Veloena

Tuntuu omituiselta kulkea Kallion läpi mutaisena, jalassa kumpparit ja kädessä kassillinen oman maan kasviksia. Kun käännän maata, räntää ja vettä alkaa tippua. Kotona olen levottoman odotuksen tilassa, sillä putkimiehet saattavat tulla käymään. Patterin eteen pitäisi raivata metri tyhjää työskentelytilaa. Minne ihmeeseen kaikki kasvit mahtuvat? Sänkykin mahtuu vain puolen metrin päähän. Ohje on tehty suuremmalle huoneelle tai sitten ei saisi olla lainkaan työpöytää. Tiedotteessa käsketään kytkemään lemmikit. Koska Lohta ei oikein voi kytkeä tuntikausiksi, jotka saatan viettää toisaalla, askartelen vain oveen kyltin, jossa on kissannaama ja teksti “Täällä vartioi kissa”.

Siivoaminen on palkitsevaa. Löydämme nimittäin Jean-Francois Revelin ja Matthieu Ricardin keskustelut, jotka on julkaistu kirjana Munkki ja filosofi. Kun olen pessyt palstalta tuodut punasikurit, lehtikaalit ja parsakaalit ja pilkkonut kaksi ensimmäistä sorttia pakastepusseihin, makaan sängyssä muutaman tunnin ja luen tuota mainiota opusta eteenpäin.

Revel ja Ricard keskustelevat lahjakkuudesta ja sen tunnustamisesta. Siitä, kuinka ihminen voi katselemalla olympialaisten korkeushyppääjiä ymmärtää, että ahkeralla harjoittelulla ja tietyillä fyysisillä edellytyksillä on mahdollista hypätä kaksi metriä ja neljäkymmentä senttiä korkean aidan ylitse, vaikka itse tuskin aitoisi metrin. Mielenhallinnan kehittämisen kanssa on vähän niin ja näin. Revel kuitenkin esittää, että

(M)yös mielen alueella sama on hyväksytty. On aina myönnetty, että älyllisiä erityiskykyjä tai yleistä älykkyyttä on mahdollista kehittää keskinkertaista korkeammalle tasolle kovalla työllä, opiskelulla ja harjoituksella. Nykyaikaisessa koulutuksessa ei puhuta tästä enää niin paljon, koska tasa-arvo on nostettu etusijalle. Tähän tarvitaan aikamoinen määrä tekopyhyyttä. Kaikkihan tietävät hyvin, että on älyllisesti poikkeuksellisen lahjakkaita ihmisiä ja että nämä kyvyt eivät kehity mihinkään, ellei niitä harjoiteta lakkaamatta ja intensiivisesti. Ja tiedetään myös hyvin, että nuo kyvyt on senlaatuisia, ettei niitä voi siirtää yksilöstä toiseen, ei edes opetuksen keinoin.

Keskustelun tavoitteena on kuitenkin tutkia, miten buddhalaiset voivat tunnistaa jossakussa lapsessa jonkun henkisen opettajan reinkarnaation. Se kuulostaa ensialkuun tietysti aivan käsittämättömältä, muttei ehkä lopulta ole sellaista sittenkään. Sillä onhan Berliinin viisauskoulukuntakin taipunut olettamaan tutkimuksissaan, että on myös jo varhaisessa vaiheessa esiintyvää eettistä lahjakkuutta, siinä missä vaikkapa valmiuksia matemaattiseen tai kielelliseen briljanssiinkin. On lapsia, jotka ikäistään kypsemmin kykenevät erittelemään tilanteiden eettisiä piirteitä ja toimimaan niissä, joissa esiintyy poikkeuksellisen vahvasti ihmisen vahvuuksiksi kutsuttuja piirteitä kuten kykyä positiiviseen ajatteluun, oman mielialan korjaamiseen, toisten hyvän omana hyvänä näkemiseen jne.

Kuten Ricard huomauttaa, on aivan turhaa olettaa, että ihminen, joka ei harjoita kuinkaan mieltään eikä oikeastaan tunne niitä, jotka harjoittavat, voisi lausua mitään kovin syvällistä siitä, mihin mielen harjoittamisella voidaan päästä. (Se on hieman sama kuin että antaisin syvällisiä todistuksia siitä, että ihminen ei voi taittua kaksinkerroin - vain siksi, että satun itse olemaan venyttelylaiskuuttani ja pyöräilyäni tällainen jäykkis takareisistä.)

Ricard näykkäisee hieman William Jamesia:

Hän sanoi muistaakseni näin: “Yritin pysäyttää ajatukseni hetken ajaksi. Se on selvästi mahdotonta. Ne lähtevät taas välittömästi liikkeelle.” Tämä havainto huvittaisi satoja tiibetiläisiä erakkoja, jotka kulutettuaan vuosia harjoittaen mielen hallinnan taitoja kykenevät pysymään pitkän aikaa henkisen valppauden tilassa, jota eivät häiritse mielen assosiaatiot. … Ei se ole mitenkään eriskummallinen taito. Tuohon tilaan pääsemiseen ei tarvita mitään erityislahjakkuutta, ainoastaan muutama vuosi harjoitusta. Pitää vain nähdä vaivaa.

Oikeastaan en tietysti ole kiinnostunut hengellisestä lahjakkuudesta, josta Ricard ja Revel keskustelevat. Ei, mietin pikemminkin eettistä lahjakkuutta. Se on melko harvinaista, ja vielä harvinaisempaa on tavata eettisesti lähtökohdiltaan hyvä ihminen, joka on vielä tehnyt työtä tuon taipumuksensa eteen. Luulen tavanneeni muutaman sellaisen. Olen tavannut myös ihmisiä, joiden oletan olevan eettisiltä lähtökohdiltaan melko tavanomaisia, mutta jotka tekevät jatkuvasti kovasti työtä pysyäkseen rauhallisina ja ystävällisinä. Ja sitten on näitä, jotka tuntuvat olevan tavallista ystävällisempiä ja huomaavaisempia, mutta jotenkin sekavalla tavalla, pyrkimättä systematisoimaan suhtautumistaan. (Ehkä heistä tuntuu, että tämän alueen systematisointi on mielenkiinnotonta, samalla tavalla kuin minusta matematiikka on aina vaikuttanut harvinaisen mielenkiinnottomalta. Ehkä asia olisi toisin, jos matematiikassa olisi ollut tasoryhmät, eikä olisi vain tarvinnut toistaa samaa esimerkkiä minimalistisesti naamioituna kymmeniä kertoja.)

Itseäni pidän eettisiltä lähtökohdiltani melko huonona, mutta toisaalta, asialle jokseenkin omistautuneena. On harvoja asioita, jotka olisivat yhtä kiinnostavia kuin eettisyys. Ehkä tämä on vain yritys kompensoida sitä, että useimmat ihmiset tuntuvat aika tyhjänpäiväisiltä vuorovaikutuksessa - he selvästi jotenkin sensuroivat itseään kovin. Tai sitten heidän kiinnostuksenkohteensa ovat niin erilaiset: televisio-ohjelmia ja sen sellaista. Ja kuitenkin, onhan heillä oltava rikas sisäinen elämä. (Vaihtoehto on liian kamala kuviteltavaksi.) Alan vähitellen oppia siihen, etten odota ihmisiltä enää yhtään mitään oivaltavaa. Enhän odota koirilta tai kissoiltakaan - ja siksi ne kenties tuntuvat niin miellyttäviltä seuralaisilta.

Toisaalta, puolituttujen kanssa ei voi noin vain käydä sängylle rapsuttelemaan vatsanseutua. Vai voisiko? Miksi ei, toisaalta?

Olen joutunut pohtimaan viime aikoina eettistä lahjakkuutta erityisen paljon senkin takia, että luokseni on muuttamassa ihminen, jota pidän eettisesti kaikkein lahjakkaimpana kaikista tapaamistani henkilöistä. Harjoittamattomana, toki, mutta lähtökohdiltaan jokseenkin tyrmäävänä.

