Veloena

Joskus taide auttaa. Eilen kävi juuri niin. Ihminen, joka käveli elokuvateatteriin riivaavan epätodellisuuden tunteen vaivaamana, nauroi kankaan tapahtumille ja poistui pyörälleen hämmentävän normaalina. En edelleenkään ymmärrä, miten mieli liikahtaa sillä tavalla, nuljahtaa äkkiä paikalleen. Tarvitseeko minun edes ymmärtää? En ole psykologi enkä psykiatri. Riittäköön tämä: Joskus epätodellisuuden tunne väistyy, kun näkee jotain vieläkin epätodellisempaa. (Vaikka mielestäni fiktiota ei voi mitenkään samastaa epätodelliseen. Fiktio on vain oma todellisuusuniversuminsa. Arnold Berleantin ajatukset tästä teemasta ovat varsin tutustumisen arvoiset.)
Totean muutoksen normaalin rutiiniluontoisesti, jotta kukaan ei huolestu päivitysten nyt katketessa. HP on luvannut noutaa koneen tänään iltapäivällä.
Viime aikoina olen pohtinut yhä enemmän, jakaantuvatkohan ihmiset aivan aidosti mitä- ja miten-ihmisiin. Tietenkin kaikkien dikotomioiden vihaajana pidän tuotakin jakoa vain veteen piirettynä viivana jossain kohtaa virtaavaa puroa. (Lässyttääkseni lisää tylsiä metonymioita, puroa, johon ei voi astua kahdesti… tällaista on minun huumorini.) TommiPommin pohdinta Arto Paasilinnan kirjoitustyylin ansiokkuudesta ja Khiloun pohdinta, pitäisikö hänen vihata Timo Koivusalon elokuvia, jos hän olisi elokuvantekijä ja kulturelli, ovat olleet tässä katalyytteina. Minä kun en aivan oikeasti onnistu pitämään Paasilinnasta, jonka teksti on tylsää tapahtumasta toiseen pyyhkiytymistä, enkä Koivusalon elokuvista, vaikka olen tunnollisesti niitä katsonutkin ikään kuin suomalaisen sielunmaiseman oppitunteina. En kyllä pidä itseäni erityisen kulturellina. Kuten olen maininnutkin, minusta on yltsikivaa tanssia cancanmukaelmia diskossa ja koirien ulkoiluttaminen ajatukset tarkkana on suurin intellektuaalinen meriittini. Mutta varmasti moni, jolla on samanmoiset mieltymykset elokuvissa ja kirjallisuudessa, pitää kyllä itseään kultturellina.
Ehkä ongelma onkin siinä, että on mitä- ja miten-ihmisiä. Älkää vetäkö hernettä nyt nenään. Tämä on tällainen puolileikillinen hypoteesi, mutta ihan kiinnostava. Mitä-ihmisille on tärkeää kerronnallinen sujuvuus ja se, että tapahtuu. Miten-ihmisille on tärkeämpää tunnelmointi, karehdinta. Kyse ei ole pelkästä kirjallisuus/taide -preferenssistä, vaan erosta kokea ylipäänsä. Mitä-ihminen kokee tunnelmoivan, karehtivan, assosioivan ja monipolvisesti juoksuttavan kirjoitustyylin ääressä, että perkele, mitä saatanan konstailua ja lätinää tämä oikein on, miten-ihminen taas on suoran oksat pois -kerronnan ääressä oikeasti pulassa, koska hänen tapansa kokea ei ole sellainen. On kuin joku olisi antanut käteen ranskalaiset viivat (herääminen, töihin, töitä, takaisin kaupan kautta) ja väittänyt, että juuri tältä minun päiväni tuntui. Miten-ihminen kokee mität mitenin kautta. Ja toisinpäin -siitä en osaa sanoa mitään, koska en yksinkertaisesti ymmärrä Paasilinnaa. Minusta hänen tekstinsä haraa lukemista vastaan epäkiinnostavuudessaan.
Tämä on hypoteesini, perustuen siihen, mitä olen taiteesta ja taiteen kokemisesta ihmisten kanssa puhunut. Kunpa joku kiinnostuisi tästä väikkärin verran… olisi oikeasti kiinnostavaa tietää, onko näin. Vielä yksinkertaistettuna: hypoteesi on siis se, että ei ainoastaan taidereseptio vaan ylipäänsä kokeminen voitaisiin varovasti, asteittain, jakaa mitä- ja miten-kokemiseen.
Koska jostain perverssistä syystä taiteentutkimuksessa ja taidekritiikissä miten-ihmiset ovat ottaneet ylivallan ja puhuvat mitä-kokemiseen nojaavista kulttuurituotteista ylenkatsoen, mitä-kokijat eivät hakeudu kulttuurintutkimuksen alalle, sehän on heistä täynnä epäsympaattisia ääliöitä. Sen sijaan miten-ihmiset kokevat kulttuurintutkimuksen ihanana saarekkeena, jossa voi kerrankin sanoa ääneen, mitä oikeasti ajattelee. Ja hakeutuvat alalle. Mitä pahempia jumittajia he ovat, sitä hienommin ura heille urkenee.
Vai?
Tämä on yksi mahdollisista konstruktioista. Tällaisilla minä leikittelen. Pyöritän pari päivää ja kyllästyn, nakkaan nurkkaan.
Mutta selväähän on, että ihmiset kokevat huikaisevan eri tavoin. Ja että on tavattoman kiinnostavaa kurkistella toisiin kokemisen tapoihin, jotka valikoivat meitä ympäröivästä kaaoksesta aivan toisenlaisen maailman.
Henkilökohtaisesti, tämä on ilon päivä.
Ilahdutan siis teitäkin. Tämä on sitaatti Don De Lillon romaanista Alamaailma, suom. Helene Bützow, ja minusta aivan täydellistä, ihanaa kieltä:
“Mutta sinun täytyy seistä laiturilla ja nähdä sen tulevan, muuten et voi ymmärtää, mitä graffitisti kokee, kuinka juna numero 5 tulee jylisten rottakujia pitkin ja syöksyy tunnelista, painuu hop-hop yläraiteelle, ja siinä se yhtäkkiä on, Moonman kiitää taivaalla Bronxin sydämessä yli koko palaneen ja ruostuneen maan, ja siinä puhuu syrjäkatujen taide Birdistä alkaen, ja sinä et voi nähdä meitä enää, et voi tietää keitä me olemme, me olemme nyt maineemme kukkuloilla, Momzo Tops ja Rimester ja minä, meistä tulee kuuluisia eikä meitä hävetä, ja juna kolkuttaa yli saastaisten katujen ja ohittaa tyhjien vuokrakasarmien kuolleet ikkunat, ja niissä asuu ihmisiä vaikka et heitä näekään, mutta sinun on nähtävä meidän tagimme ja sarjakuvahahmot ja fiksut ja rimmaavat runot, se on taidetta joka ei voi pysyä paikoillaan, se kiipeää silmämuniesi yli öin ja päivin, slummien ja roskapönttöjen välähtelevä liikkuva taide, se välkyttää värejä naamallesi - niinku minä olen sinun elokuvasi, paska-aivo.”
Toinen samasta kirjasta:
“Hänelle valkeni, kuinka harvinaista oli nähdä se mikä on suoraan silmien edessä, kuinka tuore perusaistimus se oli kaupungin lohduttomassa elämässä - se että sai katsoa tilan yli ilman että häntä häiritsevät kilvet ja katuvalot ja taksit ja rakennustelineet, oma roiskeinen mieli joka lajitteli tietoja ja kiireisten ihmisten, lounasruuhkan ja bussien ja polkupyörälähettien tuottama energia, kaikki se tietoisuus joka painaltaa Manhattanin kuruissa niin että on mahdotonta nähdä kadun toisella puolella olevan terrakottafasadin turkoosia laatoitusta, ovenkamanan yläpuolelle veistettyä siivekästä petoa.”
Don De Lillon Alamaailman yksi teemoista on jäte. Se, kuinka se painetaan pois silmistä, pois mielistä. Näkeminen, uskominen, jäsentäminen, kun se mikä, on piilotettu, ei katoa. Yhdeksänsataakuusi sivua. Suosittelen. Ei lopu liian pian kesken. Eikä naurata.
Miksi tämä on hyvä päivä? Monestakin syystä. HP pääsee huoltoon, en koe enää pimahtaneeni, Mobutun ripuli hellittää vähitellen, ja kamelia kukkii.

Vuosikausien epäonnistumisten jälkeen kameliani kukkii. Kukat ovat suuret, valkeat, kerrotut. Ne näkee vain, jos varovasti siirtää annatton suuret, lehmusmaiset lehdet pois edestä. Kameliaa ei voi pitää aivan etualalla, koska se pudottaa kukat pienimmästäkin hipaisusta, eikä Lohi, harmaa kollini, tyydy hipaisuihin. Se puree, repii, riekaloi ja mouruaa kovalla äänellä. Vielä se ei ole huomannut kameliankukkia. Se on repinyt vasta yhtä hyasinttia ja Phalaenopsista.
