Veloena

Wet wheat
Originally uploaded by Veloena.

Ärsyttääkö muita sana sisällä? Minusta sen pitäisi olla sisässä. Onneksi en ole kielivaltuutettu.

Nyt siellä sataa. Ei, ei ulkona. Täydellinen matalapaine. Yksi lähipiiristäni on totaalisen paskassa tilanteessa. Koska olen lähipiirini aborttiekspertti ja väkivallannäkijä, puoleeni käännytään.

Haluaisin sanoa, etten ole ammattiauttaja. Kukaan ei ole koulutuksessani tähdentänyt, kuinka otetaan askel toisen huolista taaksepäin takaisin omaan kehoon, sen näennäiseen tyytyväisyyteen. Meidän välillämme ei ole rajaa. Sinua on yritetty kuristaa, minua on yritetty kuristaa samalla kertaa. Sinä et tiedä, mitä tehdä. Minäkään en, mutta vain siksi, etten ole sinä. Jos olisin sinä, tietäisin ja tekisin. Jos olisin sinä, en tietäisi, sillä sinähän et tiedä.

Suljen puhelimen illalla ja parun siniseen sängynpeittoon. Jossain vaiheessa tajuan, ettei parkuminen auta, nousen huterille koivilleni ja pakkaan saunakorin. Kävelen saunaan robottina. Roboteilla ei ole tunteita, ne ovat jatkuvassa shokkitilassa.

Koetan olla sosiaalinen ja kiltti, jutella ihmisten kanssa normaalisti. Yhdelle puhun, muille vain teeskentelen olevani läsnä. Niitä, joille vain teeskentelen, koen petkuttavani. Minun on pakko tehdä jotakin, soittaa jollekulle.

Näin juorut lähtevät leviämään. Näin leviää tieto, jonka pitäisi pudota raskaana ja mustana veteen jättämättä sisäkkäisiä häränsilmiä, painua pohjaan ja jäädä sinne. Pinta lainehtii. Kuvajaiset vääristyvät. En halua siirtää tuskaa ja levottomuutta eteenpäin, mutta en kestä yksinkään sen kanssa.

Enhän minä yksin ole. Sinäkin olet sen kanssa, siinä. Sinua kuristettiin, sinä et osaa päättää, mitä asialle tekisit. Minäkään en aina osaa päättää. Kuvittelen, että jos olisin joku muu, osaisin. Oikeasti vain ryömin portaiden alle ja unohdan itseni, kunnes tulee käsi, joka silittää ja ääni, joka kysyy, pystynkö puhumaan, liikkumaan, kävelemään, tarvitaanko ambulanssia vai voimmeko mennä taksilla.

Toivottavasti osaan olla tuo käsi. On pakko osata. Yleensä minulta pyydetään sanoja. Sanoja, jotka auttavat pörhistymään. Nyt minulta pyydetään, että ojennan käteni ja sanon, että me olemme sama. Että jos sinuun sattuu, myös minuun sattuu. Että lähtisit jo, ettei sinun tarvitsisi myöhemmin lähteä ambulanssilla.

Olen istunut ja kuunnellut monta ikävää tapausta, katsonut kuvia, kuunnellut todistajia. Jos sinusta tulee yksi niistä tapauksista, en tiedä, mitä teen. Jotenkin sinun on uskottava, että elämä ei ole helppoa eikä yksinkertaista. Usein ei edes kaunista, pinnallisestikaan arvioiden.

Olen elänyt taas suojatusti niin pitkään, että ikävä uutinen saa pois tolaltaan. Pahinta on se, etten osaa vetää tarkkaa rajaa ihoni kohdalle, sanoa, että tämä olen minä ja tuo toinen on joku muu. Olen elänyt niin ihanassa ympäristössä ja ihanien ihmisten ja eläinten keskellä, kasvien keskellä, että olen saattanut lakkauttaa kaikki tullimuodollisuudet minuuden rajoilta. Olen luullut, että hänkin elää näin, vaikka tiedänkin, ettei kaikkien kohdalla ole samoin.

Nyt sanon jo hän. Onko tämä etääntymistä? Pelkään soittaa. Pelkään, että hyväntahtoinen kuunteluyritys kuulostaa hätäisestä määräilyltä ja päsmäämiseltä. Pelkään, että suuttumus ajaa hänet vielä pahempaan tilanteeseen.

Tässä tilanteessa ei ole tilaa pelolle.

Tilanteen sinetiksi, töissä kun istun, tulee eräs nuori isä lapsensa diagnoosin kanssa ja teen hänelle artikkelihakuja harvinaisesta sairaudesta.

Elämä on arvaamatonta ja karkeaa.

Jokin aika sitten luin tutkimuksesta, jonka mukaan ihmiset, joilla on kotonaan esillä runsaasti kuvia, ovat onnellisempia kuin ne, joilla ei kotonaan kuvia ole. Viittaus oli häiritsevän epämääräinen, koska missään vaiheessa ei käynyt ilmi, pitikö kuvien esittää tiettyjä asioita, kuten läheisiä, vai ei. Teksti vain hehkutti, kuinka kuvien esilläpitäminen näyttää olevan terapiaa, jossa kotona on jatkuvasti läsnä iloisia assosiaatioita synnyttäviä virikkeitä ehkäisemässä yksinäisyyttä ja tylsistymistä.

Kun muutan lapsuudenkodista asumaan Kallion yhdeksäntoistaneliöiseeni, josta puolet on runsasta eteistä ja kylpyhuonetta ja puolet varsinaista huonetta keittokomerolla, asettelen kuvat seinille ennen muiden muuttolaatikoiden purkamista. Koska tila on suurempi kuin aiempi huoneeni Lauttasaaressa, teen lisää kuvia: kehystän vanhoja akvarelleja ja itseotettuja mustavalkoisia Sirkus Finlandian harjoituksista, leikkelen lehdistä jollain tapaa koskettavia pikkukuvia ja teen niille paspikset erivärisistä kuitupapereista ja sujauttelen ne Tiimarista ostettuihin postikorttikokoisiin kehyksiin. Eteinen näyttää ikonostaasilta, jonka yläpuolella leijuu kaksi eteisenmitallista hyllykirjoja kaunokirjallisuutta. Olen tyytyväinen tulokseen.

Yksi kehystetyistä kuvista on leikattu Suomen Elokuva-arkiston esitteestä. Kuva on Pasolinin elokuvasta Decamerone. Kuvassa on sotkuinen sänky, jolla makaa kaksi alastonta ihmistä, nainen ja mies. Nainen makaa vasemmalla kyljellään. Hänen kasvoistaan näkyy ainoastaan oikea silmä ja korva sekä nenän profiili melkein alas saakka. Kasvoja paremmin näkyvät naisen pitkä musta tukka, selkä, takamus ja jalat, joista oikea on koukussa, sekä miehen peniksen päällä lepäävä oikea käsi ja tyynylle päätä tukemaan koukistunut vasen käsi löyhässä nyrkissä, rystypuoli päällepäin. Mies on selällään. Hänen oikea jalkansa on ristissä vasemman päällä. Varpaat ovat rennosti. Vasen käsi menee ulos kuvasta, roikkuen oletettavasti sängynreunan ylitse. Oikea käsi on taittunut kyynärpäästä ja kyynärvarsi ja kämmen lepäävät miehen vyötärön peitteenä. Miehen silmät ovat kiinni, ilme rento. Molemmat näyttävät olevan unessa.

Kuva on mustavalkoinen ja siinä näkyy, kun tarkasti katsoo, rasterointi.

Usea kuva, joka on ollut seinälläni silloin, on saanut väistyä uusien tieltä. Monivuotinen metalligrafiikkaharrastus näkyy seinillä, ja opiskelijabudjetin kohentuessa silloin tällöin olemme sijoittaneet rahaa sekä valokuvaan että grafiikkaan saadaksemme elää puhuttelevampien kuvien keskellä. Pasolinin elokuvan klippi on silti edelleen läsnä. Se somistaa vessanovea Kruununhaasta roskalavalta dyykatun vanhan mustan, kullattukirjaimisen myymälänkyltin yläpuolella. Kyltissä lukee “Konttori U. Schwartz Kontor”.

Frnzeninkadulla kuva hukkuu ikonostaasiin, vessanovessa se on tarkalleen keskipituisen ihmisen silmien korkeudella ainoana kuvana. Kun ihmiset kysyvät, missä vessa on, sanon: “Välikössä, se ovi, jossa lukee Konttori U. Schwartz.” Ihminen kävelee välikköön, melkein makuuhuoneeseen, jossa yleensä vieraiden tullen on pimeää lukuunottamatta tuikunvaloa punaisessa lyhdyssä. Hän katsoo kyltin alaviistoon ja nostaa sitten katseensa luontevammalle tasolle. Tässä kohdin useimmat vieraat, jotka ovat ensimmäistä kertaa luonamme, pysähtyvät. Katsovat tarkemmin - välikkö on hämärä, onhan jo ilta, eikä välikön lamppua tietenkään pidetä turhaan päällä vaan sytytetään vain silloin, kun halutaan tutkia jotain hyllyjen opuksista. Ehkä vieras kumartuu myös hieman eteenpäin.

Pysähdys ei ole pitkä, mutta helppo huomata, kun tietää, milloin vilkaista ovelle päin. Katsoo, sitten vilkaisee olohuoneeseen muuta seuruetta, kääntää katseen pois huomatessaan tulleensa nähdyksi, avaa oven, sytyttää valon, astuu sisään.

Suurin osa ihmisistä ei sano kuvasta mitään. Se on oletettavaa, harvoinhan ihmiset muutenkaan kommentoivat toisten sisustusta. Etenkään jos se on samanlaista silasälää kuin täällä: roskiksesta dyykattuja huonekaluja, itämaisia mattoja ja hirviömäisiä hyllyllisiä kirjoja, viherkasvien viidakko ja eri puolilta kurkistelevia keraamisia veistoksia. Mutta ne kommentit, jotka olen saanut, ovat hämmästyttäviä.

“Saako kysyä jotain henkilökohtaista?” sihisee eräs valtion patonkia syövä Kissan häivyttyä vuorollaan tauluoviseen umpioon. “No joo, saat.” Kumartuu pöydän yli, tahrii melkein paidanvatsansa tyhjään tarjoiluvatiin. “Tuossa kuvassa - vessanovessa - etkö se ole sinä ja sinun exäsi?”

