Veloena

Lukiessani Anssin mietteitä tajuan yhden syistä, jotka sysäävät itseäni jatkuvasti kauemmas lehdistä ja lehdistöstä: minä-muodon hyljeksynnän. Voi tätä suuntausta, jonka vuoksi Thoreau joutuu aloittamaan Waldeninsa pahoitellen esipuheessa itsestään kirjoittamistaan (mutta esittäen sille perustelut, jotka on syytä lukea, jos ette jo ole lukeneet - mielestäni Thoreau on niissä oikeilla jäljillä, vähintäänkin).

Sanottakoon objektiivisuudesta mitä hyvänsä - kuinka pystyisi uskomaan siihen uskomatta samalla jumalaan yksikössä - tai laimennettakoon vaade intersubjektiivisuudeksi, kaikkien subjektien jaettavissa olevaksi mitä nuo subjektit sitten lienevätkään (Halleluujaa! Taas huomaan rienaavani länsimaista filosofiaa… on helppo rienata sitä, mille on ulkopuolinen: mutta en näytä olevan ainoa, kun kukaan ei ole englanninkieliseen Wikipediaankaan kirjoittanut intersubjektiivisuudesta tuon enempää - toivottavasti johtuen sanan subjekti herättämistä huonoista viboista ), mielikuvitusprojektioita vissiin, niin kyllähän se nyt on niin, että tekstin tuottaa joku, jolla on näkökulma, joka on yhtä tilanteiden kanssa ja jonka keho - lihaa, lihaa - aiempien kokemustensa perusteella valikoi automaattisesti ja tajuntaa vaivaamatta yksityiskohtien kaoottisesta määrästä relevantit piirteet. On asioita, jotka ovat kommunikoitavissa vaivatta. Mutta epäröisin silti sanoa, että kyse on intersubjektiivisista asioista siinä mielessä, että näkökulmaisuudesta voisi sanoutua irti ja jakaa kaiken jäännöksettä.

Kun kuljen metsässä, huomaan pienet harmaakirjovahakkaat, uudelleen lämpimän syyspäivän innoittamana kukkivan mustikanvarvun - se ei kyllä selviä ja tee jälkeläistä, ajattelen ohimennen, luonto ei katso liikaa karehdintaa häähumussa hyvällä - jorpakossa, tavan jolla puut kiskovat klorofyllia keskivartaloonsa talvivarastoon, harakat lennossa, tiaisen koivunrungolla, maahan pudonneen ja kurautuneen punaisen tumpun ja pyöränurat mutaisessa paikassa. Kun luet tekstin, huomaat samat asiat, mutta tekstissä, tekstuaalisina, tekstualisoituina. Metsässä, muista tämä, näkisit toisin. Mutta kertomuksessa olet hetken minä, relevanssiluokituksiltasi, jos tulet kertomukseeni ilman ennakkoluuloja ja sinisiä muovipusseja kenkien päällä (tartuntojen estämiseksi). Olet lihaa, joka on eilen vesijuossut. Tietysti voit jäädä päätiellekin, ja katsoa tekstin katoamista puiden väliin. Niistää ruudulliseen nenäliinaasi ja sanoa, että paskaa kaikki tuo, tuo on aivan irrelevanttia. (Älä välitä, niin minäkin teen, kun olen yliväsynyt.)

Näkisit metsässä toisin. Sen tiedän, sillä olemmehan olleet yhdessä metsässä (vai kuvittelenko vain), monissa metsissä, ja olen nähnyt sinun huomaavan asioita, joita en tajua, vaikka ne ovat aivan siinä vieressä, intersubjektiivisesti nähtävissä. Intersubjektiivinen nähtävyys ei takaa, että näkee. Niinpä asiat, jotka näen, ovat piilossa, kunnes kerron ne. Ja sinun näkysi myös. (Tule tarinaan, liiku sen ehdoin kunnes on niin pimeää, ettet enää näe lukea ja nostat katseesi ja on jo ilta ja velvollisuudet tekemättä.)

Tänään surettavat vauvat, joka jo kuuden viikon ikäisinä luopuvat toivosta saada ääntä kourin kiinni ja lopettavat äänen tapailun käsillään. Kuka valaisi vastasyntyneisiin rohkeutta käsitteellistää toisin, yrittää mahdottomuuksia? Ja - oikeassa olet, ehkä ne eivät sitten koskaan lisääntyisikään. Ei se olisi mikään vahinko, se.

Kun luen lehtijuttuja, ne eivät houkuta astumaan polulleen kaartumalla puiden taakse, piiloutuen maaston muotoihin ja lymyten väijyssä rydön keskellä. Ne väittävät olevansa Tie. (Ja joskus myös Totuus, mutta eivät sentään Elämä. Eivät ne halua rienata!) Kaikkien kuljettavissa, asfaltoitu, keskellä pimeän välkkyvä kestopäällysteinen väylä, joka lakaistaan päivittäin puhtaaksi roskasta. Roskaa ovat puiden tuulta orgastisesti huiskuttavat kädet, jotka kerran vuodessa putoavat väylille tiedätte-kyllä-miksi, suklaapatukoiden kääreet ja sen sellaiset. Niillä ei ole tekemistä tien kanssa, ne ovat sille ulkopuolisia. Tietä ei ohjaa kukaan eikä mikään lukuunottamatta ideaalia päästä paikasta A paikkaan B mahdollisimman nopeasti, kätevästi ja mukavasti. Asiallisesti. (”Työnantaja hyvä, ymmärrän, että olen myöhässä kaksi tuntia kolmetoista minuuttia, mutta kun nyt kävi niin, että päätin tänään tulla töihin kiertotietä— niin, läksin yhdelle polulle, jonka varrella oli kauniisti punertuneita varpuja— ei, soitan tästä puhelinkioskista, jossa ei enää ole puhelinkojettakaan— anteeksi, taisin vain kuvitella sinun vastaavan, eihän ilman kojetta voi soittaa. Ainakaan intersubjektiivis-realistisesti. Vittuako tässä omaa kantaani nimeämään!”)

Kuljen polkuja, joilta näkyy tielle. Tien tuntumassa on pysyttävä, muuten eksyy hetteikköön ja joutuu soiden pussittamaksi. Anteeksi, teiden tuntumassa, sanon sen näin, ettet erehtyisi ajattelemaan, että tätä maata halkoo vain yksi tie. Ei. “Tien tuntumassa” tarkoittaa vain “jonkin tien tuntumassa”. Toisinaan näkymä tielle katkeaa, mutta koska tämä on tiheään halottu maa, kahdessakin mielessä, puupinoja teiden vierin, voi metsässä liikkua hiljakseltaan, lymyten, luottaen siihen, että ennen pitkää ojan takana on taas suoristettu ja salaojitettu väylä. Ei saa unohtaa äidinkieltään, ei saa mennä hunningolle ja lakata tiedeuutisten seuraamista. Pitää meikata toisinaan, jaksaa salsabileisiin tänään… vaikka siellä ei olekaan ruokaa kuin sekasyöjille, eli on otettava omat eväät mukaan.

Olenko koskaan halunnut edetä vaivatta? Olenko koskaan pitänyt asfaltoinnista? En muista. Mutta lehtiä en ole koskaan oppinut lukemaan. Aloitin päivälehtitavan alkeisopettelun liian myöhään, opiskeltuani jo pari vuotta teoreettista filosofiaa, ja olin heti alkuun sopimattoman kriittinen intersubjektiivisuuden mahdollisuuksia kohtaan. Lehdet ovat melkein kaikille hyvin tärkeitä. Ainakin kaikille, jotka tahtovat vaikuttaa maailmanjärjestykseen, tuottaa positiivisempia instituutioilmentymiä ja vaikuttaa älykkäiltä. Tunnen pientä syyllisyyttä siitä, etten osaa tuntea syyllisyyttä lehtiälukemattomuudestani.

“Mitä vikaa journalismissa ammattina olisi?” kysyy urasuunnittelupsykologi kesäkuussa. Kohautan hartioitani ja lysähdän takaisin vakioruttuuni. “Juurihan sanoit, että yksikin kirjoittamasi juttu oli lukijoiden sen lehden parhaaksi äänestämä. Ja että tiedonhaku ja kirjoittaminen on sinulle helppoa. Ja että haluat auttaa ihmisiä tajuamaan.” Auttaa tajuaamaan mysteerin, auttaa tajuamaan, että eksyksissä ei tarvitse pelätä. Katselen ulos ikkunasta, lintuja taivasta kesää. En voi sanoa ääneen, että vihaan teeskentelyä - teeskentelyä, että asiat ovat näin riippumatta siitä, kuka kulkee kivien lomitse ja kallioiden yli, painautumien läpi polun tehden. Etten saa kirjoittaa, että tämä rivi pisti silmään, koska olen viime aikoina kelannut kovasti erästä G.H. Meadin huomautusta siitä, kuinka visuaalisesti elliptinen muoto nähdään pyöreänä kolikkona, viivettä tietoisuudessa, automaattista päättelyä käyttöesineiksi tässä yhteisten käytäntöjen ihmemaassa.