Mouu, huutaa Lohi-Platon.
“Lohilohiloulovatti”, huudan sille takaisin. Nelikulmainen Negaatio ja Arttu-Kurttu tuijottavat Lohta merkillisen näköisesti. Niistä ei ole mukavaa, kun Lohi huutaa.
Koirat eivät välitä.
Kamelia kukkii. Lumenvalkoinen kamelia, valkoisempi kuin lumi Koskelantiellä, jossa rekat jyräävät ohi tunnista toiseen. Rakennustyömaalla kadun toisella puolen huutaa peruuttavan rekan varoitusääni. Ja taas soi puhelin. Veikö tsunami Kissan vanhemmat. Ei vienyt, vastaan jälleen kerran. Ei se tsunami sinne sisämaahan saakka pyyhältänyt. Nämä ihmiset, huolissaan. Ostavat hyvällä mielin tavallista kahvia, mistä halvimmalla saavat, mutta järkyttyvät tsunamista.
En osaa olla vihainen enkä turhautunut. Katson kameliaa, uppoan sen kukan terälehden poimuihin ja tunnen, kuinka kaikki hyvä ja tärkeä ympäröi minua. Joka ikinen kerta Kissan kysyessä, mitä haluan siksi-ja-siksi lahjaksi, vastaan “sinut”, ja joka kerta Kissa ärsyyntyy ja hänet täytyy tyynnyttää selityksin. Ei ole mikään itsestäänselvyys, että saa asua sen kanssa, jota rakastaa. Ei ole mikään itsestäänselvyys, että kummatkin olemme edelleen hengissä. Tai edes, että synnyimme. (Äiti sairasti minua odottaessaan vihurirokon ja lääkäri suositteli hänelle aborttia. Mutta hän ei tehnyt sitä, ja siksi nämä sanat. Itsepäiset, keskenään ristiriitaiset sanat. Synnynnäiset kiillevauriot takahampaissa. Ei se vakavampaa. Vaikka toisaalta, olisi kenties kyllä sittenkin ollut parempi, että äiti olisi tehnyt abortin. Kenties olen jäävi arvioimaan tätä kysymystä. Usein olen sitä mieltä, että minut olisi pitänyt abortoida. Tai siis, ettei minua olisi koskaan tullutkaan. Että pieni lihamöykky olisi abortoitu. Luulen, että moni ihminen olisi ollut onnellisempi niin.) Eikä ole itsestäänselvyys, kuinka kauan onnellista perustilaa jatkuu. On kammottavia sairauksia, liikenneonnettomuuksia, toisiinsa kyllästymistä. Jokaista hetkeä on osattava arvostaa. Jos elämässäni tärkeintä on yhteys Kissaan, typerähän olisin, jos en sitä toistaisi kyllästykseen saakka ja jäsentäisi elämäni järjestelyitä sen mukaisesti. Joskus se on rasittavaa, mutta kyllä vaivan arvoista. Koetan muistaa iloita asiasta joka päivä. Yleensä se onnistuu erikseen muistelematta ja pinnistelemättä, oven avautuessa ja Kissan käydessä sisään täynnä tarinoita maailmasta, jossa ihmisiä headhuntataan, rekrytoidaan ja kutsutaan puhujiksi seminaareihin. Olla onnellinen, perusonnellinen… olla sen kanssa, jonka kanssa on helppoa olla onnellinen, koska tuo toinen on niin sydämellinen ja kiltti.
Kamelian kukkiminen on jo puhdasta luksusta.

Pyydän epätodellisuuden tunnetta hellittämään otteensa, mutta se ei katoa.
En ole varma edes siitä, muutunko minä, vai onko se maailma ympärilläni, joka muuttuu. Ja voiko noita kahta edes erottaa. Uskon, ettei voi. Mutta ehkä muutoksen voisi kohdentaa jonnekin päin tätä näkökulmaa… olisi niin mukavaa osoittaa sormellaan maailmaa ja kiljahtaa: “Sinä siellä, katso, mitä nyt menit tekemään!”
Mutta itsehän tämän kaiken jäsensin, sementoin ja olin siihen tyytyväinen. Sitten se kaikki - ei sentään kaikki, ei, se olisi liioittelua - sitten osa siitä paljastui aivan vääräksi, vääristäväksi. “Hitto vie Orava, se on vain harrastus”, sanoo Kissa tohotettuani tuhannetta kertaa, että olen hiukan epätietoinen, koska en tiedä, iloitako siitä, että pääsen treenaamaan steppiä kunnolla, vai surra sitä, että olen luisunut lopullisesti ja sangen mielikuvituksettomalla tavalla paranoidiin skitsofreniaan. “Kuulostaa aika vaatimattomalta ja helpolta skitsofrenialta”, kirjoittaa ystävä, jolle valitan sähköpostilla todellisuudenkatoamiskokemustani.
Sandra Rosenthal kirjoittaa kauniisti siitä, miltä subjektiivisuus tuntuu. Eletty, koettu, hengittävä subjektiivisuus. Kirjoitettuna se kaikki kuulostaa kovin kauniilta. Tosiasiassa se tuntuu siltä, miltä maailman romahtaminen tuntuu. Surisevalta pääkopalta, system error -välähdyksiltä, tunteelta että kaikki maankamaraan tukeutuminen ja terve järki on poissuljettua nyt, tässä.
Se on se “Mitä helvettiä minä täällä teen?” ja “Miksi minä tuollaista sanon, nyt, parhaillaan? Onko se jokin minä, joka nyt sanoo näin?” ja se tunne, että koettaa sanoa jotain, muttei osaa. Koska ei ole mitään mieltä eikä tiedä, mitä pitäisi ajatella. Sanoo jotain, kokeeksi, ja se muuttuu sanotuksi, luvatuksi, kysytyksi.
Omaksi mielipiteeksi.

Taistelen edelleen epätodellisuuselämyksen kanssa. Kirjoitan kaksi vuoden lopulla deadlainattua artikkelia valmiiksi ja postitan sähköpostilla. HP:n takuuhuolto ei ole edelleenkään soittanut. Me soitimme jo sinne, he käskivät odottaa. He ottavat kyllä yhteyttä, sanoivat. Alan miettiä, että mahdollisesti puhelin on soinut, mutten ole sitä huomannut. Hitto vie, kohta pimahdan siitä, että pelkään olevani pimahtanut.
Koetan keksiä itselleni tähdellistä tekemistä, jotten kerkisi miettiä, olenko onnellinen vai flippaamassa reunan yli.
Minkä reunan? Objektiivisen jaettujen tosiasioiden maailman reunan?
Hassua, sen nimi on vain reuna.
Kohta pitää lähteä tanssitunnille. Toivon subjektiivisuuden, tämän henkeähaukkovan pällistyneisyyden siirtyvän jonnekin muualle. Niin kauan kuin kirjoitan, se hellittää hetkeksi, koska voin purkaa sen sanoiksi. Mutta kun pyöräilen tai kävellytän koiria, se vahvistuu.
“Se ei ole paniikkihäiriö”, vastaa toinen ystävä sähköpostitiedusteluuni. “Paniikkihäiriössä tuollaiset tuntemukset toistuvat kroonisesti. Ja siinä tuntemukset ovat lyhyempiä, kestävät maksimissaan puolisen tuntia. Kuulostaa ihan tavalliselta ahdistukselta.”
Tavalliselta ahdistukselta? Minä olen kuvitellut tavalliseksi ahdistukseksi sitä stressityyppistä oirehdintaa, jossa ei ole nälkä, ennen kuin deadlainattu artikkeli on saatettu matkaan. Sellaista, joka herättää kesken unien takomaan näppäimistöä.
Onko tavallista ahdistusta pelätä, että on paranoidin skitsofrenian vaivaama? Yksi ystävistäni on sellainen lääkärilläramppaaja, että hänen tapauksessaan se voisi olla tavallista. Mutta en ole koskaan ennen tuntenut itseäni näin sekopäiseksi.
Puhelin soi, riennän puhelimelle. HP?
Ei, se on tanssikoulusta. Tämän päivän tunti on peruttu opettajan sairastuttua. Pahus soikoon. Tulen entistä epäluuloisemmaksi. Olenko äsken vastannut puhelimeen? Siltä vaikuttaa. Perhanan vaikutelmat. Mietin, mikä kokemus menisi vaikutelmien taakse todellisuudellisuudessaan. Sitten muistan lukeneeni, kuinka skitsofreenikot saattavat juuri hakata kirveellä itseltään käden irti, kokeillaakseen, tuntuuko se joltain, onko se todellista.
Ajattelen, että kenties tanssinopettaja onkin se, joka on sekaisin. Jos hän onkin seonnut ja pyytänyt minut tanssiryhmään sen takia, harhoissaan, ja päätynyt nyt hoitoon? Yllättävää kyllä, ajatus rauhoittaa. Mutta ei kauan. Totean haluavani takertua tylsään arkitodellisuuteeni siinä määrin, että erittäin iloinen ja jännittävä uutinen ja pyyntö on sekoittanut pääni täysin.