Ensimmäisen kerran törmätessäni hypoteesiin meinaan sylkäistä punaviinit vieraan paidalle räjähtäessäni nauruun. Onko toinen noin humalassa vai onko hän muuten vain sokea vai pitääkö hän minua todella niin härskinä, että sijoittaisin vessanoveen kuvan, jossa makaan alastomana käsi exäni palleilla? Ensimmäisen naurunpurkauksen jälkeen liu’umme tilaan, jossa on aivan hiljaista. Tuijotan vierasta niin intensiivisesti, että unohdan olla olemassa itse. Koetan nähdä kasvojen läpi ajatuksiin, jotka tuottavat tällaisia hypoteeseja. Kasvoilla vaihtelee tyrmistys, kärsimättömyys ja epäusko. Vieras kerkiää vielä sanoa: “No eikö muka ole niin?”, ja sitten vessanovi aukeaa ja Kissa astuu seuraamme ja asiasta ei enää puhuta. Mutta lopun päivällistä olen aika hiljainen ja etäisellä tavalla huvittunut, johonkin sisäiseen kuvitelmaani uppoutunut. Ajattelen kohdanneeni ainutkertaisen röyhkeän ihmisen.

Mutta ei, törmään hypoteesiin yhä uudelleen. Säännöllisesti sen kuultuani tarkastelen kuvaa taas hieman lähemmin ja totean, että ihmisten johtopäätökset ovat hätiköityjä. Kuvan miehellä on lyhyet jalat ja pitkä selkä, totta, ja pitkulainen, äkeä naama. Sinänsä sopii, se on myönnettävä. Mutta mies on aivan liian tumma, eikä nainen ole lainkaan samanmuotoinen kuin minä. Tällä naisella on esimerkiksi naisellinen lantio ja pyöreät reidet. Ja musta tukka, otsatukkakin. Tunnistaminen on sitä luokkaa, että toivon, ettei yksikään näistä ihmisistä koskaan päädy oikeusprosessiin todistajan asemassa.

Hämmentävämpää kuin huono kyky tunnistaa kuva tuttua esittäväksi on kuitenkin heidän itsepäinen oletuksensa, että sisustaisin kotini kuvalla suhteesta, joka räsähti sirpaleiksi sen verran ilkeällä tavalla, että jos jonkin asian tahtoisin menneisyydestäni unohtaa, niin sen. Ehkä he ajattelevat kuvaa jonkinlaisena radikaaliterapiana. Mutta kenelle, minulle vai Kissalle? Arvaavatko he, onko kuva minun vai Kissan oveen asettama? Miksi he ajattelevat, että hellisimme tuollaista kuvaa vessanovessamme?

Seuraaville hypoteesin esittäjille vastaan samantien, että kuva on stillkuva Pasolinin elokuvasta. Yksi vastaa siihen: “Ahaa… mä ihmettelinkin, miksi sun vessanovessa oli semmonen kuva kun mä ymmärsin, ettetsä enää oo yhteyksissä exääs.” Ilmeisesti se, että kuva on Pasolinin elokuvasta, selittää täysin, miksi se on laitettu punaisiin paspiksiin, musta-kultaiseen kehykseen ja vessanoveen silmän korkeudelle.

Tällaiset pienet yksityiskohdat saavat toisinaan pohtimaan, millaisina ihmisinä tuttavat Kissaa ja minua oikein pitävät. Millaisiin luokkiin me solahdamme näkymättömissä järjestelmissä, joissa ihmiset kirjataan muistiin. Kuva jähmettää yhtä lailla isotädin, teini-ikäisen serkun kuin tuttavan yliopistolta. Itse sitä ei näe lainkaan, ei edes pölyjä siitä pyyhkiessään. Paitsi joskus, kuten tänään, kun kävellessä hajamielisesti kohti pesukoneen linkoamisäänen jälkeensä jättämää valkoapilantuoksuista hiljaisuutta kuva kohoaa keskeltä valkeaa mustan, kullan ja punaisen reunustamana ja pysäyttää minutkin.

Seison hetken ja katson rakastavaisia, jotka nukkuvat. En tiedä, miksi kuva on siinä. En tiedä, miksi pidän kuvasta. En tiedä, mitä se merkitsee. En osaa sanoa, miksi juuri tämä kuva tuntuu tärkeältä säilyttää näkyvillä, miten se varjelee sitä herkästi liikahtavaa ja sijoiltaanmenevää tunnelmaa, halua kasvaa ja kurottua laajemmalle, sitä mitä voisi sanoa onnellisuudeksi. Jotenkin minua liikuttaa kummasti se, että nainen on kääntynyt selällään suojattomana makaavan miehen puoleen, mutta ainoa kohta, jossa he itse asiassa koskettavat toisiaan, on miehen suoliluun ja peniksen kohdalla, siinä, missä naisen oikea käsi lepää suojellen niitä katseelta ja ilman viileydeltä. On mahdollista, että naisen peukalonsyrjä nojaa aavistuksen verran miehen oikeaan olkapäähän, mutta se ei ole varmaa.

Koetan ajatella perspektiivisesti, tutkia silmin täältä kaukaa, toisesta maailmankaikkeudesta ja todellisuudesta, koskettaako peukalonsyrjä olkapäätä, mutta varmuutta on mahdotonta saada. En ole samaa mieltä kuin ystäväni, joka sanoo helpottuneena, että nehän ovat sitten vain näyttelijöitä. Ei, nämä ovat rakastavaisia. Näyttelijät esittävät rakastavaisia, mutta nämä tässä ovat rakastavaisia, eivät näyttelijöitä - he ovat osa mysteeriä.

Seison mysteerin äärellä vielä hetken, sitten käännän katseeni toisaalle, avaan oven, sytytän valon ja astun pesukoneen luokse.

Luen Taide ja toiseus -kirjaa. En voi olla ajattelematta, että usea taiteessa korviaan myöten kahlaava on sokea toiseudelle. Pelkällä taiteen kuluttamisella tai kelaamisella ei toiseutta löydä. Tai erilaisuutta. Vierastan sanaa toiseus, joka kalskahtaa tietyiltä filosofian koulukunnilta, joiden kanssa olen koettanut olla mahdollisimman vähän tekemisissä. Ei siksi, etteivätkö ne käsittelisi tärkeitä asioita, vaan siksi, että niiden tapa käsitellä asioita ei tunnu aukeavan itselleni kovankaan ponnistelun myötä. Ehkä en ole ponnistellut tarpeeksi, hidas ja itsepäinen oppija.

Aikanaan Lacan-opintopiirissä, jossa jaksoin käydä huimaavat kolme kertaa, ohjaaja toisteli jatkuvasti, että kun Lacania on lukenut tuollaiset kuusi, seitsemän vuotta, ei noita kysymyksiä, joita me aloittelijat esitimme, enää tarvitse tehdä. Kolme kertaa riitti, en halua ulkoahopottajaksi. Jos menettää kysymykset, on menettänyt juuri sen, mitä tahtoo suojella viimeiseen saakka. Aloittelijuuden. (Suojelkoon kaupunkilaisjärki minua jatkossakin sileältä välinpitämättömyydeltä ja ajattoman tyylin ja asiantuntijuuden ihannoinnilta. Teitä myös.)

Taiteessa ja toiseudessa on tärkeitä teemoja. Erilaisuuden kohtaaminen ja kunnioittaminen on kaikista teemoista se, jossa tuntuu olevan työtä loputtomiin. Jo esipuheessa sanahakaset tarrautuvat tiukasti intuitioon, joka itsellänikin on: mikään ei ole niin loukkaavaa kuin sanoa, että ymmärtää täysin, mitä toinen tarkoittaa ja miltä tästä tuntuu. (Joo, kyllä mäkin aina välillä sanon niin, ajattelemattomana ja väsyneenä.) Etenkin silloin, kun toinen puhuu kärsimyksestä tai surusta. Se vähäinen elämänkokemus, jonka olen onnistunut saamaan, puhuu vielä sen puolesta, että ne, jotka tätä kaikkein tiuhimmin toistelevat, ovat kaikista kovakorvaisimpia toisten surun konkreettisuudelle.

Hätä on konkreettinen asia. Sitä ei auta mikään (huonosti kuviteltu) ymmärrys sen sisällöstä, ainoastaan ymmärrys sen olemassaolosta. Toisaalta tietysti se, että toteaa ymmärtävänsä täysin, miltä tuntuu ihmisestä, joka on juuri menettänyt äitinsä tai koiransa tai työpaikkansa tai jonka lapsi on sairastunut leukemiaan tai joka on ollut keskitysleirillä tai on piesty ihonvärinsä perusteella, on kuitenkin hieman sympaattisempaa kuin sanoa, että ihan turhaan siinä vikiset, elämä ottaa ja koettelee, lopeta pillittäminen ja säälin kerjuu. Se, että täysinymmärtämisen esittäminen on piirun verran mukavampi tapa vastata toisen hätään, ei kuitenkaan tee siitä täydellistä tai ihanteellista tapaa.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä varmemmaksi käyn siitä, että ihmisillä ei ole samanlaisia tarpeita. Erilaiset temperamentit, kasvatuksessa opitut odotukset ja henkilökohtaiset tavoitteet luovat erilaisia tarpeita saada hyväksyntää, kuulua joukkoon, tulla rakastetuksi, ilmaista itseään ja osoittaa kiintymystään. En tarkoita, että olisi ihminen, jolla ei olisi jotain näistä tarpeista, vaan sitä, että nämä tarpeet ovat hyvin erilaisia eri henkilöillä. Jollekin joukkoon kuuluminen edellyttää säännöllistä yhteydenpitoa, toiselle peruskohtelias arkipuhe tavattaessa ajaa saman asian. Tarvitsee vain ajatella, miten toisenlaiset tarpeet oli teininä; kun oletti, että koko maailma on itseä vastaan ja kaikki inhoavat ja halveksuvat, sellaisia asioita, jotka nyt nimeäisi ilmiselviksi ystävällisyyden ja yhteenkuuluvuuden osoituksiksi, tarkasteli yrityksinä tölväistä pois tasapainosta.