Minua kiinnostaisi se eniten muidenkin teksteissä, sitä jään miettimään. Miten se tämän huomasi? Miksi sen huomio oli jo alunperin suuntautunut tännepäin? Harvoin sitä selitetään tai pohditaan. Ihmisiä ei näytä kiinnostavan kausaalisuus laajemmissa kytköksissään. Ajatellaan, että se näkee, koska sillä on silmä joka nyt sattuu pään mukana osoittamaan tuonnepäin, optinen aisti, joka heijastaa aivojen valkokankaalle kuvan kaikissa detaljeissaan, tai että ehkä koko kausaalikuvion kertoittaminen on liian monimutkaista, liian monimutkaista edes yritettäväksi. Että kaikkia assosiaatioiden ketjuja ja mieltymyksiä ja kieltäymyksiä ei voida jäljittää. Ei voida, tietenkään, mutta kadonneelle jäljelle voi löytää uudestaan.

Sekin, mikä ei ole polku (Teistä puhumattakaan!) voidaan jäljittää. Tarvitaan asiantuntemusta erilaisista seikoista: lyhytkestoisen muistin asioiden siirtymisestä pitkäkestoiseen muistiin, siitä miten hormonaalieritys ja vireystila vaikuttavat tähän, siitä kuinka mieliala vaikuttaa tähän, henkilöhistoriallista dataa, aikaa ja halua.

Tiedän, mitä haluan. Haluan olla oman maailmani Dersu Uzala. Kuunnella, kuinka tiikeri liikkuu metsässä kuten Villitty tasangolla. Olla kiitollinen, kun se ei koske meihin, jotka seisomme tässä ja olemme jähmeitä sen läheisyydestä. (Villitty, stevensinkielellä Berserk, on karhunnahkaan pukeutunut soturi. Se vähä, mitä siitä sukuhaarasta, johon tunnen kuuluvani, tiedetään, on että he tulivat Inkerinmaalle Norjasta, ja heidän sukunimensä - he ovat berserkkejä jopa nimessäänkin.) Karhu, tiikeri, tuhoisa peto - se on nimetty, määritelty minä, kuvitelmaminä, toiveiden minä, tuhoava suurikyntinen ja -suinen peto. Mutta suojaako tiellä pysyminen pedoilta? En usko siihen, tippaakaan. On parempi samota aluskasvillisuutta, tuntea metsän taskut, oppia miten metsä liikkuu ja ajattelee.

Onko ihmisiä, jotka eivät säikähdä omia tunteitaan, vihaansa ja pelkoaan? Rakkautta, joka puskee uhmakkaasti ja täysin järjettömänä kehoa haluamaansa suuntaan? Sitä, kuinka miehistä ei voi pitää ihmisinä, ennen kuin heidät on käsitteellistänyt ohimennen seksuaalisestikin? (Olen pahoillani, ystävät. Luulen, että tekin, mutta en tiedä.) Onko ihmisiä, jotka tuntevat olevansa turvassa tahdoltaan?

Tämä on kirjeistä viimeinen, jonka kirjoitan tällä määräyksellä. Pestini aluskasvillisuudessa loppuu tänään. On syyskuun viimeinen päivä, kolmessadaskuudeskymmenesviides päivä. Olen kirjoittanut tätä vuoden luvaten itselleni kirjoittaa joka päivä, kun kone on saatavilla.

En tiedä, tulenko takaisin. Ehkä palaan, ehkä Mrs Morbidin ja Syksyisen takia. Toisin kuin koksukauppiailla, minulla on sosiaalinen vastuuntunto.

Ja on uusi vihko, sain sen sisareltani. Vihko on viininpunaisissa kansissa, paperi luonnonvalkoista ja paksua, satiininhohtoista ja viivoittamatonta. (Viivoitetut ja etenkin ruudutetut vihkot ovat tylsille ihmisille. Tylsä kieltäydyn olemasta, kiitos.) Katsokaa nyt, mitä kirjeenvaihto teettää. En tiedä vielä, kirjoitanko seuraavan kerran vihkoon vai tänne. Tavallaan vihko houkuttaisi, siellä voisin puida yksityiskohtaisesti asioita, joita en voi tänne kirjoittaa, koska ne ovat jonkun muun asioita - voisin siis juoruta itselleni, mikä sen mukavampaa, olla yhtä mieltä, paheksua ja nyrpistellä - mutta tavallaan, en osaa olla ajattelematta teitä, jotka olette kirjoittaneet kommentteja ja sähköposteja ja joiden kanssa olen ystävystynyt. Varmuuden vuoksi kiitän powerpointeista, suklaasta ja baklavasta sekä sanoista, sanat tiedättehän ovat tärkeimpiä, eivät ulkopuolisia, vaan teitä, elän toisista ihmisistä, me kaikki teemme sitä. Jos en päätä palata, en palaa, ja olisi ilkeää lähteä kiittämättä. Luulen, että palaan, mutta pidän harkintatauon. Ja jos palaan, en ole sama, koska tällä kertaa en lupaa itsellenikään mitään.

Aivan kuin joku olisi antanut uuden selän, ja polvet, ja sydämen. Rohkeamman, eteenpäin katsovamman. Jos kirjoitan seuraavan kerran, jos kirjoitan, tiedät jo. Ja minäkin. Nyt en vielä tiedä. Jos kirjoitan tänne, tiedät, että haluan kirjoittaa tänne juuri nyt ja tästä asiasta.

Aina en ole halunnut kirjoittaa. Vuoteen on mahtunut päiviä, jolloin kirjeenvaihto on tuntunut pahalta ajatukselta. Pennebakerin luokituksissa olen ihminen, joka kirjoittaa, kun kaikki menee nappiin, ei kipuillessaan. Kun kaikki on huonosti, en jaksa edes kirjoittaa, kuvittelen vuosi sitten. Nyt tiedän paremmin. Kirjoittamiseen ei tarvita jaksamista. MOT.

Lopuksi vielä runo, jota Lokki toivoi.

Laulujen laulun sijaan petaathan paikan
avoimen ikkunan alta
kuunnella kärpästen kiireitä
verkon takana, valossa

Kuinka kaikella onkaan tarinansa
kehon painon näkymättömissä jäljissä

Voi hyvin. Muista syödä kunnolla ja nestetankata. Venytellä, soitella äidille. Älä turhaan mieti, mitä pitää tehdä. Elät kerran. Elät melko automaattisesti ja pienellä viiveellä, tajunta aina hieman laahautuen, viehättävä laahus. Älä anna kenenkään seistä laahuksellasi, koska muuten kompastut, kun sinun pitäisi astua valoon ja näyttää kävelevältä, hymyilevältä ja otetulta. Äläkä kärsi koti-ikävästä.

Ylipäänsä, unohda tylsyys.

Joskus jo aamuisin tietää, että päivästä tulee kirkas ja liukuva. Kun lukitsen pyörän uimahallin oven tienoville ja vilkaisen vielä aamun harmaata kosteutta ja mosaiikkidelfiinejä, tiedän jo. Hengitys on ehjää, syvää ja merkityksellistä eilisen pilateksen jäljiltä.

Väsytän itseni vähän kerrallaan tilaan, jossa hermostuksella ei ole mitään sanomista. Se ei ylety lihasten venyneisyyden ja käytettyyden ylitse eikä sivuitse. A tulee myöhässä, roikun aulassa vasemman jalkani päällä selkä pyöreänä, pää lähellä quick dry -housujen polvipussia. Olen jo valmiiksi uupunut. A kumartuu tarkistaakseen, että se olen minä, mustan virkatun hatun alla.

Juoksemme tunnin. Altaassa väsymys ei tunnu. Hien tuntee vain otsassa, muuten maailma on viileä ja vastustava, kelluttava ja kantava. Äänet eivät kaiu kuten matalakattoisissa uimahalleissa. Katon tukiranka on esillä. A ymmärtää heti oikean juoksuasennon toisin kuin Ilves, joka juoksee kuten koppakuoriainen. Tänään Ilves ei ole mukana, koska hän on valvonut myöhään, kahteen saakka yöllä. Minäkin valvon kahden tienoille, koska Kissa tekee töitä olohuoneessa enkä osaa nukahtaa vaan luen Vita activaa niin väsyneenä, että en ymmärtäisi television päällekään. Kissan sammuttaessa valot tajuan, ettemme ole avanneet televisiota varmaankaan kuukauteen tai jotain. Viimeksi olemme katsoneet muistaakseni The Wickermanin. Pyörin vatsan, kylkien ja selän väliä, lopulta nukahdan.

