Veloena

On ihan pakko osallistua Iinekseltä löytämääni meemiin. Iines on nimennyt kuusi miestä, ja edeltäjänsä kuusi naista. Ideana on koota mahdollisimman mielenkiintoinen päivällisseurue historiallisista hahmoista (lasken historiaksi jo kuolleet). Itse en taida pidättäytyä kummassakaan sukupuolessa yksinomaan.

Mieluiten kutsuisin nämä:

1) Charles L. Dodgson, paremmin tunnettu Lewis Carrollina. Olen varma, että do-do-Dodgson ja minä tulisimme mainiosti toimeen. Voisimme hullutella ja nonsensalaarata. Dodgson tykkäisi myös keittiöni Innocence-leffan julisteesta. Ja innostuisi varmaan elokuvasta noin yleensäkin taidemuotona! (Minua hämmentää se, että itse asiassa minullahan olisi kiinnostavampaa sanottavaa - tiedän vain niin paljon “tulevaisuudesta”.)

2) Jacques Tati. Ei kai tätä tarvitse selittää. Maailman hienoin elokuvantekijä ja lähestulkoon seksikkäin kuviteltavissa oleva mies. Ja akrobaattikin vielä… ja modernismin kriitikko…

3) Giulietta Masina. Näyttelijätär ja maestron vaimo. Giuliettakin osasi stepata. Voisimme puhua stepistä ja hankalista miehistä. Ja nauraa! Giulietta, ihana unien Giulietta. Giuliettalla ja edellisillä herroilla synkkaisi myös varmasti hyvin.

4) Wislawa Szymborska, tietysti. Lisää unenomaista, hilpeästi hymyilevää ja yksityiskohtia ymmärtävää viisautta. Szymborskan kanssa ei ehkä olisi edes pelottavaa keskustella. Hän on niin inhimillinen… ja ymmärtää eläimiäkin.

5) Bill Bojangles Robinson, Harlemin keisari, maailman takaperinjuoksemisen maailmanmestari, steppaaja ja kiinnostava tapaus muutenkin. Copasetic-termin lanseeraaja. Varmasti olisi aika copasetic ja tanssittaisi Giuliettaa vähäsen.

6) HC Andersen. Tämähän on siis ihan selviö. Ehkä hän jopa piristyisi seurueessa.

(Jos pitäisi valita täyssarja miehiä, mukaan pääsisivät vielä Chaplin & Siddharta Gautama. Jos täyssarja naisia, Miletuksen Aspasia - kiitos vaan sille, joka viittaa minuun Aspasiana; en ole ollenkaan niin vakuuttava - & kuningatar Kristiina & Ginger Rogers & Jane Addams.)

Meemiä saa jatkaa, mikäli kokee sen kiinnostavaksi.

En tiedä kyllä kuollaksenikaan, miksi itse koin tämän näinkin hauskaksi.

Väristelen taas. No ehkei ihan libellulensinistä, mutta melkein.

Olen kävellyt meren jäällä pari tuntia, seissyt laivaväylän reunalla katsomassa hyistä vettä, laiva on tullut, juossut väylänreunaa laivan vierellä. Laiva oli rahtilaiva, vähän ruosteinen ja kolho. Aurinko lämmitti, punaisessa takissani on hyvä juosta. Olen ihaillut jääputousta Harakan saaren rannassa. Jää rusahteli allani, kuulin railojen kuroutumisen äänet.

Ne äänet ovat tuttuja, osa lapsuutta. Olen elänyt lapsuuteni saaressa, kerrostalossa viisikymmentä metriä merenrannasta. Talvisin meri on näkynyt, kesäisin lepikonlatvat. Olen kävellyt rannassa useita kertoja päivässä, ja jäällä, ja uinut, yhtenä talvena marraskuun loppuun saakka kotirannasta, päivä kerrallaan kylmenemistä ei niin huomannut. Sitten isä sairastui enkä jaksanut mennä yksin. Isän parannuttua yritimme vielä kerran, mutta vesi tuntui jo liian kylmältä.

Olen aloittanut uimakauden meressä huhtikuun lopulla, ollut kananlihalla valkoisissa bikineissäni, mutta kirkunut ja kikattanut sitkeästi ystäväni kanssa ja huudahdellut, ettei tämä nyt niin kylmää ole.

Jään äänet ovat minulle tuttuja, kuulen ettei hätää ole, vaikka jää ynähtelee ja murisee suurena taljana, jota ei ole vielä nyljetty eläimestä irti. Maakravut säikkyvät. Kävelen yksin joutuisammin kuin seurassa, ajatukseni ovat vapaita, en ole kenenkään, edes itseni. Sitten en malta kävellä, juoksen. Juoksen, kunnes kyljet ovat tulta ja heittäydyn jäälle selälleni tuskin vauhtia hidastaen. Pienlentokone lentää yli monta kertaa ennen kuin nousen aurinkohumalassa ja kävelen verkkaisesti kohti kotia.

Haen pulkan, lasken mäen kolmesti. Se tuntuu sopivalta määrältä. Pääsiäiseen on neljäkymmentä päivää. Palkitsen itseni suurella korvapuustilla ja kahvilla. Olen taas alkanut juoda kahvia. Yllätyksekseni vatsani kestää sitä nyt, iho ei kuivu eikä hilseile sen jälkeen, en myöskään juokse pitkin seiniä. Jotakin on muuttunut.

Libellulensininen on niin kirkas, että pitäisi varmasti hakea aurinkolasit entisestä kodista.

Yksi parhaista Szymborskan runoista käsittelee ensirakkautta ja rakkauden lakastumista siedettäväksi, kipuilemattomaksi. (Sattuneesta syystä rakkauden kivuttomuus kiinnostaa minua tällä erää. Olen yksi viidestä.) Minä luen tätä runoa myös kertomuksena siitä vaiheesta, jossa oikeastaan vasta voi puhua rakastamisesta. Sitä edeltävä on jotakin aivan muuta - aiheetonta apoteoosia ja oksitosiinihumalaa. Se on helppoa, tämä sitä seuraava ei.

Tässä Szymborska, kokoelmasta Sata Szymborskaa, suom. Martti Puukko & Jarkko Laine, Like:

Ensirakkaus

Sanovat että ensirakkaus on tärkein. Se on hyvin romanttista, mutta niin ei ole minun kohdallani. Jotain meidän välillämme oli ja ei ollut, tapahtunut ja meni ohitse. Käteni eivät vapise, kun niihin osuu joitain pieniä muistoja ja narulla sidottuja kirjepinkkoja - olkoonkin vaikka silkkinyörein sidottuja. Meidän ainoa tapaamisemme vuosien jälkeen kahden tuolin keskustelu kylmän pöydän ääressä. Muut rakkaudet hengittävät minussa yhä syvästi. Täällä ei ole happea edes sen verran, että se voisi henkäistä. Ja kuitenkin juuri sellaisena kuin se on, se kykenee siihen mihin ne muut eivät vielä kykene: unohdettuna, jopa uneen tulemattomana, se totuttaa minut ajatukseen kuolemasta.

Miten ensirakkaus muuten määritellään? Minulla taitaa olla kummallinen elämä tai sitten vain liian tarkkoja määritelmiä hakeva elämä. En nimittäin osaa nimetä ensirakkauttani. Onko se poika, jolle lähetän rakkauskirjeen, jossa siteeraan Kama Sutraa ja joka kiertää koulussa kädestä käteen ja jonka takia minulle nauretaan ja minua katsotaan vastaantullessa pitkään? Vai se, joka tajuttuaan, että ratsastan, ei enää edes moikkaa kun hevoset ovat harrasteena hänestä liian uncool. Vai onko se mies, jonka kanssa makaan ensimmäistä kertaa, hänen nimeäänkään en tiedä? (Ei varmaankaan, ei rakastetun kanssa ajatella sängyssä jalkojen levittämistä ja Englannin kuningatarta.) Vai onko se mies, joka ei makaa kanssani, koska se voisi olla hänen mukaansa addiktoivaa, mutta jonka kanssa mietimme seinämaalausta, jota en koskaan tee hänen löydettyään ei-addiktoivan prinsessan, jonka kuvioihin ei toisen naisen maalaama fresko sovi? Vai se mies, joka lainaa runovihkoani katsellakseen sanoja bändiään varten ja katoaa sitten puolen vuoden runoineni, joista en muista kuin yhden rivin enää: matalapaine siirtyi kohti itää, punaista? Vai onko se mies, joka kääntyy kiihkouskovaiseksi parin viikon seurustelumme seurauksena? Vai se, joka ei edelleenkään osaa tervehtiä minua kiristelemättä hampaitaan, ja joka höpöttää että olen hänen unissaan tarkoituksella? Vai onko se Kissa, jonka kanssa ensimmäistä kertaa elämässäni en näe ketään muuta miestä, en vuosikausiin. Yhdeksään vuoteen… Vai onko se sittenkin tulitikkumies Maija Poppasessa? (Rakkaus tulitikkumieheen taitaa olla kestävintä sorttia.)

Oli ensirakkauden määritelmä mikä hyvänsä, tai oli se kuka noista hyvänsä, Szymborskalla on pointsinsa. Eikä hän puhu vain ensirakkaudesta, vaan mistä romanttisesta rakkaudesta hyvänsä - romanttinen rakkaus kuolee, tilalle tulee jotakin todellisempaa. Rakkaus ja kuolema kietoutuvat yhteen, mutta yleensä huomattavasti vähemmän dramaattisesti kuin runoissa esitetään.

