Veloena

Aamu alkaa ihanasti. Talviaikaan siirtyminen takaa, että herätessä hämmästyy siitä, kuinka virkeä onkaan. Vaikka kello on noinkin vähän…! Vaikka virkeyden aiheuttajan tietää, sitä ei halua ajatella. Parempi kuvitella, että tänään on sunnuntai ja saa levätä. Lepääminen tosin kohdallani tarkoittaa rästiin jääneen lehtijutun valmistelua ja lähettämistä eteenpäin toimitukselle, viikon pyykkien jauhamista pesuohjelmien läpi ja narulle (keskelle olohuonetta) ripustamista, parin tunnin lenkkiä koirien kanssa, ruoan valmistamista itselle, ja tietysti, kaikkein kiireisimpänä, Dodon aktiivien intranetissä käytävään keskusteluun osallistumista. Viikon päästä me kokoonnumme taas. Tuskin pysyn kengissäni.
En osaa kuvitella (seksin, syömisen, tanssituntien ja nukkumisen) lisäksi mitään yhtä ihanaa ja älyä stimuloivaa asiaa kuin toimimisen sellaisten ihmisten kanssa, joista voin paitsi pitää, myös arvostaa. Ihmisten, jotka eivät tyydy vain nostelemaan hartioitaan tai kulmakarvojaan maailman epäonnistuneiden käytäntöjen edessä vaan koettavat pistää niille kampoihin, haastaa ne ja tuottaa muutosta parempaan suuntaan. Toisinaan tunnen kyllä heidän seurassaan itseni musertavan saamattomaksi ja pikkuseikkoihin takertuvaksi, mutta sitten innostus pyyhkäisee minutkin mukaan ja unohdan, että minun piti kunniottaa heitä niin kovasti, että tuskin osaan sanojani asettaa.
Tänään on muutenkin hyvä päivä. Ollessani suihkussa koirat alkavat räyskiä ja tiedän, että ystäväni, jonka kanssa eilen kävelimme Tähtitorninmäellä, on soittanut ovikelloa. Hänellä ei ole uunia, joten hän tulee meille paistamaan sämpylöitä keskipäivän kokoukseen, jossa äidit lapsineen miettivät, kuinka tukea lasten kasvua ajatteleviksi ihmisiksi. Hymyilen innoissani sulkiessani suihkun. Kohta kaikkialla tuoksuvat sämpylät!
On monia asioita, jotka synnyttävät kotoisan olon. Leipomisen tuoksu on yksi niistä. Vaikka lapsuudenkodissani ei leivottu kuin jouluksi, mummo, jonka luona vietin päivät ennen kouluikää, teki usein sämpylöitä. Kaurasämpylöitä, jos tarkkoja ollaan. Ihanat, mehevät lämpymäiset, joita saattoi saalistaa pyyhkeen alta sokkona. Pyyhettä ei saanut nostaa, ettei sämpylöidet kuori kovettuisi.
Sämpylät ovat uunissa, tuoksu leviää. Koirat juoksevat eestaas koettaen paikantaa tuoksun lähteen.
Sitten ystävä ja mies lähtevät kokoukseen sämpylät mukanaan. Tänään en itse ehdi. Jonkun on pyykättävä ja siivottava. Niin, ja tehtävä myös töitä, joista saa rahaa. Eilenhän oli vapaapäivä. Ihmettelen hetken, millaista mahtaa olla niiden ihmisten elämä, jotka ehtivät katsoa televisiota ja valittavat, ettei heillä ole tarpeeksi tekemistä. Jotenkin näkymä on paratiisimainen, mutta toisaalta tunnen itseni hiukan liian hyvin uskoakseni viihtyväni sellaisessa ympäristössä. Mikään ei ole niin pitkästyttävää ja älyllisesti loukkaavaa kuin television katseleminen. Joskus harvoin sieltä tulee jokin hyvä ohjelma, mutta tältäkin syksyltä onnistun mainitsemaan ainoastaan kolme ohjelmaa, joista olen pitänyt: espanjalainen elokuva Abre los ojos, sekä dokkarit The Weather Underground ja Dogtown and Z-Boys. (No, elokuva Oman elämänsä sankari oli ihan kohtalainen, mutta toki pettymys kirjaan verrattuna.) Yleensä tuijotan televisiota ihan hetken ja sitten pistän sen pois päältä. Masiinan syömä sähkö ei totisesti ole moisen sisällön kokemisen arvoinen, joten seiskööt pimeänä.
Vaikka sämpylät ovat menneet, niiden tuoksu jää. Hirveä nälkä.