Saunottuamme ja hyvästeltyämme lähden pyöräilemään. Metsässä on viileää ja kirkasta, ohitseliukuvaa ja runkoista. Hevoset ovat haassa, lukiolaistytöt suunnistamassa. Kun palaan takaisin samaa reittiä, pysähdyn ottamaan hevosesta ja niitystä kuvan. Olen ikävöinyt kameraamme liikaa. Se on esine, se on työkalu, se on tapa olla yhtä.

Myöhemmin nostan Hildan, koiranhoitajamme, pään rulokaapin päälle. Pää on espanjalaisesta veistosmassasta ja sen esikuva Santa Barbarassa Teen kanssa. Hilda näki minut itkeneenä, kun potkaisin etuvarpaani tyvinivelen kahtia heinäkuussa. Kaikkein omituisinta on, että joku puolituttu näkee, kun itkee. (No, Hilda ei sentään ottanut minusta kuvaa pyytäen näyttämään “mahdollisimman tuskaiselta” toisin kuin eräs bloggaajatoveri tuona iltana. Jälkeenpäin olen useasti ajatellut, että se olisi propagandakuvaajalle oiva repliikki.) Hilda katselee silmittä ja melko ilmeettömänä olohuonettamme, joka on myös työhuone ja tanssisali sekä pyykinkuivatustila. Televisio on makuuhuoneessa, jossa sitä ei katsota.

Toivon tapaavani Hämeentiellä jonkun, jotta voisin sanoa, että repussa on ystäväni tyttären pää. Mutta en tapaa ketään. Ostan vain Punnitse ja Tuhlaasta välttämättömyyksiä, kuten paahdettuja mausteisia kikherneitä ja luomusuklaata ja Reilun Kaupan Tähdestä rooibosta. Kurvissa ei roiku edes spugeja neljän aikaan. (Ajatus spugeista alkaa aina naurattaa, koska yksi ruotsinkielinen ystävä kysyy kerran: “Miksi niitä alkoholister nyt suomeksi sanottiin - alkkareiksiko?”)

Tuntuu omituiselta liikkua kivikaupungin katuja. Vasta täällä kaupunginmuurin toisella puolella tuntuu syksyltä selvästi, erehtymättömästi. Pari haapaa on aivan sadetakinkeltaisina. Vaahterat herättävät levottomuutta, koivut eivät osaa päättää. Hevoskastanjat kurkistelevat piikikkään siveysvyönsä sisältä. Olen tahtonut monta vuotta kivikaupunkiin, mutta emme me sinne muuta. Tahdon liikaa ja liian ristiriitaisesti, jotta jaksaisin pahastua. Ei, ei omakotitaloa järven rannalla keskustassa, herra paratkoon ja rouva myös, vaan korkeita huoneita, jugendikkunoita ja suurta lasitettua parveketta. Moskiittoverkkoa. Ikuista hellettä.

Äkkiä tajuan, mikä päivä tänään on. Tänään on rakastumispäivä tai jotain sinnepäin. En muista, minä päivänä rakastuin Kissaan. Mutta näillä tienoin vuotta se oli, yhdeksän vuotta sitten, samanlainen sää. Kirkkaankuulas, yllättävän lämmin. Muistan, että sinä päivänä kukki jokainen syreeni. No, muistini nyt on tunnetusti epäluotettava… Sinä päivänä kukki jokainen syreeni. Uskokaa silminnäkijän todistusta. “Tiedättekö, että syreenit normaalisti kukkivat kesän aluksi, eivät lopuksi?” Pahastus. “Totta kai tiedän. Mutta sinä päivänä kukki jokainen syreeni tässä kaupungissa. Ja myös vaahterat olivat täynnä punaposkisia omenoita. Oli ihan pimeää, mutta näin ne aivan selvästi.” Onneksi ihmistä ei laiteta oikeuteen rakastumisistaan. Tai siis, en haluaisi olla siellä lautamiehenä kuulemassa niitä houreita. Tiedämmehän toki, mitä rakastuminen tekee etuotsalohkon loogisen päättelyn alueille. Rakkaus, tuo älyn vaimennuspedaali. Mutta jos jokin laittaa syreenit kukkaan lokakuun tullen…

Piti mennä tänään Höyryklubille, mutta kun olen jo raskas ja lämmin, hengityksen pehmeäksi nuijima ja altaissa vanutettu, en kykene. Sulaisin siellä osaksi laudetta. Istun pimenevässä olohuoneessa ja muutun osaksi atmosfääriä, hankalaksi sisustuselementiksi, joka on vaikeaa sijoittaa tuolille asiallisen näköisesti. En jaksa olla pahoillani enkä huolissani mistään. Jos tämä olisi jatkuva asiaintila, voisin kutsua itseäni holtittomaksi Pollyannaksi, mutta eipä mennä asioiden edelle.

Tänään on lähes syyskuun loppu. Se tarkoittaa monia asioita. On huolestuttavaa, kun kaikki tuntuu olevan hyvin, kirkasta ja rauhallisesti tajuttavissa olevaa. Eikä mihinkään satu eikä mikään kiristä. Näen kummallisia unia, taas: unia, jossa tanssin sammaleenvihreässä samettimekossa katrillia kissankasvoisten ihmisten kanssa ja käänteissfinksit sanovat vastauksia kysymyksiin, joita en ole kuullut kenenkään esittävän. (Osaanko kuvitella kysymykset, en ole varma. Mutta tiedän, unessa.)

Hämärän tullessa tulee unetus. Uni on maininki, joka kohisee pitkää päivää ja lopulta pyörittää hiekasta kaiken särmikkyyden mielikuvitukseen. Tahdon olla taas selälläni ruohossa, ja että on lämmin, ja että on tulossa yö, rinteessä mustavatukkaa. Että laivojen mastot kilahtelevat niin kaukana, että ne kuulee juuri ja juuri, kun pinnistää. Että taivas on läpikuultava, että on yö, että on Münchenissä ja Hastingsissa ja Venetsian karnevaaleilla, että nauraa, että horisontti on pitkä ja arvaamaton. Että ei osaa, ei jäsenny eikä ole varma.

Että kukaan ei tiedä, mitä tahdon.
Ei kukaan.
Tänään kukaan ei tiedä, mitä tahdon.

Vaarteranlehtistä nurmea joutuu oikein etsimään, koska lähialueen puistoja kiertää sellainen oranssinvärinen mönkivä laite, joka imee kovalla ryminällä ja räimeellä kaiken irtomoskan ruohikoilta pois. Elämä käy monimutkaiseksi, kun joutuu suhaamaan pyörällä eestaas kamera korissa ja vakaa suunnitelma mielessä. Ei pitäisi suunnitellakaan, muistelun lisäksi. Ei, älkää, tekisi mieli sanoa oranssisen kuljettajalle, ehdottomasti teititellen, älkää nyt sentään Edithin sirpaleita!

Takkuan Hannah Arendtin Vita activaa eteenpäin ja löydän sivun sataviisikymmentä tienoilta ensimmäisen kiinnostavan kohdan. Siinä Arendt käy läpi, miksi Platon toteaa Laeissa, että ihminen ei ole edes käyttöesineiden mitta. Sanotaan nyt näin: vaikken diggaile Platonin ajatusta, että Jumala on käyttöesineidenkin mitta, en minäkään mielelläni ajattele, että ihmisestä olisi mitaksi.

Sen voi sanoa myös näin: kaikki muu ei ole metaforaa meidän haluillemme.

Mistähän tulee tämä ajatus, että metaforismi on mittaamista? Ehkä siitä, että kyllähän metaforassa asetetaan kaksi asiaa, ilmiötä, prosessia tai esinettä rinnakkain ja ne ristiinvalottuvat hieman samaan tapaan kuin mitattu ja mitattava. “Kuu on tamman maitoa” ja “Vyötärönympärys on seitsemänkymmentäkaksi senttiä” eivät niin kovin eroa toisistaan. Mutta hetkinen… eivät ne saa tieteellisessä mielessä tietenkään mitään uutta ominaisuuskirjon osaa, mikään niistä (ei edes vyötärönympärys). Uudet ominaisuudet ovat kokemuksellisia, kokemusta suuntaavia assosiaatioita. Koetan tässä vimmatusti miettiä, ovatko ne “ihmistä” vai eivät.

