Veloena

Angstinen aamukysymys: ovatko kaikki työt taloustöitä?
Tarkoitan: On ihan selvää, että lumen luominen parvekkeelta ja pyykkien ripustaminen on taloustöitä, mutta entä kirjoittaminen? (Johon bloggaamista ei siis lasketa; bloggaaminen on kirjoitustaidon viihdekäyttöä. Ymmärtäkää, dears, kerrankin ironia.)

Suurin osa kirjoittamisesta taitaa kyllä tapauksessani olla taloustöitä. Teen sitä, jotta saan rahaa ostaa ruokaa. Vai talouden mahdollistamistöitä? Ääh. On liian aikaista ajatella vakavia kysymyksiä. Ehkä riittää, kun totean, että vapaapäivän jälkeen kirjoittaminen tuntuu vähän samalta kuin tulisi komennetuksi tiskivuoroon sadan vieraan kuuden ruokalajin päivällisen jälkeen.
(Hmm, olen kyllä tiskannut maksimissaan viidenkymmenen ihmisen astiat bileiden jälkeen. Mutta eiköhän vitutus ole pääteltävissä, kun kertoo tuolloiset fiilarit kahdellatoista. Näytän tänään olevan puppugeneraattori, joka tuottaa tekstiä, jonka taso on aivan Mariskan hirvittävän “Matematiikkaa” -mainoskappaleen kaltainen. Osaan jopa ulkoa tuon vihailukappaleen sanoja: “Elämä on matematiikkaa ilman logiikkaa/ja jos toiseen kaavaan viittaa/se ei pädekään tässä laskussa/mussa on sekaisin miinus ja plussa/” jne. jne. Ja tällä koetetaan sitten innostaa tytöt matikan kavereiksi jakamalla ilmaissinkkuja yläaste- ja lukioikäisille tai niiden opettajille, kerrottiin miehelleni, kun hän teki juttua yliopiston Luma-keskuksesta. Puistattavaa.)
Nyt pitää mennä ulos koirien kanssa. Näyttää siltä, että lumi sulaa edes hieman, siitä voi olla iloinen. Niin kuin tietysti siitäkin, että voi soittaa stesseissä aivan mitä musiikkia haluaa ilman että kukaan kommentoi. Nyt menossa on Gongin klasari I am your pussy. Ihmeellistä, ettei sitä soiteta enemmän bileissä, joissa ihmiset on tarkoitus saada tanssilattialle.
***
Tässä vaiheessa kaapelimodeemi lakkaa toimimasta ja alan soitella eestaas. Kun olen jo soittamaisillani Welholle, modeemi alkaa toimia aivan kiltisti. Ei se mitään. Huomennahan on jo joulukuu. Joulukuun alku tarkoittaa, että kohta päivät kääntyvät valoisampaan suuntaan. (Vaikka mikä hätä minulla nyt on, onhan minulla Valo-Tainan loistava valohoitotuote, päivänvalolamppu työlamppuna. Ennen sen tuloa huusholliimme olin talvet niin kiukkuinen valveilla pysymisen vaatimuksesta, ettei sitä tainnut kukaan kestää.)
Mutta lunta sen kuin riittää.

No niin, piristyneenä Jannen ja Heidin kommenteista edelliseen postiin tein nyt sen PaljasJalkaiset -osion BlogiWikiin. (Tosin en ole mikään koodausmestari vaan tein sen silleen kökösti, taitojeni rajoissa, toisin kuin joillain toisilla sivuilla.)
Jos joku muukin paljasjalkainen lukee tämän, listatkaapa nyt ihmeessä itsenne sinne, niin löydän teidät. Jannen ja Heidin laitoinkin jo sinne.

Niinä aamuina, jolloin sataa lunta ja matalapaine hyllyy kaupungin yläpuolella, on tajuttoman vaikeaa herätä. Raotan silmiäni ja painan ne takaisin kiinni. Lihastonustani suoraan kuulostelevat koirat tietävät silti minun heränneen; Mobutu ponkaisee lattialle ja alkaa pihistä, Nasu huokaa ja kääntää kylkeä, potkaisee minua kylkiluihin strutsinkoivillaan. Nasukaan ei tahdo herätä.
Iso Kissa ei tiedä minun heränneen. Raotan varoen uudelleen silmiäni. Perse, ulkona sataa lunta.
Jaa-a, pitäisiköhän tänään saada jotain aikaiseksi?
Mobutukin huomaa, etten ole tänään erityisen tarmokas ja kapuaa takaisin sänkyyn, haukottelee ja kiertyy uudelleen mustaksi paimentolaismattomytyksi.
Ison Kissan silmäluomet värähtelevät, joten Kissa nukkuu vielä REM-vaihetta. Nukahdan uudelleen.
Herään myöhemmin Ison Kissan heräämiseen. Yhteinen patja viestittää minulle samoin kuin koirille suoraan, milloin joku toinen herää, kunhan uni on riittävän matalaa (vastakohtana syvälle…) ja läpinäkyvää. Mistä tiedän Kissan heränneen? Hänen silmänsä ovat kiinni. Mutta asento on jännittyneempi ja hengitys kuulostaa aktiiviselta. (Tämä on jälkikäteisanalyysia. Tilanteessa yksinkertaisesti tiedän Kissan heränneen.)
Kuinka ihanaa onkaan herätä jonkun vieressä. Yhden yksin huonosti nukutun yön jälkeen se tuntuu aivan taivaalliselta, olkoonkin, etten mieluiten nousisi lainkaan.