Itse koen tuon rakkauden ja kuoleman omituisen yhdistelmän ensimmäistä kertaa keväällä 1996. Kävelen lentokentällä oikealle portille, kannan omieni lisäksi ukin matkatavaroita. Avomies, Kissan edeltäjä, on suudellut minua ja jäänyt portin tuolle puolen, olen katoamassa viikoksi ukkia piristämään Lontooseen. Isoäidin kuolemasta on pian vuosi. Ukki köhii ja astmoo. Liikumme vähitellen, en rullaa lantio iloisesti pyörähdellen kuten normaalisti tekisin, taakse katsomatta, mennen lujempaa lujempaa. Mutta taakseni en katso, vaikka etenkin hitaasti. En ole ihmisiä, jotka katsovat taakseen ja vilkuttavat.

Tajuan äkkiä, että olemme nousemassa koneeseen, joka vastoin kaikkia oletuksia pysyttelee ilmassa. Koetan lohduttautua ajatuksella, että aerodynamiikkaa on tutkittu kauan ja että lento Helsingistä Lontooseen on rutiinitoimenpide, jollaisia toimitetaan useita kertoja vuorokaudessa. Minussa on kuitenkin potilaan epäusko, vaikka enimmäkseen koneet eivät putoilekaan asuinalueille. Enkä minä ole mikään pelkuri, mitä kulkuvälineisiin tulee. En pelkää lentokoneita, pinnanalisia hyttejä, hissejä enkä pyörällä täyttä vauhtia alas mäkeä ajokaistalla pyyhkäisemistä. Niissä kaikissa on jotakin ihanaa. Lentäjä on ensimmäinen toiveammattini, ja pyörittelen sitä mukana kuvioissa sinne saakka, kunnes selviää, ettei näköni ole täydellinen ja etten koskaan veny ennustepituuteen. Tietysti se putoaisi myöhemmin muutenkin pois tajutessani, kuinka paljon hiilidioksidipäästöjä lentämisestä aiheutuu.

En tahdo pudota monen kilometrin korkeudesta ohuessa alumiinilieriössä, ajattelen siinä ukkia odotellessa. En nyt, kun joku rakastaa minua niin paljon, että kehtaa suudella minua julkisella paikalla kuten lentokentällä vaikka olenkin tällainen vakavamielinen ja hieman lapsellinen tyttö, joka merkityksellistää elämän tanssin kuvioiksi ja leikkiinkutsuiksi. Kutsuu lapsiensa tulevaksi äidiksi, vaikka riitelemmekin jatkuvasti aivan kaikesta ja olemme onnettomia. Mutta rakastaahan hän minua, kun kehtaa suudella, ajattelen. Sillä on väliä, nyt en voi kuolla onnettomuudessa, se olisi väärin rakkautta kohtaan. (Miksi sillä ei ole väliä, että äiti itkisi joka tapauksessa, jos lentokone putoaisi minut mukanaan, rakastajia tai ei? Koska uuden lapsen voi hankkia, mutta rakastettu - rakastetut ovat uniikkeja, toisin kuin lapset?) Ukki käynnistyy taas, mustat korkeakorkoiset kävelykenkäni klonksuvat vähän eestaas, kymmenen sentin korot Tallinnasta, Lontooseen on luvattu plus seitsemän astetta. On pääsiäinen.

Koneessa tunne kasvaa paniikiksi ensimmäistä ja toistaiseksi viimeistä kertaa elämässäni. En tahdo kuolla, en nyt! Ensimmäistä kertaa elämässäni tunnen tuon hyöyn lävitseni: en halua kuolla. Ja minä voin kuolla… ilman että edes tahdon kuolla. Saan säännöllistä seksiä, helvetti soikoon, en halua kuolla nyt! (Kuukautta myöhemmin haluan taas kuolla, enemmän kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen, tämän talven joitakin päiviä lukuunottamatta, mutta se on toinen juttu, se.) Paniikki ilmenee siten, että istun hivenen tavallista jäykempänä ja tarkkailen ikkunasta siipeä lentokoneen halkoessa ilmaa aerodynamiikan lakien mukaisesti. Ja sanon ukille, ettei ole tarpeen tilata enää yhtään lisää konjakkia, tuosta ei nimittäin hyvä seuraa. Lääkärihän kielsi juomisen.

On omalaatuista matkustaa seitsemänkymppisen alkoholistin kanssa. Ukki tilaa konjakkia joka tapauksessa ja ilmoittaa römeästi, että olen aivan yhtä ärsyttävä matkaseura kuin edesmennyt vaimo. “Voi luoja, mä olen sun tyttärentytär, mieti nyt vähän mitä sanot.” Ukki alkaa muutaman konjakin jälkeen käydä ilkeäksi, puhuttelee minua isoäitinä ja tapailee kädellään reittäni. Työnnän käden päättäväisesti syrjään ja raivoan kovaan ääneen, kunnes hän tokenee ja ymmärtää, että se olen minä, ei Maaja. Häpeää. Sitten istun taas ja mietin, kuinka omituista on, että äkkiä olen täynnä tunnetta, etten halua kuolla, ja huolta, että juuri nytpä niin tietysti käykin.

Mutta niin ei käy. (Jos olisimme tipahtaneet, tuskin tässä siteeraisin Szymborskaa, vai kuinka?)

Lontoossa olen aivan pöllämystynyt, koska tunne, ettei halua pudotakuolla, on niin käsittämätön ja olen koko lentomatkan miettinyt, miten ihmeessä tällaiset tunteet syntyvät. Useinhan sanotaan, että vasta lapsen saaminen saa ihmisen tajuamaan kuolevaisuutensa. Mutta se on ehkä tarpeetonta ehdottomuutta ja herkkyyden puutetta - varmasti Szymborska on oikeassa, samoin oma kokemukseni. Se, että kykenee päästämään toisesta ja ennen kaikkea rakastetuksi tulemisen kaipuusta irti, luo jollakin tapaa tajun siitä, mitä on päästää kokonaisesta elämästä irti. Siitä selviää. (Aivan lopullisesti, todellakin.) Ja se, että ei tahtoisi päästää elämästä irti koska on rakastettu, näyttää omalla tavallaan sen, mitä rakastaminen pitkälti on: kuolevaisuuden tiedostamista ynnä tunne, että kuoleminen on paitsi itsen kohdalla kaiken raukeamista lempeästi tyhjään, myös vihlova menetys jollekulle muulle.

Romanttisesta ulos astuminen on tyylikäs ele. Szymborskan runo on äärettömän tyylikäs: Kuolemista on turhaa kammota. Rakastamista on turhaa paisutella, se lipuu hitaasti irralleen unista. Ihmiset eroavat tasaisissa kuvioissa, eroinfluenssa hyppää ihmisestä toiseen kuin mikä hyvänsä muukin meemi. Ai teidän suhde ei toimi, minun suhteeni kyllä, tyhjä lihallisuus, onpa karmea termi, minulle rakkaus on mitä henkisin, mitä minä oikein puhun, tarkemmin ajatellen, eipä suhteessani taida olla enää rakkautta. Eikä ystävänikään. Kultaseni, eikö sinua ärsytä tuo mies, minä antaisin hänelle jo kenkää, kun hän tuolla lailla sinua määräilee, eikö hän ymmärrä, kuka sinä olet. Et mikään sijainen. Mutta mitä sen oli lopultakaan väliä - apoteoosit ovat joka tapauksessa aina väärässä, reifikaatiota.

Sen sijaan, että puhuttaisiin suuntautumisesta ja asenteesta, koko juttu identifioidaan väärin johonkin henkilöön. Marina Tsvetajeva on myös kirjoittanut aiheesta erinomaisesti. Runo alkaa: “Siitä pidän, ettet ole minuun sairastunut, siitä, etten minä sinuun, ja siitä, ettei jalkojemme alta liu’u vakaa maa.” Tässä muuten runoissaan rasittavan tuskainen Tsvetajeva löytää harvinaisen terävän tulokulman, jota osaltaan eräs kirjesitaattikin todistaisi. (Minua harmittaa, kun en voi nyt siteerata Pasternakin kirjettä Tsvetajevalle; Pasternakia jumaloivalla pomollani on tuo nide lainassa. Pasternak kiukuttelee kirjeessä, kun Tsvetajeva on kutsunut häntä selväjärkisyyden hetkenään “samanlaiseksi kuin kaikki muutkin miehet”. Viitaten, olettaisin näin ihan kirjettä näkemättä, apoteoosiin ja sen odottamiseen, ei Pasternakiin, joka tietysti oli monella tapaa myös uniikki. Voi Tsvetajevaa. Omille tunteilleenhan hän tietenkin kirjoitti silloinkin kun kuvitteli kirjoittavansa kirjettä jollekulle miehelle.) Szymborskalla on myöskin teemaan liittyvä mainitsemisen arvoinen runo “Kiitokset”. Se on erinomainen.

Mutta yhtään miehen kirjoittamaa mainitsemisen arvoista, positiivista, katkeroitumatonta ja selkeää runoa aiheesta en muista. Voi olla, että miesnäkökulma tuntuu minusta vain hieman yksinkertaistetulta kaikkine epätoivoineen ja luovuttamisineen. Anna se anteeksi.

Ja saattaahan olla niin, että koko romanttisen rakkauden kaava onkin miehiä suosiva ja että siksi miehet epäonnistuvat jopa yrityksessään puhua siinä epäonnistumisesta (joko puhuen tai vaieten). Tämä on vakava epäilykseni vaikken ole kunnon teoriaa jaksanutkaan vielä rakentaa. Tämä selittäisi, miksi miehillä ei ole minkäänlaista intressiä lähteä purkamaan romanttisen rakkauden myyttiä eikä apoteoosia. Se jäänee naisten tehtäväksi. Toki purkaminen onkin jo alkanut.

