Veloena

Joskus se iskee pyöräillessä ylämäkeen. On pakko vaihtaa pienemmälle vaihteelle, mutta silläkään ei jaksa sutkuttaa nopeasti, nojautuu vain epämääräisesti eteenpäin, kiskoo käsillään ohjaustankoa ikään kuin siitä olisi jotain apua, koettaa ajatella jalkojen pyörimisliikettä, sitten ponnistautuu ylös satulasta ja heiluttaa pyörää allaan epätoivoisesti. Kävellenkin pääsisi nopeammin, jos mäki on jyrkkä, ja ilta, ja kori täynnä soijajugurttia.

Alamäessa ajattelee, että se on kadonnut jonnekin, nythän tämä sujuu. Mutta jo tasamaalle tultaessa on selvää, ettei se mene niin. Seiskavaihteella hyytyy, mutta niin hyytyy muillakin. Paras siis vain pinnistellä suurella vaihteella ja ajatella, että lihaksethan ne tässä vahvistuvat. Omituista kyllä, en mene maitohapoille ollenkaan jälkeenpäin kuten monet ystäväni, en vaikken venyttelisikään.

Kun näkee, paljon kello on, ei ihmettele enää. Viimeisestä ruokailusta onkin jo seitsemän tuntia. Ei sellaisessa tilassa saisi urheilla.

Kotona syö valtavia annoksia. Ryömii peiton alle vietyään koirat ulos. Koirien kanssa askeltaminen ei koskaan tunnu raskaalta. Mistä se johtuu? Jokin niiden innosta ja hupailusta siirtyy hihnaa pitkin käteen ja ilmaa pitkin silmään ja niistä koko kehoon, jokaiseen liikkeeseen. Koirien kanssa kaikki on silkkaa alamäkeä. Vasta rapussa, kun pitäisi nousta portaat ovelle, meno hidastuu taas. Mobutu seisoo lohduttomana eikä haluaisi kavuta. On pakko nostaa se syliin ja kavuta ovelle painava lampaanpoikanen sylissä. Musta karitsa, joka kurkottelee kaulallaan olkapään yli arvioidakseen etäisyyttä, jonka joutuu kohtaamaan, jos huojuva torni kaatuu.

Peiton alla tuntuu siltä, että voisi nukkua vuosituhansia yhteen menoon.

Ja yhtenä päivänä, täysin varoittamatta, herää hirvittävän tarmokkaana. Itse asiassa, jokaisena päivänä. Olen aamuihminen. Illat ovat minulle viheliäistä pakkopullaa, johon ajatus juuttuu ja jossa jokainen liikahdus on rasittava. Aamulla puoli tuntia hurahtaa, illalla vanuu muodottomaksi, pitkäksi kahleeksi.

Yöllä väsymys on toisenlaista: ylevää, ensimmäisen unipulssin ohittanutta levottomuutta, josta voi jo ennustaa, ettei saa unta koko yönä. Moniäänistä, peilistä irvistävää hermoratojen kapinaa. On pakko kuunnella musiikkia ja tanssia vähän. Ehkä kävellä lehmuskujaa nuuhkien ilmaa. Tai edes nauraa ajan täytteeksi.

Mutta ilta, illat. Kunpa olisin ehtinyt nukkua päiväuneni.

Toisenlaista on myös se väsymys, joka iskee Viikissä, jossa kuljemme vanamometsässä, oikeassa keijukaisten metsässä, jossa on kymmeniä eri tavalla vihreitä kerroksia, paljon yksityiskohtia ja sitten taas äkkiä näkymä puronvarteen puiden välistä, kaukaisuuden sinertäessä pellon takana. Katsomme metsätyökoneen maahan uurtamaa rengaspolkua, koetamme käsittää, miten ne tiet ja talot tähän tulevat. Katselemme koivuja ja kuusia ja menen polvilleni voidaakseni haistella vanamon, edes yhden niistä.

Astumme metsästä aukiolle, jossa kiveä on hakattu sepeliksi ja puunrungot ja juurakot eritelty omiksi keoikseen. Lippusiimoin on vedetty tonttien rajat, jonkun reunalla seisoo jo mainoskylttikin. On vaikeaa ynnätä tämä maaseudun rappeutuviin taloihin, jotka seisovat metsän keskellä auringot ikkunanpielissään. Valmiilla kaduilla ei ole kerroksia.

Ja silti, ei tästäkään maitohappoja, ei unettomuutta. Ainoastaan sekavia ajatuksia siitä, kuinka metsässä on niin paljon enemmän nähtävää kuin kaduilla, vaikka parvekkeissa olisikin lasiset seinät ja siten voisi tarkastella, millaisen liinan kukin on pöydälleen valinnut ja ovatko kukat aitoja vai muovisia.

Katili kirjoittaa olevansa ukkosfriikki. Kirjoitus kutsuu muistikuvan lupaa ja kiireitä kyselemättä.

Sinä päivänä kävelemme liikaa. Isän vanha rinkka hiertää selkää, lenkkarit ovat likomärät, varpaissa rakkoja. Suo päästelee huolestuttavia slurpsauksia. Muut ovat pari vuotta vanhempia eivätkä erityisen kiinnostuneita siitä, miten onnistun roikkumaan heidän perässään. Tuijotan polkua, edelliset kantapäät etenevät yhä kauemmas. Alkaa sataa, suo maiskuttelee suitaan tyytyväisenä. Kaukana jyriseekin.

Ne odottavat tiellä, jota sade hakkaa kärsimättömästi. Tiiviiksi luullusta pinnasta ponnahtaa pisaroihin mukaan harmaata likaa. “Mihin sä jäit?” Sitten jatketaan taas matkaa, en uskalla sanoa, että haluaisin vaihtaa kumisaappaat jalkaan. Niillä kaikilla ne tietysti on jo, ne vaihtoivat ne odottaessaan tien laidassa, pääsenkö suon yli. Jumps jumps, kuinkahan monetta tuntia jo? Heikottaa, karkit ovat loppuneet edellisenä päivänä, ne viimeiset, pitkään säästellyt salmiakkipöllöt.

Luettelen mielessäni ohikuljettujen kasvien nimet, takerrun nimiin ja rytmitän niillä askelia. Kun tulemme harjulle kahden järven väliin, on seuraavaksi viritettävä laavu. Vanhemmat pojat ovat jo tehneet nuotion ja lämmittävät makkarakeittoa. Oksettaa tuo haju, koulunruokaa. Eilen syötiin nakkikeittoa, nyt makkarakeittoa. Sade tyyntyy juuri siksi ajaksi, että saamme työnnettyä läpimärät rinkat laavuun, haettua makkarakeittolautaset ja pujahdettua makuualustojen päälle.

Kun olen syönyt, käyn nukkumaan. Tai en käy, jokin sujauttaa minut makuupussiini, en muista miten, en ollenkaan. Nukun verkkarit jalassa ja villapaita päällä makuupussissa, jalat sateesta likomärkinä. Sataa viistosti. Heräilen välillä palelemiseen: välillä ne soittavat kitaraa, sitten pakettiauto lähtee, muut käyvät myös nukkumaan. Näen unta, jossa jalkani ovat juuttuneet jäähän kiinni ja olen kuolemassa. Elämä vilisee silmissä, sitten kirkas valo.

Avaan silmät, valo sokaisee. Taivas säihkyy, jyrisee, iskee salamaa. Kaksi vanhempaa tyttöä itkee halaten toisiaan. Valo naamalla, en näe muuta kuin valon. Enkeli, ehdin ajatella, ne ovat säikähtäneet enkeliä. Odotan ääntä, joka sanoisi älkää peljästykö, mutta ei tarvitsisi, koska en pelkää. Äitikin on nähnyt enkelin eikä ole siitä sen kummemmaksi muuttunut. Se vielä ehtii käväistä mielessä, että miksi enkeli ei voinut tulla aiemmin, silloin kun vielä uskoinkin Jumalaan, olisihan se ollut juhlavampaa. Kuulen hampaideni kalisevan, niiden ääni täyttää laavun piripinnoilleen.

“Onko kaikki hyvin? Heräsitkö sinä nyt vasta?”