Olen joutunut tarkistamaan käsitystäni siitä, onko lahjakkuuksia olemassa. On niitä, sittenkin, lähtökohtien mielessä. Ja yllättävää kyllä, juuri etiikassa sillä pötkitään aika pitkälle, koska niin harva on tippaakaan kiinnostunut etiikasta. (Etiketistä kylläkin.)

Olen miettinyt paljon myös suvaitsevaisuuden ja huomaavaisuuden suhdetta. Suvaitsevaisuus on jotenkin etäistä ja passiivista, määrittyykin negatiivisesti syrjinnän ja leimaamisen välttämiseksi. (Tai siis omassa käsiteavaruudessani.) Huomaavaisuus on paljon aktiivisempaa, mutta samasta syystä usein tunkeilevan oloista. Se ei vain totea, että jaaha, hän on vähän erikoinen tässä suhteessa, mutten anna sen häiritä, vaan porautuu ikään kuin syvemmälle eroihin ja juhlii niitä: mitä tarkalleen tarkoititkaan sanoessasi että, saitko sen proggiksesi päätökseen, ajattelin että tämä ratkaisu sopisi siihen mitä olet kertonut ajattelevasi tästä ja tästä asiasta.

Kun kirjoitan, että huomaavaisuus on tunkeilevan oloista, koetan välttää sanomasta, että huomaavaisuus myös olisi tunkeilevaa, eikä vain vaikuttaisi tunkeilevalta. Se, että huomaavaisuus vaikuttaa tunkeilevalta, johtunee vastavuoroisuuden paineesta. Kun joku käyttäytyy huomaavaisesti minua kohtaan, syntyy tietynlainen kiitollisuudenvelka. Usein tällaisesta velasta kasvaa sellainen taakka, että lopulta koko ystävyyssuhde saattaa kaatua siihen. Se on aika surullista, koska aika monet huomaavaiset teot on epäilemättä tehty odottamatta vastapalvelusta. (Vaikka tietysti on myös sellaisia ihmisiä kuin Steve Sem-Sandbergin Ravensbrückissa kuvaama Milena Jesenska, joka suorastaan hukuttaa läheisensä suosionosoituksiinsa, mutta odottaa sitten itselleen vastaavaa kohtelua ja loukkaantuu, jos ei sellaista saa. Voidaankohan tällöin puhua lainkaan huomaavaisuudesta vai ainoastaan tietystä tyylistä harjoittaa ystävyyttä?)

Vastavuoroisuuden voimaa on helppo aliarvioida. Luultavasti vastavuoroisuus, joskin jossakin joustavassa muodossa (ei siis niin että a on hyvä b:lle ja siksi b a:lle vaan että a on hyvä b:lle ja siksi b uudessa tilanteessa kohtelee myös c:tä ja d:tä säällisesti), on kuitenkin yksi moraalin peruspilareita.

Ja kuitenkin, jos aikoo kehittyä eettisesti, eikö juuri vastavuoroisuuden standardi ole ensimmäinen, joka on romutettava? Muutoinhan saa alinomaa olla pettymässä siihen, että oma asenne eivät saa vastakaikua. Ja jos lähtee siitä (alitajuisesti tietysti, ei kai tällaista kukaan ottaisi tietoiseksi lähtökohdakseen) että vastaa toisille vain täsmälleen samalla mitalla kuin he lähestyvät itseä, ei ikinä voisi nousta yli keskimääräisen eettisen tason, joka on aika masentava. Tunnen esimerkiksi pariskunnan, joka harrastaa keskinäistä naljailua. On vaikeaa kuvitella, että naljailu erityisesti edistäisi sopua, niin näppärää kuin se älyllisesti saattaakin olla. Tai sitten tämä on vain mielikuvitukseni rajoittuneisuutta. Olen kyllä aika tosikko ihmissuhdeasioissa, koska kommunikaatio on vain niin halvaannuttavan vaikeaa.

(Etiikasta kirjoittamissa on muuten jotakin hirveää ja mahtipontista. Ikään kuin väittäisin tajuavani asioista jotakin.)

Itse asiassa kommunikaatio ei ole lainkaan ainoa vaikea asia, etiikan ohella. Esimerkiksi äsken eräs asiakas puhui englantia kanadalaisella korostuksella enkä ymmärtänyt yhtikäs mitään. Sellainen on aika turhauttavaa. Vieraat kielet ovat hirvittävän vaikeita, samoin oma äidinkieli, kun sitä pysähtyy miettimään. Työkaveri kysyy, miten kebab-paikka/kebabpaikka kirjoitetaan, yhdysmerkillä vai ilman. (Itse asiassa hän taitaa puhua väliviivasta, jonka entinen äidinkielen opettajani ilmoitti kuuluvan pikemminkin tietynlaiseen nivuslehteen kuin äidinkielen tunnille.) Kun kysymys on kerran esitetty, en enää pysty sulkemaan sitä vastauksella. Normaalisti vain kirjoittaisin sen jotenkin, mutta kysymyksen jälkeen en onnistu sanomaan enää, kuinka olisin kebabpaikan/kebab-paikan kirjoittanut sitä ennen.

Äh, ei pitäisi selvästi kirjoittaa eettisyydestä eikä lahjakkuuksista, koska kun alkaa ajatella juhlallisesti ja vakavasti, tuntee itsensä ihan hassuksi sittisontiaiseksi, joka tanssii saksanpolkkaa ja lurittelee höpöä nonsensikaalista värssyä. Mihinkähän johtopäätökseen minun piti tulla? (En muista koskaan tulleeni mihinkään johtopäätökseen. Äh.)

Onneksi illalla on venyttelytunti. Ja ulkona on kivaa kävellä, sillä räntä on karkottanut enimmät ulkoilijat teiltä ja kävelytiejaksot ovat ihanan yksinäisiä.

Tunnistaminen ei tapahdu niin yksinkertaisesti ja yksiselitteisesti kuin voisi kuvitella. Menee hetki ymmärtää, että asiakas voi olla tuttu toisaaltakin. Merkitsevä katse ei jää huomaamatta, mutta menee hetki tajuta, kelle se kuuluu. Aivot plärisevät, mutta oikeaa nimeä ja kontekstia ei löydy. Mitä kuuluu, bluffaan. Äänen kuullessani muistan äkkiä, miten istumme kahvilassa, on kesä, ja toisessa tapauksessa, miten istumme kahvilassa, ja on talvi, ikkunassa roikkuu piparisydän. Silloin sinä olet suhteessa ja minä eronnut, nyt toisinpäin.

Eronneiden naisten tarinat muistuttavat toisiaan niin paljon, että melkein arvaa, mitä toinen sanoo. Ja ne jotka rakastavat jättämättä taakseen sotkuisia koteja, ne näkevät lunta. Kun Kerubivompatti lähtee pois, nyt pidemmäksi aikaa, hän lähettää tekstiviestin: heti Tikkurilan tuolla puolen on maa valkeana. Helsingissä tippuu vain vettä, ikkunalasi laulaa. Niinpä kun kuulen, että Lahdessa on maa valkeana, on helppo nyökätä rauhallisesti. Niin. Pohjoinen. Maan nouseminen kaukana rannikosta.

Totta kai Lahti on pohjoisessa. Arimmat täällä talvehtivista kasveista eivät talvehdi enää siellä. Helsinkikin on kovin pohjoisessa. Hämärtää aikaisin, mustaselja ei marjo vuosittain.

Sade on ystävä, se on helppo tunnistaa. Nyt kun sänky on ikkunaseinällä, erkkerissä, lasi laulaa koko laverin pituudelta, leveänä ja kumeana. Makaan taukoa sängyllä, koetan olla vielä kajoamatta hermostuksissani kasvissosekeittoon. Jos syön hermostukseeni, vatsa hajoaa eikä koskaan parane. Ajattelen Herra Huuta kerrostalossa, yksinäistä Huuta, joka tunnistaa asunnon maailman osaksi vasta sateen koputellessa ikkunaa hellin rystysin, hierojankäsin.

