Veloena

Maanantaiaamu. Pesukone ja tiskikone märisevät, niiden nesteenkurlutusäänet sekoittuvat. Kissa neuvottelee kännykkä korvallaan työsopimuksestaan, joka kutistuu uhkaavasti palkka-, muttei tehtäväpuoleltaan. Yhdeksän kuukauden palkasta on tullut seitsemän ja puolen kuukauden palkka työtehtävien pysyessä samana. Kissa kinaa, myöntelee ja lataa sitten kovilla: “Kyllähän te sitten ymmärrätte, haluan että te kaikki ymmärrätte, mitä tämä tarkoittaa työn laadun suhteen. Lyhemmässä ajassa aikaan saatu raportti on tietysti laadultaan huonompi… ei, en minä sano, ettei siinäkin voisi olla hyviä oivalluksia, ja… ymmärrän, että katsot tätä talouden kannalta, mutta osa tyypeistä katsoo asiaa sisällön kannalta, ja heidänkin on tajuttava, mitä pienempi palkka tarkoittaa sisällön kannalta… tietenkin se vaikuttaa siihen, kuinka paljon aikaa voin siihen kuluttaa… kyllä kyllä, lukemista omalla ajalla, tietysti, mutta mun tekemisillä on tietty hinta ja mä teen sen verran, mitä tuolla summalla… jaa…. jos mä alan maksaa tästä itse työeläkettä, palkka on siitä vielä pienempi… ja jos mä lasken normaalin työsopimuksen tapaan, se tarkoittaisi kesälomaa tai lomakorvauksia… no ei ei, mutta kyllähän se vaikuttaa siihen, paljonko tästä laskutetaan… selvä, laskutan, ja sitten me mietitään, mitä se tarkoittaa suhteessa tähän työmäärään…”
Ymmärrätte varmaan, miksi en ole kauhean huolissani niistä asioista, joista termiä prekariaatti taajaan käyttävät ihmiset pohtivat kovasti. Kissa pitää eduistaan huolen ja nostaa häntäänsä niin tarmokkaasti. Ehkä Kissa pitäisi laittaa neuvottelemaan minunkin sopimukseni. Minun tapauksessani kun työnantajat ovat aika usein huomauttaneet, että pyydän liian pientä palkkaa. Työnantajat. “Ei me niin vähän sulle makseta, sä olet tehnyt hommasi hyvin. Korotetaan tätä palkkaa vielä kolmella eurolla tunti.” Ja rahaa se vain on. Tai: “Kolmesataa on aika vähän, sanotaanko kolmesataaviisikymmentä.” Mihin on helppo sanoa joo. Viisikymppiä lisää, voi ostaa useammin suklaata tai kalliita aamiaisruokia, kuten luomu-cornflakeseja, ei tarvitse aina mättää omenamehussa lionneita kauraleseitä, jotka vaikka hyviä ovatkin, 365 päivänä vuodessa tuntuvat vähän mätkäisiltä.
Huvittavaa on, että Kissa kinaa palkka-asioista sellaisen tahon kanssa, joka haaveilee ottavansa koko prekariaatin edut siipiensä suojiin…
Muistaakseni olen jo aiemminkin maininnut, että ajatus siitä, että kuuluisin johonkin prekariaattiin, nostattaa niskakarvat pystyyn. Eipä siinä mitään, varmasti taloudellisessa mielessä opiskeleva, mitään tukia saamaton pätkätyöläinen on aika samassa kelkassa eläkeläisen ja kotiäidin kanssa. Kolmannen maailman köyhiin ja riistettyihin vertaaminen on kuitenkin aikamoista analyyttisyyden puutetta. Meillä ei tehdä nelitoistatuntista työpäivää, jonka palkasta miinustetaan pakollinen asuntola- ja ruokalamaksu, huonostakin palkasta saa yleensä lomarahaa, jopa yliopistolta, palkalla pystyy syömään hyvin ja hitto vie ostamaan välillä jonkin digikameran tai läppärinkin.
Prekariaattiläpässä ärsyttää pahiten sen epämääräisyys. Siinä on semmoinen “sorron yöstä nouskaa” -meininki, joka haiskahtaa ikävästi menneisyydeltä. Pitkäaikaistyöttömän, peruskoulun käyneen lähiönuoren, jonka vanhemmatkin ovat pitkäaikaistyöttömiä, ainoastaan polkupalkkaisia keikkatöitä saavan vastavalmistuneen akateemisen, sairaseläkkeelle siirretyn työtapaturmassa itsensä teloneen, kodittoman alkoholistin, laittoman siirtolaisen ja vapaasta tahdostaan osa-aikatyön valinneen, tilanteeseensa tyytyväisen projektityöntekijän niputtaminen yhdeksi laumaksi tuskin helpottaa kenenkään heistä tilanteen analysoimista. On tietysti totta, että ammattiliitot ajavat nykyään lähes pelkkää lisää liksaa -asiaa, eivät niinkään yhteistä hyvinvointia vaikkapa sellaisten työetujen kuin polkupyöräetu (työsuhdepyörän huollatukset puolivuosittain, talveksi nastarenkaat jne.) tai liikunta- tai rentoutusetu (verottomana palkan ulosottaminen esim. tietyn kuntokeskuksen tunteina) tiimoilta. Puhumattakaan siitä, että niitä kiinnostaisi ajaa kolmikymmentuntista työviikkoa, joka kuitenkin olisi aika tärkeä tavoite ihan ihmisten hyvinvoinnin kannalta. En osaa kuvitella maksavani ammattiliiton jäsenmaksua. En halua lisää liksaa enkä tunne tulleeni erityisen sorretuksi. Mutta jos ne ajaisivat pyöräetua tai liikuntasetelietua… tai etenkin kolmikymmentuntista työviikkoa. Silloin harkitsisin, vakavasti.

Prekariaattiläppä on sikäli kiinnostava, että se kosiskelee ilmiselvästi juuri tilanteessani olevaa ihmistä ja siinä muistetaan muistuttaa tietyin väliajoin, että osa-aikaisuus ja freelänssaus voivat toki olla omia rakkaita valintoja.
