Jostain syystä syövä ihminen ei synnytä turvallista ilmapiiriä. Syövä ihminen usein puhuu, tuntee kummaa kommunikaatiopakkoa jopa tuossa toimituksessa, kun hän voisi syventyä makuihin ja tuoksuihin, päästää hetkeksi maailman vaatimuksista ja keskittyä kiitollisena siihen tosiseikkaan, että hänellä on jotakin, millä tyydyttää nälkänsä tai himonsa, mistä nyt kulloinkin on kyse. Toki on myös ihmisiä, jotka syövät rauhoittavalla tavalla (ja kai kaikki syöminen rauhoittaa itseä, harvemmin se vain vuotaa toisiin saakka), mutta eivät he minusta näytä kattavan edes neljäsosaa tuntemistani ihmisistä.

Kerran satuin näkemään Lontoossa siellä työskennellessäni vanhan miehen, jolla oli mukanaan voipaperiin käärittyjä eväsleipiä. (Ajatella, minigrip-pussien maailmassa!) Hän istuutui penkille rauhallisesti, laski keppinsä lepäämään penkinreunaa vasten, nosti leivät pienestä kangaskassistaan, kääri ne auki voipaperista rauhallisesti ja vain istui siinä mutustaen leipiään. Miten maaginen näky! Kun kuljin kohti huonettani sinä iltana, ohitin monta hienon näköistä ravintolaa, joiden suurissa ikkunoissa istui ihmisiä päivällisellä. Kukaan heistä ei vaikuttanut keskittyvän taidokkaasti aseteltuun, höyryävään ruokaansa sen vertaa kuin mies voileipiinsä. Pimeni, kaksikerroksinen bussi jyristi ohitse, tien vasemmalla puolella green kuroutui auki mustanpuhuvana aukkona.

En osannut silloin muotoilla juuri kuinkaan, mikä miehen syömisessä minua kiehtoi, mutta muistikuva on raahannut mukanani tänne saakka. Tiedänkö nytkään, ainakaan kommunikoitavassa muodossa? Ehkä hieman enemmän tai syvemmin. Tai ehkä voi sanoa, että aavistukseni tuntuu vankemmalta. Se liittyy jotenkin siihen, miten helposti ihmisten virittämä sosiaalinen ulottuvuus pyyhkäisee näkyvistä kaiken muun, ja kuinka paljon vaikeampaa sosiaalisessa ulottuvuudessa on tuntea sellaisia mielestäni oleellisia ja asenteeksi johdeltuina hyvää tekeviä tuntemuksia kuin kiitollisuutta, uteliaisuutta ja liiallisen kelpaanko minä? -huolen herpaantumista. Mielessäni mapitan tämän sosiaalisen tyrannimaisen ylivallan sen mapin viereen, johon listaan tapaukset, joissa taloudelliset päätelmät jyräävät lopulta kaikki muut arvonäkökohdat. (Jep, teen sitä usein itsekin.)

Tuntuu hauskalta matkustaa maahan, jossa ihmiset kuulemani mukaan tahtovat tunkea kaikki samaan baariin samaan aikaan ja jossa väljyys kertoo, ettei jokin paikka yksinkertaisesti ole riittävän vetovoimainen, eihän siellä ole ketään. Asenteena se on vain niin päinvastainen suomalaiselle halulle kävellä metsässä koko päivä törmäämättä kehenkään. Meidän sosiaalisissamme lienee runsaasti eroja joissain olennaisissa kohdissa, arvaan. Ja nyt kun kuva voileipää syövästä miehestä palautuu mieleeni, olen julmetun utelias ja aion tarkkailla, miltä syöminen ja sosiaalisuus näyttävät Espanjassa.

Hieman huvittuneena pakkaan laukkuja ja joudun huomaamaan, että ei, minusta ei ole edelleenkään sukeutunut keski-ikäistä naista, joka kuluttaisi kulttuuria. En aio yhteenkään museoon, puutarhoihin kylläkin. (No, totta kai ne minusta edustavat paljon korkeampaakin kulttuuria kuin taulut tai talo, jossa joku kirjailija, joku paljon lukemanikin, on kirjoittanut aikanaan.) En jotenkin vain koe tarvetta seurata nerojen jalanjälkiä, koska helposti puolituntinen rantabaarissa tai samoilu kasvitieteellisessä puutarhassa virittää mieleni paljon helpommin kiitolliseksi, uteliaaksi ja ylävireiseksi. Tuntuu kertakaikkisen hauskalta myöntää itselleen, ettei ole kovin kulturelli ja ettei oikeastaan edes tahdo sellaiseksi. Jokainen hetki tuntuu niin kimmeltävältä ja ylitsetulvivalta, että niiden kiteytyksiä ehtii hämmästellä sitten myöhemminkin, jos siltä tuntuu.

