Suomen Kuvalehti

Arkisto 11/2005

30.11.2005

Kolmoislyytikki eli kysymys vaikeudesta

Kun kävelemme kohti Ilveksen asuntoa tuulista rantaa korvat vihloen (tai en mene muiden korvista takuuseen), huudan viiman yli: “Nyt tapaat Lyytikin!” Lyytikki on Ilveksen kissa, jolla on tupsut korvissa ja sapfinen katse. Tuiskussa sanat vääristyvät ja ne kuullaan: “Nyt teet Lyytikin!”

“Mikä se on?”
“Kissa.”
“HÄH?”
“Ilveksen kissa. Olenhan mä sen kuvankin näyttänyt, viettelijätär Lyytikki.”
“Mitenniin mä teen sen?”
“Mitenniin sä teet sen? Mitenniin teet?”
“Sä sanoit että mä teen Lyytikin.”
“Jeesus. Tuo kuulostaa aika perverssiltä.”

Naurua ja liukastelua.

Ehkä jokin räntäliukuliike on nimeltään Lyytikki. “Kolmoislyytikki - mutta vain asiaan vihkiytyneille”, kuulutan kovaan ääneen, jottei tuuli vääristä sanoja taas.
“Lyytikki kerien!”

Lyytikki kuulostaa kieltämättä aika pelottavalta liikkeeltä. Lyytien kanssa ei ole leikkimistä. Minunkin Lyyti-tätini, inkeriläisiä, kääri (vai keri?) käämejä aikuisiällä ja kasvatti yhdestä lapsestaan narkomaanin. Lydia, tietysti, kukapa olisi Lyyti muuten kuin siviilissä. Juu, en aio tehdä kolmoislyytikkiä.

Minulle on väitetty tasan kaksi kertaa, että blogini on vaikea. Mikä tässä tarkalleen on vaikeaa? Ihminen vai sanat vai tyyli? Sisällön pamppailevuus vai jokin formaatti, jolle olen itse armollisen kuuroutunut? Sekö, että viittaan välillä Arskaan ja välillä kyvyttömyyteeni käyttää uuden tietokoneen copy-paste -toimintoa? (Itse asiassa olen tainnut juuri oppia sen. Täällä sitä ei tehdä kontrollilla vaan omenoin. Jeesus. Tämä tietää moraalin rappiota.)

Vai se, että kirjoitan välillä sellaisista pelottavista nonsensikaalisista asioista kuin kolmoislyytikki? Vai se, etten yleensä kirjoita lyytikeistä? Vai se, että ylipäänsä kirjoitan? Vai se, että teen muutakin kuin kirjoitan?

Lisättäköön, ettei vaikeus ole itsetarkoituksellista. Lisättäköön, etten usko sen muillekaan olevan. Lisättäköön, että tunnen myös ihmisiä, joiden mielestä Veloena on ihana ja helppo tapa tarkistaa, olenko edelleen hengissä ja kuinka ärsyyntynyt mikäkin päivä olen. Kato kun kätevää - jos se vaikuttaa kierroksissa olevalta, ehdotapa kahvia vasta ens viikolla, koska tällä viikolla se sanoo vaan, ettei oo juonut kahvia enää vuosikausiin näy näy näy. Koska kahvi juoksuttaa seinille mutta rooibos ja sitten se ei lopeta. Ja sitten joku viikko se on tyyni ja sitä voi vaikka pistellä hakaneulalla. (Lisättäköön, ettei tämä ole niitä viikkoja jolloin alistuisin hakaneulontaan inisemättä vastaan.)

Lisättäköön, että tämä tyttö käy nyt nukkumaan. Siinä ei pitäisi olla mitään vaikeatajuista.

Yleistä, hämmennys, eläinasia, höpö, itäinen ihminen, kommunikaatio, hulluus, helppous
14 kommenttia

30.11.2005

Elämää etsimässä

Blogiuutiset maailmalta saavat minut tänään itkemään.

Itkeminen ei ole kivaa, mutta toisaalta en ole koskaan erityisemmin arvostanut kivoja asioita. Pidän asioista ja ihmisistä, jotka saavat minut hihittämään, itkemään, kutiamaan, painamaan katseeni ja toisaalta, loikkimaan ja ulvomaan kuulle vaikka leikillään. “Kiva” on niin beige sana. Etäisyyksinen. Lattesukupolvinen, vieras. Itse kasvatan omat sitruunakissanminttuni kynnet mudalla hankaamatta puolikuita puhtaaksi.