Minua inhottaa eniten kuitenkin liikkeen nimi. Precarious tarkoittaa epävarmaa. Mitä muuta elämä voi olla kuin epävarmaa? Se, että olen lukenut juuri Deweya, selittää tietysti aika paljon vastenmielisyyden tunnetta. Dewey kritisoi ankarasti juuri pyrkimystä varmuuteen, hänen mukaansa ikuisia varmuuksia ei voida saavuttaa, sillä elämä on epävarmaa. Joudumme jatkuvasti sopeutumaan ympäristön muutoksiin. Dewey ei tarkoita mitään kynnet ja hampaat verissä suoritettavaa taistelua elintilasta (itse asiassa D vastusti spencerläistä evoluutiotulkintaa), vaan sitä, että muutosta tapahtuu jatkuvasti eikä muutosta voida täysin ikinä ennustaa (kuten Meadkin, myös Dewey sitoutuu aitoon emergenssiin - kokemuskin on heille aidosti emergentti).
Voiko elämä olla muuta kuin epävarmaa, kun olemme kuitenkin jatkuvasti riippuvaisia siitä, että ilmakehästä tietty määrä on happea, että saamme päivittäin tietyn verran ravintoaineita, että saamme nukkua tietyn verran, että pystymme suojautumaan pakkaselta jotenkin, että saamme tietyn määrän positiivista palautetta pysyäksemme hyvässä vireessä, että meitä kohdellaan säällisesti eikä pieksetä kuin vierasta sikaa, ja niin edelleen.
Jotenkin kodittoman, käytännölliseltä statukseltaan maaorjan, kännykän akkuja tekevän kiinalaisen tehdastyöläisen ja suomalaisen pätkätyöläisen yhteen niputtaminen, heidän epävarmuuksiensa yhteen niputtaminen, vaikuttaa jonkinlaiselta mammuttitaudilta. Samoin sen olettaminen, että ne rikkaat, jotka näitä “riistävät” (lainausmerkit kaltaiseni tyytyväisen suomalaisen pätkätyöläisen takia), olisivat jotenkin epävarmuuden ulottumattomissa. Heihinkin iskee rintasyöpä, vatsasyöpä, kivessyöpä, sydänkohtaus, avioero, lapsettomuus. Köyhien asemassa on tietenkin enemmän epävarmuutta kuin rikkaiden. Mutta peruskuvioltaan prekariaatti-ideologia ei ole edennyt kovinkaan pitkälle siitä marxilaisesta perustasta, josta olen nähnyt väitettävän sen ponnistavan: edelleen taloudelliset faktat ovat luokitteluperusteita. Tällaiselle käppänälle, joka ei ajattele taloudellisten asioiden kautta muuta kuin sitä, että tietyn verran on rahaa raavittava kasaan, jotta saa maksettua vuokran ja ostettua ruokaa, hammaslääkäripalveluita, eläinlääkärin tarvittaessa, ihmisten taloudellinen luokittelu, heidän varmuudentunteensa taloudellinen luokittelu näyttää tosi oudolta. Mutta en ole koskaan ollut rikas, ehkä se johtuu siitä?
Ylkkärissä (valitettavasti tästä lyhyestä ei ole nettiversiota) kaksikymmentäviisivuotias neito kertoo keräävänsä pesämunaa eläkesäästäen. Kramppaamme naurusta juttua lukiessamme. Voi tietenkin olla, että hänen vanhempansa rälläävät kaiken kapakassa, mutta me olemme todenneet jo aika kauan sitten, että ellei mitään kovin mullistavaa tapahdu, välttämätön rikastuminen on edessä vähintään vanhempien poistuessa vihreämmille laidunmaille. Normaali helsinkiläisperhe, jolla on iso omistusasunto, asuu aikamoisessa pesämunassa. Varansiirto tältä ajalta, jolloin palkka on pienempää ja joka ikinen cornflakespaketti ja koiranluupussi on laskettava menosarakkeeseen huomiohuutomerkkien kera, tuhlausta hui, eiväthän cornflakesit pidä nälkää yhtä hyvin kuin lesepuuro, ja suolattujakin ovat, mahdollisia lisälääkärinkuluja tulevaisuudessa, siihen aikaan, jolloin äkkiä huomaakin hallinnoivansa paria kämppää ja kauheaa kasaa itämaisia mattoja, ja voi olla varaa mennä muuallekin kuin Tallinnaan, tuntuu jotenkin aika omituiselta. Etenkin, kun vanhempia ihmisiä kuuntelemalla saa helposti käsityksen, että sitten myöhemmin ei oikeastaan enää huvita kokeilla mitään jännittävää, ja huonekalutkin on kaikki hankittu jo, no, niinhän ne on itse asiassa jo nyt, ei mitään lisää tänne, kiitos, eikä oikein tiedä, mitä rahoilla edes tekisi. Valitsen mieluummin cornflakesit ja hammaslääkärin ja Animalian, Hyötykasviyhdistyksen ja muiden hyödyllisten puljujen jäsenmaksut nyt kuin jonkin epämääräisen bussi-sight-seeingin ties missä sen ajan muotikohteessa eläkepäivinäni, tukisukat kiristäen, lihakset istumisesta kolottaen, vaan kun eivät jalat enää kestä kävelemistä ja seikkailua.
Meille tulee säännöllisin väliajoin kummastakin pankistamme aloita eläkesäästäminen -mainoksia. Niissä ei ole mitään sellaista kohtaa, josta voisi rastia EN OLE KIINNOSTUNUT, ÄLKÄÄ ENÄÄ LÄHESTYKÖ MINUA TÄMÄN ASIAN TIIMOILTA, ja palauttaa lapun konttoriin. Luultavasti parasta eläkesäästämistä on kuitenkin säännöllinen ja huolellinen kehonhuolto. Kehon toimivuus kun näyttää eläkkeellä olevan yleensä rahaa suurempi ongelma. Ammattiliitot ja epämääräinen prekariaatti eivät sentään onneksi ole vielä meitä sen ihmeemmin lähestyneet.

Kaikki on hyvin.
