Veloena

Äidin punainen heltta liehuu tuulessa, koiran varjo kyntää peltoon leikin uran. Ja isä, isä puhuu koko ajan. Siirrymme sinisen saven polulta metsään, aurinko kultaa sammalten kukinnot. Hämyn keskelle piirtyy tie, tahtoisin hiljaisuuden, vanhemmat puhuvat tauoitta, toistensa niskoille ja olkapäille. Pelloilla valo pusertaa pajunkolleja yhä suuremmiksi ja harsuisemmiksi.

Ihmiset kulkevat pareittain, löytävät ensimmäiset valkovuokkopaikat, kimalainen lävistää metsänrajan lentävänä valotäplänä. Nauran ja kiepun meriviimassa, kaulaliinatta, käsineittä. Jalkani ovat virittyneet juoksuun ja tanssiin, en jaksaisi peltotietä, tahdon Hallainvuoren polkujen hämyyn, loikkaamaan joustavasti kiveltä toiselle, soistuvan rahkasammalikon yli, juuriin koskematta, rotkon poikki. Koira ryöpsähtelee maisemassa suurten purojen anarkiaa lainaten.

Aamu ja valo täyttävät minut, en malta laittaa aurinkolaseja silmiä suojaamaan. Kerranhan tässä sokeudutaan! En saa juosta, seurassa on paha olla, hyvä olla. Tahtoisin olla yksin, tahtoisin mennä syvempiin metsiin, nukahtaa kallioille ja sammalpoukamiin, löytää sameavetisen lähteen ja riisuutua alusvaatteisilleni, kahlata, kyykistyä ja pärskyttää. Tahtoisin kävellä koko päivän havunpilkutettua valoa, painaumitta. Tahtoisin, että olisivat hetken hiljaa, kuuntelisivat puita ja ruohon kahahduksia.

Mutta puhuvat, puhuvat, puhuvat.

Oli viherrys, hämy, sinerrys ja pellon avonaisuus mitä oli, puhuvat kaiken aikaa. Olen hiljaa, olen usein hiljaa, äiti kirkaisee, polkaisee jalalla maahan. Se ei ole käärme vaan suuri pullea sisilisko, joka vilistää piiloon tuota pikaa. Nimeän sen kauniiksi, äiti nauraa.

He eivät ymmärrä minua, mutta se ei haittaa. En itsekään ymmärrä. Mutta he tuntevat minut, vaikkeivät tiedäkään, että minusta metsässä pitää kulkea hiljaa ja maailmassa yleensäkin elää niin kevein kantamuksin kuin mahdollista. Äiti alkaa kertoa myyttistä satua kesältä jolloin opin puhumaan, kuinka hän kirkui käärmeen nähdessään ja kuinka kosketin hänen kämmenselkäänsä ja sanoin: Äiti älä kaunis kyy. Ja olisin mennyt ja silittänyt.

Säpsähdän hereille metsänhämystä äidin kertoessa, että minut opetettiin pelkäämään kyytä. Äiti pelkää, että pakenen metsään. Sanon miettineeni sitäkin, mökkiä maalta. Pari vuotta, katsotaan nyt. Eikä kukaan sano et saa. Että ojentaisin käteni ja silittäisin käärmeitä ja katoaisin polulle suurten havupuiden väliin. Että menisin metsänpeittoon ensin päiviksi, sitten viikoiksi, sitten lopullisesti. Ei ihmisten maailmassa ole mieltä, sanon äidille.

Tuuli huikaisee hiukset näkymättömiin, ne piiskaavat ja puhkovat näkymättömänpunaisina neuloina ilmaa. Perhoset ovat unessa, ahomansikka nousee varoen kuistilleen. Tämä on kotini, ajattelen. Vappuaattoaamuna rakastan koko maailmaa. Jopa tuulipukuisia ihmisiä, jopa heitä. Äiti sanoo, että olen aina ollut huono kestämään rumaa ja pahaa, ja siinä hän on oikeassa. Viha kuohahtaa hetken, kun erotan haavikon takaaa uusien talojen monotoniset muodot, jotka eivät niiaa säille.

Ja on jo mentävä, tehtävä kakkupohja, työnnettävä sula taikina uuniin, kohmetettava se sacherkakuksi huomista varten, nostettava kikherneet kuljetusastiaan, harjattava hiuksiin hoitoainetta tuulen tehtyä niistä levottomuuden pesän, piirrettävä silmien ympärille lilat kehykset, jotta iirikset erottuisivat vankilastaan entistäkin taivaanvärisempinä, jotta pupillien musta vaikuttaisi surullisemmalta, jotta kukaan ei huomaisi, kuinka tahtoisin äkisti kääntyä ja juosta ja kadota runkojen välistä pimeään, jossa kuuluu vain sepelkyyhkyjen uhuhhuhuhu.

Ja hyräilen ja kiedon neljään osaan leikatun pellillisen pyyhkeisiin ja pakkaan viikkoni vaatteet ja valmistaudun muuttoon takaisin kivikaupunkiin, ja mieleni on äkisti selkeä ja tyyni. Aion tanssia, aion tanssia ja nauraa ja juosta käsikynkkää, saada poskisuudelmia ja itkeä ehkä hieman, ja ojentaa nilkkojani huolellisesti, ehkä kallistaa päätäni, ja sisaret ja minä käymme kadulta toiselle, äitiemme levottomuuden kuvat, sillä vielä ei ole aika. Vielä ei ole aika uppoutua mustaan metsänseinään tuomenkukkien välistä.

Ja sinä, muistahan sinäkin, että sama tanssii pajussa, lepässä, perhosessa ja tytössä, variksessa ja lokissa, leskenlehdessä ja sisiliskossa, kyyssä ja kuusessa, sama tuuli heijaa norkot ja kissat ja sama aurinko pigmentoi poskipäät ja nuppujen hitaasti esiintyöntyvät servietit. Ja se, joka uskaltaa sanoa, miten näille seuduille pitäisi asettaa talot suoriksi jonoiksi, joutuu vielä vaikeuksiin näiden kanssa, sillä on asioita, jotka eivät suoristu, jonota, pysy.

Mutta vielä ei ole aika kadota metsänseinän lävitse ilman ovia ja avaimia, taakseen vilkaisematta.

Pyöräilen töihin Laakson kentän ohi. Aavistelen jo kirjastoon hiljaista päivää, vappu on liian lähellä, jotta ihmiset tahtoisivat tänään tehdä opinnäytetöitään. Ja kaunis ilma, ja lauantai.

Kentällä on tyttö hevosineen. Vaalea kimo on kaunis sillä tavalla kuin vain hevonen voi olla. Se on sopusuhtainen, voimakas, täynnä arvokasta tarmoa, se tanssahtelee, tarkasti nypitty harja liepsahtelee ja valppuu kaulan toiselta puolen toiselle. Sen silmät ovat suuret ja tyynet, sieraimissa värisee piilotettu neuroosi. Oikeastaan en juurikaan näe tyttöä, panen vain merkille, ettei hevonen ole yksin, karussa. Jos olisi, olisi minun pyöräiltävä kentälle, kutsuttava sitä, käveltävä sen luokse muina miehinä, tartuttava sen harjaan, nuuhkittava se, ystävänpuhallettava sieraimeen, soitettava työkaverille ja talutettava se harjasta pitäen Ruskeasuon talleille.

Hevosella on päässään suitset ja selässään ohut juoksutusvyö, johon apuohjakset on kiinnitetty sivulle. Tyttö taluttaa hevosta väljässä liinassa, sen liikehdintä noudattaa sen halujen kaavaa, he vasta lämmittelevät. Olen pysäyttänyt pyörän katsomon viereen, hengittelen aamua ja töihinmenoa, vuosien kokemuksella on helppoa nähdä, että kyse on lämmittelystä, ei jäähdyttelystä. Samalla tavalla osaan sanoa alastomista ihmisistä, lämmittelevätkö vai jäähdyttelevätkö nämä, samoin usein puetuistakin.