Sanat ovat ihmeellisiä, mutta en etsi sanoja. Sanat voivat olla tyhjää kimallusta ja nokkelaa assosiaatiopalapeliä, joka avaa oivalluksia siitä, miten voisi olla. Elämää minä etsin, sitä miten asiat ovat vaikkeivät voisikaan, elämällä sitä, ostamalla käytettynä samanlaisen punaisen tiukan takin kuin äidillä on ollut seitsemänkymmentäluvulla ja liimaamalla seinälle Klimtin “Die Jungfrau” -taulun julisteen. (Huvittaako teitäkin se JUNGfrau? Ajattelen tässä sitä Jungia, joka puhuu arkkityypeistä…ja jonka ajatteluun osittain perustuu myös blogimaailmassa riemua niittänyt tyypittely - lisättäköön mauttomasti hihitellen, että itse siis olen INFP.) Kuuntelemalla kovalevylle ladattua The Robot ate me -yhtyeen “Genocide Ball” -kappaletta. Kirjaamalla.

“Gilgames, minne menet? Elämää jos etsit, et löydä. Sillä jumalat, jotka loivat ihmisen, hänelle antoivat kuoleman. Mutta elämän he pitivät itsellänsä”, laulaa Pekka Streng Gilgamesh-eeposta.

Pyh. Totta kai elämää voi etsiä. (”Katsele yössä” on muutenkin parempi kappale.) En jaksa lukea pelkkiä kaunokirjallisia kokeiluja, vaikken mikään traditionaalinen realisti olekaan. Pelkkiä kaunokirjallisia kokeiluja? Huh, tulinpa luoneeksi paradoksaalisen kehitelmän. Ei tietenkään sellaisia edes ole. Etsin elämää sen merkeistä. Tulkitsen, mitä tarkoittaa huomautus rusinasopasta tai siitä, että kuvituksen tytössä on jotain tuttua. (Tällä hetkellä etenen lauseessa, joka alkaa sanoin “There was a table set out under the tree in front of the house” - pahoittelen kryptisyyttäni, mutta tämä on myös minun päiväkirjani.) Valvon neljään aamuyöllä, päivä on pimeä, työmiehet puuhailevat ikkunan takana enkä voi viilettää puolipukeisena verhottomassa asunnossa vaan sonnustaudun huppariin, ponchoon ja farkkuihin. Mobutu on päivähoidossa, kulkea rapisee huoneesta toiseen ja visertää.

Koiran avoimuus koskettaa, sitä on helppoa silittää ja halata, se yrittää purra kädestäni, kun ei enää näe kunnolla.

Tänään rullaan selkääni jokasuuntaisesti, kamppailen vatsalihasteni jännittämiseksi ja koetan pidentää selkärankaani joka hengityksellä. Mitä varten tämä kaikki ponnistelu? On silkkaa sattumaa, että olen elossa. On silkkaa sattumaa, että elämää on. On silkkaa sattumaa, että ylipäänsä mitään on olemassa. Se juonikertomuksista.

Itkeminen tekee hyvää. Etenkin, kun voi itkeä mustaan, kiharaiseen karvaan. Minulla ei ole hätää. Mobutulla ei ole hätää. Maailmassa on paljon hätää, mutta se on muualla. Käperrymme sohvalle takkuiseksi kasaksi, kaksi pientä, hengittävää eliötä. Toisen aika loppumassa, toisen muodostamassa kiteytymiä, joiden tarkkaa merkitystä ei kukaan tiedä. Molempien kylkiluut helposti tunnettavissa, molempien intresseissä laumajäsenyys. Yksinäinen susi ja yksinäinen susi.

Tänään on suvantopäivä. Ripustan valoja ja kiiltäviä kankaita. Huomenna alkaa pikkujoulukausi. Edessä on kolmen päivän sosiaalisuusputki. Ja tänäänkin menen entisen työkaverin kanssa kävelylle ja koetan saada hänet vakuuttumaan siitä, että naamiaisiin pukeutuminen ei ole niin vaikeaa. Perfektionismia on vaikeaa ymmärtää kaikessa muussa kuin ihmissuhteissa.