Äänessä on jotain tuttua. Tehokkaan taskulampun kiila kääntyy toisaalle. Silmät leiskuvat jälkikuvaa, värien muljahtelua eestaas, pimeydestä ja korviin palaavasta sateen piiskauksesta erottuu ukkospilvien karjuntaa ja salamoita. “Onko kaikki hyvin?” Hahmolla ei ole siipiä ja valokin on taskulampun. Se on vain ihminen.

“On”, sanoo uninen ääni, onko se joku muu? Taidan olla minä, sillä ääni jatkaa: “Luulin sua aluksi enkeliksi.” Itkevät tytöt hiljenevät, joku hihittää hermostuneesti.

“Me tultiin vaan katsomaan, että kaikki on hyvin. Myrskyrintama on sahannut tätä harjua yli jo pari kertaa, ja me muisteltiin, että laavu on viritetty aika korkeiden puiden väliin. Ois turvallisempaa käydä syrjään mutta minkäs teet kun sataa”, sanoo leirinjohtaja. “Kyllä teidän yöretkelle kävi kurja tuuri.”

Ukkonen jatkuu vielä kolmisen tuntia, minusta tuuri ei ole laisinkaan kurja. Istun hereillä ja ihmettelen, miksi ne kaksi tyttöä pelkäävät salamoita. Me karkaamme E:n kanssa ukkosella uimaankin, vaikka se on ehdottomasti kielletty. Ilma tuoksuu silloin liian viekoittelevalta, sellaiselta mehevänmakealta. Ymmärrämme kyllä, mitä salama veteen osuessaan tekee, mutta entäs sitten. Äidille niin ei saa sanoa. Nyt, kerrankin, saa olla ulkona ihan luvan kanssa, ja vielä yöllä, ja katsella salamointia suoraan yllä, sitten edessä, sitten yllä, sitten takana, sitten yllä, sitten taas edessä.

Ehkä se on sitä, että ne ovat vanhempia, se itkeminen. Itse olen päättänyt, etten kasva aikuiseksi koskaan. Aikuiset käyttävät nylonsukkahousuja ja ratsastavat ponien sijaan kolhoilla hevosilla. Ei, ei sellaista. Ja ne tulevat hulluiksi, kuten nuokin tytöt, hymyilevät kitaraa soittaville pojille jotenkin häiriintyneesti.

Seuraavana päivänä kuulen enkelistä kyllästymiseen saakka. Saan pommeja olkavarteen ja huvittunutta huomiota. Kohauttelen olkiani sen verran kuin rinkalta jaksan. No miksei niin luulisi? Kaikkihan viittasi siihen. En viitsi sanoa, että pari vuotta aiemmin oikeasti odotin Jumalalta merkkiä, kunnes sitten kyllästyin ja totesin, että fuulaa koko juttu. “Ja mun äiti on kyllä nähnyt enkelin, oikeesti.” Ne nauravat. Kyllästyttää ikuinen tarpominen rinkka selässä. Ja kun palataan leiriin, jauhelihakeittoa. Niitten poikien keitoissa ei ole ikinä mausteita.

Seuraavana kesänä äiti ihmettelee, miksen halua viikon partioleirille, kun kuitenkin tykkään rymytä puskissa ja kantaa rapaa sisään. “Sinä tykkäsit niin siitä ukkosestakin”, äiti sanoo.

Että osaa olla typerä! Ikään kuin ukkosta ei olisi kaupungissa, ikään kuin ulos livahtaminen ei olisi helppoa! En halua olla niin väsynyt, että alan nähdä enkeleitä taskulampun valokiiloissa. Äidille ei voi sanoa niin, äiti ei taida oikein olla terveiden kirjoissa mitä enkeleihin tulee.

Tai ukkosen, ajattelen silloin, lapsena. Pelätä nyt ukkosta. Jos salamaan kuolee, entäs sitten? Eikö se olisi hyvä tapa mennä, parempi kuin melanooma tai sydänkohtaus tai stressi. (Silloin luulen vielä, että stressiin kuollaan, koska isä valittaa alinomaa, että tämä stressi vielä tappaa hänet.) Aikuiset, todentotta, ovat omalaatuisia.

Kunpa ukkonen välähtelisi parhaillaan. Mutta ei, välillä vain sataa.

Tukaani nauraa, kun Kissa kertoo tälle uusien suosikkibändiensä nimet: mutantit ja zombit. Vaikka onko muillakaan bändeillä niin fiksuja nimiä? Jaa-a, meidänkin hyllystä löytyy jalostajia, karavaani, superkarvaiset eläimet, elävä väri, kauniit ihmiset ja kumistin.Mitähän tämä kertoo populaarikulttuurista? Ainakin nonsense voi hyvin tällä saralla.

Eläimiä katsellessa pääni tekee omat soundtrackit. Aasi luimistaa korviaan ja näyttää vittuuntuneelta puhkuessani kavioeläinten tervehdyksiä. Sitä ei voisi vähempää kiinnostaa. Eräässä Elämäni eläimet -ohjelmassa, olisiko viikko tai kaksi sitten, soitettiin temmeltävän ahman taustalla Joao Gilberton “O Pato” - ankka-biisiä, siis. Hemmetti, että ärsytti. Eivätkö ne vittu lue, mitä se Pato tarkoittaa. Ahma on ankka, on ahma, on ankka.

(Kaikki ovat samaa, kuten kuningaskobra sanoo eläintarhan yössä Jane ja Michael Banksille.)

Flunssa äilehtii kokemusmaailman rajoilla, joskus kurkkuuntuntuvana, joskus tuskin huomattavana raukeutena. Ottaisin mieluummin päivän kunnon kuumetta, mutta kuinka suostutella virusta?

Kun olen piirtänyt julisteenkokoiselle valkealle paperille väriliiduin tulevaisuuspolkuja, sanon: “Tässä tämä labyrintti on.” Psykologi tuijottaa kuviota hetken ja sanoo sitten: “Ei se ole labyrintti vaan meritähti.” En koe valaistumista. Lähinnä tunnen myötätuntoa psykologia kohtaan. Hänen tehtävänsä ei vaikuta kovin helpolta. “Ja kuinka kauan olet kokenut olevasi kaikkien näiden teiden risteyksessä?” hän kysyy. Suljen silmäni, koetan muistella jonkinlaista muuta tunnetta, mutten onnistu. Avaan silmät. Sanon: “Siitä lähtien kun minulta on ensimmäisen kerran kysytty, miksi haluan isona.” Psykologi epäröi hetken, palveluhymy kadonneena jonnekin. “Minä luulen, että me tarvitsemme useampia konsultaatiokertoja.”

Minäkin luulen niin. Tosin olen edelleen varsin epäileväinen siitä, mitä aiheesta keskusteleminen voi auttaa. Ehkä pidemmällä aikavälillä tuloksia syntyy. On kyllä toisaalta ihan mukava jutella ihmisen kanssa, jolla ei ole minkäänlaista käsitystä siitä, mihin minun nyt pitäisi ryhtyä. Lähipiirilläni on omat vankkumattomat luulonsa, joihin on vaikeaa eläytyä. Enimmäkseen kyllä puhumme ilmastonmuutoksesta ja siitä, millaiselta tuntui olla perustamassa ympäristöjärjestöä laman jälkeen. En tajua vielä, mitä tekemistä sillä on työllistymiseni kanssa, mutta kenties psykologilla on jokin juoni. Ehkä tämä on vain olon kotoisaksi teettämistä tai jotain. Sinänsä hassua, ettenhän minä psykologia pelkää tai jännitä. Ehkä olenkin etsimässä kysymyksiä vastausten sijaan?