Aamulla tungen kuukautiskupin sisääni riemuisasti lauleskellen. Olen vähän kuivaharjoitellut, nyt pääsee silikoninen suppilo itse testiin. Parin tunnin tanssitreenit sujuvat mainiosti. Yksi tytöistä valittaa ja haluaisi istua lattialla. ”No kun menkat alko.” Tuntuu kurjalta, että jostakusta tuntuu kurjalta se, mikä minusta tuntuu juuri nyt niin tajuttoman hyvältä. ”Eikö juokseminen ja tanssiminen auta?” kyselen varovasti, mutta kuulemma ei. En osaa olla olematta surullinen hänen puolestaan.
Kävellessäni tanssistudiolta Dodon toimistolle Vironkadulle sadattelen, että olen tällainen helläsydäminen hönttä, joka huolestuu niin kauheasti muiden huolista, että unohtaa olla iloinen omista helpotuksistaan. Tai ei unohda, mutta niin helposti vähättelee niitä. Kun kaikki on kamalaa, itse on etualalla, kun kaikki sujuu hyvin, se katoaa. Ilmankos itse vaikuttaa epäsympaattiselta jaanaajalta, jolla on kaikki aina nurinnarin, väärät kengät jalassa ja sukissa pako.
Sukat ovat muuten talvessa yksi kamalimpia asioita. Kun ulkona on näin kylmää, on pakko pitää housujen alla jonkinlaisia kalsonkeja. No jaa, minä aloitan sen tosin jo nollassa asteessa. Joskus plus viidessäkin, jos on viluisa olo. Ja keväällä luovun kalsongeista yleensä vasta toukokuussa. Sillä eihän Suomessa ole neljää kolmen kuukauden vuodenaikaa, kuten koulussa opetettiin (talvi: joulu-, tammi- ja helmikuu; kevät: maalis-, huhti- ja toukokuu; kesä: kesä-, heinä- ja elokuu; syksy: syys-, loka- ja marraskuu) vaan itse asiassa minun laskujeni mukaan viiden kuukauden talvi marraskuun puolivälistä huhtikuun puoliväliin, kaksikuukautinen kevät huhtikuun puolivälistä kesäkuun puoliväliin, kaksi- ja puolikuinen kesä kesäkuun puolivälistä elokuun loppuun ja kaksi- ja puolikuinen syksy syyskuun alusta marraskuun puoliväliin. Kesällä ei sentään villakalsonkeja tarvita, vaikka Een saksalainen tuttava sanookin kuulemma Suomen kesää vihreäksi talveksi.
Takaisin kalsonkeihin, sori poikkeus. Rakastan silkki-villapitkiksiä ja irrallisia sukkia. Vanhoista Wolfordin merinosukkiksista leikkaan terän pois, kun varpaankynnet ovat nihertäneet kärkeen reiän. Silloin niiden elämä lempparipitkiksinä vasta alkaakin. Niin ohuet, niin lämpimät! Eivätkä kinnaa housuja alas. Jostain syystä sukkahousut tehdään noin sataviisikymmensenttisille persjalkaisille, joilla oletetaan vielä olevan rehevä lantionseutu ja vyötärö haaroista sillä etäisyydellä, jossa minulla ainakin sijaitsee vyötärön asemesta, herraparatkoon, kainalokuoppa… No, Wolfordit ovat vähän paremmat tämmöisille pitkäsäärisille lantiottomille tädeille, ne eivät ole niin mahdottomat kuin esimerkiksi suomalaisen valmistajat villasukkikset, joiden haara jää, vaikka kuinka kiskoisi, aika kauas haaroista, ja jotka väkisin ylös runnottuina, farkkujen alle piilittyinä kiskovat farkkuja alas painovoimaa säälimättömämmin. Kun tällaisista sukkahousuista leikkaa jalkateräosuuden pois, jää leikkauskohta, joka kai on tarkoitettu ulottumaan nilkan päälle, puoleen pohkeeseen, rullautuen pahoina päivinä polvitaipeeseen mykyrälle.
Sukat, hyi. Voin vain kuvitella, millaisia vaikeuksia on satakasikymppisillä naisilla, kun ihan normaalipituisenkin (Kissa väittää kyllä minua keskivertoa pidemmäksi, 168 sentin korkeudessani - Kissa, joka on lähes kaksimetrinen torni, jonka mielestä satakahdeksankymmenesenttisetkin tuntuvat pieniltä) on vaikeaa löytää sopivia sukkiksia. Tänään jalassa on kinnaamattomat silkkivillapitkikset, jotka eivät kisko stretchfarkkuja alas. Mitä juhlaa!

Syön brunssia toimistolla, vaihdamme kuulumisia, alamme työstää verhoa keittiön oveen ja mappihyllyn ankeuden peitoksi, ja peitteitä ikkunalaudan vaahtomuoveille, joiden on tarkoitus pehmentää istumista. M:n ompelukone surisee iloisesti, H ja Tarmo pelleilevät. Tarmo haluaisi maata aukilevitettyjen kankaiden päällä. Kieltämättä toimisto on koiralle sikäli ankea, ettei siellä ole koiransänkyä. Kuten aina Tarmoa ja H:ta katsellessa, mieli kohentuu iloiseksi. Tarmo on niin suuri, H niin pieni. Harvoin näkee koiran, joka painaa omistajaansa enemmän. H on opettanut Tarmon vetämään itseään pulkassa. Aika kutkuttava ajatus. Toisaalta, jos minä haluaisin itseäni painavamman koiran, pitäisi varmaan ottaa joku hovawart. Huh. Sellainen syö aimo säkillisiä.Kun pääsen kotiin, on melkein pimeää. Kissa on tullut juuri sisään koirien kanssa, näyttämästä viereistä kaupunginosaa, Kumpulaa, Kissan kotikulmia, valokuvaajaystävällemme ja tämän pikkuiselle pojalle, jotka harkitsevat muuttoa esikaupunkiin.
Teen papukeiton jo keitetyistä kidneypavuista, jotka jäivät perjantain papupadasta yli. Vai oliko se torstain?