Tosin ei se kovin selväjärkiseltä vaikuta, ainakaan omalla kohdallani. En kai oikeastaan vain tiedä ollenkaan, mitä tahtoisin. Tavallaan tahtoisin, että minua rakastettaisiin ja että joku jaksaisi iloita siitä, että juoksen lumisessa puistossa ostoskassissa salaattiaineksia ja puuhastelen keittiössä ja kirjoitan runoja rimpsrimpsrimps, ja tietysti haluaisi maata kanssani, selvähän se, se on tärkeintä, en jaksa eufemismeja, mutta sitten toisaalta kauhistuttaa ajatus, että se tarkoittaisi kuitenkin jonkinlaista luisumista tilanteeseen, jossa olisi odotuksia, joita en osaisi taaskaan täyttää. En ainakaan haluaisi särkeä kenenkään sydäntä. En etenkään kenenkään muun. Omani taitaa olla sen verran tohjona tällä erää, että sillä ei ole niin väliä.

Kaipa tahtoisin vain laskea pulkalla ja syödä pullaa ja että joku silittäisi hieman hiuksiani ja sanoisi, ettei minun tarvitse olla huolissani mistään. Että kaikki olisi selkeää, edes hetken. Että olisi mies, joka kuuntelisi sanomatta kertaakaan, että naiset ovat sellaisia ja sellaisia. Puhuisi mieluummin omasta apoteoosistaan samalla tavoin kuin minä omastani, ja hakkaisi sukupuoliroolit tohjoksi sydämensä kanssa.

En osaa uskoa tuollaiseen enää ollenkaan. Pelkään kipua, joka siihen liittyy. En osaa ajatella muuta kuin eroamista tällä erää, kai. Tiedän, että on olemassa muutakin, mutta toisaalta tiedän, etten osaa lyhyitä enkä pinnallisia suhteita ollenkaan. Kiinnyn liikaa ja liian syvästi ja liian sinisilmäisesti. Ystävänikin ovat vähän sellaisia. Mutta he sentään tahtovat naimisiin ja lapsia, mitä en taas itse osaa ollenkaan haluta sellaista, ja se tietenkin tekee minusta epäillyttävän sellaisten miesten mielestä, jotka olisivat riittävän tasaisia pysyäkseen kiltteinä.

Tahtoisin kai vain, etten rakastuisi ja että rakastuisin. Otapa tuosta selvää. (Tässä saattaa olla käsitteellistä epäselvyyttä. Luulen että tahdon, etten enää ikinä rakastuisi romanttisesti, mutta sitten toisaalta, luulen, että tarvitsisin seksiä, mikä toteutuessaan tarkoittaisi tietysti sitä, että olisin joka tapauksessa oksitosiinituiskeessa vipeltävä maailmojasyleilevän riemukas ja teinimäinen hupsu, aivan tajuttoman helppo höynäytettävä ja juoksutettava ja onnellinen siitä, kunnes alkaisin taas kerran ymmärtää, mitä oikein olen tekemässä, millaiseen temppelineitsyen tehtävään olen taas kerran itseni ujuttanut, asettelemaan alasti kukkia ja laulamaan kirkkaasti aurinkoa vain ikkunoiden läpi silmäillen, joutuen pyytämään luvan olla hiljaa ja levätä.)

No nyt ymmärrän ehkä miksi pettyneet miehet eivät puhu romanttisesta. Se johtuu siitä, että he ajattelevat, että loogisista ristiriidoista ei voi puhua. Onhan tämä tällainen vähän huvittavaa. Etenkin kun kuitenkin keskimäärin tulen paremmin toimeen miesten kuin naisten kanssa, ja kun kuitenkin haluan olla miestenkin kanssa eniten ystävä, jonka kanssa voi keskustella puista ja 1800-1900 -lukujen taitteen realismi-idealismi -kiistasta - aihe, jota vihaan, mutta johon ajaudun kerta toisensa jälkeen intoa puhkuen.

Aion koettaa astua ulos romanttisesta mutten osaa toisaalta olla harmittelematta sitä, että vastaukseni deitti-ilmoituksiin (silloin olin juonut viiniä) eivät ole osoittautuneet menestyksekkäiksi. Ehkä olen hössöttänyt liikaa pulkkamäestä ja kauramaitoon tehdystä kaakaosta amarettotujauksin ja torpedoinut illuusion sitten ilmoittamalla, etten usko romanttiseen rakkauteen tällä erää. Mitähän ne ihmiset niihin yleensä kirjoittavat? En oikein osaa kuvata, millainen ihminen olen. Olen käyttänyt sanaa hupsu, mutta selvästi sekään ei ole kovin hyvä, kun minulle ei vastata.

Tai ehkä ihmisiä vain hämää, että käytän peräkkäisissä lauseissa sanoja “hupsu” ja “metafysiikka”. Mutta kuinka muutenkaan ilmaisisin, että kykenen keskusteluun vakavista aiheista otsarypyittä, kepeästi ja täsmällisesti ja surussani kuulaasti? Ehkä Tsvetajeva on oikeassa - miehet ovat samanlaisia, koska niihin suhtautuu samalla tavoin. Ja tietenkin Szymborska on oikeassa - tästä kaikesta on mahdollista parantua. Olen kuullut nyt minäkin tuon nyrkkisäännön, että pitkästä suhteesta parantumiseen menee puolet suhteen kestosta. Se tarkoittaisi, kai, kohdallani vielä neljää ja puolta vuotta. On parasta, siis, lakata kirjoittamasta ja lukemasta mitään miehiin liittyvää.

Päätän olla ajattelematta koko asiaa lainkaan. Tehköön tiedostamaton omia hommiaan, tietoisuuttani en enää tuolle aiheelle uhraa. On kaunis ilma, käyn ulos. Illalla on töitä, ja sitten opetan kaksi ystävätärtä bloggaamaan. Avautuu kiireinen viikko. Torstaina menen Turkuun keskustelemaan Dersu Uzalan luontokäsityksistä dersusaappaissani ja yövyn Qtean luona. Olemme jo etukäteen hehkuttaneet vegaanisia ruokaorgioita. Viikonlopuksi tulen takaisin töihin ja kuuntelen Liisa Akimoffia Laulutuvassa eronneiden naisten rimpparemmissä. Päätän jo etukäteen, että koska olen aivan toivoton ja epäviehättävä - tämä on hyvä määritelmä, suojaavampi kuin jokin toinen - en tällä kerralla toivo elämältä yhtikäs mitään muuta kuin että saan pomppia musiikin tahtiin ja mennä kävelemään auringonvalossa.

Ja sen saan, aivan varmasti, onnistumaan. Hittojako sitä päätään seinään hakkaamaan ja kuita kurkottelemaan. Jos en ole kolmekymmentäyksivuotiaana päässyt vielä kertaakaan treffeille, tuskin pääsen tästä eteenpäinkään. Selvästikin minussa on jotakin, joka hylkii romantiikkaa. Ehkä se on kuuluva nauru?

Tahdon sen takaisin, kiitos. Sunnuntaina kävelyllä se osoitti jo merkkejä palaamisestaan, ja jäljessäni kävelevät miehet, jotka nurisivat, että menen liian lujaa, ei voi mennä noin lujaa, olivat hivenen hämmästyneen näköisiä nauraessani pitkään aivan itsekseni. Romanttisesta ei voi astua ulos ennen kuin saa hyväntuulisuutensa takaisin. Nyt menen jäälle etsimään sitä, dersusaappaissani.

Onneksi Szymborska on olemassa kuoltuaankin. Siinäpä vasta on aivan oikein nobeloitu ihminen. Jännittävä kuin majavan häntä, samalla tavalla äänekäs ja proosallinen ja käytettävä.

Rakastan maanantaita. On vapaapäivä. Turhat viikonloppukävelijät ovat kadonneet toimistoihinsa ja maailmassa on taas paremmin tilaa kulkea ja hengittää. Helsinki on parhaimmillaan hieman autiona ja aurinkoisena, oli kesä tai talvi. Kun lähden aamulla kauppaan - Kissan sisko vauvoineen on lounasvieraani ja tahdon tarjota hummus-rucola-wrapeja - on vielä puolipilvinen, juoksen valkoiseksi muurautunutta rinnettä alas.

Siinä juostessani kimmoisasti ja kevyesti, enemmän hypähdellen kuin matkaa voittaen, ajattelen vatsan pitoa ja sitä kuinka omituista on, etteivät ihmiset useammin taita matkojaan juosten. Sillä eikä juokseminen tanssina olekin sitä, mistä Italo Calvino puhuu - nopeudesta, keveydestä, täsmällisyydestä… näkyvyyttä se ei kyllä ole, koska en ole erityisen näkyvä, en edes eleiden kokoelmana. Tai ainakaan en säikähdä siitä, että punainen takkini erottuu lumisesta maisemasta, juoksee sen halki hengityksen tahtiin. En vielä tiedä, että takaisin matkalla koen sellaista, mikä pakottaa myöhemmin kirjoittamaan.

Tältä näyttää tieni lähikauppaan. Tätä on hyvä juosta. Kyllä, myös ylämäkeen.

Saksalainen kirkko on ihmeellinen. Siitä on otettava kuva Eufemialle, joka ajattelee rakkaudesta osapuilleen samoin kuin minä. Jostain syystä kuvittelen, että Eufemia voisi asua tässä kirkossa. Se olisi kaikin puolin sopivaa. Kun juoksen saksalaisen kirkon oven editse, riisit ja linssit lipsuvat saappaanpohjieni alla. Tästä olen kulkenut kerran yölläkin, muistan, taisimme mennä Hurinan kanssa käsikynkkää ja puhuimme kävelyvauhdista. Muut olivat kaukana takana.

On kuin olisin äkisti saanut sisaria, monta kerralla.

Koska on vapaapäivä, olen luvannut itselleni olla ajattelematta mitään teoreettista, esseististä tai kankeaa. Tunnen syvää riemua tanssiessani tietäni eteenpäin. Jostain syystä ihmisiä kammottaa riemu. Miehet kääntävät katseensa sivuun, naiset vaihtavat kadun puolta. Ei väsytä lainkaan, annan mennä. Kauppakassi pamppailee reiden ulkosyrjää vasten.