Helsingissä olisi kirjamessut, ja sinne vapaalippu, mutta olen päättänyt olla menemättä. Messuilla tungeksiminen on aika vastenmielistä eivätkä messutarjoukset niin ihmeellisiä ole. Kirjat saa kyllä kirjastostakin. Joskus nuorempana minusta tuntui, että kirjat ja kirjallisuus oli kaikkein tärkeintä maailmassa mutta onneksi olen jo luopunut aikaa sitten moisesta näkemyksestä. Kirjat ovat kuitenkin vain työkaluja ponnistelussa kohti suurempaa, kattavampaa ja syvempää ymmärrystä siitä mitä on olla ihminen maailmassa. (Tai parhaimmillaan, mitä ylipäänsä on oleminen maailmassa.)
Odotan ensi viikonloppua. Se möyrii kaikkiin ajatuksiin. Yhteisöllisyys, joka toteutuu varsin imaginaarisesti arjessa, todentuu silloin kertaheitolla.
Mitä ihmettä meille on tapahtumassa, pohdin. Monta vuotta sitten, kun minulla ei ollut puhelinta, saattoivat ystävät tulle ihan vaan rinkuttamaan ovikelloa, ja sitten juotiin tsajua tai espressoa (eikä nukuttu seuraavana yönä…), kuunneltiin stesseistä Novospasskyn luostarikuoroa tai the Breedersia, Juliette Grecoa tai Stone Temple Pilotsia, naurettiin ja väännettiin jotain safkaa. Nykyään ihmisiä ei enää näe, niiden kanssa vaan sähköposteillaan (ja ne joilla on kännykkä, tekstailevat). Kaikilla on niin vitun kiire. Puhelinkeskustelukin tuntuu jo aika intiimiltä ja käsin kirjoitettuja kirjeitä ei enää juurikaan saa. Ennen sentään tuli vähintään viitisen kirjettä kuussa, sellaista yksityistä, käsinkirjoitettua, kolme aanelosta täynnä huomioita elämisestä.
Ensi viikonloppuna sentään näkee taas monta ihmistä kerralla, väännetään yhdessä safkaa ja puhutaan asiaa. Bilestetäänkin, mutta ei pelkästään bilestetä. Tämä tuntuu aidolta substanssilta. Pohjimmiltaan koen itseni pieneksi apinaksi, joka diggailee apinamaisista jutuista: yhdessä pomppimisesta ja muistakin kuin virtuaalisista läähätyshuudoista, reviirimme (koko maailma) turvaamisesta. Se kaikki on niin kymmenesti tärkeämpää kuin jokin työelämään sijoittuminen tai gradun viimeisenkin pilkun viilaus.

Muistakaahan käydä klikkailemassa:
animal rescue site, rainforest site, hunger site.
Helpommaksi ei voisi mennä.
Aina, kun käy lukemassa blogin tai bloggaamassa, pitäisi muistaa. Käytännössä… no, jos edes pari kertaa viikossa muistaa, hyvä niin.

Kello kymmenen, krapula. Astun miehen äidin ohjaamaan autoon, matkaamme Malmille ihmettelemään ruusukassidonnalla toteutettavaa juuttimattoa, jota hän kutoo meille. Matto on uskomattoman kaunis. Seison turtana ja toistelen yllätystäni sen vaikuttavuudesta. Lopulta minut lähetetään pois: miehen äiti kutoo väärin, kun keskittyy liikaa seurusteluun ja liian vähän kuviointiin.
Junalla Käpylän asemalle, kävelyä kotiin. Kotona mies tekee juuri lähtöä Dodon toimistolle. Otan koirat ja kiirehdin bussipysäkille. Siitä eteenpäin lauantai alkaa tuntua työltä. Matkalla nuorempi koira nuoleksii nuorehkon sekakäyttäjämiehen kädessä olevaa ilkeän näköistä vekkiä. Koetan komentaa koiraa pois, mutta mies selvästi haluaa sen hoivaa. No, olkoon, ajattelen, siitähän voi tulla vain hepatiitti tai hiv. Ei kovin todennäköisesti, mutta silti. Koira hoivaa miehen kättä Kaisaniemeen saakka.