Koska ihmisillä on erilaisia tai ainakin erilailla konkreettisella tasolla hahmottuvia tarpeita, he tulkitsevat objektiivisesti tarkasteltuna samanlaisen tilanteen erilailla. (Tämä pätee mielestäni kyllä eläimiinkin; ainoa asia, josta meidän eläimemme ovat yhtä mieltä niiden käytöksen perusteella, on jääkaapin oven ääni. Se on lupaus herkuista!) Siksi juuri on vaarallista sanoa, että ymmärtää täysin. Mitä pienemmissä ja arkisemmissa asioissa liikutaan, sitä vaarallisempi on väärinkäsityksen mahdollisuus. Useimmat kai hyväksyvät sen, että suurissa asioissa ihmiset reagoivat eri tavoin, se on helppoa havaita empiirisesti vaikka häissä ja hautajaisissa. Mutta kuka tulee ajatelleeksi, että jollekulle vaikkapa rapussa sanottu “Moi!” tai pyyntö osallistua puutarhajuhlaan voi olla pelottava kokemus? (Itse olen oikeastaan tajunnut tämän puolen oikeastaan vasta Tristanin päiviksestä, luettuani kuinka ihminen, jonka luulin jossain vaiheessa tietäväni, joskin aika pinnallisella tasolla, on kokenut asioita tavalla, josta on vaikeaa tunnistaa sitä todellisuutta, joksi sen kuvittelin.)

Ymmärtäminen, joka ei kuuntele, on rasittavaa. Kun edellinen koirani kuoli, eräs ystävä sanoi, että ymmärtää täysin, miltä minusta tuntuu - nyt en haluaisi nähdä yhtään koiraa vähään aikaan. Mietin kipuillen, mutta perverssillä tavalla huvittuneena, kuinka ilmaista, että itse asiassa olen kaduilla kävellessäni mennyt silittämään jokaista vastaantullutta hurttaa ja kertonut omistajille surustani, tuttuja tai ei. Parin nähden itkinkin, ja koko ajan tiesin, että uudelle koiralle on paikka kotona ja sydämessä auki. Kun sitten Mobutu tuli Tallinnasta puolikaljuna kävelevänä luurankona, työstin sen kanssa surua kävelemällä teitä pitkin tuntikausia ja osasin taas hymyillä nähdessäni koiran lihovan, kuntoutuvan ja saavan jos nyt ei runsasta turkkia, niin ainakin jonkinlaisen turkin.

On hirvittävän vaikeaa kohdata surevia ihmisiä. Ei ole tahdikasta ilmaisua, jolla kertoa, että heidän surunsa tuntuu omissa eleissä saakka ja karkaa toisinaan uniinkin. Ei voi sanoa, että ymmärtää edes osapuilleen. Eihän siitä ole takuuta. Ei voi oikein käskeä reipastumaan, koska eri ihmisiä auttavat niin erilaiset asiat. Tuntuisi mauttomalta sanoa, että kun juoksee Tähtitorninmäeltä alas käsi kädessä, yhtään keholla jarruttelematta, unohtuvat surut edes hetkeksi, ja että kun saa hetken maistaa pelkoa siitä, kaatuuko, ja riemua vauhdin kiihtyessä, virkistyy ja tarttuu raskaaseen oloonsa ja pudistelee sen päältään edes katkonaisiksi hetkiksi, joista voi lähteä rakentamaan uutta hyvää oloa.

Taas eksyn suuriin suruihin. Äh, piti kirjoittaa Juliesta, joka itkee. Kun olin au pairina heti lukion jälkeen, kumpikin hoidettavista pienokaisista purskahteli tuon tuosta itkuun kanssani. Oli ikävä äitiä, pelotti uuden hoitotädin käsitykset nurmikolle astumisesta ja hanhien ruokkimisesta, ylipäänsä vierastutti ja kauhistutti moni asia, jotka juuri kotoaan muuttaneen teinin mielestä olivat vain tosi cooleja. Julie oli kotona päivät, tai emmehän me kotona olleet. Otin pyörän, ja pistin Julien lastenistuimeen tarakalle, ja ajelimme milloin minnekin eväsretkelle sen ajan, joka kotitöiltäni jäi. Julie itki usein ja paljon. Ensiksi koetin selittää asiat parhain päin, lopulta soitin äidille Helsinkiin, mitä hemmettiä oikein teen väärin. Perheen äiti kun oli sitä mieltä, että Julie nyt on semmoinen itkupilli, antaa penskan karjua. Ja minua taas alkoi itkettää itseäkin, kun näin Julien hädän.

Äiti sanoi jotain, josta tuli myöhemmin kauhean tärkeä ohjenuora, niitä harvoja, joita jaksan olla kyseenalaistamatta säännöllisin väliajoin. “Ei vika ole Juliessa vaan sinussa. Sinä olet vanhempi, kokeneempi. Sinulla pitäisi olla sen verran mielikuvitusta, että keksit tavat, joilla voitte tehdä samoja asioita ilman että Julien tarvitsee itkeä.” Siitä pitäen olen ajatellut, että jos joku itkee menetelmieni takia, vika on minussa, ei itkijässä. En jaksa ollenkaan niitä keskusteluita, joissa itkevä ihminen leimataan toisten tunteiden manipuloijaksi. Eivätkö ne ihmiset kuule, kuinka he julistavat kovaan ääneen omien toimintatapojensa jäykkyyttä ja kankeutta, haluttomuutta muutokseen? Eivätkö he todellakaan tule ajatelleeksi, että jo pienin muutoksin tilanne saattaa muuttua aivan toisenlaiseksi? Ei toisten surusta, hädästä ja ahdistuksesta tarvitse vain ahdistua, niille voi myös koettaa tehdä jotakin.

Lakkasiko Julie itkemästä? Lakkasi. Lopulta, kun lähdin kotiin tullakseni jälleen osaksi jotain yhteisöä, saadakseni olla rauhassa ja lukea paksuja kirjoja, hävetäkseni kyvyttömyyttäni elää vieraassa maassa, toisella kielellä, Julie itki taas pitkästä aikaa takiani. Tällä kertaa en voinut tehdä mitään Julieta helpottaakseni, sillä jos olisin jäänyt, en olisi nyt tässä. (Tämä ei tietenkään ollut silloin syy; silloin syy oli jokin toinen, enkä ole enää varma, muistanko oikein.) Kun ovi sulkeutui takanani ja ajattelin, että tämä on lopullista, en palaa, tajusin Julien opettaneen minua enemmän kuin toisin päin. (Tämänkö takia opettajat kaipaavat vanhoja oppilaitaan?) Tajusin myös, aivan oikein, että aina sen jälkeen kuullessani jonkun alkavan itkeä, Julien muisto nousee esiin. Julie itkemässä rengaskeinussa, hevoskastanjapuussa, takiainen hiuksissa, pyörän lastenistuimessa, nurmikolla, aamiaismuroihin, naapurin kissan raapaisua.

Kun istun lentokoneessa Lontoosta Helsinkiin ja on yhdeksäntoistavuotissyntymäpäiväni, ja vieressä istuu nuori pukuherra bisnesmatkallaan - jostain syystä minut pistetään bisnesluokkaan vaikka lippu onkin normaaliin - en ajattele särkeviä korviani, lähestyvää äitiä ja isää, valkoista tekoturkkiani enkä sitä, katoavatko matkatavarat. Olen kolmenkymmenenyhdeksän asteen kuumeessa ja näen ainoastaan sen, kuinka Julie itkee. Viereisen penkin mies koettaa keskustella, mutta olen hajanainen ja toisaalla.

Se on huono ominaisuus. Toisaallaollessa ei kuule, näe, tunne. Ei tajua äkkiä, että toinen on näennäisestä sujuvuudestaan huolimatta vaivaantunut jostain. Että sitä surettaa jokin, jollakin tavalla. Ehkä bisnesmiehellä ei ollut mikään hätä, mistä minä sen tiedän. Mutta aina välillä tuntuu, että kaikilla on koko ajan jokin vaivaava asia, joka olisi kohteliasta ja inhimillistäkin huomata ja kenties myös huomioida jotenkin. Vaikkei sitä ymmärtäisi lainkaan.

En tiedä, voinko sanoa olevani kiinnostunut toisten ihmisten maailmoista, suruista ja iloista. Mutta olen jollain tavalla kiinnostunut siitä, etten aiheuttaisi toisille tuskaa näennäisen mukavilla teoilla. Ja omituista kyllä, olen yhä kiinnostuneempi siitä, että voisin jotenkin helpottaa niiden oloa, jotka ovat ahdistuneita. En tiedä vielä, miten. Muuttuminen on vaikeaa. On pakko muuttua, sovittautua, keksiä uusia tapoja olla läsnä tarvittaessa.

En voi olla ajattelematta, mitä Plutarkhos kirjoittaa pienessä ja vain osittain säilyneessä tutkielmassaan Lihansyönnistä: “Mutta mikään ei meitä estä, ei eläimen kauneus, ei äänen vetoava melodisuus, ei neuvokkuus, ei eläinraukkojen elämäntapojen puhtaus eikä hämmästyttävä älykkyys. Sen sijaan me häpeämättä riistämme niiltä hengen pienen lihanpalan tähden, riistämme niiltä auringon, valon, koko olemassaolon, johon ne ovat syntyneet ja kasvaneet.” (suomennos Tua Korhonen, Antti J. Niemi ja Pia Åberg)

Plutarkhos kirjoittaa tietysti tässä lihansyönnistä, mutta idea on helposti siirrettävissä oman elämän muidenkin tapojen kritisointiin. Riistämme häpeämättä ja mielellämme toisilta oikeuden pahastua ja kärsiä omalla tavallaan ja omien tulkintojensa mukaan yksinomaan sen takia, että emme itse tahdo muuttua, onhan niin paljon helpompi tehdä asiat samalla tavalla kuin ennenkin ja paheksua niitä, jotka kokevat tilanteet toisin.