Kaikki vaikuttaa kovin sekavalta. (Vai olenko se vain minä?) Ei voi kuin odotella ja kuulostella. Ajan myötä asiat selkiytynevät.
“Lakkaa höperehtimästä, älä ole naurettava”, koetan käskyttää itseäni. En tunne oloani yhtään naurettavaksi.
(Ja samalla tiedostan, miten huvittavalta tämä näyttää ulkoapäin, ehkä jo huomenna tai ensi viikolla.)
Koetan olla ajattelematta sitä, miten moni tuttavistamme syö psyykenlääkkeitä ja miten herkässä mielen kantimet näyttävät olevan noilla ihanilla, lahjakkailla ja niin rationaalisen tuntuisilla tyypeillä. Ei, minä en halua kajahtaa. Stressi, subjektiivisuus, kadotkaa. Tahdon solahtaa maailmaan vaivatta.
Olotila muistuttaa etäisesti muuttumista, jota kävin läpi muuttaessani pois kotoa Kallioon, asuntoon, jonka ikkunasta aukeni näkymä kattojen ylle, Tuomiokirkolle saakka. En äkkiä pystynyt syömään muuta kuin täysjyväriisiä. Kaikki muu takertui kurkkuun, alkoi oksettaa, huimata. Halusin vain nukkua. En ymmärtänyt ollenkaan, kuinka elää, hengittää, lajitella postit, kohdata ihmiset. Painajaista kesti silloin pari viikkoa. Sitten sopeuduin ja olin taas ihan okei. Paitsi että olin joku muu. Totuin tuohon muuhun niin hyvin, etten ole moneen vuoteen muistanut, millaista oli muuttua.
Tuleeko minusta taas joku muu? Joskus muutos on niin nopeaa, että sen huomaa ja säikähtää. Yleensä muuttuminen on niin hidasta, että sen huomaavat vain entiset läheiset, jotka puolen vuoden tauon jälkeen, tai kolmen vuoden, tai viiden, sanovat: “Hassua… olet aivan erilainen kuin ennen.”
On erityisen valitettavaa, ettei tänään ole tanssituntia. Tanssiminen on niitä harvoja olotiloja (syömisen ja rakastelemisen lisäksi) joissa subjekti katoaa aivan täysin. On vain rytmi, kenkien koputus, lihasmuisti, ruumiinlämmön kohoaminen. Ei tarvitse tietää ja koettaa olla looginen. Tanssivaa kehoa voi suostutella tanssimaan toisella tavoin metaforan avulla, mutta sille on mahdotonta esittää vaatimuksia loogisesti, rationaalisesti. Keholle on turha huutaa: “Opi!” tai “Tämä on olennaista!”
En ymmärrä edelleenkään ihmisiä, jotka puhuvat tunnista toiseen subjektiivisuuden onnesta ja tärkeydestä, sen ensisijaisuudesta objektiivisuuteen nähden.
Minä haluaisin vain kadota, olla osa symbaalin helähdyksiä ja huilun liukua yli tahdinrajan, unohtaa tämän vimman laittaa kaikki koodatuksi ihmiskieleksi. Sillä vaikka kieli tuntuu joskus lääkkeeltä, se on enemmän oire, luulen, oire ja osittain noidankehää pahentava syykin. Epätodellisuuden tunne - onko se mahdollinen ilman kieltä? Tunnen itseni yhtä typeräksi kuin viittoineen pimeässä juokseva, vihamiestään ajava solipsisti. Vihamiestään, mielessään. Koska mitään muuta ei solipsistille ole. Kieli on vaikea palikka, koska se on niin hemmetin solipsistinen, ellei älyä kysyä: Olisinko minä voinut keksiä koko tämän nerokkaan järjestelmän? Nämä koodit, jotka kohottavat ryhdin ja saavat itkemään ja nauramaan? Myös itsen - onko itse muuta kuin sanoin jähmetetty arvaamaton keho, symbaaleja janoavat kädet ja jalat?
Huono valokuva.
Kannattaako sellaisen takia pillastua?
Hyasintti tuoksuu ihanalta. Sitä en osaisi kuvitella. Kosketus todellisuuteen alkaa vahvistua keskittyessäni hyasintin tuoksuun.
Menemme tänään katsomaan Pelikaanimiestä. En tiedä, onko mielentilani erityisen otollinen illuusioiden todellisuudesta kertovalle elokuvalle. Mutta Leena Krohnin teokset - eivät ne ole koskaan ahdistavia, vaan ihanan kirkkaita, selkeitä, todellisia.
Filosofiset tekstit, sen sijaan, joissa pohdiskellaan, mitä todellisuus itse asiassa on, ja millainen on todellinen/kuvitteellinen -ero, sen sijaan ovat äärimmäisen harhaisia ja ahdistavia. Kirkkaita ja selkeitä, kyllä, mutta sellaisia hohtavia läpikuultavia lasilabyrintteja, joissa ilmastointi toimii huonosti ja seinää hakkaamalla ei pääse minnekään. Päätän olla ajattelematta koko vaihtoehtoa, että todellisuuteni on horjumassa.
Päätän ajatella sen sijaan merihevosia. Kewn kasvitieteellisessä puutarhassa, jonka vieressä asuin Lontoossa duunissa ollessani ja jossa addiktoiduin kasvien tarkkailemiseen, oli erään kasvihuoneen kellarissa akvaario, jossa oli merihevosia. Usein töiden jälkeen istuin väsyneenä tuntikausiakin katsellen, kuinka hännällään pohjan oksiin kietoutuneet merihevoset heijasivat veden virtauksessa silmät kiinni, nukkuen. Nuo ihmeelliset oliot, kotoisten silo- ja särmäneulojemme sukulaiset! Herättyään ne liikehtivät ihmeellisen sirosti ja karrikoidun arvokkaasti. Ajatus merihevosista on aina yhtä rauhoittava. Mutta ajatella, menee näin pitkä aika, ennen kuin keksin ajatella niitä.

Ja taas joudun ilmoittelemaan tauosta, pahoitellen.
Läppärimme touchpad on aivan jumittunut ja kone matkaa huomenna huoltoon. Veloena jatkuu, kunhan pääsen jonnekin koneen ääreen tai oma koneemme palaa kuvioihin.
Tuntuu siltä, että koneen lisäksi olen itsekin perusteellisen vuosihuollon tarpeessa. Eilen koin moneen vuoteen kovimman shokin tanssinopettajan kysyessä tunnin jälkeen, olenko ikinä harkinnut tosissani treenaamista, ja että he haluaisivat minut esiintyvään ryhmäänsä. Olin tömähtää takamuksilleni. Oli vaikeaa uskoa, että kuulin oikein tai olin hereillä. Silmitön epätodellisuuden tunne valtasi vatsan, kaulan ja pään, hengittäminen oli vaikeaa, nyt se alkaa, ajattelin, nyt minä kajahdan lopullisesti ja piipaa-autot tulevat hakemaan. Mutta koska todellisuus ei vääristynyt sen enempää, totesin, että kai olen edelleen hereillä ja ihan mieleltäni terve, ja että olen vain käsitteellistänyt itseni tanssijana jotenkin woodyallenmaisen ironisen kieroutuneesti nimikkeen “hupaisa aikuisharrastelija” alle. Aloitinhan sentään stepin kypsässä yliopisto-opiskelijan iässä, ja nyt olen sentään jo kolmekymmentä.
Mutta koska en tästä nuorennukaan, vastasin kyllä, kyllä minä voisin haluta kokeilla treenata tosissaan.
Luultavasti äiti ratkeaa lopullisesti kahtia, ajattelin. Suuri osa tuttavapiiristäni on epäilemättä sitä mieltä, että minun pitäisi lakata epämääräinen haahuilu ja alkaa paiskia töitä työelämässä, eikä karata sirkusseurueen mukaan. Noin kuvaannollisesti. Kissa otti asian yllättävän rennosti. “No sehän tekee sulle varmaan ihan hyvää. Sä niin tykkäät stepata.”
Kuuntelin hämmentyneenä. Ihan totta, kyllä tykkäänkin stepata. Nyt pitää vain katsoa tykkäänkö stepata myös tosissaan, ei vain hupaisana aikuisharrastelijana. Sitä ei tiedä, ellei kokeile ensin. Vähän kyllä kauhistuttaa. Olenko täysin sokea todellisuudelle? Määrittelenkö itseni hupaisaksi kaikilla elämän osa-alueilla heti kättelyssä jonkinlaisena defenssinä sille, etten innostuisi liikaa ja pistäisi itseäni likoon?
Joka tapauksessa, olen edelleen jotenkin täpinöissä. Steppaaminen on hauskaa joskin aika vaativaa ja vaikeaa, ja esiintymisestä olen pitänyt aina. Ehkä tämä tästä. Nuorempana haaveilin aika usein sirkusseurueen mukaan karkaamisesta ja sen sellaisesta, mutta sopivaa sirkusseuruetta ei koskaan osunut kohdalle… ja mitä olisin siellä osannut edes tehdä?