Olen edelleen uuvuksissa sunnuntain huovutustyöpajasta ja siivousurakasta; koko päivä duunia, duunia, duunia; huovutus tosin ei tunnu duunilta, mutta jälkeenpäin paljastuu sellaiseksi.
Huovuttaessa H sanoo: “Kunpa koko elämä voisi olla tällaista. Askartaisi vaan.”
Sillä hetkellä olen valmis allekirjoittamaan, nyt en.
Siitä huolimatta villakassit ovat pöydällä ja suunnittelen, että steppitunnin jälkeen voisin jälleen huovuttaa vähän lisää. Koukussa, siis. Päätän, että tänään on lepopäivä, vain koiranulkoilutusta ja kokkaamista, feldenkraisia, steppiä ja kotona venyttelyä, ehkä illalla huovutusta. Tänään en kirjoita. (Bloggaamista ei lasketa kirjoittamiseen koska sillä ei ole mitään päämäärää terapeuttisen itsetutkistelun ohella.)
Lähetän arveluttavan viestin yhdelle lehdelle, jota avustan: Eikös teillä ole pikkujouluja? Laitan kyllä kysymykseen smileyn, etten vaikuttaisi liian ruinaavalta. Joku käsittämätön juhlankaipuu on siis iskenyt. Tänä torstaina on kirjaston pikkujoulut, ja sitten seuraavan viikon perjantaina Vihreiden ja Ylkkärin pikkujoulut. (Ylkkärin pikkareihin minua ei ole kutsuttu, koska en ole tehnyt juttuja tälle uudelle toimitukselle, mutta entäs sitten. Aion vyöryä sinne silti mieheni seuralaisena. Jossainhan minunkin pitää ihmisiä nähdä, eikös?) Dodon pikkujoulut ovat vasta 19. joulukuuta. Sinne on ikuisuus. Turun pikkujoulut 12.12. eivät sovikaan ohjelmaamme, ja minua harmittaa. Pidän kovasti Turusta kaupunkina, ja säännöllisin väliajoin fantasioinkin, josko sinne olisi kiva muuttaa. Naah, ehkä kuitenkin mieluummin Tallinnaan.
Minua haluttaisi laittaa BlogiWikiin uudeksi blogiryhmäksi paljasjalkaisten helsinkiläisten ryhmä, mutta epäröin. Pelkään, että vihaisia maalaisia alkaa sataa niskaan, vissiin. Tai että siinä ryhmässä ainoa blogi on sitten omani. Ainoa toinen potentiaalisesti paljasjalkainen helsinkiläinen bloggaaja, jonka tiedän livenä, on opiskelutoverini Skitso-Janne, enkä kuollaksenikaan muista, oliko hän paljasjalkainen vai ei. Äh. (Ehkä sinne pitäisi perustaa myös dementikkoryhmä… sinne ainakin solahtaisin joukkoon oikein hienosti.)

Kirjailijan päiväkirjassa pohditaan eroottista kaunokirjallisuutta. Itse en onnistu keksimään kovinkaan tyylikkäitä esimerkkejä lukuunottamatta Clarice Lispectorin Agua vivaa, Marguerite Durasin kirjoja, Almodovarin Poltetta nivusissa ja Pornotähteä, Will Selfin Suuria apinoita, Peter Hoegin Naista ja apinaa ja Tove Janssonin Muumilaakson marraskuuta. Nuo muut tuskin ketään yllättävät, Muumilaakson marraskuu ehkä jotakuta. Se kohtaus, jossa Mymmeli tanssii - no, ehkä tämä kaikki on Desmond Morrisin syytä. Desmond Morrisin näkemys ihmisestä alastomana apinana on kaiken teoreettisen elämäni alkupiste. Morrisin mukaan tanssiminen simuloi toisille ihmisille seksuaalisia kykyjä tarpeeksi neutraalisti, jotta sitä voidaan harjoittaa julkisella paikalla. Silti tanssi välittää seksuaalista informaatiota: katsoessani jonkun tanssia tiedän suunnilleen, kuinka notkea, rytmitajuinen, vilkasmielikuvituksinen, rutiineihinpitäytyvä, konforminen, senhetkisiin toimiinsa intensiivisesti keskittyvä, ekstaasiin taipuvainen hän on.
(Sivuhuomautus: Ehkä Desmond-sedän pitkäaikainen ja piilossa toimiva vaikutus näkyy myös listan kirjoissa Self & Hoeg.)

Räksytystä Raitilla kommentoi tässä takapäivinä (mistä nämä sanat oikein tulevat—) perhettäni hullunkuriseksi; joo-o, ei tämä nykyinen vielä mitään. Mutta katsokaa tuota kuvaa. Voin paljastaa, että meillä on miehen kanssa kummallakin tallella kaikki karvalelueläimet, vaikkemme aiokaan lapsia hankkia. Ainakin kerran vuodessa ne on otettava esiin ja halattava läpi. Oma rakkain nalleni on Rouva Nalle (lapsena olin erittäin formaali henkilö), kuvan oranssinvärinen, huopaan kääritty lelukarhu, jonka kasvoja sormeilen. Rouva Nallen sain puolivuotiaana, kun kaupassa olin alkanut kiljua keuhkojen koko voimalla ja kurottanut nallea kohti yhä uudelleen, epäuskoisten vanhempien pohtiessa, voiko niin pieni lapsi vielä todella haluta jotain niin kovasti.