Tahtoisin kuulla ja nähdä paremmin, ymmärtämisestä viis. Tahtoisin huomata, jos jollain on jokin hätä, ja oppia kuuntelemaan, miten hän epämieluisuuden tunteensa jäsentää. Tahtoisin keksiä keinoja helpottaa epämukavuutta, uusia tapoja tervehtiä ja kirjoittaa ja ajatella, vaikken ymmärtäisikään, miten toinen tarkalleen tuntee. Tahtoisin oppia muistamaan, että ihmiset ovat erilaisia. Erilaisia siinä määrin, että joskus sekin ahdistaa ja tuntuu uhkaavalta, mikä on tietenkin täysin irrationaalinen tunne. Eiväthän ne sellaisia ole sen takia, että minusta tuntuisi omituiselta tai kurjalta tai että ne haluaisivat, että tajuaisin niiden käytöstä vasten, että omat toimintapani ovat edelleenkin puutteellisia ja pätevämmän ohjauksen tarpeessa. Joku tuntee samalla tavalla katsoessani omaa elämääni - säikähtää. Se tuntuu kummalliselta. Samoin kuin se, kuinka voi säikähtää äkkiä jonkin muiston myötä, kun tajuaa, miten erilailla itse eli kymmenenkin vuotta sitten.

En haluaisi enää todeta, etten jossain elämänvaiheessani vain ymmärtänyt, että oikeasti minun olisi pitänyt silloin tehdä tai ajatella niin tai näin. Että en olisi saanut tuntea sillä tavoin kuin tunsin. Että en vain ymmärtänyt mitään tilanteestani silloin.

Hetkittäin tulee autio olo. Ymmärränkö nykyisestä omasta tilanteestanikaan, tunteistanikaan? Ymmärränkö niitäkään sen paremmin kuin toisten tilanteita? Vai tapahtuuko sama, mihin toisten parissa pyrin, tässä kohden vain hiukan helpommin - hyväksyn niiden olemassaolon ja laadun niitä sen kummemmin ymmärtämättä? Ymmärtäminen, jota olen kukkunut kyllästymiseen saakka, alkaakin tuntua väärältä, liian vaativalta ideaalilta. En ole vielä selvillä, mihin suuntaan olen liukumassa, mutta epäilemättä jonnekin toisaalle.

(Olipa pitkä ja puuduttava kirjoitussessio. Suosittelen lämpimästi Taidetta ja toiseutta etenkin, jos ette aio antaa sen vaikuttaa bloggaukseenne ajatuksia liikkeelle tönäisten.)

Juttu alkaa kulkea jo ennen kahta punaviinilasillista, kätellessä ja silmäillessä. Vieraat ihmiset toisista maista kysyvät järisyttävimmät kysymykset pitkiin aikoihin. “Why did you choose philosophy?” ja “Have you always been this happy with life?” Hämmentyneenä joudun kertomaan, että kosmos on yhtä sattumaa ja sekasotkua, väärinkäsitysten kautta oikeisiin asioihin ajautumista. En valinnut, rakastuin ensisilmäyksellä. Tulokset ovat yhtä kulmakarvojanostattavat kuin muillakin instantihastumisilla. (En muista, olenko kirjoittanut tästä ikinä, mutta miehet, joihin olen ollut ihastunut ensisilmäyksellä ovat järjestään aivan hirviömäisiä tapauksia, kun ne jotain muuta kautta oppii tuntemaan. Ja nehän oppii, koska Helsinki on niin pieni.) En viitsi sanoa, että on ollut aikoja, jolloin en ole pystynyt tapaamaan ketään pariin viikkoon ahdistukselta. Hymyilen surullisesti, tuhatvuotisesti, ja sanon aina olleeni onnellinen, vaikken sitä ole aina tajunnutkaan.

Olen ollut onnellinen, kun paitani kauluksesta on kaadettu sisään kupillinen sylkeä, joka on valunut selkäranganvakoa pitkin housunkaulukseen saakka ja imeytynyt siihen. En ole vain ymmärtänyt olla onnellinen. Olen ollut onnellinen juostessani Porthaninkatua ylös itkien ja lapaseen niistäen ja mascarasta raidallisena kohti yhdeksäntoista neliön umpiotani puolentoista vuoden selibaatin jälkeen. Kyllä, olen ollut onnellinen, miten tuon paremmin sanoisi. Olen ollut onnellinen, koska olen ajatellut, ettei tämä kestä kuitenkaan ikuisesti, tämä elämä.

Irlantilaisnaisella on nauravat silmät ja me ystävystymme heti, jo ennen kuin puhumme. Hän voisi olla sisareni, meillä on samanlainen turskamainen hymy ja paljon naururyppyjä. Hän puhuu hetkistä, jolloin olisi ollut valmis paiskaamaan lapset ja miehen pellolle. Ja niistä toisista, jatkumosta, jossa tietää kuka on, miten olla, kuinka sulattaa pieniä tyytymättömyyksiä rakkaudeksi, joka hiipii vaivihkaa ylös toisten puntteja kapillaari-ilmiön ansiosta, joka huomataan vasta kankaan koskettaessa ihoa polvitaipeessa. Silloin on jo myöhäistä sanoa, ettei halua. “I know we are alike”, hän sanoo ja on helppo nyökätä. “Not only being animals, or human, or women…”Nainen on kotona ja opettaa lapsensa kotona, rakastaa miestään ja kokee tuskaa siitä, että sen vuoksi ystävät pitävät heitä omituisina ja lapsiaan vahingoittavina.

Kehumme sienimaastot ja säihkytämme hymyjä kertomalla päiväisestä sieniretkestämme Tuusulassa, kaatosateessa. Kuinka koirat ravistavat hämyisässä kuusikossa, kuinka vaaleaorakkaat parveilevat sammaltuneilla poluilla ja tantereilla, kuinka pieni kuu, joka pilkistää löysän karhunsammalen alta, paljastuu varoen kaivaessa herkkutatiksi, joka ei ole vielä kerinnyt saada tarpeeksi valoa kehittääkseen lakkinsa pigmentin. Toiset ovat istuneet, hioneet strategiaa uskaltautumatta metsiin. Kantarelleja ja mustatorvisieniä emme löydä, mutta leppärouskuja kasapäin. Ja sateen.

Huomaatteko, kuinka kaikki vieraat paikat ovat aina viehättäviä ja ihmeellisiä niin kauan kuin siellä on - edellyttäen, ettei ole liian kauan? En kysy tätä, koska on jo liikaa aiheita. Hymyilevä hämmentyy kuullessaan stepistä ja filosofiasta. Kuinka ne voivat sopia yhteen? Steppi on niin hassua ja iloista ja filosofia, huokaa, pyörittää silmiä. Eivät ne ole erilaisia, vakuutan. Kaikessa pätee sama kaava: Alku on hankalaa. Haparointia ja matkimista kykenemättä edes käsitteellistämään, mitä on tarkalleen matkimassa. Jossain vaiheessa syntyy rutiini, joka luo turvallisuuden tunteen ja antaa mahdollisuuden onnistumisen ja oivalluksen tunteille. Tässä vaiheessa suvaitsee äärimmäisen huonosti kaikkea kokeilua ja panikoi improvisoinnin ajatuksestakin. Kun rutiineja kuitenkin kertyy useanlaisia, useantyylisiä, avautuu näkökulma ja kiinnostuu kaiken sekoittamisesta, sulattamisesta ja kokeilemisesta. Aluksi improvisointi on aika kökköä, melko mekaanista erikseen opittujen palasten peräkkäin sommittelua ja puutteellista silloittelua, mutta jossain vaiheessa syntyy näkemys. Näkemys on kokoelma hyväksi havaittuja maneereja, perusaskelia ja silloituksia. Niiden pohjalle rakentuvat lukuisat improvisoidut variaatiot, jotka vaikuttavat sivullisesta kenties joko täysin ilmasta reväistyiltä ja sellaisilta, minkä kuka hyvänsä osaisi tehdä parissa saunakaljassa, pelleksi heittäytyessään, tai sitten joltain täysin jumalaiselta, taivaallisen kyvyn antamalta neroudelta. (Näitä kommentteja toisteleva katsoja osoittaa lähinnä, ettei hänellä ole kunnolla kosketusta mihinkään tai ettei hän tajua, miten lähellä mitkä tahansa taidot ovat toisiaan, joten niistä kommenteista ei kannata välittää taidon tässä vaiheessa.) Kun improvisaatioita on tehty jonkun aikaa, katsojakin alkaa hahmottaa maneerit. Niitä kutsutaan tietyn tekijän tyyliksi. Usein tekijän on vaikeampi itse hahmottaa tyyliään. Tekijän tyyli on sekoitus niiden tyylejä, joilta hän on alkuvaiheissa oppinut maneeriensa pohjia. Alaa tunteva huomaa nopeasti piilotetut esi-isät. Joskus tekijä ei tunne tyylillisiä esi-isiään, vaan on oppinut ne välitteisesti, tietämättä, keiden oppeja kantaa. (Miksi kirjoitan joskus, kun pitäisi kirjoittaa useimmiten? En halua kuulostaa tilastolta, ehkä siksi.)

Millaista on sitten osata jokin? Filosofiasta en osaa sanoa, sanon naiselle. Mutta jotain, jotain olen oppinut. Silloin on rento ja valpas, kiinnostunut tekemisestään ja siihen keskittyvä, ja sivulliset sanovat, että tekiessään niin näyttää kummallisen onnelliselta, melkein loukkaantuneina siitä, etteivät itse saa loihdittua tuota ilmettä esiin tiettyjen tilanteiden ulkopuolella. Silloin maneerit eivät tunnu maneereilta, vaan ainutkertaisilta, täysin konkreettisilta ääniltä, jotka soivat täsmällisinä, rentoina ja suurina, kuulostaen sattumanvaraisilta ja hieman liiankin rennoilta ollakseen kellomaisia ja konemaisia. Syntyy vaikutelma, että tätä ei tehdä tosissaan, tässä ei yritetä mitään. Jotain tapahtuu, sitä ei tehdä.

Kun lähdemme Viasta kotiin, ulkomaalaiset ja paikalliset kihot hiomaan seuraavan päivän neuvottelutaktiikkaa, ja H ja minä kotiin ulkoiluttamaan tahoillamme pelastettuja koiria, H halaa nauravat silmät ja kiharaisen saksalaismiehen ja vaihtaa poskisuukot ranskiksen kanssa. Minä vain kättelen nauravat silmät ja vilkutan miehille etäisesti, kahdella kädellä, twinkle twinkle little bat -tyyliin. Tunnen halua, jälleen kerran, ryhtyä dramaattiseen halailuun. Ulkomaalaisista se tuskin tuntuisi edes dramaattiselta, mutten osaa. Olen edelleen häkeltynyt kysymyksistä. Sitten älyän, siinä jalkakäytävän reunalla, punaiset suloiset kengät sievästi eteenpäin osoittaen, että voi olla tähän tyytyväinen, tähän haluun ja sen yleiseen kohtaloon tulla täyttymättömäksi hillittömän ujoudenpuuskan lakaistessa yli hartioiden ja niskan.