Yhdestä asiasta saan kuitenkin sentään palttua. Erehdyn sanomaan, että kunnianhimo on mielestäni ruma piirre ja että koetan kitkeä sen itsestäni juurineen aina sitä tavatessani. Psykologi aivan herää roolistaan ja kiinnostuu. Tuloksena on ihan hyvä keskustelu. “No katsos jos minä sanon, että olen liian kunnianhimoinen alkaakseni informaatikoksi, esimerkiksi, eikö se ole vähän sama kuin sanoisin, että ne ihmiset ovat hiiriä ja nössöjä?” Psykologi puistelee päätään ja sanoo, että ehkä niiden ihmisten kunnianhimot ovat toisilla elämänalueilla, vaikka perheessä tai jossain harrastuksessa. “Usko pois, ovat ne siellä mullakin”, naurahdan. “Mutta minä en pidä niistä. Niissä on jotain sellaista, toisten tapoja paheksuvaa, toisia halveksuvaa.” Se on totta: Suutun hurjasti, kun saan itseni sellaisesta naurettavuudesta kiinni. Mitä sen on väliä, tunteeko ihminen itsensä arvostetuksi? Tai siis, sillä on väliä, mutta sillä ei saisi olla niin paljon väliä. Tietysti juuri tuo piirre pitää yllä myös hyveitäkin, kun ihminen tarkkailee, että elää säädyllisesti ja tekee enemmän kuin oman osuutensa yhteiseen hyvään. Mutta jotenkin, sitä toivoisi, että sosiaalisuus näkyisi itsessä jotenkin kauniimmin, enemmän jakamisena, hoivana ja välittämisenä kuin ylpeytenä siitä, että osaa jotain yhteisesti tärkeätä. (Vai onko hoiva ja välittäminenkin tätä?)

Luultavasti psykologi ei tajua, mitä koetan selittää. Minusta kunnianhimo on lähes iljettävin piirre, mitä ihmisessä voi olla. On mukavaa voittaa, tietysti, mutta ainakin minun kohdallani voittamiseen liittyy myös jonkinlaista häpeää ja ärtymystä siitä, että iloitsee toisten kustannuksella. Vain harvassa tilanteessa on täydellinen kaikki voittavat -tilanne. Inhoan kilpailemista silloinkin kun kilpailutilanne on jäänyt huomaamatta ja pelkät voittajat ja häviäjät julistetaan. Koska mitä vitun väliä sillä on? Ei ihmisiä saisi sen takia kohdella eri tavalla.

Illalla, käymättä välissä kotona, syömme porukalla Samratissa. Intialainen limonadi on taivaallista, ruoka kerrankin tarpeeksi mausteista. Kun tulemme kotiin, Lohi seisoo ovella tanakasti. Koirat ovat nukkumassa, tulevat kiskotellen makuuhuoneesta. Negaatio makaa pöydällä, Arttu nojatuolissa. Raukeat silmät tarkistavat, josko jo olisi iltaruoan aika.

Tänään ei tarvitse mennä minnekään. Voi tuijotella kotiläksyä, sitä piirrettyä kuviota, lisäillä sinne eri juttuja, miettiä tärkeitä kysymyksiä, jotka tekisivät eroja tulevaisuuspolkujen välille. “Mitkä kriteerisi työpaikalle ovat?” on yksi kysymys, johon pitäisi osata vastata. Olen hämmentynyt. Tähän mennessä työpaikat ovat mitanneet minua kriteerein, ei toisin päin. Ettäkö tässä saisi ihan valita?

Kirjoitan paperin alalaitaan: “En halua homehtua hallinnossa.” Siinäpä kriteeriä kerrakseen.

Tänään tietokone avaa kaksikymmentäkolme minuuttia Firefoxia.

(Valitettavasti tämä kuuden sanan novelli ei ole fiktiota. Tämä on neljäs kerta, kun koetan postittaa tämän merkittävän kirjallisuudellisuuden. Toivottavasti nyt menee läpi. Jos olen lähipäivinä hiljainen, tiedätte syyn: tekniikka pätkii ja blodit säätää.)

Hassua, tällainekin on. Ajattelin aina, että sellaiseksi riittäisi parvekkeen nuuskiminen.

Vaikka luulen kesäflunssan menneen, väijyy se edelleen lihasten nopeassa väsymisessä. Kuminauhajumppa katkeaa jalkaterän lihasten krampatessa, sujahdan kesken teekupin sinisen päiväpeitteen alle keräkoirien ympäröimänä.

Unessa äitini on niin vanha, että on kokonaan harmaantunut ja pukeutunut siivousmekkoon, hänellä täytyy olla siis jonkinlainen muistinmenetyskin. Valkeita pellavakuteita ei näy missään. Hän ja sisarensa istuvat pöydän ääressä ja toistelevat, että seksistä kannattaa ottaa kaikki irti nyt kun se on vielä mahdollista. Katselen heitä, he näyttävät vähintään yhdeksänkymmentävuotiailta, minun täytyy olla siis siinä kuudenkymmenen, lasken unessa. (Myös valveilla joudun usein laskemaan oman ikäni syntymävuoden ja kuluvan vuoden perusteella). Äiti sanoo: “Minulla on sinulle jotakin. Se on laitimmaisessa komuutissa.”

Kuljen eteisen kaappiriville ja osoitan viimeistä ovea. “Tässäkö?” Äiti pudistaa päätään. “Seuraava ovi.” Mutta se näyttää jo rapun ovelta. Osoitan sitä kyvyvästi, äiti nyökkää. “Sen takana, komuutti sen takana. Ja se mies… se on kuollut, muttei tee mitään.”

Avaan oven ja astun kiviseen, kaikuvaan huoneeseen, joka muistuttaa rappukäytävää, paitsi ettei siitä johda portaita ylös eikä alas. Ikkunoissa on lyijylasiset koristeet. Unikoita, tunnistan, kuka ihminen tekisi unikoista lasimaalauksen? Ilma myös haisee unikon kukalle, kumimaiselle, vähän epämiellyttävälle. Mutta mies onkin kuollut. Hän seisoo ja katselee värittömän terälehden lävitse ulos, pelkkään valkeaan sumuun. Kääntyy, virnistää. Ovi takanani käy. Kissakin livahtaa huoneeseen. “Päivää”, sanoo Kissa, kävelee kuolleelle, kättelee. Niskakarvani törröttävät pystyssä. Haluaisin juosta ja kiskoa Kissan käden irti kuolleen kädestä, mutta pelkään liikaa.

“Aivan, tytärhän se siinä. Ensimmäisen ensimmäinen.” Mistä mies sen tietää? Hiukset leijailevat jo päälaen tasolla staattista sähköä liekehtien. “Minä tiedän kaiken, toisin kuin sinä, ja minä myös muistan kaiken oikein”, sanoo mies, jolta ei ole kysytty mitään. “Aivan kuten minäkin!” huutaa Kissa riemukkaasti.

“Komuuttia, niinkö. Täällä se on sinua odottamassa.” Mies viittaa tummaksi petsattuun vanhaan komuuttiin. Astun lähemmäksi, mies heittää oven auki. Ovessa on peili. Kumarrun kaapin sisään, se on tyhjä. Mutta peilistä näen itseni sijasta Kissan, syrjäsilmällä. Suoristaudun ja katson kuollutta silmiin. “Niin”, hän sanoo. Ja: “Katso!” ja astuu peilin eteen itse. Kuvassa vilisee joukoittain erilaisia naisia, kaikenikäisiä ja kokoisia, kaikilta aikakausilta arvellen tuhatseitsemänsataaluvun lopusta saakka.

“Mikä on maailman paras bändi teistä?” kysyy Kissa mieheltä yhä uudelleen kaiken tämän tapahtuessa, ja kuollut vastaa siihen epämääräisesti “kello”, “puhelin”, “trumpetti” ja niin edelleen. “Mitä se näyttää”, koetan kysyä, mutta kuollut vastaa pilkallisesti: “Johan sinä sen näit mitä se sinulle näytti.”

Kissa jatkaa kyselyään ja mies vastaa: “Bataattikeitto.” Ja uudelleen, ja uudelleen. Hänen äänestään tulee Kissan ääni, joku suutelee niskaa. Valo tulvahtaa silmiin armottomana, maailma tuoksuu päiväpeitolta. “Meidän pitää syödä nyt, että mä ehdin, herää”, sanoo sitkeä Kissa. Avaan silmät, katson Kissaa. “Näin unta jossa me oltiin kuolleen luona ja äiti oli tosi vanha ja siellä oli sellainen peili josta mä näin sun kuvan vaikka olin ite sen edessä ja sitten sä vaan kysyit koko ajan siltä kuolleelta, mikä on maailman paras bändi”, vuodan ulos koko jutun. Ja sitten: “Mä rakastan sua kauheesti.”