Dodon toimistolla remontti seisoo entiseen malliin. Meitä on neljä aktiivia ja kolme koiraa. Saamme taas jotain vähän siistittyä. Haukottelemme, nauramme hysteerisinä. Välillä käymme haalimassa tekstiileitä sisustukseen Fida-lähetystorilta. Kirppiksellä koirat nuuskivat kaikkia uteliaasti. Tähtitorninmäen yli taivaltaessamme kerron ystävälleni, jolla on myöskin Tallinnasta haalittu kulkukoira, että aikanaan yksi rakkaimpia huvejani oli tuossa puistossa mäen alan tömistely.
Kiivetään mäen päälle, ja lähdetään sitten rentoina alas, antaen painovoiman ja vauhdin tiputtaa itseä, kehoa, alas mäkeä. Vauhti kiihtyy hurjasti, kun lihaksilla ei jarruttele. Ja kaverin kädestä ei saa päästää vaikka kaatuisikin.
“Ai koirien kanssa?” hän kysyy. No ei sentään. Ei sentään.
Pääsemme kotiin toimistolta vasta vähän yli yhdeksäksi. Väsymys, krapula iskee oikeastaan vasta kotimatkalla. Nälkä ja kylmä. Kaikkialla on pimeää, ja talojen sisävalot tuikkivat hilpeinä. Matkaa kotiin vain riittää käveltäväksi.
Kotona hymyilen ajatukselle mäen juoksemisesta alas koirien kanssa. Montakohan luuta siinä puuhassa katkeaisi? Silti: kokeilkaa (ilman koiria). Halpa huvi, ja hyvä. Toinen suosikkini on Ruttopuistossa silmät puiden lehvästöihin kiinnitettynä paikallaan ympäri pyöriminen, maailman halvin känni. Kolmas puisten hedelmälaatikkojen lokkiminen kauppatorilta sen mentyä kiinni, ja laatikkojen raahaaminen Tuomiokirkon portaille piknikpöydäksi. Sitten vaan punkkupullot ja viininlehtikääryleet kehiin. Mutta kaikkiin, näihin kaikkiin tarvitaan kesä, pitkine valoisine iltoineen ja öineen.
Ei ihmekään, että väsyttää. Talviunillehan tässä pitäisi ryhtyä, kun kaikki halvat huvitkin ovat kesäteloilla. Onneksi ensi viikonloppuna on luvassa kunnon pyhäinmiestenpäivän bileet teemana “valon ja pimeyden henkiolennot”. Uudestisyntymistä tässä kaivataankin.

Ulkona on kylmää ja aurinkoista, hiukset kostea takkuinen massa niskassa, peseytymisen jäljiltä epämääräisesti kellopasuunan kukan (Brugmansia suaveolens), sen myötä vaarallisen ja huumaavan tuoksuiset. Stesseissä soi loistava Gurun (feat. Isaac Hayes) “Night Vision” levyltä Streetsoul.
Vaikka ovuloin ja olen sen takia sensitiivinen kaikille ilmeille, eleille ja jopa etäisestikin seksuaalisesti potentiaalisille ajatuksille, ei aivotoimintani näytä silti täysin pysähtyneen. Uusimmassa Ylkkärissä olleessa jutussa joku vaaliblogia pitänyt vasemmistobimbe kommentoi lehdelle, että voi jatkaa blogin päivitystä, “mikäli jotain mielenkiintoista tulee vastaan”. Meinasi mennä reilun kaupan teet henkitorveen tuota tyrskiessä. Ihminen, joka voi elää päivän kohtaamatta mitään kirjoitettavaksi tarpeeksi mielenkiintoista, kuulostaa paitsi harvinaisen kuurolta ja sokealta, myös kosketus- ja kipuaistittomalta, mielikuvituksettomalta ja ennen kaikkea - näin ovulaatiopäivästä tarkasteltuna - epäseksuaaliselta. Aistianestesia & haluttomuus, kuulostaa pahalta.
Vaikka mitä minä toisista tiedän… itsestänikään.
Teoriota, hypoteeseja. Usein ne menevät aivan pieleen. Mutta eihän sitä voi olla arvailematta.
Koirien kanssa ulkoillessa silmään pistää nurmikon kuura ja lehtien kaunis, valkea jääreunus. Kesä on mennyt, taas yksi kesä. Pian olen kolmekymmentä. En osaa huolestua enkä surra. Miksi jokin luku, jokin viiva tukkimiehen kirjanpidossa (vai pitäisikö sanoa viikatemiehen kirjanpidossa, sitäköhän useiden ystävienikin ikäpanikointi on) olisi merkittävämpi kuin toiset?