Kunpa vain epätodellisuuden tunne katoaisi ja alkaisin jälleen tuntea olevani maan pinnalla, järjissäni ja oma itseni.

Tämä hieman yli viikko, jonka Hesari on tullut meille, on jälleen nostanut kellarista valoon (ja tänään ulkona onkin upea valo, tulee aivan keväinen mieli ja kevään odotus) sen ikävähkön tosiseikan, että keski-ikäiset jyräävät. Jopa nyt-liitteessä, joka noin varovaisesti arvioiden on suunnattu aiheiltaan siinä 15-20 -vuotiaille ja muille nuorenmielisille, Helena Ylänen kirjoittaa leffa-arviossaan: Ne tapahtuvat kaikki nykyaikana, eli 50-luvun taitteen molemmin puolin.
(No okei, ei saa haukkua Nyttiä niin raskaasti. Se sentään introdusoi kuukautiskupin yleiseen tietoisuuteen ja teki siitä hetkessä muoti-ilmiön.)
50-luvun taitteessa isäni oli kymmenvuotias. Nykyaikana? Aikana, jolloin pojilla oli polvihousut vee soikoon talvellakin! Ja jolloin leppoisasti jammaileva jazz oli paheellista nuorisomusiikkia, ei yritysjohtajien hymistelymusaa. Joo-o.
Nykyaika on aika venyvä jakso, ei voi muuta sanoa. En nyt tarkoita tietenkään, että 50-luvun taite olisi erityisen kaukainen nykyajasta, mutta on hiukan huvittavaa, että ideaaleiltaan ja elämäntavoiltaan aika kaukainen jakso esitetään jotenkin nykyiseen samastettavana. Kun kuitenkin keski-ikäiset jaksavat kyllästymiseen asti jankuttaa, että kyllä maailma oli silloin erilainen, ja kuinka silloin sanottiin kohteliaasti ja reippaasti käsipäivää ja tytöillä oli sievä permanentti eikä hiukset roikkuneet kasvoilla vaan oli laitetty nätisti pinnillä korvan taakse kiinni ja kukaan ei tosiaankaan käyttänyt maihareita eikä pukeutunut reikäisiin farkkuihin.
En tahdo sanoa, että nämä uutuudet/nykyisyydet nyt olisivat yksinomaan positiivisia juttuja - esimerkiksi valmiiksi reikäisten, upouusien farkkujen myyminen kaupassa on minusta yksinomaan huvittavaa, kyllähän housut saa itsekin rei’ille kulumaan, ja minusta on aina mukavaa, että rappukäytävässä voi jutella eri-ikäisten naapureiden kanssa, vaikken erityinen käsipäivään ystävä olekaan. Mutta 50-luvun taite tuntuu kyllä jollain tavoin hyvin, hyvin kaukaiselta ja menneeltä.
Muistan, kuinka nuorempina nauroimme tikahtuaksemme kaverini vintillä lukiessamme jotain hänen äitinsä 50-luvun tyttöjen käytöskirjaa, jossa oli kaikkia hupaisia neuvoja siitä, kuinka tyttö voi vaikuttaa aina raikkaalta, reippaalta ja kohteliaalta. Viehättävältä. Aamiaisohjeita pekonileivälle, kahville ja greipille. Opastusta hiihtoanorakin valintaan. Ja neuvoja siitä, kuinka poikia tulee kohdella, reilusti, kunnontytösti, avioliittoon tähdäten. Tämä kaikki teititellen.
Ovatko 50-luvun tytöt olleet mielissään jos heitä on puhuteltu kaupassa neidiksi ja teititelty? Puhuteltu vahingossa rouvaksi? En tiedä, yksinkertaisesti. Se on liian kaukainen aika. Historiana mielenkiintoista, mutta nykyaikana armottoman epäuskottavaa.
Taivas varjelkoon, ja tarkkasilmäisyys, minua siltä, että joskus kymmenen vuoden kuluttua pidän 80- ja 90-luvun vaihdetta nykyaikana. Minusta se on jo nyt galaksienkaukainen. Muuttuuko jossain vaiheessa mieli, tylsyy sillä tavoin, että pitää sitä sosiaalista rakennetta ja ideologiaa, jotka silloin rytmittivät elämää, jotenkin nykyaikaisena? Minusta on kauhean hauskaa jo nyt nuuskia tuota menneisyyttä, sen erilaisuutta. Sitä närkästystä, kun joku hankki kännykän. Kaikki sanoivat selän takana vittu, mikä juppi! Ja parin vuoden päästä kiukuttelivat niille, jotka eivät olleet vielä kännykkää hankkineet. (Minulla ei ole edelleenkään. En pidä talutushihnoista, itseni enkä muiden. Mutta minulle ei enää kiukutella, ihmiset kuvittelevat nykyään aina, että olen päätynyt ratkaisuuni vittuunnuttuani kännykkään, kuten aika moni omaansa sitä silti hylkäämättä.) Muistikuvia siitä, miten aina puhelimella soittaminen piti hoitaa Karhupuiston puhelinkopista. Kerätä aina kolikkoja pieneen mukiin, jotta hätätilanteessa niitä oli varalta pitkäänkin puheluun. Ja se, ettei ollut cd-soitinta, vaan epämääräisiä, venyviä kasettinauhoja, jotka liian kuuntelun jäljiltä katkesivat. Ja esseet: kirjoituskoneella suoraan vaan paperille ilman jälkieditoinnin mahdollisuuksia. Sama taktiikka kuin blogissani, nykyään. Mikä vapaus olla kajoamatta sanottuun jälkeenpäin! Hypoteesit ovat rohkeampia, ajattelu kuultaa enemmän läpi.
50-luvun taiteko nykyaikaa. Jaa, jaa.
Joskus tuntuu siltä, että keski-ikäisten ikuinen tavoite on saada kaikki 40-luvun jälkeen syntyneet tuntemaan itsensä enintään kahden päivän ikäisiksi. Vaikka olemmehan mekin nähneet jo paljon, ja joskus tuntuu, että miltei liikaa. Tänä aamuna en tahtonut herätä lainkaan. Käperryin vain kerälle, Kissa vei koirat ulos. Olisin halunnut nukkua koko päivän. Sekään ei onnistu. Joulu on rasittanut minut aivan loppuun. Hyvä kun jaksan hengittää.

Aamupäivä on surkea, sillä liikkeelle on lähdetty Kissan äidin autolla; meidän pitää hakea videotykki kankaineen, eikä niiden raahaaminen pyörällä tai dösalla oikein onnistu. Viemme parille kaverille itse tehtyä yrttiviinietikkaa, ja lähtiessämme ikkunasta vilkuttavat iloiset lapsenkämmenet.
Auto haisee pahalta. Kissa pysäköi sen Hakiksen torin reunalle, ja säntäämme ostamaan tahoillemme: luomumandariineja, hapatettuja papuja, Tuffen herkun korianterimausteista Rasputin-luomuleipää ja hedelmäleipää, hyasintteja, kissojen herkkupurkkisafkaa, koirille sonnin sudit. Antikvariaateissa on kahdenkymmenen prossan ale, ja siellähän tietysti kuluu aikaa. Piilottelemme kirjoja toisiltamme virnistellen matalan hyllyn yli. Minun sylissäni on Orwellin 1984 ja Roald Dahlin novelleja, alkukielellä kummatkin, Kissalla Simo Halisen Idänsydänsimpukka.
Sitten siivoamaan. Olemme luvanneet mutsilleni siivota hänen työpaikkansa, kampaamo-kauneushoitolan. Imuroimme, luuttuamme, pyyhimme pintoja. Radiosta tulee pelkkiä joululauluja. Rallatan tahdissa, Kissa puistattelee inhosta. Hän ei siedä joululauluja pieninäkään annoksina. “Kivaakivaa, on joulu!” häröilen Kissalle, joka kauhoo jätesäkkiin vessanroskiksista terveyssiteitä ja nenäliinoja. “Mitä kivaa tässä on?” Kissa ihmettelee. “No kun saa tohottaa.”
Kissa vie mumminsa ja vaarinsa haudalle kynttilän, Hietsuun. Minä siivoilen sen aikaa. En ole tottunut käymään haudoilla, enkä ymmärrä, miksi sinne mennään talvella. Kesällä se olisi paljon fiksumpaa. Voisi piknikata hautakivellä ja totisesti tuntea olevansa osa sukua. Pakkasessa ja viimassa erillisyys muusta maailmasta vain korostuu.

Kun olemme valmiit, ajamme Kissan työpaikalle hakemaan videotykin kankaineen. Murtohälytin pauhaa hetken, ennen kuin Kissa ehtii naputtaa siihen koodit ja huokaisen helpotuksesta koodin mennessä oikein. Se vielä puuttuisi, että meidät pidätettäisiin jouluaattona viihdykkeiden lainaamisesta… Raahimme kankaan ja tykin autolle.