Kaupassa toimin normaalisti. Kun astun takaisin kadulle, kävellen, aurinko heittyy kadun pinnasta. Jospa juoksisin mäen ylöskin? En epäröi, lähden hieman liukastellen, ensin katua, käännös kujalle. Mikä tuo on? Pysähdyn kevyen hikevänä, katselen innolla ylöspäin.

Tiilirakennus tunnustaa hevoskulttia. Seinässä ovat hevosreliefit, alempana myös renkaat, joihin odottavan hevosen saattaisi kiinnittää riimunnarusta. Reliefin aihelma on työstetty huonosti. Hevosen suu on asennossa, joka olisi selitettävissä vain sillä, että kuolain kiskoo parhaillaan suupieltä sivuun terävästi. Mutta kuolaimet on abstrahoitu pois, ilmeisesti taiteellisista syistä. Tuloksena on hevonen, jonka suu on näkymättömän väkivallan kohteena. Tarkastelen hevosta pitkään miettien, onko abstraktion takana jokin harkittukin metafora, mutten keksi, mikä se saattaisi olla. (Siksi sanonkin taiteellisista, en esteettisistä, syistä. Taiteelliset syyt ovat sellaisia älyttömiä koulukuntapäähänpinttymiä, joiden soisi abstrahoituvan pois. Mutta sellainen toivo on tietenkin ihan turha. Maneereista ei pääse. Jos niitä ei osta readymadena, ne muodostaa itse. Kenties taiteellinen sitä paitsi viittaa siihen, mikä on jossain vaiheessa tai tilassa ollut esteettistä, mutta ei enää toimi, ainakaan ilman pitkällisiä initiaatioita. Vaikea kysymys. En osaa vielä sanoa, pitää miettiä lisää.)

Jatkan juoksua ylärinteeseen. Ajattelen: Ryhti! Pitkä niska! Nilkkatyö! Lavat vapaasti! Kassi on toisessa kyynärtaipeessa, kuvittelen kuinka punaisen kankaan sisällä tomaatit, täysjyvätortillat ja suklaa töyssähtelevät lempeästi ylösalas, samalla tavoin kuin itse töyssyy ravissa, joustaa selällä venyen pitkänä taivaaseen päästä ja pitkänä maahan jaloista, antaen painon levätä istuinluilla, ottaen liikkeen vastaan nöyränä mutta päättäväisenä, kädet kannatettuina ja muistaen koko ajan, että niiden pieninkin värähdys tuntuu hevosen herkissä suupielissä. (Miten pitkä aika siitä onkaan jo? Kymmenen vuotta? Vähän kauemminkin, yli kymmenen vuotta hevoskultista lähtemisestä. Ja edelleen puhun kengistä kavioina, tahdista ravina ja laukkana ja nelinä, itsestäni kentaurina. Ainakin itselleni, ainakin itselleni. Stepatessa ajattelen arabianhevosten jalkatyötä, itämaisessa tanssissa lipizzojen kaulaa.)

Ruusut pysäyttävät minut, jäätyneet ruusut havujen takana, mallornpuiden alarinteessä. Katselen läpi kaikki eri kukkavaiheet, nupusta kuihtuneisiin pölyttymättömiin heteisiin, jotka roikkuvat kukkapohjuksessa terälehtien mentyä. Koska samoan ruusupenkin keskellä, kenkäni nieleksii lunta ja piikit repivät sukkahousut. Kunpa en ikinä tulisi järkeväksi aikuiseksi, joka ei hurmaannu, ei siinä mitään. Mutta enkö vain tajua sukkahousuasian liian myöhään. En tiedä, mitkä ovat surullisimpia ruusuja, ne, jotka jäätyivät vielä aivan nuppuina vai ne, jotka jäätyivät pulleina nuppuina, vai ne, jotka jäätyivät kesken parhaan kukoistuksen, vai ne, jotka jäätyivät vasta terälehtien jo tiputtua.

Tämä muistuttaa etäisesti keskustelua, jota käymme lauantaina juhlissa. Miten yksissä juhlissa voikin olla niin monta eronnutta naista? Ei ihme, että sukkahousut repeävät, kun tutkin ruusuja lähietäisyydeltä huolestuneena, kassin polulle unohtaneena.

Lehmukset näyttävät kukkivan, niiden oksat ovat niin valkoisessa huurteessa. Puisto kimmeltää, juokseminen on kevyttä, lipsun auringossa. Täytyn keväästä, se on tullut. On kylmä, mutta kevät. Tähtiportin takana on hämärää, kuten aina. Puut ja HUUT-laiva jäävät kylpemään valossa, minä nostelen keittiössä aineet kassista, ovikello soi.

Halaamme. Kymmenessä vuodessa muuttuu perheenjäseneksi, ainakin jos on nainen. Kissan sisko on minun siskoni nytkin kun emme enää ole Kissan kanssa samaa sukua. Vauvalla on Kissan perheen pieni suu ja suuret, pyörähtelevät silmät. Se on hyväntuulinen ja temperamenttinen lapsi. Syömme wrappeja ja sitruunahunajalla täytettyjä kanelibageleita. Puhumme siitä, kuinka kasvissyöjänä ei ole aina oikein selvillä siitä, mitä sekasyöjäihmiset syövät krapularuoaksi. Kissan sisko on kuullut, että kananuggetit ovat suosittuja. Olemme huolissamme siitä, että kyseessä on paneroitu ruoka. Jälkeenpäin kuljemme jäisillä kaduilla.

Maailma ei kimmellä enää samalla tavoin, mutta on toisella, kotoisammalla tavalla hyvä.

On kevät, sen tuntee nyt selvästi. Illalla on tanssitunti.

Cafe Ursula, kasvot valoon päin, vastapelureilla varjoon. Ekana tullut valitsee. Pöydällä pieni pullo Sankaria, teekupit, vihreä jäätee, vuohenjuusto-aurinkokuivattu tomaatti -leipä.
- Se on jännä tyyppi, se. Miten sitä nyt luonnehtisi. Vähän niin kuin esiintyy ei ihan niin älykkäänä kuin on.
- No kato se on pissis!
- Häh? Mikä on pissis?
- Sellainen kuin mä. (Tässä vaiheessa kaikki voivat tehdä aallon: tämä on tietenkin minun ääneni. Jalassani on UFFilta kahdella euksulla ostetut Miss Sixtyn pissisfarkut, malli Tommy, koko 27 tuumaa.)
- Ja sä olet…?

Hetki hiljaisuutta. Voi teitä, voi teitä. Tässähän minä istun, ei se nyt niin vaikeaa voi olla. Hypoteesit kehiin, voin palauttaa ne pingismailalla ko-pong-ko-pong.

- No niinku tyttö.

(Tällaisia akateemiset ihmiset keskustelevat käveltyään jäällä auringossa taittamassa krapulaa ja miesten vakuuttaessa, että heitä ei tosiaan huvita hyppiä ja juosta kuten minua huvittaisi. Miehet puhuvat runokokoelmista ja manipulaation käsitteestä. Esitän pragmatiikkaan nojaavaa kritiikkiä käsitteelle ja huomautan, että sitä olisi ainakin käytettävä selkeästi teknisenä terminä. Ehdotus ei miellytä - olisi kuulemma parempi että käsite istuisi saumatta luonnolliseen kieleen. En viitsi huomauttaa, että kaikkeahan ei voi saada, etenkään filosofiassa. Sori. Joko käsite on sanahirviö niin kuin rigidit designaattorit, tai sitten se on jatkuvasti lipsumassa ulos teknisyydestään, kuten vaikkapa tahto. Toistan myös vanhaa käsitystäni, että oikeastaan tieteenfilosofiaa pitäisi opettaa pistämällä ihmiset pelaamaan intensiivijakso Mastermindia eli Möttemaasteria. Siinä pelissä oppii kaiken oleellisen verifikaatiosta, falsifikaatiosta ja hypoteesien ja mallien muodostamisesta. Sitä en tosin muista huomauttaa, että tieteenfilosofian kurssin pitäisi olla pakollinen kaikille akateemisille alaan katsomatta ja että kurssin läpäisisi vasta siinä vaiheessa kun peittoaisi tietyn määrän vastustajia pelissä. Mutta ei se mitään - minulla onkin darra, ei voida edellyttää täyttä toimintakykyä. Sitä paitsi, kuljemme jäätä myöten, se on melkein kuin kävelisi veden pinnalla. Pitää keskittyä, ettei putoa ohimennen laivaväyliin.)

******************

Hämärä, ruokapöytä. Puoliksi pöydällä saunanrameana. Äiti ja mummu keskustelevat. Taustalla, olympialaisten päättäjäiset ja hierovan nojatuolin narske sen möyhiessä isän selkää ja hartioita.

- Ja sullahan kävi viime vuonna flaksi hyvin. Onko vielä käynyt?
- En min mitään… mikä laksi?
- No se mies joka olisi heittänyt sinut ostarille.
- En min mene vieraiden miesten kyytiin. En puhu semmottille.
- Niin et mennyt mutta sulta kysyttiin ja nauroitte siskos kanssa että nyt kävis flaksi.
- Eiii, nyt narraat.
- Etkö muista?
- Ei tuommottist… ei ei ei. Ei vaikka ois kuolemaks.
- No ei sun kuolla tarvitsekaan. Mutta etkö muista.
- Oon vissiin ollut taivaassa. (Piirtää kädellään laajan kaaren, näyttää loukkaantuneelta.)
- Ite kerroit.
- Ei en puhu vieraille, vieraihin ei saa luottaa.