Yleistä, unettomuus, metabloggaus, suru, eläinasia, kommunikaatio, taide, musiikki
7 kommenttia

29.11.2005

Hyvästä huomenesta

Hyvän huomenen kriteerit ovat tiukat. Herätyskellon tulee soida oikeana hetkenä. Damasion kirja ei ole saanut sulkeutua pudotessaan pianon päältä lattialle römeltäessä parvelle nukkumaan ja potkaistessa sitä ohimennen. Hyasintti ei ole vielä saanut avautua. Pahvilaatikon tulee olla tyhjä, jotta sen voi täyttää ja kantaa kellarikomeroon illan tullen, kun julkisivuremontin haalarimiehet ovat siivoontuneet koteihinsa. Tim Curryn tulee huokailla stereoissa olevansa suloinen transvestiitti transseksuaalisesta Transsylvaniasta.

Kirkasvalolampun tulee toimia moitteettomasti ja valo kohdistaa silmiin muutamankymmenen senttimetrin päästä. Kasvien tulee näyttää muuton jälkeen ja vettä saatuaan virkistyneiltä. Eilisen paidan tulee tuoksua riittävän puhtaalta, jotta se voidaan pukea päälle tänäänkin. Pellavansiementen tulee olla riittävän lionneita soijajugurttiin. Näyttää siltä, ettei sada. Uimahallirepun sisällön tulee löytyä helposti: pyyhe, alusvaatteet, hiuslenkki, shampoo, hoitoaine, ihovoide. Joulukalenterin ensimmäisen luukun avaamiseen tulee olla enää muutama päivä.

Punaisen samettimekon tulee roikkua kaapissa. Sen alla tulee seistä kenkien, joiden korko on täsmälleen yhdeksän senttimetriä ja kahdeksan millimetriä ja jotka ostettiin nimenomaisesti tällä kriteerillä.

Kriteerit ovat tilannekohtaisia, darlings.

Päiväsuunnitelmien tulee olla kiinnostavat: valosuunnittelua, kankaiden ripustamista ja sensellaista. Hihitystä. Syömistä ja vesijuoksua ja pyöräilyä Mäkelänrinteeseen ja takaisin. Ja pitää tuntea ylpeyttä, että onnistui lopulta nukahtamaan ilman troppeja, vaikka Kissan toimiminen kasvien muuttomiehenä aiheuttikin sellaisen uuvuttavan surun hyökyaallon, että lopulta minun oli heitettävä hänet ulos, kun tajusin, etten pysty nukkumaan, jos parun useamman tunnin miettien, onko elämälläni enää lainkaan tulevaisuushorisonttia romanttisissa ulottuvuuksissa. Kunnon Ranevskaja-parut, siis. Tästäkin tulee pystyä tuntemaan kiitollisuutta.

Yöpaidan tulee roikkua siististi henkarilla parven reunasta, kuultaa läpi ja osoittaa, että olen yksitoista tai yhdeksäntoista.

(”Sitähän tämä kai osittain on, ettet halua mennä aikuisten tylsään elämään, tämä sinun uusi asuntosi ja ne ihmiset, joiden kanssa liikut nykyään”, sanoo Kissa. “En mäkään sinne halua, muuten.” Koetan kuunnella ajatusten yli, kuinka Billie Holiday laulaa “The way you look tonight”. Olen joskus tanssinut siihen koreografiaa, jossa jalkoja nosteltiin jatkuvasti vyötärötasolle pehmeästi ja ylävartaloa kallistellen ja välillä kiedottiin käsivarsi viereisen vyötärölle. Haluaisin olla läsnä analyyttisesti, mutta luiskahdan aina liikkeeseen ja soittoon. Onko se epäkypsyyttä vai antiikkia, en osaa sanoa.)

Hiukset tulee kiskoa kahdelle tiukalle palmikolle ja laittaa paksu kerros huulirasvaa. Tulee muistaa, että hattua valitessa pitää ajatella marraskuun lopun sää yhdistettynä pyöräilijän nauttimaan tuuletukseen. Aamiaisen pitää olla riittävän tukeva, teen kuumaa. Kelloa tulee tarkkailla ikään kuin aika kuluisi nopeammin kuin siihen ehtii juosta polvet korkealle nostaen, ylävartalo eteen taivutettuna, rytmiä kuunnellen ja tehden. Aika tulee ajatella kuten Aristoteles jossain kohdin Metafysiikkaa siihen viittaa: siten että jokainen eliö (erotuksena muista olioista) kehrää oman tilansa ja aikansa.