Ajamme kotiin, vaihdamme juhlavaatteet päälle. Ajan auton Kumpulaan Kissan vanhempien pihaan. Vasta pihassa huomaan, että silmälasit, joita minun pitäisi pitää ajaessa, ovat takin taskussa. “Vittu mä en kykene tähän ajamiseen. Vähintään silmälasit menee vituralleen”, valitan. Koirat mukaan, menoksi.
Kävelemme Kumpulasta Viikkiin, ohi Annalan viljelypalstamme, yli Vanhankaupunginlahden kävelysillan, Viikinrantaa, ruovikkoa, metsää. On aivan hiljaista, pakastaa. Joulufiilis alkaa hitaasti syntyä. Jää ryskyy pakkasen kiristyessä aivan kuin pimeässä ympärillämme, ruovikon varjoissa, liikkuisi suuria eläimiä. Koirat säpsähtelevät, tuijottavat pimeään, rentoutuvat, jatkavat matkaa. Lahjat ja ruoat selkärepussa keinuvat kävelyn tahtiin. Tunnen itseni osaksi vanhaa rituaalia: kuljen jalan lapsuudenkotia, vanhempia kohti, lahjat ja ruoat repussa, on pimeää, jouluaattoilta, kiire ja ajantaju kadoksissa. Kissa polttaa suurta kuubalaissikaaria ja liukastelee hiekoittamattomilla ulkoiluteillä juhlakengissään. Rentona, parista brandypaukusta. Narsk, sanovat minun kenkieni päälle pingotetut mummonastat. Koirat heittävät välillä lipat. On niin liukasta. Kissa pysyy pystyssä ja jaksaa puhua kuohuviinistä. “Voi helvetti, ihmiset on niin sikamaisen laatutiedottomia. Ne juo jotain Sovjetskojea ja italialaista Spumantea. Ei edes cavaa. Helvetti.”
Ilma on purevaa, mutta kävellessä tulee lämmin. Lopulta sormiakaan ei enää palele.
Melkein perillä vastaan tulee pyylevä isä päiväkoti-ikäisine lapsineen. “Olettekos joulupukkia nähneet?” Vastaamme ei, ja toivotamme onnea metsästykseen.
Viikin koetilan navetanhaju lyö vastaan lämpimänä ja jouluisana. Valoisassa navetassa lemmut seisovat ja syövät pilttuissaan. Vuohet seisovat ikkunan luona ja katselevat kulkuamme uteliaina.
Sisällä on valoisaa ja lämmintä. Äiti touhottaa ruokia pöytään. Kaikki ei mahdu kerralle isoon pöytään. On kasviskukkoa, kalapöytä, kalkkunaa, soija”kinkkua”, kahta erilaista marinoitua papua, punamangoldi-retiisi-kurkku-chili-salaattia, avocado-jugurttikastiketta, montaa leipää, oliivitahnaa, paprikatahnaa, caviart-kasviskaviaaria, sovjetskojepullo, Clos les Polies -luomupunkkua, makeuttamatonta tyrnimehua, kuivaa kaakkua, tofu-puolukkajäädykettä, marjahyytelökakkua, joulutorttuja, konvehteja… ähkimme tuskissamme.
Sisko on värjännyt tukan mustaksi ja näyttää goottiprostituoidulta kilisevine koruineen ja avonaisine, riekaleisine mustine vaatteineen, suhruisine kajaleineen ja verenpunaisine huulipunineen. Mummu ei voi olla tuijottamatta siskoa ja toistamatta: “Aijaija. En kyllä tuntis, jos kadulla tulis vastaan.” Kissa koettaa avata sovjetskojepullon veitsellä, sillä tavoin kuin cavakin avataan sapelilla. Venakkolasi ei anna periksi. Lopulta pullo poksautetaan auki perinteisin keinoin.
Lahjojen jako on jotenkin tylsää ja urautunutta. Huomaan toivovani, että lahjojen antamisesta ja saamisesta voitaisiin joskus täysin luopua. Ainoastaan koirat ovat todella innoissaan sonnin sutiensa kimpussa.
Isä heittää meidät autolla himaan puolenyön aikaan. Pyjamissa alkaa oikea joulu. Avaamme toistemme paketit. Polkupyörän safe-XL-lukko, hamppu-puuvillasekoitekankainen Herbivore-huppari, Glo:n levy, Suspiria-elokuvan soundtrack, Kuusumun profeetan levy, Rachid Tahan levy, Riedelin punkkulaseja lisää…
Mietin, mitä tarkoittaa “olla jouluihminen”.
En löydä tästä kaikesta minkäänlaista vastausta siihen.

Olen aika huono olemaan kateellinen, mutta lukiessani hakusanat, joilla Eufemian blogiin on löydetty, melkein onnistun. Eufemia on googlattu hauilla “eufemia”, “akhilleus”, “individualisti+määritelmä”, “blogspot”, “tommi uschanovin”, “analyyttinen arvostelma”, “johdatusta situationisteihin”, “ifigeneia”, “shakespearen macbeth”, “kelim”, “Blanche Wittman” ja “platon mimesis”.
Toisaalta, kuinka monesta noista olen kirjoittanut? En kovin monesta. Minun blogiini käy google-tie ihan toista kautta. Tähän mennessä ainakin ehdoton suosikki on “Tsernobyl” ja sitten perintöprinsseinä “Miss Penis“, “erotiikkaa“, “tähtipommi”, “noitapilli”, “veloena”, “joululaulu sanoja“, “sukkikset blogi“, “kinkkupussi”, “toteemieläimet“.
Positiivista sentään, että tänne on löydetty haulla “hinku vinku”, koska Hingun ja Vingun Käytöskukkahan nyt sentään on aivan mahtava!
Jaa-a, sen siitä saa, kun ei ole syvällinen, ei jaksa olla. Tosin olen kyllä kirjoittanut monesta vakavastakin asiasta enkä usko, että blogiin erotiikkaa -haulla löytäneet ovat erityisesti ilahtuneet näkemästään. Minusta kun erityisen kiehtovia ovat selvästi seksiä harrastavat apinat, kissat, koirat ja kalat. (Tiedän, miten kalat tekevät sitä. Ja kukat. Niitä jopa pölyttelen vesiväripensselillä kesäisin.) Eivät ihmiset.

Kaipa huonous kateudessa on sitten ikävä piirre, koska kyllähän se tarkoittaa ikävää Maija Poppas -syndroomaa; muistattehan, kuinka ihanasti Pamela Travers kuvaa Maija Poppasen riemastuttavaa oman peilikuvansa tarkastelua. Maija Poppanen apteekin pulloissa, lumpeiden keskellä lammen kalvolla, Maija Poppasen niiskautukset, kuinka hän sentään on “arvokas ja säädyllinen ihminen”. Miksi kadehtia muita, jos on perustyytyväinen itseensä ja elämäänsä, vaikkei maailman tilaan yleisesti olisikaan?
Ainoa asia, mistä pystyn olemaan kateellinen (siinä viiden minuutin ajan - tunteeni ovat intensiivisiä, mutta sivullisten mielestä hämmentävän lyhytkestoisia, koska poltan ne loppuun keskittymällä niihin) on toisten saama intellektuaalinen arvostus asioissa, joissa mielestäni minäkin ansaitsisin toisinaan hiukan selkääntaputtelua. Viisi minuuttia raivoamista ja kiukuttelua, sitten tyyntyminen. No niin, enhän ole tehnyt mitään niin erinomaista, että kukaan tietäisi, kuinka fiksu oikeasti olen ja kuinka kovasti panostan jonkinlaisen näkemyksellisyyden saavuttamiseen.
“Objektiivisin mittarein”, sanoo Kissa. “Ajattele tätä objektiivisin mittarein. Tietysti minut pyydetään luennoimaan kaupungin estetiikasta, koska minä olen ollut projektipäällikkö tässä projektissa, ja osallisena tuossa ja tuossa julkisessa keskustelussa.” Mutristan suuta.
“Objektiivisin mittarein”, aloitan tyytymättömästi, “minä olen tutustunut kaupungin estetiikkaan enemmän kuin sinä. Hitto vie, se on se ala, jota olen tahkonnut vuosikausia akateemisesti, en julkkiskeskusteluissa.”
“Kultaseni, objektiiviset mittarit tarkoittavat intersubjektiivisia mittareita. Sitä, että on ollut esillä asian kanssa.”
Hiljaisuus.
Intersubjektiivisin mittarein. Ainainen ongelma. Mitä ihmiset sanovatkaan? Jos uskoisin saamaani palautetta, minun pitäisi pitää itseäni ujona tyttönä. Tylsänä seurana. Omituisena erilaisena nuorena. Kymmenen tai ainakin viisi vuotta kronologista ikääni nuorempana.
“Ihmiset ovat niin hölmöjä, ettei intersubjektiivisiin mittareihin kyllä kannattaisi kiinnittää huomiota eikä ainakaan sanoa niitä objektiivisiksi”, nurisen. Keittiössä, avocadoa riisikakun päälle. Pelkään, että joku päivä Kissa ymmärtää, että objektiivisin mittarein en ole kovinkaan viehättävä ihminen, löytöeläinlaumoineni kaikkineni.