Olen vähällä itkeä liikutuksesta, mutten sittenkään. Marssin keittiöön unenkeikkuisin jaloin ja onnistun soseuttamaan haudutuslaatikossa olleen keiton ja lorottamaan puolet soijakermasta kattilan reunan ohi haudutuslaatikkoon. Jälkeenpäin, keittoa lusikoidessani, mietin, mikä osa unestani oli Marinadin tuuliviiripäämäisyyden hämmästymistä (olin kuvitellut Marinadin hyvin rauhalliseksi ja päättäväiseksi kaikilla elämänaloilla, voi tätä naiiviutta! On aina omituista huomata, että niillä alueilla, joilla itse on päättäväinen typeryyteen saakka, voi joku epäröidä. Aika lohduttavaa ottaen huomioon etten minä turpo ole kolmeenkymmeneen ikävuoteen päästyäni edelleenkään onnistunut keksimään, mihin ammattiin tahtoisin valmistua!), mikä edelleen jatkuvaa ja varsin epäakateemista - joskin varsin realistista - huvittuneisuutta siitä, että muistin setä Garfinkelin nimen setä Goffmaniksi tietämättä, että muistin väärin, mikä sitä, että Kissa on löytänyt kaksi uutta musiikillista kiinnepistettä, The Zombiesin ja Os Mutantesin, jotka ovat minustakin järisyttävän hyviä. Ja mikä ihan jotain muuta, puujalka-aivojen chkdsk-ohjelmaa. “Suojauskuvauksia ei voitu lukea” ja niin edelleen. Inhoan edelleen mielen mallintamista tietokoneen kovalevyä metaforana käyttäen. Siinä menevät kausaalipolut ihan väärin päin. Siksi en voi olla välillä ivaamatta. Anteeksi. Vaikka tieteellinen malli onkin aina yksinkertaistus, ei mielen vertaaminen kovalevyyn tunnu kovin onnistuneelta jutulta. Mieli harvoin operoi kovinkaan syntaktisesti. Vai ovatko tietokoneet jo semanttisella tasolla? Onko niillä lajihistoriallisia jäänteitä (jos Windowsin rakennetta ei lasketa) ? Haistavatko ne? (Kyllä mieli haistaa enemmän kuin nenä, jos minulta kysyttäisiin. Ei kysytä. Onneksi.)

No, joku kysyy ehkä, mitä sinä siitä kuolleen peilistä näit? Ja ainoa, mitä voin vastata, on: “Kissan”. Tällaista on eläminen näköjään unissakin. Merkitykset eivät ole valmiita, ne pitää etsiä ja tehdä eikä toisilta voi kysyä kovinkaan paljon.

On asioita, jotka pitää keksiä näkemisen ja kokemisen arvoisiksi. Yksi niistä on kukkien terälehtien ryppyisyys nupun juuri auettua. Myöhemmin lehdet siliävät samalla tavalla kuin narulla tuulen kieputettavina riippuvat pyykit. (Miksi kuva pyykkinarusta on kuva pyykeistä ruohoisella kumpareella, taivaan ollessa yhtä pilveä, ohutta ja kumpuilevaa, auringon lämmön läpipäästävää, vain häikäisyjä estävää? Miksi pyykkejä hakee nainen, jonka hiukset on kiedottu vihreään huiviin, miksi hänen koiransa on kastanjanpunainen ja selkeästi sekarotuinen?)

Ja sitten soi puhelin, pyöräretkeilijät soittavat. He ovat ostaneet kaksi litraa couscoussuurimoita ja ohje neuvoo sekoittamaan niihin kiehuvan kasviliemen jälkeen viisi litraa sitruunamehua. “Se tulee aika kalliiksi, me olemme juuri nyt kaupassa”, sanoo iloinen, naurava ääni valopulssina, sitten kaiuttimessa ilmanvärähtelyksi vahvistuen. “Ei se voi olla viisi litraa”, sanon epäuskoisena. “Kyllä pari pulloa riittää, semmoista pientä sitruunanmuotoista muovipulloa.”

Rahjustan parvekkeelle jatkamaan Aroman lukemista. Opin, kuinka Darwinin teorioiden myötä alettiin uskoa, että ihmisen hajuaisti on rapistunut merkityksettömäksi tyngäksi. Ja kuinka hajuista puhuvat tuomittiin neurootikoiksi, jotka ovat vajonneet esi-inhimilliseen tilaan. Hihitän niin, että saan hikan. Voi näitä selittelyitä! Kuinka antropologit käyttivät ensin haistin tärkeyttä osoittamaan primitiiviset kulttuurit lähes epäinhimillisen sivistymättömiksi, ja kuinka sitten rasismisyytteitä pelännyt, heitä seuraava antropologisukupolvi jätti mainitsematta muiden kulttuurien osmologioiden (eli hajukosmologioiden) tärkeydestä, jottei heidän työtään pidettäisi rasistisina. Ja mitäpä noista kulttuureista sitten ymmärrettiin, noista, joille haju oli keskeisin aisti tiheän sademetsän estäessä näkyvyydet? (Mieleen tulevat heti havainnot ihmisapinoiden hellyyden ja yhteistyön ilmauksista jotka niinikään pyrittiin selittämään pois “verhottuna itsekkyytenä” - onpa tätä mallia ihmisiinkin sovellettu, kuten kaikki ovat varmaan jo huomanneetkin - ja ne kuvaukset bonobojen seksintäyteisestä sosiaalisuudesta, joista siveellisyyden vuoksi karsittiin pois kaikki lohdutus-, sovinto- ja ollaanks kavereita -panot. Seurauksena bonobot vaikuttivat täysin omalaatuisilta: ne vain oleilivat tekemättä mitään. Ja “kommunikoivat”, mikä eufemismi! Ajatelkaa nyt, kuvaus jonkin eläimen elämästä siten, että siitä karsittaisiin pois jokin tärkeä, jokapäiväinen liima kuten ruokailu, ulostaminen tai nukkuminen… Olisi kiinnostavaa tietää, mitä piirrettä nyt eliminoidaan havainnoivassa ja kuvailevassa tieteessä.)

Puut heiluvat, tai oikeastaan niiden oksat. En tiedä, lasketaanko oksiin lehdet mukaan. Huomenna menen uraohjauspsykologille ja sitten Korkeasaareen, vuosikausien boikotin jälkeen, neuvottelemaan yhteistyökuvioista. Ei maksavana asiakkaana, vaan eläinten asiasta kiinnostuneena eläimenä, osana isompaa ryhmää. Saa nähdä, mitä tästäkin tulee ja itkenkö nähdessäni taas häkkieläimet. Jotkut viihtyvät, mutta jos jollain on pakonomaisia toistuvia liikkeitä, sitä on helppo lukea: käytöshäiriö.

Joskus mietin sitäkin, onko päivittäinen bloggaaminen käytöshäiriö niinikään. Ehkä ei niin kauan kuin kirjoitettu jäsentää jotain aktiivisesti eikä vain toistele jotain sanaa tai fraasia. Pennebakerin tutkimukset kirjoittamisen stressiälaukaisevasta vaikutuksesta ja kirjoituskokeisiin osallistuneiden ihmisten käsitys siitä, että he ymmärtävät maailmaa paremmin siitä kirjoitettuaan, on aika vakuuttavaa luettavaa.

On helppoa vakuuttaa eläin, jonka muisti on takkuinen metsikkö.

Siunattu juhannusviikonloppu! Miten paljon voikaan mahtua kolmeen päivään ja yöhön. Saunomista, spekulaatiota Turkuun muuttamisestamme (älkää uskoko huhurumpuja), grillausta Vallilan siirtolapuutarhassa, ampaisen perään kiihkosta tärisevä jackrussellinterrieri, vauvan itkemään päräyttävä Kissa, elämäni ensimmäinen kerta kun leikkaan ruohoa sähköruohonleikkurilla.