Olen tämä keho, sen assosiaatiot ja matka ihon alla. Luen Damasion kirjoitusta naisesta, jonka Parkinsonia koetettiin parantaa asentamalla naisen aivoihin elektrodeja (tekniikka on käytössä ja toimii useissa tapauksissa hyvin). Kun erääseen kohtaan potilaan aivoihin asennettiin elektrodit ja johdettiin niihin sähkö, “(p)otilas lopetti keskustelunsa yhtäkkiä, laski silmänsä alas ja katsoi oikeaa puoltaan, kumartui sitten hieman eteenpäin oikealle ja hänen emotionaalinen olemuksensa muuttui surulliseksi. Muutaman sekunnin jälkeen hän alkoi itkeä. Kyyneleet valuivat ja hänen koko olemuksensa kertoi syvästä murheesta. Pian hän nyyhki. Emootion jatkuessa hän alkoi kertoa, miten syvän surullinen hän oli, miten hänellä ei ollut voimaa jatkaa elämää tällä tavalla, miten toivottomaksi ja uupuneeksi hän itsensä tunsi… hoidosta vastaava lääkäri oivalsi. että epätavallinen tapahtuma johtui virrasta ja keskeytti toimenpiteen. Voin yhdeksänkymmenen sekunnin kuluttua potilas käyttäytyi taas normaalisti. … Erittäin nopeasti hän hymyili, näytti rentoutuneelta ja seuraavien viiden minuutin ajan hän oli melko leikkisä, jopa vitsaileva. Mitä tuo äskeinen oli, hän kysyi. Hänestä oli tuntunut kammottavalta, mutta hän ei tiennyt syytä.”

Naista pyydettiin kuvaamaan tunnettaan sen velloessa. Kuulostaako tutulta: “Putoan pääni sisällä, en halua enää elää, nähdä mitään, kuulla mitään, tuntea mitään… Olen kyllästynyt elämään, olen saanut tarpeekseni… En halua elää enää, elämä inhottaa… Kaikki on hyödytöntä… tunnen itseni arvottomaksi. Pelkään tässä maailmassa. Haluan piiloutua nurkkaan… Itken tietysti itseni takia… Olen toivoton, miksi kiusaan teitä?” (Kuvaus löytyy Damasion kirjasta Spinozaa etsimässä, s. 70-72)

En osaa sanoa tuota naista paremmin, miksi suru toisinaan pureutuu sellaisella voimalla tai miksi äkkiä se katoaa ja maailma on taas selkeä ja käsitettävissä. Ainoastaan yhdestä seikasta olen varma: surumielisyyden ihannointi on väärä ratkaisu. Empiiriset tutkimukset osoittavat kyllin selvästi, että surun vallitessa ihmisen päättelykyky huonontuu olennaisesti. (En tahtoisi mainita, että samoin käy rakastuessa, kun oksitosiiniarvot loikkaavat pilviin ja loogisen päättelyn alueet aivoissa vaipuvat dogmaattiseen uneen ihanuudesta. Ilmeisesti tällä on terveyttä edistävä vaikutus. Mainitsenpa kuitenkin. Ihan vain vertailun vuoksi.)

Hyvää huomenta. Otan takkini ja käyn ylos ovesta. Vesijuoksemaan! Endorfiinitaso on saatava siedettävämmäksi.

Yleistä, kehonkuva, pyöräily, aikuisuus, mieli, kokemus, suru, ilo, kirjat, naiskehollisuus, tanssi, aamut, musiikki
14 kommenttia

28.11.2005

Takaisin pimennosta

Kirjoitan tätä kotonani, minulla on nyt jälleen lähelläni tietokone ja verkkoyhteys.

Havaitsen riippuvuuteni mutten aio tehdä sille mitään muuta kuin todeta siinä olevan hyödyllisiä piirteitä. Ilman joitain riippuvuuksia kirjoittamisesta tulee lapuille tuhertelua. Laput hukkuvat.

Olen nukkunut neljäntoista tunnin yöunet, lukenut Damasiota eteenpäin ja kävellyt kaupungilla sateessa. Olen antanut rahaa aids-keräykseen ja ostanut punaisen tietokonelaukun. Minulla ei ole edelleenkään yhtään eyeliner-kynää. Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että viihdyn maailmassa.

Yleistä, asuminen
7 kommenttia

27.11.2005

Skumppanja-askel

Kiinalaisen runon graafisesti kaunein sana on “putoaa”. Kuu putoaa, linnut taisivat nousta ja sitten jotkin lehvät, hopeisina varmaan, tekivät jotain tai olivat vain. Ei, runoissa ei vain “olla”. Minun pitäisi muistaa paremmin, koska olen lukenut runosta hyvän analyysinkin aiemmin ja tunnistan sen heti tytön suomentaessa sen ääneen. Alkoholilla on tietenkin osuutta muistini vähyyteen - olen jo illan toisissa juhlissa, joissa skumppanja virtaa.