Näen hevosen oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni korostetun seksuaalisena metaforana. Se on omituista, koska kyllähän minun mieheni ovat kaikki kysyneet, eikö naiselle hevonen muka ole sellainen. Ja olen vastannut ei. Sillä kun hevoseen koskee, kun sitä sukii, hikikaapii, pintelöi, shakkiruuduttaa, letittää, pesee letkulla ja sienellä ja sampoolla, kun sen suitset ja satulan purkaa ja pesee ja rasvaa ja kokoaa, kun sen lantaa luo ja kantaa sille kostutettua heinää paalinsiivuissa ja litistettyä kauraa saunakuupassa, se ei muistuta juurikaan mitään seksuaalista, vaan pikemminkin jotain josta pidetään huolta, joka suljetaan halauksiin, rapsutuksiin, paijauksiin ja niskankaarelle suukkoihin. Se on enemmän lapsi kuin mies, suuri pöhkö lapsukainen, joka hupsuilee säikähdellen postilaatikoita ja variksia.

Katselen lähestulkoon valkeaa eläintä ja mietin, mikä siinä tarkalleen on seksuaalista. Onnistun erittelemään muutaman seikan. Ensinnäkin, en tunne eläintä yksilönä eikä se ole minuun hoivasuhteessa. Toiseksi, se on nuori ja terve: sopusuhtainen, sulavaliikkeinen ja vireä, sen lihakset erottaa juuri ja juuri terveen rasvakerroksen alta, kylkiluut eivät näy mutta ne tuntisi koskettaessa. Kolmanneksi, sen päällä olevat suitset ja juoksutusvyö eivät riittäisi pitelemään sitä mitenkään, jos se päättäisi riehaantua. Mitä tarkemmin katselen, sen enemmän attribuoin seksuaalisuutta juoksutusvyöhön. Hevosen kyljet ovat pitkät ja vaaleat, ja ne katkaisee yksi ohukainen vyö, josta pingottuu hihna sen suussa makaavaan rautaan. Apuohja pakottaa kaulan kaarelle ja liikkeet tanssillisiksi. Satula ja suitset normaalein ohjaksin assosioituvat minulla liian voimakkaasti ratsastamiseen, hoitamiseen ja kaikkeen tuttuun, lapsuuteen, ettei seksuaalisuuden esitys onnistuisi niiden kanssa mitenkään. Eiväthän lapset vanhempiaankaan sillä tavalla osaa nähdä, vaikka nämä olisivat intersubjektiivisesti kuinka haluttuja tahansa.

On jo hieman kiire, joten lähden uudestaan liikkeelle. Poljen pyörän kukkulan yli ja klinikoiden ohi. Ja mietin, hieman naureskellen, sitä ystävyyden mallia, jota imin hevoskirjoista koko lapsuuteni ajan. Usein näissä kirjoissa oli tyttö ja tytöllä hevonen. Inhosin kirjoja, joissa sotkettiin mukaan poikia, sellainen oli mielestäni aivan typerää. Jos sankarittaret touhusivat jotakin niin ala-arvoista kuin miesten perässä juokseminen, sen olisi voinut edes ymmärtää jättää mainitsematta, koska yök yök. (Minua huvittaa edelleen se, kuinka latenssivaiheeni muistuttaa kovin elävästi eräiden tuntemieni aikuisten miesten suhtautumista naisjuttuihinsa. Ehkä tästä syystä monen naisen on vaikeaa ajatella miesten koskaan kasvavan aikuisiksi?) Usein kirjojen tytöt ratsastivat vain yhtä tai korkeintaan kahta hevosta.

Tämä herätti tietysti kysymyksiä, koska ratsastuskoulussa opettaja yksinkertaisesti määräsi, mikä hevonen kulloinkin piti ottaa. Eri hevonen joka kerta, tietysti. Kerran tai kaksi vuodessa sai toivoa, millä hevosella halusi mennä, se oli miltei skumppanjan paikka. Ystävätär halusi aina sen menevän, hutveltavan hevosen, jolla silmät pyörivät päässä ja joka tohvelsi aivan hulvattomasti, minä sellaisen hieman flegmaattisen ja itsepäisen hevosen, joka kuitenkin oli suostuteltavissa laukkaan ja joka vauhtiin päästyään kuumui ihan älyttömästi, pärski ja liikkui täsmällisesti itsepäisten kantapäitteni, eteenpäinhoputtavien ja varovasti kallistumista pyytävien istuinluideni ja suostuttelevien sormieni välissä. Sitten sai taas odottaa ainakin puoli vuotta, että pääsi uudestaan tuon hevosen selkään. Kävi vain viemässä sille puolikkaan porkkanan silloin tällöin, tai omenanpalasen. Se rouskutti sen suihinsa olematta sen kummemmin kiitollinen.

Tavoite oli kai kehittyä mahdollisimman hyväksi ratsastajaksi, sellaiseksi joka osaa käsitellä hevosta kuin hevosta, tekee niistä tasalaatuisia liikkujia, pakottaa ne ottamaan kulmat kunnolla ja siirtymään askellajista toiseen juuri oikean kirjaimen kohdalla näyttäen samalla itse siltä, kun mikään ei voisi minua järkyttää. Minua siinä agendassa tökki jokin koko matkan ajan. Myönsin kyllä, että ohjelmassa oli tietty järki, mutta en olisi jaksanut tohottavia hyperhevosia tai kaikesta periaatteen takia niskuroivia poneja lainkaan. Suostuttele nyt sitten sellaista. En tahtonut käyttää raippaa, ainakaan koko ajan. Kumma kyllä hevoset tottelivat ilmankin. Joskus sain erään ruunan, joka oli kuulu vastentahtoisuudestaan, hyppäämään hyvin korkean okserin yli. “Miten sinä tuon teit?” kysyi opettaja hölmistyneenä, korotti korottamistaan, eikä hevonen edes yrittänyt kieltäytyä vaan loikkasi kerta toisensa jälkeen luottavaisena. Hieroin näppylähanskalla nenänvarttani enkä osannut vastata muuta kuin että kai se tietää, miten paljon siitä pidän. Opettaja näytti tyrmistyneeltä vastauksen epäanalyyttisyydestä. Ja olin tyytyväinen, koska pidän ihmeiden tekemisestä. Olisi aivan tylsää mennä hevosella, jonka tietää tekevän varmasti sen, mitä pyytää. Jotain jännitystä olla pitää. Ja toisaalta, käsitykseni jännityksestä ei ole sellainen, jossa mietitään, montako kättä tänään murtuu.

Kun kaarran kirjaston pihaan, olen ehtinyt kelata läpi oikeastaan kaiken olennaisen hevosista ja niihin liityvät yli kymmenen vuotta elämästäni. (Ajatella, että olen elänyt hevos- ja mieskulteissa lähes yhtä pitkän ajan. Ihmeen vähän olen hevosista kirjoittanut, siihen nähden. Mutta koirasta olen kirjoittanut, koirasta moraalisena guruna, eikä ihme: koirakultti on pitkäaikaisin yhteisöni.) Luulen, etten enää osaisi kääriä oikeaoppisesti harjoitus- ja lääkintäpinteliä, en ehkä tunnistaisi väärää laukkaa istuinluin vaan pitäisi vilkuilla lapoja. Muistaisinkohan edes, mihin nojata, jotta hevonen nostaisi kavionsa maasta putsattavaksi?

Olen kertakaikkisen järkyttynyt siitä, että olen nähnyt hevosen seksuaalisena symbolina, ja astun kirjaston hämärään lievän närkästyneenä omista ajatuksistani.

“Koolla vai ceellä?”
“ärrhmm bpskllsssfffhhh tsäk tsäk niinkuin K/Columbus”

Puhelimessa on aina ilo palvella.

Istumme halkolaiturilla, Nasu ja minä. Katsomme maisemassa pienenä vaeltavaa heavymiestä ja hihittelen selitykselle, jonka Herkkis antaa minulle siinä viisitoista vuotta sitten: ne haluavat olla rumia, se kuuluu imagoon. Siihen aikaan Herkkis käy ulkona Martinin kanssa. Martin ei käytä talvellakaan käsineitä, koska ne eivät ole heavy enough. Martin inhoaa rastojani, kiinalaisessa ravintolassa hän valittaa jatkuvasti, kuinka joutuu epäsuosioon, jos hänen kaverinsa tajuavat, että hänen beibensä Herkkis liikkuu jonkun saatanan rastapään kanssa. Imeksin yhtä rastaa, johon on tarttunut mustapapukastiketta ja muutama riisinjyvä sen eksyttyä lautaselleni.