Voi.
Rouva Nalle on muuten ainoa syy, jonka takia olen kunnolla suuttunut Nasu-koiratursasporsaalle. Se olisi halunnut syödä Rouva Nallen silmät irti. Nasun takia ne karvaeläimet kaapissa ovatkin. Se on aikamoinen lelunriepottaja, se koira. Ennen Nasun tuloa meille Mobutu, kissat, Iso Kissa ja minä nukuimme karvalelujen väliin ahtautuneina. Suloista ja kotoista.
******
Kello on vasta vajaa seitsemän mutta olen jo aivan neuroottinen, koska tänään pitäisi onnistua nukahtamaan yksin. Kaksikymmentäyhdeksänvuotias (ja 30v-päivään alle kuukausi) ei voi enää oikein soittaa äidille ja pyytää nukuttamaan. Mies on pitkällä, koirat kulmikkaita ja pieniä, niiden hengitys haisee ja kaiken kukkuraksi ne potkivat pitkillä, kovilla koivillaan. Kuuntelen rauhoittuakseni Sueden Coming Upia, The Breedersien Last Splashia, kaikkea vanhaa ja turvallisen koirankorvilla olevaa, Jefferson Airplanea, ja tietysti Gongia. Ehkä yöksi pitäisi laittaa päälle repeat one -toiminnolla Gilli Smythin Mother-albumin satu Taliesin?
(Unitutkijoiden mukaan unettomuudesta ei saisi olla huolissaan. Äääh.)

Siinä, että on mummojen kasvattama, on joitain huvittavia puolia. En pelkää vilauttelijoita tai namusetiä (Tuskin semmoisia mummojen aikaan kyläyhteisöissä olikaan?) mutta kylläkin liukastumista.
Yves Rocherissa, ostamassa yövoidetta naamaan, joka on ärtynyt pakkasesta. Tiskin ääressä seisoo tarmokas, piskuinen mummo, ruttuinen kuin rusina ennen glögiin uppoutumista.
- Tässä naamassa sitä on rutukreemille haastetta, hihittää mummo myyjälle. Parikymppinen kosmetologityttö on vähän vaivaantuneen ja huvittuneen oloinen.
- Ja olikos teillä kanta-asiakaskorttia?
- No totta vie! Teillähän minä aina käyn, odotas hetki, jossain täällä väskyssä se on… niin liukastakin, meinaa lentää nurin.
- Joo, ihan totta. Kiitos. Tästä tuleekin kolme leimaa.
- Mutta katoppas, mitä ostin suutarilta eilen. Tämmöset nastat! Näillä ei niin vaan kaadukaan.
Tyttö kurkistelee tiskin yli, mutta mummo hermostuu:
- Ei niitä nuin kaukaa erota. Etkö voi tulla tänne, no, minä tulen sitten sinne.
Mummo kipittää tiskin taakse ja kiskoo talvisaapikkaistaan irti sellaiset kumirenksulat, joissa on nastat - samanlaiset, kuin minulla on repun etutaskussa.
- Kato, näillä ei mene nurin. Näin hyvät. Eikä maksa paljon.
Kosmetologityttö on jo epätoivoisen lähellä nauruun purskahtamista. Vakoilen tilannetta hyllynreunan takaa. Odota vain, kymmenen vuotta, ja ymmärrät mummoa paremmin kuin itseäsi nyt, ajattelen hiljaa mielessäni. Kymmenen vuotta sitten en itsekään käyttänyt hattua, vaikka olisi ollut kaksikymmentä astetta pakkasta, enkä taatusti farkkujen alla sukkiksia, enkä villaisia aluspaitoja… ja naureskelin niille kumilenksuroille, mummareille, joissa on nastat.

Ja kun maksan ostokseni, hymyilen tytölle iloisesti ja sanon:
- Sulla on näköjään tänään hyvä päivä.
- Ai milleen?
- Noin kiva asiakas, se mummo, joka niin innokkaasti esitteli liukuesteitään…
- Ai joo, oli se aika suloinen. Ne on niin ulkona tästä kaikesta.
Tuijotan hetken kasvoja, joihin rypyt ovat alkaneet muodostua vasta mikro-ohuina urina. Se meillä kaikilla on edessä, haluaisin sanoa, mutten sano. Tyttö on sillä viisiin meikattu, että se ei ehkä pitäisi ajatuksesta, että kurtistuu kokoon ja on kiinnostunut enää lähinnä siitä, mitä eläimille tapahtuu. (Näitä mummoja näkee joka äänestyksessä - vaalikopista kuuluu äkkiä huuto: “Kukas se oli se ehdokas, joka lupasi pitää kissojen ja koirien puolta?”)
Tyydyn vastaamaan:
-Niin. Kiitos. Hauskaa viikonloppua…
Ulkona kaikesta… liikkeen ulkopuolella nojaan kädelläni seinään ja kiskon jalkoihini mummarit, ihanat hokit, joiden avulla puurran Porthaninkadun liukasta mäkeä ylös pelkäämättä lankeavani turhamaisuuttani. Mihin minäkin nuoruuteni talvet tuhlasin? Liukkauden manaamiseen ja hitaasti, seinästä kiinni pitäen etenemiseen. Nyt rouskutan eteenpäin varmasti kuin mummoutuminen, täysin pysäyttämättömänä ja kaikkeen iloisen uteliaasti suhtautuvana.