Kävelen kuivissa kengissäni, kuivahtaneessa seitsemänkymmenluvun sateenvarjossani, kuivissa ajatuksissani Rautatientorille, seison ja odotan kyytiä kotiin. Viimeistä kyytiä opiskelijahintaan. Ilta on viileä, japanilaisturistit kuvaavat Kansallisteatteria pimeässä. Kostealla penkillä, kotiinpäin jyristen mietin, osaanko muita taitoja kuin kiintymyksen ylläpitämisen ja tanssimisen. Sitten tajuan: osaan tulla toimeen itseni kanssa. Valtaannun hassusta halusta kätellä itseäni virallisesti, mutta tyydyn katselemaan puolittain ikkunasta ulos, puolittain silmiäni heijastuksessa. Nekin nauravat, ja tänään olen varma, että ne osaavat nauraa iloisesti, ilman minkäänlaisia varjoja.

Sillä on asioita, joita ei voi epäillä.

Inhoan näitä monijakoisia päiviä, jotka seuraavat huonosti nukuttuja öitä. Kun Kissa on poissa, on vaikeaa nukahtaa. Kun hän tulee aamuyöstä tuoksuen alkoholeille ja savulle, en tahdo maata hänen vieressään, koska se on kuin käpertyisi tuhkakuppiin nukkumaan baarin olutläikkyiselle pöydälle. Hyvänyönsuukon voi antaa hengittämättä, nukahtamiseen menee enemmän aikaa. Makaan kasvot toiseen suuntaan ja haukon pimeyttä. Kun herään, olen nukkunut hämmentävät kolme tuntia.

Töissä meno on sen mukaista. Irrotamme puhelimen kiemuraisen johdon ja koetamme suoristaa sen korkkiruuvikiharat takuista. Kuka ihme on keksinyt, että puhelimen luurin johdon pitää olla kiharalla? Mitä materiaalintuhlausta, sillä jos johtoa onnistuu kiristämään vähänkin, puhelin putoaa joka tapauksessa lattialle sen sijaan että johto joustaisi ja venyisi.

Häiriöklinikalla on juttua eläinten kuolemisesta, ja ihmistenkin. Näkökulma hämmentää täysin. En tiedä, tietääkö Kirsti ampuvansa nurkan takaa kirjoittaessaan siitä, kuinka hänestä on tuntunut vanhempien eläessä, että nämä ovat ikään kuin suojamuuri hänen ja kuoleman välissä. Ei varmaankaan, varmasti näkökulma on hänestä tuttu ja tavallinen. Mutta minulle ajatus on kiinnostava ja huimaava, en ole itse onnistunut keksimään mitään sinne päinkään. En osaa itkeä hautajaisissa enkä hävetä osaamattomuuttani. Keskityn elämään ja läsnäoloon, koska tunnen koko ajan kuoleman läheisyyden, satuttavuuden ja sen ajoituksen sattumanvaraisuuden. Jokaisessa alamäessä ajattelen: nyt, nyt se tapahtuu. Jokin polkupyörän rakenteessa pettää, ja jauhaudun pää edellä asfalttiin lihamössöksi.

Sen siitä saa, kun on mummojen kasvattama. “Älä hypi, voi lonkka mennä!” Mummot rakastavat kuolemaa ja kuoleskelevat jo vuosia ennen itse hetkeä arpoen siitä, kuka noin loogisesti ajatellen olisi seuraavaksi vuorossa omasta tuttavapiiristä. Kuka ajattelee sitä Jeesuksen luokse astumisena, kuka kivun loppumisena, kuka isän ja äidin uudelleen näkemisenä, kuka mustana kadotuksen katseena.

Katson joka aamu Mobutua sillä silmällä, joko on aika. Vielä ei, vielä ruoka maistuu ja kävelylle on ilo lähteä, vaikka koiraherra onkin selkeästi iäkäs. Joskus se ei halua kivuta portaita takaisin ylös ja sänkyyn se haluaa aina muutenkin tulla nostetuksi ja pissi lirahtaa lattialle aika helposti. Mutta ei vielä, ei niin kauan, kun sillä ei näytä olevan kipuja. Onneksi Mobutu ilmaisee kipunsa selvästi - jos sen anturoiden väliin juuttuu terävähkö soranpalanen, se kiljuu ja valittaa suureen ääneen, samoin kuin jo eläinlääkärin rokotuspiikin ja kynsisakset nähdessään. Mutta vanhan koiran kanssa ei voi olla liian tarkkana. Olen lukenut pari artikkelia iäkkäiden ihmisten kipukokemuksista ja tiedän, että kivut lisääntyvät hiipien, eivät naksahdellen.

Lopulta työpäivä päättyy sekavin miettein ja saan nousta pyörän selkään ja polkea Meilahdesta Jollakseen, Kultapuun huvilalle. Ilma on seesteinen, metronviertä ilo polkea. Kultapuussa tahtoisin halata kaikki, mutta jotenkin sitä on vain niin hikinen ja puuskuttava ja hämillinen olento, ettei sellaista osaa. Sitä paitsi teetarjoilu on juuri käynnissä, joten istun jumppapallolle ja pogoilen ylösalan odottaessani vihreän teeni jäähtyvän. Kun pääsemme vauhtiin, harjoitteet sujuvat unelmahyvin. Ihmisten kasvot ovat aidosti kiinnostusta ilmaisevia heidän työskennellessään pienryhmissä. Pienet vaitonaiset hetket kertovat tänään luottamuksesta, eivät konflikteista. Voi kyllä olla, että kaikki on vain väsymystä, tämä yltiöpositiivisuus.

Matillakaan ei ole sukkia, mutta en silti pidä kumpaakaan meistä tarpeeksihipin riittäviä ehtoja täyttävinä. Mistä lähin tarpeeksihipeillä on ollut urheiluhousuja tai nutturoita? Kun saan harjoitteen päätökseen, alkaa rentoutus. Muille. Itse hiivin pyörälleni ja lähden takaisin kohti Helsinginniemeä. Aluksi sadattelen saunaa, joka nyt jää sivu suun, koska Kissa on poissa ja koirat odottavat kotona paluutamme. (Koiraperheen ja lapsiperheen elämä ei lopulta eroa toisistaan monissa kohdissa: sama eriteralli, sama ehdoton vaade viettää paljon aikaa kotona, sama huoli poissa ollessa, pienten jäätyä toisten hoitoon.) Mutta rataslaulu vie aina mukanaan, vaikka jokaisessa alamäessä tuleekin mieleen lihan heikkous asfalttia vastaan viisikymmentä kilometriä tunnissa. Polkeminen on silkkaa onnea. Putoaa pisara.

Toinen. Useampi. Nopeastikuivuviin hiphopmallisiin urheiluhousuihin ei vesi ensin edes imeydy, helmeileepä vain tupakanruskealla kankaalla. Sitten kuperat pinnat häviävät, tilalle tulee varovaisia tummentumia. Tummentuvat tihentyvät. Paiserutto etenee. Lopulta housujen pinta on tasaisen tummemman ruskea ja sääret kankaan sisässä likomärät. Sinipunainen poncho ei kastu läpi, mutta paidan punaiset trikoohihat ovat tippuvanmärät. Väsymys on kadonnut. Jos olisi sukat, ne olisivat märät. Ei ole sukkia, ei huolia. Tässä kohtaa tuntee tarpeeksihippeyttä, ei sisällä istuessa. Jos pyörä liukuisi ja kaatuisi ja osuisi asfalttiin, ei huolia.

Kiitäessäni suuren ikkunan ohi kohti kotia näen vilaukselta hahmoni ja tajuan heti, että reisitaskullisissa hiphophousuissa takamukseni ja reiteni näyttävän norminmukaisilta, suuremmilta, ja siksi yläosa pienemmältä ja normaalimmalta, suhteellisemmalta. Pömppövatsa ei tule ensimmäiseksi mieleen, kun takamuksessa on soravuoren tilavuus, kiitos sateessakin pököttävien lökäpöksyjen. Tulen näkemästäni onnelliseksi, melkein laulavaiseksi.

Vai onko se vain sitä, että olisi halunnut halata tuttuja? Vai se, että ajaa pyörällä, ja sataa, eikä voi yllä hymyilemättä kuin maaninen turska? Kättärinniityillä laiduntaa suuren lokkiparven keskellä rusakko korvat nurja puoli sateelle käännettynä. Lokitkin laiduntavat, mutta matoja, jotka pakenevat sadetta. Jos olisin mytomaani, sanoisin rusakon kertovan lokeille satuja. Sanomisessa ei ole mitään pahaa, ei edes pyörällä kiitäessä: kaikki luulevat, että puhuu handsfreehen. Nykyään kylähullun mainetta ei saa, vaikka kuinka yrittäisi.

Kukaan ei kai näe sitäkään, kun pyöräkellarin sisäänajoluiskalta, oven edestä on pyörän parkkaamisen jälkeen aivan pakko pelastaa betonille sadetta pakoon möyrineet lierot. Pitkän aikaa kuvittelin, että joku kutsuu vielä joskus piipaa-autot paikalle kun näkee minun nostelevan niitä varoen nurmikolle, jotteivät ne kuivettuisi betonille, josta ne eivät näytä ikinä löytävän tietä takaisin kaivauduttavaan maahan ilman käydessä kuivakammaksi. Ajattelin pari vuotta, että se on ehkä jo vähän liioittelua, vaikka siitä tuleekin hyvä mieli ja tasapainoinen olo. Sitten H sanoi viime elokuussa: “No totta kai niin pitää tehdä ellei ole ihan roisto”, ja en osannut olla ajattelematta, että nyt minulla on oikeutus nostella lieroja koko loppuelämäkseni.

Tänä yönä univelka on otettava kiinni, jotta pääsee huomenna oikeuksiinsa sienessä. Voi tätä jumalaisenkosteaa vuodenaikaa, kun ruokaa voi kerätä metsästä ämpärikaupalla. Siinä metsästäjä-keräilijän aistit ovat niin sopusoinnussa tekemisen kanssa, ettei mistään kolota, mikään pitkästytä tai toisaalta, stressi kasva liiallisen keskittymisen myötä. Sieniminen on kaikista asioista eniten zen. Ikään kuin siitä tietäisin jotakin, mutta kuitenkin.

