Veloena

Vaikein asia rakastumisessa on se, että sen jälkeen kaikki paikat ja seurueet, joissa liikkuu yksin, tuntuvat aavistuksen verran vihamielisiltä. Ehkä ne eivät aidosti ole sitä, mutta se tosiseikka, että se, jota rakastaa, on toisaalla, on jo itsessään niin uhkaava, että niinäkin hetkinä, kun ei ajattele sitä tyytyväisyyttä ja turvallisuutta, jota kokee saadessaan tuijottaa toisen silmiin täysin rentona ja onnellisena, tietää jonkin puuttuvan ja on siitä huolissaan epämääräisellä tavalla. Niinpä iloinen syntymäpäiväseurue tuntuu jotenkin uhkaavalta.

Jotenkin tämä tunne liittyy siihen, että on vain puoliksi läsnä. Muistaa toisenkin tavan olla, paremman tavan, ei halua ymmärtää, että on tässä ja että on yksin. Koska toinen tapa on liian vahvana läsnä. Siinä hengittäminen on helppoa, kyynärtaipeita ei kutita epäspesifisti ja iltaisin uni tulee jo yhdentoista aikaan. Ja saa nuuhkia itselle rakkainta tuoksua koska tahansa, astua askeleen lähemmäs ja uppoutua onnellisuuteen.

Tänään El Vompo tulee pohjoisesta takaisin junalla. Olen romuna jo kahden vuorokauden eron jälkeen. Näemmä koko talven harjoittelu itsenäisestä tavasta olla on kadonnut tuosta noin vain. Se on luontevaakin, sillä ihmistä ei ole tehty asumaan eriössä, kirjoittamaan, istumaan, unelmoimaan jostakin muusta. Kirjassa, jota editoin tällä hetkellä, käydään läpi monenlaisia psykologisia tutkimustuloksia, ja sanoma on selvä: suurin osa ihmisistä kokee löytävänsä elämän tarkoituksen ihmissuhteista tai ihmissuhteissa. (Itse lisäisin kyllä kotiseutusuhteen ja eläinsuhteet - tuntuu kummallisen antroposentriseltä keskittyä pelkkiin ihmisiin! Ainakin minulle myös paikat ja ei-inhimilliset eläinhenkilöt ovat hyvin tärkeitä.) Kuulun selkeästi tuohon suurimpaan osaan. Niin tärkeitä kuin sanojen merkitykset, luonnontieteellinen tapa tarkastella ihmisen käytöstä ja loogiset kuviot ovatkin, ne ovat pelkkää sälää verrattuna siihen, että saa rakastaa ja olla rakastettu.

Valvon Hurinan juhlissa liian pitkään. Aamulla valo on ankara, määräinen. Pitäisi tehdä kustannustoimittamista, kitkeä ja vesijuosta ennen kuin lounastan Lauruskan kanssa. Taidan laiminlyödä kirjalliset työt ja painua pellolle voipilaana. Kunpa osaisin nukkua yksin tai seurassa, jossa toiset valvovat. Mutta ei se onnistu. Tarvitsen äärettömän turvallisen kodin, säännölliset ruoka- ja liikunta-ajat, aikaisin nukkumaan käyvän miehen, vaatekaappiin kaivautuvan kissan ja niin edelleen. Silloin voin olla tyytyväinen.

Se tarkoittaa samaa kuin vähään tyytyväinen. Ehkä en kauheasti halua kunniaa tai huomiota juuri siitä syystä, että tarpeeni tulevat niin voimakkaasti täytetyiksi ihan sillä, että läsnä on joku, joka rakastaa minua siitä huolimatta, miltä näytän ja miten pöljää läppää heitän. Olen laiminlyönyt opintoni surkeasti, en välitä urakehityksestä enkä osaa suhtautua vakavasti mihinkään muuhunkaan kunnialliseen. On äärettömän epäviileää sanoa suoraan, että oikeastaan elämässä ei ole muuta tärkeää kuin saada rakastaa ja olla rakastettu. Mutta yhtäkaikkisesti, olen sitä mieltä.

Siksi oloni on omituinen piknikillä valoisan yötaivaan alla. Minun kaikesta huolimatta jotenkin vaikeaa ymmärtää, miten esimerkiksi mieheen tai naiseen voisi ihastua baarissa (mikä ei tietenkään estä hupsistelua, mutta se on vain seksiä eikä siitä tule pidemmän päälle hyvä mieli, kun hormonit hurahtavat - ehkä miesten on helpompi suhtautua yhdenyön juttuihin, koska niiden hormonitoiminta on paljon yksituumaisempaa). Koska eihän siellä voi tietää esimerkiksi mitään siitä, suhtautuuko toinen terveesti syömiseen, rakastamiseen ja niin edelleen. Rakastaako hän maailmaa, kuluttaako hän aikaansa mieluummin uransa ja ulkonäkönsä pönkittämiseen edustuskelpoiseksi vai pelleileekö lasten kanssa. Hyväksyykö hän sen tosiseikan, että heittäydyn usein klovniksi ja että osaan olla tyytyväinen seurueessa vasta kun kaikki muutkin ovat.

Tänään on ihana päivä, koska Vomp tulee junalla, ja saan taas juosta laituria huimaavan kahden päivän eron jälkeen. Koetan olla ajattelematta muutaman viikon päähän, jolloin hän pakkaa tavaransa ja lähtee Kiinaan kahdeksi kuukaudeksi. Vaikka tietenkin olen huolissani kaiken aikaa. Miten selviän? Ehkä uppoudun taas työhön ja vesijuoksuun ja koetan nähdä vain yhden ihmisen kerrallaan, etten ahdistuisi seurueen vihamielisyyden tunteesta, jonka illusorisuuden tunnistan, mutta jolle en siltikään voi yhtään mitään. En ole samalla tavalla vahva kuin useat ystäväni, jotka näyttävät selviävän elämästä varsin mainiosti ilman rakkautta ja turvallista syliä, johon voi keriytyä maailman tuntuessa liian pelottavalta.

On oikeastaan turhaa pohtia, onko tämä huonompi vaihtoehto kuin se, että osaisin olla itsenäinen ja peloton kutisematta ja saamatta ohimolleni punaista juovaa, joka hämmästytti äitiä koko talven sinkkuaikani ajan. Tietenkin tällaisessa taipumuksessa on inhottavia riskejä. Pitää olla hyvin huolellinen, kehen rakastuu. Sillä irroittautuminen on jokseenkin kamalaa. Alan vasta vähitellen päästä tunteesta, että kävelen Helsingin katuja kuolleena ja koko sieluni tuhonneena. Mutta rakastumisestani huolimatta olen varovainen ja hieman pelokas, ja se on outoa. Ehkä erosta ja kuolemisesta on vielä vain liian vähän aikaa ja kipuilen tuota kokemusta edelleen? Ennen olen heittäytynyt täysin pelkäämättä ja hivenenkään miettimättä tajuttuani, että tässä on ihminen, joka ymmärtää minua ja tapaa, jolla voin kiintyä. Nyt tiedän rakastuneeni sellaiseen ihmiseen, joka ymmärtää sitä vielä paremmin kuin kukaan ennen tätä. Mutta tiedän myös, kuinka ihmiset voivat muuttua vuosien kuluessa. Kymmenen vuotta sitten, kun rakastuin edellisen kerran, en tiennyt siitä vielä mitään. Ajattelin, että kasvamme yhdessä, mutta ei se mennyt niin. Ihmiset eivät kehity aivan niin yksinkertaisesti, ja vaikka kasvoimme Kissan kanssa pahasti yhteen, kasvoimme myös erillemme samaan aikaan. Ihmisille käy niin.