Huomenna pidämme huovutustyöpajaa H:n kanssa. Kaivelen sotkuista “vaatehuonettamme” jonka oikeampi nimi lienisi “vinttikomero WC:tä vastapäätä”. Lopulta löydän villat 50-luvun valokuvapaperiprässin ja veistossavinyssäköiden takaa. Onko mikään yhtä suloista kuin villa, ja tietysti lampaat, jotka tuottavat villaa (ja iloa)?
Punaista, oranssia, metsänvihreää, valkoista ja sinistä lampaanvillaa ja sitten aprikoosin ja mustan villakoiran villaa, Tukosta ja Mobutua, karstamyllyllä levyiksi kammattuna.
Upotan kylmät käpäläni villapusseihin. Ihanaa, mikä lämpö! Onko mitään surullisempaa kuin juuri ajeltu lammas? (Niille, jotka eivät muista, on tarpeen muistuttaa, että Hinku ja Vinku -animaatioissa, Käytöskukka-sarjassa, on jakso nimeltään “Sinisilmäisyys”, jossa pääosassa on sinisilmäinen lammas. Voi, tuota lampia! Ja kaikkia niitä lampaita ja villakoiria, jotka keritään keskellä kesää kirmauskuntoon.) Villakoirat kyllä tykkäävät kesäturkin saamisesta ja hepuloivat koko päivän, ja kylmä yllättää ne vasta illalla, nukkumaan käpertyessä. Silloin ainakin Mobutu-poika saa päälleen ruudullisen saalin, jonka alta sen pieni, lystikäs pää pilkistää närkästynein ilmein. Vaatteita! Pyh…
Huomenna huovutusta. On hauska nähdä taas H, joka on yllättävä tapaus: meillä kummallakin on pelastetut koirat, ja kumpikin huovuttaa ja tekee keramiikkaa. Niin, ja kumpikin pyöräilee. Muut ystäväni eivät harrasta taideteollisuutta, joten on kivaa nähdä ihmistä, joka ei katso nenänpiitään pitkin tuollaista hassua puuhastelua, aineiden kanssa läträämistä.

Taannoin jouduimme miettimään lapsuuden vaikuttavinta satua ryhmänä. Tehtävä pöyhi ajatuksia juuri sopivalla tavalla; tajusin äkkiä, kuinka minulle tärkein satu on sellainen, jota kovin moni ei ole kuullut. Eikä se itse asiassa edes ole satu, vaikka se satuna kerrottiinkin, kerta toisensa jälkeen.
Lapsena en käynyt tarhassa, vaan vietin päivät kotona isänäitini kanssa, kuten lienen joskus maininnutkin. Isänäiti ei tykännyt lukea kirjoista satuja, joten opettelin lukemaan itsekseni nelivuotiaana mummun innokkaalla avustuksella. (Mummu änkyttää, ja vaikka hän ei lapsille ja koirille puhuessa änkytäkään, lukeminen saa hänet änkyttämään yhtä pahasti kuin vieraille aikuisille puhuminen.) Mutta totta kai halusin edelleen kuulla satuja, vaikka osasinkin itse lukea ja osasin ulkoakin monta kirjaa, Nalle Puhin ja Kuinkas sitten kävikään ainakin.
Koska mummut ovat mummuja ja kotoisin toisesta maailmasta, myös mummujen lapsenlapsilleen kertomat sadut ovat erilaisia kuin ne, joista voi lukea kirjoista.

Tämä on tarina Matista ja Mikosta.
“Kerran kauan kauan sitten kun minä olin vielä nuori nainen ja minulla oli kaksi ihanaa lasta, Eila ja Seppo, oli kevät. Keväällä yksi sisaruksistamme lähti aina markkinoille. Koko päivän lapset tivasivat, mitä markkinoilta oikein saadaan. Illalla sitten kärryt tulivat pihaan ja niissä oli ajajan pukin takana suuri jauhosäkki. Mikä ihmeellisintä, se säkki, joka oli lähtenyt markkinoille niin litteänä ja elottomana, olikin sätkivä, potkiva ja täynnä jotakin.
‘Mikä se on’, kysyi Seppo, joka oli silloin kuusi. ‘Saanko katsoa?’
Ja sitten minä sanoin, tietämättä, mitä siitä seuraisi, ‘Se on sinulle. Ne ovat sinun kavereinasi tämän kesän ja syksyn!’
Avasimme yhdessä narun, jolla säkin suu oli köytetty. Pihalle kirmaisi kaksi possua. Pientä, suloista, vaaleanpunaista possua, joilla oli viisaat silmät ja lystikäs kärsä.
‘No, nyt niille pitää antaa nimi’, minä sanoin. ‘Koska ne ovat sinun, sinä saat päättää, mikä niiden nimi on.’
Seppo katseli hetken possuja, nauroi niiden kohellukselle ja sanoi: ‘Matti ja Mikko.’
Niin porsaiden nimeksi tuli Matti ja Mikko.
Siihen aikaan, kauan kauan sitten, lapset eivät vain leikkineet, vaan auttoivat kaikissa talon töissä. Sepon tehtävä oli katsoa possujen perään. Niinpä hän vietti koko kesän Matin ja Mikon kanssa. Hän kulki niiden kanssa helteisillä pientareilla seuraten, kuinka ne tonkivat lystikkäästi maata, kuopsuttivat pienillä sorkillaan ylös herkullisia, meheviä juuria, nuuskivat ja tuhahtelivat hajuille, rapsutti niitä korvan takaa jolloin ne ynisivät nautinnosta ja illan tullen, possujen mennessä lättiin, haki niille vielä kasvimaalta juolavehnää ja savikkaa, ja pientareilta maitohorsmaa, ja possut ottivat heinät kauniisti ja varoen hänen kädestään pienet silmät luottamusta tuikkien.