Ennen kuin aloin kirjoittaa Veloenaa esiin ja auki, saatoin saada tuollaisen instant-kade-kohtauksen Kissan saadessa kutsun sinne tai tänne. Kirjoittaminen on ollut hyvää terapiaa. Nyt Kissan kertoessa uusista saavutuksista ja kutsuistaan olen vain hymyillyt iloisesti ja ollut iloinen ja mukana koko mielelläni Kissan preppaamisessa näihin tapahtumiin. Minullahan on oma juttuni. Minun ei tarvitse odottaa objektiivisten mittarimatojen kutsua vaan voin täällä netissä posotella ajatuksineni niin kovasti, kuin jaksan. Niin kauan kuin jaksan.
Toisten mielipiteisiin liika pitäytyminen on aivan kamalaa. Päivä Vihreiden pikkujoulujen jälkeen Radio Helsingistä tuli ohjelma, jossa annettiin pikkujouluvinkkejä. “Älä ole nurkassa, sillä oletko ikinä kuullut kenenkään sanovan, että kuka on tuo kaunis nainen, joka on yksin nurkassa? Hakeudu seurueisiin, joissa on kovin meininki.” Tuhisin ensin tyytymättömästi, ja kiteytin sitten: “Ohjeita munahaukoille ja muille sosiaalisille hylkiöille.” Kissa meinasi tukehtua nauruunsa.
Minusta bileissä kiinnostavimpia ovat ihmiset, jotka ovat hiljaisia. Jotka eivät rieku kaiken keskellä. Heillä on ollut elämässään aikaa kuunnella, mitä muut sanovat. Muodostaa näkemyksiä. Ujoista ihmisistä tulee kaikkein parhaita ystäviä, mitä kuvitella saattaa. Nykyiset ihanteet, että pitäisi olla koko ajan suulas ja säkenöivä, luovat aika pinnallista keskustelukulttuuria. Minun kauniit naiseni ja mieheni ovat ne naiset ja miehet ikuisesti liepeillä, katse seinien materiaaleja pyyhkien, ehkä arka hymy huulillaan. Niitä, jotka kymmenen kerran jälkeen sanovat jotain niin painavaa, että toiset näyttävät hiukan kiusaantuneilta.
Älkääkä luulko, että olisin mieluummin onneton Sokrates kuin onnellinen sika tai että liikkuisin mieluummin Sokrateen kuin sian seurassa. Kertokaa vain, kuinka tullaan onnelliseksi siaksi. Ja ensin pitäisi saada selvyys, onko sellaisia? Aika monelle sialle elämä on lyhyt ja kehno ja joulukin kurja. Sekä metaforisesti että kirjaimellisesti. Vaikka toisaalta, ei se Sokrateenkaan kohtalo nyt niin ylevä ollut. Objektiivisin mittarein.
Tänään joulumieli alkaa kehrääntyä. Nyt-liitteen Mitä ajattelin tänään -täti vaikuttaa ensimmäistä kertaa siedettävältä ihmiseltä kirjoittaessaan, ettei joulu ole vain ilon juhla vaan kuinka myös suru on silloin raskaimmillaan. Body Shopissa ihmiset ostavat karpalon, vaniljan ja appelsiinisuklaan tuoksuista joulua.
Olen saanut äidiltä painavan kultaketjun, jonka äiti sai omalta äidiltään kolmikymmenvuotispäivänään ja jonka isoäiti sai omaltaan kolmikymmenvuotispäivänään. Ensimmäisen ensimmäisen ketju, Inkerinmaalta. Tunnen pientä haikeutta punnitessani ketjua kädessäni ja miettiessäni, mitä sille nyt tapahtuu. Nyt, kun ensimmäisen ensimmäinen ei aiokaan hankkia sitä ensimmäistäkään. Ehkä joku pyytää minut kummiksi, vaikken kuulu kirkkoonkaan? Tai sitten, ollessani kuudenkymmenen, heitän ketjun mereen jonkun löydettäväksi? Lähetän sen nimettömässä paketissa jollekulle, jota arvostan? Liian aikaista pohtia moista. Vastaukset löytyvät parhaiten etsimättä.
Hyvää joulua, ihmiset, eläimet, tiet, maat, puut, meri, auringonvalo vastapäisten talojen julkisivuilla.
Voi olla, etten ehdi muutamaan päivään kirjoittaa. Älkää pahastuko. Lukekaa sillä aikaa vaikka Pessoan Levottomuuden kirjaa, tai Ovidiuksen Metamorfooseja ja tunnustelkaa, kuinka kaikki liikkuu, ei sisällänne, vaan lävitsenne: ideat, ideologiat, perustelut, ruoka, juoma, hengityskaasut . Hurmaantukaa hyasinteista, skoolatkaa shampanjalla, koettakaa kestää äitien hössötystä. Viikatkaa uudet kalsarit siististi kaappiin ja toivokaa, että joku radioasema uskaltautuu soittamaan M.A. Nummisen klasarin, Joulupukki puree ja lyö.

Kahden oikeusaamun jälkeen herään vapaasti. Kello on kymmenen kolmekymmentäseitsemän.
Huomenna on jälleen aikainen herätys, joten makaan haukotellen sängyssä yhteentoista. Sitten koirat alkavat venytellä ja haukotella vihjaten, että tästä voisi nousta ylöskin.
Kummallinen päivä. Sen pitäisi olla pidempi kuin eilisen, mutta itse asiassa koko päivämäisyys on paljon lievempää tänään kuin eilen. Lumihiutaleet tippuvat epätahtisesti taivaasta maan päälle raivostuttavaksi sohjoksi, joka tekee talvipyöräilystä suojuoksua.
Toivottavasti valkeaa joulua toivonneet osaavat nyt iloita tästä… minä olen pitänyt peukkuja mustalle joululle, sellaiselle, jossa on pari plusastetta ja maa tuoksuu märältä ja metsäiseltä. Uniselle joululle, jossa saa rauhassa nukkua päikkärit Maija Poppasen lukemisen lomassa. Jossa
Kuningaskobran “Me olemme kaikki samaa ainetta, muistakaa se, me viidakon väki ja te kaupunkilaiset. Samaa ainetta me olemme - puu yllämme, kivi allamme, lintu, peto, tähti - kaikki olemme yhtä, ja päämäärämme on sama. Muista se, kun et enää muista minua, lapseni” voi sekoittua unen läpi kuuluviin ääniin.
Viime päivinä on alkanut tuntua yhä enenevästi siltä, että positiivisia muutoksia tapahtuu ainakin Nasun yhteiskuntaan sopeutumisen taholta. Tänään pelokas koiraneiti uskalsi nuuskia saksanpaimenkoiranarttua rähisemättä epävarmuuttaan, ja pari päivää sitten saimme sen hetken juoksemaan polkupyörän vierellä ilman, että se kävi polkimen mukana villisti pyörivään nilkaan kiinni, kuten aina ennemmin.

Matalapaine, kunpa voisi jäädä kotiin nukkumaan jo nyt. Pakkaan laukkuun tukusta tilattua luomuviiniä, jota vien ystävälle, Kissan kotiin unohtuneen lompakon, steppikengät, urheiluhousut, ostoslistan. Sovimme äidin kanssa, että hankin jouluaatoksi leivänpäällisiä. Äitirassu tekee vähintään kymmentuntista päivää, ei siinä ehdi joulua valmistella. Mutta minkäs teet, kun toinen on rakentanut henkilöidentiteettinsä lähinnä työn varaan; kuinka monta vuotta me olemme sanoneet, että hänen pitäisi vähän hellittää tahtia.
Kaksi vuotta sitten sain sentään äidin käymään astangajoogassa, josta hän oli pitkään haaveillut. Hathaa äiti on aina harjoittanutkin, yksin kotona. Sen seurauksena minäkin venyn lootusasentoon kuin ei mitään, vaikka muuten olenkin jäykkä otus. Lapsena oli mahtavaa istua sunnuntaina, äidin ainoana vapaapäivänä, olohuoneen matolla, äitiä vastapäätä, lootusasennossa ja hengitellä vaan.
Ulkona on hämärämpää kuin tietokoneen ääressä, jossa kirkasvalolamppu valaisee pimeämasennusta tiehensä. Nukuttaa, silti.
Huomenna pääsemme Kotiharjun saunaan. En malttaisi odottaa sinne saakka.
Siinä, että mummola on ollut yleinen sauna, on omituisia seurauksia. Yleiseen saunaan on ihan pakko päästä. Ne löylyt, niin lempeät, ja erilaiset naiset, kaikenikäiset, sen lempeän lämmön sylissä. Saunassa voi melkein uskoa, että vielä tämä maailma tästä kohentuu ja asiat, ihan kaikki asiat, tulevat kuntoon. Niin kuin Helmer Selin kirjoittaa ihanassa Haikusaunan haikuja -kirjassaan, “Lento keveä/etäisyyden äärillä/läheisyydessä” ja “Minun kirkkoni./Liki mullan autuutta/ - vailla torneja.” (Selin kirjoittaa tosin savusaunasta, joka onkin vielä yleistä saunaa ihanampi - mutta mistä sellaisen jouluksi saisi?)