Aina ovulaation ollessa kohdalla - minussa, minua - ajattelen, millaista olisi olla mies. Ikuinen mysteeri. Joskus olen koettanut udella ja neuvotella asiasta, ja saanut nyhdettyä onnettomilta informanteiltani irti sen verran, että he ovat koko ajan tällaisessa tilassa. En pysty uskomaan sitä. Ei sen perusteella, miten miehet käyttäytyvät, eikä sen perusteella, mitä tiedän jatkuvista tiloista versus vaihtelevista tiloista. Emmehän kiinnitä huomiota esim. pystyasentoomme kävellessämme emmekä yleensä ajattele, miten erilainen maailma on vaikka kissoille tai koirille, joiden pää on niin paljon matalammalla. (Onneksi ihminen ei ole niin hajuaistikeskeinen, muuten varmaan miesten pitäisi kiivetä puihin pissimään nenän korkeudelle ;) ottakaa tämä leikkisänä huomiona - mutta toisaalta, mikä rikkaus olisi oikeasti tunnistaa nuo feromonit tietoisesti, feromonit, jotka tutkimusten mukaan ohjaavat kuitenkin meidänkin käytöstämme meidän siitä tietämättä!) Jatkuvaa tilaa (esim. millaista on olla isojalkainen ja kapealanteinen) ei aktiivisesti työstä koko ajan, mutta tilan muutokset huomaa. En siis usko, että miehet voivat olla koko ajan tällaisessa nuuskutilassa. Heidän on pakko kehittää jokin kontrolli. Mutta kehittää kontrolli tuntemukselle, joka iskee kahdesti kuussa hormonien heilahdellessa erityisen voimakkaasti - voi voi, taitaa olla tuhoon tuomittu yritys.
Paha kyllä, olemme tänään menossa bileisiin. Ovulaation aikana viina menee päähän vähän paremmin kuin olisi väliksi. Onneksi kontrolli pelaa nykyään vähän paremmin kuin kymmenen vuotta sitten, jolloin päädyin bileistä yleensä yksin kotiin juosten itkien Kallion mäkeä ylös (kun eivät miehet hölmöt pidä minusta - joka olen tietysti liian ujo sanoakseni kellekään mitään ennen loppuillan öryämisvaihdetta, jolloin meno säikäyttää kenet tahansa, myös itseni, jälkeenpäin asioita kelaillessa - kotiin, ja heti ovesta sisään päästyäni sammuin omaan eteiseeni asetettuani ensin itseni huolellisesti kylkiasentoon jotten tukehtuisi mahdolliseen oksennukseeni. Aamulla sitten heräsin tukevasta kylkiasennosta, oksennusta lapasissa, hiuksissa ja takilla, kengät edelleen jalassa ja pipo päässä.
Näyttää siltä, että kunnollinen, onnellinen parisuhde estää kaikista parheiten moiset tempaukset. Jaksaa olla tasapainoinen, ja energiaa jää miesspekuloinneista kaikkeen vähän oleellisempaan. Eikä iske sama laskuhumalainen selibaattiepätoivo.
Toisinaan mietin, liittyvätkö sinkkukulttuurin nousu ja kulutuskulttuurin tahdin kiihtyminen olennaisesti toisiinsa. Ehkä. Olisin valmis tekemään varovaisen tämänsuuntaisen hypoteesin. (”Joissain tapauksissa kausaalisuhde näyttää vallitsevan…”) Omalla kohdallani ne ainakin liittyivät toisiinsa: en ole koskaan ollut niin neuroottinen kuin sinkkuaikana tai miehen ollessa Madridissa vuoden vaihdossa, niin epävarma ja siten altis mainonnalle, alkoholille ja shoppailulle. Tuon vuoden aikana ostin mm. ainoan kerran lapsuudenkodista muuttamisen jälkeen uuden, ei-kirppis-päällystakin, jota en tietenkään osaa edes käyttää, se on liian ladylike. Miten typerää ja lapsellista, mutta miten yleistä.
Kaikki naiset, joiden kanssa olen keskustellut vaatteista, tunnistavat tämän epätoivoisen räpiköinnin: ostaa jonkin vaatteen, kun kuvittelee, että sen käyttäminen on jotenkin transformatiivista, siistiä ja avartavaa, ja sitten käytännössä tajuaa, että se riepuhan roikkuu kaapissa vuodesta toiseen, jokaisessa valintatilanteessa hyljeksittynä. “Se en vain ole minä”, sanoo yksi parhaista naistutuistani.
Oiva kiteytys. Minua ihmetyttää kulutuskriittisyydessä kovasti se, että siinä asiat annetaan usein ymmärtää siten, että materiaalisen kuluttamisen vähentäminen (kukaan ei voi kieltäytyä - on pakko syödä, vähintään) tarkoittaisi jotenkin sitä, että väheksyttäisiin tavaroiden merkitystä.