Huolet ovat tiessään. Kummallista, että kerran kuussa pitää pelätä. Ja kaikki vain siksi, ettei Suomessa ole sellaista käytäntöä, että abortin saisi alle 12 viikon kohdalla vain sanomalla, että haluaa sen. Haluttomuutta saada lapsi ei lasketa sosiaaliseksi eikä lääketieteelliseksi syyksi. Se on mitä ilmeisimmin siis henkilökohtainen ongelma. Joistain epäilemättä kovan luokan moraalinen ongelmakin. Olenhan toki lukenut aiheesta useankin näkökulman. Jopa aiheessa, joka aiheuttaa kuukausittaista pelkoa, erilaiset näkökulmat tuntuvat kiinnostavilta. Se, mikä on toiselle ongelma, on toiselle ongelman ratkaisu ja päinvastoin…
Tuoksupelargonian pistokkaille on ilmoittaunut vasta yksi onnellinen vastaanottaja. Jollekulle toisellekin kyllä muutama liikenisi!
Sunnuntaista ei taaskaan tullut lepopäivää ja hyvä niin. Viikonloppuisin pitää olla touhukas, ettei aivan muumioidu.

Luen ruokatauolla Mykkäsen vinkkuarvostelun Taloussanomien lauantailiitteestä (lauantain kohokohta - nyt tosin huonoja uutisia: ALko on vähentämässä Espanjalaisia ja lisäämässä Uuden maailman viinejä; merkittävä takaisku keskivertotahvojen viininkulutuksen ekologiselle selkärepulle…) ja etenen Nyt-liitteeseen. Anna-Stina Nykäsen kolumni saattaa minut jälleen ällötyksen valtaan. Vitsit, se täti sitten elää omassa universumissaan. Kirjoittaa teiniraskauksista ja päättää kolumninsa asianmukaiseen tasa-arvokommenttiin “Jos joidenkin tyttöjen ote nyt lipsuu, pojilta voi odottaa enemmän.”
Teinipojilta?
Kuulemieni kommenttien galleria:
“Kuukautiset? Ai niin, teillä naisillahan on sellaiset, tosiaan.”
“Kuukautiset myöhässä? Ai niin, minä kokonaan unohdin, että niitä pitää vahtia.”
“Jos sun pitäis kuitenkin mennä jollekulle muulle gynekologille, toihan voi vaan olla väärässä, kun se väittää, ettet sä voi syödä pillereitä. Kaikille aiemmille tyttöystävilleni pillerit ovat sopineet tosi hyvin. Niiden tissitkin on niistä kasvaneet.”
“Mutta ethän sä voi tulla raskaaksi, jos sulla on just kuukautiset?”
“Kondomi tuntuu vaan niin paskalta, ihan kun sä et luottais muhun ollenkaan.”
Huokaus. Nämä ovat siis aikuisten, yli kaksikymppisten miesten kommentteja. En ole koskaan harrastanut seksiä kenenkään alle kaksikymmentäyksivuotiaan kanssa. Yksikään mies ei ole ikinä tullut kanssasi gynekologille eikä osallistunut ehkäisysuunnitteluun, ainoastaan valittanut siitä. Gynekologin tiedustellessa miesteni mielipiteitä asioista ja miesteni taustaa (lasten hankkiminen, näiden kumppanien määrä, milloin viimeksi otettu tautitestit, mielipide tästä ehkäisymetodista) olen joutunut kiekurtelemaan tuolissa epämukavasti ja vastaamaan, etten tiedä, ne pirut kun eivät halua ikinä keskustella seksuaaliterveydestä, ehkäisystä ja sen sellaisesta, minun on täytynyt luvata gynpalle, että ensi kerraksi kysyn vastaukset, ja minun tiedustellessani sitten näitä asioita sediltä, on reaktio ollut: “Mikä bitch! Mitä se sille kuuluu?” Hirvittävä loukkaantuneisuus ja järkytys. Heidän seksuaalisuutensa on kajottu, altistettu se tarkastelulle.
Heille ei tunnu pälähtävän päähän, että vuosittaistarkastuksissa jokainen nainen joutuu silti altistumaan tuon saman syynäävän katseen alle. Eikä se ole aina kivaa. Joku gynppa nostelee kulmiaan aiempien irtosuhteiden määrälle, joku sille, että mies ei ole käynyt ikinä tautitesteissä, vaikka onkin harrastanut suojaamatonta irtoseksiä.
Ajatus teinipojista, jotka huolehtisivat vähän holtittomampien tyttöystäviensä seksuaaliterveydestä ja ehkäisystä ei siis tunnu oikein realistiselta. Kun aikuisten miestenkin näkökulma on niin hirvittävän usein, että naisten seksuaalisuus, voi paskat, vaaroja ja ongelmia täynnä. Ikuista raskaaksitulemisen pelkoa, ikuista vaikeutta sopeutua mihinkään ehkäisymetodiin, ikuista kuukautisten odottelua, potemista, harmittelua.
Pahinta tuossa kuvassa on, ettei sitä tunnista, itse. Minusta kuukautiset ovat mukavat. Silloin on niin hyvänkevyt olo ja oikein tuntee olevansa elossa. Niiden myöhästyminen on kyllä huolestuttavaa. Eilenkin selitin Kissalle, että huolestuttaa. Aamuisin on viime aikoina huipannut ja on ollut kova nälkä, harvinaisen kova nälkä. “Ja, kuvittelin että kuukautiset alkavat jo viikko sitten, silloin alkoi huipata ja olla nälkä.”
Kissa näyttää surkealta.
Sitten hän muistaa: kierukan piti olla aika varma ehkäisy. Helvetti, niinpä niin. Kaikki on suhteellista ja kehoni yrittää saada vauvan kaikin keinoin. Kumoa siinä sitten mind-body -erottelua…
Kun tarkemmin muistelen, tulen siihen tulokseen, että viikko sitten ajattelin kuukautisten tulevan etuajassa. Perse, en silti osaa olla huolehtimatta. Sain kierukan vasta kaksikymmentäviisivuotiaana, vasta abortin “todistettua” etten pärjää ilman sitä. Olisi sen aiemminkin voinut antaa, heti, kun todettiin, etten pysty käyttämään hormonaalista ehkäisyä, kuten ei äitinikään.