Seppo oli kiltti poika ja ennen kaikkea isätön poika, joten muut pojat kiusasivat häntä kovasti. Matti ja Mikko eivät kiusanneet, ja niin niistä tuli hänen parhaat ystävänsä. Matti ja Mikko menivät Sepon mukana uimarannallekin ja röhkivät tietäväisinä vesirajassa pientä isäntäänsä odotellen.
Mutta kesä, mikään kesä, kuinka hyvä ja ihana tahansa, ei kestä ikuisesti. Tänäkin kesänä vilja alkoi kypsyä pelloilla, porkkanoita ja perunoita nostettiin jo maasta. Porsaille sadonkorjuu oli juhlaa. Madonsyömät juurekset päätyivät niille, samoin kaikki naatit. Seppo vei niille ruokaa ämpärillä, ja kesyt siat painautuivat häntä vasten rapsutettavaksi.
Tuli syksy. Eräänä iltana Seppo katsoi minuun ja sanoi: ‘Äiti, kiitos Matista ja Mikosta. Minulla ei ole vielä koskaan ollut yhtä hyviä ystäviä.’ Minä en voinut sanoa mitään, kurkussani oli pala. En voinut kertoa, että Matti ja Mikko olivat meillä muinakin kuin ystävinä.
Lapset odottivat kovasti joulua ja askartelivat sanomalehtipaperista lumitähtiä ikkunaan. Laskivat päiviä suureen juhlaan. Yhtenä päivänä sitten tuli kylältä mies, niin kuin oli sovittu, ja sanoi: ‘No niin, missäs ne possut oli?’
Menin lättiin miehen kanssa käskien lapsia pysymään sisällä. Possut teurastettiin, niiden veri valutettiin erilliseen astiaan, veriruokien aineeksi. Mikä määrä verta, sylttyä, paistia, makkaraa…
Vaikka lapsia oli kielletty tulemasta, eihän Seppo voinut pysyä poissa, olihan Matista ja Mikosta puhuttu. Kun mies teki lähtöä ja pesi kirvestään lumessa, Seppo tuli sisältä lumiselle pihalle ja katsoi miehen kirvestä sanomatta sanaakaan. Sitten hän kääntyi ja käveli sisään pää painuksissa. Kenenkään ei tarvinnut kertoa, mitä oli tapahtunut. Seppo ei kysynyt koskaan asiasta mitään, syyttänyt ketään eikä puhunut asiasta kenenkään kanssa. Mutta tokihan minä äitinä näin, että poika itki öisin.
Sinä jouluna Seppo ei syönyt palaakaan kinkkua, veriruokia eikä makkaroita. Eikä sitä seuraavana, eikä sitä seuraavana. Sianliha jäi häneltä aina syömättä. Hän ei myöskään koskaan enää mennyt sikolättiin, vaikka koetin komentaa hänet seuraavan kesän possujen vahdiksi. Hän vain painoi päänsä alas ja pudisti sitä päättäväisesti, vaikkakin itkuun purskahtamaisillaan. Enkä minä voinut pakottaa, vaikka siskoni nauroivatkin, että hemmottelen pojan piloille, ettei miehellä saa tuommoisia tunteita olla.
Ne possut… Matti ja Mikko. Olen usein miettinyt, onko isälläsi koskaan sen jälkeen ollut niin hyvää ystävää. Yhdenkään muun possun nimeä en muista, vaikka joka jouluksihan porsaat otettiin, mutta nämä kyllä muistan.”
Kuten arvata saattaa, tästä kuten kaikista muistakin lempitarinoista tuli sellainen, että joka ikistä yksityiskohtaa tivattiin antaumuksella: Mikä ihmeen jauhosäkki? Oliko se mies kylältä teurastaja? Oliko sillä nahkainen esiliina? Millaiset ne kärryt olivat, joilla Matti ja Mikko tuotiin? Kuinka pieniä ne olivat tullessaan?
Meillä ei koskaan jouluna ollut kinkkua. Kinkun kohtasin vasta koulussa, ekan luokan jouluaterialla. Hirvittävä harmaa lätkä. Nieleksin sitä alas, vaikka tiesin, että se oli Mattia ja Mikkoa. “Oottekste jotain ählämeitä sitten?” kysyi ystävä ala-asteella kertoessani, että minusta joulukinkku oli kamalinta, mitä saattoi olla. “Joo kai sitten”, arvelin. En tietenkään tiennyt, mitä ählämi tarkoitti. Ajattelin, että se oli ehkä nimi ihmisille, jotka eivät syö kinkkua.
Loogista kyllä, oma sianlihakammoni alkoi juuri joulukinkusta, ja meni aika pitkä aika, ennen kuin tajusin, että Mattia ja Mikkoa oli myös lihapullissa, nakeissa… no, vaikka missä.