Veneet ovat vedessä, en tiedä, mitä verbiä niiden ja veden suhteesta käyttäisin. Kelluminen kuulostaa liian hilpeältä, ja veneet ovat kuitenkin paikallaan. Eivät ne oikein seiso, istu eivätkä makaa. On ihmisiä, joilla on omituisia proggiksia, esimerkiksi veneen tai mökin kaipaaminen. He ovat kasvaneet vene- tai mökkikulttiin, mutta menettäneet statuksensa laman tai jonkin muun luonnonkatastrofin seurauksena ja käyttävät siitä pitäen kesänsä menetetyn valittamiseen. Olen jättänyt taakseni monta asiaa, mutten erityisemmin kaipaa niitä, ainakaan valittamiseen saakka. Television, hevoset, parisuhteen. (No jaa, seksiä kyllä kaipaan, kuten kai jokainen terve aikuinen. Olisin kovin huolissani, jossen kaipaisi.)

Kaipaavatko useimmat ihmiset sitä, että elämä olisi vielä oikeastaan kokonaan edessä, täysin muotoutumaton? Sellaisen tunteen saa yleensä vain jälkikäteen, esimerkiksi mietiessä lapsuutta tai nuoruutta. Lapsena ja nuorena on kuitenkin oikeasti vain sekaisin ja varma siitä, että pimahtaa ja ainakin että kuolee ennen kuin täyttää kaksikymmentäviisi, jolloin hipiäkin jo harmaantuu ja alkaa haista elähtäneeltä. Ja mikä yllätys, kun niin ei käykään. Istun lämpimällä penkillä, aurinko suomii kasvoja, olen kolmenkymmenenyhden ja äkisti päälleni tulvahtaa tuo tunne: Olen elossa, kaikki vaihtoehdot ovat vielä aivan avoimena. Olen edelleen hengissä. Olen selvinnyt yli talven kävelemättä raitiovaunun alle tai edes miettimättä tuota vaihtoehtoa kovinkaan usein. Vaikka sinä yönä, kun itken ja saan sanottua entiselleni, että tämä on kaikki nyt loppu, loppuloppuloppu, neuvoteltavaa ei enää ole, olen lopussa, en jaksa sekuntiakaan enää, olen jokseenkin varma, että jossain vaiheessa talvea kävelen raitiovaunun alle hallitusti.

Se johtuu tietenkin vain siitä, etten silloin osaa kuvitella sarjan jatkamista.

Suhteen jatkaminen on kovin helppoa lähtemiseen verrattuna. Suhdetta on jatkettu jo kauan parillisin luvuin, aloitettu satasesta ja edetty 98, 96, 94, varmasti ja kyseenalaistamatta, läpi nollan ja miinusmerkkisten parillisten miinus yhdeksäänkymmeneenkuuteen saakka. Ja siinä äkisti seuraava sarjassa onkin ollut Uspenskin katedraali, sitten suru, sitten 5173, sitten vyönsolki, sitten kahviautomaatti, sitten WX, mitä seuraavaksi? Tuijotan sarjaa 100, 98, 96, 94…-94, -96, Uspenskin katedraali, suru, 5173, vyönsolki, kahviautomaatti, WX…

Kuinka tällaista jatketaan?

Yksinollessa on hankalaa ajatella. On helpompaa ajatella, kun on kevät, ja istuu lämpimällä penkillä, koira kainalossa. Surutyöni on edennyt vaiheeseen, jossa jatkaminen jäsentyy nälkänä. Suklaata söisin kai koko ajan, jos antaisin luvan itselleni. Painoni on palannut takaisin eroa edeltävän ajan tasolle. Tuntuu uskomattomalta, että painoin marraskuussa kuusi kiloa vähemmän. Se johtui tietysti siitä, etten pystynyt syömään pariin viikkoon yhtään mitään. Pidin itsestäni enemmän kevyempänä ja levottomampana. Mutta haluan syödä suklaata koko ajan. Onko se kaikki jotakin alemmuudentunteen ja turvattomuuden nieleksimistä?

Maailma on kummallinen paikka, elämä kummallinen prosessi. Kuinka voi olla niin, että juuri eilen konttasin pitkässä heinikossa ja riemastuin ajatuksesta, että kissoille maailma on tällainen, heinää pään yläpuolelle saakka, tai seisoin Apenniineilla äidin kylkeen nyhjäten, isä otti kuvaa, päässä yksi olkihatuista, pihtiotteessa vehnäntähkä, jonka vihneet ovat kerrassaan hurmaavat, ja sitten äkisti olen tässä, halkolaiturilla, olen kolmenkymmenenyhden, kainalossani istuu kulkukoira? Uspenskin katedraali on vastavalossa möhkälemäinen, vain sipuli kiiltelee, laivojen kiinnityspaalut heijastelevat merenpinnasta, tahtoisin taas Venetsiaan.

Nousen seisomaan, koira on innokas jatkamaan matkaa. Kävellessä mieli tyyntyy jälleen, saavuttaa enää hienovireistä surua siitä, kuinka hienosti Brodsky kirjoittaa eräästä kollegastaan Veden peilissä. En pidä enää ajatuksesta, että vain mies voisi kirjoittaa näkyviin naisen ja päinvastoin. En pidä ajatuksesta, koska tiedän, ettei kukaan jaksaisi kirjoittaa minua olemassaolevaksi. Ei enää. Ehkä, kun olin kahdenkymmenen enkä vielä näin elähtänyt ja elänyt, mutta enää, ei. Ei minusta ole unelmaksi kenellekään. Olen käynyt liian todelliseksi, pingottunut tutkintoni mukaisesti ja suruuni. Ja olen ponnistellut itseni näkyväksi omin voimin, on ollut pakko, olen ollut liian tylsä ja arvattava ja epävarma kaikesta, kaikki näyttämisen arvoinen on tapahtunut piilossa ja jos sen olen erehtynytkin paljastamaan, eikö vain joku muu pian olekin ottanut sen ja esitellyt viittaamatta keskusteluun, enkä ole sanonut mitään. (Blogi on siitä ihmeellinen, että siinä asiat attribuoituvat minulle, vaikka tietenkään yksikään ajatuksista ei ole minun. Mutta se, että ne muotoillaan tässä, tekee minusta jollakin tavalla todellisen, näkyvän. Se on ihmeellinen ja outo seikka.)

Kevät valaa toivoa, ensi talven kynttilöitä. Soitan entiselle vuokraemännälleni, kävelemme kahden Tallinnan-haukun kanssa aurinkoisia katuja Cafe Ursulaan, kuvaan varpusia pöytien lomassa. Valumme takaisin puhuen unelmista, nousemme Ullanrinteen ylös, halaamme mäen päällä, rinteessä kukkii posliinihyasintti, maasta puskee scillaa. Näkemiin, näkemiin!

Kaupunki välkehtii ja kiirehtii lounasaikaa. Siunaan sitä seikkaa, että teen iltatyötä. (Nyt istun töissä.) Paras aika päivästä vapaana ei ole huono diili! Istumme hetken Nasun kanssa Espallakin, tänä vuonna ruohoa ei ole piilotettu mellakka-aitojen taakse. Ihmiset lukevat lounaslehtiään. Puiston kauneimmalla tytöllä on kipokkaat ja tiukka hame ja komea kavaljeeri, ruusukin sellofaanissa kainalossaan. Hymyilen parille, koira makaa jaloissani. Tuo aika on kohdaltani ohi, ja mitä enemmän ajatukseeni sopeudun, sitä vähemmän minua satuttaa nähdä ihmisten rientävät jonnekin rakastuneina, ja sen enemmän osaan iloita heidän onnestaan.