En edelleenkään oikein ymmärrä, että olen aikuinen, naimisissa ja lähdössä häämatkalle, koska tunnen samoja asioita kuin neli-viisivuotiaana tai ehkä hieman vanhempanakin, mutta joka tapauksessa lapsena, mutta laukkujen pakkaaminen muistuttaa siitä, että kyllä asia kaikesta huolimatta on juuri niin kuin en osaa ymmärtää.

Blogi tässä loppuu tähän. Kirjoitan matkalta uudelle (ja onneksi mainoksettomalle) alustalle http://veloenisch.blogspot.com, mutta vain jos jaksan. Koetan saada jotenkin vielä näitä tekstejä talteen ja siirrettyä, mutta se tuntuu aika toivottomalta, koska siirtomoduuli ei tunnu toimivan mäkissä. Jos sinulla on täällä jokin lempiteksti, jonka tahdot tallettaa, käy siis toki kopioimassa se ennen lokakuun ensimmäistä, jolloin teksteille mahdollisesti tapahtuu jotakin. (Mitä, siihen minulle ei ole vastattu Kuvalehden taholta, joten en yksinkertaisesti tiedä. Härnään itseäni: sen siitä saa, kun myy päiväkirjansa! Vaikka ehkä se onkin ihan reilua - onhan ostajankin osa saada metritavarana sikaa säkissä.)

Paljon halauksia!

(Akvarelli on siinä suuressa pahvikansiossa, jossa muutkin piirustukseni majailevat. Kukaan ei tunnu tietävän, missä kansio sijaitsee.)

Tuntuu kuin olisin lähdössä pidemmällekin. Mieleeni muistuu se päivä, kun muutin edellisen kerran. Olimme luutunneet kaikki kaapitkin ja lattiat reunoja myöten ja taisi sataa hieman räntää. Ojensin sanomalehtiin käärityn orkidean toveri Timolle ja kapusin vanhempien autoon. Ajoimme puistonlaitaa täyteen kuormatussa autossa, vilkutin ikkunasta Timolle. “Ettei Timon tule sinua ikävä?” kysyi äiti ikään kuin olisin muuttamassa maapallon toiselle puolen.

Jokin liikahti vapaaksi sinä hetkenä, kun jätin lapun pöydälle leivän kera ja lukitsin oven punaisten portaiden yläpäässä perässäni, matkasin autossa puolitoista tai kaksi kilometriä.

Nyt minulla on sellainen olo, vaikken tiedä miksi. Yleensä hermoilen ennen lähtöjä enkä tahdo saada nukahdettua. Nyt en jaksaisi pakata, koska kaikki tuntuu niin vääjäämättömältä. Tuntuu kuin kaikki ponnistelu olisi turhaa, sillä joka tapauksessa tuuli on kääntynyt ja tempaisee minut toisaalle. Unohdan välillä unissa senkin, että Vompattikin on lähdössä matkalle, onhan sentään kyse häämatkasta. Eikä unille voi kuin antaa anteeksi. Ne eivät suostu ajattelemaan Vompsua ja minua yhtenä kappaleena. Unessa olen yhtä yksin kuin aina ennenkin, kenties eläimet tai kauhu seuranani.

(Valveillakin saatan kyllä hämmästellä, etenkin nukkumaanmenon aikaan, tuota toista kehoa tässä samassa tilassa, sitä jännityksettömyyttä, jolla asetumme tuoleille tai sängylle. Tutun ihmisen läsnäolo ei täytä koko maailmaa ja viritä sitä vaan kutistuu päivä päivältä huomaamattomammaksi. On ponnisteltava, ettei vahingossa koeta kävellä toisen lävitse.)