He voivat saada töitä ja valtaa, he voivat saada itseluottamusta, joka äkisti saakin tempoiluni ja ajatukseni näyttämään typerältä nysväämiseltä ja turhalta kipristelyltä. Heitä saattaa alkaa naurattaa se, kuinka kipeästi kaipaan läheisyyttä ja turvallisuutta. Heitä alkaa ärsyttää se, että koetan pitää kiinni joistakin eettisistä ideaaleista ja että liikun niiden suuntaan, en niistä poispäin, kuten useimmat vanhetessaan näyttävät tekevän. Heitä alkaa kuvottaa se, etten halua menestystä, jolla voi tehdä vieraisiin ihmisiin vaikutuksen juhlissa. Heitä raivostuttaa se, että olen tyytyväinen siihen, jos saan elää onnellisesti ja pienesti, hassuille jutuille nauraen ja toisinaan kovasti maailman kauniista ja hyvistä piirteistä liikuttuen. Että suurin kunnianhimoni olisi ostaa palanen maata ja tehdä sinne pienoisarboretum, joka kukkisi tuoksuvia maatiaisia ja ihmeellisiä suuria jalokärhöjä kuin keijukaisten metsä, vähän Tasha Tudorin puutarhan tapaan.

On vaikeaa tulla ymmärretyksi ja ymmärtää. Soul Kitchenissä istuessamme katselen ihmisiä siellä ja trendipyöriä ikkunan takana. Mitä he haluavat elämältään? Kohentaako juuri oikean valmistajan pikeepaita heidän oloaan merkittävästi? Kokevatko he itsensä rumaksi objektiivisin ja kauniiksi subjektiivisin kriteerein kuten minä teen? Ei helvetti, en osaa olla baareissa. Ihmiset hämmentävät liikaa, niitä on aina liikaa yhdessä baarissa, ja jos ne ovat laittautuneita, olen entistäkin enemmän hämilläni. Minusta on mukavaa olla töissä ihmisten kanssa. Silloin he ovat selkeitä, etenkin jos tehdään vapaaehtoistyötä (miellän bloggaamisenkin sellaiseksi - eri tyylien välistä kommunikaatiotahan tässä edistetään). On sitouduttu yhteisiin tavoitteisiin ja niin edelleen. Ja on mukavaa kävellä rannalla ja laittaa ruokaa yhdessä ja kikattaa. Mutta baarissa ihmiset ovat pelottavia, villejä ja jonkin arvaamattoman liikuttamia.

Aiemmin luulin, että olen epäsosiaalinen, koska en viihdy suurissa seurueissa. Vähitellen olen tullut siihen tulokseen, ettei tuolla ole mitään tekemistä sosiaalisuuden tai prososiaalisen käytöksen todennäköisyyden kanssa. On eri tapoja olla sosiaalinen.

Pääsen parhaan makuun tänään kahdesti: ensin Lauruskan luona syödessä, sitten Kerubivompatin saapuessa takaisin. Luottamuksessa liikkuessa vastusta ei ole.

Koska Vii on leikannut sormeensa, vesihölkkään yksin uimastadionin rataa edestakaisin ennen kaksinkertaista työpäivääni. Minut on hälytetty kirjastoon sijaistamaan, mutta psykologian käsikirjoitustakin on editoitava samalla, ja illalla on vielä Hurinan syntymäpäivähalailut. Koetan pysyä kasassa altistaen itseni veden lempeälle otteelle.

Tuntuu italialaiselta. Muistatko, kuinka Amarcord alkaa. Poppelinlumi lentää. Ne sanovat, että silloin tulee kevät, vai oliko se kesä. En muista. On pitkä aika siitä, kun olen asunut television kanssa. Amarcord on VHS-nauhalla. Mutta sen muistan, että poppelinlumi lentää ja että se merkitsee vuodenajan vaihtumista. Suomalainen melankolia varmasti vaatisi huutamaan syksyn ensimmäistä ennusmerkkiä, mutten aio. Kauhon vettä käsin ja jaloin, ajattelen vatsan pidon ja liikeratojen laajuuden.

Aurinko kimmeltää klooriheijastuksin katsomoon. Täällä on samanlaisia rantapoikia kuin teini-iän Italiassa, eräs kaksiviikkoinen kului räpsien niistä kuvia. Elämä nosti kehoani ensimmäistä kertaa korkkina laineilla, ja suuntasin yhä syvemmälle riemussa. Italiassa vaaleilla hiuksilla ja sinisillä silmillä saattoi kerjätä mitä hyvänsä, vaikkei muuten olisi ollut kovinkaan hehkeä. Esimerkiksi kerran saimme kyydin punaisessa avoautossa, ajoimme pimeiden peltojen halki, se oli Venetoa, se. Ennen Suomessa ei ollut tuonnäköisiä poikia, ounastelen. Tai sitten ne tosiaan olivat rannoilla ja Stadikalla, eivät kirjastoissa. Kun olin viidentoista tai kahdenkymmenen tai kahdenkymmenenviidenkin, en paljon uskaltautunut kauniiden ihmisten paikkoihin. Tiesin olevani ruma ja käyttäydyin sen mukaisesti.

Poppelinlumi, joka putoaa kauniille kehoille - nykyään minusta jokainen keho on kaunis, omanikin - ei tunnu kylmältä. Se sakkautuu litteiksi pumpulimytyiksi pintajännitteelle, kiinnittyy vaaleanpunaiseen bikinintakamukseen ja tukkii suodatinjärjestelmän. Nukkasihtiä puhdistetaan. Ajattelen roomalaisia kylpylöitä ja peseytymistä, tahtoisin laulaa kovaan ääneen mutta ehkä sitten mummona, joo. Jääkarhu, jonka saapumista kylmänä päivänä hämmästelimme Viin kanssa, seisoo altaiden välissä. Tuuli ei tuiverra sen turkkia eikä siihen tartu siemeniä. Se on näet muovinen tai ainakin jollain muulla tavalla artefaktuaalinen olento.

Mietin jääkarhua, jonka turkki ei tuiverru, ja lunta, joka ei jäädä. Mietin uima-altaan hajua, kostean kaakelinsaumauslaastin hajua, tervettä nälkää juoksun jälkeen. Mietin tyttöjä, jotka kikattavat penkillä, ehkä viidentoista. Olenko edistynyt tuosta vaiheesta minnekään? Raajat kauhovat. Entä aristoteeliset asiat, aristoteelinen metafysiikka. Että luonnonolio, eliö, on metafysiikaltaan perustavasti toisenlainen kuin artefakti. Se pätee vain, jos artefakti irroitetaan sen synnyttäneestä luonnonoliosta, vaihtelen shakkipositioita päässäni. Jos se irroitetaan. Voidaanko se? Eikö jo termi artefakti ilmaise, että tämä ominaisuuksien, piirteiden tai tapahtumien paakku, kasauma, äh, mitä sitten tahdotaankin käyttää, on jonkun luonnonolion tuotetta, että sen merkitys on yhteydessä tuon eliön merkitykseen?