Ei tule koskaan sitä puuhuvilaa, sitä mustaksi lakattua pianoa, sitä tytärtä jonka letit kiskoa tiukaksi ja nauhoa samettirusetein, ei koskaan ikkunalautaa kohtalonköynnökselle, sen onnistun tappamaan kerta toisensa jälkeen vaikka sanovat sitä helpoksi, ei koskaan maata johon kaivaa kuoppa imeläkirsikalle ja päärynälle…

Elämäni on sidottu kaupunkiin, en tiedä, kuinka paeta täältä. Istun Esplanadin puistossa koiran kanssa, yhteishuoltajuuskoiran, jeesus näitä sanoja, elämäni käy oudommaksi. Kuinka kävisi, jos muuttaisin mummonmökkiin jonnekin tiesminne? Millä eläisin? Miten liikkuisin? Haluaisinko liikkua vai sammaloituisinko yhtämatkaa karviaispensaiden kanssa, niiden vuoristokarviaisten joissa on paljon piikkejä ja kovin makeat pikku marjat? Kävelisinkö kyläteitä ja riemuitsisin lupiinien lehtien suurentumisesta? Miten se tästä eroaisi? Eikö ole ystävättäriä, jotka tahtoisivat myös huvilan ja puut ja pianon? Emmekö voisi kaikki muuttaa yhdessä maalle, riippua toistemme hiuksissa ja riidellä tiskivuoroista ja saada kaamosmasennusta?

Suuret kysymykset mielessäni lähden liikkeelle uudelleen, aurinko sulattaa mieliä, vappuun enää pari päivää, yliopiston päärakennuksen uuden puolen ovesta tulvii ulos vastavalmistuneita maistereita todistukset käsissään, katupöly kulkeutuu keuhkoihin, minua se ei yskitä, ei ole ikinä erityisemmin haitannut.

Jatkamme matkaa hevoskastanjakukkulan yli entiseen kotiini.

On vaikeita kysymyksiä. Niitä on opittava sietämään. Joko ne on kohdattava tai sitten on narrattava itsensä kohtaamaan ne. Olen harrastanut lähinnä jälkimmäistä. Niinpä kun kirjoitan gradua, hopotan päiväkerrallaanpäiväkerrallaata, ja teeskentelen, etten ymmärrä mistään mitään. Kun saan gradun valmiiksi, olen puolipökertynyt vuoden verran. Alan vähitellen virota tuosta.

Mutta kehissä on jo uusia murheita. Kirjoittaminen ylipäänsä. Tänään kysytään jälleen kerran, minne kirjalliset ambitioni suuntautuvat. Kahdesti. Reagoin samalla tavalla kuin lintu, jota alkaa tuijottaa ja lähestyä kamera laukaisuvalmiina. Jähmetyn. Sitä kestää pari sekuntia. Aivot lyövät tyhjää. Minussa ei ole kirjallista kunnianhimoa. Tämä on kaikki rutiinia, tottumusta, nauramista ja solkottamista, ei sen kummempaa kuin muukaan emergenssi, iik. Mutta ei vittu taidetta, eieiei. Eikä minussa ole kunnianhimoa, tippaakaan, mutta yhtä kaikki olen murheellinen siitä, ettei ole, ja että kunnianhimo minussa suuntautuu vain tarkkuutteen. Että kehitän havaintokieltä, hion sitä hiomistani, mutta kohta elämä on ohi enkä ole kirjoittanut lausettakaan.

(Tämä on pelottavinta mitä saatan kirjoittaa. Istun töissä, pyörryttää. Pysäyttäkää minut, pliis. Tahtoisin pyyhkiä kaiken kirjoittamani ruudulta pois mutten aio tehdä niin. Minun täytyy olla jonkin kamalan stressireaktion kourissa tai jotakin. Keskustelen konerunohaastateltavani kanssa taiteesta kahvilassa puolenpäivän aikaan ja havaitsen pystyväni keskustelemaan taiteesta ja kauhistun sitä. Minun mieleni on instrumentti, jolla voi saada aikaan, tämä on kammottavaa, ei helvetti, en halua sellaista mieltä, en kestä sen mukanaan tuomaa vastuuta.)

Luultavasti pystyn tunnustamaan, että kirjoittaminen on minulle tärkeää, vasta sitten, kun olen onnistunut todistamaan itselleni, että saan ajatella noin. Mikä riittää todisteeksi? Lukiossa toivoin, että minusta tulisi kirjailija. Kirjoitin tekotaiteellista pönöttävää proosaa ja nyyhkivää keskeislyriikkaa, jossa viemärit kurluttavat ja munkki sammuu kadunkulman kiveykselle ja sormilla on valkoiset kaviot niiden laukatessa vatsoilla ja sisäreisillä. Uuuaaaaah.

Olen kärkäs sensuroimaan tuon elämänvaiheeni. Kun kuvittelen saavuttaneeni pienen mestariteoksen lyijykynää ahkerasti konseptipaperiin niihkaten, äidinkielenopettaja, keinoemoista ihanin, sanoo: “Nyt sinuun iski hyvän kirjoittajan kriisi. Se iskee aina jossain vaiheessa sen jälkeen kun saa tietää osaavansa. Äänesi on kadoksissa.” Olen sitä mieltä, että opettaja on väärässä, tietysti. Nythän vasta ääneni löysin, se voihkii. Kärvistelen, koska oma ääneni on kriisi.

Pahimman yli päästyäni uskottelen, etten osaa enää. Tavallaan se on tottakin. Tarvitsen hengähdystauon tiedosta, että osaan ja haluan kirjoittaa. Olen edelleen tuolla tauolla. Se on venynyt viisitoistavuotiseksi, vasta hellittämässä. Tauon aikana vetistelen joka ikisen lehtijutun, jopa ne palkattomat, järjestölehtiin. Mutta blogi, lupaan, blogi on pelkkää leikkiä.

Harkitsen hetken kesäyliopiston klovneriakurssia, koska ajattelen, että minun olisi hyvä oppia nauramaan itselleni. Mutta onneksi ystävä sanoo, että sehän on hitto vie ainut itsenhahmotusstrategia, mikä sinulla jo on. Siinä hän on ehkä oikeassa. Olen parisuhteen, eroangstin, kirjoittamisen, pelkopurijakoirien kesyttämisen, tanssin ja filosofian hupaisa aikuisharrastaja, joka järkyttyy syvänjuuriaan myöten (ulottuvatko ne synnytyskanavaan saakka?) aina jonkun ottaessa vakavasti sen, mitä teen. Ei minua saa ottaa vakavasti! En osaa! Teeskentelen kompastuvani kengännauhoihin tai jotakin. En minä edes tiedä, mistä kirjoittaisin. Ei minulla ole mitään sanottavaa.

On oireellista, että miesihanteeni on Jacques Tati tai Chaplin tai Maija Poppasen Bert. Ääh! Maailman kömpelöin sankaritar, kertokaahan, katson senkin sitten videolta ja komppaan käytösmallein.

Tänään olen aika ryhdikäs kyllä, saan sanottua, että olen luetuttanut runojani, koetan saada niihin tuntumaa. Ihmiset ovat pitäneet niistä, mutta olen epäuskoinen ja turta ja tunnen itseni viisivuotiaaksi, joka on saatu kiinni käsi keksipurkista. Pelkään, että kriisi iskee, jos uskaltaudun myöntämään, että haluaisin kirjoittaa hyshys tosissani. Mutta puren huulta, nyt väistely saa luvan loppua. Kesäksi en ole saanut työtä, ja se tarkoittaa, että minun on tehtävä jotakin, mistä pidän. Olen kerran kirjoittanutkin 120-sivuisen matkakertomuksen ystävälleni kaksikymmenyksivuotislahjaksi. Siitä on aikaa yksitoista vuotta.

Eilen juostessani pois amfiteatterilta mieleeni nousee jo toistamiseen kuva, joka alkaa piinata. Se on metafora, joka on kirjoitettava auki. Mutta en voi tehdä sitä tosissani, etten ala vyöryä paatoksena seinältä toiselle, vauhkota ja itkeä tihuuttaa ja ettei ääneni muutu kriisiksi.

Tunnen itseni hevoseksi, joka pelkää tiettyä estettä ja pyyhältää kentän toiseen päähän silmät villisti pyörien aina, kun se koetetaan tunkea esteen läheisyyteen. Hevoseksi, joka alkaa silminnähden epäröidä jo monen metrin päästä, luimuilla ja hidastella, kääntyillä ja venkoa. Tällaista hevosta, tiedän, ei mikään mahti saa pakotettua esteen yli. Hevonen on harhautettava, ohitettava este vierestä riittävän monta kertaa, kunnes hevonen ei enää jaksa suhtautua siihen niin kammoten, kun se huomaa, ettei vierestä ravatessa este hyppääkään lautasille ja läimäytä ambankynsiään kylkiin repivästi.