Matkatavaralistalla on suuri joukko lääkeaineita. Se tuntuu kummalta, koska muistan hyvin, millaista matkalle lähteminen oli teini-iässä: ainoa apteekkitavara olivat laastarit, joita taas en enää pakkaisi matkaan. Laastareitahan saa kaikkialta. Laukutkin ovat muuttuneet. Missä vaiheessa lakkasin pakkaamasta kaiken itsepäisesti rinkkaan? (Oikeastaan en ole elänyt rinkkamatkaajaelämää muuten kuin rinkkapakkaamisen osalta, koska arvostan yksityisyyttä niin paljon, että mieluummin varaan huoneen yhden tähden hotellista ja skippaan viinin aterialla kuin nukun dormitoriossa. Minun matkustamiseni on hyvin ei-ihmiskeskeistä ja saatan suhtautua hyvinkin torjuvasti tunkeileviin matkailijoihin, joiden käsitys hyvästä matkasta sisältää runsaasti uusien kontaktien solmimista.)

Säätiedotuksen tarkkaileminenkin tuntuu pitkästyttävältä: seitsemäntoista astetta ja sadetta voi tarkoittaa lähes mitä hyvänsä. Tunisiasta juuri palanneet vanhempani selittivät pitkällisesti, että kolmekymmentäneljä astetta tuntui miltei viileältä eikä siinä säässä huvittanut oikein uida. Seitsemäntoista astetta - tarkoittako se sitä, että hameen alle on puettava pitkikset? Kauanko sandaalit kuivuvat? Onko järjettömyyttä pakata jalkoihin ne kolme päivää sitten saapuneet sandaalit, joissa käveleminen tuntuu ensimmäistä kertaa vuosiin täysin kivuttomalta? Entä jos jalat äkisti, salaperäisesti ja varoittamatta (mikä näkyy olevan niiden tapa) rätsähtävät hajalle alkulupaavuuksista huolimatta? Riittävätkö kahdet bikinit? Pitääkö niille, joiden luona nukumme neljä yötä, viedä ehkä joitakin tuliaisia Suomesta vai olisiko avuliaampaa viedä muassaan soijajugurttia ja tartexia, kun joka tapauksessa syömme hankalia ja kummallisia asioita heidän mielestään?

Ja niin edelleen. Kysymyksiä, tyhjät matkalaukut, tapahtumisen tuntu. Mutta mikään ei liikahda, ei vielä.

“Ihan hyvinhän sinä rentoudut”, väittää sairaanhoitaja, vaikka tunnen sydämeni sykkeen ikenissäni, sormenpäissäni, hiuspohjassa, ja vihlonnasta tiedän, kuinka kohdunsuutani raavitaan. “Tämä sattuu vähän, tässä on sellaisia harjaksia”, hoitaja selittää. Pääni ei suostu rentoutumaan, se kohoaa nähdäkseen, kuinka hoitaja rapsuttaa kärsivällisesti näytettä kohdunsuusta. Tietysti näkymä on potilaan puolelta rajatumpi eikä siinä ole mitään epäsäädyllistä: näen paitani helman takaa kaljut jalkani koukussa, polvet vähän ulospäin lenksottaen, ja niiden välissä keski-ikäisen sairaanhoitaja-asuisen naisen, jolla on kädessään valkea tikku, jota hän liikuttelee kohti keskustaani ja poispäin nipistysten tahtiin. “Mutta sinullahan on kierukkakin, olet sinä tätä harjoitellut.” Lantioni pysyy ilmeisesti rentona, vaikken tiedäkään, millä keinoin, sillä pää tahtoo nähdä kaiken, millä kehoa satutetaan.

“Kierukka-asia just tekee tästä rentoutumisesta vaikean”, tunnustan. “Jotenkin tämän kaiken rinnastaa siihen kipuun.” Hoitaja katsoo silmiin, hymyilee. “Tämä on viimeinen näyte. Oikein hyvin sinä rentoudut. Laske vaan se pää alas, ettei kaula kipeydy. No, onneksi kierukka kestää useamman vuoden kerrallaan.” Lasken pään alas. Nyt silmäni tapailevat katon päällystelevyjä, niiden saumoja. Niistä ei tunnu löytyvän epämieluisaa tunnetta voittavaa informaatiota, joka imisi huomioni magneetin tavoin kuulemistani äänistä ja ennen kaikkea tuntoaistimuksista. (Minusta tuntuu, että ne olisi helpompi kestää näköaistin antaman lisäinformaation kera. Toimitus näet näyttää oikein epädramaattiselta.) Valkeaa ja saumoja. Mutta sitten kuvittelen mielessäni Klimtin kuvan Danaesta, se auttaa aina. Danaelta otetaan papa-näytettä. Kuulen ääneni vastaavan paksuna puuron virtana: “Niin, viisi vuotta… se kestää viisi vuotta, se kuparikierukka… kivun voi mielessään jakaa viidelle vuodelle, ei se sitten niin paljolta tunnu.”