Työpaikalla selailen nopeasti lehteä ja huomaan, että sään on luvattu kylmenevän entisestään. Valkosipulinkynnet on kaivettava maahan pian, jos aikoo kaivaa talikolla. Viikot kuluvat syksyisin aina nopeasti. Äkkiä ymmärrän, lehteä kääntäessäni, mikä aika vuodesta on meneillään. Vuosi sitten, ajattelen, vuosi sitten kyyristyin valmiina loikkaamaan, lähdin ja koetin olla katsomatta taakseni. Puutumus leviää jäseniin, ulkona on harmaata. Vesi liukuu laseja pitkin, takahuoneen valo on kelmeä. Kaksi vuotta sitten hautasin valkosipulinkynsiä aavistamatta, että jotakin oli tapahtumaisillaan.

Huomaan, etten tahdo ajatella vuoden päähän.

Jo monta viikkoa on nähty lintujen parvia. Eräs parvista on edennyt lohdullisesti: lentänyt ensin pohjoiseen, kääntynyt sitten itään, leukkunut sinne parisataa metriä, ottanut sitten suunnan etelään päättäväisesti. Pitäisikö meidän olla etevämpiä? Ja yksi parvi on lentänyt pohjoiseen ja kadonnut metsänrajan taakse itsepäisen suoraa, näkymätöntä linjaa. Ruohikolla on juossut päästäinen, olen pysähtynyt, päästäinen on puuhastellut somasti omiaan, jähmettynyt sitten äkisti tunnistaessaan hahmoni, sukeltanut lyhtypylvään juureen, ilmeisen valmiiseen koloon. Olen tunnistanut pedon hahmossani, mennyt joustavin askelin eteenpäin, vatsa tyhjyydestä palloksi käpertyen.

Niin, istu siinä, ystävä. Minäkin olen ollut samantyyppisessä tilanteessa, kuullut samoja sanoja. En osaa lohduttaa, en tahdo sanoa, että ehkä on tosiaan niin, että onnettomat ihmiset vetävät puoleensa tietyntyyppisiä tilanteita, rysähtävät omituisiin asetelmiin. En halua, että sinulle käy kuten minulle viime talvena, kun joku äkkiä poisti korvatulpat ja maailma oli hyvien ja koherenttien, rauhallisten kotiuuni-ihmisten sijaan täynnä ihmisiä, joilla oli salaisia ihastuksia, salasuhteita, hankalia rakkauksia aina vääriin ihmisiin, ja sitten heidän vastinkappaleitaan, tyytyväisiä hohtavia naisia seesteisissä suhteissaan, kuvitelmissaan tahrattomista tapeteista ja niiden edustalla puuvillaneulemiehistä ja sadoista pastellikapaloiduista vauvoista, ja naiset katsoivat tapetteja ja mies oli myöhään töissä ja vauvat kasvoivat lettipäisiksi tytöiksi ja kiroileviksi pojiksi ja mies oli myöhään töissä ja sanoi väärään mieheen rakastuneelle onnettomalle tytölle, että kuule, en minä noin vain voi lähteä. Sinä olit rohkea, kun lähdit, käsittämättömän rohkea, minä en uskaltaisi.

Odotetut vuorosanat, ehkä tekstiviestinäkin. Että olet oikeassa, että on parempi, ettemme tapaa enää. Minä en koskaan pyydä, ettemme tapaa. Minusta siinä ei ole mitään järkeä. Mehän olemme ystävät enkä ole mistään vihainen. Tahdon nähdä kirkkaasti silloinkin, kun se tekee minusta surullisen. Olisi ehkä parempi, että olisin mitä tahansa muuta kuin pohjattoman surullinen. Ja vähitellen olenkin, vähitellen osaan hymyillä asioille takertumatta niihin epätoivoisesti, sulkeistamatta ulos sitä tosiseikkaa, etten tiedä, missä olen vuoden päästä.

Enää en ajattele aina kuullessani ihmisten puhuvan kännykkään, että he puhuvat ulkona, koska eivät voisi puhua sisällä. Mutta edelleen säpsähdän, kun joku sanoo hei, käännyn. Mutta hei onkin sanottu puhelimeen.

Mikä olisin suuttumaan kenellekään? Tunnistan vuodenajan samaksi, jossa viime vuonna levottomuuteni repii maailman hajalle. En tiedä, voinko antaa itselleni anteeksi sitä, etten osaa tyytyä ehkä mihinkään vuosikausiksi. Että siinä vaiheessa, kun joku toistaa, etten taida rakastaa enää häntä, kauhistun jäykäksi ja surulliseksi ja lähden pakoon, vaikka en osaakaan lakata rakastamasta.

Ja enköhän vain rakasta näitä ystäviäkin, jokaista. Jokaista heidän surullista tarinaansa, jotka ovat usein kummallisen tutun kuuloisia. Eivät ne koskaan muutu, perimmäiseltä temperamentiltaan, sama juonikertomus toistuu.

Onpa ihana nähdä sinua, sanon. Älä murehdi sitä, sanon. Minäkin olin hullu, sekaisin. Se ei ole helppoa. Vielä vaikeampaa on rakastua. Vielä vaikeampaa on olla rakastumatta. Pura sydäntäsi, sykkyräisestä langasta voi tehdä vielä vaikka mitä. Kotiin kävellessä, tunnistettujen mentyä jo teilleen, tunnistan vielä jotakin tärkeää, jonkin tasapainon, joka vallitsee vielä. Näen ilon ja surun, näen nyt molemmat, ymmärrän molemmat.

“Miten ihmeellistä, ettei hän seurustele, vaikka haluaisi”, sanovat ystävät toisistaan. “Niin ihana ihminen. Kaunis, älykäs. Lämmin.” Maailma on täynnä pieniä ihmeitä. Märkiä vaahteranlehtiä, jotka liukastuttavat kantapään alla, raitionvaunun takavaloja, tyttöjä jotka ovat lähteneet suhteesta ja kodista viiden pahvilaatikollisen kanssa, poikia jotka ryhtyvät sydänsuruissan basisteiksi hevibändeihin. Jotka ovat turtia viimeisistä viikoista painajaisia ja lähteä vai ei -arpajaisia.

Olen antanut Kerubivompatille luvan tuoda tänne muutossa kitaransa. (Ikään kuin minulla olisi valtuus evätä sellaista - mutta hän kysyy tuollaisia asioita.) “Onko se hölmöä, jos soitan?” hän kysyy huolissaan. Pudistan päätäni ja hymyilen. “Kunhan et leiki Elvistä.” Miten Elvistä leikitään. Näin: käsi rämpyttää, lanne vatkaa, dängädängädägädää. Niin rumaa lenkkimakkaranaamaa kuin Elviksellä on en sentään osaa vääntää.

Vasta illalla muistan, että edessä on pidempi aika yksin. Marraskuu on melkein täällä. On tilattava futonpatja, koetettava suhtautua rauhallisesti repeileviin työtehtäviin. Uskaltaudun sentään ilmoittamaan, etten halua enää kolumnoida ensi vuonna. Saahan siitä rahaa, mutta on tärkeämpää olla onnellinen, ja minua ahdistaa ajatus, että pitäisi olla ytimekäs ja hauska. Koska jos kirjoitan niin vasten kulloistakin mielialaani, koen teeskenteleväni jotakuta muuta, tunnistan itsessäni vieraita ääniä, tahdon kitkeä ne pois. Sillä vaikka olen iloinen ja rakastava, en ole iloinen ja rakastava ytimekkäästi ja hauskasti vaan pitkäveteisesti ja pohjattoman surumielisesti, kuten klovnit ovat, kompastuessaan yhä uudelleen samaan pikkukiveen. Tunnistan tämän virheen, se on melkein sama asia kuin minä, sitten päästän sen menemään, se on tunnistettu, ja nyt on aika syventyä nimeämisen sijaan.