Joulusauna on ihana sekoitus talvea ikkunoiden takana ja muistikuvia lapsuuden yleisestä saunasta Varkauden Lehtoniemessä, pukuhuoneiden pitkistä naulakkoriveistä numerolappuineen, apilikosta talon takana, apilikkoon alasti kirmaavista, juuri puhtaaksi itsensä pesseistä veneenalusmiehistä, ukin ryyppykavereista, jotka saivat saunoa kerran viikossa ilmaiseksi, koska kaikki tiesivät, ettei heillä ollut kovin helppoa elämässään. Kotiharjussa naiset juttelevat hiljaa lauteilla, lapset polskuttavat löylyhuoneen lattialla vauvanpaljussa, lämpö avaa lihasten lukot ja jänteiden kireyden. Ja jossain toisaalla, jossain toisessa ajassa, jolloin Lehtoniemen sauna vielä toimi, kitkemme mummon, sukulaisistani rakkaimman, kanssa kanssa kaalimaata ja mummo naureskelee puliukkojen vällykäärmeille ja kertoo, kuinka paljon Inkerissä oli kyitä. “Hus mää kottiis”, niin kyille pitää sanoa. Käärmettä ei saa tappaa. “Ja muutenkin kaikelle, mikä elää, pitää olla armollinen, sillä kaikella mikä elää, on sielu”, sanoo mummo. “Onko puliukoillakin sielu?” kysyn kiinnostuneena. Äidin mielestä puliukoille ei saa puhua eikä niihin päin saa edes katsoa. “Siksikö ne saavat kylpeä täällä ilmaiseksi?” Mummo huokaisee ja siristää silmiään. Korvissa välkkyvät rubiinikyyneleet.
“Kyllä peseytyminen on jokaisen oikeus.”
Huomenna on hyvä päivä. Sauna liikauttelee paitsi jäseniä, myös mieltä. Sitten kestää helpommin joulun sosiaaliset paineet, kun pitäisi olla jatkuvasti kiltti ja iloinen.

Kun on vielä pimeää, pyöränlamppu väräjää kokkareisilla puistonkäytävillä ja jalankuviksi kovettuneilla jalkakäytävien jäätiköillä. Poljen, tunnen selän kostuvan repun alta, oranssin fleecehupparin, norjalaisvillapaidan ja urheilukerraston suojassa. Rinnat hypähtävät pyörän loikatessa kiveyksen reunan yli jalkakäytävälle ja alas. Lisää vauhtia, oikeudesta ei voi myöhästyä.
Nastarenkaat pureutuvat muhkuraiseen jäähän, koetan laskeskella päässäni, paljonko kello mahtaa olla. Ehdinkö oikeuteen ajoissa? Puren hammasta ja lisään kierroksia. Sydän tukkii lyönneillään hengitystiet, pakkasilma tuntuu kuumalta, hiki ja viiman silmistä ajamat kyyneleet valuvat poskia pitkin. Kilistän kelloa pyörätiellä hortoileville jalankulkijoille. Kiidän ohi, lujempaa ja lujempaa.
Entä jos kaadun? Muistan ystäväni, pyörälähetin, jonka käsi katkesi varsin rajusti, ja käden sisään ihon läpi menevät ruuvit, jolla luun tuki oli kiinni. Ne sanat, joilla hän kuvasi onnettomuuden. “Äkkiä tajusi, että se kaatuminen olikin erilainen. Takin hiha oli veressä, käsi ei toiminut, ja kun minä ja ohikulkija saimme käärittyä hihaa ylös, näimme, että jonkun luun pää pisti ihon läpi.” Lisää vauhtia. Koetan torjua ajatukset onnettomuuksista, sysään baskerin taaemmas silmiltä, kiinnitän silmät lampun kuvajaiseen lumella. Eteenpäin.
Kun kaarran oikeustalon pihaan, olen pelkkää hikeä ja huohotusta, sykettä, jota tarkastaakseen ei tarvitse painaa etu- ja keskisormea kaulavaltimolle. Bong bong, sanoo sydän korvissa, ja tykyttää tuntoaistimuksena nivelissä, huulissa, pohkeissa, sormenpäissä.
Lukitsen pyörän ja kävelen sisään oikeustalon huutavasta turvaportista näyttäen lautamieskorttiani stevareille. Juoksen lautamiesten vessaan, siihen ainokaiseen, ja kiskon yltäni kaikki vaatteet, ja sullon päälle toiset, kuivat.
Juoksen ylös portaita. Selviää, että istunto alkaakin tunnin myöhemmin ensimmäisen jutun peruunnuttua. Maleksin Ruoholahdessa edestakaisin äkeänä autoteiden monikaistaisuudesta ja talojen mataluudesta. Surkeaa, lähiömäistä aluetta, eikä edes kunnon puistoa. Minä pidän enemmän Itä-Pasilastakin. Ilma on selkeä. Ostan Citymarketista paketin pölypusseja luppoajalla.
Oikeudessa on kummallista. Ei vain nyt, vaan aina. Ihmiset kertovat tapahtumista satuillen, luullen ilmeisesti lautakunnan nielevän ihan mitä tahansa. Osa teoista on niin raakoja, että tulee paha olo. Osa syytetyistä ei kadu, vaan ilmoittaa suoralta kädeltä kurittaneensa vaimoaan “kuten tuollaista naista kuuluukin”. Tavalla, joka johtaa usein aivoruhjeeseen. Tuollaista naista, millaista naista? Naista, joka on päättänyt ottaa eron miehen kykenemättä tyydyttämään hänen romantiikan nälkäänsä. Syyttääkö naista vai Harlekiineja, miestä vai kulttuurin miesmallia, jonka mukaan lyöminen on vähemmän hävettävä juttu kuin julkisesti itkeminen?
Osa ihmisistä on ajanut ratin, ja ollut ratissa niin kännissä, että on ihme, että he ovat pystyneet ylipäänsä liikkumaan millään tavalla. Jotkut ovat lyöneet tuopilla kaveria naamaan tämän läikytettyä olutta vahingossa ja kieltäydyttyä pyytämästä anteeksi tätä vahinkoa. Ja sitten on niitä, jotka ovat vetäneet jotain kemikaaleja, jotta “eivät muistaisi mitään, koska on helpoin olla, kun ei muista, kuka tai mikä on”. Ihmisiä, jotka ovat kusettaneet verottajaa tai Kelaa ja jääneet kiinni ja sanovat, etteivät tajunneet, etteivät saa nostaa työttömyyskorvausta enää työn saatuaan. Lautakunta nostelee kulmakarvojaan yksimielisinä.
Ja sitten on niitä toisia juttuja. Niitä, joissa mielipide hajoaa. Kun kahdeksantoistavuotiaalla pojalla on suhde viisitoistavuotiaan tytön kanssa ja tytön vanhemmat ovat nostaneet asiasta oikeusjutun lapseen sekaantumisesta ja sekä tyttö ja poika näyttävät siltä, että haluavat vajota maan sisään syyttäjän pyytäessä heitä kuvaamaan tytön vanhempien ja koko vieraan lautakunnan kuullen seksielämäänsä. Kun joku on liimannut tarroja sähkökaappeihin tai tehnyt taidokkaan graffitin sillan alle ja joutuu maksamaan aivan sairaat puhdistuskulut ilman, että hänelle on edes tarjottu mahdollisuutta itse pestä teoksensa pois tai pesettää se edullisemman palvelun tarjoavalla pesufirmalla.
Ambivalenssia. Kun tuomittavana on nuori poika, joka ei älyä ottaa päästään lippistä tai pipoa ja vanhat lautamiehet rutisevat, että sehän koetti tahallaan halventaa oikeutta, koska “kyllähän kaikki tietää, ettei lakkia sisällä pidetä”. (Tämä on, kiintoisaa kyllä, vanhan kääkän tunnus. Ystäväni, joka tekee kuvismaikan sijaisuuksia, ei ole tehnyt opetettaviin lapsiinsa vanhaa vaikutelmaa. “Ei voi olla totta et sä oot yli kakskyt”, yläastelapset olivat valittaneet. “Ai miten niin?” Ja vastaus: “No kun kaikki semmoset vanhat kääkät aina valittaa, että luokassa ei saa pitää lippistä tai pipoa.”) Minusta, joka pidän usein sisällä pipoa tai huivia, moinen narina on aivan käsittämätöntä. Halventaa, hohhoijaa. Minua saa ainakin vapaasti halventaa silläviisiin.