Kaksikymmentäviisivuotiaaksi pelkäsin raskaaksi tulemista aivan tolkuttomasti, niinäkin kuukausina, kun en ollut edes kätellyt miestä. Spekuloin, voiko uima-altaassa tulla raskaaksi ja niin edelleen. Jotain siitä on edelleen jäljellä. Nyt en sentään pelkää koko ajan, ainoastaan viikko pari ennen kuukautisia, kun näppyjä nousee naamaan, housunkaulus kiristää ja on väsynyt olo. Entä jos olenkin raskaana, kyselen itseltäni ja Kissalta. Nyt opinnotkin ovat niin loppusuoralla, ettei aborttia varmaan enää annettaisi niihin vedoten, kuten edellisellä kerralla. (Silloin en vielä edes ajatellut valmistua, mutta enhän sitä tietenkään kertonut gynpalle.)
Kissa ei jaksa olla huolissaan. Hän on kaikinpuolin mainio, tasapainoinen ja lämminsydäminen ihminen, älykäs ja kiltti, mutta tätä huolta hän ei ymmärrä. Hän ei tunne sitä omassa itsessään, ei seiso alasti eteisen peilin edessä tarkastellen vatsan profiilia, pullottaako se uhkaavasti, mitä? Hän arvelee, että jos yksi gynppa ei hädän hetkellä lähetettä kirjoita, joku toinen tekee niin. Vaikka rahasta. Hän ei tiedä, millaista on mennä vastaanotolle polvet täristen, pelosta, ettei lähetettä saakaan. Anella, koettaa perustella, tilaansa syvästi häveten. Pamahti paksuksi, sellaista sattuu, silkka vahinko, sanoo, ettei halua, ei halua, ei halua, jos ei saa aborttia, niin ei tiedä mitä tekee, suhde menee poikki, ei ole rahaa lapseen, ei jaksa kasvattaa, olisi huono äiti, ekokatastrofiin ei kannata tehdä lasta, kilpailukulttuuriin ei kannta tehdä lasta, nyt ei voisi vedota opintoihinkaan. Ellei sitten vetoaisi siihen, että haluaisi tehdä toisen tutkinnon. Näen jo mielikuvituksessani gynpan tympeän ilmeen, sen kuinka alan huutaa, että sen kierukan piti olla varma ja turvallinen, ettekö tajua, siksihän minä sitä sisälläni siedän, etten pamahtaisi paksuksi ja joutuisi häpeämään sitä julkisesti.
Naisilla on tämä loistava keho, joka saattaa meidät julkiseen ei-toivotun-häpeän tilaan.
Tämä on asia, jota en osaa ajatella toiselta kantilta. Osaan tajuta, että jotkut haluavat tulla raskaaksi, olla raskaana, jotkut nauttivat siitä, haluavat lapsen. Se on teoreettista tajuamista. En silti ymmärrä sitä, niin kuin sisäpuolelta asiat ymmärretään. Se on mulle hauki on kala -hopotusta.
“Se on luonnollinen asia, ei siinä ole mitään häpeämistä”, sanoi äiti ennen kuin jouduin aborttiin. “Minä ajattelinkin, että tulet sinä raskaaksi, ennemmin tai myöhemmin, kun et sinäkään voi hormoneita käyttää.” Aivan tyynesti.
En osaa ajatella asiaa luonnollisena. Suvuton lisääntyminen on selkeämpi juttu, pistokkaat.
Kuukautiset, tulkaa nopeasti. Vaikka myöhässäkin. Anything goes. Tulkaa. Parinkymmenen tunnin murehtiminen on saattanut paniikin vallitsevaksi olotilaksi. En rauhoitu edes kierukan ehkäisytehon netistä tarkistamisesta. Ajatukset laukkovat upottavia polkujaan: jos joku ei tunnu missään eikä miltään, voiko se olla muka tehokaskaan… eikö tulosten saavuttamiseksi pidä aina kärsiä, minä en ole tehnyt niin… tuntematon mekanismi, sellainenhan voi pettää milloin tahansa…
Nykäsen kolumni, niin.
En jättäisi asiaa teinipoikien vastuulle, en osaisi odottaa heiltä enempää. En miehen vastuulle, en uskalla luottaa gynekologiinkaan, näemmä. Kaikesta vähiten luotan kehooni, joka on ilkeällä tavalla vittuillut minulle ennenkin tässä tematiikassa. Se tekee kaikkensa tullakseen raskaaksi. On hankalaa olla näin kahtiajakautunut.

Kun töissä ei ole muutakaan tekemistä, voi tehdä testejä… jostain syystä Blogger ei anna minun maalata tänne sitä tuloslaatikkoa, jossa kerrottaisiin kuinka sisäänpäinkääntynyt, oman kulttuurini luova ja esteettisestä maustani ylpeä otus olen. No, jos joku ei sitä vielä osannut päätellä, niin voi voi.

Pakkanen on edelleen kireänä ja vinguttaa kapungista esiin aivan uudenlaisia sävyjä. Kummallista, kuinka keväistyessä yöt aina korostuvat. Päivät ovat niin kirkkaita, että tuntuvat kaamoksen jälkeen epätodellisilta. (Mitä ihmettä on epätodellisuus? Eihän meillä voi olla siitä mitään kokemusta, todellisuudessa kun liikumme…) Öissä asuu realismi.
Kuusysissä matkalla duuniin turkislakkinen nainen kutoo punaista kaulahuivia. Enimmäkseen ihmiset tuijottavat ikkunasta ulos. Luen. Kun vilkaisen kirjasta ylös, olemme melkein pysäkillä, jossa pitää jäädä pois.
Alepan kassalla edessä on mies, joka kyselee banaanilaatikoita. Hän häviää myyjän kanssa takahuoneeseen seitsemäksi minuutiksi. Jono seisoo. Melkein myöhästyn, ei se mitään. Seitsemän minuutin ajan voi miettiä rauhallisesti, kykenemättä liikkumaan minnekään, kenenkään vaatimatta tehokkuutta ja altista asiakaspalveluasennetta, mitä kaikkea haluaisi tehdä ennen kuolemistaan. Ajatuksen sain -C-ltä.
