sivulta toiselle tai nyökkään. Vatsalta kyljelle kääntyminen saa maailman keinumaan minuutiksi, seistessä tunnen kaatuvani yhtä aikaa kaikkiin suuntiin. Minua ei erityisemmin lohduta se, että tiedän moisen hajakaatumisen olevan tällaisessa todellisuudessa mahdoton tila. Jokin neurologinen häiriö on sotkenut kokemukseni ja tasapainoaistini täysin, päättelen. Eihän minua edes satu mihinkään!

Pääsen ystävänkyydillä sairaalan päivystykseen. Lääkäri keinuttelee päätäni, verta otetaan useita koeputkellisia, en uskalla sanoa lukeneeni viimeksi kirjan, jossa päähenkilö sairastuu aivosyöpään. Kun kuulen diagnoosiksi poskiontelontulehduksen, olen kovin hyväntuulinen, lääkärikin hämmästyy. “Sinun pitää maata nyt tuohon saakka, kun menet töihin”, hän määräilee, mutta en tule pahantuuliseksi. Hyvänen aika, miten hyviä uutisia, tämä hirvittävä keinumatauti menee penisilliinillä ohitse! En joudu aivokuvauksiin tai muihin kammotuksiin. Enkä ole syntymälaiska enkä kummallisen mielialahäilyvä, kaikelle viime päivien outouksille onkin elimellinen syy.

“Oletko ollut viime päivien aikana väsynyt, itkuinen, viluinen? Sinulla on koko ajan ollut tämä tulehdus”, selvittää lääkäri. Olen yhtä yllättynyt kuin ennenkin siitä tosiseikasta, etten ole kuvitellut vain kaikkea itse. Se, että yhdellä ystävälläni on paniikkihäiriö, saa minut epäilemään itseäni ja oireitani ehkä hivenen liikaa…

Reipastun diagnoosista niin kovasti, että päätän kävellä Kampin metroasemalle. Jonotan apteekissa lääkkeeni nyt jo avoimen huvittuneena kännisen huojuvasta olemuksestani. Vasta ruokaostoksilla iskee väsymys: en jaksa kuvitella kahta päivää eteenpäin. Kuinka paljon ihminen tarkalleen ottaen syökään? Entä paljonko mahamehua pitää ostaa lääkitsemään suolistoa ilkeiden haisuantibioottien aikana?

Ylittäessäni mäenharjan toiveikkaana tajuan, että täytyy näyttää hassulta, että kävelen piikkisuorana, päätä mahdollisimman tasaisesti kannatellen, käännellen pelkkiä silmiäni. Mutta niin on edettävä, jotten suistuisi nokalleni. Ajattelen lihasryhmän kerrallaan ja kiitän itseäni kaikista kehonhallintatunneista. Kas niin, nyt niille löytyi hyötykäyttö! Sillä vaikka maailma heiluu, en kaadu, kun ajattelen selkä- ja vatsalihaksia ja lonkan asentoa, kaulan kannatusta ja atlasnikamaa kurottamassa kohti pilvetöntä taivasta.

Sillä toisin kuin toveri Timon joulunalustekstiviestissä, täällä ei ole helmiäispilviä, ei huutomerkein eikä ilman. Sen sijaan taivas on kirkas, valoisa. En osaa olla hymyilemättä, kun tiedän, ettei kyse ole mistään nimeämättömästä tai vaarallisesta.

En ole edelleenkään kerennyt korjaamaan punaista hoikkuutta, jonka ilkeät jugendkuvioiset englantilaishopeanapit jäkertävät karhunlankaa poikki kuin ei mitään. Ehkä pitäisi sanoa art nouveau, eihän anglosaksisissa maissa jugendista puhuta. Mutta se kuulostaisi pöljältä, vähän kuin lukisi pelkkiä englanninkielisiä taidekirjoja. Ah tämä art nouveau ja niin edelleen.

Kuljen sillan yli keskustaan ja takaisin, huimaa ja oksettaa. Ajattelen sen johtuvan iskusta ohimoon, rakastaminen on joskus kovaa, kierimistä ja huutamista ja kikattamista, kyynärpää osuu ohimoon, pää valahtaa tyynylle, näkymä putoaa ja kohoaa kuin monen promillen humalassa. En vielä tiedä olevani vatsataudissa, olen liian vastaherännyt ja joulua valmisteleva.