Matkalla juhlien välillä sataa painavaa, märkää lunta hiljakseen. Levitän sateenvarjoni ja annan kulun levittyä lantiooni. “Vegetaristit kävelevät aina jollain omalla liukuhihnallaan”, nurisee jälkijoukko. En viitsi mainita, että liukuhihnani on pikemminkin vihreää teetä, cavaa ja menneisyyteni lukemattomia tunteja selkä hiessä, varpaat rakoilla, olkavarret kivistäen, reisiä isoloiden, lantiota halliten, musiikkiin hukkuen. Sateenvarjon liike synkopoi jalkoja vaivihkaa, huomaan kulkiessani.

“Onko kaikki hyvin”, kysytään kerta toisensa jälkeen. “Kaikki on hyvin”, vakuutamme. Olen Sigmunda Freud, istun sohvan reunalla, kuuntelen. Välillä tuodaan appelsiini kuorittuna, kun ihmettelen ääneen, ovatko nekin syötäväksi. Hemmoteltukakaruus ärsyttää jonkin verran, mutta työnnän negatiivisuuden pois päästäni kuplivalla lanalla. No, kerrankos tässä ollaan viisivuotiaita!

Kuuden aikaan aamuyöstä näen talon, jonka julkisivuremonttisuojan alta loistaa valo (kuva flickrissa, opera ei anna linkittää, grr). Talo on paketoituna kauniimpi kuin luonnossa.

Entäpä jos paketoisimmekin jouluksi vain taloja, ei lahjoja? Katselisimme valkoisen muovin kalvoa ikkunaa vasten, emme näkisi lainkaan ulos? Kuvittelisimme lumen muuranneen ikkunan umpeen. Maalaisimme ikkunaan sormivärein laivoja.

Yleistä, yhdessä, ystävyys, käveleminen, kirjat, naiskehollisuus, bilestys, joulu
Kommentoi

26.11.2005

Winter wonderland

Talvi on rännännyt kaduille. Kun työnnän Ainottaren porttikongista, jossa se asuu, paksulle kadulle, näyttää valkoiselta ja idylliltä. Mutta mukulakivien päällä oleva sohjo on liukasta eivätkä nastarenkaat tapaa sen läpi kiinteää pohjaa. Luisun mäkeä alas ajatellen, että kohta ollaan Marian sairaalassa, puupaa, tällaista se on aina aluksi, talvipyöräily. Mitään ei tapahdu, ohjaan pyörää pystyyn painoavuin, sujahdan Esplanadille ja siitä rautatieaseman ohi.

Pyöräteitä ei ole luotu ja kävelijät ovat unohtaneet, että meitä räntäsotkijoitakin on. Soitan kelloa ja etenen iloisena lumesta, läähättäen ja verkkopaidastani iloiten.

Yöllä asunnon katosta kuuluu askelia, jotka kaikuvat oudosti. Menee hetki ennen kuin tajuan, että päälläni ovat rappukäytävän portaat. Nukun portaiden alla parvella, pää lasitiili-ikkunan luona. Mallinukke tököttää keskellä pimeää timangivyö uumallaan, smaragdinauha kaulassaan. (Joo, ei kannata murtautua - feikkejä kaikki tyynni.) Steppikengät seisovat lakanpunaisilla portailla jaloitta ja vartaloitta. Äiti suuttuu taas tullessaan käymään. “Täällä näyttää bordellilta”, hän sanoo ja nyrpistää nenäänsä. Äiti pitää pohjoismaisesta sisustuksesta ja kammoaa viininpunaisia pintojani. Äiti ei ole vielä käynyt, en ole vielä kutsunut. Pitää ensin koota voimia, jotta voin hymyillä siperiantiikeristi takaisin ja sanoa: “Tämä on bordelli. Äiti, se oli vitsi, älä näytä tuolta.” Ja keitellä sitten kamomillateetä järkytyksiin, mihinkä minä enää muuttuisin. Äiti luottaa, että muutun. En muutu, paitsi takaisin yhdeksäntoistavuotiaaksi.