En ole keksinyt lähellekään kolmeakymmentä asiaa, vaikka työaikaakin on takana jo yli puoli tuntia. Tänään on parempi työpäivä kuin viime viikolla. Vaikka kassakone on rikki ja kuitit kirjoitettava käsin Manifold-vihkoon, saa tänään neuvoa tietokantojen käyttöä, lehtihakua, artikkelihakua, kirjastoluettelon käyttöä.
Toimiessa tulee toimelias olo.

Kissa kirjoittaa koneelleen: retrodiktiossa tunnemme tietyn (nykyisen tai tulevan) lopputilan, minkä lisäksi meillä on aiemmista historian vaiheista jotain kertovaa fragmentaarista evidenssiä. Nuoleksii huuliaan, jälkiruoan jäljiltä, rommissa uitetun leivoksen.
Sanoo: “Katso, kuinka se imee rommia sisäänsä.” Leivoksen ympärillä, pikkulautasella, on jotain vähän punertavaa nestettä. “Tuskin se nyt rommia on, eiköhän se vain ole mehua, jossa on tiraus rommiesanssia”, arvelen. Kissa mulkaisee vihaisesti. “Minä itse laitoin sen rommin siihen, joten kyllä se on rommia.” Mielenkiintoista. Se marinoi leivoksensa rommilla!
Ihanaa olla kotona, syödä chilipadan tähteitä ja uunikurpitsaa. (Tällä kerralla Jaspee de Vendeetä, joka on vain seissyt sadonkorjuuajasta lähtien pöydänkulmallamme ja on silti täysin kunnossa. Ihme tyyppi.) Olen raahannut tänään suurta pyörylää vaahtomuoveja Dodon toimistolle, rakennamme ikkunalaudalle istuimen, ostanut ruusunpunaista verhokangasta samaan osoitteeseen, ja sitten itselle orkideamultaa, lecasoraa, vermikuliittia, muutamia siemeniä, orkidealannoitetta, juuriston kasvua lisäävää mikrobilitkua, merileväuutetta - kevätkamaa, siis.
Miettinyt, että Töölö näyttää Tampereelta, miettinyt, miksi töölöläiset pitävät Töölöstä, ja pitävät sitä turvallisena, minun ainoa viimeiset oodeensa vetäissyt tuttavani oli kauppatieteen maisteri Töölöstä, vannoutunut töölöläinen.
Istunut seiskabeen sporassa, jyskytellen Yliopiston ohitse, miettinyt niitä Kaupungin tietokeskuksen tutkijoita, jotka siellä yhden kesän töissä ollessani riemuitsivat niin kovasti muutosta Ympyrätalosta Espalle, vaikka Ympyrätalosta oli mahtavat näkymät ja isot ikkunat sai kokonaan auki, kolmimetrinen kaistale vapaata ilmaa suoraan näyttöpäätteen edessä, Espalla ikkunaa ei saanut avattua ollenkaan, työhuoneet olivat lasikoppeja, näkymä sisäpihan roskiskatokseen. Ou jee. “Arvokkaampi ympäristö”, yksi niistä sanoi. En ymmärtänyt. Hakiksessa vastapäisessä talossa asui valkoinen kissa, joka pesi itseään ikkunalaudalla rahapuun luona. Ei kai mikään tietoisuus siitä, että Senaatintori on parinkymmenen metrin päässä olkoonkin että silmien edessä pullottavat lehtiroskis ja sekajätelaatikko, voita sellaista suoraa näkymää kissan pesupuuhiin arvokkuudessa?
Tullut kotiin, pudottanut kankaan ja orkideamullan lattialle, halannut koiria, halannut Kissa, rapsuttanut muovifetisisti Lohta, joka on heti hyökännyt lipomaan ekstaattisesti Kodin Anttilan muovikassia. Esileikkiä riekaloinnille!
Enkä vieläkään purkanut reppua kirjoista, lainasin taas Aino Kallaksen Sudenmorsiamen Marginaalin ihmissusijutun innoittamana, ja Mati Untin Kuunpimennyksen.
Ihmissusi on aina ollut hurjan kiinnostava myytti. Jotenkin… läheinen. Ei ihme. Vietän aikaa koirien kanssa runsaammin kuin ihmisten. No, Kissan… mutta Kissa on kissaihminen. Ihmiskissa.

Lohi taas kuvittelee olevansa koiranpentu. Se temppuilee makupaloja saadakseen, kulkee kaikkialle jäljessä ja tulee luokse kutsuttaessa paljon innokkaammin kuin koirat.
Eilen, kun kuu on täysi, sanon Kissalle vuoteessa, nukkumaanmenoaika, väsyneenä, ettei olo ole yhtään ihmissusimainen, vaikka kuu onkin täysi ja minulla on edelleen nuo vanhat tuntomerkit: punertavat hiukset, tuuheat kulmakarvat, terävät ja ulkonevat “raatelu”kulmahampaat, unettomuutta, levottomuutta, karvaa kasvoissa ja jopa sormissa (ne tosin pureksin pois, tai pikemminkin nyhdän hampaillani juurineen, sitä mukaa kun niitä tulee).
Luulen nukahtavani, mutta herään - heräänkö, nukunko edelleen, onko erillistä valvetta ja unta, ei, ehkä olen sillä välillä, unitutkijoiden mukaan välivaihe, välitila on aivan reaalinen fysiologinen tosiasia - siihen, että ahmin Kissan kasvoja. Kuu paistaa ikkunasta sisään. Kasvien varjot sängyllä, koirien kurastamat lakanat, pois jaloista potkaistut villasukat, kaikki sekoittuen, yhtenä myräkkänä, kerilleen kiertyneet koirat, äkkiä heräämme täysin virkeinä yöpuuhiin. Samanaikaisesti, kuun kutsumina. Vähältä pitää, etten ulvo kaiken kukkuroiksi.