Ja sitten yhdellä kertaa, hevosen jo rentouduttua, se käännetään suoraan esteelle ja se ylittää esteen ja näyttää vähän pöllämystyneeltä. Hei, ei tässä näin pitänyt käydä!

Ei minun tätä kyllä tänne pitänyt kirjoittaa, mutta menköön. En jaksa enää pelätä ja säikkyä ja niin edelleen. Olen keskustellut julkaisseiden kirjoittajien kanssa eivätkä he väheksy minua ja tyyliäni. Olen kirjoittanut tänne joka päivä, enkä ole kuollut stressiin edelleenkään. Pöh. Olen jopa uskaltanut kirjoittaa runoja nettiin. Jotkut ovat pitäneet niistä. En ymmärrä, ei minun tarvitse ymmärtää, en jaksa pelätä enää.

Mutta sille en aio lakata nauramasta varmaan ikinä, että teen rumat ankanpoikaset joka ikisellä elämän osa-alueella kerta toisensa jälkeen. Koska se on huvittavaa. Etenkin, kun on ihmisiä, joille ei tulisi mieleenkään pillastua aina. Hyvä, että heitäkin on. Muuten elämä olisi silkkaa traagista slapstickia, ja todennäköisesti edelleen luolissa ja turkisbikineissä.

Tämä on jatkoa sille kuinka pyörätyttö lähtee virginaalinen vappumekko kassissa, ja me jäämme vielä ikkunoihin nauramaan. Näyttelytila, todentotta. Vasta lukiessani tajuan syöneeni viimeisen palan elokuvarekvisiittaa. Kollega näyttää rantaruotsalaiselta sipoessaan hiuksensa sivulta sivulle, uudessa kevättakissa ja tummennetuissa laseissa. Tallinnan katuhaukut Tarmo ja Nasu kerjäävät maapähkinöitä, loks sanovat suut ymmyrköiden pähkinöiden lisäksi suuria louskauksia ilmaa.

Ystävältä on tullut tekstiviesti: eikö juuri nyt kävisi? Voi käy, käypä hyvinkin, soitan, mutta hän on jo junassa. “Voi ei”, sanon. Mutta juna ei ole vielä Pasilassa. “Hyppää Pasilassa pois!” käskytän. “Olen siinä tuota pikaa!”

Juoksemme koiran kanssa Vironkadulta Rautatieasemalle, koira loikkii, saalistaa talutushihnan lenkkiä, pitäisi käyttää rintsikoita, aina välillä unohdan. Bläm bläm bläm läksyvät lenkkitossunpohjat asfalttiin, haisee lämpimältä ja ilma houkuttelisi heittämään takinkin pois. Kiidämme A-junaan, pian olemme jo Pasilassa. Ystävä ei pelkää koiraa, vaikka onkin väittänyt etukäteen niin. Livun halaukseen, se tuntuu liian turvalliselta.

Kävellessämme raviksen läpi tunnen helpotusta siitä, etten joudu kuolleiden puolelle yksin, vaan mukanani ihminen, joka tuntee kärsimyksen paremmin kuin ilon ja tietää minua paremmin, mistä en voisi luopua. “Ovatko nämä kentät tässä koko talven?” kysyy ystävä katsellen amerikkalaisfudiksen kenttää. “Ovat”, vastaan. Ei, talvella tässä on omakotitaloja, jotka kesäksi korjataan pois pelipoikien tieltä, tunnen kiusauksen vastata. Mutta olen liian onnellinen tarttuakseni kiusaukseen, onnellinen toisen läsnäolosta ja tunteista, joihin voin keskittyä omieni sijaan.

Sitä paitsi meillä on puhuttavaa. Kysyn, kirjoitan koneelle, välillä sanon seis seis ei noin nopeasti. Kirjoitan lisää, puhumme sellaista, mitä en kirjoita ylös minnekään, jottei se joutuisi nettiin googlattavaksi, on puhuttava, jotta voin ymmärtää senkin mitä en voi kirjoittaa. Kun en kirjoita, käännän vatsapuoleni vieraaseen päin. Muistattehan, mitä kissat ja koirat ajattelevat ihmisistä? Kummallisia olentoja, paljastavat vatsansa tuosta noin vain, se on vahva luottamuksen ele, kun voisi olla myös nelinkontin hampaistettu purupää kohti toista.

Pääsemme jonnekin, mikä kiinnostaa molempia teoreettisena ideana, pyöritämme sitä sanoina, Satie soi taustalla. Teen lisää teetä, jonka pitää vieraani mielestä olla mahdollisimman erikoista. En ole varma, pitääkö hän saamastaan, mutta mitäs menee pyytämään tuollaisin määrein. Kello on jo kaksi, yöbussit menneet. Ystävä jää yöksi hiukset raakakuminauhalla solmitulla poninhännällä, jos se on preferenssini. On se. Sammutan valot, pesemme hampaat samalla harjalla. En kysy, mutta voisin kysyä, muistatko kun ala-asteella? Sormet puhelimen numerokiekolla surrrrrr surrrrrrrra ja niin edelleen, äiti on jo myöhä saanko jäädä tänne kyllä se on näille okei huomennakin on vasta kympin aamu, ja sitten riehumista ja kiljahtelua ja tasajalkaahyppyjä ja sylikkäinnukkumista, kuiskuttamista pimeässä, yöhengitystä tyynyllä samaksi hiilidioksidiksi.

Aikuisena pitäisi iloita toisenlaisista asioista, tai ihmiset kuvittelevat, että iloitsee toisenlaisista asioista. Ystävä kysyy, miksi eläimiä pitää olla niin paljon. “Ne olivat kodittomia. Niitä olisi voinut odottaa lopetustuomiokin”, koetan selittää, mutten taida onnistua. Ystävä koettaa valottaa, että hänen eläinsuhteensa on hyötysuhde: elikoista pitää olla hyötyä. En osaa kuvitella suurempaa hyötyä kuin tinkimättömän läsnäolon, joka on aina yhtä lämmintä ja ideoille vastaanottavaista. Ihmiseltä sellaista on vaikea saada.

Itken yöllä vähäsen, mutta vain vähäsen, ystävä hohkaa patterina vieressä, laittaa kämmenen keskiselälle. Käsiliaanit kietoutuvat lapojen tienoille. Tuhisen uneen, jaloissa koira ja kaksi kissaa. Aamulla paljastuu kissojen mieltymys myös vieraan samettihousuihin, joita teippirullaan kikattaen aahihimuhihivahihilohihiahihi. Karvoja on kamalasti. Ystävä ei ole aamuihmisiä, hän lainaa puhtaan paidan ja valittaa jugurttimyslistä, jugurtin pitäisi olla keskieurooppalaista, mutta eihän ympäristöaktiivi sellaista ostaisi kuuna päivänä. (Miten sinä sanot, myslijugurtti vai jugurttimysli? En osaa päättää kantaani ja koulukuntaani. Mutta sen tiedän, että mysli lötkistyy pian jugurtissa ällöksi limaksi.)

Saatamme vieraan pysäkille, töihinpysäkille, siellä hän oivaltaa äkisti asuneensa lähellä pari kuukautta joskus. Ainahan hän on asunut lähellä, paitsi Kalliossa, ehkä hän vielä sieltäkin keksii jonkin olomuotonsa. Tähyilen uteliaasti kasvoja niiden ilmaistua keksittyä yhteyttä, on kurjaa halata näkemiin. Kun kyyti saapuu, lähdemme koiran kanssa taas matkaan juosten, nyt esikaupungin halki kohti kivikaupunkia, kohti aurinkoa ja etelää. En jaksa surra sitä, etten voi elää kohdusta hautaan samojen käsivarsien, silitysten ja kasvojen ympäröimänä vaan että minun on aina mentävä, tai jonkun muun, on sanottava hei ja pidä huolta ja no nähdään taas joskus. Juoksen, asfaltti imee, tuoksuu, pölisee.