Luulen, etteivät täysin: se, että Magritten maalaama muna lintuhäkissä on tehokkaampi metafora kuin esim. lintuhäkkiin sijoitettu kenkä, piippu tai herraties vaikkapa juhlaseminaari olisi, ei ole ihmisen määrättävissä oleva asia. (Magritte itsekin pohdiskeli näitä metaforien tehoja, mikä ei yllätä taulut nähnyttä.) Se, että lintu syntyy munasta, ei ole jotain, minkä assosiaatiomme määräisivät. No, tässä on ehkä jotain järkeäkin: assosiaatiot ovat ympäristön määräämiä melko pitkälle, irrelevantit assosiaatiot eivät kykene elämään, koska niitä ei opita toistolla.

(Vaikka tietysti juuri runo, tuo metaforia lellivä äiti, vääristääkin juuri tämän aspektin. Irrelevantti metafora tarpeeksi monta kertaa luettuna saavuttaa riittävän toiston määrän. Ajatus siitä, että sanat ovat maailmannäkemistä helpottava työkalu, on liian naiivi ja liian optimistinen. Sanat myös johtavat harhaan, jos niihin rakastuu sokeasti. Mutta kyllä, kyllä ne avaavatkin. Ovia, lehvästöjä, hengitystä ja niin edelleen. Hemmetti, onko edes sellaista asiaa, joka olisi yksinomaan hyvä tai huono? S.Albert Kivinen totesi kerran, että kyllä se, että kissa tyytyväisenä kehrää, on yksinomaan hyvä asia. Tästä on vaikeaa olla toista mieltä. Ajatella, mikä visio: että yksin mielihyvä, hiljainen ja läsnäoleva tyytyväisyys olisi maailman ainut ei-ambivalentti asia!)

Ajattele riittävän monta kertaa, että puiden rungot ovat lehtien suonia, ja lopulta havaitset ajattelevasi, että verenkiertosi on pieni, privaatti puisto, jonka iho aitaa melko tunnollisesti. Toivon, että oranssi sirpaleimuri ei tule puistooni lähiaikoina vieraisille, ainakaan jalkojeni tienoille. (Virtsarakkolammikko! Munuaisallas! Ei altaaseen käymättä suihkussa ensin! Eikä ilman uimahousuja kiitos…)

Pilkkoessani vihanneksia spagettikurpitsan täytteeksi tulevaan kastikkeeseen mietin japanilaisen keittotaidon opettajani lausumaa, että japanilaiset lapset opetetaan uskomaan, että joka päivä tulisi syödä neljääkymmentä eri ruoka-ainetta. Toki ravitsemustiede on täälläkin samoilla linjoilla: monipuolisuus takaa sen, että kaikki tarvittavat ravintoaineet saadaan. Alan huvikseni laskea, kuinka monta ravintoainetta syömme tiistaina kahdeskymmenesseitsemäs syyskuuta. Äkkiä jokin typeryys valtaa mieleni ja keksin lennosta, että ei helvetti, teen sen latinaksi.

Tässä lista: Aamiaisella Glycine, Avena, Polygonum, Citrus, Musa. Välipalaksi Secale, Arachis, Cucumis, Camellia, Rubus. Lämpimäksi ruoaksi Cucurbita, Lycopersicum, Beta, Allium, Allium, Coriandrum, Origanum, Ocimum, Rosmarinus, Thymus, Myristica, Piper, Capsicum. Välipalaksi Oryza, Sesamum, Linum, Malus, Vaccinium, Camellia. Iltapalaksi Avena, Polygonum, Pyrus, Citrus, Actinidia, Oryza, Arachis, Cucumis, Capparis, Nepeta, Humulus, Mentha, Eleutherococcus, Tilia, Cinnamomum, Glycyrrhiza, Citrus. Ei aivan neljääkymmentä! Sitä paitsi listasta huomaa, ettei tiistaina syöty Daucusta eikä Brassicoita - niitä on luvassa tänään.

Kuulostaako huvittavalta tai rasittavalta tai molemmilta? Minustakin kuulostaa, vaikka olen aika hyvä muistamaan kasvien tieteelliset nimet, siis ne munkkilatinat. Kuulostaa ihan lehtijutulta, joissa ihmisiä puhutellaan näiden sukunimillä sen jälkeen, kun ne on jo kerran esitelty. Ai että vihaan tuota käytäntöä! Joskus asiasta olen riidellytkin, kun olisin yhdessä jutussa käyttänyt etunimeä esittelyn jälkeen ja minun annettiin ymmärtää, että se on haastateltavan väheksymistä. Häh? Madonnakin käyttää vain etunimeä, se EI VOI olla siis väheksymistä. Journalistinen käytäntö on karkoittanut minutkin lukijoiden penkiltä täysin. En halua lukea sukunimi-ihmisten asioita, ainoastaan etunimi-ihmisten. Eihän sukunimi-ihmisiin voi luottaa, kun heidän lähelleen ei pääse. Jälleen kerran vanha muna ja kana -vitsaus: kumpi tulee ensin, luottamus vai kunnioitus. Ei, en aio kirjoittaa tästä pidemmin, vaikka asia vituttaa minua joka ikinen kerta juttua kirjoittaessani: että mukavaa ihmistä pitää sukunimitellä. Yhtä absurdia kuin ilmoittaa, että kas niin, tänään syömme Daucusta ja Brassicaa Oryzassa japanilaisittain. Ja ehkäpä, ehkäpä täti heittää sekaan vähäsen wakameakin… en jaksa etsiä wakame-levän sukunimeä. Olkoot.

Tänäänkin on pilatestunti, ja rukoilen mielessäni, että takareiteni olisivat tulleet ohuiksi, heikoiksi ja siten helpommin venyviksi. Kumilankaa olisi helpompi venyttää kuin pyöräilyn jäntevöittämää boakäärmereittä. Pilates tekee hulluksi. Eilenkin pyöräillessäni kiinniottotunnilta kotiin syvähengittelin sihisten. Kuvittelen, ettei kukaan kuule, mutta edellä pyöräilevä mies alkaa vilkuilla taaksepäin aina sihinäni kohdalla. Lopulta lakkaan sihisemästä liikenneturvan takia. Mutta jatkan heti, kun mies kääntyy toisaalle.

Kukaan ei taatusti ajattele, että sihisen handsfreehen. Tai jos ajattelevat, ihmettelenpä heidän mielikuvitustaan.

Timon pyynnöstä: rekonstruktio, lyhyesti.

Sunnuntai: kuusi tuntia aikaa, viisi kiloa savea. Ensi sunnuntaina rakupoltetaan Stoan nurkalla. Se on huippua, tulitemppuja punaisina hehkuvilla keramiikkaesineillä. Saa tulla katselemaankin, mutta juttelemaan en kyllä kenenkään kanssa jouda siinä pihdeillä nostellessani, savusta köhiessäni ja nokeentuessani.

Maanantai: vesijuoksussa keksimme Ilveksen kanssa, että perustamme (kauno)kirjoittajapiirin Dodoon. Ilves vetää sitä, hänhän on kiertänyt jo aikapäivää sitten nämä Kriittisen korkeakoulun ja Nihil Interitin piirit. Minä en ole koskaan uskaltautunut sellaisiin, koska ajatus, että joku näkisi tekstini, on kauhean pelottava. (Älkää vaan kysykö, miten sitten bloggaan murehtimatta. Vahingossa ja lyötyäni vetoa itseni kanssa, että kykenen vuoden ajan pistämään tekstini näytille. Enimmäkseen kyllä löröän tänne aivan luokatonta tekstiä, mikä selittää sen, ettei minua hermostuta. Jos jotain tekee tosissaan, alkaa kauhistuttaa. Mutta kun pysyttelee kepeässä leikissä, voi heittäytyä miksi vain.)

Lisäksi kirjoitan siitä, miten loukkaavaa on, kun joku luulee erästä sattumustani kaupunkilegendoinniksi, vaikka olen oikeasti niin hölmö. Lienenkö jo kertonutkin siitä, kuinka ostan Dodon synttärikakun ainekset K-market Masurkasta, hopotan itselleni kuittijonossa, että kuitti pitää muistaa ottaa talteen, kuitin saatuani painun tohkeissani ulos ja näen kuin jokin ulkopuolinen, kuinka käteni heittää kuitin kepeästi roskiin, syöksän yläruumiini pönttöön kuitin perään, ja siinä pimeässä roskaa käsikopelolla roplatessani, juuri ennen kuin käteni tapaavat kuitin, joku koputtaa ristiluuni tienoville: “Anteeksi, unohdit ostoksesi kassalle…”? Kuulostaako tutulta? No, ei se kuitenkaan ole kaupunkilaislegenda, vaan elämääni.

Elämäni on slapstickia, traagista slapstickia. “Sä olet ihana”, sanoo keramiikkaopettaja ilmeisen huojentuneena siitä, ettei ole maailman hölmöin.