Niin ja flunssa, mutta se meni jo ohi, oli pelkkä aavistus ja päivän kurkkukipu.

Sähköruohonleikkuri on veikeä väline, vaikka pidänkin enemmän käsintyönnettävästä, josta saa enemmän habaa ja jonka jälkeen saa haravoida. (Ihmiselle, jonka perheellä ei ole ollut koskaan pihaa, ei edes mökkipihaa, haravoiminen on saamis-, ei joutumisjuttu.) Kone räyskyttää äkäisesti ruohoa sammioonsa ja välillä kuopaisee mukaan vähän turpeitakin. Tulee mieleen semmoinen nukkaleikkuri, jolla jotkut viitseliäät käyvät läpi neuleitaan. Äiti lainasi minulle kerran omaansa, ja seurauksena oli kasa villapaitoja, joista nukkaleikkuri oli rouhaissut lankoja poikki tavallista ronskimman työnaisen käsissä. Seuraavaksi parsittiin ja itse asiassa paidat olivat äidin ehdottaman operaatio siistinnän jälkeen epäsiistimmän näköiset kuin sitä ennen, sillä minulla oli vain violettia lankaa ja siten oranssien, ruskeiden ja vihreiden paitojen mitä omituisimpiin kohtiin tuli violetit kursimukset.

Kyllä pihakin on ennen ruohonleikkuuta kauniimpi, kun valkoapila saa kukkia. Nyrhitty ruoho on nyrhitty, ei siitä mihinkään pääse. Välillä kone on sylkäissyt suustaan limaisen, vihreän, läpipurustellun apilaklöntin pahaa-aavistamattomien jalkojen lällistäjäksi. Mutta päivänkakkara kukkii, ja iiris, ja akileijat, ja ne ilkkuvat väreillään ruohonleikkuria, joka ei pääse heidän penkkiinsä. Ainoastaan apilan, maahumalan ja tädykkeiden kaulat katkeavat, samoin ruohon pienet, taipuisat miekat.

Yhtenä päivänä ajamme pyörällä keskustaan ihan vain katselemaan maisemia. Kuten sitä Kaarina Kaikkosen ihanaa teosta, joka riippuu Nervanderinkadun yllä, ne vanhat takit, riveissä. Monistettua, anonyymia yksilöllisyyttä, monistettuja ainutkertaisia elämäntarinoita. “Se on Magrittea“, sanon Kissalle aivan hurmaantuneena. Ottaisin takit kernaasti parvekkeemme koristeeksi, mikäli parveke olisi hieman suurempi.

“Magrittea?” kysyy Kissa. No, mitä hän on oikein ajatellut, sanoi, että teos on näkemisen arvoinen, millä tavalla sitten, jossei magrittesti, tivaan. “Sanoinko että näkemisen arvoinen”, epäröi Kissa, “Ajattelin varmasti enemmän kuvaamista.” Aivan niin, Kissa otti takeista ainakin kymmenen kuvaa eräs toinen päivä, ennen kuin menemme katsomaan takkeja yhdessä ja ajaa hurruutamme pyörillä niiden alla. Miksi kuvata jotain, mikä ei olisi näkemisen arvoista, mietin katsellessamme Kampin keskusta jalan, pyörät ulos jätettynä. Kuvaukselliset asiat ja näkymät, mietin, onko niissä lopultakaan eroa. Ympäristöesteetikot kieltäytyvät käyttämästä sanaa maisema, sillä se on liian visualistinen, toisilta vuosisadoilta - niiltä joissa haju, maku ja tunto olivat liian seksuaalisia huomioonotettaviksi, liian köyhiä ja alaluokkaisia. Oppineet, tietysti, olivat ilman intohimoja.

Kotona katson taulun nimen Magritte-kirjastani: Golconda. Magritte on ihana. Magritte-kirjassa on aivan loistava päälause: “realism was not for him”.

Vaan on muuallakin kaupungissa Magrittea, esimerkiksi Play it Again Samin ikkunassa. Etenkin kun vastapäinen talo kuvastuu, ja kädet, ja kamera. Mutta mihin kasvot häviävät? Siitä ei kannata hämmentyä. Kasvottomuus on voimakas metafora, joka on Kaikkosen työssä vielä voimakkaampi kuin “Golcondassa”.

Eikä vain taidetta, eikä vain teoriaa. “Kupsakkata”, sanoo äiti korvapuusteista. Päätän muistaa sanan, jota en ole kuullut ennen: se tarkoittaa äidin mukaan liian kevyttä, ilmavaa leivonnaista. (Miksi pullan pitäisi olla raskasta ja tiivistä, jää arvoitukseksi. Kupsakka pulla on parempi kuin äidin normaali, tiiviiksi alustettu pitko.) Meillä on niin vähän omia sanoja perheessä. Sutermullukka, kupsakkata, rollia. Varmasti jollekin ne ovat arkea, eivät eksotiikkaa. Minulle ne ovat eksotiikkaa, koska murretaustaansa häpeävä äiti päästelee näitä liian harvoin vallattomaksi heittäytyessään. Helsinkiläisyyden tylsä piirre on, ettei ole mitään murretta, ei oikeastaan slangiakaan. Yleiskieltä vain. Tosin eräässä saunassa selvisi, että “lähteä kikeen” ei ole koko kansalle tuttu ilmaisu. “Ei, nyt te narraatte”, sanovat keskisuomalaiset. “Ei kukaan voi sanoa silleen. Mitä se ees tarkottaa?” Kissan kulmakarvat ovat jo otsarajan yläpuolella, kun se sanoo: “No samaa kun lähtee haneen.” Sekin on niille vieras. Ilahdumme.

Ihanan hiljaista, vaikka autojen ääniä palaileekin vähitellen. Ja sitten sataa, Annalan maa kastuu. Haukomme henkeä kasvinonnellisina siirtolapuutarhamökissä ruotsalaisia vegaanisia kebabkroketteja jyrsien. “Arveluttavan lihaisa maku”, sanoo T. Muistelee retkeä, jolla oli eväänä pelkkää karkkia, makkaraa ja nötköttiä, ennen yliopistoa, ennen kuin alkoi vegaaniksi. Nyökyttelemme. Sellaista se on, kun on teini. Ei järjen häivää. Vain keinutuoli puuttuu. Kuusi kiloa karkkia viikonlopuksi kuulostaa nykyään suorastaan surrealistiselta.

Tai ehkä sittenkin: pelkästään janolta. Taitaisi jäädä sellainen retki tekemättä. Nykyään mukaan pakataan leipiä ja tahinaa ja hedelmiä, ja ehkä purkki tuoremehua ja pullollinen hyvää skumppaa, makuvissyjä ja suuri kulhollinen salaattia. Raparperimehua, jos jaksaa tehdä, ja miksei jaksaisi, onhan se kotimaista ja vaaleanpunaista. Ja pöytäliina, tietysti. Korkeintaan levy tummaa suklaata, mieluiten manteleilla, jos joku on käynyt viime aikana kaupunkilomalla Espanjassa. Käykö kukaan enää rantalomilla? Eipä kai, ainakaan Euroopassa, tai ei ainakaan tunnusta. Eläkeläiset ehkä, ne jotka näyttävät hyvän hiilloksen yllä killuneilta makkaroilta. Vaikka nykyään nekin näyttävät käyvän eniten Thaimaassa. Kokevat olevansa humanitaaristen joukkojen epävirallinen jatke golfatessaan.

Läksiäislahjaksi saamme kaksi pussillista villiappelsiiniyrttiteetä, jotka on saatu erään valokuvaajan matkamuistona New Yorkista.