“Minun ei olisi pitänyt kertoa sinulle sitä juttua Matista ja Mikosta”, kurtisteli mummukin kulmiaan, kun sain sätkyn hänen laittaessaan läskisoossia miehelleen. Kiljuin: “Miten sinä voit? Mattia ja Mikkoa! Etkö yhtään häpeä?” (Lauantaimakkara meni silti alas vaikeuksitta; makkaraa hei, ei sianlihaa…)
Minun kasvissyöntini alkoi siis sianlihasta, siirtyen sitten broileriin ja siitä nautaan ja lampaaseen. Huvittaa aina, kun kuulee argumentin siitä, että nykylapset ovat niin luonnosta vieraantuneita ja pilanneet aivonsa Disneyn puhuvilla eläimillä (unohtamatta urheaa Babe-porsasta), etteivät enää ymmärrä, että kyllähän lihaa nyt kuuluu syödä ja etteivät ne eläimet siinä sen tuotannossa kärsi. (Itse asiassa Aaltolan kirjasta käy ilmi, että samaa argumenttia - “kaupungistuminen ja sisätyöt ovat vieraannuttaneet ihmiset eläimistä, niin etteivät nämä enää ymmärrä, etteivät ne oloistaan kärsi” - käytettiin jo 1800-luvulla, eli roimasti ennen Disney-tuotantoja.) Minun aivoni on sitten ilmeisesti pilattu tarinalla vuodelta 1946, tarinalla siitä, miten kaksi joulukinkkua olivat isäni parhaat kaverit yhden kesän ajan, ja miten ne ovat askarruttaneet mummuni mieltä siitä saakka, kuinka kovasti hän onkaan miettinyt, aiheuttiko isälleni jonkin elinikäisen kammon. Mummun suhde tarinaansa on selvästi ambivalentti: toisaalta läsnä on selvää huolta ja syyllisyyttä lapsen onnellisuuden romauttamisesta, toisaalta tiettyä ärtymystä siitä, ettei pojasta tullut aivan semmoinen kuin muista. Jutun perusvire on ollut jotenkin humoristinen: katsos, näin hassun jutun sinun isäsi keksi… mutta kyllä pinnan alla taitaa jyllätä aikamoinen ristiriitaisten tuntemusten soppa. Mummu syö edelleen sianlihaa; itse asiassa se taitaa olla ainut liha, josta hän erityisemmin välittää. Isä on viime vuosina alkanut taas syödä sikaa vuosikymmenten tauon jälkeen. Tosin ei kinkkua eikä leikkeitä, mutta makkaraa näyttää kuluvan. Äiti ei syö sikaa, sillä se on “punaista lihaa”. (Höpötys siitä, kuinka joku syö vain “valkoista lihaa” on kyllä omituista. Ymmärtääkseni valkoinen liha viittaa siipikarjaan ja kalaan. Mikähän yksinomainen “punaisen lihan” välttelyn motivaatio on?)
Siitä on aikaa, kun mummu on kertonut minulle Matista ja Mikosta. Muistaakohan hän enää itsekään? 87-vuotiaana jotkut asiat voi ehkä unohtaakin jo armeliaasti…
Meidän historiamme on niin täynnä eläimiin kohdistuvaa julmuutta, että traumoja lienee suvussa jos toisessakin. Äiti ei halua koiraa, koska hänen 10-vuotislahjansa, Pelle-koira (ihastuttava jackrussellinterrierin näköinen sekarotuinen piski), vietiin vajan taakse ja ammuttiin sen varastettua naapurin voipytyn sisällöt ja nylkytettyä liikaa saunavieraiden jalkoja. Koira, jota ei oltu opetettu lainkaan tavoille… sitten siltä vaadittiin käytöstapoja, itsestäänselvyytenä, ja kun se ei niitä osannut tuosta noin vain, tapettiin. “Äiti, ei sinulta kukaan enää koiraa voisi viedä”, sanon surullisena, mutta äiti vain pudistaa päätään surkean näköisenä. “Se kuolisi joskus kuitenkin. En minä enää jaksa”, hän sanoo voipuneesti. “Ehkä minä en nytkään onnistuisi opettamaan sitä tavoille ja se pitäisi viedä…” Hiljaisuus.
Ainoa kerta, jolloin olen nähnyt isäni itkevän, oli viedessämme Tukoksen, edellisen koirani, lopetettavaksi. Itse en eläinlääkärillä itkenyt lainkaan, koska olin niin huolissani isästäni. Sitten äkkiä tajusin: tämä ei ole vain tämä koira, tässä on kyseessä koko maailman epäoikeudenmukaisuus, omasta firmastaan ulos ostetuksi tuleminen, työttömäksi jääminen, kaikki kuolleet sukulaiset, oma vanheneminen, isättömyys, minun ja siskoni kaikki loukkaavat tokaisut, riidat äidin kanssa, elämän pohjaton tyhjyys ja ohimenevyys… ja kaiken pohjalla, Matti ja Mikko.