Koetan muistaa, mitä kaksi aristoteelista naista, joiden nimet olen unohtanut, Gill ehkä oli toisen sukunimi, kirjoittivat eliön ja artefaktin tavasta olla. Että jos Metafysiikkaa luetaan vain yhden olemassaolemisen tavan kuvauksena, se on sisäisesti ristiriitainen. Mutta että jos huomataan, kuinka Aristoteles käyttää eri kohdissa erilaista olemisen tyyliä, joista toinen on varattu artefakteille, toinen luonnonolioille, ristiriitaa ei ole. Kauh kauh, loiskis läiskis. Etenen. En ole huolissani siitä, että ajattelen tuollaisia. Minun pitäisi varmasti pohtia jotakin käytännöllisempää. Ruokaa, Hurinan lahjaa. Naisten seura tekee minulle hyvää, silloin saatan puhua esimerkiksi pyykeistä ja siivoamisesta ja ehkä välillä elämän tarkoituksestakin. Se on olemassaoloon verrattuna kovin käytännöllinen seikka, se.

Kun olen juossut neljäkymmentä minuuttia, nousen altaasta.

Kesäisin linnut syntyvät pelkän sikiökalvon sisässä
räpistäen valoon haavoja, kadut soivat ja tempaavat
aluslakanan ryppyyn, painauman pohjalle hiusneulan

Kesä pusertaa maailmaan aamujen runoilijoita
aamujen filosofeja, aamujen miehiä likaisin kengin
kasvit juovat enemmän kuin kannetaan

Kolmet avaimet pöydällä osoittavat eri suuntiin
rakkaani on herännyt kuudelta toisessa kaupungissa
en ollut varma, nousisiko aurinko

Nousi se eikä metsä laula kaduille
joet eivät virtaa suorina linjoina suunnistajien iloksi
eikä inhimillinen järjestys ole tehty miellyttämään
senkään vertaa

odottaminen hyve, kärsivällisyys hyve,
varovaisuus hyve, kolmet avaimet hyve, aamuinen elämä
valuu laiskasti kohti ilmastoituja eriöitään nostamaan paperia
suuria valkeita perhosia, yössä helposti erottuvia

isoäiti isoäiti miksi sinulla on niin valkoiset siivet

Oikeudessa istuessani puhelimeeni on tullut viesti Porvariston Helmeltä. Soitan takaisin heti tuuliseen suomalaiskesään vapauduttuani. Päädymme Cafe Esplanaden terassille vakuutettuani, että jaksan syödä sen suuren korvapuustin. (Pöh, jaksan syödä 2 1/3 sellaista, testattu on! Sitäpaitsi tiistaina - eilen - söin 1 1/2 korvapuustia jo aamiaiseksi vaikka olenkin huono syömään aamuisin!) Juttelemme ensin pinnallisuuksia, kuten yhteisen ystävämme Swendolynen pohjattoman hyvästä sydämestä, laulun resonoinnista päässä ja sensellaisia. Mutta sitten pääsemme oleelliseen, johonkin tärkeään.

Porvariston Helmi toteaa, että menestyksekkäissä ihmisissäkin on oltava pehmeyttä, lämpöä, jotta heistä jaksaisi edes hieman kiinnostua. Minä kutsuisin tuota pehmeyttä ehkä säröksi. Herkkyys ja vahvuus on haavoittuvuutta, säpäleisyyttä, tuntemattomaksi taipumista. (Tuntematon on hankala sana. Se voi viitata siihen, ettei tunne, kuten tunteetonkin, tai sitten johonkin, jota ei tunneta. Tässä tarkoitan jälkimmäistä. Minua ei kiinnosta mikään tuntemisen tai tunnepuheen kieltävä.) Hämmästelemme myös ihmisiä, jotka voivat tehdä asioita ikään kuin heillä ei olisi lainkaan kehollisia velvoitteita nukkua, syödä ja rentoutua. Ja kuinka vaikeaa on kommunikoida temperamenttityylistä toiseen, kun kaiken aikaa haluaisi kysyä, voiko elämä oikeasti olla tuollaista, tuntua tuolta.

Käyskentelemme terassilta lähdettyämme kaupungilla useamman tunnin, sinne saakka kunnes Porvariston Helmen vaimo Matisha saapuu paikalle yhtä halaavana ja huolestuneena. Heitä huolestuttaa hääreaktioni. Mutta kuultuaan he rauhoittuvat, vaikka tietenkin reaktio on kovempi kuin aiemmissa häissä, joissa niissäkin oli vaikeaa, vaikka kaikki oli vielä kunnossa. Ei kai se ole ihmeellistä. Olen elänyt elämää, jossa olin varma, että asioiden kuului olla siten, jossa ei ollut suurempia murheita eikä kysymysmerkkejä. Ja olin varma, että niin jatkuu hautaan saakka. Kuinka voisin suhtautua vielä luottavaisesti siihen, että jonkun kanssa kommunikointi tai makaaminen tuntuu oikealta, hyvältä ja kauniilta? Mistä tiedän, kuinka nopeasti heidän arvonsa kovenevat ja he toteavat, etten tiedä, kuinka minun tulisi pelata korttini? Ongelmani taitaa olla, että en koe seisovani pelilaudan toisella puolen muun maailman suhteen.

Jos olen jotain, niin ehkä neulanpäänkokoinen palanen mustaa lakkaa pelilaudalla, täysin irroittamattomissa alustastaan, tiukasti ystävissäni, kulttuurissani ja arvoissani kiinni. On ihmisiä, jotka ovat hevosia. He loikkaavat ja katoavat näköpiiristä, heitä ei enää tunne. Vaikka eräs päivä olinkin varma, että tuo vihreä verka painui mustaa lakkapintaa vasten levollisena. Kun hevonen loikkaa, aurinko putoaa mustalle, lämmittää.

Niin, myönnän, toisen pään sisään ei näe. He ovat oppineet näkemään pääni sisään täällä, eivät juhlissa, jossa pilkotaan vihanneksia ja hämmennetään kattiloita ja vaihdetaan shampanjan siivittämiä mielipiteitä. Mutta onko tämä avoimuuden lisääntymistä vai yksityisen pienentymistä? Minusta tuntuu, että tämä kirjoittaminen ei pienennä yksityistä. Sillä yksityisiä eivät ole asiat, joita en jaa, vaan asiat, joita en voi jakaa. Niihin en pääse käsiksi. Minun tapani olla. Se heijastuu tähän jotenkin, mutta vain puutteellisesti, sillä verbaalinen oleminen on hyvin pieni osa olemista sanaihmisilläkin. Koetan kiskoa sitä olevaksi - vain jaettu on todella olevaa, muutettavaa, yhteyksiä luovaa. Etsin sanoja, nuuskutan. Joskus saan sanallistettua jonkin seikan, joka saa ihmiset, jotka kuvittelen tunteneeni kymmenen vuotta, sanomaan asioita, joita en heistä olisi osannut kuvitella. Tai jotakin, jonka uskoin vain kuvittelevani.