Ei lainkaan, ei se niin mene. Vaatteet ovat todellakin osa minua. Pointsi tässä kohden kulutuskriittisyydessä voitaisiin muotoilla pikemminkin niin, että kirpparit pursuavat vaatteita, jotka eivät olleet joku muu - mutta voivat olla minä, sinä, hän. Kaiken ei tarvitse olla uutta. Epäonnistuneille minä-puseroille, farkuille ja hameille löytyy kaatopaikkaroinaa parempi rooli jonkun muun ihoa peittävänä imaginaarisena luonteenpiirteenä. Eikä kenenkään hitto vie tarvitse muuttua neljästi vuodessa pintamuodin mukaan. Muistammehan me lapsuudestammekin yhtä sun toista.
Eilen mies laittoi päälleen ruutupaidan vuodelta -91. Minä pistän aina paremmaksi tässä skabassa. Minulla on laamapaita, jonka olen saanut nelivuotiaana, vuonna -78. Mahdun siihen edelleen, mikä kyllä kertoo enemmän neuleen joustosta ja äitini kasvunvarakäsityksistä kuin fyysisestä venymisestäni. Tuo laamapaita on erityisen minää. Onhan se aika reikäinen ja turhapuroisan tahrainen, mutta harva asia on kulkenut mukanani yhtä kauan.
Millaista oli olla neljä? En muista. Aloin kirjoittaa muistoja ylös vasta viisivuotiaana, aluksi päivittäin ilmestyvään Dadu-lehteeni, sitten päiväkirjoihin, nyt blogiin.
Millaista on olla tämän ikäinen? Miten tuota kysymystä voisi lähestyä? No, sanotaan nyt vaikka niin, että olen perusonnellinen, ja minulla on päällä vuonna 1996 Madridista tuona neuroiluvuonna ostetut Arco Iris -merkkiset liituraitahousut kokoa 36, UFFista ostettu kiinalaistyylinen small-koon Onlyn bilestyspaita (jonka hoito-ohjelapussa lukee EX XMAS BOX 02 - vaatearkeologiaa?) , mummon 80-luvun lopulla kutomat paksut harmaat villasukat ja Uffilta ostettu kanervanpunainen mohairpoolo koko 38/40, ei erittelyä valmistajasta eikä valmistusmaasta. Hiukset ulottuvat edelleen ristiselkään, ne on viimeksi leikattu kampaajalla vuonna 1992. Ulos mennessäni vedän jalkaan keltaiset Doc Martensit niinikään vuoden 1996 shoppaushelvetistä, sekä UFFilta ostetun tummansinisen Gloverallin duffelin ja niinikään UFFin laareista peräisin olevan neulebaskerin ja lapaset.
(Niille jotka eivät ole vielä 29 vuoden, 10 kuukauden ja 11 päivän ikää saavuttaneet, tämä olkoon teille joko lohduttava viesti tai sitten kauhiste: tuollaista on olla niin vanha. Mutta ei, ei se niin mene. Tuollaista on olla Veloena, tuossa iässä ja ovuloiden. Kun ulkona on aurinkoista ja kylmää ja koirat tökkivät kyynärvarsia ruoan toivossa.)
Nyt kävelylle!

dialektiikkaa

Ryhmäteatterin Pyhäin miesten päivä: paskaa, paskaa, paskaa. Sorry toisto, mutta enpä ole taas Miss Saigonin jälkeen nähnyt mitään noin poliittisesti naiivia, osoittelevaa ja kausaalianalyyseissaan siirappisen tahmeaa. No jaa, kun aiheeksi valitaan terrorismi, mitä muuta voi lähes-laitosteatterilta odottaa? (Kyllähän Ryhmis on instituutio, jolla on oma tunnistettava tyylinsä.)
Periaatteessa ihan tärkeitä aiheita: Mitä yksi ihminen voi saada aikaan? Voiko oman elämän uhrata? Entä toisten elämän (ei vain vahingoittaen/tappaen fyysisesti, vaan myös laiminlyöden näiden olemassaolon ja preferenssit)? Mutta että sitten pitää paukauttaa se pommi, ja vielä siten, että sen paukauttaa se muutenkin kaikista kahjoin henkilöhahmo, syrjäytynyt ja mielenvikainen.