Ei minun sitä vatsatautiasiaa pitänyt vielä kertoa, mutta tulenpa kertoneeksi, koska tällä hetkellä asia on hyvin selvä ja on vaikeaa keskittyä muuhun kuin kipuun ja vatsan marmatukseen. Auta armias, joudunkohan syömään hanapakkauksesta ennen aattoa? Olen kuullut lääkkeestä kaikkea kauheaa, joku on saanut viikonkin ummetuksen aikaiseksi. Minulla on ollut kerran vuorokauden ummetus ja se on tuntunut kauhealta, en tahdo sellaista jouluksi, en taatusti. Jos jouluna ei vatsa toimi, turpoaa kuin muumi ja ehkä jopa halkeaa.

Torilla en vielä mieti tällaista. Kojujen luona käy kuhina. Kolme ohutta punaista paprikaa saa eurolla. Se tuntuu kohtuulliselta, kaupat syntyvät. Valikoin joulunpunaisista sarvista kolme pisintä ja mohkuraisinta ja pujotan ne ruskeaan paperipussiin, kolikot kulkevat kädestä käteen kukkuraisten vihannesmaisemien ylitse.

En ymmärrä, miksi en jaksa kävellä lujasti ja miksi vatsaan sattuu. Ajattelen edelleen iskua ohimoon. Ei kai niin pienestä tällistä nyt vielä voi aivotärähdys tulla? Punnitse ja tuhlaassa katselen ruokaa, mutta minun ei tee mieli. Etenen Alkoon ja ostan amaroneviinin. Ranskalaisen elokuvan näköinen kassa on yhtä asiallinen ja vakava kuin aina. Turvamies seisoo eteisessä ja tarkkailee kassatapahtumien sujumista.

Oveen on vaikeaa kohdistua, mäki venyy kilometrejä pitkäksi, matkalla kerkiän ajatella paprikoiden punaisuuden herkullisuutta, joka katoaisi täysin tietoon, että vihannekset ovatkin pelkkiä muovijäljitelmiä. Muovissa sama puna ja kiilto näyttäisi pornahtavalta. Saan muistuttaa itselleni useita kertoja, etteivät paprikat ole muovia.

Vompatti on herännyt iltapäivällä puoli yhdeltä, tulen kotiin kello yksi. Kun väännämme hellan molemmat levyt päälle, toisen pastalle ja toisen pilkotuille paprikoille, valkosipulimurskalle, pinjansiemenille ja tryffeliöljylle, sulake pimahtaa. Mou, sanoo bassovahvistin.

Odottaessani työntelen vihanneksia eestaas jäähtyvässä öljyssä. En tajua sammuttaa yhtään sähkölaitteistani, ja niinpä Kerubivompatin vääntäessä sähköt päälle uusi sulake menee välittömästi. Siitä pitäen kuuntelemme musiikkia läppärin kaiuttimista. “Tämä saattaisi olla aika kätevä tapa rajoittaa ihmisten turhaa energiankulutusta”, ounastelen.

Jos huoneistossa on vain yksi kymmenen ampeerin sulake, joka pyörittää kaikkea muuta paitsi pesukonetta, on laitteet muistettava sammuttaa käytön jälkeen ja ruoka pitää oppia tekemään ilman musiikin bassonjytkettä. Toisaalta, painikesulake olisi kätevämpi - tuntuu typerältä heittää sulake roskikseen kolmen sekunnin käytön jäljiltä.

Vasta töissä alan uskoa, että oikeastaan minulla ei olekaan pelkäämäni aivotärähdys vaan kaiken todennäköisyyden mukaisesti jonkinlainen vatsatauti. Päätäni ei näet särje enää lainkaan ohimotällin jäljiltä, mutta vatsa sen sijaan on eittämättömän kipeä. Onneksi vatsataudit ovat nopeita. Ehdin parantua vatsataudista jouluksi paremmin kuin aivoruhjeesta.