Kotona kaikki on uneliasta. Luomucantaloupemeloni on tajuttoman makea, ei yhtään vetinen tai saippuamaisen makuinen. Hinta hirvittää, mutta melkein kaikki hyvä maksaa. Mieluummin luomumeloni ja hyvä shampanja silloin tällöin kuin jokapäiväinen oluttuoppi tai kahvilatee tai uusi hame. Mieluummin halailua ja nauramista ja salaatin pilkkomista kuin jytkymistä musiikin tahtiin tai kiistelyä teoreettisista asioista. Taide ei ole teoreettinen asia silloin kun se onnistuu. Siksi siitä voi kiistellä ja sitä voi järeksiä tuntematta hapen loppuvan ja kehon kangistuvan. Haluaisin liisteröidä sähkökaappeihin julisteita, joissa lukisi: “Taide ei ole tarkoitettu ymmärrettäväksi. Elämä on. Taide on työkalu elämän ymmärtämiseen.” Epäilemättä joku pitäisi sitäkin taiteena, ei ymmärtäisi ja tuomitsisi paskaksi. Sitä paitsi, huhut kertovat, että nykyään sähkökaappeihin liisteröinnit viedään rosikseen tosta noin vaan. Sellaista jännitystä en kaipaa. Keikutan veneitä mieluummin toisaalla, on asioita, jotka luontuvat helpommin.

Jo aamulla Kissa alkaa miettiä, miksi kaikki ihmiset ympärillämme vaahtoavat juuri nyt shampanjasta. Kaikkihan sitäkin harrastavat, siltä se tuntuu. Sitä, ja method Putkistoa tai feldenkraisia tai pilatesta. Sienestystä, Kai Niemisen runoja, yhteiskunnallista analyysia. Ruokaohjeita 1800-luvulta ja antiikista. Rieslingejä, ranskalaista tai italialaista suklaata, palstaviljelyä. Yleisiä saunoja ja yrttiteitä.

Me olemme Magritten takkeja. Nekin ovat Magritten takkeja. Nekin, jotka eivät sitä myönnä.

Pyöräilemme heti herättyämme Senaatintorille katsomaan, kuinka kansainvälinen liikkuva ympäristökonferenssi järjestäytyy pyöriensä päälle ja suuntaa kohta Kulosaaren siltaa.

Sinne asti mekin jatkamme, Kissa valkeassa puvussaan, puukengät paljaissa jaloissa, taakkapyörällä, ja meikäläinen kesämekossa Ainottaren kanssa. Huiskutamme S:lle ja H:lle hyvästejä heidän suunnatessaan siltarampille. Käännymme Sörnäisten teollisuusalueelle.

Kun olemme pyöräilleet jonkin matkaa, tajuamme jonkun seuraavan meitä: venäläinen poika, jonka pyörälaukkujen kiinnitys on tuottanut ongelmia alkumetreiltä saakka. Pysähdymme ja kirumme, ettei meitä kannata seurata, me olimme vain saattamassa. “Up the bridge! That way! Go, go, you’ll catch them!”

Go-go-poika polkaisee hikilippa otsalla kohti oikeaa suuntaa, me jatkamme kotiin. Kumpulanlaakson kävelytien varren ruoho on leikattu. Leikattua ruohoa lojuu maassa raskaina kasoina. Mietin, miten ne saisi palstalle. Palelee.

Aivastan, ja uudelleen. Kotona vedän päälle paksuimman villapaidan, villasukat ja farkut. Mitenhän käy niille, jotka ovat retkellä vaihteettomin mummopyörin, kun osalla on yli kaksikymmenvaihteiset rassit?

Jos joku teistä saa kesäflunssan, tiedätte ketä syyttää. Tsiu.

En tiedä, millainen teidän juhannuksenne on, mutta meidän on tällainen aina: mennään Hakaniemen torille hengailemaan, katselemaan ihmisiä, ostamaan safkaa ja istumaan torikahvilaan. Tänä vuonna suunnitelma pitää Halliin saakka: seisomme herkkukoju Parhialassa odottamassa luottokorttipäätteen reagointia, kun Kissan selän takaa alkaa kuulua sitkeä, kukkuva “moi, moi, moi!”

Äiti on bongannut Kissan, eikä ihme. Kissa on niin pitkä ettei sitä voi olla huomaamatta, eikä kovin monella miehellä ole yhtä taidokkaita nutturoita hiuksissaan. Äidillä on limetinvihreä pellavajakku, valkoiset housut, valkoinen toppi ja valkoiset kengät. Ja pisamia, joka puolella. Ja huulipunaa, tietysti. Ammattitauti, näet.

Äitikin innostuu ostamaan kahdenlaista mausteteetä, laihduttajan parasta ystävää ja kuumaa tanssia. Mutta konvehteja hän ei osta, vaikka Parhiala myy niitä ihania kreikkalaisia tummaan suklaaseen dipattuja kandeerattuja sitruunanpaloja. Me sen sijaan ostamme. Voi noita ihania, ihania… juhannuksena saa herkutella. Lentävästä lehmästä tarttuu mukaan erilaisia juustoja Kissan suun sulostuttajaksi, luomupuodista sitruunaa, kurkkua ja paprikaa.

Ja Smarketissa vastaan tulee L, vielä tyhjä kori kyynärtaipeessaan. Pulputamme iloisesti, juhannuksena on ihan sama juttu kuin jouluna: tuttuja torin ja hallin täydeltä. “Meillä on mutsikin mukana”, osoittelen L:lle äitiä, joka työntää kärryjä ja kälättää puhelimeensa.

“Syöttekö sushia, jos ostan?” kysyy äiti. Valikoimme rasian, jossa on neljä kasvisrullaakin, ja virnistelemme Kissan kanssa: tämmöinen juhannus, joo joo.

Laukut jo täynnä suuntaamme torille. Kärkymme uusia perunoita ja mansikoita, ja saatuamme ne ja paljon muuta euron pusseista istumme kahvilaan ihailemaan torin vilinää ja helteistä säätä. Kahvila on kyllä vähän tylsä, koska niiden kaikissa jutuissa on lehmänmaitotuotteita, jolle olen allerginen. No, onneksi sentään tuoremehua löytyy. Kissa kiskoo naamaansa kasvislättyä, isä hillolättyä.

Äkkiä näemme L:n, Misty-koiran ja Ilveksen. Ihmisillä on pahvimukit kahvia käsissään, ne on häädetty toisesta torikahvilasta sen sulkemisen alta. Huiskutamme, ne suuntaavat viereiseen pöytään. Ilveksen gradu on alkanut edetä. Kaikki ovat iloisia ja nauravat, suunnittelemme uintiretki-piknikkiä. Misty on seurapiirin keskipiste kuten koirat aina. Joku koputtaa olkapäähän. Skoi! Hänkin täällä, juhannuksen kunniaksi, Keski-Suomestaan. Myös Skoi istuu pöytään, suut käyvät hihitysenergialla. Äitiä alkaa kyllästyttää, hän menee apteekkiin ostamaan psylliumkuiturakeita vatsalleen. Isä jää kälisevän seurueen laidalle näreksimään lättyään ja olemaan kuin ei olisikaan.

Sitten, kaikki katoavat teilleen. Suuntaamme isän ja Kissan kanssa Hallille odottamaan äitiä, jonka näemme kirivän risteyksen yli apteekin pussi kädessään. Syömme sushit hallin kulmalla seisten.

Koska illaksi ei ilmaannu sen kummempaa ohjelmaa, päätämme viettää juhannusaaton vanhempieni luona. Se tarkoittaa: paljon hedelmiä ja mansikoita ja Kuuma tanssi -mateeta. Uusia perunoita ja tofunakkeja. Kävelyä Viikin metsissä.

Mietin kuulemiani tarinoita maalaisjuhannuksista, mutten oikein osaa eläytyä niihin. Olen viettänyt juhannusta kolmasti maalla, mutta se ei ole kovin hauskaa. Liikaa hyttysiä, ei toria, ei hallia, ei yllätystapaamisia tuttujen kesken. Vaatimattomat kokot, jos kokkoa ollenkaan, ja uimapaikkana järvi. Ei, sellainen ei oikein tunnu juhannukselta. Kun eilen söimme fuul & falafel -annokset El Karimin terassilla, lueskelin jotain siirtolaisasiaa käsittelevää lehteä (jonka nimeä en kuollaksenikaan muista) jossa oli juttu etnisestä identiteetistä: se muotoutuu noin neljän ensimmäisen elinvuoden aikana. Niin kai sitten. Kasvissyöjäperheen helsinkiläinen; meri-ihminen ja tupakoimaton; suomalaista kännäyskulttuuria vieroksuva ja hyttysiin tottumaton.