Näytelmä tukee Weathermen-dokkarissa todettua ajatusta, että yhteiskunta on kasvattanut meidät kaikki siten, että pidämme sen väkivaltainstituution ulkoisia väkivallantekoja (ja niillä uhkaamista) osoituksena tekijän mielenvikaisuudesta ja syrjäytyneisyydestä. Tämä näytelmä oikein osoitti sormella.
Kun pyöräilimme läpi Vallilan teollisuusalueen himaan, keskustelimme miehen kanssa kipakasti siitä, että näköjään teatteria tehdään niin, että jokaisen älykkyysosamäärältään 65:n ylittävän pitää osata hörähdellä naurusta oikeissa kohdissa ja ymmärrettävä, kuka on paha ja kuka hyvä.
Teatterin jousto sitcomin suuntaan on aika masentavaa, koska teatteri voi olla vaikuttavaakin.
Fiilarit voisivat olla paskat, ellei ulkona kuuta ympäröisi harvinaisen komea halorengas.
Ja maailmaa näiverretään pala palalta.
Haloja on vielä sittenkin kun ei ole enää yhtään ihmistä, jonka illan se pelastaisi asettaen asiat kosmiseen mittakaavaan. Mutta onko niillä mitään väliä? Onko muita eläimiä, joille moinen visuaalinen, kaukainen ilmiö olisi tärkeä?
Nyt kun puhutaan siitä, että kulutustottumuksia pitäisi siirtää immateriaalisempaan suuntaan, kuten kulttuuriin ja palveluihin, tunnen pientä epätoivoa. Siitä, kun olen käynyt hyvässä teatteriesityksessä tai leffassa tai konsertissa, sen puoleen, on pitkä aika. Liian pitkä aika. (Viimeinen hyvä ostettu taideläppä oli toukokuussa, Kuusumun profeetan konsertti Stella Starissa. Profeetta soi tälläkin hetkellä stesseissä. “Kauneutta kuolema kanssain palvoo, valo harhaa vain on…” )
Onko ihme, että ihmisillä on tällaisessa yhteiskunnassa mielenterveysongelmia? Niin monet istuvat kotona eivätkä kulje ulkona, niin kuin me kaupunkisusiemme kanssa. Eivät näe haloa, joka pelastaisi yön, kosmista kehää kuuta ympäröivän ei-minkään ympärillä.

Ystävä kirjoittaa sähköpostiviestissä, että hän on potenut vauvakuumetta jo kymmenvuotiaasta. Minulla on itse asiassa paljon ystäviä, jotka potevat aktiivisesti vauvakuumetta - vai onko se sitä, mitä Julia Kristeva kutsuu “tyhjän kohdun kaipaukseksi”? (Itse en kyllä usko kohdun kaipaavan mitään. Eihän kohdussa ole edes tuntoaistin toimipisteitä. Miten sellainen olio/elin voi kaivata, joka ei voi tunteakaan? Tämä on kriittinen kommentti myös niille miehille, jotka kuvittelevat kuukautisten sattuvan samalla tavoin kuin ihon palasina irti repimisen: ei satu silleen. Kuukautiskivutkin ovat ympäröivän, tuntohermotetun lihaksiston kramppaamista, eivät kohdun tuntemuksia….)
No, joka tapauksessa on paljon ikäisiäni ihmisiä, jotka haluavat vauvan.
Ja sitten on muutama meitä, jotka eivät halua, jotka eivät osaa yhdistää omaa elämäänsä ja ajatusta äitiydestä. Gynekologilla käynti on vuosi vuodelta kitkaisempaa hänen kysellessään, että ettekö te jo, miehenne kanssa, tehän olette olleet yhdessä Herra ties jo yhdeksän vuotta, ettekö te nyt tajua, ettei hedelmällisyys ole ikuinen ominaisuus. Toimeen, sassiin. Gynekologi on joka kerta yhtä huolestuneen ja murheellisen näköinen kertoessani, ettei kumpikaan meistä halua lasta. Kyse ei ole siitä, etten pitäisi lapsista. Maailman väestötilanne vaan on vähän hälyttävä, kuten akateemikko Jauhokin kirjoittaa uudessa artikkelissaan “Akuutit globaalit ongelmat” :
(sitaatti:) Väestön kasvu on akuutti globaalinen ongelma, joka mahdollisesti on hallittavissa perhesäännöstelyn avulla.