(Tytär nostaa päänsä katseluasentoon. Ruudun uusi sirkus ja karnevaali ja keittiön tilanne sekoittuvat ikävästi. Lopeta, koettaa viestittää äidille telepatialla, johon ei usko. Koettaa myös potkaista äitiä kevyesti pöydän alla, mutta onnistuupa vain satuttamaan varpaansa tuolinjalkaan. Tuoli sanoo kroooh mennessään lattiaa pitkin potkun voimalla.)

- Kuule ite kerroit. Olit ollut pihassa ja menossa, ja se mies oli huikkassu auton ovelta, että minne oot matkalla ja olit sanonut ostarille. Ja se oli sanonu, että voi heittää sut.
- Herranjestas. Uskaltaako tässä enää ulos…
- Mutta et ollut mennyt. Mutta nauroitte pitkään sitä flaksia.
- Kuolemaksi, kuolemaksi…
- Ja ihan hyvä ettet mennyt. Olisi voinut ajeluttaa vaikka minne, kolkata ja viedä rahat.
- Niin vieraisiin ei voi luottaa, etenkään miehiin. Niillä voi olla semmonen laksi. Taidan tästä muuten mennä. Lääkkeet on jo tunnin myöhässä. En min ymmärrä, en min ymmärrä enää mitään tästä… uskaltaaako enää edes pihan poikki… en min ymmärrä.

(Mummun lähdettyä on pakko kysyä, tarvitseeko tätä aina mopata. Dementia ei ole helppoa, etenkin kun ei ole täysin dementoitunut vaan tajuaa, että jotakin on pielessä. “En tiedä, mikä minuun meni”, puolustautuu äiti. Haukottelen. Laura kysyy puhelimella, lähdenkö extemporenytheti teatteriin vapaalipuin mutten pääse - olen kahlittu kuuntelemaan analyysia siitä, kuinka äitiä järkytti, että mummu mainitse ääneen sen naisen nimen, joka oli äidille sanonut päin naamaa, että mummu oli pitänyt isän edellisestä naisesta enemmän. “Se oli vuonna kuusikymmentäkahdeksan”, laskeskelee äiti. Häntä järkyttää asia edelleen.)

***********

Ulko-ovella.

- No syötkö varmasti tarpeeksi.
- Joo.
- Etkö kuitenkin ottaisi vielä mehun?
- Ei en mä tarvi, se ei mahtuis jääkaappiin.
- Älä tee tyhmyyksiä.
- En.
- Pidä itsestäsi huolta.
- Joo totta kai. Ei sitä kukaan muukaan tee. Tai no ehkä te.
- Soita. Muista soittaa.
- Joo joo.
- Tai ehkä minä soitan.
- No soita.
- Ja saat tulla makutuomariksi verhoihin ja silmälaseihin.
- Joo.
- Mutta tietysti vain jos sinulla on aikaa.
- Joo on mulla.
- Onko varmasti?
- On on.
- Mutta ettei se ole liikaa pyydetty?
- Ei ole, älä hössötä.
- En minä hössötä.
- Okei, et sitten.
- Rakastan sinua mutten käytöstapojasi.
- Niin äiti.
- Rakastan sinua.
- Niin mäkin teitä.

(Isää ei saa halata, isää ei ole saanut halata enää sen jälkeen kun rinnat kasvoivat. Mutta äitiä saa, äiti on pieni, niin pieni ja niin täynnä virtaa, minä olen häneen verrattuna kovin vetelä ja rauhallinen vaikkei tätä kukaan uskokaan ennen kuin on tavannut äidin hösäämässä. Äidin, joka pukeutuu vaaleaan pellavaan ja pohjoismaisuuteen vaikka koti notkuu kristallikruunuja, persialaismattoja, palmuja, tummaa puuta ja puisia kuikkia. Niitä kuikkia en ole ikinä ymmärtänyt. Miksi niitä pitää olla niin monta? Ilmeisesti yksi tai yhdenkokoinen kuikka ei tee vielä viihtyisää kotia. Kuikkia pitää olla kokonainen armeija, jotta äiti suostuu uskomaan rivitalonpätkän kodiksi.)

Miten darrassa voi olla näin kamala olo. En mielestäni juonut erityisemmin paljon, mutta yhtäkaikkisesti olen aivan hirvittävässä kunnossa. Ja surullinen kuin mikä.

Ehkä pitäisi keskittyä pelkkään työntekoon. Ehkä pitäisi elää taviselämää, paitsi että kertoisiko joku miten sellaisen saa. Ehkä ei pitäisi ikinä ajatella mitään, eikä oikeastaan koskaan edes astua ovesta ulos. Eikä kutsua ketään sisään.

Ohhoh, kunnon darratilitystä. Olen näemmä tarrapaperimaisesti saanut ahdistustartunnan kaikista eilen illalla kuuntelemistani jutuista. Rajojani uhmaten aion mennä pulkkamäkeen ja aurinkokävelylle, ja sitten vanhempieni luokse saunomaan.

Oletan saunan paikkaavan minut. Viinaa ei koskaan pitäisi nauttia. Tällaisesta menee aivan rikki. Kirjoitan muistilapun: “ei viinaa. liikuntaa. unta. töitä.” Epäröin hetken, ja sitten lisään viimeiseksi sanaksi listallani: “yksinoloa.”

Kamera on hauska kumppani. Sillä tallentuu sellaista historiaa, jota ei välttämättä muuten muistaisi. No ei, vakavasti ottaen - en uskaltanut juoda paljon, koska koiran kuolemasta on niin vähän aikaa enkä tahtonut ryömiä itkien sohvan alle.

Sen sijaan makasin lattialla tanssittuani ensin paidan märäksi ja sukkahousujen sukkaosat hajalle. Nyt päkiät ovat hiertyneet. No, tanssitunti onkin vasta huomenna, vielä tässä kerkiää lotrata öljyä päkiäparkoihin.

Herään kymmenen maissa, mikä on aika hyvin, kun ottaa huomioon, että olin kotona kuuden maissa. Ei, flaksi ei käynyt. Itse asiassa taisin loppuillasta tilittää, että kohdallani se tuskin käykään ikinä. En ole ikinä tutustunut kehenkään ravintolassa tai bileissä. Ainoastaan opiskelun kautta ja sitten kesäisin kadulla.

Odottelen tässä kesää, eh. Siitäkin huolimatta, että kaikki kadulla tavatut miehet ovat järjestään omalaatuisia ja kauheita. Tilitän myös nettideittiyrityksestäni, joka kilpistyi siihen, että ilmoitus meni väärälle puolelle. (Tyypillisiä filosofiongelmia: ensin valitaan ikähaarukka ja paikkakunta, sitten pitäisi valita : Olen… nainen /mies. Etsin naista/miestä. Rupesin pohtimaan, tarkoittaako tämä nyt minua vai sitä ilmoituksen kategoriaa ja päädyin lopulta siihen, että pakkohan sen on olla ilmoituksen kategoriaa tarkoittava. Joten valitsin: “Olen mies. Etsin naista.” Ei pitäisi pähkäillä. Tunsin itseni aika pöljäksi huomatessani ilmoitukseni seilaavan naisille suunnattujen miestarjokkaiden joukossa. Mitä minä sanoin: tyylilajini on traaginen slapstick.)

Vakavasti ottaen, bileissä oli hauskaa joskin traumaattista. Kissa toi minulle Läsejä, jossa kolumni on, ja huomasin kauhukseni että kolumnit ovat nimellä Veloena. Ymmärrän tämän aika hyvin, koska Veloena on kuitenkin nimi, jolla mut tuntee useampi ihminen kuin sillä toisella, joka lukee laskuissa. Kukaan ei tietysti kysynyt multa mitään, ja ehkä näin on ihan hyvä. En murehdi asiaa enää, joskin hieman kauhistelen ajatusta, että tänne saattaa tulla lukemaan joku vieraskin.

Jotenkin onnistun deletoimaan mielestäni kävijälaskurin raksutuksen. On pakko. Olisi aika ikävää muuttua tässä vaiheessa yhtäkkiä pönöttäväksi. Vaikka kieltämättä välillä hirvittäisi, ellen jaksaisi ajatella kerta toisensa jälkeen, että hitto vie, ei minun elämäni mitenkään erityistä ole. Ei erityisen moraalista eikä erityisen moraalitonta. Kunhan vain tavallista elämää, jota olen pääni selkiyttämiseksi aiemmin dokumentoinut vihkoon, nyt nettiin. Ei tässä ole mitään syytä kiskaista pannumyssyä päähän, vaikka yhä useammin kuulenkin lauseen: “Ethän sitten bloggaa tästä.” Niinpä pitää kirjoittaa itsestään kyllästymiseen saakka, koska muista ei voi kirjoittaa. Aiheet rajautuvat päivä päivältä. Tästäkin puhumme bileissä, tietysti, erään bloggaajattaren kanssa - ongelma on ilmiselvästi meille kaikille yhteinen.

Tai ehkä ei pitäisi puhua ongelmasta. Koetan tajuta mekanismin, mutta se on vaikeaa. Ehkä se johtuu siitä, etten ole itse erityisen hyvä pitämään yllä sellaista erehtymätöntä ja aukotonta imagoa. Tiedän aivan liian hyvin, kuinka joka tapauksessa selkäni takana kiertää kymmeniä versioita siitä, mitä teen ja miten ajattelen. En voi estää niitä, vaikken bloggaisikaan. Eikä minua lopulta kiinnosta aivan hirveästi se, jos joku ajattelee minun olevan tyhmä tai groteski. Tavallaan sellainen satuttaa tietenkin kohdalle sattuessaan hetken (koska on osittain totta), mutta aika pian siitä piristyy kuitenkin pohtimaan, mikä sellaisen kommentin motivaatio oikein on. Jos omasta mielestäni joku on tyhmä tai groteski, lipeän yleensä vähin äänin tieheni. (Mikä kai tarkoittaa, että olen paitsi osittain tyhmä ja groteski, myös kiltti - ja paljon muutakin.) Toisilla on toisenlaisia strategioita. Ei kai sellaista voi alkaa ottaa henkilökohtaisesti.