Pyörin valkoisessa puuvillayöpaidassa pussilakanattoman peitteen alla. Päässä jatkuu vakuutusyhtiössä käyty keskustelu. “No etpä hyvää diiliä tehnyt”, nauraa vakutuusvirkailija kuultuaan uusien kotivakuutustemme koti-irtaimiston arvot: Kissalla kaksikymmentätuhatta euroa, minulla kaksituhatta viisisataa. “Niin pientä ei saa”, sanoo virkailija. “Kahdeksantuhatta viisisataa on minimi. Varmasti jo pelkät vaatteesi ovat sen arvoiset.” En viitsi mainita, että vaatteeni ovat lähinnä UFFista ja vähät tarvekaluni dyykattuja tai itsetehtyjä, kuten mallinukke. Televisiota, stereoita tai sensellaisia minulla ei tietenkään edes ole. Suurin osa musiikistanikin on kaseteilla. (Jos jollakulla olisi myytävänä latvialaisen Ilze Purmalieten Lidojums CD:llä, voin harkita kyllä ostamista. Kasetin nauha alkaa olla venynyt. Tosin epäilen, että Lidojums on alunperinkin tehty vain kasetille. Mikä vääryys.)

Tanssin illalla hetken. Ihan hetken vain, mutta sen verran, että pyöritän hieman kaksoisolentoani ympäri samaan tyyliin kuin Gene Kelly tanssii katulampun kanssa tiedätte-kyllä-missä. (Gene ei kyllä tarkemmin ottaen tempaa katulamppua mukaansa, mutta se johtuu vain siitä, että katulamppu on vakaampi olento kuin torsoni, joka on hieman vähemmän valopäärautajalka.) Nukahdan ajatukseen, että Kissa on viimein ymmärtänyt, kuka olen. Hän hyvästelee minut tavalla, joka alkaa itkettää ja jatkaa itkettämistä. Hyvästit ovat muunnelma erään kirjan nimestä. Erään kirjan, joka kertoo tavattoman itsetyytyväisestä henkilöstä, joka keskittyy toisten hyvinvointiin ja liimaa kultapaperisia tähtiä taivaalle tikapuilla seisten.

Olen ottanut eräästä suklaalevystä talteen kultapaperin, silittänyt sen sormin pöytälevyä vasten suoraksi ja aion leikata siitä tähden, johon kirjoitan erään stepittären nimen.

Kyllä kyllä, asun teatteripuvustossa, likimain, kerron puhelimessa. Elämäni on draamaa, jossa kristallikaulanauhoilla ja kultapaperitähdillä on suuria merkityksiä. Rakutettujen kuppien, viininvärisen sametin ja korollisten luomiskenkien yhdistelmän epäsovinnaisuus piinaa minua hieman, mutta selvinnen siitä.

Sitä ei kyllä uskoisi aamulla, kun teen itselleni mateeta suuren kupillisen ja kiskon sitten päälle punaisen kuoritakkini ja naksautan Ainottaren lampun päälle ja poljen kaupungin halki. Kaupunki on lauantaiaamuisin uninen ja luminen. Jos sataa koko päivän, takaisin on vieläkin raskaampi ajaa. Illalla on ystävättären vakityönsaamiskutsut, pääsen halaamaan ihmisiä ja syömään vegaanijuhlattaren maun mukaan tehtyä, minulle automaattisesti sopivaa ruokaa (ei tarvitse kysyä kiusallisesti, onko tässä maitoa tai munaa ja selittää sitten, mikä ero on maitoallergialla ja laktoosi-intoleranssilla eikä, onneksionneksi, kuvata maitoallergiaan liittyviä iho- ja suolisto-oireita seisovan pöydän ääressä - se tuntuu aina yhtä brutaalilta!) ja juomaan alkoholittomia juhlahumppajuomia. Ihanaa. Arvon vielä, kumman hameen laitan päälle, mustan vain viininpunaisen. Nyt kun asun lähellä kutsuja, voin pukeutua hameeseenkin ja kävellä pari korttelia sivistyneesti sen sijaan, että kyntäisin Käpylästä räntää keskustaan ja sitten höyryäisin hikeä boolimaljan ääressä.

On niin idyllistä, kun kaikkialla on lunta! (Tai miksi sitä nyt sitten halutaankaan kutsua, sohjomossuksi tai miksi vaan.)

Yleistä, pyöräily, asuminen, bilestys, tanssi
2 kommenttia

26.11.2005

Koheesiovoimaa rattaisiin

Your Birthdate: December 18

You are a cohesive force - able to bring many people together for a common cause.
You tend to excel in work situations, but you also facilitate a lot of social gatherings too.
Beyond being a good leader, you are good at inspiring others.
You also keep your powerful emotions in check - you know when to emote and when to repress.