Ihmiset eivät tienneet, että kaikkea tällaista pyörii päässäni. Arvasivatko he jonkin seikan kuitenkin kohdalleen? Ystävät, varmasti. Ystävät ovat aina tienneet, etten osaa olla bileblondi vaan että viihdyn enemmän Vergiliuksen Georgicaa tai Epiktetoksen Ojennusnuoraa silmäillen. Että juhlissa navigoin kirjahyllylle, ojennan raajani ja nappaan teoksen, istahdan lattialle mielenosoitukselliseksi julistukseksi epäterveestä elämästä. Ihmistä ei ole tehty istumaan eikä lukemaan. Pitäisi laulaa tanssia rakastella, juosta mereen ja kimmeltää. Mutta kun on sisätila, ja ulkona syksy tai talvi tai varhaiskevät ja meri kylmä tai jäässä, on parasta istua parketilla ja miettiä, mitenkä tämäkin ihminen on antanut itselleen luvan hankkia Lundian, eivätkö ne koskaan koe itseään lundialaumaksi, joka rouskuttaa kirjojen pellossa. Monet kirjoista ovat lukemattomia, sen huomaa selvästi. Mikä nautinto, istua ja antaa hameen laskostua, nauttia teoksen korkkaamisesta.

Erityisen nautittavaa on korkata teos, jonka arvelee ostetun hyllyyn vain siksi, että se kuuluu olla. Esimerkiksi Spinozan Etiikka. Tai Montaignen Esseet. Lipua hälinästä ja häläpälästä maailmaan, jonka tunnistaa. Ystävien luona niin ei tarvitse tehdä. Ystävien luona on säröjä, joista luikahtaa sisään, tunnistettavaa ihmiskamiinalämpöä. Ei tarvitse seistä kirjahyllyllä epäröiden, kääntää selkäänsä niille, joiden kanssa voi olla vain häviäjä. Kun ei ole nälkää, loikkaamisen nälkää. Kun on vain hämmästynyt nauru jonkun loikatessa, varjon kadotessa.

Mitä vaikeammaksi ponnisteluksi yksityisen avaamisen ymmärtää, sitä suunnattomammalta yksityisen valtameri näyttää. Sitä pienempi on olo sanojen rannalla, sitä selkeämmin tajuaa, kuinka vaikeaa on kaivaa öljyä pelottavien, kylmien ja välinpitämättömien syvyyksien alta. Öljyä, jolla lentäisimme saarelta toiselle joka toinen viikonloppu kansainvälisten perhestandardien mukaisesti silittämään kotimaan lapset uneen toisen maan rasvaamin käsin. Karl Jaspersin metafora valtameren ylle lepattavasta perhosesta kiusaa minua toisinaan. Mutta se on luettu metafora, ja kun ajattelen Jaspersin kirjan kantta, mielleyhtymä katoaa.

En tiennyt, että Matisha oli aiemmin naimisissa. Se saa minut miettimään asioita nopeasti ja haudanvakavasti. Vastauksilla ei ole kiire, sillä kiire on huolellisuuden vihollinen. Matisha toteaa myös, ettei ole ihme, että rakkaus teemana askarruttaa minua tällä hetkellä tai tänä ajanjaksona. Ehkä niin onkin. Olen edelleen vihainen ystävälleni, joka esitti, etten saisi kirjoittaa rakkaudesta, kun en ymmärrä sitä tarpeeksi. Sillä mitä minä ymmärrän sitten? Olemassaoloa? Tietoa? Omeletteja? Huvipuistoja?

Vihasta en ainakaan kovin paljon tiedä, enkä oikeastaan enää pelostakaan. Ravistelen sitä sitkeästi muru murulta.

Eräs lause kiusaa minua. Ehkä se ei ole edes lause, vaan tunnealkio, metafora. Se liittyy rakkauteen, kuinkas muutenkaan. Tutkiskellessani sitä kotiin ajaessani päätän aloittaa sillä tarinan, jota seuraan kuin koira hajujälkeä tai tieteen edistys oikeita leikkausalueita. Päätän eksyä, kaarrella ja tuhoutua kielessä hiukan. Vakuuttelen itselleni, että kyse on pelkästä leikistä. Totisuus on kiellettyä. On oltava rento, tarkkailtava veden vajumista hiekanjyvien väleistä, oksan kosketuskärkien aloittamia valumaviivoja.

Olen niin rento, että lähden polkemaan väärin Kaisaniemen puistossa. Lähden polkemaan kohti entistä kotiani ajatuksissani. Havahdun vasta pitkällä ja otan suunnan uudelleen, nyt pääskynpesääni. On hetkiä, jolloin kehoni toimii kuin automaatti. Noina hetkinä elän edellistä elämääni, jossa asioilla oli selkeä, määräinen luonne ja nimi. Olen edelleen ilmassa, mutta alan vähitellen uskoa, etten tipahda pohjalle. Lennän pyörälläni, en ajattele edes polkevani, olen vain ohimenevästi ylpeä vahvoista reisistäni, ja selkäni joustosta mukulakivillä.

Korvakorut kilisevät katukiveyksen tahtiin, kun hidastan vauhtia oikealta tulevalle kireäleukaisille pikeepaitainsinöörille ja kiihdytän ohitse kahdella keskikaljamäyräkoiralla kuntoilevan entisen rantapoikarentun. Tajuan olevani kiitollinen epämääräiselle taholle, sekä kovin onnekas, kun elämäni on täynnä ihmisiä, jotka eivät ole tuollaisia. Ihmisiä, joilla on hauskaa sivistyneellä ja rennolla tavalla. Ihmisiä, jotka tahtovat tietää, mitä toisten ihmisten päiden sisässä liikkuu. (Olen edelleen surullinen siitä, ettei Kissa enää tahtonut tietää, mitä pääni sisässä liikkuu.) Ihmisiä, joille on arvoitus, miten järjestää elämänsä ja asiansa, rakkautensa ja heikkoutensa.

Paitsi hetkittäin. Hetkittäin he unohtavat elävänsä arvoitusta. Minäkin toivoisin voivani unohtaa, mutta vain hetkeksi. Nyt novokaiinihana on käännetty tiukoille perjantai-iltaan saakka. On omituista elää jonkun kanssa kymmenen päivää ja olla sitten kaksi päivää yksin, heilutella ajatuksiaan kuin merirokko sifonkiraajaansa, saalistaa raplinkien putoamista viisikymmenluvun seiniltä.

Kuvittelen, että minulla on aikaa. Mutta eihän se pidä paikkaansa. Ilta tulee samalla tavalla. Eikä aikaa voi muokata, vaikka välillä kolmiminuuttinen kestääkin sata vuotta ja välillä kymmenen päivää kuluu tuskin sisäänhengityksen aikana. Kuuntelen taas kerran Bachin messua, yksin tuntuu sopivalta antaa sen soida ja ilahtua sitten vaiheesta, jossa tuolinjalat ja yskähdys merkitsevät, että siinä on tallentunut kokonainen, jälkikäteen leikkelemätön tilanne.