Muistelut hiiteen. Mainostan kirjoittajapiiriämme lisää, kunhan pääsemme konkretian tasolle… aiheena on ihminen ympäristössään. Ei kovin lennokasta, mutta eivätpä ole perustajatkaan.

Tähän loppuvat eilisen muistelut. Sillä kuten “The bookloversissa” lauletaan,
“Happy the man, and happy he alone who in all honesty can call today his own;
He who has life and strength enough to say ‘Yesterday’s dead & gone - I want to live today’”

Koetan ajatella samalla kun kirjoitan, sillä toisin toimiessani käy siten, että teen lyhyitä ja ponnettomia referaatteja. Menneisyydessä ei ole oivaltamista, ellei sitä uudelleenjärjestä. Rekonstruktio on tehtävistä epäkiitollisin.

(Ja taas päädyin valittamaan.)

Tänään on hyvä päivä, ruskaa.

Saunassa:
- Siis just semmonen fight club -meininki, mitään sen siistimpäähän ei voi olla.

Pukuhuoneesta:
- Ai mikä siinä? Skitsofrenia vai?

Meinasin tikahtua.

Tekeekö blogger ikinä teille sitä, että kun olette kirjoittaneet tunnin jotain vaikeaa asiaa ja painatte publish-nappia, joudutte sivulle, jossa teitä pyydetään sisäänkirjautumaan, ja kun sen tekee, teksti on hävinnyt?

Päälläni on tänään brainwash-paita, mutten nyt ihan tätä halunnut. En tunne olevani ollenkaan iloisempi, terveempi ja tuottavampi nyt kun ajatukseni ovat kadonneet jonnekin toisaalle.

Virtuaaliavaruuden musta aukko imaisi ne.

Slapstick jatkuu.

Lisäys: tajusin juuri, että hyvänen aika, toisessa ikkunassa on edelleen auki linkit, jotka olisin jättänyt. Näiden perusteella voitte halutessanne kuvitella mistä kirjoitin. Vesijuoksusta, sunnuntaista, Ilveksen harrastuksista.

Illan juhlissa sankari seisoo sohvan käsinojalla niin kovassa humalassa, että huojuu tasalattiallakin. Istun sohvan toisessa päässä, Kissan vieressä, ja katselen huolestuneena tulevan kustannuspäällikön huojuntaa. “Hep hep hei!” hän huutaa.

Ihmiset paakkuuntuvat tarjoilupöydän ääreen kuin lentokoneet Chicagon ylle. Liikkuvat ampiaispesän suulla, surahtelevat käsittämättömiä juttujaan. Monet kasvot näyttävät vierailta, mutta sanovat hei. Sanon takaisin hei ja hymyilen ja toivon, ettei kukaan kysy, mitä kuuluu. Jälkeenpäin kumarrun Kissan puoleen ja kysyn, kuka tämä nyt sitten on, pitäisikö tuntea. Alkuillan huomautus, että mehän tunnemme ainakin puolet ihmisistä, käy ymmärrettäväksi vasta siinä kymmenen kukatoionin jälkeen.

Ihmiset elävät kiireistä elämää, tekevät töitä, joita eivät ymmärrä. Harjoittelevat ajatuksia asunnon ostamisesta. Kun juttusuma on vittumaisimmillaan, käyvät lohduttautumassa Hevostalli.netissä. Joudun sanomaan, että tämä työttömyys on paljolti sitä, että enhän minä halua toimittajaksi, se tässä kiikastaa. “Kirjoita sitten kirja, kun olet työtön ja kaikkea”, sanoo televisiojuontaja. Hämmennyn suunnattomasti - ilmeisesti on yleisesti hyväksytty ajatus, että kaikki tahtovat ja osaavat kirjoittaa kirjan. “No kun mut kun mä haluaisin myös suojatyöpaikan”, sanon. “Kukapa ei? Mäkin kirjoittaisin kirjaa jos mulla ei olis tää vittumainen suojatyöpaikan kaipuu, että nyt ollaan sitten teeveessä”, juontaja tärskäyttää.

“Mistä ihmeen aiheesta?” kysyn aidosti tiedottomana. Minua mulkaistaan hieman säälivästi.

Ehkä ihmiset, jotka saavat helposti töitä ja glooriaa, pitävät helpommin ajatuksiaan relevantteina ylöskirjaamista ajatellen? Itse sellaista on jotenkin aika omituista ajatella. Hemmetti soikoon, jos en kelpaa edes kellekään toimistosihteeriksi… Tietysti se on toinen maailma eikä suoraan verrannollinen älykkyyteen. Tulen ajatelleeksi äitiäni, jonka mielestä on ookoo antaa lapsille tarvittaessa rahaa ja muovikassillisia ruokaa, mutta jonka mielestä toisaalta työpaikan hankkiminen lapselle olisi epäreilua sukulaissuosintaa. En ole koskaan viitsinyt huomauttaa äidille, että tämän näkemys poikkeaa aika monen muun vanhemman vastaavasta. Jos olisikin aloittanut työuransa ceeveessä silloin kuin se todella alkoi, siivotessa vanhempien työpaikkoja ja latoessa tekstiä erääseen kaupunginosalehteen viikkorahaa vastaan, ceeveeni olisi aika paljon täyteläisemmän oloinen. Yrittäjäperheessä oppii ainakin tehokkaasti harmaan talouden mekanismit learning by doing -metodilla.

Koen myötätuntoa ja vierautta kuunnellessani ihmisten selittävän työpaikoistaan. Tavallaan en tahtoisi päivätöihin, tavallaan haluaisin. En edes tiedä, millaista olisi kokopäivätyö kolmea kuukautta pidemmässä jaksossa. Tai ura, herramunjee. Se, että joku kysyisi töihin. (Hetkinen, eipäs liioitella, ostihan Karri minulta yhden jutun. Ja Ylioppilaslehtikin kerran kolumnin. Kummastakin olin niin hämmästynyt, että kyllästytin kaikki puhua pärpättämällä näistä ihmeistä siihen saakka, että eräs ystäväni tokaisi lopulta: “Kuule, kyllä ihmisiä pyydetään ihan usein, jos ne osaa tehdä jotain.” - Haluaisikohan joku kenties ostaa nurinaa?)

Kissa haluaa, että olen maailman vanhin lapsinero ja suuttuu, kun ilmoitan kotimatkalla olevani vaivaantunut siitä, että minulla ei ole työtä. Riitelemme koko matkan kotiin asti, saanko ajatella näin. Kissa ei osaa rakastaa ihmistä, joka ei osaa arvostaa, sitä mitä tekee. (Bloggaa, herramunjee! Pissittää pelastettuja koiria!) Ihailen kuuta vain kovin ohimenevästi ja pahoillani. Kissan mielestä on yhteiskunnan ongelma, jos sillä ei ole minulle käyttöä. Tuntuu oudolta ajatella, että yhteiskunnassa voisi olla vikaa, ei minussa. Olen niin tottunut ajattelemaan olevani hieman omalaatuinen työajatuksiltani, että pidän itseäni syrjäytyneenä vakaasti ja pienistä takaiskuista häiriintymättä.

Kaikkein huvittavinta tietysti on, että Kissa kuvittelee minun järkyttyneen kovasti ja tunteneen oloni todella ahdistuneeksi, kun olen vain vähän vaivaantunut ja surullinen siitä, ettei minulla ole ystäviä, jotka eläisivät samanlaista tilannetta läpi. Sen sijaan riitely tuntuu kovin pahalta ja itkettää. Kello kaksi yöllä riiteleminen on kuin avaisi suihkun. Vettä tulee. Kotona odottaa suuri lammikko pissaa olohuoneen lattialla. Jos kirjoittaisin illasta päreen, sen nimi olisi vesivahinkoja.

Vasta nukahtaessani tajuan, että kukaan ei lopulta kaatunut päällemme sohvalla, vaikka nostin kädet jo valmiiksi asentoon, jolla torjua sinkoutuvia ruumiita katkaisematta peukaloita. Asennon olen oppinut yläasteen lentopallotunneilla. Lentopallo, sen olinkin jo unohtanut.

Kohta on taas aika pakata värikkäät, keveät kesävaatteet koinkestäviin muovilaatikoihin ja lappaa laatikoiden nykyinen täyte, villasukkahousut ja erinäiset kylmää vastaan pörhistelevät päällysvaatekappaleet, parveketuuletuksen kautta kaappeihin. Sormeilen toppejani mietteliäänä ja surullisena. Talvi on liian pitkä. Saan sähköpostia Rovaniemeltä, haluaisivat minut sinne kurssittamaan. Kieltäydyn. Inhoan Lappia. Koetan kieltäytyä ystävällisesti, vaikka ilmoitankin inhoavani Lappia, etteivät jäisi vonkumaan perään. Ehdotan, mistä voisivat kysellä vastaavaa palvelua. Ajatus viikosta tai edes viikonlopusta pohjoisessa on sentään vähän liikaa. Täälläkin on jo niin viileää, jääkaappimaista.