Olisi aika hauskaa olla välillä joku muukin, mutten oikein tiedä, miten sen onnistuisi junailemaan.

Tieteessä tapahtuu ilmestyi jo pari päivää sitten, mutta ehdin bloggaamaan siitä vasta nyt. Lehti on taas pullollaan mitä mielenkiintoisinta kamaa; ei se ihan suotta olekaan lempilehteni. Muut lehdet tuntuvat sen rinnalla aivan tyhjänpäiväisiltä, minkä kyllä kerkeästi ilmoitan puhelinmyyjillekin. ”Ai ei teillä olis listoilla Tieteessä tapahtuu? Ai niin mut senhän saa ilmaiseksikin kotiinsa, kun vain ilmoittaa niille osoitteensa. No ei sitten… olisko teillä niin et näin tai tiede ja edistys?” Ei niillä ole, ikinä. Kenelle ne oikein myyvät lehtiä? Yhden tutun exälle tulee Trendi, mutta muuten tuttavapiiri tuntuu olevan tilauslehdistä vapaa. Tai ainakaan, ei tunnusta.

Nyt tieteessä tapahtuu sillä viisiin, että on juttua onnellisuustutkimuksesta ja sosiaalisesta pääomasta, kumpikin sairaan mielenkiintoisia aiheita. (Itse asiassa kaikki lehden jutut ovat aina mielenkiintoisia, joten nämä ovat nyt aivan huippuja.)

Onnellisuustutkimusjutussa käy ilmi, ettei kansantuotteen moninkertainen kasvu ole tutkimusten mukaan onnistunut merkittävästi lisäämään länsimaiden kansalaisten onnellisuutta viime vuosikymmeninä. Ja toisaalta, että onnellisuutta voidaan mitata silloin, kun oletetaan sen määritelmällisesti merkitsevän elämän tyytyväisyyden kokonaisarviota. Jutun kirjoittajat Tatu Hirvonen ja Esa Mangeloja ehdottavatkin onnellisuusmittausta vakimittaukseksi BKT:n rinnalle politiikanteon pohjaksi. Etenkin kun kansainvälinen onnellisuustutkimus on tuottanut hämmentävän alustavan tuloksen hyvinvointivaltion onnellisuutta lisäävästä vaikutuksesta: kenties se ei lisääkään onnellisuutta. (Jolloin pitäisi kai puhua ”hyvin”vointivaltiosta.)

Tutkijat kirjoittavat, että ”vertailu rahallisten ja ei-rahallisten hyödykkeiden välillä on vääristynyttä. Sen sijaan, että viettäisimme enemmän aikaa perheen ja ystävien parissa ja käyttäisimme kasvaneet tulot terveyden ylläpitoon, ostamme lisää asioita, joista saatu hyöty kuluu nopeasti pois.” Ei-rahallisten tekijöiden merkitys ja kesto kun on onnellisuusmittauksissa osoittautunut rahallisia tekijöitä merkittävämmäksi. No mutta, jos tämä sisäistettäisiin, elämäntapavallankumous voisi olla paljon nykyistä näkyvämpi ilmiö kun ihmiset tajuaisivat sylikkäin nukuttujen päikkärien merkityksen onnellisuudelle ja älyäisivät myös vaatia niitä, eivät vain kaihota kesälomaa, jolloin moinen dekadenssi mahdollistuu.

Yllättävää on se, että aihetta tutkittaessa on huomattu, että tutkittavien itsearviointi ja ulkopuolisten suorittamat arviot heidän onnellisuudestaan pitävät tarkasti yhtä. Yllättävää siksi, että tuttavapiirissä, jossa liikun, ihmiset tuntuvat olevan aika huonoja tulkitsemaan toistensa onnellisuutta/onnettomuutta. Juuri kun joku on valittanut, ettei enää jaksa ja pyörii pelkillä mielialalääkkeillä, toinen sitten sen selän takana alkaa jurputtaa, että kun silläkin ihmisellä on kaikki niin hyvin, että kateeksi käy. (Minua tämä tietysti ärsyttää liikaakin; ihmiset kadehtivat ihan turhaan ja typerästi. Tutustuisivat kateutensa kohteisiin niin huomaisivat, ettei kaikki kiiltävä ole kultaa. Miksi haaskata energiaansa moiseen kun voisi tehdä jotain oman elämänsä eteen? Itsekuri hoi.)

Vähemmän yllättävää on se, kuinka ihmisillä on varsin yhdenmukaiset käsitykset onnellisuuteen vaikuttavista taustatekijöistä. Tämä juuri tietysti mahdollistaakin onnellisuuden mittaamisen edes jotensakin järkevästi. Ihmiset näyttävät tutkijoiden mukaan myös tietävän, kuinka onnellisuuteen pitäisi pyrkiä. Ongelmana on kuitenkin tavoitteiden liian korkealle asettaminen.

Mistä päädymme seuraavaan artikkeliin. (Kas, olen alkanut meititellä itseäni. Älkää uskoko sanaakaan siitä, mitä me kerromme. Voi herranjestas tätä huonoa tieteellistä kieltä, jonka konventiot näyttävät käyttävän meikäläistä enemmän kuin meikäläinen niitä. Arvatkaa vain kuinka monta meitittelyä siivosin gradustanikin pois. Ja silti niitä varmaan on siellä vielä silmissä vipattaen.) Siinä puhutaan ajankäytöstä ja sen sellaisesta, mutta sen saatte referoida ihan itse. Minua kiinnostaa siinä lähinnä pari seikkaa, jotka eivät ehkä ole aivan artikkelin keskiötä. Toinen on viitattu Richard Sennettin termi kohtelias välinpitämättömyys, toinen huomio muutostrendeistä yhteisöllisyyden toteutumistavassa.

Kohtelias välinpitämättömyys: ”Se ettei sekaannu toisten asioihin ja suojelee toisia omilta asioiltaan, on järkevää niin kauan kuin suopeaa pidättyvyyttä voi odottaa myös toiselta. Kohtelias vastavuoroisuus ilmaisee enemmän sitoutumista ja osallistumista kuin sitoutumattomuutta tai halusta pidättäytyä kanssakäymisestä.” Ymmärrän tämän jollakin tasolla: Joskus käräjäoikeudessa on kuultu sellaisia parisuhdehelvettien kuvauksia, että sillä hetkellä olisin mieluiten sujauttanut sormet korviin. Ja joskus on tilanteessa, jossa suhteen päätyttyä kumpikin osapuoli tilittää katkeruuttaan ja odottaa kuulijan haukkuvan kohdetta mukana, eikä voi olla lojaali kummallekaan, vaan on otettava itse välimatkaa, sekin tuntuu kurjalta. Mutta toisaalta, en ole sitä mieltä, että pidemmän päälle nämä hankalat ja tukalat kuulo- ja eläytymiskokemukset olisivat turhia tai liian stressaavia. Niistä oppii niin paljon, että toivon, ettei elämääni kuuluisi juurikaan tuota kohteliasta välinpitämättömyyttä.

Vuosikausia harjoitin sitä itsekin, olen vasta opettelemassa siitä eroon huomattuani sen tekevän minut hirvittävän onnettomaksi. Miksi? Koska juuri se mahdollistaa tavoitteiden kiinnittämisen liian korkealle, mikä taas, kuten onnellisuusartikkelissakin todettiin, aiheuttaa onnettomuuden kokemusta. Mitä enemmän olen kertonut muille virheistäni ja vaikeuksistani ja saanut jakaa toisaalta sitten vastavuoroisesti heidän murheensa, sitä paremmin olen tajunnut, mistä asioista todella sietää olla kiitollinen.