Kokonainen ajatus, alusta loppuun, täsmentymättömänä ja hiomattomana.

“Tuntuu teennäiseltä”, sanon Cafe Esplanaden pöydässä. “Kovin teennäiseltä sanoa, että pitää ystävistään. Koska heissä on paljon piirteitä, joista ei alkuunkaan pidä. Mutta ne antaa anteeksi, koska heitä rakastaa.” Olen ajatuksesta kiitollinen kahdelle ihmiselle, Viille ja äidilleni. “Minä rakastan sinua, mutten käytöstapojasi”, sanoo äiti niin usein, että huomaan ajattelevani niin vaikka kenen seurassa. Olevani kovin altis ojentamaan käteni, koskettamaan kyynärvartta, hymyilemään ja halaamaan. Ja veitsi, joka leikkautuu toisen sormeen, leikkautuu miltei omaani, sävähdän sitä pahemmin kuin jälkeä omassa kädessäni.

Tiedät tunteen: Oma rupi on helppo raapaista irti ja tuijottaa vaanien kudosnesteen herumisen nautintoa. Tuntea kirpaisu, siristää silmiä. Mutta kun toinen työntää kynttään pitkin sääriluun kulmaa kohti rupea, meinaa ojentaa käden ja sanoa älä. Ja kun leikkaa veitsellä käteensä syvän haavan, tarkastelee sitä kiinnostuneena, viileästi. Vieras tapa olla, vieras eliölaji, jonka voi murskata korolla tuntematta mitään. Ei hätää, olkaamme objektiivisia. Mutta kun haava on toisen kädessä, kyyneleet heruvat silmiin. Se ei ole samastumista, se on paniikkia.

Älä katoa, se sanoo. Ystävä, älä katoa, tai minulla ei ole ketään, josta huolestua. Sinun maailmasi ei ole sen todellisempi tai epätodellisempi kuin minunkaan, ja ilman sitä seisoisin turhaan rannalla ja tarkkailisin hiekan elämää, koettaisin käännellä pulloista postia ja epäröisin nimetä linnut varjojensa mukaan. Tai jos katoatkin, katoa junalla ja määrättynä päivänä. Se on ruven repäisemistä hitaasti ja nautinnollisesti.

Saunassa on niin rauhallisen seesteistä jopa HurHurin kanssa, että jälkeenpäin karjun varoittamatta kirosanoja. Tasapainon pitää näet vallita. Jos pukuhuoneessa on kaurismäkeläinen tunnelma ja avaimen lenksun sisään mahtuisi kolme nilkkaani, ei ole ihme, että jälkeenpäin kuvittelen olevani kymmenkätinen intialainen jumalatar, joka hoitaa samalla suklaasoijakiisselin keittelyt ja miehen viihdyttämisen. Kiisseli tietysti paakkuuntuu ja huudan perkele ja mies ulos keittiöstä.

Joka tapauksessa kadun välittömästi karjuttuani ja totean, että tapauksessani ei saunominen näy puhdistavan sielua. Kenties suuhuni pitäisi laittaa saippuaa, hoitoainetta ja jätä suuhun -voidetta. Mutta suu saa vain suklaakiisseliä. Jaa-a, vaikka kuinka haaveilen leppoisasta elämästä kahvilanpitäjänä - saisi syödä korvapuusteja ja litkiä soijalattea aivan loputtomiin - tuppaan unohtamaan, että osaan olla hankalakin, jos minua häiritään kesken hommien. Ei ole lainkaan vaikeaa kuvitella, että jokin matalapaineinen päivä tai kenties korkeapaineinen krapulapäiväkin heittäisin asiakkaat pihalle haukkujen kera. Ehkä eräässä entisessä työpaikassani oltiin oikeassa: ei riittävää asiakaspalveluasennetta.

Mainostan täten minäkin maksutta, että Arlan saunassa sentään on toisin. (Ilmaisia keksejä! Läs-lehtiä!) Olen jopa luvannut tiedustella isoisältäni metristä halkoa tai kaasua nielevän kertalämmitteisen kiukaan latomisen perusteita. Epäilen kyllä, etten saa ukista mitään analyyttista irti, joten kai minun on raahattava vanhus tänne Kallioon ja luovutettava sarjakuvahahmon alter egon pyöritykseen, mikäli mitään järkevää aiotaan saada irti.

Mistä muuten johtuu, että hienoja aloituslauseita kuulee tuon tuosta, mutta lopettaminen on niin vaikeaa?

Jostain syystä kirkonkellot moikuvat joka aamu. Ne kuulee selvästi, sillä yksi lasikuistini ikkunoista on pysyvästi avattu kesäsäälle. Sinä aamuna, kun sade raapii ikkunalasiin syksykynsin, Kerubivompatti kysyy, pitäisikö ikkuna sulkea. Mitä turhaan. Alla on vain sanakirja.

Päivät ovat kaloja, huomaamattoman liukkaita lahnasalakoita, solahtavat otteesta. On aina parempaa tekemistä. Puistossa voi istua täyden työpäivän, kuunnella krokettimailan klakkia palloon, kävellä verkkaisesti olkihattu päässä, kitkeä ja nauraa hernerivin ylitse hassuja juttuja, lounastaa isoäidin ompeleman tilkkupeitteen päällä lehmusten varjossa. Kahdeksankymmentäsenttiselle laverille mahtuu paitsi kaksi aikuista, myös yksi koira ja yksi kissa. Loppuyöstä kissa kaivautuu housuhyllylle.

Kissa tietää, mitä ei saisi tehdä. Ei saisi kakkia suihkun lattialle eikä oven eteen. Ei saisi pissata avoimiin laukkuihin. Ei saisi mönkiä vaatteiden sekaan niitä karvastamaan. Häissä vaatteissa on harmaakarvainen ketto.

Hääihmiset tanssivat onnellisina, mekin tanssimme parit valssit. Puheiden ajaksi tarvitsisin korvatulpat, koska en osaa olla syyllistämättä itseäni niistä. Mietin, että varmasti noiden kokema on jotakin todellista, eivät kai ne kehtaisi valehdella julkisesti noin monelle korvaparille. Mutta miksi en itse osaa sillä tavalla olla varma? Kun entiseni sanoo puheessaan, että miettii yleensä häissä, onko niissä mitään järkeä - mutta että näissä häissä on, tietysti - jään pohtimaan, kumpi meistä pilasi toisen. Ja koska entiseni on kaikin tavoin kunnon ihminen, päättelen kyseen olevan minusta. Karkaan häistä kesäyökävelylle, en pysty palaamaan.

Kun yritän kääntyä takaisin talolle, alkaa kuristaa, nilkat tärisevät. On pakko kävellä kotiin, laittaa vain seuralaiselle pahoitteleva tekstiviesti. Tulen itkien Viin ikkunalle, kolkuttelen, saan valerianateetä, menen kotiin ja käperryn sänkyyn peläten, että kaikki loppuu tähän. Mutta päivät eivät lopu.