Pasta maistuu taivaalliselta, mutta matkatessaan pikatahtia vatsan läpi se tuntuu sonnustautuneen jonkinlaiseen piikikkääseen sotisopaan. Onneksi kirjasto on jo hiljainen ennakoiden joulua. Tungokset ovat ruokaosastojen lasivitriineillä, eivät tieteellisten kirjastojen hyllyväleissä. Ajattelen toimia kaukonäköisesti ja tungeksia itse kaunokirjallisuushyllyillä. Pianhan minulla on aikaa lukea ja lojua. Kerubivompatti ei ole lukuihmisiä, mutta tahtoisi oppia. Pitkästyn kuoliaaksi, jos vain makaan hänen vieressään tuijottaen jumaloivasti. Ei, pitäähän minullekin olla luettavaa!

Sitä paitsi näyttää siltä, etten ole saamassa paksuja romaaneja tänäkään jouluna, ellen itse lainaa niitä. Täällä olisi Primo Levikin. Olisiko joulu hyvä ajankohta keskitysleirikirjallisuudelle? Vai pitäisikö olla valoisampi ja lainata jokin hauska kirja? Toisaalta, keskitysleirikirjallisuudesta tulee aina hyvälle tuulelle, koska muistaa, että on paljon asioita, joista sietää olla paitsi kiitollinen, myös iloinen. Koska näkee, mistä kaikesta ihmiset voivat selviytyä. Koska muistaa, että on ihminen, joka on julistanut itsensä muita samalla tavalla kipua tuntevia eläimiä tasa-arvoisemmaksi.

Tahtoisin tunnelmoida joulunvälkkeisesti, mutta vatsaani vääntää. Silti on helppoa olla hyvillä mielin - kun työpäivä päättyy iltaseitsemältä, alkaa huimaava neljän päivän loma, ja Kerubivompatti on tulossa Nasun kanssa vastaan ja kävelemme yhdessä kotiin, ehkä vähän kipeänä, yökötellen ja horjuen, mutta yhdessä. Muistan tarkasti, kuinka viime talvena kuvittelin, ettei kukaan ihminen enää kulje kanssani tällä tavalla, samoin jakson, jonka aikana olin sitä mieltä, etten itse kykenisi eettisyyteen tällaisessa tilassa.

Tietenkin voi olla, että onnellisuus on vain laputtanut silmäni, mutta minusta vaikuttaa kummasti siltä, että jaksan kyllä edelleen miettiä kommunikaatiota ja iloa ja surua, kipua ja toisten huomioon ottamista, kulttuurien välisiä yhteentörmäyksiä ja niiden pehmentämistä. Paitsi ehkä tällä tavalla, vatsataudissa. Olo on vain ohut ja kipeänpunainen.

On niin kummallista, edelleen, että on joku, joka on ihminen, eikä edes kuka tahansa vaan joku aivan tietty, ja joka tulee niin iloiseksi siitä, että hänelle hymyilee, hieman sekavana ja vatsatautisena ja tuskin koskaan mitään kovin järkevää pohtivana, hymyilee vain ja pitää käsipuolesta kiinni ja kulkee yhtä matkaa väsyneenä ja hieman pahoinvoivana.

“Teidän vartalonne ei ole yksi venymätön pölkky”, karjahtaa tanssinopettaja. Tanssinopettajat ovat lähestulkoon tiikereitä. Meidän pitää ajatella kuminauhaa.

On ihmeellistä, miten kyljet venyvätkään ja raajat kääntyilevät. On monia eläimiä, jotka ovat paljon pölkkymäisempiä. Pingviini, esimerkiksi. Näen unta mummoista, jotka taipuvat vasemmalle. Tunnin loputtua heidän oikea kylkensä lenksottaa. Kuminauhat eivät ole tempuria. Herään, hihitän mummoille.

Matkalla vessaan näen oman vyötärönseutuni. Sekään ei ole tempuria. Nahka menettää kimmoisuutensa. Kaikista kehotekniikoista huolimatta minulla ei ole edelleenkään selkeää kuvaa siitä, kuinka kehoa pitäisi kohdella. Enkö vain saakin ihmisyliannostuksen? Kyllä vain, mielellä on hauskaa, mutta äkisi keho alkaa lenksottaa ja sitä pitää kävelyttää yli yön pimeässä.