Se on tietysti hirvittävää, että saattaa onnistua tällä tavoin kirjoittaessaan loukkaamaan jotakuta. Sikäli on erittäin hyvä, että ihmiset muistavat sanoa, että älä nyt bloggaa tästä sitten. (Tämän toivon jatkuvan - parempi sanoa se etukäteen.) Se ei kuitenkaan estä minua hölmistymästä kerta toisensa jälkeen siitä kaikesta, mitä ihmiset pitävät arkaluontoisena. Monet asiat ymmärrän, mutta sitten on sellaisia, joista en kertakaikkisesti tajua, mikä niissä on niin arkaluontoista.

Ehkä suhtaudun edelleen liian luottavaisesti maailmaan. Toistaiseksi se on kyllä kohdellutkin minua hyvin. Ehkä se johtuu tekemistäni alistumiseleistä? Näytän jatkuvasti oman suojattomuuteni, ja sen seurauksena en saa kovasti riepottelua. Tietenkin alfaorientoituneemmalle ihmiselle tällainen strategia näyttäytynee käsittämättömänä. Mutta sellainen temperamenttini tai ainakin hyvin varhaiselta ajalta periytyvä käytösmallini taitaa olla; toimintapa on hyvin luonteva.

Väsyttää, pitäisiköhän jatkaa unia. Raahasin aamuyöstä jäljelle jääneen hummuksen kotiini ja nyt ihmettelen, millä ilveellä saan sen häviämään. Äly hoi. Syön hummusta varmaan vielä kuusikymppisenäkin. No, se päivä koettaa varmasti pian.

Hemmetin hemmetti sinua, kun et voi sanoa, laitanko housut vai hameen!

Tähän mennessä mielipiteensä on lausunut kaksi henkilöä, josta toinen sanoo itse pistävänsä housut ja toinen ilmoittaa että hame on aina parempi, etenkin naisellisiin kenkiin yhdistettynä. Kieltämättä sääret taitavat olla paras puoleni. Ehkä vähän lihaksikkaat, naiseksi. Mutta enhän toki voi koikkelehtia juhlissa kengin. Minähän murskaisin muiden varpaat. Sitä paitsi jokaisen varpaani tyvinivelessä on kuluma kiitos tanssiharrastuksen - korkokengissä olen lähemmäs rampa ja vaikka osaankin siitä huolimatta kävellä niillä ja tanssiakin, hymyni on silloin pelkkää tanssitytönhymyä, joka sulkeistaa kulumien kivun siihen saakka, ettei sitä enää voi kestää ilman itkua.

Jeesus nämä bilestysneuroosit ovat kammottavia. Kuuntelen Björkiä ja koetan latautua juhlatunnelmaan. Ei ole ketään joka toistaisi kyllästymiseen saakka olet kyllä ihan tarpeeksi kaunis. Traumani ovat omalaatuisia: vaikka muuten uhkunkin tyytyväisyyttä siihen, että toisin kuin äitini ja siskoni en kärsi syömishäiriöistä, bilestysaamuna saan akuutin kehonkuvakompleksin. Minut on kasvatettu uskomaan, että kauneus on naisen tärkein ominaisuus, ja vaikka en uskokaan tuohon henkilökohtaisesti ja tietoisesti, havaitsen tuon uskomuksen kyllä piilovaikuttavan useammin kuin kerran jonkinlaisissa normeissa siitä, miten näytän hyvältä ja miten en.

Herranjumala, minulla on maha ja jenkkakahvat ja kaksoisleuka ja silmäpussit… äiti, anteeksi, en ole huoltanut itseäni riittävän hyvin. Lupaan tästälähin liikkua ainakin kaksi tuntia päivässä ja syödä pelkkiä porkkanoita ja salaattia ja soijajugurttia. Haluaisin ampua sen, joka on keksinyt suklaan ja korvapuustit. Kahdessa varpaassani on lisäksi kovettumat steppikengistä. Se joka sanoo minua keijukaisennäköiseksi saisi hankkia vahvemmat silmälasit, totean tänään peilin edessä. Tänä aamuna olen vähintään neljänkymmenenviiden. Yhdistettynä juttujeni roisiuteen tämä tarkoittanee, että selibaattini jatkuu hamaan horisonttiin saakka.

Ainoa, mikä minua lohduttaa tässä tilassani, on se, että tiedän muiden kärsivän vastaavaa neuroosia. Ei ehkä näin vakavasti, mutta pienemmissä mittakaavoissa. On kummallista, että miehet saavat olla vatsakummullisia, heikkoja ja jopa typeriä, mutta naisten on oltava huoliteltuja, trimmattuja ja salamanteräviä intuitikkoja mutta samalla pikkutyttöjä, jotka kihertävät. Helvetin rasittavaa, vaikka itse nuo normit asetammekin. Ratkean vulgaarifeminismiin silkasta itsesäälistä. Mutta vain hetkeksi… sitten suutun ja kasaan läjään välineet: silmämeikin pohjustusvoide, valokynä, kosteuttava naamio, kuorintavoide, kosteusvoide, meikkivoide, kaksi eriväristä rajauskynää, puuteri, luomiväri, huultenrajauskynä, huulivoide, huulikiilto, jätä hiuksiin -hoitoaine, korvakorut, kaulapanta, parfyymilöljy, gillette venus -ajoterä, geelisuihke, kasa papiljotteja ja niin edelleen.

Tänäänkään en aio edistää sukupuoltenvälistä sotatilaa vaan rakentaa rauhaa ja silloittaa ymmärrystä.

Muistutan itseäni vielä kerran, että minulla on ylempi akateeminen loppututkinto aika älyllisestä aineesta, vaatekokoni on kolmekymmentäkuusi, painoindeksini normaalipainon alarajaa, ja että minulta kysytään edelleen Alkossa paperit. Ei tässä mitään hätää pitäisi olla. Mutta ehei, tänään olen pissis siitä huolimatta, että huomenna nauran tälle kaikelle aivan kippurassa, darrahysteriassa.

Hieman minua kyllä huolestuttaa se, että postin tuomassa S-osakkaan lehdessä kerrotaan, että napapaita ja lantiofarkut ovat yhdistelmänä täysin out. “Naisellisia muotoja korostetaan liehuvin helmoin ja pienten jakkujen istuvin leikkauksin. Mielikuvitukselle jätetään tilaa, vaikka sitten babydollissa.” On turhaa huomauttaa, että jakuissa ja babydolleissa näytän lähinnä pöhötaudista kärsivältä puolijoukkueteltalta. Ja että minua raivostuttaa, että juuri sinä päivänä, kun viimein löydän Miss Sixtyn oikein pissikset lantiofarkut, jotka istuvat hienosti, UFFin kahdesta euksusta, ne ovatkin heti out. Olisi pitänyt arvata, että siksi niitä alkaa löytyä UFFista. Mutta ne ovat kyllä aika mukavan näköiset päällä.

Selvähän se, olen ultimate passé. Vitut siitä. Ehkä silmäpussini ja täysin out -tyyli stemmaavat hyvin yhteen.

Tietenkin kirjoitan tämän vähän ketunhäntä kainalossa. Mutta se häntä on todellinen. Olen kuullut kotona liian monta kertaa valituksen, miksen voi pukeutua kauniisti, miksen voi keskittyä enemmän siihen, miltä voisin näyttää jos vain vähän viitsisin, vain pari varttia päivässä, sinulla on kauniit sääret ja kauniit kasvot, mikset käyttäisi niitä, eivät miehet välitä siitä, mitä sinä olet lukenut, lukeminen turvottaa silmiä, minä haluan tulla näkymättömäksi, en jaksa sitä, että tunnen itseni rumaksi ja kömpelöksi, mutten myöskään sitä, että äijät lirkuttavat kuin täysin aivottomalle, äläkä ainakaan kirjoita miltä sinusta tuntuu, koska sen jälkeen kaikki vihaavat sinua, onko sinun oltava aina noin negatiivinen.

Muistan äkkiä, mitä kirjeessä Sao Paolosta kirjoitettiin: Ajattele joka aamu, että tänään on joulu. Ajatellen, miten hirvittävää jouluisin on, pönötystä ripsiväristä tönkkönä ja huulikiillosta tahmeana, ruoasta pahoinvoivana, tahtoisin unohtaa koko neuvon.

Hitto vie, bilestysneuroosi iskee täydellä voimalla ja lurun seiniä pitkin. Onneksi sentään Ilves on luvannut vesijuosta kanssani. Vesijuoksu nostaa endorfiinitason, turvotuskin ehkä katoaa - kuinka ollakaan bilestysaamuina on AINA turvotusta, vai pitäisikö sanoa aina neuroosi, tavallisesti en niin kovin vahdi, olenko turvonnut - olen hetken voittamaton, voin nukkua päiväunet ja alkaa sitten tursottaa naamaani kaikenmaailman värejä tuosta kosmeettisesta arsenaalista, jotta tuntisin itseni edes tilkan verran äidilleni kelvoksi tyttäreksi. Järjestää hiuksia, jotka sekaantuvat ensimmäisessä tanssissa kuitenkin.