Tarkkailen läheltä tuota toista klovnia, hänen surullisuuttaan ja epävarmuuttaan, lempeyttään ja kyvyttömyyttään vihata. Ensimmäistä kertaa olen muuttamassa yhteen sellaisen kanssa, jolta minun ei tarvitse pyytää anteeksi surullisuuttani. Ja kummallista kyllä, juuri kun saisin olla surullinen, huomaan, ettei minun oikeastaan enää tarvitse olla.

Ilta tulee liian myöhään, sillä joku on keksinyt, että kelloja pitää kääntää. Herään liian aikaisin ja olen työn jälkeen aivan puhki istuttuani lähes yöhön kirjastossa.

Kun sängyn nostaa toiselle seinälle, makuuasennosta saatava näkymä muuttuu. Sadistikaktus jänönopuntia on korjattava runohyllyn päälle heristämään litteitä, pupupiikikkäitä nyrkkejään. Ja silti, kun vieras ottaa käteensä nukkuvaa hevosta esittävän rakuveistoksen, piikkejä tulee käteen.

Kun makaa, näkee ikkunalasin heijastavan kattolampun. Keittiötä ei ikkunasta näe, mutta hyllynalusen näkee. Näkee selvästi, että huhtikuussa on iskenyt kalustusuupumus. Hyllyn takalaita on ruuvattu kiinni, mutta etulaidan ruuvireiät ovat tyhjiä kurkistusaukkoja puupintaan. Jos hyllynreunasta ottaa kiinni, voi niskaan tulla minikasvihuone, liinavaatekori, keraaminen hevonen, valokuvalaatikko, vanha nalle ja askartelukori.

Käsityökori on keittiön kaapiston päällä, kirjat eteisen katonrajassa.

Mutta kun sängyllä makaa, näkee vain kaihtimen viininpunaisen rullakäärmeen. Kaihdinta ei koskaan lasketa, patteri laitetaan päälle vain harvoin. Olemme kasvihuoneessa. Rapun tiedotelapussa lukee, että patterit korjataan viikolla 43. Se tarkoittaa viikkoa, joka loppuu nyt. Patterini ei lämpiä, mutta on erinomainen ääniefekti. Se lirisee kevätpuron raikkautta taloustoimiin ja triggeröi pissihätää.

Kunhan sedät korjaavat patterin, he varmaan myös ilmaavat sen. Jouluun on alle kaksi kuukautta.

Kun siivoamme, nostamme pöydän sänkyseinälle ja sängyn pöytäseinälle. Olemme toisessa huoneessa. Tässä huoneessa tietokoneen piuha ulottuu stereoihin ja last.fm kuuluu kaiuttimista, joista toinen sijaitsee keittiönkaapiston päällä, toinen runohyllyn päällä. Ystävä ei tuo edelleenkään levyä, jota olen odottanut yli puolitoista vuotta. Levyllä on laulettuna Wislawa Szymborskan runoja. Terroristi, hän katsoo, ja muita. Viikonlopun aikana pöydän ääressä kestitään sekä keskusrikospoliisin edustaja että melko varmasti poliisin tarkkailussa oleva henkilö. Ihmisiä ei voi jakaa hyviksiin ja pahiksiin.

Kissa hiipii sängyn alle ja takaisin näkyville. Mallinukelta on riisuttu harmaa valuva satiinimekko. Talvi. Aamulla miinusasteet kymmenkertaistuvat tuulessa uimahallin edustalla, aamukahvi moninkertaisen kollegan pöydässä on kotoisa, moninkertaisella kollegalla on hienostunut musiikkimaku ja mainio kirjahylly. Hienostunut musiikkimaku, olen oppinut, tarkoittaa sitä, että viitatulla on samansuuntainen musiikkimaku kuin kulloisellakin kirjoittajalla. Kollega kutsutaan kaverijouluun, seistään tuulisella rapunovella, annetaan levykasa käteen, sanotaan: “Harkitse.”

Ovatko suvaitsevaisuus ja huomaavaisuus toisilleen vastakkaisia tendenssejä? Mietin ajatusta hetken ja palaan siihen ehkä joskus. Jotakin vastakkaista niissä on. Aluksi tuntuu, että huomaavaisuus on suvaitsevaisuuden edistyneempi muoto, mutta sitten tulen ajatelleeksi vastavuoroisuutta ja Steve Sem-Sandbergin kuvausta Milena Jesenskasta, tämän tuhlailevaisesta huomaavaisuudesta ja kärkkäästä odotuksesta, että häneen suhtauduttaisiin samalla tavalla, yhtä rakastavasti ja kietoutuvasti. Koetan miettiä, millaista olisi huomaavaisuus, joka olisi myös suvaitsevaista.

Muistan erään sukulaistädin, joka ei koskaan saanut lapsia. En tiedä, pitivätkö muut häntä rakastettavana, mutta minä taatusti pidin aina.

Kun käydään nukkumaan, on kuin olisi ulkomailla tai ainakin hotellissa. Kuunkarahka kattojen yllä leijuu oudossa kulmassa. Röyhtäyksissä maistuvat sitruunakaramellit. On kuin olisi juonut lattianpesuainetta. Mies tiskaa illansuussa monetta kertaa päivän aikana. “Tuleepa tätä tiskiä.” Vieraat tarkoittavat tiskiä, päivät pyykkiä, yöt patjan nostamista lattialle, aamut patjan nostamista takaisin laverille. Viikko alkaa, on kirjoitettava kolumni, editoitava kirjaa eteenpäin.

Pian kaikki muuttuu lisää, enemmän. Jokin päivä, siihen ei ole kauan, nostetaan jouluköynnökset esiin. Ne, jotka ovat kehuneet musiikkimakua hienostuneeksi last.fm:ssä, saavat kauhistua, kun joululaulut jylläävät listat sekaisin.

Viikonloppuisin ihmiset heräävät horroksestaan ja suunnistavat vieraahkoja katuja pitkin varustautuneina pussukoin, nyssäköin ja vaunuin. Ovikellot soivat, puhelimet piippaavat viestejä. Saammeko tulla katsomaan sänkyäsi? Tervetuloa, jos tulette samalla aamukaffelle. On sunnuntai, joten saapukaa vasta kello yksitoista, kiitos.

Vieras saapuu ennen aikojaan, kuorii flunssansa untuvatoppatakista. Syömme fenkoli-kantarellirisottoa, juomme sitruunavettä, jälkiruoaksi toffeen makuista yrttiteetä. Työ on paperien ja tekstien siirtämistä sarakkeesta toiseen, pinosta toiseen, huoneesta toiseen. Kirjaimet kinostuvat, pian on talvi, voi laskea pulkkamäkeä. Vatsakipuni on kadonnut. En tiedä, palaako se maanantaina tai tiistaina. Olen luvannut itselleni, etten syö porkkanaleipää enkä suklaakonvehteja, mutta arvaahan sen, miten tässä käy.

Puhelin soi yhden ystävän lähdettyä. “Saammeko koko porukka tulla teille kylään?” Tulkaa, tulkaa toki. Ottakaa mukaan kaikki seurapelit, mitkä löytyy. Ja ottakaa Green Jellyn levy myös. Ja lapsi, tietysti, se on juuri oppinut kävelemään, Lohelle seuraa. Lohi ei suutu, vaikka hännästäkin vedetään. Se vain istuu, kääntää päänsä lapsen suuntaan, tuijottaa.

Asunnossa patteri solisee kuin keväinen puro. Ikkunalaudalle putoaa iltapäivän valo, kattopellit taittavat kauneutta. Mustan pellin päällä leijuu pilvenlonka. Sini sen ympärillä on miltei turkoosia. On helppoa kuvitella kesä, jasmiinit kihartuvat, Pelargonium radensin luurankokädet käpälöivät lasia kuvitellen pääsevänsä paremmin valoon. Huoneen seinät ovat silkkaa Sisiliaa. Tummaa suklaata, sitruunaa, sitruunasorbettia, Pompeiji alkaa eteisessä ja jatkuu suihkuhuoneen puolella. En ole koskaan käynyt Etelä-Italiassa, mutta olen lukenut siitä paljon ja minulla on monta siellä viihtyvää kasvia.