“Isä, anna minä nyt ajan sitä autoa”, anelen isän ohjatessa autoa pois Malmin Apex-eläinlääkäriasemalta silmät kyynelistä sumeina ja kädet täristen. Hän ei pysty sanomaan mitään, puristaa vain rattia niin, että pelkään sen hajoavan kappaleiksi. Takapenkillä jätesäkin sisällä on Tukoksen kevyt, veltto ruumis. Viemme säkin miehen vanhempien kasvihuoneeseen. Koetan olla ajattelematta, mitä säkissä on, roikotan sitä kuin mitä tahansa maasäkkiä. Jauhosäkkiä…
Kotoa soitan miehelle, joka on sivarissa tutkijanduunissa. “Tule”, saan sanottua, ja sitten en enää sano mitään, koska kykenen vain ulvomaan. Tuntia myöhemmin kaivamme routaiseen maahan kuoppaa lapiolla ja talikolla, väännämme sivuun omenapuiden juuria ja Narcissus poeticuksen sipuleita, nurmiturvetta ja hietaista maata. “Sen pitää olla riittävän syvä, ettei raadon haju houkuta rottia”, neuvoo miehen isä puhelimitse mökiltä. Me kaivamme ja hikoilemme. Lopulta kuoppa näyttää aika syvältä. Haen jätesäkin ja pyöräytän sen ylösalaisin kuopan päällä. Koiran ruumis mätkähtää luonnottomaan asentoon kuopan pohjalle. Olen kaikkialta turta, koetan asettaa koiran luonnolliseen nukkuma-asentoon. “Se on vain kuollutta lihaa”, sätin itseäni ja käsien tärinää, “ei sen kummempi kuin ne hemmetin nakkikastikkeet ja grillimakkarat, joita, neiti hyvä, olet tietyissä vaiheissa elämääsi syönyt surutta.” Koira ei asettaudu kapeaan kuoppaan joten lopulta minun on pakko sulloa se sinne väkivaltaisemmin: astun ruumiin päälle, ja polvia notkauttaen painan sitä kokoon, kasaan omalla massallani. Mies kääntyy poispäin tyrmistyneenä, jalkojeni alla rusahtelee. Astun kuopasta pois katsomatta jälkeeni ja alan lapioida hiekkaa ruumiin päälle.
Illalla soitan isälle, kysyn onko hän kunnossa.
“En tiedä”, sanoo isä ja kuulostaa värisevältä.
Huomaan, etten kykene tekemään gradua enkä hoitamaan asioitani, ainakaan viikkoon. Kuljen huoneesta toiseen ja vakuuttelen, että kaikki on kunnossa. Koira oli sentään jo neljätoistavuotias. Eivät ne elä ikuisesti. Minä sentään sain viettää sen kanssa neljätoista vuotta. Isällä oli Matti ja Mikko vain yhden kesän.

Hyvänen aika, huomaan huomenna olevan älä osta mitään -päivän.
Joka vuonna päivä on hurahtanut minulta ohi ja jälkeenpäin olen harmikseni todennut ostaneeni jotain oikein isoa ja kallista (siis köyhäilyperspektiivistä; tietenkään en voi koskaan ostaa semmoisia pösöjuttuja kuin autoa, turkkia, untuvatoppatakkia tms. mutta… yksi vuosi ostin UFFista paidan, toisena vuonna jonkun tosi hyvän cd:n, kolmantena Wolfordin kalliit merinovillasukkikset ja niin edelleen).
Nyt olen onneksi jo tänään tajunnut, että kyse on todellakin huomisesta. Eläimille pitäisi ostaa matolääkkeet syksyn rutiinimadotusta varten, mutta odottakoon lauantaihin. Ruokaa näyttää kerrankin olevan tarpeeksi kaapissa, kiitos Punnitse & Tuhlaa -keikan. (20,90 euksua; aika paljon hillitympää meno siis kuin viime viikon melkein viidenkympin saldolla…)
Likoamassa lojuu 7 pavun sekoitus, josta varmaan riittää näreksittävää koko viikonlopuksi, etenkin kun mies on lähdössä viikonloppuekskursiolle exäni luoksi Keski-Suomeen ja kotona olemme vain eläimet ja minä. Kylläpä maailma on pieni ja sisäsiittoinen.

Kun ystäväni oli ihastunut nykyiseen mieheeni kymmenen vuotta sitten, meidän ensimmäinen tehtävämme oli tietenkin selvittää, mikä eläin mies oikein oli. Tarkkailimme, pohdimme. Lopulta tulimme tulokseen: kissa. Mies, joka liikkuu hiljaa ja varovaisesti suuresta koostaan liikkumatta ja jonka kasvot eivät koskaan taivu hymyyn, ei voi olla muu kuin kissa. Vakava, katseleva, tohottamaton eläin, joka näyttää aina siltä, että sillä on tärkeitä asioita toimitettavanaan.
Myöhemmin, kun miehestä tulee paras ystäväni, kerron hänelle, että minulle hän on Herra Kissa. “Hassua”, sanoo mies, luimistaa aavistuksen verran korviaan ja tuijottaa minua silmiään rauhoittavasti siristäen, “kun olin pieni lapsi, minua sanottiin kissaksi ja uskoin olevani kissa. Pitkiin aikoihin kukaan ei ole tiennyt, että olen kissa.”
“Et sinä mikään muukaan voi olla, voisitko? Ihan kuin siinä yhdessä kissarunossa, jossa kissan kasvot ovat sulkeutuneet kuin nyrkki. Sellaiset kasvot sinullakin on”, sanon.
“Kuka sinä olet?” kysyy mies.
“Katso tarkemmin.” Minä olen se, joka loikkii hangella kuin pieni, punaruskea salama, käpertyy puiden lauluihin myrskyn ylvoessa ja kiitää kaikkea pelottavaa pakoon, ylös, pienet kynnet kaarnaa rapistaen, silmät närkästyksestä tuikahdellen. Se, joka jäkertää kävyt pieniä siemeniä etsiessään ja kuivaa tatteja oksanhankaan. Hyväntahtoinen puuhkahäntä, tupsukorva orava, joka masentuu sisällä istumisesta. Eikä koskaan väsy säkättämään närkästyneesti, kunhan on ensin kirinyt turvaan niin ohuelle oksalle, ettei sinne mikään isompi eläin pääse perässä.