Ja valosta juopuneina saavumme puistoon, vesiaiheen pohjalla mönkii räikeänvärinen pieni traktori ja lakaisee risuja kasoihin, jotka lapataan säkkeihin. Kimalaiset kylpevät krookusten kultapölyssä, puista laskeutuu lintujen ääni tuntemattomin käskyin. Istun amfiteatterissa, avaan takkini auringolle, tarkastelen kriittisesti ruohonkorret. Edellisen talven korret ovat munankuorenväriset ja hahtuvaiset, tulevan kesän korret vahvat, edellisten lomista tunkeutuvat. Kummallinen kevään koreografia: munankuortenväristen taipuisien tuulessaheijaavien välistä tunkeutuu kirkkaanvihreitä, ojentuneita, mitäänkumartamattomia. (Niin, ja niiden päät katkaistaan säännöllisin väliajoin, en unohda, en.) Apilan sydämellä ovat jo pienet kolmiodraamat, vapunaattokin tällä viikolla. Tuuli on lempeä ja heittää kauhtuneita lehtiä ja yksinäistä nokkosperhosta.

Katselen siipiä, rastaat tarkkailevat puista käsin, västäräkki jakaa amfiteatterin kanssamme, koira makaa pitkänä vatsa maata vasten. Olen elokuvan tyttö, joka on avannut takkinsa ja hiuksensa ja istuu selkä suorana ja vain hengitellen amfiteatterissa uneliaan koiran ja kevättä keinuvan västäräkin kanssa. Statisti, tietysti. Suuri näytelmä, kaupunginkokoinen tarina kiertyy ympärilläni auki, olen yksin ja hukassa, kuvan laitaman tuskin erottuva piste, tungen hiuksia ja tarinaa korvien taakse, takerrun siihen kuinka kauhtuneet lehdet lentävät, ne voisivat olla miltei perhosia tai varpusia: niissäkin on siipevyyttä, ne osaavat lentää.

Tämä ruutu elokuvasta on vaikea selittää, koska se venyttäytyy niin pitkälle menneeseen ja tulevaan. Mutta kuvittele se näin: Kuvittele musta avaruus, jonka reunamilla sijaitsee erään aurinkokunnan kolmantena planeettana karkeastiottaen pallonmuotoinen möhkäle. Tuon möhkäleen pinnalla on monta maa-aluetta, joista yhden laitamilla sijaitsee kaupunki, jossa on erilaisia katonkulmia, kirkkoja ja aukioita. Aika ei virtaa tässä kaupungissa tasaisesti vaan sykähtelee sen kaikissa asukkaissa hieman eritahtisesti, niin että siinä missä toinen liikkuu kohosteisesti, toinen tuntuu laahustavan hieman jäljessä. Ja että melodia on kuitenkin yhtenäinen, siihen sekoittuvat sydämien äänet, keuhkopussien rahina jonka kuulee usein vain venyttäessä yläselkää, matkalleen lähtevän munasolun kepeä krits, autot asfaltilla bensiinihyristen, etaanista valmistettujen hedelmäpussien kahahdukset niiden sulloutuessa koiranpaskaa sisällään roskiksiin, kimalaisen viettelevä soinnillisuus, lintujen solina joka juoksee sateen lailla puista ruohoaavikoille, mullanalisten tunnelien muodostumisen äänet lierojen taittaessa pimeää työtään, tuskin korvinkuultava kirkuna vuoristoradasta, joka pian kiertää silmukkaista rataansa koko kesän mitan.

Kuvittele tuo melodia, ja kuvittele kaikki nuo kuvat päällekkäin valotettuina, ja kuvittele, kuinka amfiteatterissa istuva tyttö sulloo kangaskassiinsa äkisti muistikirjan ja lyijykynän ja nousee seisomaan, koira hypähtää jaloilleen, sen ilme on silkkaa iloa, ja kuinka nuo kaksi juoksevat tiehensä jonkun toisen elämään, joka jatkaa kertomusta toisenlaisin sanoin, kuvin ja statistein.

Metsä kitkuu, tirlittää, tityy, krinksuu ja kaikuu reviirilaulujen kaoottisessa sekasotkussa. Kävelemme koiran kanssa, se ei ole temppuillut minulle lainkaan, ei edes leikkinyt, ollut vain nöyrä ja onnellinen siitä, että olen taas sen kanssa, ollut tykö. Itkettää, ajattelen menetyksiä ja Iineksen koiraa, unta jossa Mobutu tuli luokseni, kävelijäkoiran korvat hyppivät hassusti.

Olenko ehkä unohtanut kertoa, että sen korvat ovat pienet kolmionmuotoiset läpät, jotka taittuvat eteen, mutta että korvien päällys on hienointa, pitkää silkkiä, ja koiran juostessa korvat liehuvat samalla tavalla kuin lohikäärmeiden korvat kiinalaisissa kuvissa?

Näemme sinut, olet keskellä tietä. Olet hiljaa. Kaikessa tässä metelissä sinä osaat olla hiljaa. Seisot keskellä tietä mustuudessasi, silmäsi ovat tarkat, maisema piirtyy niihin tuhansina nälkinä ja täyttymyksinä. Niin samalla lailla kuin minunkin maisemani, täynnä rohtoja erilaisiin pettymyksiin. Koirakin jähmettyy, höristelee läppiään, istahtaa käskemättä.

Saappaasi ovat iloisen oranssit, kipität kuusenjuureen metsänpohjalle tien neulaskuvioidulta hiekka-aavikolta. Ei vaadita paljonkaan mielikuvitusta kuvitella sinulle pientä huivia, työtakkia ja haraa. Sinä osaisit lentää, sinä viheltäisit kauniimmin kuin kukaan muu, mutta kipität kuin mummot rungon taakse, ja kurkistat sieltä vaivihkaa lähdettyämme taas liikkeelle.

Kiitos sinulle siitä, ystävä. Muistan jälleen, kuka olen, kuka istutti minua laiturilla varpaat vedessä, sudenkorennot siirtyilivät ilman koordinaatistolla, vesimittarit tekivät ylityötä, rauhoitetun lumpeen kasvusto näkyi sinne saakka, maisema notkui juolukkaa ja kivenlohkareita, sillalla paistatti päivää kyy jolle tuli polkea jalkaa loitsien määkkottiis. Sekin paikka myytiin, hinta oli hyvä, sillä metsä järeää, korjuukelpoista. En tahdo edes ajatella sitä, miltä siellä nyt näyttää, rotkojärvellä. Jotakin siitä opin: On ihmisiä, joille kaikki on myytävänä, kunhan rahaa lasketaan pöydälle tarpeeksi. Tuolla rahalla ostetaan toisaalta tilus, joka on raivatumpi, siellä on mukavampaa kattaa pöytä nurmelle ja olla kesää, metsästä sienineen, karhunjätöksineen ja kivenlohkareineen viis.

Ajattelen isoäidin elämää uudestaan ja uudestaan, hahmotan siitä erilaisia piirteitä tullessani itse samanlaiseksi. Millaista on erota, kun on kolmenkymmenen, minulla ei sentään kahta tytärtä, millaista on olla yksin, solmia ystävätärsuhteita, keittää dekokti sitruunakissanmintusta unettomuutta poistamaan. Millaista on suunnata rakkautensa kasveihin ja kirjaimiin ja yksittäisiin ihmisiin, joista kukaan ei nuku vierellä, käsi vyötärön päällä lojuen. Millaista on nostaa verkkoja entisensä kanssa järvellä, soutaa ja huovata vuorokäskyin, irroitella kaloja saunankupeella, parsia revenneet silmukat, katsoa entisensä perään tämän juodessa itsensä surukieppiin ja juostessa naisissa, raahata sitä kotiin hankien halki, huutaa ettet kyllä nyt sammu, pyryttää.

Ajattelen päivää, jolloin suihkussa käteni tapaa rinnastani kyhmyn, ja tajuan tunteneeni sen jo monta kertaa, mutta painaneeni pois mielestä, koska muitakin huolia on. Ajattelen tulevaisuutta ikään kuin muistellen kuvitelmaa, tutusti ja uudestaan, ja kerta kerralta tarkentuu yhä yllättävämpiä yksityiskohtia. Yllätän itseni ajatuksesta, olisiko tahditonta kysyä ystävältä, miltä tuntuu tietää, että yli puolet elämästä on jo takana. Ja ryhdistäydyn: minunkin kohdallani voi olla niin.