Suomessa vaan puhutaan siitä, että lapsia syntyy liian vähän ja liian myöhään. Tiedän, että tämä on monelle henkilökohtainen kriisi: keramiikkatunnilla käy nainen, joka on ongelmansa musertama - yli nelikymppisenä hän ei saa kunnallista hedelmällisyyshoitoa, ja yksityisellekään hänellä ei ole varaa mennä, eikä adoptiolapsi kelpaa edes periaatteessa. Kun satuin mainitsemaan jossain toisessa yhteydessä, etten halua lasta, hän tuijotti minua kuin olisin antikristuksen ilmentymä. Mutta eihän se, ettei joku halua lasta väestösyistä tarkoita tietenkään, että hän muilta lapset kieltäisi. (Tosin kyllä yli nelikymppisten lapsenhankinta vaikuttaa aika itsekkäältä touhulta lapsen tulevaisuutta ajatellen: missä ovat isovanhemmat, kun lapsi kasvaa?)
Gynekologi taitaa pitää minua täysin tärähtäneenä, kun ilmoitan syykseni olla hankkimatta lapsia globaalin väestötilanteen. “Ei Suomessa ole tungosta”, hän hymyilee. “No ei niin, se on totta. Mutta kai sinäkin olet lukenut, että keskimääräinen länsimainen ihminen kuluttaa elämänsä aikana luonnonvaroja 35 kertaa sen minkä kehitysmaan asukki”, puolustaudun, “Ei kukaan kehitysmaissa poi’i niin kovasti. Ajattele nyt. Jos minä hankkisin vauvan, se olisi kriisitilanteessa ruoat, asunnot ja vaatteet pois 35 sikäläiseltä ihmiseltä. En voi ottaa sellaisia tunnolleni.” Kaikesta huolimatta hän suosittelee, että kävisin haistelemassa vauvoja, jos hormonini nyt sitten lähtisivät käyntiin…
Toisinaan askarruttaa, onko vauvakuumeen yleisyys edes pienin osin e-pillerien aiheuttamaa. Jokainen varmaan tietääkin, että e-pillereillä keho viedään raskautta muistuttavaan tilaan. Usein myös raskauden lieveilmiöt - suunnaton ruokahalu, jalkojen turpoaminen, maksan rasittuminen - vaivaavat e-pilleristejä. Entä sitten psyykkinen puoli? Eiväthän psykhe ja fysis ole erilliset. Ehkä e-pillereitä syödessä mieli virittyy tulevaa vauvaa vastaanottamaan? Tai sitten e-nisteillä on vaan niin paska olo pillereistä, että he ovat valmiit vaikka vauvaan katkaistakseen edes hetkeksi pöhöttyneisyyskuurinsa. (Kumpikin näistä selityksistä on lainattu pillereitä käyttäviltä/käyttäneiltä ystäviltäni, eivät omaa tuotostani.)
Joka tapauksessa, vauvojen haistelu ei tapauksessani hyräytä käyntiin hormonaalista vastetta vaan lähinnä öklötyksen. Vauvat haisevat hirveältä.
Hassua, ettei vauvakuumetta ihmetellä, mutta haluttomuutta vauvaan ihmetellään. Kuitenkin, eivätkö useimmat eläimet vaistonvaraisesti nimenomaan pariudu ja parittele? Paritella ne tahtovat, eivät “tehdä vauvoja”. (En nyt tarkoita tällä että vauva on niille ikävä yllätys, vaan että se on yllätys ylipäänsä.) Meille se ei sen sijaan ole yllätys, ja jos vahinkoja sattuu, nekin on helppo hoidella.
Luulen, että minusta on tullut näin rationaalinen eläin osittain sen kautta, että minäkin podin vauvakuumetta eka- ja tokaluokkalaisena: ainoana lapsena olin sitä mieltä, että minun on saatava sisar. Ja sainhan minä, pitkällisen kinuamisen jälkeen. Mikä pettymys! Vauva ei osannut leikkiä, ja kun se kasvoi, siitä tuli siskoni, joka on äitini mukaan kaikessa asioissa täysin päinvastaisesti toimiva kuin minä. Totta: hän vaatii poikaystävältään citymaasturia, minä pyöräilyyn sitoutumista, hän syö kanaa (mikä on eläinten hyvinvoinnin kannalta erityisen epäeettinen valinta), minä kasviksia, hän shoppaa kuin viimeistä päivää eikä halua käyttää edellisen sesongin vaatteita, minä taas hiihtelen aina kirppiskamoissa ja siskolta perityissä viritelmissä, hänestä kauneus on tärkeämpää kuin viisaus jne. jne. Silti hän on siskoni ja rakastan häntä kovasti. Mutta voi luoja, kuinka huolestunut hänestä olen! Ehkä juuri tuo huoli teroittaa mieleeni jatkuvasti sitä, miten iso juttu vauvan hankkiminen on. En koe kykeneväni siihen. Kun globaali näkökulmakin sitten puoltaa sitä, että lapset olisi parempi jättää hankkimatta - puhumattakaan niistä traumoista, joita on ei-toivotuilla ja huostaanotetuilla lapsilla, samoin kuin adoptiolapsilla - ei kai ole kuin johdonmukaista päätyä tähän ratkaisuun: kierukan asennus kohtuun kerran viidessä vuodessa, haaveksuntaa siitä, että mies rohkaistuisi sterilaatioon.