Oikeastaan piti kirjoittaa juomisista, mutta katetrivauvat sekoittivat suunnitelmat. Rupesin miettimään tosissani, nimittäin, mikä toiminta sopii alkoholin juomisen yhteyteen. Keskustelu ei, seksi ei, syöminenkään ei, ainakaan mikäli ruoassa on jotain maistamisen arvoista, käveleminen ei, eikä juokseminen eikä ainakaan tanssiminen. Eikä lukeminen, koska jälkeenpäin muistaa vain, että luki, muttei mitään lukemastaan (tässä yhteydessä lienee sopiva hetki epäillä, että olen ollut jossain omalaatuisessa psykosomaattisessa humalassa koko yliopistoaikani - epäilen, että sitä voitaisiin kutsua epäonnistuneeksi aivopesuohjelmaksi). Neuvot, joita kuninkaan huoneissa annetaan, ovat järjestään huonoja. Käytännön pilat tuottavat katastrofaalisia seurauksia.

Keksin oikeastaan vain kaksi asiaa: nukkuminen ja liftaaminen. Nukahtaminen on helpompaa, kun on juonut pään täyteen ja oksentanut ainakin kerran. (Anteeksi oksentamisen mainitseminen. Mutta juomiseen liittyy yleensä muitakin WC-toimintoja, jotka sentään jätän kuviteltaviksenne.) Liftaaminen on myös helpompaa humalatilassa, koska humalassahan ei tule ajatelleeksi, että kyydin antaja voi olla pahat mielessä. Tällä tarkoitan lähinnä sellaista American Psycho -ajatusten toteenpanemista. Liftaaminen on omituista toimintaa. Olen jokainen kerta liftatessani ollut yksin ja juopunut. Selvin päin olisin kävellyt, korkokengistä ja jäätyvistä sukkahousujaloista viis, mutta humalassa on mukavuudenhaluinen, koska haluaa nopeammin oksentamaan ja nukkumaan. (Yleensä olen yhdistänyt nämä huvit ja nukkunut oksennuksessani. Juu, ripsivärejä pesemättä, äiti ei tykkäisi, koska se on ryppyjen kerjäämistä. Onneksi tai onnettomuudeksi - riippuu katsantokannasta - olen kylkiasentofanaatikko, joka aina humalassa sammuukin kylkiasentoon varmuuden vuoksi. Vahvassa humalassa elämänhalu voittaa!)

Kolmas toiminta, joka tulee mieleen, ei oikeastaan ole toimintaa, vaan jotain selkeämmin itsen ja toisten rajapinnoilla tapahtuvaa. Tarkoitan jonkinlaista uskonnollis-esteettistä hurmaa. Tylsä hypoteesini on, että ihmiset juovat hurmaantuakseen, eivät nukkuakseen tai liftatakseen tai etenkään oksentaakseen. Suomalaisethan eivät noin muuten koe hurmosta ja lankea pyhäteresamaisesti polvilleen kiemurrellen, silmät nurinpäin pyrkien. (Paitsi orgasmissa, mutta kuka haluaa saada orgasmin työkavereiden kanssa julkisissa tiloissa, niin sympaattisia kuin nämä ovatkin?) Eivät he humalassakaan onneksi noin voimakkaasti oireile, mutta sisäinen tila taitaa olla senkaltainen. Kaikki ne selkääntakomiset ja sössötykset siitä, etteihän sitäkään vittuilua vakavasti sanottu, kun kaikki on niin hyvii tyyppei.

Oikeastaan on ihme, että meillä on baarikaapillinen kaikkea mahdollista päihdettä ja pari pahvilaatikollista skumppaa päälle. Mitä helvettiä ne täällä tekevät? En ole ajatellut hakata ketään selkään vähään aikaan, puhumattakaan oksentamisesta ja kotiin liftaamisesta. (Olen jo kotona eli se siitä.) Nukkumaan voisin kyllä käydä, koska huomenna istun jälleen duunissa ja sen jälkeen menen kouluttamaan paikkaan, jossa on ideologisista syistä saunakaljatkin kielletty. Ei yhtään sameaa silmäparia.

Oikeastaan tänään on hyvä päivä.

Nainen, jolla on pitkät lilat rakennekynnet, joiden keskellä kulkee hopeakiillejuova, tulee kyselemään sydänlasten katetreista. En saa silmiäni irti kynsistä. Sairaalassa, nuo? Käy ilmi, että nainen suunnittelee tehohoidettaville lapsilla vaatteita, joissa on oltava tilaa ja aukkoja erilaisille katetreille, tipoille ja sen sellaisille tehohoidon laitteille (älkää niistä kyselkö, olen vain täällä töissä). Ajattelen katetrivauvoja vielä pitkään naisen lähdettyä. En ole varma, onko ihan kaiken elämän pelastaminen kaiken tämän vaivannäön arvoista, jos lapselle jää muistoksi vauvaiästä sairaalassa joukko tiedostamattomia muistoja yksinäisyydestä ja kivusta. Kun me terveetkin vauvat kasvamme tällaisiksi rätökkäiksi ja sutermullukoiksi, jotka nurkuvat rakkautta tänne nyt heti nurkissa ja kamanoissa. Kumpi on helpompi, vanhempien suru vai lapsen vääntynyt todellisuus?

Ei, en minä tiedä tietenkään, kasvaako noista teho-osastolla vauvuutensa viettäneistä surullisia eläimiä. Kuvittelen vain. Varmasti on psykologeja, jotka ovat tutkineet asiaa ja kumoavat maallikkomielipiteen. Koettaakohan sellainen kuukautinen vauva ottaa kivustakin kiinni samalla tavoin kuin äänestä, heidänhän pitäisi elää täydessä synestesiassa?

Ja uutisia: tulevan kivun pelkääminen ei kannata. (Mikä ylipäänsä kannattaa, ellei sitten moraalinen kovanahkaisuus ja silmälappujen taidokas virittely?) Lisää uutisia: kenties blogini saattaa päivittyä rivakammin lähitulevaisuudessa, sillä rakas leikkikaluni, kamera, on rikki ja takuuhuollossa. Arvioitu korjauksen valmistumispäivä on 28. syyskuuta. Melkein tekee mieli työntää käsi pöydän yli, kiskaista laite takaisin ja sanoa: “Ah no jaa, ehkä osaan sittenkin korjata sen itse.” En tee niin.

Lapsena avasin kaikki kotona olevat kuulakärkikynät, irrotin niistä vieterit ja mustepatruunat valtavaksi kasaksi lattialle. Kokoaminen oli ongelmallisempaa. Äiti sanoi: “Jaa, arvostaisin sitä, jos et elättelisi unelmia tulla insinööriksi.” En ole elätellyt, en. Sama juttu pyörän takakeskiön kanssa, ja ompelukoneen puolakotelon pitimen. Äkkiä kaikkialla on kiiltäviä pieniä metalliosia, jotka toisiinsa istuessaankin on vaikeaa saada takaisin oikeille paikoilleen.

Kun seison Finlandia-talon naulakossa typerässä kaksi kokoa liian suuressa jakkusäkissä ja jatkuvasti käsin ylös nyittävässä mummohameessa, entinen koulutoveri, nykyinen insinööri, leijuu parfyymipilvessä ja hienoissa vaatteissa paikalle eikä tiedä sekunnin murto-osan ajan, minne katsoa. Hän ei ymmärrä, miten voi olla niin, että minä seison siinä ja tervehdin. Minusta taas ei ole mitään ihmeellistä siinä, että seison siellä ja kuskaan takkeja koukkuihin. “Mitä sinä… täällä?” Ääliömäinen kysymys. “Töissä.” Hetki empimistä. “Opiskeletko sä musiikkia tai jotain? Te varmaan saatte mennä sisään kuuntelemaan konsertteja.” Pudistelen päätäni, ei, ei musiikkia. Filosofiaa vain. “Aha. Teille ei taida olla alan töitä?” En kysy, minkä alan. Ei ole mitään alaa. Näen ajattelun tiiviyden kasvoilla, ojennan kättäni takkia odottaen. Kumpaakin meistä on pidetty taitavina matematiikassa ja tietenkin käsketty keskittyä siihen.

Viisaan ihmisen erottaa tyhmästä siinä, että viisas kuuntelee neuvoja. Toisaalta, neuvoja sataa joka puolelta ja ne ovat niin erilaisia, että menetän kiinnostukseni niihin muutaman ihmisen mielipiteitä lukuunottamatta aivan liian nuorena. Seuraukset ovat jos eivät tuhoisat, niin ainakin aika tyypilliset. Mietin toista tutkintoa, nyt jostain käytännönläheisestä asiasta.

Matematiikka on aina iso äh. Ihmiset ovat niin fiksoituneita ajatukseen, että jos on matikkapäätä, sille pitää sitten vääntää loppuelämänsä. Ikään kuin kyse olisi nimenomaan numeerisista ansioista eikä päättelyn uuttasäikähtämättömyydestä ylipäänsä. (Looginen en sen sijaan väitä olevani.) Se, että jokin on helppoa, ei tee siitä kiinnostavaa. Vaikeuskaan ei tee asioista kiinnostavia. (Vieraat kielet ovat vaikeita JA tylsiä.) Kyse on muista tekijöistä. Tekeminen vie mukanaan. Oppiminen, esimerkiksi. Kasvit, eläimet. Intohimoista ei saa palkkaa. En osaa ajatella riittävän käytännöllisesti.

Pelkään, että minulle käy kuten AMS:lle, että liu’un yhdestä paskaduunista toiseen ja aina välillä saan työttömäksi jäädessäni kiinnostavan pätkän työelämävalmennukseksi kutsuttua palkatonta harjoittelua, ja järkevämmin elämänsä järjestäneet ystäväni pajattavat joka käänteessä, miten epäreilua moinen on, yliopistotutkinnolla, ja nakkelevat neuvoja sukupolviromaanin kirjoittamisesta. Olen jo keksinyt nimenkin. Se on Generation Öö. Mutta joku muu kirjoittakoon sen. Minulla ei ole paljon yhteistä näiden sukupolviromaanien kaipailijoiden kanssa. Miten he kuvittelevat, että voisin kirjoittaa sellaisen, kun hengaan lähinnä palstallani ja poden akuuttia ammatti-identiteetittömyyttä. Köyhät humanistitoverit eivät osta kirjoja.