Etenemme koiran kanssa keväisessä, laulua pulppuavassa metsässä. Mustarastaan hiljaisuus ja sen vaatimaton juoksu puunjuureen eivät lakkaa askarruttamasta. Ja mietin, mitä isoäiti miettii kerätessään lupiinia kasvavan pellon keskeltä koivujen saarekkeesta vastaa, lintujen helistessä koko lehdon taajuudelta. Yhden asian opin: kuolemaa ei pidä pelätä. Joskus ajattelen sitäkin, luisuinko kaltevaa pitkin filosofian pariin juuri tuosta ristiriidasta: isoäiti rukoilee ääneen joka ilta kuolemaa korjaamaan hänet, muut pelkäävät ja sanovat, että kunpa eläisi mahdollisimman pitkään, olisiko jokin kone, jolle ajatukseni voisi tallentaa ja jättää se pyörimään muiden iloksi.

Mutta ilahduttavatko ajatukset vai huolellisesti viikatut, käsin sammiossa pestyt pellavapyyhkeet?

Toivomukset pitäisi miettiä tarkasti. Mutta synkkä en ole, vaikka itkettääkin, ja vaikka ajatukseni järjestyvät luopumisen teeman ympärille. Ei se kai ihmekään ole, asun viikon edesmenneessä kodissani, olo on vainajien puolta. Osaan tehdä askareet, muistan kuinka tiskikone käynnistetään, missä on mikin tarvekalu, tiedän itse valinneeni kaakelit ja jopa painaneeni ne liimalla seinään ja levittäneeni niiden väliin saumausaineen kumisella lastalla. On kuin olisin palannut takaisin elämään, jota ei enää ole. Valitsen sängystä automaattisesti oman puoleni, mutta asunnossa on myös vierautta. Vieraat naisenkengät eteisessä, vieraita lehtiä.

Kipitän huoneesta toiseen, ei huvittaisi kirjoittaakaan, mutta on pakko. Mieluiten kai makaisin sängyssä ja parkuisin, mutta en tahdo päästää itseäni itkuun, josta on vaikeaa löytää ulos. Pitäisi sitä ja pitäisi tätä. Lähdemme koiran kanssa uudestaan ulos, josko olo siitä helpottuisi. Ja ehkä pian keksin viidennentoista tavan.

Tapaan tänään ihmisen, joka laulaa fyysisesti.
Tapaan tänään ihmisen, joka vaihtaa yön luostarissa ryyppyretkeen vieraassa kaupungissa.
Tapaan tänään ihmisen, jonka keksintöä tapaaminen on.
Tapaan tänään ihmisen, jolla on laitoksella kaksi hyvää haltijatarkummia.
Tapaan tänään ihmisen, joka käy naistenhuoneessa usein.
Tapaan tänään ihmisen, jolle on helppo puhua.
Tapaan tänään ihmisen, jota en osaa kuvitella kiukuttelemassa.

Kuinka kuvata ihminen, jonka tapaa ensimmäistä kertaa? Valitut sanat johdattavat erilaisiin mielikuviin, vaikka kaikki sanottu olisikin totta siinä mielessä, että oikeusistuimessa myöntäisin noin sanoneenikin ja että kyllä, näin asia on.

Tapaan tänään ihmisen spontaanisti vesijuoksun ja koiranulkoilutuksen jälkeen, saan sähköpostin, vastaan tekstiviestillä, tapaamisajankohta siirtyy. Mutta yhtäkaikkisesti olen onnellinen, koska pääsen entisen kotini eteisen lävitse lysähtämättä itkuiseksi kasaksi rahille. Ajattelen, että joku haluaa tavata minut, ajattelen entisellä pihallani näkemiäni kiurunkannuksia. Selviän. Kahvilassa tapaan spontaanisti toisen ihmisen, salaattia syövän toimittajan, jonka viereen istuudun hetkeksi. “Yksin vai seurassa?” hän kysyy. “Seurassa. Mutta en tiedä, ovatko ne täällä jo”, vastaan. “Mitä kuuluu?” hän kysyy. “Ihan hyvää. Teen juttua konerunosta”, vastaan. “Konerunosta?” hän kysyy. Samalla kirjoitan puhelimeni näytölle Oletteko täällä jo?

“Entä sinä?” kysyn viestin lähdettyä. Asunto-ongelma on ratkennut yhteisten tuttujen vanhempien jalomielisyyden ansiosta. En ole kuullut ongelmasta, ja kesken selityksen saapuu seurueeni tuttu ihminen, joka on kysynyt, voisinko tavata toisen ihmisen, joka haluaisi tavata minut. “Tuo on seurani”, keskeytän. Nousen, lähden.

Istumme ulkona. Oikea puolisko kasvoistani ruskettuu, vasen ei. Ihminen, jonka tapaan, alkaa saada päänsärkyä auringosta istuttuamme aikamme kevättä. Kuljemme nepalilaiseen kaulahuiveitta, hatuitta ja käsineittä. Kolme kasvissyöjää löytää aina tavan pyörittää lautasia ja työntää leipää toisen kulhoihin, kunnioittaa ruokaa jakaen. Purkitettu musiikki kuulostaa puupuhaltimilta, jotka tehdään nykyään kai muovista. Mitkä ovat kvaliteetit, jotka täsmälleen synnyttävät tuon vaikutelman? Joidenkin ihmisten puheäänikin on puupuhallinmainen, mutta ei kai kukaan silti väitä heidän äänihuuliaan ja keuhkoputkiaan puisiksi. Kuinka pitkulaiset vaaleat viisikot tunnistetaan sormiksi ja matala ohivaluva äänivalli autoksi?

Kiinalainen ja japanilainen kirjoitus ja puhe jäävät mieleeni, mietin niitä koko matkan kotiin, ennen tanssituntia koiraa ulkoilluttaessani ja tanssitunnille polkiessanikin. Miltä kuulostaisi kieli, jonka kaikki tavut olisivat onomatopoeettisia, joko auditiivisesti tai visuaalisesti (voiko onomatiopoiesis viitata visuaaliseen muuten kuin tönkkönä metaforana, tästä tulee mieleen lastenkirjan nimi Silakka korvassa; kuinka lastenkirjalla voi olla niin tuntoaistillis-eroottinen nimi)? Miltä kuulostaisi meidän kielemme sellaisen korviin, joka on tottunut etsimään merkityksen sävellajista ja melodiasta? Ja miten me sen kuulemme, itse asiassa? Mikä on meidän kielemme vahvuus, näiden peräkkäin aseteltujen sommitelmien?

Viive ehkä sanoisi, että värit.

Eikä se olisi huono vastaus, ollenkaan. Odotan kesää, jolloin voimme käydä ruohikolle aamiaistarpeinemme, kolmet tytönkoivet ja korvantaaksehiukset, hihittää soijajugurttilusikka suussa. Ja kesä tulee, vaikka olenkin kirjoittanut paperille ylös jotakin kiinnostavaa, johon aion palata sitten kun olen lukenut lukemattomien kirjojen listani, joka ulottuu kuuhun ja takaisin kultakuoriaisen korkuisin kirjaimin kirjoitettuna. Istun vanhassa kodissani, täällä on edelleen keraamisia veistoksiani ja Runousopin perusteet.

Paperilla lukee: vain jakamiseen, vakavasti ottaen, kun soveltaa itseen, rakentaa identiteettiä vain imagona, toisto puuttuu, tekeytyy toisen katseelle muodostuvaksi vaikka on muutakin.

Ihminen on muutakin kuin kirjaimet ja foneemit. Hän on muutakin kuin eleensä, paitansa väri, kesakot nenänpiillä ja iiristen väri - ne voi nähdä vain peilistä - ja tieto siitä, että jos astuu askelen lähemmäs ja koskettaa toista, toinen aistii lämmön ja tuoksun ja tietää paljon enemmän kuin siitä, mitä sanotaan, ehkä liikaakin. Ei, en nyt puhu mistään sielusta enkä subjektiivisesta kokemuksesta. Puhun siitä, mitä ei ole sanallistettu, ja mikä sanallistuu kenties vasta lääkärin vastaanotolla, jonkun toisen toimesta.