Your strength: Emotional maturity beyond your years

Your weakness: Wearing yourself down with too many responsibilities

Your power color: Crimson red

Your power symbol: Snowflake

Your power month: September

Yleistä
2 kommenttia

25.11.2005

Älä osta tietokonetta -päivä

Hyvää älä osta mitään -päivää!

Aion tänään hankkia itselleni kannettavan tietokoneen, kaapelimodeemin, vedenkeittimen yms. pientä sälää - jälleen kerran älä osta mitään -päivänä. Sori maailma, erot eivät päiviä paljon katsele. Ja onhan mun saatava duunata koneella. Kirjoitettava, siis.

Uhh.

Mainittakoon, että tavarani ovat nyt uudessa kämpässäni, joka on naisen sukuelinten muotoinen (edestäpäin katsottuna). Luonnehdinta kuvaa psyykkistä tilaani - pää on taas pinnalla. Kirjoitan tätä tekstiä entisessä kodissani Käpylässä, olen hakemassa täältä nastarengastettua pyörääni ja joitain keramiikkaesineitä sekä kameraa - jotta voin joskus flickrata, miltä kämppä näyttää. Kunhan ensin saan koneen ja modeemin ja asennan kuvankäsittelyohjelman ja niin edelleen ja niin edelleen.

Olen käynyt lounaalla ja minulle on väläytetty ideaa tietokirjan kirjoittamisesta eräästä itselleni rakkaasta aiheesta. Voitte siis arvata, että liikun korvat höröllä ja tahdon sen koneen itselleni mahdollisimman pian kolutakseni kaiken oleellisen tiedon netistä ja tehdäkseni hyvää jäsennystä, sommittelua ja ideointia.

Muutenkin, elämä selkiytyy hieman. Haluaisin halata jokaista vastaantulijaa. Ja jos näette minut, saatte halata. Olen hieman yksinäinen ja kieppuva, mutta oudolla tavalla rauhallinen ja hereillä. Omituista kyllä, eilisen panikoinnin ja eestaasjuoksemisen, itkuilun ja sensellaisen jälkeen olen luottavainen ja itsevarma pitkästä aikaa.

Yleistä, muutto, kulutuskulttuuri, ekoilu
7 kommenttia

23.11.2005

Kärsivällisyyden koettelua

“Rakkaus ei ole tunne, koska sitä voi koetella”, siteeraa yksi ystävistäni toisinaan Wittgensteinia. En ole viitsinyt ottaa selville, onko sitaatti oikea. Siinä on järkeä. Kärsivällisyyskään ei selvästi ole tunne vaan asenne.

Ja kuinka sitä voidaankaan koetella!

Olette nähneet tai kuulleet, miten nyt kukin lukemansa sitten ymmärtääkään, kuinka pyörin lähtökuopissa ja temmon päivien päähän. Ylihuomenna, kirjoitan eilen. Ylihuomenna ja vitut. Tänään soitan heti oikeustalosta ulos päästessäni H:lle, joka sirkuttaa puhelimeen iloisesti, että onkin tässä ihan lähellä, Ruoholahden verkkokauppa.comissa.

Sinne siis. Ja eiköhän vain kärsivällisen viittä vaille kuuteen istumisen jälkeen - kuudelta olisi alkanut juosta uusi palkkioluokka “mutta ei me niin voida laittaa, kun kello on viittä vaille”, sanoo tuomari - sada kasvoilleni lisää haisevaa moskaa. “En mä lähdekään viel torstaina vaan vasta perjantaina”, sanoo H. En tiedä, lysähtääkö maahan, alkaako kirkua vai antaako litsari. Tyydyn mulkoilemaan ja keskityn sisäiseen dialoogini, joka kuuluu suunnilleen näin: “Voi vittuvittuvittu, mäen kestä” ja “Tyhmä hemmoteltu pentu, se on vain yks päivä ja sä saat neljä kuukautta asua siellä ja ekasta viikosta et ees maksa vuokraa, älä nyt repeä” ja niin edellen, ikuisesti regressoituen.

Lopulta pitkähkön prosessoinnin tuloksena ilmoitan, että auto on käytössä torstaina illan ja muutan silloin ja yön nukun kyllä silloin jo siellä vaikka sohvalla jossei muuten, kiitos vaan.

Haluaisin lähinnä lysähtää, se mainittakoon.