Pitäisi muistaa, etteivät päivät lopu niin helposti. Taivas on taas kirkas, pilvet ohutta puuvillaa. Koira juoksee Fleminginkatua ylös luoksemme. Koiran kanssa on hyvä olla, Kerubivompatin kanssa on hyvä olla, Lohen kanssa on hyvä olla. On hyvä olla, kun ei tarvitse kuunnella huolestuttavia puheita ja miettiä, onko vika korvissa vai niiden välissä. Voi kävellä kaksia pitkospuita silittämään lampaita ja hämmästellä tuomenkehrääjäkoin toukkakeinuja, napata ystävättärestä kuvan ja luvata, ettei se tule nettiin. Sopia, että mennään saunaan, jota huoltaa sarjakuvahenkilön alter ego.

Kaikki hohtaa ja kylpee valossa. Kesä on sellainen. Hieman liian läpipolttava valokuviin, mutta kaikkiaan kovin onnellinen. Se, mitä siinä tapahtuu, ei ole niin olennaista. Yleensä ei tapahdu mitään. Auringon armo hellii ihoa, ei ole pakko vuorautua säätä vastaan kuin sotaan. Maailma on hetken hyvä ja levollinen. Kaikki näyttää kauniilta, kun aurinko vajuu. Ja aamut, aamut ovat jumalaisia aina.

Päivät karkaavat.

Kun ajamme vanhempien luokse yli kävelysillan, kesäteatterin äänet saavat Kerubivompatin voihkimaan omien kokemustensa perään: kunpa tänäkin kesänä, tai joskus. Hymyilen iloisesti, koska ymmärrän teatterihingun paremmin kuin hingun olla eksperttinä kansainvälisissä kokouksissa. Poljemme vimmatusti, pyörät rouhivat hiekkaa, “Multi Bluen” ruiskukkasukuelimet heplottavat liikkeen tuulessa. Sukellettaessa valosta takaisin varjoon, tanssihyönteiset, iskeydyn tanssihyönteisten parveen. Se täyttää suun ja napsahtelee ihoa vasten. Nämäkö ovat niitä, joilla on vain yksi päivä, päivänmittainen ikuisuus hätää hyvästä seurasta ja oikeista sijoittumisesta tanssivaan hahmoon?

Äidin pihassa kukkapenkki viidakoitunut. Varoitukseni siitä, että pienet taimet vielä keräävät voimaa ja venyvät metrisiksi hujoppiruovikoiksi kirkkain kukin, näyttää käyvän toteen. Grönlannista saaduista siemenistä kasvatettu iiris purskauttaa nuppunsa pian auki, palloesikot nostelevat pörheitä päitään, jumaltenkukka viihtyy. Hymyilen portailla vielä kerran älä-huoli-mistään -hymyä Kerubivompatille ja soitan kelloa raparperinippu kainalossa.

Kun pääsemme uudelleen ulos, on kulunut vain kymmenen minuuttia. Vomp vaikuttaa rauhallisemmalta jo, vanhemmat ovat hämillisyydestään huolimatta ystävällisen uteliaita. En ole uskaltanut määritellä seuralaistani sen tarkemmin isälle, mutta näen äidin kyllä selventäneen yksityiskohtia. Keräämme vihtaa metsänreunasta ilman puukkoa, koska on kesäpäivänseisaus ja oikea ilta saunoa. Pysähdy hetkeksi, ja inisevät istuvat polventaukselle, työntävät siihen nautinnollisen neulansa. Joskus on pysähdyttävä hetkeksi, istuttava kivelle kissankellojen väliin.

Eikä yö tule todella. Vaikka palaamme myöhään ja metsä on jo tyhjä, on edelleen valoisa hämy. Tuomet ovat kehrääjäkoin valloittamia kummituspuita, mutta arboretumin syreenit ovat räjähtäviä maanpäällisiä kukkapommeja. Vuoroin tuoksuvat ne, vuoroin lehtikuuset, vuoroin havut. “Vaikkei olla vielä pahemmalla puoliskolla, on täällä jo hiljaista”, huudan Kerubivompatille vauhdin ylitse, jatkoksi kertomuksille, kuinka palaan pyörällä kulttuurikeskus Stoasta tanssinäytösten jälkeen ja metsä moikuu lintujen ääntä ja kesä on vasta alkamassa, maailma tyyni ja hyvä, sydän edelleen nyrjähtänyt uskomaan, että näin jatkuu. “Niillä ei ole enää mitään laulettavaa”, huutaa Kerubivompatti takaisin.

Musta linnunsiluetti liekkuu vaalean, pilvetyn taivaan halki. Jätämme polkupyörät lintutornin juurelle, nummennäköisen polunpätkän taa. Ylhäällä puskee kaakkoistuuli, lempeän päättäväinen suuri kissaeläin, rahistaa ruovikon luokille ja painaa keveät hyttyset tiehensä. Metsä on autio, samoin ruovikko. Vain mustasta rantalepikosta nousee yksinäisen linnun loruileva tarina. Ehdin arvuutella, onko se yksin vai onko se vain nähnyt tornillisen tanssivia hyönteisiä ja laulaa niille, kuinka maailma on sen, kuinka maailma on sen laulussa. Lämmin tuiverrus painautuu paljaisiin pohkeisiin, silittää epiloimatta jääneet ihokarvat samansuuntaisiksi. Sille ei ole vastakarvaa.

Käytämme sanaa “onnellinen”. Antiikissa se varattiin vain kuolleista sanottavaksi, mutta ehkä onnellisuutta saa lainata, vaikkei sitä voisikaan omistaa. Ja olemmehan me kuolleita, tavallaan. Kuolleita lapsina, kuolleita toiveissamme rakastumisesta. Olemme ravistautuneet irti noista kuolemista, tapailemme elämistä uudestaan selkä lankkuja vasten, kokonainen kesätaivas edessä. Makaamme lintutornin ylätasolla katsellen pilvien liikettä ylitse ylitse, ja on vuoden valoisin, lyhyin yö, eivätkä ylätasanteella hyttyset kiusaa, ne on painettu kauemmas, metsään saakka.

On vuoden valoisin yö emmekä törmää kehenkään metsissä emmekä rannoilla.

Vieläkö ihmiset suutelevat, kysyy yksi. Hulluko olet, huudamme turkoosin pöydän yli, suuteleminenhan juuri on parasta. Surullisten laulujen päätteeksi taputamme ja pöytäärymistämme maailmaan laulun kirurgin käsistä, Kamerunin helmestä. Musiikki on veitsi, joka viiltää tajunnasta tietynmuotoisia paloja. Tänään palat ovat ellipsejä ja valot värillisiä.

Kädet kurkottelevat sormiruokaa ja laseja. Kippis, kili kili, kilin kellit kesälle, auringolle, Afrikasta palaanneelle laululle. Kippis ajatukselle, että blogin nimi voisi olla minutblogg tai havreklimax. Lettikampaus on siirtänyt ystävän aikakoneella kauas toisaalle, halaamme aikaerojen ylitse varmistuttuamme, että ihminen on sama kuin ennenkin. Ja olemmehan mekin muuttuneet, olleet koko päivän huvipuistossa, lapsia taas, kirkuneet ja läpyttäneet laitteesta toiseen.