Pyöräillessäni kaupungin halki tanssitunnille katselen ihmisten liikehdintää ja tajuan, kuinka harva ajattelee tapaa, jolla kantaa kehoaan. Sillä ei vain keho kanna persoonallisuutta vaan myös päinvastoin. Kun saan meemin, jossa kysytään, mihin kiinnitän huomioni vastakkaisessa sukupuolessa, vastaan liikkeiden kiihkeyteen. Voisin vastata myös läsnäoloon.

Pyöräillessäni kaupungin halki tanssitunnilta näen Svenskanin seinän kukkakioskin myyntitasolle nostetun laatikkoviinipakkauksen. Strindbergin ja Esplanadin tuolit ja pöydät ovat tyhjillään, taivaalla ohuita valkeita pilviharsoja, on vielä kovin valoisaa. Talvella tanssitunnin jälkeen oli pimeys ja yö ja usein kova pakkanen, juoksin tunnilta Tähtitorninmäelle mustan krimiturkkini tai punaisen hoikkuuden sisällä dersusaappaat jalassa, trikoiden päällä paljettikoristeinen hame, päässä musta neulebaskeri, käsissä rukkaset, oli yö ja tähdet piilossa. Nyt olen ilman hattua, kaulassakin vain ohut kirjava ja hapsukas kiinalainen silkkihuivi, jalassa ilmaa kepeämmät lenkkitossut joilla kävelen maailmaa kuin jumppapallon pintaa. Hyräilen mennessäni, kolme amerikkalaistyttöä täyttää pyörätien radanvarressa, liikun pohjoiseen.

En näe, kuinka kiinalaishuivi hulmuaa kiihdyttäessäni vauhtia ylämäkeä ennakoiden, mutta tunnen kankaan painon kaulalla lisääntyvän aivan aavistuksen verran ja äilähtivän. Pojat kolisevat lautoineen vielä tyhjässä Alppipuiston vesiaiheessa. Amfiteatteri on tyhjillään. Jalat ovat tykyttävät ja kuumat kaikesta rummuttamisesta, mieli takertunut syrjäsilmän muistikuvaan siitä, kuinka äkisti keho kääntyy, potkaisee vasemman jalan eteen, on kuin joku kiskaisisi nivustaitteesta taaksepäin, katse lentää oikeaan seinään, hiukset lyövät laajan kaaren, kädet ojentuvat sormenpäitä myöten, ja sitten keho perääntyy peilikuvassa, palaa hallintaan, torso taipuu ja kiertyy takaisin vasemmalle, kädet koukistuvat kyynärpäistä, jalat nakuttavat tahtia ja hyppyyttävät ympyrän.

Ja on edelleen valoisaa.

Ensimmäiseksi näen, että ihmisten kylkiluut ovat liian luikut tähän tarkoitukseen. Tervehdin hieman pettyneesti, viiton suorakulmaisen tason suuntaan. Kudokset ovat levällään tässä kulutuskulttuurin anatomianluennolla. Ihmiset luovuttavat tuomisensa, lähtevät. Seuraavaksi tulee vanha tuttu Foucaulta tutkivine ystävineen.

Ystävä vakuuttaa korosteisella englannilla, ettei transgressiota voi saavuttaa ilman viiltelyä, amputointia ja fistfuckia, pelkällä avoimuudella, koska avoimuus on kuitenkin vain diskursiivista ulottuvuutta. Ehkä hän ei ole koskaan kokenut stressireaktiota sen jälkeen, kun jokin pelottava on lähtenyt leviämään veteen tipautetun pigmentin lailla, ja tullut takaisin paheksuvina muksauksina? Miten diskursiivinen voidaan ratkoa irti lihasta? (Samaa ongelmaa pyöritämme lauantaina toisessa kontekstissa miettiessämme hetken kevytmielisyyden puuskassa, onko mitään immateriaalista olemassa. Unien näkemiseenkin menee kaloreita. Ei saisi viisastella, mutta historiallisesti on tietysti todettava, että kyllähän on ollut kantoja, joiden mukaan softa ei tarvitse mitään rautaa: nuppineulan päässä tanssivat enkelit ja ulottumaton sielu.)

Kohottelen kulmiani, totean: “I’d rather bet the transcendence from one level to another than the transgression that has to be repeated, then!”
“So you’re inside the kantian tradition and it’s discourse!”
“Absolutely not! I don’t believe I have to buy the hype of the transgression nor the hype of transcendence. I can go without them. I’ll just experience…”

Mutta muutun koko ajan. Ja mietin siinä portailla epäkäslihasta venyttäessäni, täysin vierasta tyyppiä silmiin tuijottaessani, miten omituista on keskustella tällaisia asioita tuosta noin vain, jostain hemmetin fistfuckista, ja vielä filosofian historian lastenkarusellin välkkeessä, mistään hämmästymättä. Meillä on yhteistä kieltä, selvähän se, mutta joskus tuntuu, että filosofian harrastamisen eksplisiittisyys saavuttaa ne ulottuvuudet, jotka “eksplisiittinen” herättää niissä, jotka eivät ole kuullut tuhansia kertoja itsepäistä kehotusta: “Eksplikoi!”

Voisin mainita, että yksi mies on pudonnut kehotuksestani sellaiseen hirnuntaan, että miltei pahastuin. Mutta vain miltei.

Muuten täällä on kaunista, kukat entisen sosiologian laitoksen seinänvierellä ovat uskaltautuneet jo aamusta ruohon ilmoille ja mustarastaat laulavat merenrannassa auringonpilkuttamaa sunnuntaita. Viittaan kukkiin ja leipomon rinkelikylttiin, ystävätär virnistelee. Ja kun tulee ilta, ja kuljetan häntä kohti rautatieasemaa, vertailemme eri kondomimerkkien tunnelmaapilaavuusastetta.

Jos ihmiset tietäisivät, että ympäristöihmiset puhuvat tällaisia iltaisin, meitä ei ehkä pidettäisi robotteina tai tunteellisina hölmöinä. Mutta rakas ystävä, me emme kerro tästä kellekään. Kun luet kortin, revi se viisisenttisen kokoisiksi paloiksi ja niele ne yksi kerrallaan.

Päiväni on omituinen, vietän sen osittain Byrokratistanissa, osittain Absurdistanissa. Ensimmäisen voisin jättää joskus pois matkasuunnitelmistani, toista tuskin koskaan, sillä epäilen, että se kulkee mukanani, ja kun käyn olemaan mukavasti, se levittyy ympärilleni sakeana kuin narsissimatto. Ja hyvä niin. Pidän Absurdistanista nimittäin enemmän.

Ystävätär huutaa heti, kun hänen on nostettava palanut kätensä ämpäristä, huutaa ja juoksee ympyrää pienellä lattiallani. Kyyneliä linkoutuu silmistä silmälasien sisäpuolelle, siinä ne ovat aika manraymaisesti, eivät valumavesiä kuten poskilla. Ilme kasvoilla on hyvin lähellä hysteeristä naurua, mutta ymmärrän kyseen olevan kivusta. Taitan painopakkauksesta kaksi parasetamolitablettia, pakotan ne alas juoman kanssa, Skypestä putkahtelee pala palalta toisen ystäväni uni, jossa hän on ylisillä ihme-eläinten kanssa. “Kärppiäkö?” kysyn vaistolla, näen heti unikärppiä, en saa vastausta ennen unen tekstiksi kiteytymistä. Jos oikein havaitsin, muutuin mustavalkoiseksi, jatkaa ystävä samalla kun käärin ystävättären palaneen käden ympärille ensin rasvasiteen ja sitten steriilin sidetaitoksen ja pintelöin kaiken löyhällä, varovaisella otteella. Yllättävän loogista, vastaan ennen kuin pahoittelen sitä tosiseikkaa, että olen huono hoitsu, joka ei ole varma siitäkään, mennäkö Marian päikkärille taksilla. On puoliyö, edessä unta sylikkäin ystävättären kanssa kahdeksankymmensenttisellä laverillani, ja sitten koko suloinen sunnuntai strategiatyötä.

Heräämme, ambulanssi huutaa kadulla. Ja äkkiä kello on melkein kuusi ja kaikki on ohi ja taas mentävä, ja nukuttaa.