Toisaalta, tänään olen kokenut jotain omalaatuista. Vaikka on annettu ymmärtää, etten voisi saada työttömyysturvaa vaan ainoastaan työmarkkinatukea, ja sitäkin vasta marraskuun alusta lähtien, näyttää siltä, että työttömyystukilautakunta on tehnyt linjasta poikkeavan päätöksen kohdallani. Tilillemme on nimittäin ilmestynyt rahaa otsikolla työttömyysturva. Tuntuu hämmentävältä saada rahaa ei-erityisesti-mistään. Työhakemusten kirjoittaminen ei ole kuitenkaan työksi miellettävä asia. Viimeksi sellaista rahaa tuli opiskelusta viisi ja puoli vuotta sitten. Silloin elin vielä sitä aikakautta, jolloin kuvittelin opiskelun olevan jotain ja muuttavan joksikin.

Kuuraan vessaa ja viheltelen ja mietin, että tämä se nyt on sitä vauraiden maiden suhteellista onnellisuutta. Jos eläisin köyhässä tai asenteiltaan kovemmassa valtiossa, juoksisin ympäriinsä uskomatta, että saan rahaa. Tai siis, en saisi rahaa. Enkä olisi opiskellut, enkä sitä enkä tätä. Luultavasti minulla olisi epämääräinen lauma takkuisia ja kirppuisia lapsia, virtsanpidätysongelmia ja laiskuudesta syyttävä mies.

Silloin en ole vielä kuullut sydänvauvoista mitään. Katetreista.

Kiitollisuuteen tarvitaan niin vähän, samoin järkytykseen.

“Aiotko tänään taiteiden yöhön?” kysyy Tee, jota ja tytärtä olen hyvästelemässä ja hakemassa heiltä valmistujaislahjaksi tofukeittokirjaa, joka on seissyt kesän yli kahden huonomuistisen välillä määrittämättömässä suhteessa. “Eeenpä taida. Se on nykyään niin juoppojen yö.”

Kahtena ensimmäisenä vuonna oli toisin. Ensimmäisenä vuonna piirtelimme värillisillä taululiiduilla eläimiä mukulakiviin, eläin per kivi. Toisena vuonna olimme aloittamassa saman homman, mutta pienemmällä tyttölaumalla, kun keski-ikäinen taiteilijasetä bongasi meidät matkalla keikalleen keskustassa sijaitsevan matkatoimiston ikkunaan. Ystävä oli sairaana, taidelukiolaisten lauma sai tuurata. Piirsimme eksotiikkaa isoille papereille tusseilla, piirsimme mitä ihmiset saivat toivoa. Kolmantena vuonna koetimme aloittaa taas samaan tapaan, mutta joku vanhempi poika tuli vittuilemaan ja koetti kaataa keskiolutta päällemme. Ei onnistunut, mutta kuvat onnistui juoksettamaan. Lähdimme kotiin silmäillen paheksuen juoppojen yötä.

Sinänsä huvittavaa, että tuohon aikaan sitä kuitenkin joi paljon ja usein. Mutta että taide ja juominen yhdistettynä - se kuulosti jo silloin ihan yhtä paskalta yhdistelmältä kuin seksi ja juominen tai tanssiminen ja juominen. (Älkääkä kuvitelkokaan, etten tietäisi usean ajattelevan näiden liittyvän vahvasti toisiinsa. Jotkut syövät sinappiakin makkaran kera, tiedetään.) Juominen ei ole kuten maapähkinävoi, joka käy aivan kaikkeen.

Olen tavallista pöhkömmällä päällä, koska en päässytkään eilen pilatekseen - ilmoittautuneita oli niin vähän, ettei tunti vielä alkanut. Viime vuonna en taas päässyt pilatekseen, kun ilmoittautuneita oli jo liikaa enkä mahtunut tunnille. Syksyt ovat hankalaa sovittautumisen aikaa.

Koirilla on taas ripuli. Isä tuo koirille kalkkunanleikettä ja tuloksena on hillitöntä lattianpesua Vilijonkan tapaan huolimatta siitä, että ulkoilemme kahden tunnin välein ja yöunet jäävät vähiin.

On surullista halata au revoiria. Onhan sitä Skypet ja kaikki, mutta ei se ole sama, alkuunkaan. Nyt en saa kuulla juttuja tasavallan presidentin afrotunneistakaan. Tuskin se siellä Kaliforniassa saakka käy afroamassa. (Meillä on ihana presidentti.) Kun pyöräilen töihin, Helsinki näyttää kuumalta ja hikiseltä, mutta ei tippaakaan toiveita herättävältä. Siitä huolimatta huomaan hymyileväni. Lämpöön ei voi kyllästyä. Elokuu, kaikki hyvin - etenkin kun ei tarvitse osallistua juoppojen yöhön.

Taidan jäädä kotiin, pissittää ja kakittaa koiria ja ehkä vähäsen hioa eräitä valokuvia. Taidetta kerrakseen. Kaupungille en mene. Juoppojen yö toteutunee varsin hyvin ilman ihmistä, joka ärsyyntyy tungoksesta ja inhoaa viinanhajua ja tuskailee sitä, kuinka täysiä kaikki normaalisti tyhjät paikat ovat. Omalaatuista - vaikka sitä kuinka rakastaakin ihmisiä ja ihmisiä tulveksivia katuja ja taidetta ja viikonloppuja, jotkut asiat eivät natsaa.

Tuntuu samalta kuin lyriikkapraktikumissa ensimmäisenä yliopistosyksynä, yksitoista vuotta sitten, kun opettajan kysyessä, ketkä kirjoittavat julkaistakseen, kaikki nostavat kätensä pystyyn arasti ja huojuvien käsien määrästä järkyttyneinä. Tai en minä tiedä, järkyttyikö kukaan muu käsimetsästä. Mutta musertavalta se näytti.

Mikä ihme tästä muistosta tekee samanlaisen kuin suhteesta juoppojen yöhön?

Luen taas Hessen Siddhartaa, jonka Tee toi takaisin lainasta. Omalaatuinen kirja, ei voi muuta sanoa. Ainoa Hessen kirjoittama, joka ei saa punastelemaan silloin tällöin myötähäpeästä. Ja varmasti, jos tietäisi Aasiasta ja buddhalaisuudesta enemmän, tämänkin äärellä olisi tukalaa. Hesse on omalaatuinen kirjoittaja. Teksti on näennäisen viatonta, mutta äärimmäisen manipuloivaa.

Jonkin ajan kuluttua se alkaa väsyttää. Saaperkutin Siddharta. Kotona näyttää omituiselta nyt kun olen siivonnut. Normaalitila on sotku, vaatteita tuolinselyksillä ja kissanhiekan murusia siellä sun täällä, hiuksissa saakka. Lattian ollessa imuroitu ja kuivuneiden limoviikunanlehtien kadottua biojäteämpäriin (limoviikunan mielestä on syksy) tuntuu siltä, että olen jonkun muun kodissa. Kiskon rulokaapin oven avoselleen, että edes jotain sotkua olisi luomassa kotoista tunnelmaa. Heti helpottaa.

Mitähän Pilatekseen pitää laittaa päälle? Kengät vai ei? Ehken laita, ja jos tarvitsee, hankin kengät ensi viikolle. Syvien vatsalihasten aktivoinnin ajatus kuulostaa tuskaiselta. No, en ole ennenkään kuollut jumppatunnille. Hikoillut vain, kiroillut mielessäni, ja sitten mennyt väsymystranssiin, jossa jokainen liike näkyy ulkopuolelta jonkinlaisessa kiiltokuvamaailmassa, tyyliteltynä ja hikeä silmissä.

Tätä menoa jännitän illan Pilatestuntia niin kovasti, että venytettävää todella riittää. Tuntuu hurjalta solahtaa uudelleen tanssikoulumaailmaan, miettiä, kuinka hiukset olisi parasta kiinnittää niin, ettei pompula jäisi venytyksissä alle painamaan kalloa, selkää tai kylkeä. Urheilurintsikat tuntuvat todella tukevilta, melkein kuin vartalon ulkopuoliselta luustolta. Ne eivät paina venytellessä. On todella pitkä aika siitä, kun ujuttauduin niiden sisään. Niihin pitää sukeltaa, koska painavia hakasia ei ole. Koettakaapa sukeltaa pää edellä johonkin pieneen ja tiukkaan ja samalla erittäin venyvään ja liukkaaseen vaatekappaleeseen. Elämä ei ole helppoa triviaalilla tasollakaan.

Saati sitten perustavammilla tasoilla. Joka aamu olen riemukas herätessäni enkä saata uskoa onneani, mutta päivän edetessä käyn epäuskoiseksi ja varovaiseksi. Toisesta työpaikasta, jonka olisin oikeasti halunnut, tulee kieltävä vastaus. Ei riittävästi juuri tällaista kokemusta. Missä ne luulevat minun sitä saavan, kun en saa työtä? Viivoitettu lista, mitä tehdä tänään, venyy pidemmäksi. Lähetän yhden työhakemuksen, taas. Luen viestin pari kertaa enkä ymmärrä miksi erottuisin muiden epäpätevien hakijoiden joukosta. Toisaalta, tähän työhön en oikeasti haluaisikaan, kunhan vain voimistelen työnhakutaitojani ja vakuuttelen itselleni kunnon kansalaisuutta. Pilateksen vatsaliikkeet, kuviteltuina, jännittävät edelleen selkää.

Elokuu on täynnä omituisia päiviä, kuten pihalla näkemäni, lastaan umpinaisessa pyörän peräkärryssä ulkoilluttava ystäväni sanoo. Joko aamulla paistaa aurinko ja tuuli tuivertaa kesäisen näköisesti siemeniään viskovia lehmuksia, mutta ovesta ulos astuessa viima onkin pohjoisenpureva, tai sitten, kuten tänään, näyttää sumuiselta ja syksyltä mutta ilma onkin lauha ja tuoksuu mereltä ja kasvustoilta. Lapsi on pukenut päälleen haalarit eikä suostu riisumaan niitä. “No voi toki oll,a että sillä on kuuma, mutten jaksa huudattaakaan”, sanoo äiti. Lapsi tuijottaa muoviläpän takaa posket omenina ja kikattaa Nasulle, joka ei oikein ymmärrä, mitä hupun alla on.