Ja mikä kummallisinta, yöllä on enemmän läsnä kuin päivällä, vaivattomammin, nautinnollisemmin, ei tarvitse yrittää keskittyä eikä ajatella, että kas vain, ajatukset menevät omia ratojaan. Mikään ei ole mekaanista. Kaikessa on merkitystä. “Etkö sinä saanut unta?” kysyn jälkeenpäin. Oli saanut, mutta sitten heräsi siihen, että minä olin hereillä. Kumpikin heräsi siihen, että toinen oli hereillä… en sano mitään, käymme nukkumaan, laitan leukaluuni Kissan olkapään päälle, olkapää leukakuopassa, turvallista.
Aamulla kaikki on taas normaalia. Koirat venyttelevät ja luovat raukeita silmäyksiä, alkavat pihistä innoissaan mennessä keittiöön katsomaan, onko edelleen liian kylmää. Kissa pistää tietokoneen päälle. Tarkistan siemenpusseja, koetan hahmottaa, mitä vielä tarvitaan kesän tekemiseksi.
Matkustan kuusysissä ja seiskabeessä ja kuusnelkussa ja tulen kotiin, laitan ruokaa, totean, että kaupasta tarvitaan lisää tiskikoneainetta, kauramaitoa, kauraleseitä, omenamehua, ties mitä, taistelen netin kanssa, hirviö, hirviö, jankutan sille, se ei välitä, Kissa tekee graduaan. Ulkona tulee pimeää. Mietin, onko luontevaa, että naturalistinen panteisti pelkää pimeää. Jos olenkin vain pimeänpelkoinen enkä ollenkaan änpee? Vastauksia vailla, jälleen.
Retrodiktiossa tunnemme tietyn (nykyisen tai tulevan) lopputilan, minkä lisäksi meillä on aiemmista historian vaiheista jotain kertovaa fragmentaarista evidenssiä.
***
Jos olisin siteerannut erään toisen kappaleen alun, nyt Kissan gradun sijasta Dodon kaupunkiryhmän Mihin elämä tarttuu -raportista, On tunnetusti helpompaa sopia siitä, mitkä ongelmat pitäisi poistaa, kuin löytää kaikkien kannattamia tavoiteltavia ihanteita, olisi kaikki sen välissä lukenut saanut aivan toisenlaisen sävyn.
Tämä tekee lauseiden peräkkäin asettamisesta aina yhtä jännittävää.

Kuvameemeihin voi toki osallistua… tämän bongasin Yhdestätoista (vai pitäisikö se taivuttaa Yhdeltätoista?) ja teemana siis näkymä ikkunastasi…

Eikö olekin?
Kerrankin kunnon tekstiä, bloggaamisesta, sellaisena kuin se tässä maailmassa näyttäytyy. Meitä on moneksi, mutta tähän oli pakko linkittää. En usko itse koskaan pystyväni tarkastelemaan ilmiötä tuolla selkeydellä.

No niin, nyt muistan vasta, mistä minun on pitänyt laittaa merkintä jo kauan sitten.
Kuten sanottua, kevätistutuksen ja -leikkauksen aika lähenee. Jos joku haluaa kokeilla tuoksupelargonien kasvatusta, minulta saa pistokkaita seuraavista: se perinteisin tuoksupelakuu, vanhan ajan Graveolens eli “tohtori Westerlundin kukka” (raikas, ruusu/sitruunatuoksuinen, voimakaskasvuinen), Pink Capricorn aka Pink Capitatum (miellyttävä, makeahko tuoksu), Attar of Roses (ruusu, hyvä ruoanlaitossa korvaamaan ruusuvettä, mainio teen sulostuttaja, voimakaskasvuinen), Citriodora (ihanan kirpeä sitruunan tuoksu), Nutmeg (muskottipähkinän tuoksu, hentokasvuinen), Round Leaf Rose, ihana ruusuntuoksu, luonnonlajeista Pelargonium radens (mieto ruusuntuoksu, koristeelliset lehdet) ja Pelargonium tomentosum (piparmintun tuoksu, ihanat pehmeäkarvaiset paksut lehdet, joista on kirjoitettu “thick as a fairy-blanket” - kuvaa hyvin lehtien pehmeyden ja mehevyyden. Kukkii runsaasi, pölytettäessä tekee siementäkin).
Vanhan hyvän ajan kasvitapojen (hakkerietiikka, hah, on keksitty aikaa ennen tietokoneita mummojen hoivatessa ruukku- ja penkkikukkiaan ja jakaessaan niistä ilmaiseksi pistokkaita ja neuvoja viihtymisen takaamiseksi) en pyydä rakkaistani hintaa, ilmaiseksi kun olen emokasvitkin saanut, mutta jos asutte muualla kuin pk-seudulla, postikulut toki pyydän - yleensä pistokkaat pakkasta vasten pakattuna saa postiin Suomen sisällä 90 sentillä…
Pelakuut sopivat sikäli hyvin lapsi- ja eläinperheisiin, että ne ovat myrkyttömiä - myös suurissa määrin nautittuina ja, mikä parasta, sekä kissat että koirat pitävät niitä syömäkelvottomina. Koska kasvini eivät ole kovin suuria, nopeat syövät hitaat tässä lajissa :)
Kasvi on kaveri!

Tänään on kurja päivä. Niin kylmä, että edelleen Mobutu tarvitsee kahisevan toppaloimensa, jota se vihaa. Kissa tekee aamupäivän töitä kotona eli kiroilee läppärimme äärellä. Säpsähtelen Kissan karjaisuja, vaikka tietenkin hän karjahtelee yksinomaan tietokoneelle. Myös Nasua pelottaa, se luimuilee Kissan jaloissa ja lärpättää sovinnon elkeenä tämän sukkia märiksi. Sisällä on lämpömittarin mukaan kolmetoista astetta lämmintä. Rannelämmittimillä on siis töitä. Mutta patteria ei voi laittaa päälle, kukat eivät tykkää siitä, nyt on kaikkein herkin aika vuodesta, ne ovat väsyneitä, valo lisääntyy, kohta tehdään mullanvaihto, kunhan ehdin Alku ja juuri -puotiin ostamaan vermikuliittia, tuota maanmainiota ruukkumullan parannusainetta. Lohi oksentaa olohuoneen matolle pöllimänsä ja syömänsä hiuslenksun. Raijatessani kissanhiekkapussia bioroskiin pohja hajoaa.