Ulkona tuulee, kun viemme kolmella eurolla pulloja Alkoon, lehdet kieppuvat ja musta pitsihame heiluu liian korkealla. Ajaudumme herkkukauppaan tiiliseen kauppahalliin, maleksimme katuja alas ja ylös, sitten on mentävä sisään. On jo siistiä, koska olemme heränneet yhdeksältä siivoamaan.

Kun pelit alkavat, on ratkaistava, pelatako kuin isosisko vai kuin mies. Luultavasti pelaan kuten isosiskot pelaavat, takaraivossa tietty hiljainen ääni, joka toistaa, että minulla ei ole mitään hätää, ei tarvitse voittaa. Toisille voitto on tärkeämpi, on ikävintä olla se, jota muut onnittelevat kireästi. Vain sanapeleissä itsehillintä saattaa pettää, koska sanat ja riimit eivät kysy, saavatko ne tulla, ja ne kuplivat naurun tavalla, vaikeasti piilotettavina. Laskun voi vielä teeskennellä laskevansa väärin, mutta lausein en osaa puijata.

Missä on tyttö, jolla on muistipeli? Kun hän muuttaa toiselle mantereelle, ottaako hän muistipelirasiansa mukaan? Oppiiko hän myöhäis-Wittgensteinit ulkoa, koska on harjoitellut ensin muistipelillä, sitten raamatunlauseilla? Mitä muistipelin kuvista hän ajattelee, kun Wittgenstein kirjoittaa kuvasta? Tai oikeammin: kun hän lukee, mitä Wittgenstein kirjoittaa kuvasta? Lukee sen jostakin, kuvasta mielessään, silmät kiinnittyneenä siihen, joka istuu pöydän toisella puolen, kaataa lisää harmaan jaarlin teetä.

Entä ne, joiden nimet huomaa unohtaneensa? Tai ne, joiden äänen huomaa unohtavansa joka tapaamisen välillä, vaikka heidän kanssaan on puhuttu intiimimpiä? Millä tavalla he ovat erilaisia ystäviä?

Lähetän ystävälle tekstiviestin: Jos sinulla ei ole erityisempää tekemistä illalla, tule tänne pelaamaan ja relaamaan. Puoli kuudesta eteenpäin. En liiemmin ehdi ajatella, en viikonloppuisin, miten nämä viestit vastaanotetaan. Ovatko ne silittävä käsi vai nykäys talutushihnassa? Ja oikeastaan - onko sillä väliä, sillä silittävä käsi kouluttaa nykimistä enemmän.

Pian ovikello soi jälleen, jatkamme elinikäistä oppimista ja Oona tapaa kissan.

Omalääkäri on lomalla, joten voin palata vatsa-asiaan vasta maanantaina. Jos kipu käy sietämättömäksi, pitää kuulemma hakeutua sairaalapäivystykseen. Niinpä on elettävä vain sekunti kerrallaan ja oltava kuin vatsani ei käyttäytyisikään hieman omituisesti.

“Hyvä on”, sanon Vompille aamulla. “Jos näin on, sitten hoidamme asioita.” Kävelemme keskustaan katsomaan satulatuolia. Koska en ole oikein pystynyt syömään muuta kuin kahden munan kokkelin edellisenä iltana, pienikin matka tuntuu ponnistuttavalta. Kuitenkin satulatuolin näkeminen piristää. Siinä se nyt on!

Tuoli maksaa enemmän kuin olen kuvitellut, mutta toisaalta - saman summan saa helposti kulumaan hierojalla paljon lyhyemmässä ajassa kuin tuoli kestää. Eikä kai istumatyöläinen voi sijoittaa parempaan asiaan kuin omaan selkä-niska-hartia-terveyteensä? Niinpä kuullessani, että tuoli maksaa 604 euroa, tilaan tuolin samalta seisomalta. Saan kuitenkin veronpalautustakin neljäsataa, joten tuoli on oikeastaan hyvin ansaittu jo yli puoleen väliin viime vuonna.

Eläköön! Viimeinkin saan tehtyä jotakin, jota olen koettanut tehdä helmikuusta lähtien! Huvittavaa kyllä, olen taas suuren asian kynnyksellä kipeä - samalla tavalla kuin palautin gradunikin kyynärsauvoilla horjuen. Paluumatkalla käymme tankkaamassa Silvopleessä minimalistisen pienet annokset.

Nyt vatsa on kipeä ja aion nukkua iltaan saakka lämpimässä sylissä nauttien välillä vain kamomillateetä ja minimalistisia puuroriisiannoksia misolla.

Päätän kävellä kirjamessuilta kotiin. Jostain syystä väsyneenä olen entistäkin taipuvaisempi ajattelemaan, että käteistä on syytä säästää. Bussi on liian kallis, siltä tuntuu. En muista, että saan sentää palkkaa useammasta paikasta, vaan horjun katua pitkin hitaasti. Perillä huomaan, että matkaan Messukeskukselta Kallioon on mennyt kolme kertaa niin pitkään kuin normaalisti.

Vatsani on asettunut hieman, olen ehtinyt apteekkiin ostamaan ripulilääkettä, ja pystyn irtautumaan hetkeksi naistenhuoneen läheisyydestä. Kirjamessuilla mikään ei houkuta nyt kun makulakutkin näyttävät jotenkin liian pitkiltä ja kirjavilta ja niiden syöminen siirtyisi hamaan tulevaisuuteen. Törmään Karriin ja Sirpaan, he ovat nähneet Eufemian, joka on keskustellut jonkun kanssa niin vilkkaasti, etteivät he ole jääneet pidemmäksi aikaa. Minä sen sijaan olen selaillut Eufemian kääntämää opusta sekä Pauliina Haasjoen ja Käymälöitsijän opuksia kauan ja merkitsevästi. Mutta tietenkään en ole ostotuulella, en vatsa kipeänä. Riittää, että tuen ystäviä maleksimalla pitkäveteisesti heidän teostensa ympärillä. Kustantajan edustajat näkevät, että menekkiä on, kunhan lorvit menevät kunnon töihin.

Tai sitten olen näyttänyt vain kalmankalpealta narkkarilta, joka koettaa pysyä tolpillaan ja tarrautuu silmillään jokaiseen pelastavaan tekstinpätkään. Omaa vaikutelmaansa on kauhean vaikea arvata. (Sitä paitsi vaikutelmathan aina menevät puihin. Yllätyn siitä, että Harvennetun Arven Sirpa ei olekaan ainakin viisikymmentä, kuten olen jostakin saanut päähäni. Ääh. Varmasti siitä, että hän kirjoittaa kauniisti ja vakavasti eikä osallistu treffimeemiin? Joskus tuntuu, että aivoni ovat kelluva klisee.)

Näen myös Anna Jon, mutta vain yhden lehden kansikuvassa. Olen sentään sen verran järjissäni, etten tervehdi lehteä. Vaikka kaikki onkin värikästä, muljehtivaa sumua, käyttäydyn edelleen säällisesti. Päädyn lopulta ostamaan pienkustantajien tiskiltä Erri de Lucan kirjan Vasemmalla ylhäällä. Haluaisin ostaa myös Cortazarin Hyppynarun, mutta luultavasti se löytyy opiskelijakirjastostakin, joten en osta. Enimmäkseen kai menen kojulta toiselle ja silmäilen kirjoja ja mietin, miksi ne kaikki on julkaistu.