Ja ylpeyttä omasta ekovalinnastani: taatusti se, että ennaltaehkäisen yhden (tai jopa useamman) lisäkuluttajan länsimaissa, on suurin yksittäinen ekoteko jonka pystyn tekemään.
***
Jotkut näkevät tämän olevan ristiriidassa sen kanssa, että toisaalta en hyväksy eläinten tappamista. Tarkennetaan: hyväksyn myös muiden eläinten kohdunpoiston, steriloinnin, abortit. Itse asiassa kannatan niitä vakavasti. Ei-toivottuja eläimiäkin on maailmassa aivan liikaa. Mutta samalla tavoin kuin en hyväksy syntyneiden eläinten tappamista, en hyväksy syntyneiden ihmistenkään tappamista. Minusta kannan ihmisten ja eläinten kohtelusta tulisi olla sopusoinnussa.
Minun on vaikeaa ajatella, että maailma olisi sillä tavoin teleologisesti ennaltasäädetty, että olisi jokin suuri luettelo, johon on kirjoitettu jo etukäteen, että tämän ja tämän pitää saada syntyä. Kyseenalaistan oman olemassaolonikin oikeutuksen. Ei sellaiselle voi olla mitään järkevää oikeutusta. Satun olemaan olemassa, ja siinä se. Elämä ei ole mikään itsestäänselvyys, vaan siihen pitää opetella. Sattumia on järjestettävä uupumatta, etsittävä:
Nyt on pakko lainata Wallace Stevensiä joka sanoo sen NIIN paljon paremmin:

…
Se toinen tahtoi ajatella tietä elämään
varmana että lopullinen runo olisi mieli
taikka mieltä näillä autuailla
kentillä aikoina, jotka ovat
puoliksi maata, puoliksi mieltä,
puoliksi aurinkoa, puoliksi auringon
miettimistä,
puoliksi taivasta, puoliksi halua
olla piittaamaton aurinkoon nähden.

Hän, se sama, tahtoi miettiä tietä elämään,
olla onnellinen, koska ihmiset otaksuivat
olevansa.
He eivät oineet tehdä toisin. Hän tahtoi niin
kohdata sään pystymättä arvioimaan,
paljonko siinä oli valoa, paljonko ajatusta
näillä kentillä joilla on kotimme,
tämä ainut paikka, jossa pysymme,
vaikka valmistamme siitä kuvia
ja sille kuvia, ja sen avulla mietimme tietä
puhuen suruissamme onnesta
ja onnesta puhuessamme tiedämme hyvin että
mieli on määränpää ja vaatii tyydytystä

Se ei voi olla puoliksi maata, puoliksi mieltä,
puoliksi aurinkoa, puoliski ajatusta
ennen kuin mieli on tyydytetty,
ennen kuin häneltä on mieli tyydytetty.
Aika näkee vaivaa synnyttääkseen
palkitsevan ajatuksen. Joskus
se onnistuu, kun päivä unettaa,
niin ylimalkaisesti ettei sitä
kirjoiteta merkein.
…

Runosta “Eräitä alustuksia kaunoajattelun akatemiassa”, suom. Jukka Kemppinen
***
Tänään olemme menossa katsomaan Ryhmäteatteriin Pyhien miesten päivää. Sen pitäisi olla tarina isistä ja pojista. Niin monet tarinat on kirjoitettu muille ihmisille. Ei siitä kannata loukkaantua eikä ottaa paineita. Samalla tavoin tarinat prostituutiosta, orpolapsista, narkkareista ja pihviviikoista on kirjoitettu joillekin muille. Mutta nekin tarinat, joihin ei kuulu, liikuttavat, kasvattavat horisonttia. Kaikkea ei ole pakko kokeilla itse. Meillä on sanat, jotta jakaisimme kokemamme muille, niin ettei kaikkien tarvitse tehdä samalla tavalla koetellakseen, millaista on olla sellainen-ja-sellainen.