Tai siis, keho kävelee, painelee kilometreittäin ylikierroksia, unettomuutta ja kyvyttömyyttä olla kenenkään kanssa samassa tilassa, mieli seuraa askeleenmitan jäljessä, koettaa jarrutella, laahaa, luokittelee kehon tilat kirkkaasti, niin kirkkaasti kuin vain ulkopuolinen ja ymmärtämätön tyypittelee.

Palaan aamulla kotiin vessapaperipaketti kainalossa. En osaa kuvitella, kuinka rauhoitun jouluksi. Vasta nukkumisen jälkeen silmäilen viikkoani ja tajuan, kuinka isojen asioiden kanssa olen ollut tekemisissä viikon sisään. Kolmet juhlat, yksi leikkaus, yhteen muuttaminen. Ei ihme, että kehoni ottaa hetkeksi vallan mielen käskiessä joustaa, joustaa, joustaa: kaikki menee hyvin, vakuuttaa mieli. Mutta keho liestyy, ei pysty enää nukkumaan.

On tietenkin totta, että aasista ei saa hevosta ruoskalla - mutta ei aasista hevosta saa sen paremmin leivoksellakaan. (Eikä leivoksen ja ruoskan yhdistelmällä.)

Minua kiusaa tässä kaikessa kovasti se, että olen jollakin tavalla kuitenkin sitä mieltä, että minun pitäisi tulla ihmisten kanssa toimeen sulavammin enkä saisi väsyä heidän seurastaan. Olen oppinut siinä huimasti paremmaksi viime vuoden aikana, mutta näemmä en ole mihinkään tyytyväinen. Toisaalta, tuskin kukaan muu odottaa, että jaksaisin jatkuvasti tohottaa ihmisten kanssa. En vain pidä siitä, että se, mikä toisille (kuten Hurinalle ja Kerubivompatille) näyttää maailman helpoimmalta tavalta olla, on minulle niin hirvittävän hankalaa. Ehkä kyse on vain tottumuksesta? Olen oppinut liikkumaan ikäisteni seurassa vasta kouluiässä ja silloinkin oikeastaan istumaan sisällä heidän seurassaan vain koulutuntien puitteissa, opetukseen täysin imeytyneenä. Minulla on ollut enintään kaksi ystävää kerrallaan. Ehkä aikuisena on vain aika hankalaa oppia toisenlaisia rooleja?

Mieli oppii, mutta keho jarruttelee. Eikä tämä ole mikään uusi keksintö, tästä on kirjoitettu jo kaksikymmentäluvulta saakka, ainakin. Sillä muutoinhan, jos keho ei jarruttelisi, ihmiset tekisivät tuosta noin vain tupakkalakkoja ja suklaalakkoja ja kolmoissalkovin ja kolmoislyytikin! Tai kuten joku oppinut kirjoittaa - en vain kuollaksenikaan muista, kuka - tarvitaan lukemattomia toistoja, ennen kuin keho suostuu luopumaan aiemmista luontumuksistaan ja suostumaan uusiin, parempiin.

Tänään pitäisi etsiä viimeiset joululahjat. Se tarkoittaa tungosta. Mutta koira on täällä, puhdas koirailo, ruskea takkuinen riemupallo, teräsvaijerijänissusi. Sen kanssa asiat sujuvat, ja jos karkaankin taas kävelemään tuntikausiksi, sitä ei kukaan pidä mitenkään omituisena, jos talutushihnan lenkki on ranteeni ympärillä.

Ääni lakoaa, kun sitä kiristää äärimmilleen saakka, yrittää kuulla sen sävyä. Ei tiedä, millainen ääni on, taipuuko se lainkaan, kuuluuko tahdit paloa sotilaallisesti jossakin tyylissä ja niin edelleen. Kuulee heleitä ääniä ja matalia ääniä, kuulee kommentoivia ääniä, hymyileviä ääniä, vainpuoliksipaikallaääniä, hartaan päättäväisen totisia ääniä.