Mies Arabian kauppakeskuksen pihalla ei ehdi miettiä ilmaa. Hän huutaa kännykkäänsä. ”Niin, nyt sun numero näky. Joo ei oo ennen näkyny. Jännä juttu, nyt näky, eiksse oo enää salane vai… Näky näky.” Rauhallisesti, sanon itsekseni, ohitan miehen. Tuuli ei katoa, päivä ei katoa. Jos olisi kännykkä, olisiko seuraelämäni sitä luokkaa, etten ehtisi miettiä säätä? Ostokset, nopeasti, takaisin ulos, pyöränselkään, palstalle. Joinain päivinä, parhaina, pyörässä ei ole lainkaan satulaa, vaan lämmin, leveä selkä, jonka ympärille reidet voivat laskeutua peikonlehden lötkövarsina.

Lehmusten lehdet alkavat sävyttyä. Kultaherukoiden juuret ovat jo täynnä kuivankellervää torskaa. Koululaiset kulkevat repuissaan.Tuskin päät ja jalat pistävät ulos, ja taivaaseen kurkottuvat kädet. Monen parvekkeen lasit ovat kiinni ja parvekkeet tyhjät. Ovatko ne sisällä vai ulkona vai töissä? Tee on muuttamassa tyttärineen Santa Barbaraan, Kaliforniaan. ”En tiedä, jaksanko alkaa taas kerran alusta, mutta ei kai tässä muukaan auta.” Tee ei halua enää kirjoittaa. Olen sanomaisillani odotapa vain, katsotaan ja etköhän taas kohta kirjoita, mutta en sano mitään. Ystävän tehtävä on tukea, ei viisastella. Enkä tiedä, onko Tee kirjoittamisessa yhtä kiinni kuin itse olen. Vielä.

Kissa arpoo joka-aamuisen vaatekierroksensa. Ruskeat ramihousut vai siniset farkut, sininen Kyoto-paita, oranssi Dodo-paita vai vaaleanpunainen kauluspaita, ruskea pikkutakki vai Tallinnastaostettu teinihuppari? En toimi. En osaa kuvitella värejä, ne on nähtävä.

Hiekan ratistessa sandaalien alla on hyvä tunnustella taustatunnetta. Se tahtoo painua piiloon kun syksyn värit ovat näkyvissä. Keväällä ja alkukesällä sen sijaan se hämmentää: kuinka ilma voi olla niin ihonlämpöistä ja heleää, tekisi mieli repiä kaikki vaatteet pois ja vain maata ruohossa, kieriä mäkeä alas kylkisuuntaan, kirkua ja kiivetä hevoskastanjoihin ja kalliorantojen männynkätyreihin, silkka onni ympäröi, lämpö on silkka onni. Nyt se, taustatunne elokuussa, lymyää ruskean froteepaidan alla.

Värejä, joka puolella. Ajattelen lukemaani artikkelia valokuvaajasta, jolle maailma on ennenkaikkea värejä ja värien kuvioita. Koetan katsoa sillä silmällä, mutta lihakset ja luusto panevat hanttiin. Ja kaikki se, mitä olen lukenut. Ja silti, vaikuttavathan värit ja loiskuttavat assosiaatioitaan. Ruskea on esimerkiksi paidassa koirankakan, Viri-kaakaovanukkaan, mutavellin ja syksyn väri. Muina vuodenaikoina ruskea paita on ärsyttävän epäsovelias. Vaaleankeltaista voi käyttää vain keväisin, sinistä (paitsi farkkua) ei milloinkaan. Siniseen ei voi pukeutua, sillä sininen on makuuhuoneen väri, päiväpeitteen puuvillaisen tunnun väri. Siniseen nukahtaa, se on unen väri ja Villityn tausta. Ja punainen, punainen on taas kaikkien vuodenaikojen väri. Verta, nyljettyä lihaa ja kehonmekaniikkaa, kehosta kun ei pääse minnekään. Siksi sen kanssa kannattaa olla kaverit. Mustakin käy kaikkiin vuodenaikoihin, mullan ja uudestisyntymisen ja kierron väri. Valkea ei mihinkään, jään ja ylenkatseen väri, lumen hajujenpeittämisen väri. Inhoan valkoista, ja jos olisi minun vallassani, värjäisin kaiken valkoisen mansikanpunaiseksi. Onneksi ei ole, ja onneksi en hae valtaa. Mansikanpunaiset hammasharjan harjakset ja mansikanpunainen vessanpönttö olisivat aika karseat, oikeastaan. Puhumattakaan kirjojen sivuista. Vihreä on ihana muilla, itsellä ei. En osaa puhua vihreää vaatteillani, paitsi yhdellä sammaleenvihreällä neuleella, jossa näytän kuulemma menninkäiseltä tai wc-tontulta, ainakin muovipussi päähän sateensuojaksi hatutettuna. Pinkki on uutta, siihen olen totutellut vasta viimeisenä viitenä vuotena. Pinkki on huulikiiltoa, vesimelonia ja päivetysvuodenaikaa.

Oranssi on ihanin. Voisin melkein ryhtyä Hare Krishnaksi, jotta saisin pukeutua oransseihin kaapuihin. Muutenkin, tanssiminen ja kilistely olisi jaloa toimintaa. Mutta että sielunvaellus. Ei, en osaa. Pitää tyytyä oranssiin trikoopaitaan. Niitä on vain yksi kappale, koska UFFin oranssit paidat ovat jostain syystä aina xl-kokoa, ja se on vähän kuin pukisi varpusen telttaan. Haluan makkarankuoria, en telttoja.

Harmittaa vähän, kun kaikki ystävät tuntuvat liihottelevan pois taas talven huokuessa vesien kylmenemisestä. Myös työhakemukset ovat teillään. Tänään tulee sentään edes yksi kiitos, mutta ei kiitos -henkinen vastaus. Ovat taas valinneet suomen kielen opiskelijan. Hei, se on äidinkieleni. Olen kuvitellut, ettei sitä tarvitse erikseen opiskella. Aina väärässä, paitsi silloin kun keskittyy ja kuulee pilkut. En ymmärrä yhdyssanasokeita enkä pilkkukuuroja. Nekin pilkut, jotka sijoitan perinteisten oppien vastaisesti, ovat mietittyjä. Minusta ne kuulostavat siltä, enkä halua pokkuroida joitain ulkoisia sääntöjä, kun korvatkin on keksitty. Onko tämä pilkkuperversio peräisin äidinkielenopettajatädistä, joka jo pienessä iässä kysyi sellaisia provosoivia kysymyksiä kuin: “Jos tekstissä joku sanoo jotain, niin mitä sen edessä on?” Minä, neljä vuotta: “Kaksi pistettä päällekkäin.” Pitkän aikaa kuvittelin, että pilkkusäännöt ovat tärkeintä, mitä lukiessa voi panna merkille.

Olen surullinen, hillityllä tavalla. Eilen olisi alkanut steppi, mutta Tee oli kylässä ja päätän antaa jalalleni viikon lisää aikaa sopeutua ajatukseen. Laitan kokeeksi steppikengät jalkaan ja kolisen huoneesta toiseen. Kiipeän pöydälle ja teen pari yksinkertaista rytmijuoksutusta. Kiipeän alas ja murjotan äänten epätahtisuudelle. Puolen vuoden tauko on helposti kuultavissa. Otan kengät pois, jottei lattiaan painuisi raudanjälkiä. Kengän jalkaan laittaminen ja sen pois ottaminen sattuu varpaan tyveen enemmän kuin itse askellus. Kiristän rautojen ruuvit tiukemmalle. (Steppaajat ovat ehkä niitä harvoja ryhmiä, jotka oikeasti sanovat: “Hei, mun ruuvit on vähän löysällä, oisko kellään meisseliä mukana?” Tämä on hyvä muistaa, jos vaikka joskus pragmatiikan tunnilla yleisessä kielitieteessä mietitään, kuva voisi sanoa: “Mun ruuvit on vähän löysällä.” Kaikesta informaatiosta on työkaluksi, idea on siinä, että pitää keksiä, mikä sopii mihinkin juttuun väkipyöräksi.) Vien kengät takaisin kaappiin. On ikävä vii kuu see kaata ja hyppäämistä musiikin kyytiin, sen vastustamista, jarruttamista ja sen edelle juoksemista ja loikkaamista ääniä jaloilla läimien ja takuttaen.

Jos lyyristä tanssityyliä kutsutaan kolmella sanalla “poetry in motion”, voisi steppiä kutsua lisäksi sanoin “poetry in rhythm”. Rytmiikan ja lyriikan yhdistäminen on tanssissa tietysti aivan yhtä haastavaa kuin kirjoittamisessa. Siinäkin pitää kuulla pilkut ja aina silloin tällöin kuulla ne itsepäisen homekorvaisesti toisaalle kuin muut. Kuulla musiikki uskollisesti ja vääntää sen päälle toinen kuvio, joka nostaa musiikista aivan erilaisen tunnelman esiin.

Koetan puhtaaksikirjoittaa jotain aiemmin kirjoittamaani, mitäpä muutakaan työtön tekisi lähetettyään päivän sopivien paikkojen hakemukset, kokattuaan ja ulkoiltuaan sydämen kyllyydestä. Oikeasti haluaisin kysyä Jorge Luisilta, miltä tuntui sokeutua, mutta kun hän on jo kuollutkin, niin minkäs teet. Sokeutumista on syytäkin pelätä, jos on lapsena kilpaillut kaverien kanssa siitä, kuka pystyy kauimmin katsomaan aurinkoon silmää räväyttämättä. En pelkää, silmälasejakaan en käytä melkein ikinä, enkä kelloa, enkä kalenteria. Itse asiassa, ne ovat aina jossain muualla, kun niitä tarvitsisi. Ehkä se huokuu työhakemuksistanikin, jotka silmämääräisesti ovat asiallisia ja oikeinpilkutettuja. Ja vanhat tekstit, on vaikeaa käyttää niitä työkaluna mihinkään. Oikeasti haluaisin vain juosta ja läimiä kengillä. Se auttaa aina.