Nuorempana arvuuttelin, mikä olen, ehdokkaita oli paljon. Olen täsmentynyt oravaksi vasta vähitellen. Nyt olen varma.
Kerran olen joutunut selittämään tätä totemismia, vastaamaan kysymykseen, mitä se oikein tarkoittaa, että on jokin muukin eläin kuin Homo sapiens sapiens. Koska selityksen pyytäjä ei ymmärtänyt metaforan käsitettä eikä kaikkien sanojen metaforisuutta, selitys uuvahti heti alkumetreille. Äh, selitykset.
Metaforat toimivat, se on olennaista. Samalla tavoin kuin ryhdin suoristaa ennennäkemättömän kauniisti ja yksinkertaisesti kuvitelma, että joku kiskoo niskahiuksista suoraan ylöspäin, tai venytysharjoittelussa kireään lihakseen hengittäminen (”Vaikka tietenkin ilma menee keuhkoihin”, kuten afrotanssin opettaja toteaa) saa aikaan sen, että lihas lakkaa kramppaamasta, kun muistaa hengittää syvään ja keskittyä tietoisuudellaan kuvitelmaan sisäänhengityksestä, joka rauhoittavina maininkeina pidentää ja rentouttaa lihaksen, samalla tavoin tieto siitä, että olen orava, oravana-maailman-katsominen, nostaa maailmasta esiin uusia, vertikaalisia puolia, puiden runkojen ja oksistojen siltoja, välineen käsitellä omaa närkästystä ihmisten ajattelemattomuudesta. Ystäville oravuus on tulkinnan ohjekirjanen: Jos se säkättää, älä hämmästy. Älä ihmettele mielipuolisen oloista säntäilyä äläkä sitä, että sen kaapissa on aina kilokaupalla manteleita ja pähkinöitä. Äläkä sen pelokkuutta - se on pieni eläin, pako on sen puolustus. Äläkä sen tuhovoimaa, sehän on jyrsijä, puuhkahäntäinen, suippukorvainen rottava. Äläkä odota sen kesyyntyvän, vaikka se ottaakin kädestäsi pähkinöitä.
Kerran gallupkyselyssä minulta kysyttiin, mistä saan ravinnossani eniten rasvaa. Mietin hetken ennen kuin nimesin pähkinät, mantelit ja siemenet. Onneton galluptyyppi sanoi: “Ei täällä ole sellaisia vaihtoehtoja. Täällä on voi, margariini, juusto, ruokaöljy, liha ja muu mikä.” Pyysin häntä laittamaan vastaukseen “muu mikä siemenet pähkinät”.
Mieheni Kissa ei syö lihaa. (Enkä minä, tietenkään. Ajatuskin puistattaa.) Pienet kissat, ne oikeat karvajalat, syövät, samoin koirat, luomulihaa. Minua häiritsee jatkuvasti ajatus, että kissat ja koirat syövät kaloja ja kanoja, joiden tiedetään ahdistuvan ja tuntevan kipua. Okei, luomuolot ovat vähän paremmat, mutta silti. Murheellisuutta tästä kaikesta toistensa syömisestä ja hyväksikäyttämisestä ei voi oikein välttää.
Sitten, kun maailma on siinä pisteessä, ettei ei-toivottuja kissoja ja koiria enää ole, näitä kodittomia rassuja, en aio pitää eläintä luonani. Tuntuu mahdottomalta, että sellaiseen tilanteeseen voisi päästä. Niitä on nyt niin paljon. Helpottaa hiukan ajatella, että sentään viittä niistä on pystynyt auttamaan tarjoamalla niille turvallisen kodin, jossa ne saavat puuhastella ja nukkua ilman, että niille raivostutaan pikkuseikoista. Ei kai sitä voi koskaan kehittyä moraalisesti varteenotettavammaksi ihmiseksi, jos ei tee asioille mitään? Pakko koettaa tehdä kaikkea aivan omituistakin. Harjata koirien hampaita, ostaa matolääkkeet koko konkkaronkalle. Säästää etukäteen joulukuun rokotusrumbaa varten. Viiden eläimen rokotuttaminen vie uskomattoman summan rahaa.
Toisaalta, voisiko sen rahan käyttää jotenkin fiksummin? Käymällä bissellä? Ottamalla tanssitunnin lisää per viikko? Lentämällä viikoksi Marokkoon? Hmm. Ei, kyllä olen varsin tyytyväinen tähän tilanteeseen. Mitä siitä tulisi, jos en voisi sietää itseäni? On psyykkisesti todella raskasta pitää yllä defenssejä, puolustella omia tekojaan, joita ei oikeastaan hyväksy lainkaan. En kyllä kauheasti jaksa stressata asiasta (voitteko kuvitella stressaavan oravan?) vaan totean ja sitten toimin. Ja kas: meillä on viisi kodin saanutta karvatassua ja päätös, ettei yhtään lisää, asunto loppuu kesken, samoin tili. Lisäksi Iso Kissa, joka luimistelee elukoille korviaan, muttei sano mitään, ja sitten, Orava, joka ahmittuaan pinaatti-herne-pastan kiskoo lapsityövoimattomat Viking-talvikävelykengät jalkaansa ja säntää keramiikkatunnille tekemään rakusavireliefiinsä kolme torsoa jyrkässä kulmaperspektiivissä.