Olen sentään oppinut jotakin kymmenessä vuodessa. Enää en mene bileisiin silkkisessä yöpaidassa, joka on sensuaalisuuden huippu. Hipellän punaista niukkaa satiiniyöpaitaa mutta sitten muistan että olen kuitenkin jo yli kolmekymmentä. Jotain hävittävää minullakin sentään näyttää olevan: henkinen kypsyys. En suostu luopumaan hankitusta kokemuksesta. Jos menee satiiniyöpaidassa bileisiin, saa loppuillasta vastata aika usein kysymykseen, onko tuo oikeasti sun yöpaita. En tänään taida jaksaa. Nyt tuskailen enää pitsisen hamosen ja lantiofarkkujen välillä.

Niin että kummat laitan?

Tämä ei ole retorinen kysymys, vaan kaipaan aidosti apua asun valintaan. Kerrohan mielipiteesi, darling, kun kerran tänne eksyit.

Sellainen asia minua välillä ihmetyttää, että ihmiset arkailevat ottaa vastaan ilmaiseksi saamaansa. Paitaa, kirjaa, tiesmitä.

Omituisinta tämä on töissä. Takahuoneessa minulla on paketillinen teetä ja mateeta pussiversiona (täällä ei ole kunnon teesihtiä, pitäisi varmaan ostaa ja tuoda, sellainen tarpeeksi syvä kaveri). Yhdestä pussista, kuten tiedämme, tulee kaksi kuppia. Kutsun tätä kaverikuppimetodiksi. Koska olen huolestunut maailman tilasta, jätevuorista ja sensellaisesta, tahdon, että toiselta puolen maapalloa rahdattu nautintoaine käytetään sitä kunnioittaen, ei vain sinnepäin husaisten. Pussin heittäminen roskiin puoliksi käytettynä tuntuu paskalta. Siksi kotonani on mahtavan suuret kupit: kaksi teetä yhdessä kupissa. Mutta töissä kuppi on normaalikokoinen -

Niinpä kun menen takahuoneeseen tekemään teetä kysyn aina kollegalta, ottaako tämä teetä. (Paitsi P:ltä, joka on addiktoitunut tyrmistyksekseni automaattikahviin ja ruskeisiin kertakäyttöpikareihin.) Joitain kollegoja tarjous hiertää. He kokevat, että jäävät jotakin auki. Muutamille olen selittänytkin jo, etteivät he ole mitään velkaa - se pussinpuolikas menisi normaalisti roskikseen. Että tavallaan tee on melkein kuin dyykattua. Mutta että me jaamme teen, kaverikupit, että se on mukava tapa olla kollegat.

Joskus luulen, että minua pidetään täällä vähän höyrypäänä. Ei niin paljon kuin edellisissä työpaikoissa, mutta hieman kuitenkin. Olen tottunut niin toisenlaiseen meininkiin - sellaiseen, jossa anteliaisuus ei ole mitenkään taktikointia. Äitiin. Siihen, että jos on oltu hotellissa viikko, ostetaan respaan valtava kukka-asetelma ja siivoojalle rasiallinen konvehteja. Että tipataan kahvilassa, Suomessakin. Äitiin verrattuna olen aika pihi. Se johtuu tosin yksinomaan rahatilanteestani. Olen kyllä tuonut tänne tuoksupelargonin pistokkaitakin, ja valtavan peikonlehden Tallinnasta ostettuine ruukkuineen. Tuntui, että se voisi viihtyä paremmin täällä. Ja viihtyykin.

Tuntuisi omalaatuiselta heittää se teepussillisen toinen puoli roskiin, kun sitä voi koettaa tarjotakin. Ehkä tämä on sosiaalista kiusaamista jonkun mielestä. (Blogit ovat kehittäneet minua huomaavaisempaan suuntaan - ennen blogien lukemista ei tullut mieleenikään, että saattaa olla ihmisiä, jotka kokevat ystävällisyydenosoitukset kiusaamisena. Nykyään saatan vetäytyä omin avuin tilanteista, jos alkaa näyttää siltä, että ystävällisyyteni koetaan ahdistavana.) Mutta kuinka tämä olisi sosiaalista kiusaamista, kun en odota mitään vastalahjaa, hitto soikoon, ja sanonkin sen. Minun luokseni tulee muutenkin jatkuvasti ihmisiä, jotka tuovat sitä sun tätä ja vaativat ottamaan tuomisen vastaan. (Ei se ole minusta kiusallista, vähän hassua ja sydäntälämmittävää vain.)

On syitä, miksi minusta ei olisi johtaviin tehtäviin. Jos minun annettaisiin, askartelisin varmasti kaikille asiakkaille sievät pienet kulkuskoristeiset töppöset ja laittaisin kaiuttimiin Bachia. Bach tekee hyvää päälle sormenpäihin saakka. Jakaisin asiakkaille pienet laput, pojille siniset ja tytöille punaiset, kuuluttaisin: “Rusettitanssiaiset alkavat!” Tekisin keskelle kirjastoa vesijuoksualtaan. (Olin tänään vesijuoksemassa puolitoista tuntia Yrjönkadun uimahallissa uusissa vesimelonikuvioisissa bikineissäni. Vähänkö näytän hassulta niissä!) Tanssiin kuuluisi dippi altaaseen. Valoaukon täyttäisin viidakolla. Se tarkoittaisi, että kassakone olisi suunnilleen keskellä viidakkoa, miten virkistävää.

Osa asiakkaista ei pitäisi uudistuksista. Heistä kirjastossa on jo nyt liian meluisa ja rento meininki. Mutta hei - tänään on CAUSAL FRIDAY, kuten kerran yhteen sähköpostikirjeeseen laitoin. Piti kirjoittaa casual, tietysti. Joillain työpaikoilla se tarkoittaa shampanjatarjoilua ja pullakahvia. Meillä ainoastaan hivenen hiljaisempaa iltaa ja eteisestä kantautuvaa kikatusta ja sit mennään sinne -suunnitelmille. Causal friday… pienet oppineet sanaleikki-ilot.

Istun tuolissani vesijuoksun tyhjentämänä. Suru on poissa, silmät vain aavistuksen verran turvoksissa. Kamera on taas käytössäni. Kissa tuo sen kauneushoitolaan, jossa makaan alusvaatteisillani vilteissä ja nousen niiden keskeltä huulikiillosta tahmeana. Hän on jotenkin hermostunut eikä osaa hymyillä lempeästi, kuten entisille tyttöystäville kuuluisi, lempeästi ja surumielisesti. (Tietenkään hän ei ole lempeä ja surumielinen, hänhän on oksitosiinihumalassa.) Sen sijaan hän räpättää kovaan ääneen ja naureskelee erästä yhteistä tuttua ilkeään sävyyn. En pidä siitä, menen vakavaksi ja asialliseksi. Tajuan äkisi häpeäväni entistäni tuossa äidin pyhätössä. Täällä ei olla negatiivinen, filosofimies. Alakerrasta kuuluu saksien ropse ja sampoontuoksuisen veden pyörteily lavuaariin. Katson Kissaa tarkasti, koetan muistaa, hymyileekö hän ikinä lempeästi ja surumielisesti. Saan tuliaisiksi kahta erilaista teetä ja baobab-puun siemeniä.

En tajua kiittää enkä sanoa, ettei olisi tarvinnut. No, ehdin toki huomennakin - huomenna on lauantai, huomenna on juhlat. Teen illalla vielä juhliin hummusta, hyräilen pikku keittiössäni Lohi jaloissa kyöhnäten. Mitä mieltä olet, pitäisikö minun pukeutua juhliin housuihin vai hameeseen? Housuissa on parempi tanssia, hameessa olen enemmän keijukaisen näköinen.

Itse olen kallistumassa enemmän housujen puoleen koska olen parempi tanssimaan kuin tököttämään. Vaikka tietenkin housut paljastavat rimpsuhametta paremmin, että takapuoleni ei ole järemmin naisellinen. Odotan jännityksellä, jatkuuko Timon kanssa alkanut kiinnostava “Onko viettien tapauksessa IS OUGHT?” -keskustelu. Todennäköisesti ei. Se on morbidi aihe ollakseen filosofiaa, ja jos joku aikoo vaikuttaa juhlissa edustavalta, hän ei varmastikaan sotkeudu tuohon liemeen.

Minun kaikki mahdollisuuteni vaikuttaa edustavalta ovat tietenkin menneet aikapäiviä sitten. Tanssinpa tai avasinpa suuni, vaikutelma on sama: tämä ihminen on kausaaliperjantaita koko viikon ja jakaa varvassandaalinsa vastaantulijoille. (Annoin tänään juopporetkulle kahden euron kolikon. Onhan sentään perjantai.) Istun kirjastossa ja mietin, kuinka suuriksi paloiksi tofun leikkelisin ja kuinka nostelisin hiukset kampaukseksi.

Koetan myös muistaa, olenko kutsunut jonkun tytöistä etkoille luokseni, mutten muista.

(Nyt en kyllä tajua tai jaksa tajuta. Huomaan kirjoittaneeni surusta pari päivää sitten, silloin edellisen koiran hautaan ja sen hankalaan sijaintiin liittyen. Tuntuu etten etene minnekään.)

Peruutan tapaamisia ja lupauksia. Kävelen vielä ystävättären kanssa Harakkaan jäätä pitkin, hän ymmärtää, hänen hiuksensa on värjätty punaisiksi ja kiinnitetty pinnillä, hänen äitinsä koira on kuudentoista. “Olen alkanut nähdä pareja”, sanoo ystävätär. Hän on nähnyt samoja pareja kuin minä. Kuljemme Kaivopuistoa, vanhat sukutädit. “Se ja se sopisivat yhteen.” No niin, en aio rasittaa teitä nimillä. Ne eivät ole oleellisia - riittää, että meillä on yksimielisyys asiasta. “Mutta on rasittavaa joutua itse naitetuksi”, totean. “Siksi en itse enää tahdo sanoa noita asioita ääneen.”