Sen sijaan en uskalla mennä katsomaan sitä kirjaa, jota kustannustoimitin kesällä. En oikeastaan tiedä miksi, koska kirja on täällä kotonakin ja näyttää ihan mukavalta ja on täynnä hyviä artikkeleita. Törmään kyllä pomooni ja hölisemme jotain. En muista hyvin, koska vatsa on olemiseni keskipiste. Se sanoo kur ja klurr ja plupp plupp. Koeta siinä sitten vaikuttaa kulturellilta, syömättä koko päivänä mitään ja vatsa karjuen. En osaa sanoa, kuuluuko vatsan outous ulkomaailmassa, mutta sisämaailman vaikutelmia se hallinnoi rautaisin ottein.

Onneksi Kerubivompatti tulee pian junalla. Lähetän tekstiviestin horjuessani jalan kotia kohti. En jaksa mennä asemalle vastaan. Lasken näet päässäni, että jaksan joko siivota tai mennä asemalle vastaan, ja eikö juuri tänään olekin kaksi vanhaa tuttua soitellut, ja olen päätynyt kutsumaan toisen lounaalle lauantaina ja toinen saattaa tulla jo nyt yöksi. Aiommekohan ahtautua kolmestaan kahdeksankymmenen sentin laverilleni? Ehkä rimputamme Viin ovikelloa ja lainaamme tämän varasängyn.

Huomenna aamulla, jos vatsa ei ole toennut, menen lääkäriin. Aion käskeä Vompattia vaikka pakottamaan minut sinne, jos vaikutan kivuliaalta edelleen.

Milloin on säällistä hakeutua lääkärin pakeille? Tuntuu siltä, että aina kun saa varattua ajan ja mentyä, on joko liian myöhässä (”Tämän on täytynyt olla tosi kipeä vaikka kuinka kauan. Ensi kerralla tulet heti, jos tällaista ilmenee, vähänkin!”) tai sitten paranoidi (”Ei täältä mitään löydy.”).

Lapsena minulla oli kaikki lääkärinkulut korvaava vakuutus ja vanhemmat, joiden mielestä tavallisten ihmisten terveysasemalla käyvät vain toisen luokan kansalaiset, yksinhuoltajaäidit ja sen semmoinen epäillyttävä aines. Niinpä kun jotakin ilmeni, joutui yksityiselle lääkäriasemalle, jonka tiskillä oli kulhossa karkkeja. Lääkäritäti tai -setä vilkaisi potilastietoja ja hänen ilmeensä kirkastui. Verikokeeseen joutui aina.

Ihmettelin ystäviä, jotka vain saivat antibioottia ilman senkkaa ja muita ihmetyksiä, joista piti soittaa jälkeenpäin. Koska olin nuori, en osannut yhdistää hoitoni perusteellisuutta vakuutusturvaani vaan kuvittelin olevani harvinaisen sairaalloinen lapsi, joka pian kuihtuisi pois omaa mahdottomuuttaan.

Miten huvittavaa. Sillä totuushan on, että olen terve kuin pukki, ellei lehmänmaitoallergiaa ja itse aiheutettuja urheiluvammoja lasketa. Mutta yhtäkaikki, lapsena tunsin itseni hyvin kohtalokkaaksi joutuessani kerta toisensa jälkeen keuhkoröntgeniin.

Oikeastaan minulle ei ole koskaan selvinnyt, milloin on oikea aika hakeutua lääkäriin. Yleensä kävelen tutkimushuoneesta ulos kyynärsauvoin varustettuna. Se johtuu siitä, että sadattelen itseäni paranoidiksi kunnes en enää pysty kävelemään. Asiaa ei helpota se, että yksi läheisistäni sairastaa paniikkihäiriötä ja potee sen saatossa joka ikistä tappavaa luulotautia peräkanaa. Hän on huonona esimerkkinä niin hyvä, että tukahdutan kivut melko pitkälle vähätellen niitä. Minä en halua joutua sairaalan eristysosastolle, ehei, en vaikka kaikki uusimman hirmuistuksen oireet natsaisivat.

Vatsani on kuitenkin ollut kipeä jo yli viikon. Se on turvonnut ja ylävatsasta tuntuu kuin sinne työnnettäisiin veitsiä. Ruoan syöminen auttaa vartin ajaksi, sitten kivut hyökkäävät entistä hurjistuneempina takaisin. Ei auta, vaikka olen rajoittanut ruokavalioni pelkkään riisiin ja kaurapuuroon, jotka yleensä taltuttavat vatsan. Olen myös juonut toiveikkaana litran ProViva -mustikkajuomaa. (Jostain syystä ruotsalaisen tutkimustyön tulokseksi itseään tituleeraava juoma viehättää minua enemmän kuin vastaavat suomalaiset. Kun vatsa on kipeä, en voi kuvitellakaan työntäväni sinne mitään appelsiinia, omenaa tai ananasta sisältävää. Nehän ovat hapokkaita kuin mitkä.)

Ehkä kyse on stressistä, ehkä syksystä. Ota tuosta selvää. Joka tapauksessa, vatsa ei tunnu talttuvan.

Ja sitten, juuri kun minun pitäisi ratkaista, mennäkö lääkäriin jo vai ei, ja iskee hirvittävä epäilys siitä, että jos meneekin, vatsa alkaa juuri sinä aamuna käyttäytyä normaalisti, tajuan äkisti kuulostavani luulotautiselta. Entä jos vatsani ei ole tosissaan kipeä? Jos tämä onkin jotakin muuta, jonka vain luulottelen vatsakivuksi?

Kun saan itseni kiinni paranoian epäilystä, metaparanoiasta, tekisi mieli parahtaa. Todentotta, jokainen on itse paras koomikkonsa. Kuvittelen, miltä kuulostaisi, jos pääsisinkin valittamaan mielenterveysvaivaani lääkärille. (En pääsisi, sillä Helsingissä on mielenterveyshuolto aika tukossa kuulemani mukaan. Olen liian kevyttä kamaa, ja hyvä niin.) Lääkäri hyvä, epäilen, että olen hieman luulotautinen. Lääkäri vilkuilisi ja kysyisi, miten tämä ilmenee.

No, epäilen olevani paranoidi. Katsokaas, tunnen kipua, mutta en osaa oikein luottaa siihen, että erotan merkittävän kivun triviaalista. Kukaan ei näet pysty osoittamaan minulle kriteereitä omasta kokemuksestani… ja tiedän kyllä, että näin on jokaisen kohdalla. Mutta tulin vain ajatelleeksi, ettei kai ole kovin normaalia pohtia näitä asioita, jos ymmärrät, mitä tarkoitan. Eikä tämä toisaalta ole mitään runouttakaan.

Ei, tämä on puhtaan praktista pohdintaa. En tiedä, pitäisikö minun olla täällä vai jossakin toisaalla, valittaa sitä vai tätä asiaa. Kipua vai sitä, etten osaa suhtautua kipuun. En osaa sanoa, onko kipu kova, mutta kyllä se haittaa työntekoa. Enemmän kuitenkin paranoidi suhtautumiseni kipuun haittaa työntekoa. Niin ja sitten vielä tämä hypoteesi, että tämä on paranoidi piirre… mikseivät asiat voi olla selkeitä, yksiselitteisiä?

Tai edes tyylikkäitä. Osallistun eilen erään hätätilanteen selvittämiseen. Etsin netistä kiireenvilkkaa numerot, joihin voi soittaa ja tiedustella, onko kadonnut henkilö kenties otettu sairaalahoitoon. Soitan takaisin hätäiselle numerot lapulla kourassani. “Joo hienoa”, hän sanoo. “Mutta en nyt voi kirjoittaa numeroa ylös koska olen paskalla.” Jaaha. Juttelemme niitä näitä, katoamista edeltäneitä yksityiskohtia, mistä voisi olla kyse. Kuuluu vessan vetäminen. “No niin, annatko kynän, sillä on nyt ne numerot”, sanoo hätäinen ystävälleen. Ystävän puhelin soi taustalla, ystävä vastaa. “Ei, odota”, sanoo hätäinen, “nyt se soittaa. Ei se olekaan kadonnut. Hei hei.” Tuut tuut tuut.