Miten kipu jaetaan? Ei kipua voi jakaa viidellä tai muillakaan luvuilla, vuosista puhumattakaan. Huomaan höpöttäväni, se on merkki siitä, että on keskityttävä hengittämiseen, Danaeen, lantion leveyteen ja painoon, ilman maininkiin, joka imeytyy sisääni ja painaltuu ulos, torson pupupalkeeseen, joka väsymättä jämssyttää ilmaa eestaas. On keskityttävä keuhkon onteloihin eikä sinne, mistä kipu porautuu tajuntaan heikkona, mutta tunnistettavana.

Sitten kaikki on ohi, juuri kun olen ehtinyt ottaa rentoutumiskäsittelyyni sen harjan, joka jynssää arastelevaa kohdunkaulakanavaparkaa. Olen kuvitellut harjaa vain sekuntin murto-osan, olen kuvitellut sen ripsiharjan näköiseksi, mutta valkoiseksi. Sen pitää olla valkoinen, jotta sairaanhoitaja näkee, milloin limakalvo on juurittu vereslihalle saakka, sillä vasta se riittää. Saan luvan nousta seisomaan, ja kerrankin makuulta seisomaan noustessa silmissäni ei mustene. Siitäkin huomaa, miten koko kehoni on virittynyt pakenemaan vain mielen säädyllisyys- ja hyödyllisyysperusteiden pidätellessä sitä paikallaan, näennäisrentona. Verenpaine kohisee korvissa ja huulissa. Hoitaja ojentaa terveyssiteen estämään verta tahrimasta housuja. Koska olen liikkeellä yöverkkareissa ja ilman alushousuja, liistraan siteen suoraan verkkareihin.

Mäkeä ylös kävellessäni näen kuvajaiseni taittavan matkaa ja kulkevan taas turvallisessa, ennustettavassa maailmassa, jossa jokainen kuolee varmasti. (Ei papa-kokeessa voi oikein käydä pallottelematta sillä mahdollisuudella, että olisi jostain onnistunut poimaisemaan jonkin karmivan taudin, joka valmistelee tietä syövälle. Estäähän esimerkiksi kondomi papilloomaviruksia vain noin 70 prosentin todennäköisyydellä.) Erotan eräästä komean syysvärittyneestä vaahterasta kahden oksanriipan väliin pingottuneen hämähäkinlangan, yhden kimaltavan säikeen tummaa taustaa vasten. Ajattelen hämähäkkiä, sen loikkaa oksalta toiselle. Aurinko kimmeltää, pieni tuuli lennättää pitkälle keveää eläintä, jolla on turvaköysi edellisessä oksassa. Se jättää jälkeensä kimaltavan polun, siteen kahden oksan välille, silkki purkautuu siitä kuin itsestään. (Ovatko sanat sen kummempia muistille? Tuosta hyppäsin.)

Kotona sähköpostissani odottaa Angelin puhelinnumero. Ylihuomenna soitan Angelille vieraaseen maahan saavuttuani. Kummallista, että joissakin maissa ihmisen nimenä voi olla enkeli. Voisinko pitää myös puheen häissä, kysyy ystävä, jonka häihin menemme häämatkallamme. Koska häät ovat monikulttuuriset eikä yhteistä kieltä löydy, päätän tarttua mahdollisuuteen. Ajattelen tanssia - mehän voisimme Vompsun kanssa pitää jonkin hiljaisen tai vain kehon ääntä hyödyntävän performanssin tai tanssin tuona parina minuuttina, jonka ystävä tahtoo varata sanoilleni. Enemmän he eleitäni kuitenkin uskovat kuin sanojani, tulen ajatelleeksi.

Sitten muistan kävelleeni reippaasti ja ryhdikkäästi mäkeä ylös ja onnistuneeni rentouttamaan lantionseutuni laboratoriossa ja tulen ajatelleeksi, kuinka kummallista on, että muut uskovat eleitäni enemmän kuin minä itse, minä joka asetan säännönmukaisesti eleet sanojen edelle, sanottiin mitä hyvänsä. Totisesti, häivähtää mieleni halki kuin kurillinen elosalama, totisesti Mead on oikeassa kirjoittaessaan, että minä on maailman viimeisimpänä saavutettava kohde ja että sen saavuttaminen objektina on alinomaa kesken ja mahdoton tehtävä.

Mutta ei hätää. Kello ei ole vielä yhtätoistakaan.