Olen editoinut päivällä tekstiä, jossa puhutaan ryhmäänkuulumisen tärkeydestä psyykelle ja siitä, kuinka ryhmäänkuuluvuuden tunne on olennaisimpia onnellisuuden tekijöitä ja ennustaa kuolleisuutta tehokkaammin kuin esimerkiksi tupakointi tai raju liikalihavuus. Vaikka hetkittäin tuntuu, että ryhmäänkuuluminen on kohdallani sellaista väljää, on myös ihania onnellisuuden suvantoja, kuten illan seurue.

Sillä eikö ryhmäänkuulumista ole sekin, että voi sanoa jollekulle, ettei tunne itseään erityisen sosiaaliseksi ja ryhmiinkuuluvaksi?

Entäpä se kerta, jolloin luennoitsija aloittaa kysyen, onko niin, että ihminen liikkuu ajassa eteenpäin, että nyt liikkuu minuun sidottuna, ja että aika ympärillä on hiljaa, airot vain ääntelevät veden pintaa ja hankainta, vai että onko niin, että aika virtaa, että uusi nyt melkein tempaa puron pohjalla seisojan kumoon, ja että auringon heijastukset säärien ja pakaroiden iholla vaihtuvat kiusoittelevan nopeasti ja että nyt vaihtuu, ettei siihen saata tutustua. Muistanko tuon kerran huonosti vai hyvin? Tapahtuuko se nyt vai onko se kadonnutta aikaa?

Aamu on sees, huvipuistopäivän aamu. Kerubivompatti nukkuu sängyssä tutulla tavallaan, kielletyssä kylkiasennossa, jossa hänen olkapäänsä on alttiina menemään sijoiltaan. Unessa hän kääntyy tuohon asentoon uudestaan ja uudestaan. Pääskyset tanssivat syreeniaikaa. Näkevätkö miehet unia pullantuoksusta? Entä tuoksupelargoneista, nyt kun Vomp on kerran kysynyt, mikä tuo ihana tuoksu on, kun olen avannut toisen pienistä sivuikkunoista lasikuistiasunnossani, jottei lämpötila sisällä lähenisi jatkuvasti neljääkymmentä? Onko Vompin mieleen piirtynyt loppuiäksi kehomuisto katujen äänien yhä villimmästä virtauksesta sisään, Rober’s Lemon Rose -pelargonin tuoksusta, päärynänvihreälle jakkaralle kipuavista paljaista jalkateristä, kuumuudesta joka kierittää vieraista helmiä?

Suuri harmaa kolli on palannut hoidosta. Se makaa lattialla suurena pehmytkarvaisena mantereena, levittää kehräävää rauhallisuutta ja tunkee itsepäisesti itsensä housuhyllylle nukkumaan. Kun herään, se kuulee hengitykseni muuttuvan ja valuu kirjastosta olohuoneen läpi makuuhuoneeseen laulaen aamua. Se tietää, kuinka uneliaita miehet ovat ja kuinka hereillä minä. On yhteisten hellyyksien aika, pehmeä selkä nousee maasta piirtäen silityksen kaarta ilmaan.

Eräässä Klaipedassa otetussa kuvassa on pääskynen. Se istuu katulampun taivutetulla varrella rauhallisesti, vain sivulleen vilkuillen. Katu allani kohisee, se tuo mieleen ajan virran luennolla. Tänä kesäkuuna kitken ystävien kanssa. Tuntuu hauskalta istua kävelyvaossa, maamaininkien aallonpohjassa, antaa käsien nyppiä rikkaruohon kerrallaan, nähdä omat ja toisen kädet samaa penkkiä nyhtämässä, nauraa penkin yli. En uskonut keväällä, että näin voisi olla. Että joku sanoisi, ettei pistä kitkemistä pahakseen. Tänään menemme huvipuistoon ja olemme siellä koko aukioloajan, kiepumme ja sukellamme vuoristoradan lopuksi vesiaiheeseen. Mukaan on tulossa ihmisiä, jotka tunnen, sekä ihmisiä, joita en vielä tunne. Ystäviä kaikki tyynni, vakuutan itselleni.

Aamu on kirkas suvanto, vaan niin on yökin. Lasikuistilla nukutaan valoisasti, ilman verhoja ja kaihtimia. Yhteisestä kymmenestä päivästä on tullut yhteiset kaksikymmentäkaksi päivää. Se on paljon. Olen iloinen kuin sudenkorennot Klaipedasta ostetuissa alushousuissani. Sudenkorento on turkoosi, paljettikiiltoinen ja ommeltu ristiselän päälle. Pöhkö Vomp etsii sitä palstalla, ja joudun selittämään, että kitkiessä pidetään arkialushousut jalassa. Nyt Vomp kääntyy selälleen. Lohi makaa pöydällä koneen vieressä, sen silmät eivät tahdo pysyä auki. Kadulla ajaa ohitse ambulanssi.

Pääskyset ovat vetäytyneet näkyvistä. Kun eilen kuljemme lauttarantaa kohti vesijuoksuvyöt sullottuna takaisin kangaskassiin, pohkeet yhä meren kylmistä nuolaisuista tietoisina, puhumme vuoristoradastakin. Kuinka pitää olla lämmin päivä. Että pitää olla kuumaa. Että vesiaiheeseen syöksyminen on virkistävää. Kuinka Vomp rakastuu aina Laura-nimisiin naisiin. Kysyn uteliaasti, käyköhän niin nyt myös, kun hän tapaa toiselta mantereelta palanneen ystävän. Myöhemmin illalla pöytä on siirretty keskilattialle, jotta Karri ja Vii mahtuvat paremmin kanssamme syömään omaa raparperikiisseliä ja marokkolaista appelsiinisalaattia alakerran kaupan reilun kaupan appelsiineista.

Myöhemmin yöllä siirrämme pöydän takaisin ikkunan luokse, työhuoneeseen. Ikkunanalunen on kasvihuone työhuone, keskilattia olohuone, sängynvieri ja -alus makuuhuone, keittokomeronedus keittiö. Yhdeksänneliöiseen huoneeseeni mahtuu monta tapaa olla. Eräs niistä istuu ja kirjoittaa, eräs makaa nyt vasemmalla kyljellään nyrkin kämmenpuoli otsaa vasten, eräs levittäytyy harmaana ja merenrauhallisena tiikkiviilulle, eräs peittää pian näkyvistä sen kuvan, jonka vien Sitruunakissanminttupojalle sinä päivänä, jonka yö on ensimmäinen valoisista. Kuvassa makaa suuri kissa peltikatolla, mummo pieni huivipää kastelee kannulla sitruunapuuta talon seinustalla, koira räksyttää kuningaskissan kokoa, tähdet kukkivat syyskesän taivasta.