Tekee samaa mitä muutkin, yhdessä muiden kanssa, ja tajuaa äkisti, että ehkä tekeekin aivan toista asiaa. En tiedä, mitä kasvojen takana liikkuu, mitä tunteet muuttavat lonkankulmaa tuskin havaittavasti ja niin edelleen. En tiedä tarkalleen, mitä olen itsekään tekemässä, miksi tämä tuntuu toisinaan mielekkäältä ja, kuten sanottu, en tiedä, millainen ääneni on. Mikä täsmälleen sitä luonnehtisi? Ehkä en laula suunnattoman epävireessä, koska en kuule ääntäni, tai sitten olen kuuroutunut melodioille. Jossain sävelmissä kyllä kuulen, että sävelmä kulkee eri tavoin kuin olisin arvannut, tai sitten kaikki laulavat väärin tai ainakin eri sovituksen mukaan.

On erilaisia päiviä ja tiloja, jotkut päivät ja tilat kannattelevat, toisina pinnistelee ja tekee yhdessä mutta tajuaa tekevänsä silti lopulta yksin. Kukaan ei tiedä, mitä tämä laulu tarkalleen minulle merkitsee, kuinka se assosioituu, keiden kaikkien kasvot vilahtavat mielessäni, kun ajattelen jouluja, jolloin sitä on laulettu. Keneltä sain yhtenä jouluna puuvillaiset ryppyvarsisukat, joita käytin unisukkina monta vuotta. On ollut vuosia, jolloin olen nukkunut pyjamassa.

Koetan kuulostella ääniä, kuulla niistä naurua tai itkua, mutta laulut piilottavat ovelasti niitä taustoittavat muistot ja tunteet. Koska olen saanut nukuttua ja olen saanut olla vieressä, en takerru pienimpään yhteiseen nimittäjään, saman laulun laulamiseen. Ääni väsyy, keho väsyy, ulkona on talvi, liian moni ihminen on soittoa tai sopimista vaille.

Kävelen ja mietin, onko parempi soittaa vai olla soittamatta. Itse sanoisin: olla soittamatta. Toisaalta, olen ollut soittamatta niin perusteellisesti, etten ehkä tahtoisi vahvistaa sitä käytömallia. Mutta toisaalta, onko hyvä sekään, jos menenkin ja virnistän ovelta ja pidän itseni tanssityttökoossa ties monta tuntia, onnistumatta katkaisemaan epäilystä siitä, että tässä me istumme kotoisasti ja syömme pastaa ja elämme omaa elämäämme täydellisesti eristettyinä ja sitten heihei ja nähdään ja soitellaan, halataan tietysti, koeta kestää, elämä on kovaa mutta nautitaan silti, ja niin edelleen. Että vaikka jaamme asioita, olemme silti toisessa mielessä totaalisen yksinäisiä prosesseja, jotka heittelehtivät eteenpäin viis käytössäännöistä.

Uskon kyllä sen, ettei täydellisen mielenrauhan utopia ikinä suuttuisi, mutta olisiko hän ikinä surullinenkaan? Vai jäisikö suru hänellä tunnistettavaksi häivähdykseksi, jota ei otettaisi vakavasti, joka käännettäisiin iloon puoliväkisin? Palaisiko tämä täydellisen mielenrauhan utopia (en tahdo kirjoittaa ihminen) toisinaan loppuun iloon kääntymisestä ja surusta, joka ei suostuisi olemaan puskematta esiin?

Kävelen pitkästä aikaa yksin yötä ulkona, räntäsade hakkaa takinetumuksen valkoisiksi kuvioiksi, ilmassa lumi on valkoista mutta maahan läsähtäessään lävistää valkoiseen kerrokseen mustan ympyrän. Kulkeminen synnyttää villiä onnea, en tahdo sisätiloihin ihmisten kanssa, en juuri nyt. Joulukadun laatat ovat sulat, raitiovaunun painajaishahmo kulkee ohitse. Kun voin tuntea olevani oman elämäni sivuhenkilö, tunnistan taas hahmon pyryssä. Valveen pitää olla riittävän unimaista, jotta sitä voisi olla epäilemättä.

En tiedä, mitä toivoisin seuraavaksi tapahtuvan. Se tekee jollakin tapaa vapaaksi.