Lehti on punainen ja kahdella tasolla liuskoittunut. Mutta latvus yläpuolella on vihreä. Harhailemme puiden välissä, tähyilemme yläilmoihin poutaa arboretumin värien lävitse. Lehvästö muodostaa eloisan mosaiikin, kahahtelee kuin maan helmasilkki planeetan taivaltaessa valtavaa, mustaa avaruutta. Vaellamme pystysuorien kaarnapeitteisten vesisuonien väleissä. Viimein palaamme siihen, mistä lähdimmekin. Annan käteni hakeutua oksaan yläpuolellani, nyppäisen irti lehden. Se on samanmuotoinen kuin kirje kädessäni, mutta kesänvihreä.

Sydän läpättäen koetan tähyillä ylös. Pelkkää vihreää. Paitsi että - yksi oksa sojottaa sivulle, katoaa toisen puun latvuksen päälle, siellä voisi olla jotakin punaista. Ei auta koettaa hahmottaa asiaa täältä käsin. Meidän on poistuttava alueelta, jotta näemme kunnolla, miten puun latvuksen yläreuna on punastunut, vaikka maan tasolta sitä ei huomaakaan.

Hiljaa se pudottelee kirjeitään, jakaa salaisuuttaan.

Mantsurianvaahtera sen lähellä punastuu, hehkuu päivä päivältä voimakkaammin kuin pidätetystä naurusta tai salaisuudesta. Sen hiilloksen alle olisi ihanaa nostaa sänky, järjestää sängyn viereen pieni tarjoilupöytä ja sen päälle pannumyssyn suojiin pannullinen hyvää valkoista teetä ja sellainen linnunpesän muotoinen kuppi, jonka ympärille sormet on mahdollista kietoa saumattomasti. Sitten voisi vain maata ja katsoa taivasta mantsurianvaahteramosaiikin lävitse ja siemailla teetä, keskittyä hetkeen.

Mutta me seisomme jo kadulla ja näemme latvukset kauempaa ja ihmiset kiirehtivät ohitsemme. Aurinko pakottaa heitä esiin mustista syystakeista, jotka ovat usein ruumisarkkumaisen muotoonleikkaamattomia, jäykkiä universaaleja. Jalat sättivät katukiveystä kuuroina ja ihmismassat väistyvät keskustaa kohti korkeapaineen tieltä. Kaukaakin erotan tai kuvittelen erottavani lehtien leijailevan yksi kerrallaan, tarkoituksetta, kohti maanpintaa.

Varjoisalla pihalla istuu mies, polttaa tupakkaa. Toinen mies puhuu puhelimeen. Puusta irtoaa nyt lehti, saatan nähdä, kuinka se jarruttaa ilmassa, kiepsahtaa sitten ja suistuu kylki edellä kierteeseen, päätyy jalkakäytävälle. Se näyttää koskemattomalta, kun työnnän varovasti pyörän sen sivuitse. Mutta annas olla, muutama kostea päivä, kengänpohjien kohokuvioiden hieraisuja, se on kuollutta tomuksi jauhautuvaa kuivanhaurasta massaa tai mätänevää liukasta limaa.

Portaiden yläpäässä istuu kaksi ihmistä, nainen ja mies. Molemmilla on musta takki. Nainen itkee, kuulen itkun jo ennen kuin näen heidät. Ensin kuvittelen, että joku itkee avoimen ikkunan ääressä, mutta sitten näen selät ja toisen selän liikkeet ja tajuan, että itku kiinnittyy tuohon kehoon. Vai irtoaako se enemmän kuin kiinnittyy? Ehkä se on itkukohtaista, tämä itku kuulostaa takertuvalta, lohtua etsivältä. Miehen käsi on naisen alaselällä. Tuntuuko se takin lävitse tarkasti? Tuleeko nainen äkisti käden myötä tietoiseksi tuosta sokeasta pisteestä juuri ristiluun yläpuolella? Pisteestä, joka saattaa piirtyä esiin rakastellessa tai selkärankaa rullatessa selällään lattialla, jalat seinästä tukea ottaen, tai joskus häikäisevänä hetkenä tanssiessa jonkun melkein vieraan kanssa - kun joku vieras painaltaa siitä hetken ja tajuaa, että hän hahmottaa kehon kokonaisuutena ja ajattelee minut yhtenä kappaleena, jonkinlaisena, että hänelle on monia kehoni osia, jotka olen itse unohtanut.