Ja toisenlaista ambivalenssia: eräs istunto, jossa tuomittavana on nuori, komea jätkä, aivan ihanin, pitkin, kiharin hiuksin. Poika oli vittuunnuksissaan hakannut pesäpallomailalla paskaksi parit autot kesäaamuna Kalliossa. Miksi-kysymykseen hän vastasi: “No noi autot nyt vituttaa mua.” Olin aivan ihastuksesta pehmeänä, joskin tietysti hieman huvittunut, että poika oli riittävän hölmö viemään autovitutuksen käytännön toimiin saakka. Muut lautamiehet olivat aivan järkyttyneitä: “Mitä kellään voisi olla autoja vastaan?” Selitin heille kepeästi, mitä voisi olla. (Saastuttavat hiilidioksidipäästöineen, tappavat liikenteessä pyöräilijät ja jalankulkijat, laiskistuttavat ihmiset edistäen elintasosairauksien asemaa yhteiskunnassa, muuttavat kaupungin äänimaiseman inhottavan taustameluiseksi… tietysti on vähän höpöä attribuoida autoille se, mikä oikeastaan pitäisi attribuoida niiden käyttäjiin. Mutta yhtä kaikki, auto on voimakkaan negatiivinen symboli ja kieltämättä minäkin välillä hurjimmissa fantasioissani pistän autoa paskaksi oikein urakalla.) He tuijottivat järkyttyneinä. “Vaikka ei se tietenkään mitenkään puolusta tuollaista tekoa”, lisään. Ei sanottavaa vaikutusta. He pitävät minua jo aivan tärähtäneenä. “Ja semmoinen tukkakin, ettei tiennyt, onko tyttö vai poika. Kyllä on maailma omituiseksi mennyt.” Kerroin heille myös sen, että minusta poika oli huikaisevan kaunis. He eivät ymmärtäneet. Tietäähän tuon. Yli viisikymppiset harvoin arvostavat joidenkin miesten enkelimäistä, hauraanhentoa, kiharaista kauneutta. Heistä miehen pitää olla paksuniskainen pihvinpurija.
Ja vielä yksi ambivalenssi: turkisbisneksen vastainen mielenosoitus Marimekolla. Muut ovat ihan kauhuissaan “ekoterrorismista” vaikka se, mitä mielenosoittajat ovat tehneet, on aika pientä. Puhaltaneet pilleihin, kieltäytyneet siirtymästä pois, huutaneet iskulauseita. Terrorismia? Määritelmän mukaan terrorismiin sisältyy (useimmiten henkeä uhkaava) väkivalta tai väkivallalla uhkaaminen. Sitä ei ole esiintynyt. Kun vielä laukaisen ääneen, että minusta tekoa pitäisi arvostella aika armeliaasti, koska se on tehty tavoittelematta itselle hyötyä ja yrittämättä vahingoittaa mitään, edes omaisuutta, minua tuijotetaan pahasti. “Mutta nämä ovat niitä kettutyttöjä.” Kerron lautakunnalle olevani itsekin ruokavalioltani vegaani ja vastustavani turkisbisnestä. Se ei vielä tee kestään kettutyttöä. Suurimmalla osasta mielenosoittajia ei ole mitään rekkarimerkintöjä, joten eiköhän kyse ole tavallisista koululaisista, jotka ovat maailmasta huolissaan. Lautakunta ei tiedä, miten päin istua. Ei voi olla totta, sanovat ilmeet ja eleet, yksi niistä on soluttautunut tännekin. Hymyilen ystävällisesti. “Eikö sinun mielestäsi näitä pitäisi tuomita ollenkaan”, kysyy tuomari hermostuneena. “Ei, kyllä heidät voidaan tuomita tietysti, kyllähän heidän laiton mielenosoituksensa täyttää julkisrauhan rikkomisen tunnusmerkit. Mutta ei mitään terrorismilisää, se on mun pointsi.”
Oikeudessa on aina omituista. Omituisia ovat sekä asiakkaat että samalla puolen pöytää istuvat.

Neljän lautamiesvuoden jälkeen en ole edelleenkään selvillä, miksi ihmeessä omaisuusrikoksesta saa helposti niin paljon enemmän rangaistusta kuin toisen ihmisen pieksämisestä sairaalakuntoon. Maallikkonäkökulmasta se on käsittämätöntä. Omaisuushan on vain omaisuutta. Siitä huolimatta, että olin minäkin shokissa, kun rakas Raleigh-pyöräni varastettiin. Mutta vielä enemmän olin shokissa silloin, kun senhetkinen poikakaveri kävi käsiksi iskien molemmat silmät mustiksi ja tönäisten portaita alas. Silloin olin niin paskana, etten edes tehnyt rikosilmoitusta ja valehtelin läheisille, että hakkaaja oli joku aivan vieras ihminen kadulla. Enkä mennyt lääkäriin, vaikka päähän sattui aivan sairaasti ja näin pari päivää maailman aivan sameana. Tavallaan onni, ettei juttua ikinä kerrottu viranomaisille. Olisin saanut sätkyn tajutessani, että tuollaisesta teosta sakko on helposti vain pari-, kolmekymmentä päiväsakkoa. Senkö arvoinen on fyysisen koskemattomuuden loukkaus?
Ehkä takana on jokin ajatus, että väkivaltaa tapahtuu joka tapauksessa, mietin pyöräni selässä, siistit oikeusvaatteet ja rintsikat taas vessassa pois päältä revittyäni, urheilukerrastoon, farkkuihin ja jumppereihin sonnustauduttuani, kohti kotia sutkuttaessani, auringon ollessa lakipisteessään, lumisten puiden oksien hehkuessa taivaan turkoosia vasten kuin 60-luvun klassisen musiikin äänitysten levynkansissa. Että aina joku kaatuu pyörällä, katkaisee käden, tai liukastuu, murtaa lonkan. Se, onko tekijä ihminen vai kova asfaltti, on epäolennaista. Mutta voihan omaisuuteenkin kajota muu kuin ihminen. Myrsky voi hakata veneen tohjoksi laituria vasten, karhu ryövätä mehiläispesän, puu kaatua auton päälle. Ei, en keksi mitään selitystä sille, että väkivaltaa ei tuomita kulttuurissamme pontevammin.
Koirat hyppivät minua vasten tullessani kotiin. Halaan niitä. Enää ne eivät pelkää, kun nostan äkisti kättä tai jalkaa. Aluksi ne olivat varmoja, että niitä aiotaan potkaista tai lyödä. Millainen ihminen tekee sellaista koiralle? Oletettavasti sellainen, joka lyö myös lasta, naista ja miestä. Lohi on syönyt Phalaenopsiksen nuppuja tiukkuvan kukkavarren poikki. Suru sydämessäni suukotan sitä niskaan. Voi Lohi, sinä harmaa rontti. Miksi sinun aina pitää tuhota kasveja?
Minä en usko rankaisemisiin silloinkaan kun vituttaa aivan sairaasti.
Jakaessamme tuomioita mietin, mitä hyötyä tästäkin on. Estääkö 400 euksun sakko tuota miestä iskemästä seuraavaakin muijaansa turpiin tämän hymyiltyä väärällä tavalla väärälle miehelle, tekeekö muka kaksi kuukautta lisää istumisaikaa tästä käyttäjästä raittiin kunnon kansalaisen? Saako tämä tuomio aikaan muuta kuin sen, että tuomittu alkaa ajatella poliisien ja stevarien olevan entistä vahvemmin ne, joita vastaan me taistellaan? Ja tämä tuomio, tunteeko kaveri nyt oikeuden tapahtuneen, kun hänen tuopilla sohaissut kaverinsa maksaa valtiolle isot sakot? Ainoastaan jotkut rattijuopot näyttävät katuvan. Mutta he katuvat jo ennen tuomion lukemista. He vain nyökkäävät innokkaasti sakkosummalle. Selvä, aneet kehiin ja sielu puhtaaksi.
Mistä tulevat kaikki nämä ihmiset, jotka eivät onnistu pysymään lain löysissä rajoissa?
Päivän kokeminen sekoittuu Hesariin, joka tulee meille uuteenvuoteen saakka Kissan vanhempien karattua jouluksi Vietnamiin, Laosiin ja Kamputseaan.
“Sunnuntain Hesarin juttu siitä ilmastonmuutoksesta arktisilla alueille on huono juttu”, nurisee Kissa. “Nyt kaikki kaupunkilaiset ajattelee, että ilmastonmuutos on poromiesten ja eskimoiden ja jääkarhujen ongelma.”
Väsyttää. Kello on kaksi, väsyttää älyttömästi. Asiat ovat liian monimutkaisia. Nurkassa pulputtaa vanhassa lasipullossa satsi kotiviiniä. Nick Drake laulaa niin kauniisti, että tahdon olla hetken ajattelematta oikeustaloa, kaikkea siellä näkemääni ja kuulemaani, tunnetta, että mikään ei koskaan muutu, ihmiset eivät kykene muuttumaan.
Nick Drake kuoli otettuaan yliannostuksen masennuslääkettään. Vahingossa, sanoo levynkannen teksti. Tiedä tuota, mitä uskoa. Miksi kukaan, joka on tehnyt niin kaunista musiikkia ja jonka äänikin on niin lempeä ja hyvä, on ollut masentunut? Maailma ei vastaa hämmennykseeni. Blup, sanoo käymispullo korinsa sisällä kerran toisensa jälkeen, Nick Drakea säestäen.