Kaappia läpikäydessäni älyän hetkellisesti ja sillä tavoin, mitä jotkut kutsuvat intuitiivisuudeksi, että miellyttävät vaatteeni jakautuvat karkeasti ottaen kolmeen luokkaan: lastenvaatteet, yönkuningatarvaatteet ja visuaaliset ihmiset.

Lastenvaatteet ovat kirjavia, yleensä punaisia, pinkkejä tai oransseja. Jotkut ovat solmuvärjättyjä. Mitoitus on niukka tai todella niukka. Useimmat ovat kokoa 164. Sataseitsemänkymmentä on yleensä jo liian suuri. Mekot ovat lyhyitä, niissä ei voi kumartua ilman pyöräilyhousuja tai siistejä hipstershortseja alla. Tämän pituisissa mekoissa on hyvä pyöräillä ja metsärymytä koirien kera.

Yönkuningatarvaatteita on kertynyt hämmästyttävän paljon ottaen huomioon, kuinka laiska bilestäjä olen. Näissä vaatteissa on aina todella tiukka mitoitus, vaikka helmat viistävätkin usein maata. Materiaali on yönkuningattaruuden koetinkivi: sen pitää olla liukas, pehmeä, sileä ja hieman hohtava. Stretchsametti on yönkuningattaruuden kivijalka. Väriskaala liukuu teräksenharmaasta yönmustaan ja toisaalta kuninkaallisen viininpunaiseen. Löytyypä satunnaista ruusunpunaa ja sammalenvihreääkin. Mutta värit ovat öisen suihkulähdepuiston värejä, eivät päiväkamaa. Linnan juhlissa päälläni ollut mekko on kanervanpunainen. Ja stretchsamettia, tietysti.

Visuaaliset ihmiset -osasto on peruskamaa: tiukkoja keskisinisiä farkkuja ja sitten ne tuhatsata mustaa tai kirkkaanpunaista yksinkertaista viskoosistretchpaitaa, joissa on täyspitkät hihat ja pyöreä kaula-aukko. (Kahdessa on uskalias venepääntie - muodin orja, syyttelen itseäni.)

Sitten ovat tietysti epämiellyttävät vaatteet ja harrastevaatteet. Epämiellyttäviin vaatteisiin kuuluu ainut kauluspaitani, jota on kerran käytetty tanssiesityksessä ja toisen kerran transvestiittibileissä (joissa pukeuduin transsuksi, jolla oli päällä valkoinen paita, solmio, mikrosortsit ja verkkosukkikset. Kauhukseni suurin osa - siinä 90 % - ihmisistä oli arkivaatteissaan ja asuani kommentoitiin vinkeäksi. Kuulemma Bridget Joneskin teki näin siinä elokuvassa, vai oliko niitä jo useampia. No, minulla sentään oli mukana kilttiin ilman alushousuja pukeutunut Kissa meikkiä naamassaan - Kissa, joka myöhäisillasta sammui sängylle selällään ja polvet koukussa. Ei ihme, että ne, jotka tapasivat meidät ensimmäistä kertaa niissä juhlissa, pitävät meitä jotensakin menevinä ihmisinä. Naamiaisterrorismi pitäisi kieltää - siis se, että menee naamiaisiin pukeutumatta.) En ole hennonut heittää sitä poiskaan, kun voi tulla jokin toinen tanssiesitys, tai toiset transvestiittibileet. Epämiellyttäviin vaatteisiin kuuluvat myös ne pari v-kauluspaitaa. V-kauluspaidat eivät käy yksiin pyöreän naaman kanssa, ehei. Harrastevaatteita on paljon: verkkopaitoja, teknisiä aluspaitoja, UFFilta haalittuja Vero Modan stretch-hipsterhousuja tanssitunteja varten, uusi kuoriasuni, hikeä pois iholta siirtäviä Shock Absorber -alusasuja, ryönäisiä, kirjavia suoja-asu-kotitakkeja keramiikkaan ja kirjansidontaliiman kanssa pelleilyyn ja niin edelleen.

Innostun tekemästäni luokituksesta niin kovasti, että käyn samalla läpi keittiönkaapitkin. Siellä jako on karumpi: perustarvikkeet, piiloutuvat ja mainen kunnia. Perustarvikkeita, kuten mausteita, kauranlesettä, soijamaitoa, omenamehua, sipulia, valkosipulia, pellavansiemeniä, psylliumjauhetta, kuivattuja sieniä, aurinkokuivattuja tomaatteja, polentajauhoa, täysjyväbasmatiriisiä, tattarijauhoa ja täysjyväpastaa on kaapeissa oikeastaan aina. Lisäksi vielä Kissan luomujugurtti ja mysli. Piiloutuvaakin on paljon, sitä pitää vahtia, ettei se mene vanhaksi: noriarkkeja, puuroriisiä, piparkakkuja, suklaalevyjen jäänteitä, mannasuurimoita, grahamjauhoa, ruusunmarjajauhoa, sokerittomia hilloja, perunaa, speltrouhetta, lasagnelevyjä. Mainen kunnia -kategoria pohjautuu sanontaan katoavaista on mainen kunnia: paseerattu tomaatti, hedelmät, pinjansiemenet, pähkinät ja luomubanaanilastut katoavat kaapista sitä tahtia, että repertuaariaan laajentaneiden alushousutonttujen on ihan pakko asua jääkaapin tai astianpesukoneen sokkelissa.

Keittiön nurkassa seisoo kaksi säkillistä omenoita. Teemme niistä siideriä. Tai sitten etikkaa, jos erä etikoituu käymisen päätteeksi.

Nyt, kun istun töissä, muistelen kotia lämmöllä täältä viitisen kilometrin päästä. Töissä tavarat ovat niin luokitellut ja vieläpä niin järkiperäisen abstraktisti luokitellut, että sitä muuttuu itsekin jonkinlaiseksi anonyymiksi lainausautomaatiksi. (Toisin kuin Jemory, jonka kirjastotäteys henkii puhdasta lohikäärmeyttä.) Pitäisi varmaan uskoa alfanaarasteorioihin. Olen lukenut liikaa siitä, kuinka ihminen on onnistunut jalostamaan koirista pois laumahierarkian tajun, ihan vahingossa, suosimalla lapsekasta hössötyskäytöstä. Taitaa olla, että myös minusta, myös minusta. Minä se vain olen ystävällinen ja asiallinen silloinkin, kun asiakas puhuu kissoista ja iskee silmää merkitsevästi hymyillen. Työnnyn hitaasti rullajalkaisella tuolilla taaemmas, mies älyää vetäytyä. Tai siis, olla rymyämättä perääni tiskin ylitse. Hymyilen taas hyvin ystävällisesti ja kerron, että minullapa on kolme kissaa. Jos sen kissajuttu oli symbolinen, ajatelkoot sitten, että olen lesbohaaremin omistaja.

Muuten kuuluu hyvää. Olen tulostanut tiedonhakujeni anteja, kuten artikkeleita B12-vitamiinin ja omega kolme -rasvahapon saannista vegaaniruokavaliossa ja koosteen urheilevan kasvissyöjän mahdollisesti tarvitsemista lisäravinteista. Aihe on oikein ajankohtainen nyt, kun olen addiktoitunut vesijuoksuun. Ja jalkani ei ole lainkaan kipeä, se tuntuu ihmeelliseltä. Hieman neuroottinen tosin olen, koska kävin torstaina vaa’assa ensimmäistä kertaa useampaan vuoteen, tai sitten en vain muista käyneeni, ja totesin lihoneeni miltei kaksi kiloa sitten viime mittauksen. Ilves on neljä kiloa kevyempi, vaikka on aivan samanpituinen. Sellaista se on - hän kyllä syökin ehkä kolmanneksen siitä määrästä, minkä minä. Isojen miesten pöydän alle syöminen kun on suurinta hupiani, etenkin jos ne miehet ovat niitä “naiset aina laihduttavat” -mantrikkoja. Pitäisi varmaan vain hymyillä lempeästi ja nyppiä linnunannoksia, mutta kirjaston ulkopuolella jokin oikukas ja hampaitaanväläyttelevä nostaa toisinaan puhkuista päätään.

On niin kiire, että olen katsonut parhaaksi liittää pääni kaulaan sellaisilla, mitä sanotaan nikamiksi. Ihan vain, ettei ajatus unohtuisi. Kuvittelen sen olevan pään kaupanpäällinen. Vaikka totta puhuen, jos pää olisi kulutustavaraa, olisin valinnut toisenlaisen.