“Minäkin haluan jonkun heilan, joka asuu Torkkelinmäen kupeessa, siellä on niin kaunista”, on Kerubivompatin ystävä rutissut kuultuaan, miksi Vomp on hylännyt opiskelijasolunsa ajaksi ennen pitkää matkaansa halki Siperian. On tietenkin totta, etteivät kaikki voi muuttaa tänne. Mutta ei tänne ole vaikeaa tulla yksinkään. Nyt pääskyset ovat jossakin taloni yllä, niitä ei näy taivaskaistaleellani, mutta äänet kiirivät sisään katumelun ylitsekin. Valo mittaa seiniä, piirtää satelliittiantennit poikki ikkunoiden ja koristemaalausten.

Vuodenkierto on vielä paremmalla puoliskollaan, vasta huomenna saa alkaa huolestua öiden hämärtymisestä. En tahdo miettiä loppukesää enkä alkusyksyä enkä seuraavaa talvea. Sillä jos miettii niitä, kadottaa ajan. Sillä eikö aika ole vettä enemmän valoa tai tilanteita, joihin voi kävellä sisään, jotka voi kääntää ja joissa voi tanssia, avoin venevajan lattia? Eikö voi olla niin, että aika ei seiso kuolleena ja kaikkivoipana etenijän ympärillä mutta ettei myöskään se rysky jatkuvasti muuttuen, melkein temmaten? Venevajan lattia jatkuu kaiteelle saakka. Kaiteen takana kiiluu meren utelias silmä. Pumppu soittaa, kävelemme lattian poikki vaatteissamme, kuvittelemme, ettemme voi pudota veteen. Painamme mielestä tiedon siitä, kuinka vuosi kiertyy kiertymistään korkkiin. Ikuisia ruuveja ei ole.

On aika herätä.

Sanonta, jonka mukaan koti on siellä, missä sydänkin, taitaa päteä tapauksessani. Kun tulemme takaisin ja satamassa ei näy aluksi ketään tuttua, päämme pyörivät kuin periskoopit. Mutta sitten siirrymme ulos ja näemme tutut hahmot, ensinKarrin autoineen, sitten Kerubivompatin. Samassa Helsinki, jota olen haukkunut Viille laivanikkunan läpi omituisennäköiseksi, loksahtaa paikoilleen. Naamani lakkaa kutisemasta. En tiedä, lakkaako ärsytys sillä hetkellä vai unohdanko sen vain. Mutta saamme halailla satamassa, halailla ja olla hämillisiä.

Helsingissä hämmästyttää pääskysten vähyys. Sillä Rigassa ja Klaipedassa pääskyset kirkuvat keskustankin taivalla alati. Täällä ne tuntuvat valikoivemmilta. Ehkä se johtuu Helsingin äärimmilleen pingotetusta infrasta? Ovatko rännimme ja räystäämme suunnitellut siten, ettei lintuvieraita toivota?

Mutta Uutelan metsä helisee ja helkkyy sentään illansuussa, kun eksymme sinne Kerubivompatin kanssa. Hääkutsussa mainittua tietä ei löydy. Taivallamme golfkentän laitaa ja soittelemme apua, kunnes kohtaamme autollisen eksyneen, jolla on sama määränpää. Autolla mahdollisuudet kartoittuvat nopeammin ja löydämme lopulta häätalon pihalle. Bändi soittaa iskelmiä, Stevie Wonderia ja twistia. Syreenit kukkivat, puuhuvilan seinältä löytyy tutun papin nimi ja puhelinnumero. Tanssiminen venevajassa tuntuu hyvältä, kesä porautuu tajuntaan viimeistään sillä hetkellä, kun tajuan, että tanssin sellaisen kanssa, joka pysyy tahdissa ja osaa viedä. Vaikka tietysti tajuttuani, että fokstrot on oikeastaan 6/8 valssina tanssittava, alan viedä. Tanssiessa mukavinta on kuitenkin liikkua suurissa kaarissa hurjasti kieppuen, eikä kukaan mies ikinä tahdo tanssittaa juuri sillä tavalla, parempi siis ottaa välillä ohjat omiin käsiin.

Hauskinta on silti pogota Ajetaan me tandemilla -biisin tahtiin. Hääparilla on tandempyörä, joten biisi on enemmän kuin sopiva tuohon tilaisuuteen. Unohdan pelätä sitäkin, että pellavainen kietaisuminihameeni valppuaa liian korkealle hyppiessä ja että sudenkorentokuvioiset alushousut saattavat näkyä. Häät, mitä väliä. Tutustumme Eufemian entiseen työkaveriin, joka olettaa minun tunteneen tämän ikuisuuksien ajan jo, eikä tajua sitäkään, että Kerubivompattikin on nähnyt Eufemian vain kerran. Ehkä tämä tarkoittaa sitä, että maailma on hyvä ja kesä kaunis?

Lähdemme häistä aikaisin, koska haluamme ehtiä viimeiseen metroon. Miina Äkkijyrkän suomenkarja laiduntaa leinikeistä keltaisenaan olevalla niityllä, mutta ihailemaan ei voi pysähtyä, sillä ininälauma on nälkäinen. Tallustamme siten tietä käsi kädessä ja laulamme iloisesti Laulua rakastamisen vaikeudesta. (Ei tässä mitään vaikeaa ole! Vaikeampaa on olla rakastamatta. Kerubivompatin isoveli, jonka tunnen kahdentoista vuoden takaa, on nauranut Vompille viimeistä keskusteluamme vappuna, jolloin olen vielä selittänyt, että koetan totutella sinkkuelämään, mutta että aivan hirvittävän omituistahan se on, sanonut, että joko olen ilmeisesti epäonnistunut totuttelussani tai sitten olen tehnyt nopean päätelmän, ettei tuollainen olotila ole minua varten. Ikään kuin mihinkään tuollaisiin päätelmiin pystyisi. Päättää rakastua tai olla rakastumatta, huh. Ei sellainen taida olla mahdollista, vaikka kovasti tietysti haluaisin, että olisi.) Alkuillan rakonalut päkiöistä ovat kadonneet mystisesti. Kenties huulirasva todellakin on yhtä hyvä kuin Compeedin erinomainen rakkoja estävä jalkaliukaste? Kuuset ovat tummia, ei tuule. On hassua kulkea metsässä, jossa äkisti tunnistaakin kasvit.
Ja sitten tulee aamu. Kallion kirkon kellot kuulostavat arvokkailta ja seesteisiltä, on kirkkaan taivaan päivä. Välillä kirkuvat pääskyset, välillä laulaa jätkäpoikakuoro Flemarilla darralauluja äänissä. Taloni varjo piirtyy vastapäiseen taloon, Kerubivompatti nukkuu yhä.
Kuvia matkalta ja häistä on kolmisensataa. Pyykkipulveri on loppu. Pian täytyy mennä kitkemään pellolle. Ovatkohan Kellomäen satakielet jo hiljenneet? Rakkulat naamassa alkavat vähitellen laskea, vaikken ole ottanutkaan uutta annosta antihistamiinia. Totean helpottuneena, ettei kyseessä ole allerginen reaktio kotiinpalua tai rakkautta kohtaan. Näemmä koti ja rakastaminen tekevät minulle ihan hyvää, vaikken maltakaan nukkua aamua vaan järjestelen asioitani.

Niin kauan kuin sydäntään ei unohda mihinkään, voi hyvin.