Myöhemmin Kerubivompatti kysyy, miksei kadonnut soittanut suoraan hätäiselle, ja joudun vastaamaan, ettei hän voinut - hätäinenhän istui vessassa ja puhui kanssani puhelimessa.

Ei, todentotta, maailma ei ole tyylikäs, selkeä eikä yksinkertainen.

Pohtiminen ja lääkärissä käynnin mallintaminen ei toistaiseksi ole poistanut kipua vatsastani. Erityisesti sapettaa se, että minulla on vapaalippu kirjamessuille ja tätä menoa en voi nauttia lainkaan niiden parhaasta annista, metrilakusta.

Uimahallin vessassa käyminen aktivoi erään tekstinkappaleen aikojen takaa. Vaikutus on sama kerta toisensa jälkeen. Tuossa tekstikappaleessa, joka on jossakin sosiaalipsykologian perus- tai aineopintojen tenttikirjassa, selostetaan englanniksi, kuinka vaikeaa ihminen on saada juomaan lasista, jossa lilluu desinfioitu ötökkä.

Esimerkkiä käytetään osoittamaan, kuinka ihminen ei ole erityisen rationaalinen. Vaikka tiedän, että ötökkä on desinfioitu, en mielelläni juo vettä. Tai näin tenttikirja väittää. En ole koskaan ollut tilanteessa, jossa minulle olisi tarjottu juomaa, jossa lilluu ötököitä, joiden desinfioinnista minulle annetaan saman tien informaatio. Sellaista kaukoidän käärmeviinaa olen kyllä joskus maistanut, mutta siitä on aikaa ja olin niin humalassa, ettei sitä taideta laskea tähän mukaan. Olin silloin lihansyöjä ja kaikkea.

On selkeää, miksi desinfioitu ötökkä nousee mieleen. Uimahallin suihkuosaston naistenvessan vessanrenkaille on nimittäin lähes aina kustu. Toisaalta, sillä ei ole oikeastaan merkitystä, sillä tie altaisiin käy joka tapauksessa suihkun kautta, kuten säännölliset kuulutukset muistuttavat. Vaatteetkaan eivät voi tahriintua toisten virtsaan, sillä niitä ei ole. Reisien takaosissa ei ole myöskään finnejä tai muita mahdollisia avanteita ihossa. Jos pyyhin vessarenkaan, tuhlaan paperia ja virtsaa pääsee käsien kautta potentiaalisesti paljon aremmille alueille.

Siispä istun kusesta märälle vessanrenkaalle. Ei se tunnu inhottavalta, vähän kosteankylmältä vain.

Osaan kyllä virtsata seistenkin. Tästä taidosta on ollut hyötyä esimerkiksi vierailulla ystävän luona Pariisissa. Siellä vessa oli reikä lattiassa, ja sijaitsi komerossa ullakon käytävällä. No, vuokrakin oli edullinen ja suihku sentään oma. Ystävän pientä ullakkohuonetta en sentään ajattele uimahallissa. Ajattelen vain desinfioitua ötökkää.

Jotkut ihmiset vesijuoksevat kovakuoriaistyylillä, takamus pintaan kihartuen ja jalat hassunkurisesti sätkien. Heitä katsellessa tulee mieleen, että itse asiassahan hekin ovat desinfioituja ötököitä lilluessaan kloorialtaissa. Tietysti heidän sisällään, siellä minne emme tahdo ulkopuolisten saastojen joutuvan, muhii aikamoisia anaerobisten bakteerien pommeja.

Vaa’alla koetan muistaa, että painossani on kilokaupalla suolistobakteereita. Painan enemmän kuin ennen edellisen suhteen purkautumista, mutta mahdun samoihin vaatteisiin. Minusta on tullut kovempi, kiinteämpi. Luita, lihaksia, aivojen kolesterolimuhju, verta, kudosnestettä, minimaalinen selluliitti, suolistobakteerit. Asiaa voi ajatella niinkin, että me olen itseäni vanhemman elämänmuodon ympäristö, kantaja, anaerobisten bakteerien turvakoti.

Hassut kovakuoriaiset pörheltävät juoksurataa eestaas säntillisesti oikeanpuoleisen liikenteen mukaisesti. En ole varma, onko se järkevää kognitiivisesti. Jalankulkijanhan tulisi pysytellä tien vasemmassa laidassa. Toisaalta, altaassa ei ole vesijetin tyyppisiä moottoriajoneuvoja, joten kaaosta ja vaaratilanteita ei synny.

Vakavinta on, että erään mummon jalkaan iskee suonenveto ja hänet autetaan käskynkkää altaan reunalle.

Joskus hämmästyttää, että kuvittelen yksityisten liikuntatuokioiden pitävän pääni selkeänä ja terveenä, kun kuitenkin onnistun tästä kliinisestä avaruusaluksestakin löytämään kaikkea vähemmän asiallista ja prosessoin kusta vessanrenkailla ja kovakuoriaistyyliä. Välillä muistan kyllä senkin, että minun pitäisi kysyä eräältä ystävältä, muistiko hän äänittää sen eilisen Teemalta tulleen ohjelman bloggaamisesta, jossa söimme Viin kanssa papusalaattia Torkkelinmäellä. Mutta enimmäkseen mietin sitä, miksi jotkin asiat ällöttävät ihmisiä.

Kymmenen vuoden jälkeen aikuiset näyttävät edelleen aikuisilta ja olen edelleen lapsi. Sinä et koskaan kerinnyt opiskelemaan mitään, sinun ylpeytesi on lausua vieraan kielen sanat kauniisti, sinä olet katalysoinut muistoja antamalla toisen kuunnella radiostasi BBC:n lähetyksiä.

Mummu näyttää vanhalta jo. Kaksikymmentäviisi vuotta aiemmin mummua, 65, luullaan äidikseni. Vanheneminen tapahtuu äkisti, varoittamatta. Ensin sotkeutuvat nimet, näkö heikkenee. Mutta vielä yhdeksänkymmentävuotiaanakin on mahdollista kävellä kymmenen kilometrin lenkkejä.

Aika muuttuu, sanoo sukulaistäti. Kun he olivat lapsia, ei lapsia saanut ulkoa sisään sitten millään. Nyt lapsia ei saa sisältä ulos. Kun olen lapsi, minua ei saanut ulkoa sisään. Saatoin kulkea myöhään yöhön metsässä ja merenrantaa, tutkia käpyjen kiihtyvyyttä ja kimmoisuutta niiden pomppiessa kallionsyrjää alas. Eivät ne käpyjä olleetkaan, vaan alppikauriita, sellaisia, joilla on suuret kiekuraiset sarvet, niitä eläintarhaeläimiä, joita toivoo aina näkevänsä lähiön pikku puistoläntillä niitä ikinä näkemättä.

Harmaa, märkä sää jatkuu. Kerubivompattia puhutellaan monta kertaa entiseni nimellä. Kymmenen vuotta, ei ihme, että kasvot nimelle ovat unohtuneet. Yöllä kysyn, sattuuko se. Ehkä, ehkä se tuntuu vähän epämukavalta, sanoo Vomp. Aika on solahtanut.

Kymmenen vuotta sitten kaksi vuotta nuorempi ihminen tuntui nuorelta ja viisi vuotta nuorempi ihminen todella nuorelta. Nyt aika on kulunut niin edesvastuutonta tahtia, että sen merkitys on inflatoitunut vakavalla tavalla. Oliko minulla muka kymmenen vuotta sitten sen enempää tulevaisuutta kuin nytkään? Toteutuiko yksikään unelmani? Mistä unelmoin? Talosta maalla, omenatarhasta, mehiläistarhauksesta, ponista? Silloin taisin ajatella, etten kerkeä valmistua yliopistosta, koska keksin elämälleni parempaa käyttöä.