Perjantai, jonka luulin sujuvan avoliiton lopullisen purun merkeissä, näyttääkin kuluvan aamupuoleltaan oikeudessa, kun emme saa juttua edelleenkään pakettiin. Se on rasittavaa. Iltapäivällä sitten pitäisi saada hoidettua läppärin osto, welho-liittymä ja kaapelimodeemin vuokraus, pankkitilin jakaminen kahtia ja niin edelleen. En IKINÄ pääse pois painajaisesta, jota kutsutaan parisuhteeksi ja kunnon ihmisyydeksi. Ärsyttää!

Kuvitelkaa luento, jolla kaksi Pasternakista puhuvaa dosenttia ääntää päähenkilön nimen väärin, toinen Pasnartek ja toinen Pasnak. Tunnista toiseen. Kuvitelkaa sisäinen dialogi.

Jos jokin on vihabloggausta, tämä. Vieteri alkaa olla äärimmilleen venytetty. Älkää tuoko enää yhtään uutta huonoa uutista, kiitos.

Yleistä, muutto, työ, asuminen, tunne vs. asenne, ällötys, rakastaminen
8 kommenttia

22.11.2005

Jakojäännöksiä

Istun jo toista päivää tavattoman monikäänteistä ja kafkamaisen kuulasta talousrikosjuttua. (Oletteko muuten ikinä silmäilleet Kafkan kirjeitä Felicelle? Sieltä saisi niin vaaleanpunaisia ja läähättäviä Kafka-sitaatteja, että kirjeitä tutkimattomat lukijat epäilisivät kieroa ironiaa tai jopa väärennöstä.) Ensimmäisenä päivänä jaksan vielä pukeutua aavistuksen täteisesti, mutta tänään vedän ylleni jo tähtitaivasvillapaidan, jossa mustassa mohairissa kiiluu hopeista kiillelankaa. Enkä jaksa pestä hiuksia. Eivät ne sinne tule lautakuntaa ihailemaan, perustelen itselleni, vaikka asiallista pukeutumista tähdennetään nuhdekirjeissä neljännesvuosittain. Vittu, parisuhdekriisi ja kaikki. En jaksa, en jaksa, en jaksa.

Jokin äilähtää sisälläni yhden syytetyistä kaivellessa kyseltyjä asiakirjoja Valintatalon kassista. Valintatalon kassissa talous vatupassissa. Viiden konkurssipesän kuitit. Pöydän takana ei saa hymyillä, ettei synny väärinkäsityksiä. Onko mitään kamalampaa kuin hymyilemiskielto, hihittämiskielto ja lattiallenaurustakierähtämiskielto? Vilkuilen kohtalotovereitani oikealla ja vasemmalla puolellani, mutta vitsi ei ole rekisteröitynyt heidän tajuntaansa lainkaan.

Kotimatkalla vien postiin muuttoilmoituksen. Sydämeni on kevyt ja palasina. Valot hohtavat kirkkaammin, tavaratalon sivustaa kulkiessani katselen lamputettuja puita enkä voi olla hymyilemättä. Tällä kertaa en hymyile mainoksille enkä sille, kuinka ydinsähkö tekee kaupungista kimmeltävän. Olen täynnä kulkemista, se nostaa eteenpäin.

Kotona katson laatikoita, käärin hihat ja huokaisen. On jo pimeää. Lohi kiipeää syliini, kun bloggaan. Ja nyt nousen ja alan nostella laatikoihin lisää tavaraa. Näin se käy: kävele hyllylle, katsele, ojenna käsi, tartu kirjaan, kiikuta se laatikolle. Toista. Vaatteet: pakkaa muovikasseihin. Kengät: samoin. Alkosta pitää vielä hakea laatikoita kasveille ja pikkuesineille. Lontoon kodittomien takomalle sammakonmuotoiselle kynttilänjalalle, jonka ensimmäinen minuun ikinä juurtunut ihminen on antanut lahjaksi täyttäessäni yhdeksäntoista.

Ylihuomenna. Ylihuomenna olen jälleen yhdeksäntoista. Joistain on kummallista, että sen ikäisiä ihmisiä on, minusta ei. On helppo muuttua. Tai ehkä yksitoistavuotiaaksi. Yksitoista on hyvä ikä. Ymmärtää paljon mutta toisaalta ei vaivaa itseään turhilla asioilla. Ajattelee, ettei ikinä kasva niin suureksi, että joutuu menemään hevostunneille ponituntien sijaan. Syö voileipiä ja juo kaakaota ja vartoo pulkkamäkeen.

Yleistä
4 kommenttia