Paitsi että sanon, ja ihmiset suuttuvat. Etenkin jos sanon sen entiseni kohdalla. Heistä minun pitäisi pitää itseäni täydellisenä puolisona, tai ainakin parempana kuin Kissan nykyistä. Ikään kuin en tietäisi paremmin, millainen oloni oli suhteen loppumetreillä.

Suru on asettunut taloksi tukevasti. Kun Kissa kertoo puhelimessa uutisensa, en oikein osaa sanoa mitään. Lopetan puhelun nopeasti, etten alkaisi itkeä töissä. Puolen tunnin vatkuttelun jälkeen saan sanottua työkaverille. Ääni värisee, työkaveri tulee halaamaan. Ponnistelen itkun ohitse. Palelee ja nukuttaa.

Poljen kotiin horroksessa ja posket märkinä. En osaa lakata itkemästä ennen kuin Mikonkadulla. Miksi juuri siinä? Koska siinä seisoo trumpetisti, sama kuin aamullakin, ja soittaa Chattanooga Choo Choota. Tuon jazzin tunne luikertelee minuun, tahdittaa menoni, silmät kuivuvat. Taide siinä elää, kommunikoi. Joku jostain toisaalta laulaa minulle tuon melodian, tunteen joka sen synnytti, ja äkkiä en itke. Elämä on muutakin kuin harmaata ja mustaa. (Ja äkisti nousee mieleen Helvi Hämäläisen romaaneista saatu ajatus, että mies on hyvä olla talossa, jotta matonkuteeseen saa tämän vanhoista takeista mustia raitoja. Vaan että miehetön nainenkin saa sitä mustaa kyllä jos osaa lyödä kudetta toisten mattoihin, mustaa palkaksi. Voi kuinka äkkiä joskus jokin asia näyttäytyy yhteyksissään!)

Kun käännyn kotikadulleni, toisesta päästä sille työntää mustan pyöränsä mustissaan H. H nostaa kätensä, minä omani. Terve, sisar. Vaihdan vain vaatteet, jää risahtaa rannassa sille käydessämme.

Palelen koko ajan, edelleen. Palelen, käteni tärisevät vähän, olen väsynyt. On vaikeaa kirjoittaa tekemättä lyöntivirheitä tässä horkassa. Tunnen itseni surkeaksi lähinnä yhdestä syystä: En ole onnistunut olemaan koira. Koira ei ikinä tekisi niin kuin tein. Olin edeltävissä kriiseissä ajatellut, että mietin elämääni tarkemmin vasta sitten kun vanha koira on mennyt, sen elämän on oltava hyvä loppuun saakka. Mutta sitten kävi jotakin. En kestänyt, muutin toisaalle, tänne. Vanha koira alkoi saada kohtauksia. Koetin puhua, pitäisikö se lopettaa, mutta Kissasta taisin puhua suhteestamme, hän ei halunnut puhua koirasta, hänestä lopettaminen oli ikävä aihe enkä jaksanut, nyt olen tästä itselleni raivoissani, en jaksanut työntää häntä seinää vasten, koska olin niin kauhuissani siitä, että hän kuvitteli minun esittävän arvioita jonkun tappamiseksi silkasta surustani tai sekopäisyydestäni. Minun olisi pitänyt olla kovempi, kestävämpi, todeta olevani hullu, mutta että asia hoidettaisi nyt. En tehnyt niin, vaan vaikenin tuntien itseni roistoksi. Koira lopetettiin hoitopaikassa, vieraassa paikassa, Kissan ollessa Afrikassa, minun ollessa liian surullinen mennäkseni entiseen kotiini hoitamaan koiria, ei voi asua asunnossa, jossa ei pääse itkemättä eteistä pidemmälle. Koira ei olisi niin surullinen, se makaisi ovella jos se ei uskaltaisi sisään saakka, sen häntä liepottaisi, se katsoisi ja sanoisi koko olemuksellaan mikset rakastaisi minua tässä nyt, olen tässä nyt, eikä siihen voisi olla vastaamatta.

Moraalisena standardina koiruus taitaa olla liian korkea. (Ja, epäilen, siksi koiraa käytetään pejoratiivisena terminä…)

Koetan kirjoittaa kolumnia ja onnistun mitenkuten. Mutta en voi olla ajattelematta iltaa, jolloin haemme Mobutun satamasta. Sen ryhti on ylväs, se kapuaa empimättä kanssani auton takapenkille. Aluksi se piittaa vain miehistä, mutta tajuttuaan, kuka sitä rakastaa eniten (eikä siltikään tarpeeksi jaksaakseen), se ei päästäisi minua vessaankaan. Se rakastaa kaikkia eikä ajaudu torailemaan. Korkeintaan tuhahtaa ja saa puremia ja turpiinsa isommilta uroksilta aivan aiheetta. Se rakastaa loikoa parvekkeella korituolissa, tulla mustasta kiharakarvastaan tulikuumaksi.

Voisiko miestä rakastaa samalla tavalla? Eipä kai. Ei minulla ole ollut sellaista suhdetta kehenkään mieheen, että voisin olla yhtä hurmioitunut miehen haluttomuudesta kahnata millään tasolla, sen halusta kuunnella ehdotuksia ja kyvystä ilmaista, että tämä tässä on hauska juttu, katso nyt, piehtaroida apilikossa. Kukaan mies ei ole luottanut minuun sillä lailla, ollut niin positiivinen. Ja se on väärin… tietysti Mobutussakin oli raivostuttavat piirteensä. Hemmoteltuus. Jos asiat alkoivat kiusata, se huusi apua. Bou bou bou bou. Kun tulin, katsoi loukkaantuneena. Katso nyt, tällaista kaikkea tapahtuu, kun jätät minut minuutiksi. Tuo rakki tuossa vain menee menojaan. Tuo narttu ei ole minusta kiinnostunut. Olen kompastunut enkä viitsi itse nousta seisomaan, nosta sinä minut. Bou bou bou.

Mille se huutaa, kysyivät koirapuistossa. Maailman epäreiluudelle, vastasin. Menin luokse, kosketin, se vilkaisi viisailla villakoiransilmillään, lönkytti kanssani penkille, hiljeni hetkeksi sylissä, mutta meni taas pian verkkoaidalle huutamaan tyhjälle maisemalle, yleisölleen. Ei liene yllätys, että näen monen ihmisen nykyään tekevän tätä, nähtyäni koiran itsepäisyyden tässä.

Muistan sen ilon, kun hieron kaljuihin kohtiin tummelia ja näen vähitellen tumman karvan nousevan läikkiin, kun kylkiluiden päälle nousee terve liha, kun koira syö ja kipuaa sänkyyn syliin nukkumaan. Minä ja koirat olemme samaa pataa: rakastamme rakkautta. Mutta en onnistu takaamaan olosuhteita loppuun saakka. Se tekee surulliseksi.

Maailma tuntuu suurelta paikalta, jossa asiat menevät pieleen ja olosuhteet estävät toimimasta kuten tahtoisi. Ponnistelee, yrittää jaksaa ja jakaa rakkautta, kaikki menee puihin. On luettava muutama runo, kuunneltava muutama kappale. Sitten on kunnollisempi ihminen, jaksaa miltei hymyillä. Mitä minä suren? Eikö laumani ollut rikki jo kauan sitten, jo kuukausia sitten? Miksen jaksanut pari kuukautta pidempään? Tästä ei pääse mihinkään.

Tunnen harvoin syyllisyyttä, mutta nyt tunnen sitä melko musertavasti. Mietin, voisinko sovittaa kaiken lähtemällä tietyksi ajaksi jonnekin, jossa voisin harjoitella pyyteetöntä rakastamista parhaiden mahdollisten opettajien johdolla. Tällainen muodollinen suruaika tuntuisi jotenkin sopivalta. Jonnekin, missä on kodittomia eläimiä. Espanjan galgojen uudelleensijoitukseen tai muualle. Mutta tietenkin sovituksen ajatus on aivan turha ja toivoton. En istu oikeudessa aivan turhaan. Rikokset uusitaan.

Ainoa keino sovittaa oma kykenemättömyys on toimia tulevaisuudessa jatkuvasti paremmin, moraalisemmin, nousta toiselle tasolle. Ehkä kirjaprojekti, jota minulle on vilautettu, voisi olla tällainen. Voisin kertoa täsmällisesti ja rauhallisesti, miksi suuri osa siitä ruoasta, jota ajatellaan nautinnoksi, on paljon muutakin - kärsimystä. Jos en käytännössä osaakaan rakastaa, ehkä voisin kirjoittaa maailman rakastamisesta teoreettisesti ja yksityiskohtaisesti.

En usko, että suru silloin jättäisi minut, mutta voisin kenties käsitellä sen lukuina ja tuotantoeläinten kasvoina, kehitysmaiden lasten ja vanhusten ja naisten kasvoina, traktoosin kokeneiden peltojen maan liiskaisuutena, työttömyytenä, muuttotappiokuntina, hyönteismyrkkykiloina, allergioiden lisääntymisenä, Almerian maisemana Googlen kartoissa ja niin edelleen. Nuuskia kausaalisuhteita, kasvattaa editoimani öljykirjan jo nostattamaa kiertävää, hiertävää liikettä sisälläni. Meidän ajattelemattomuutemme on anteeksiannettavaa mutta vasta muuttuessaan vastuuksi. Ja suruni on pientä mutta kokemisen arvoista.

Olen onnellinen, että tunsin sen koiran ja pelastin sen tappotuomiolta edes muutamaksi vuodeksi, vaikka tarinan loppu ei ollutkaan sellainen kuin toivoin.

Onko minkään tarinan? Päättyvätkö ne kaikki samaan kylmäykseen… samaan tunteeseen, että tässä on ollut ennenkin, sydän lyö hitaasti, ajatus ei liiku tarpeeksi, tanssillisuus on kadoksissa. Tahtoisin kirjoittaa iloa.