Kuten parisuhteesta, jossa riidellään ehkä kerran puoleen vuoteen. Jotkut riitelevät tai ainakin naljailevat ja soittavat suutaan ilkeästi joka päivä. Tiedän parisuhteen, jota ulkopuolelta kuviteltiin onnelliseksi; vaikka ihmiset näkivät, että tytölle sanottiin pahasti, hän pystyi julkisesti kuittaamaan letkaukset melko pitkälle saakka naurulla ja moni onkin sanonut jälkeenpäin, että he kuvittelivat, että hän piti sellaisesta karskista kohtelusta. Jos he olisivat tienneet, että jälkeenpäin kotona tyttö itki noiden letkausten takia, he olisivat tulleet väliin. Mutta kun tämä ei kertonut, oli vain yhä onnettomampi ja onnettomampi, kunnes piinaava suhde viimein loppui. Vasta sitten muut saivat kuulla: Liian myöhään.

Ja vaikkei tilanteessa olisikaan mitään kauhean häiritsevää ja inhottavaa, on ehkä kuitenkin hyvä jakaa pieniäkin suruja. Taannoin kaksi tyttöä hehkutti, miten mahtavaa täytyy olla, kun mieheni on kiinnostunut ihan samoista asioista kuin minäkin, toisin kuin heidän siippansa. Olisi ollut aika typerää ja tekopyhää paistatella tuollaisessa ihailussa. Tietysti oli pakko sanoa, ettei se nyt ihan niin mene. Kyllä meillä on paljon eroja: kuten se, ettei mies pidä kirjoittamisesta eikä oikein ymmärrä sitä, ja minä taas elän sillä vähintään yhtä paljon kuin vedellä ja juureksilla. Eiköhän jokainen parisuhde kuitenkin ole jatkuvaa kompromissia. Jos kuvittelee, ettei näin ole, vaan että jossain olisi joku täsmälleen samanlainen ihminen kuin itse joka ymmärtäisi kaiken selittämättä, onnettomaksihan sellainen tekee, vaikka olisi kuinka hyvässä suhteessa hieman maanläheisemmillä mittareilla.

Tuo suopea pidättyvyys. Ei, en usko sen olevan hyväksi ainakaan siinä mittakaavassa kuin se Suomessa esiintyy. Eiköhän juuri tuo suopea pidättyvyys ruoki irrationaalisen korkeita odotuksia elämältä. Ihmiset menevät työelämään kuvitellen, että tämä tekee heille itsetunnon ja ajattelevat sitten petyttyään, että vika on heissä persoonana, ei heidän kuvitelmissaan työelämän voimaannuttavasta vaikutuksesta. Tai että ainoastaan heidän ystäväpiirinsä on täynnä luusereita. (Tätä tragediaa olen nähnyt monistettuna siinä määrin, että se voisi kohota jonkinlaiseksi kiteytykseksi akateemisten ihmisten työhönsiirtymisestä. Tästäkin ajattelin keskustella uraohjauspsykologini kanssa tiistaina. Jostain syystä luen uraohjauspsykologin joka ikinen kerta paperista uraohjuspsykologi. Saapa nähdä, miten uraohjuspsykologi reagoi goffmanlaiseen suopean pidättyvyyden romukoppaan heittämiseeni.)

No mutta, tietysti minulla onkin pakkomielle intiimiin. Tunnistin hyvin Vaskitsan taannoisen tunnustuksen siitä, kuinka kivaa on nähdä ihmisten kodit. Eikä vain kodit; myös ajatukset. Blogosfääri on paras lahja, jonka olen viime vuosina saanut. Jonkinlainen vastaveto, luulen, sille muutostrendille, josta Kari Nyyssölä kirjoittaa sosiaalisen pääoman artikkelissaan:

”Muutostrendit voidaan tiivistää kahteen havaintoon. Ensinnäkin perinteiset yhteisöllisyyden ylläpitoon liittyvät toimintamuodot, kuten kylässä käynti, tuttavien kanssa seurustelu kotona sekä perheen kanssa seurustelu, ovat vähentyneet. Toiseksi puhelinkeskustelut sekä kahviloissa ja ravintoloissa seurustelu ovat lisääntyneet. Viimeksi mainittuja sosiaalisen kanssakäymisen muotoja voidaan pitää eräänlaisina privaatteina tapoina ylläpitää yhteisöllisyyttä ja sosiaalisia suhteita. Niissä vuorovaikutus tapahtuu ’puolueettomalla’ alueella sen sijaan, että osallistujat tunkeutuisivat toisen hallitsemaan yksityiseen sfääriin.”

Ihmiselle, joka inhoaa puhelinkeskusteluja eikä pidä kahvilassa notkumisesta yhtä paljon kuin teekesteistä toisen tai itsen luona, tämä on kyllä aika kylmää kyytiä. Ymmärrän kyllä, ettei joku halua kutsua sottaiseen kotiinsa – vaikka ei se kyllä tällaista sottapyttyä kauhistuttaisi, sori nyt vaan – mutta se, että ihmiset jopa kieltäytyvät kursaillen, kun heidän koettaa itse kutsua, tuntuu aika nurinkuriselta. Ehkä he odottavat, että heidän pitää esittää vastavuoroinen kutsu tai jotain. Aika paska juttu, että on onnistunut antamaan jollekulle niin pikkumaisen vaikutelman, että nämä kuvittelevat, että loukkaannun, jos en saa vastakutsua. Ja vaikka näin olisi päässytkin käymään, hiivattiin sovinnaisuus. Hyväntahtoisella goffmanlaisuudella saa aikaan mielenkiintoisia tuloksia.

Voi vaikkapa havahtua huomaamaan, että maailma on toisenlainen kuin on kuvitellut viimeisen kymmenen tai kolmenkymmenen vuoden ajan. En tiedä, miksi muut jaksavat elää, mutta tuossa on se syy, miksi itse jaksan: kaikki muuttuu todellisuuselämyksen myötä, mennytkin tulkitaan aivan uudestaan. Kymmenen vuotta sitten olisin onnellisuustutkimuksessa arvioinut itseni ”melko onnelliseksi”, nykyään arvioisin tuon ajan ”erittäin onnettomaksi”. Ja nyt, arvioisin olevani ”erittäin onnellinen”, keväämmällä vain ”melko onnellinen”.

Ja se, ettei saisi sanoa ääneen tai kirjoittaa olevansa erittäin onnellinen – tällaiselle neuvolle kannattaa kyllä antaa palttua. Sellaisen toteaminen ei ole keneltäkään pois. Eihän onnellisuus ole ikinä täydellistä eikä itsestä täysin riippuvaista. Se, että on erittäin onnellinen, on kiteytetty kiitos läheisille ja tuttaville, terveydenhuollolle ja yhteiskunnalle. Ei niin, etteikö niitä pitäisi edelleen kehittää, mutta niin, että ne ovat onnistuneet paremmin kuin joskus toiste, ja siitä sopii olla kiitollinen.

Samalla se on haaste, sillä kun itsellä on jotakin, sitä pitää pystyä jakamaan: Kuten onnellisuustutkimusartikkelissa sanotaan, ”unohtaa ei sovi myöskään sitä, että EVA:n onnellisuusraportin ’kahdeksan kymmenestä’ –tulos jättää vielä kuitenkin yli miljoona suomalaista onnettomiksi ja ettei suomalaisten onnellisuudessa ole havaittu mainittavaa positiivista muutosta viimeisten kahdenkymmenenviiden vuoden aikana, vaikka talous on samaan aikaan kasvanut keskimäärin noin 2,6 prosentin vuosivauhdilla.”

Istun olohuoneen pöydän ääressä ja koetan miettiä, millaisen uran valitsemalla voisin parhaiten auttaa ihmisiä ja kaikkia muitakin tuntoisia eläimiä tulemaan mahdollisimman onnellisiksi. Täytyykin koota jonkinlainen argumenttiportfolio tiistaille, jotta pääsemme heti asian ytimeen uraohjuspsykologin kanssa.

Päreen päättävä, äärimmäisen epätieteellinen jälkikirjoitus: Kuten sivistynyt lukijani Joakim (jonka kirjavinkkejä kannattaa muidenkin kuunnella) huomauttaa, herra G on itse asiassa herra Garfinkel, ei herra Goffman. Huonomuistinen kirjoittaja pahoittelee harhaanjohtamista. Tyhmyyteni on täysin tahatonta, älkää siis hikeentykö!