Täydellisen päivän resepti: aamupäivän aikana sekä urheilua että seksiä. Lopulla ei sitten olekaan niin väliä! Endorfiineja on joka tapauksessa niin paljon liikkellä, että kaikki on jees. Myös vessanpöntön kuuraaminen.

Yliopiston atk-osasto lähettelee edelleen viestejä, joissa korostetaan yliopiston cc-osoitteeni lakkaavan toimimasta tämän kuun lopussa. Viesti on ilouutinen, sillä eiköhän vähintään puolet roskapostista (joksi lasken ainejärjestön lähettämät Ilmaisia haalareita -viestit - haalareita, herramunjee, filosofian opiskelijat ovat taantuneet haalariporukaksi sitten tädin nuoruuspäivien, jaa jaa) putoa pois yhden osoitteeni lakkaamisen myötä.

Olen äärimmäisen hyväntuulinen, koska olen pukeutunut Iisi-Biisien jälkeen vain kerran ei-stretchiseen haalariin, ja senkin maalla, eikä miltei kukaan nähnyt. Paitsi että nyt muistankin: nöyryyttävä pesti Elisa Communicationsilla, asentajamiesten haalarit päällä kauppakeskus Jumbon aulassa. Ja vielä silloin, kun Elisalla oli se huvittava kaikkien kanssa kaiken aikaa -mainoksensa. Asentajamieshaalarien koko medium, pienempää ei ollut, ulottui hartioilla rennosti roikkuessaan haaraosastaan siinä polvieni tienoville. Kuroin vyötärön kireäksi ja vyötärön korkeudelle vyöllä ja näytin sinioranssissa pussissa maanisesti painavalta kääpiöltä hihojen roikkuessa liian pitkinä. Työasut ovat yhtä helvettiä epästretchiydessään. (Stretch-haalarit sen sijaan olivat johonkin aikaan univormuni yliopistolla: stretch-haalarit, kirjavat ylipolvensukat, motskaribuutsit ja napapituinen villapaita. Ei helvetti, en tahdo näyttää siltä kuin osaisin vain ajatella.)

Elisa Communicationsista on niin pitkä aika, ettei siitä tarvitse välittää enää ollenkaan. Se oli joku muu. Joku, joka koetti kutoa itselleen paitaa ja arvioi koon silmämääräisesti. Paita oli liian suuri myös Kissalle. Itse asiassa, sinne olisi mahtunut viisi minua sisään ympärysmitan perusteella. Silloin epäilin hetken aikaa, että kehokuvassani on jonkinlainen häiriö ja koen itseni liian suurena.

Yhden valittamisen aiheen sentään keksin: tänään piti olla lämmin. Ilves sanoi niin torstaina vesijuostessamme, ja laskin vähän sen varaan. No, ei ole. Kuulemma tänään aamulla ennustekin oli erilainen. Istuessamme tänään porealtaassa, jossa on hauskaa venyttää pakaralihaksia ja reidenojentajia (reisien takalihaksia sen sijaan ei ole hauskaa venyttää ikinä missään mutta vanutettava niitäkin on, ainakin laiskasti), Ilves kertoo Habitare-messuista. “Koko Messukeskus on yksi suuri kalustesupermarket”, hän kuvailee.

Tiedoksenne: tänä syksynä sisustetaan turkoosilla ja lilalla. Mutta kuka ihme ostaa uuden sohvan tai verhot joka syksy? Tai kahdesti vuodessa? “Kummallisia värejä”, tuumaa Ilves, mutta aikoo kuitenkin laitattaa kolmikymmenvuotissyntymäpäivänsä kunniaksi hiuksiinsa turkoosin raidan. Kaksi viikkoa sitten hän julisti, ettei turkoosi käy hänelle lainkaan. Mainonta laajentaa tajuntaa detaljoidusti ja heijastuen yllättäviin kuluttajuuden osa-alueisiin.

Kysyn tärkeimmän: “Oliko siellä metrilakut?” Olivat, mutta eivät ne olleet ostaneet metrilakuja. Itse vihaan messuilla käymistä niin kovasti, että aina jossain vaiheessa lankean karkkiin ja sitten olo on entistä ökömpi. Mistä nämä typerät ehdollistumat pulpahtelevat - että karkki, viina ja myöhään valvominen olisivat jotenkin niin lussuriosi, lussuriosi, ettei niitä voi vastustaa. En aio taaskaan mennä kirjamessuille, vaikka emmeköhän taas saa sinne ilmaisliput. Menkööt muut, jotka jaksavat tungeksia ja haluta tuntea olevansa ajan tasalla.

Pohdin ääneen, että lakkasin olemasta ajan tasalla jo kymmenen vuotta sitten. Sitä ennen olin aika neuroottinen sen suhteen, tiedänkö, mikä on in, vaikken käytännössä kauheasti sisäpiiritietojani soveltanutkaan. Vaatteet on aina tehty joillekin muille, siisteille silmälasipäisille tytöille, jotka eivät ryve lounaslautasessaan. Ilveksestä on huvittavaa, etten ole ajan tasalla.

Pukkarin koululaistytöt sen sijaan ovat. Esittelevät toisilleen kylpypyyhkeitään ja joitain, mitä ensiksi kuvittelen penaaleiksi. Ne ovat meikkipusseja, paljastuu pian. Niillä on turkoosia luomiväriä ja luumunväristä huulikiiltoa. Loisin merkitsevän katseen Ilvekseen, jos tämä ei olisi jo poistunut gradunsa pariin lihani venytellessä nautinnollisesti kaulaansa ja niskaansa höyrysaunassa. Ne vertaavat kaikkea: uimapukujaan, hiuspinnejään, deodoranttejaan, alusasujaan. Ne puhuvat pelkistä tuotteista, eivät siitä, mitä osaavat tai mistä pitävät. Ehkä ne tietävät sen muutenkin, kuka on hyvä missäkin. Eivät ne tiedä, tiedän. Minäkin olen ollut tuollainen, kolmentoista. Ei silloin ainakaan kukaan tiennyt höläsen pöläystä myöhemmistä vaiheistaan.

Vilkuilen koululaisia vaivihkaa. Kuuntelen äänenpainot, ankeat muistikuvat valtaavat tajunnan. Sitten tajuan: Ei enää ikinä, koskaan enää ei tarvitse olla murrosiässä, ei se luokan nuorin, jonka murrosikä alkaa vuosikausia myöhemmin kuin muilla, ei tarvitse enää ikinä ajatella, että ne ovat kaikki tulleet hulluiksi, helvettiäkö ne takapuoliaan nipistelevät peilin edessä ja marmattavat selluliitista ja kikattavat ajatuksesta, että joku poika tulisi nyt pukuhuoneeseen. Ei tarvitse pelätä, että joku huomaa, ettei käytä rintaliivejä tai että jalat ovat täynnä mustelmia hevosleikkien jäljiltä.

Ulkona ei ole kaksikymmentä astetta lämmintä, mutta muuten on oikein mukava syyspäivä. Hieman tuulta, hieman kosteutta, hieman aurinkoa.

Virkistän itseäni lukemalla unimerkintöjäni. Eräs saa niskakarvojen tupet kihelmöimään ikävästi.

Uni on nähty joulukuussa 2001. Suora sitaatti: “Lumisen jyrkän harjun takaa avautui kesäinen Ryssänkärki. Kuorimme pois talvitakit hatut lapaset kaulaliinat, astuimme ulos housuistamme ja pois suksilta. Kesä suuteli solisluita, kietoi käden vyötärölle, siveli niskan kaarta hyväillen ja rakastajakissa hymyili ja meri oli levollinen ja sula. Puissa oli jälleen lehdet ja linnut pesintäpuuhissaan. Aurinko täplitti polunpohjat. Heräsin aura-auton ääniin ja itkin kesää nähdessäni rännän.”

Vuodenajat on helppoa rankata niiden rakastavan lämmön perusteella. Kesä on ylivoimainen, sillä sen sisäänsäsulkeva lämpö on monen kuukauden tarpeettomuutta varustautua vihaista ulkomaailmaa vastaan. Keväällä ja syksyllä ja yhä enemmän talvella maailma on kitsas, viiltävä ja kohmettavan ilkeä. Yhä usempana aamuna ajattelee, että tähän maahan aikanaan tulleet esi-isät ja -äidit ovat olleet järjiltään. Turkiksia ja tervaa, niin niin. Mutta että nämä talvet, ja vielä aikana ennen teknisiä alusasuja. Riitteistä hulluutta.

Kesässä, sen alussa, on yllättävintä juuri tuo unen tulvauttama lämpö. Äkkiä ilma on ruoskan sijaan hyväilevä käsi. Tai ei käsi, vaan syli, joka ympäröi joka puolelta. Viima ei jännitytä kallonpohjan pieniä lihaksia, rintakehää ei tarvitse käpertää.