Jee jee. Tää on niin arkea, ettei paremmaksi mene.
Kidneypapuja en sentään onnistu kiehuttamaan yli, koska pistän ne pessimistisesti viiden litran jättikattilaan porisemaan veteen, ennen kuin erottelen ne kahteen satsiin, joista toinen joutuu jääkäriin venailemaan, mitä tulevan pitää, toinen chilipadan raaka-aineeksi. Aah. Chiliruoat!

Sentään jotain mukavaa tässäkin päivässä on, todellakin. Chilipadasta tulee ihanan tulista, sillä isken sinne omien, yhden kuivatun Super Redin ja yhden kuivatun Orange Haban, lisäksi Tukaanin San Fransiscosta tuomaa Psycho Bitch -kastiketta, jossa yhtyvät hienosti chipotlen savuinen jälkipotku ja habaneron terävä, hien otsalle nostattava raapaisu sekä cayennen selväpiirteinen, kiinteä polte.
Ihanaa. Etenkin kun papupataan on heitetty mangoldia, punasipulia, valkosipulia, korianteria, omaa oreganoa ja kesäkynteliä niin, että keittiö notkahtelee tuoksuista ja levittäytyy miltei rapunkin puolelle.
Muuten: paskaa. Koneella mellastavat exploit ja troijalainen, ja ihmettelemme jälleen kerran, miksi maksamme Welholle palomuuripalvelusta, joka ei onnistu pitämään niitä hemmetin troijalaisia ulkona. “Ne on pirun hankalia, ei niitä oikein mikään ohjelma pidä ulkona”, kommentoi aikanaan Welhon asiakaspalvelija. No, onneksi olemme jo oppineet poistamaan ne käsin. Saamarin kitkemistä koko konehomma! Ei auta yhtään, että on F-securen virustorjunta ja palomuuri korkeimmin mahdollisin asetuksin. Kun troijalainen on saatu häädettyä modeemi tiukasti kiinni puristettuna, kone suostuu eheyttämään kovalevynkin ja käynnistymään ja vaihtamaan käyttäjätiliä nikottelematta ensin pimeänä kymmeniä minuutteja.
Tänään piti -listan asioista vain välttämättömimmät on tehty.
Väsyttää.
Täysikuu. Ei ole yhtään ihmissusimainen olo. On liian kylmä. Lääkäri kysyi multa pari talvea sitten terveyskeskuksessa, onko mulla ollut anoreksiaa joskus, kun kasvoni ja käsivarteni ovat täynnä hiuksenhienoa karvaa; sellaista kuulemma kehittyy anorektikoille. “No ei taatusti”, purskahdin. Lääkärin selitettyä, että sillä keho todennäköisesti koettaa torjua lämpöhukan - anorektikoilla kun ei ole eristävää rasvakerrosta juurikaan - oivalsin hyvän selityshypoteesin: “Ei se siitä kiinni ole. Meillä on vaan himassa aika kylmä.” Lääkäri kysyi, kuinka kylmä, ja kauhistui. (Olin lääkärissä sitkeän flunssan takia.) “Väännä nyt hyvä ihminen patteri päälle, vai missä mummonmökissä sinä asut?” Vastasin tyynesti: “En voi. Kamelia, passiflora ja jasmiini suuttuvat.” Lääkärisetä tuijotti hetken sen näköisenä, että passittaa kohta mielenterveysosastolle lähetteellä, mutta kohautti sitten vain olkapäitään ja kysyi, mitä ne ovat.
“Kasveja”, vastasin syvästi loukkaantuneena moisesta yleistiedon puutteesta. Mitähän setä luuli? Frettejä? Hiiriä? Pingviinejä?
Kaikki kasvit rakastavat viileyttä. Kliivia kukkii todella komeasti, siinä on kahdeksan kukkaa auki. Kliiviani on vielä semmoinen vanhanaikainen daami, maatiainen, jolla on kapeammat lehdet kuin kuvien kliivioilla yleensä, kuulemma Kasvitieteellisen puutarhan kantaa… Phalaenopsis on myös edelleen aivan samassa kunnossa kuin joulun alla sen saadessani: kaksi komeaa, valkeaa kukkavanaa nuokkuu kukkien paljoudesta. Tarkkailen kahvipensasta, joka teki pari vuotta sitten papuja, tiukasti, mutta vielä ei nuppuja näy.
Tällaisena roskapäivänä voi kasveja suihkutella odottaessaan kovalevyn eheytymistä. Laittaa orkideat yksi kerrallaan ämpäriin lämpimään veteen, sillä lailla niille annetaan vettä. Nyppiä kumipuusta paleltuneet lehdet. Se ei pidä kylmästä, mutta ainoana vastarannankiiskenä kasvikunnassani saa luvan sopeutua.
Kämmeniä vähän kutkuttaa: jospa käyttäisi Stockan kanta-asiakastarjouksen hyväkseen ja ostaisi kasvin viidesosan alennuksella… siellä oli mm. aivan suloista madeiranvihmaa, jonka kukissa oli uskomaton sitruksentuoksu. Tuoksukasvejahan useat kasvini ovatkin… etenkin ulkokoristekasveissa tuoksu tuppaa olemaan se ykkösasia, ulkonäkö vasta kakkonen (aiheesta kiinnostuneille suosittelen mainiota ja perusteellista Eva Ruoffin Tuoksujen puutarhaa).
Käyskentelen ympäriinsä asunnossa, välillä pissitän koiria, ne kiukuttelevat, kun on niin kylmää, nostelevat jalkojaan, ontuvat silkasta inhosta maan jäätävyyttä kohtaan. Hyräilen.
No jaa, ehkä päivä ei sittenkään ole niin paska.
Mitään ei vain tapahdu, oivallusta ei synny, mutta onko se mikään mittari?