Sukulaiset, jotka kuulevat minun valmistuneen yli vuotta aiemmin, onnittelevat. Jälkeenpäin elämänvaiheet näyttävät juonikertomuksilta, kun ne yrittää referoida. Sitä ja tätä työtä, suhteen loppu. Niin, parempi näin. Hymy. Sukulaiset ovat arvoitus, heidän kanssaan ei ole yhteisiä muistoja, tietää vain kerrotun ja sitä säestävät ilmeet. Kaikki kävelevät tai hiihtävät kilometrikaupalla ja joku polkee kuntopyörää ja se on niin kivaa aijai-ja. En osaa sanoa siinä sävellajissa mitään.

Tuntuuko heistä, että he elävät unta ja nukkuvat valvetta?

Myöhemmin istumme toisaalla, virkkaan elämäni toista baskeria ja Vomp elämänsä kaksi ensimmäistä kissanlelua ensin Tiutaleelle ja sitten Lohelle. “Tuntuuko sinusta pahalta jos kaikki muut ovat naisia?” kysyn etukäteen. Mutta Vomp on mieluummin siinä, virkkaa kissanlelua ja lukee seminaaripapereitaan ja kuuntelee bloggaajattarien puhetta, kuin istuu luonani yksin viimeistä iltaa. Onko kukaan koskaan kysynyt, tuntuuko minusta pahalta, jos kaikki muut ovat miehiä? Ei muistaakseni. Minäkin olen tiskannut ja tehnyt teetä jonkun toisen kotona ja kuunnellut puolella korvalla ja hymyillyt välillä vinosti, välillä koettanut osallistua siinä erityisemmin onnistumatta. Yö on aina tullut. Yöllä saa maata vieressä, se on parasta.

Puolitoista vuotta sitten olisin pyörittänyt päätäni epäuskoisesti, jos joku olisi sanonut, että istun ompelukerhossa ja virkkaan baskeria. Eiväthän naiset pidä minusta ja niin edelleen, en ole käsityöihminen ja niin edelleen. Vähitellen aika hakkaa sileäksi, pehmeäksi koskettaa, särmättömäksi. (En sanoisi pahaa kenestäkään; voin sanoa, etten ymmärrä, ja yleensä se on totta, mutta ei se tarkoita, etten pitäisi tai etten arvostaisi.) Sekunneista tulee tunteja, tunneista kuukausia, kuukausista vuosikymmeniä. Onnellisuus ja epätoivo vuorottelevat ja esiintyvät yhtäaikaisesti. Välillä havaitsee tarkasti pikkulinnut pensaissa, välillä tajuaa vuosikymmenten menneen.

Ennen kuin juna lähtee, Vomp sanoo, että torstai on melkein ylihuomenna.

Varo vaan, melkein sanon. Varo vaan, pian on kesä taas takana ja ties missä olemme. Ja kun koettaa muistaa, miksi jossain vaiheessa joi kahvia tai ei juonut kahvia tai oli fiksoitunut siihen tai tähän liikuntamuotoon tai ihmiseen, muistot ovat haaleita, sensuroituja. Sillä saattaa olla niin, että onnellisuuden muistaminen on jotakuinkin halvaannuttavaa murroskausina. Sitä koettaa löytää jonkin kaavan. Silloinkaan en käyttänyt verhoja enkä kaihtimia, esimerkiksi. Mutta miksi kaikilla varteenotettavilla miehillä on luonani kaihtimettomalla lasikuistillani sama reaktio - hetkua alasti ikkunalle valot päällä?

Miksi aina reagoin itse samalla tavalla, uneliaasti peiton alta? Lopeta, tule tänne. Ja silti, usein unessani herään unikaupungissani, ja kaikki kaduilla ovat alasti. Tai olen koulussa alasti, mutta en koe sitä monen kokemaa häpeää, vaan olen onnellinen siitä, että typerät vaatteet eivät kahlitse enää, että viileä kivilattia ei liikaa kylmää varpaita ja niin edelleen.

Muistan olleeni viiltävän onnellinen monesti. Kaikki on ollut turvallista. Mutta asioita ei voi pysäyttää, ne jyskyttävät eteenpäin. Voi nousta junaan tai jäädä laiturille, voi kääntyä vielä katsomaan tyhjää oviaukkoa tai jatkaa matkaansa alikulkuun kääntymättä. Juna silti menee. Ja pian on jo torstai, pian joku täyttää tasavuodet, joulu lähestyy. Tiedän, että joku on jo ostanut minulle syntymäpäivälahjan ja yksi joululahja on suunnitteilla.

Tahtoisin käydä nukkumaan, mutta on vasta aamupäivä. Ei auta kuin paiskoa töitä eteenpäin, koettaa olla ajattelematta sitä mysteeriä, että ilmestymme tyhjästä ja katoamme sinne taas.

Tuntuu siltä, että kesäsateet ovat päättäneet kaikki iskeytyä tänne juuri nyt, kun maata olisi käännettävä ja tungettava vakoihin valkosipulinkynsiä. Sään kanssa ei voi neuvotella.

Silti olisin mieluummin metsässä kuin täällä. Kopiokone jyystää paperille (entiselle metsälle) kuvioita. Se vähä, mitä täällä ikkunoista näkee, näyttää harmaalta. Mutta sää ei ole hyväntuulinen, kellivä kollinharmaa sää, vaan vihmoo kylmää ja kosteaa. Pyöräilen töihin kuoritakissa ja kuorihousuissa. Ne eivät sovi polkupyörän designiin, jossa runko kaartuu kauniisti ja etukori kannattelee vaihtovaatekassia.

Pyörä toimii taas. Koska ulkona on märkää, korjaamme sen rapun alatasanteella. Emme saa käsijarrua takaisin paikalleen. Vomp hakee sisältä erilaisia vääntimiä ja pihtejä. Istun rapun matolla risti-istunnassa ylösalaisin seisovan pyörän vieressä, nojaan leukaa kämmeneen. Sisääntulijat eivät katso kohti. Pipo on liukunut syvälle silmille.

Saatamme nukkua vuorokaudessa yksitoista tuntia. Seuraavana päivänä ei palele eikä vatsa ole enää kipeä. On luontevaa herätä vierestä, aamuhaju on tuttu. Harmaa kolli kiipeää sänkyyn, puskee. Ikkunan takana on aamusta toiseen sama harmaa, märkä, ilkeä. Illalla sammutamme valot ja sytytämme tulen kahteen punaiseen lyhtyyni, takorautaisen sammakon kannattelemaan soihtuun ja ikkunanpokaan kiinnitettyyn kynttilänjalkaan. Makaamme patjalla lattialla, valonheittimet piirtävät pilviin ellipsiä. Kuuntelemme joululauluja peiton alla maaten.

Kunhan sataa räntää, voimme mennä Talvipuutarhaan. Leonard Cohen -elokuvaa ei esitetä enää missään teatterissa. Mutta en jaksa surra. On tärkeämpää saada nukkua kainalossa, saada maata kainalossa lattiapatjalla, saada suunnitella joulua jonkun kanssa jota rakastaa. Eufemia vaikuttaa alustavasti halukkaalta pitämään skypejoululaulun Helsingin pään tänä vuonna.

Tunnit liikahtelevat hitaasti. Päivä ja yö eivät erotu toisistaan riittävästi. Ulkona sataa. On niin kylmä, ettei ikkunaa enää voi pitää auki kaiken aikaa ja kuunnella kadun ääniä. On istuttava töissä useita tunteja, vastattava kysymyksiin iloisesti ja pysyttävä hereillä. Koska viikolla en saa oikein nukuttua, on hereillä pysyminen jokseenkin ongelmallista yksin nukahtamiseen liittyvän stressin nyt lauettua taas viikonlopuksi. Huomenna on kaksikin menoa, jossa olisi pysyttävä hereillä.

Ounastelen, että töiden jälkeen makaamme hetken sängyllä hereillä ja sitten puherytmi käy yhä hitaammaksi, tarttuu seiniin ja lakanoihin, ja kun heräämme uudestaan, ulkona on kiiltävää märkää eikä taaskaan voi vain jäädä makaamaan, vaikka se kieltämättä houkuttaisi.