Ja syksy, taas: moni on kirjoittanut blogissaan siitä, kuinka syksyllä on mukavaa saada jälleen pukeutua lapasiin ja kaulaliinoihin. En tiedä, ovatko he tosissaan vai sublimoivatko vain. Eipä kai kellään ole syytäkään valehdella tällaisessa asiassa (paitsi ehkä itselleen, systemaattisesti ja lohdutukseen tähdäten, siten että molempi parempi: kesä tuntuu paremmalta, mutta “minä pidän syksystä enemmän”)? Tuntuu jotenkin uskomattomalta, että lämpö alastomalla iholla ei jostakusta olisi suurin hyvä, mikä maailmassa voi koitua ihmisen osaksi.

Lapasen lämpö on niin karkea, kutittava. Villaiset lapaset ja kaulaliinat raapivat ihoa ja toisaalta tekokuituiset lapaset ja kaulaliinat varastavat herkemmin sen vähänkin rasvan, jota iholla on, ja sitten iho on taas kuiva ja kutiseva. Märän lapasen alla lämpöä ei ole, ja lapaset kastuvat jatkuvasti. Keho näyttää tönköltä piiloutuessaan vaatteisiin. Kasvotkin, jotka jäävät näkyviin, ovat viimasta punervat ja ahavoituneet.

Mutta ehkä tämä on vain henkilökohtainen assosiaatioasia. Tiedän, että olin vauvana niin ihottumainen ja ruvella, että neuvolasta käskettiin äidin pitää minua vaatteitta suuri osa päivästä. Äiti piti minua alasti liinan päällä, rasvasi öljyllä ja puhalteli vähän kauempaa föönillä ihoa, kun aloin kitistä kylmästä. Fööni oli ainut, mikä rauhoitti minut lapsena, sanoo äiti. Hyssyttely tai keikuttaminen ei auttanut, fööni ainoastaan. Ei kai ihme, että kaipaan edelleen lämmintä ilmaa iholla.

Muistan edelleen unen, jonka kirjoitin muistiin. En enää yksityiskohtia, kuten sitä en muistaisi, että uni tapahtuu Ryssänkärjessä. Mutta muistan sen lämmöntulvauksen, keskellä talvista hiihtoretkeä, kun harjanteen toisella puolen onkin kesä. Lämmön tunkkaisuuden ja kosteuden, mäntyjen äkillisen tuoksun ja meren lempeyden. Ilman vaivattomuuden keuhkoputkissa, väristysten loppumisen.

Aamukirjassa on monta muutakin unta. (Yökirja se ei ole, sillä unet kirjataan aamuisin.) Tämä uni on ainut, jossa on talvi, ja siinäkin talvi lakkaa yllättäen ja totaalisesti. Ylipäänsä, näyttää siltä, että saan kylmyydestä, viimasta ja kerrospukeutumisesta aivan tarpeekseni hereillä häärätessäni nähdäkseni niistä unta. Unessa olen usein alasti. Toisin kuin kaupunkilaisfolkloren tyypillisiksi kuuluttamissa unissa, minun unissani ei ole sellaista “Oho, apua, olenkin alasti!” -tunnetta kouluissa, työpaikoilla, ravintoloissa. Päinvastoin - liikkuessani alasti vaatetettujen keskellä olen tyytyväinen siitä, että minun ei tarvitse pukeutua. Jos jotkin vaatteet ovatkin yllä, ne ovat poikkeuksetta jotain kaunista, kevyttä ja helposti riisuttavaa kuten valuva iltapuku laahuksella tai Lili St. Cyrin rubiinikirjaillut bikinit. (Unissa ei koskaan esiinny tietoisuutta selluliitista. Siinä mielessä unet ovat seksuaalisia; ei seksuaalisuuden ylitulvahtaessakaan ehdi muistaa sellaisia pikku epäolennaisuuksia kuin selluliitti. Seksuaalisuudessa on yhtä toisen kanssa, ja tuohon ihmispalloon mahtuu hieman paatunutta rasvaakin, vaikka toisinaan itsestä luotuun minäkuvaan ei mahtuisikaan. Kaikkein surullisimmaksi tulen, kun luen tai kuulen jonkun naisen murehtivan selluliittiaan tyyliin “tekee pahaa riisuutua, jos se lähteekin pois kun näkee mun takapuolen”. Koska juuri silloinhan itse unohdan totaalisesti, että vartalossani voisi olla jokin normipoikkeama - olen alasti, siis hyväksytty. En ole uimahallin pukuhuoneissa ja suihkuissa koskaan nähnyt niin pelottavia selluliitteja, että ne karkottaisivat ketään, joka rakastaisi. Sitä paitsi - eivätkö kaikki rakastakin naisissa juuri näiden pehmeyttä? Tai ainakin oppivat rakastamaan, tilaisuuden tullen.)

Aamut ovat kummallisia, kimaltavia unien jäänteistä. Ruusupenkki raesateen jäljiltä tuntuu hauskalta metaforalta tälle. Oikeastaan sen pitäisi mennä päinvastoin: raesade ruusupenkin jäljiltä. Eräs ystävä kysyy joskus, eikö minua lainkaan häiritse se, että unia on vaikeaa muistaa autenttisesti, että ne konstruoi uudelleen heräämisen hapuillessa tajuntaa eestaas. Mitä sillä on väliä? En pidä unia minään viesteinä transsendenssista. Unet näyttävät unitutkijoiden ja neurologien tutkimusten mukaan liittyvän aivojen käyttämättömien neuronikytkösten läpiajoon. Niiden funktiona näyttää olevan fysikaalisen kudoksen toimintakyvyn ylläpito ja päättelyn joustavuuden ja siten uuden oppimisen mahdollisuuden vahvistaminen. Ne ihmeelliset kuvat, jotka syntyvät tästä sivutuotteena - samalla tavalla kuin ajatukset, kulttuuri ja artefaktit syntyvät ihmeellisenä sivutuotteena siitä, että elämme kehossamme maailmassa osana evoluution sattumanvaraista mutta hämmentävän systemaattista hahmoa - voi ottaa bonuksena. Ei niiden autenttisuudesta kiistelyssä liene paljonkaan mieltä, jos ei pidä unia tuonpuoleisen ilmoituksina.

Jotenkinhan nuo arvaamattomat assosiaatioiden ja aivojen muodostamien kuvien yhteydet on käsitteellistettävä. Ei ihme, että minulle, jolle lämpö alastomalla iholla ja kehon sijoittuminen liikkeeseen on niin tärkeää, käsitteellistän monet unet lämmön ja alastomuuden kautta, leijuvuuden ja hidastuksen kautta, kolmiulotteisen ympärillä tapahtumisen ja sen huomaamaan ehtimisen kautta. (Nämä ovat tietysti keskeisiä elementtejä myös niissä runoissa, joita kirjoittelen. Osasyy sille, miksen mielelläni laita runojani nettiin, on se, etten jaksaisi kaikenmaailman pervoja, jotka saisivat kicksejä alastomuusrunoistani. Hitto vie, jos annan ne joskus luettaviksi, niistä pitää sentään maksaa. Jokin hinta yksityisyyden menetyksellekin on asetettava. Vaikka tietysti epäröin edelleen koko asiaa - runojen näyttämistä muille kuin Kissalle, siis. Tiedän kyllä, että muutkin ovat seksuaalisia, mutta pelkään leimaantumista joksikin täysin moraalittomaksi ja erotomaaniksi. Jos kaverit eivät osaisi enää suhtautua luontevasti, se tuntuisi hirveältä. Psykologi Pennebakerin tutkimusten mukaan keskivertoyliopisto-opiskelija, tuo psykologisten kokeiden ikuisuussubjekti, ajattelee seksiä pakonomaisesti vähintään kolmesti päivässä, eikä tyypillisesti puhu siitä ikinä kellekään. Pennebakerin mielestä tämä puhumattomuus ja kaksinaismoraali juuri synnyttää tilauksen pornografialle. Tietysti kiperin kohta on se, että joku pitäisi kirjoitustani pornografiana. Silloin en osaisi olla loukkaantumatta.)

Aamut ovat hyvää aikaa. Etenkin sumuiset aamut, kuten tänään. En muista tarkasti, mitä unta näin yöllä. Jotain muistan sentään: tutkin jälkiä maassa, soisessa maassa. Paitani sisällä sätki sammakko. Joku oli ripotellut polulle kehäkukan terälehtiä. Oli kylmä, mutta kesäyönkylmä, ei syksynkylmä.

En tahdo edelleenkään ajatella edessä olevaa pimeääkylmää.