Mieleni on keveä, kantamukset on pinottu siististi pyörän tavarakoriin. Työnnän pyörää eteenpäin, Aadolfinkadun ruotsinkielinen katukyltti on taas varastettu. Kuka sen vie? Uusnatsit? En muista, milloin olen nähnyt kyltin paikallaan viimeksi. Ehkä se on lakattu palauttamasta. Se ei vaikuta järin vakavalta ongelmalta.

Lukitessani pyörää mietin, kuulostaisiko naisen itku toiselta sateisempana päivänä. Sitten tulen ajatelleeksi, että tuskin he sateessa istuisivat portailla surren ja lohduttaen. He olisivat piilossa matalissa tai korkeammissa huoneissa, alkoveissa ja verhojen takana. On harvoja toimituksia jotka voi hoitaa vain joko sisällä tai ulkosalla. Kun tulee talvi, elämä piiloutuu.

Mutta toki kun lamppu on tuotu kellarista taas ihmisten ilmoille, kirkasvaloaurinko suvaitsee näyttäytyä. Hyvä niin. Ihanteellisimmillaan kirkasvalolamppu toimiikin pilvisenkarkottimena. Sitä paitsi tuntuu hauskalta leikkiä ajatuksella, että voisi ajatella maagisesti ja mananneensa auringon taivaalle silkalla tuhahduksella: no, sinua nyt tässä tarvittaisikaan…

Kävelemme keskustaan hoitamaan muutaman matka-asian kuntoon, koska saan työn valmiiksi ja palautan sen. Kun kerran olemme ulkona ja aurinko helottaa, poikkeamme pitkästä aikaa kasvitieteelliseen puutarhaan. Melkein kaikki kukat ovat riisuneet sievät terälehtensä. Siemenet kypsyvät tai ovat jo varisseet. Nauhuksia, auringonkukkia, astereita ja samettikukkia sentään nostelee värikkäitä maljojaan auringolle, ja syysmyrkkyliljojen kalvaissa kukinnoissa hyörii iloinen, karvainen perhonen, niiailee ja poraa imukärsällään meden kaivoja. Lambton Park -kiinankärhön kukat niailevat pienessä tuulessa ja tuoksuvat uskomattomasti kpokosmaitoon tehdylle banaanipirtelölle.

Aurinko täplittää polut ja kuultaa matsurianvaahteran harson läpi. Maailma tuntuu äkisti oikein sykähtelevän elämää kaiken harmaan epämääräisyyden ja flunssan jälkeen. Tuntuu kummalta kävellä näitä polkuja ja tietää, että viikon päästä voimme kävellä toisessa kasvitieteellisessä puutarhassa, Euroopan toisella laidalla, Välimeren armeliaassa valossa. Se ei tunnu enää niin kaukaiselta nyt kun aurinko kultaa latvukset ja tanssittaa hyönteisiä. Samettikukissa pörisee suuri kiitäjä. Sen siipiä ei näe, erottaa pelkän liikkeen. Siitä hahmottaa kauempaa kuin perhosista, että se on kokonaan karvan peitossa. Ja hyvä on ollakin, eihän enää ole kesänlämmin.

Löydämme myös katkeron kukan ja ihailemme sitä. Erässä kirjassa, jota olemme lukeneet viime aikoina yhdessä, puhutaan katkeronsinisestä taivaasta. “Kuinkahan moni tietää, kuinka sinisestä itse asiassa puhutaankaan?” arvuuttelen. Vompsu katselee kukkaa mietteliäänä. “Tuollainen taivas taitaisi tuntua kyllä jo pelottavalta”, hän sitten toteaa. Niin, ajattelen itsekin, millainen aurinko tuollaiselta taivaalta voisi paistaa… ilma olisi ainakin ohuempi, avaruuden tummuus erottuvampi.

Wisteria on tehnyt yhden kukkatertun, mustaseljan marjat eivät ole vielä aivan kypsiä. Katselemme kaikkea, imemme sitä sisäämme. Puutarhasta on tullut Vompsullekin rakas näinä vuosina, joina hän on asunut täällä. Minulle se on jo vanhastaan henkireikä, maaginen paikka kaupungin kiireen ja visuaalisuutta korostavien puistojen keskellä, kasvien ja eläinten aarreaitta.

Tuntuu tavallaan hieman haikealta lähteä matkalle juuri kun eri vaahterat alkavat omaksua syysvärejään. Ne tapailevat kuitenkin jokaista syksyä eri tavalla. Kaiken keveyden ja kirkkauden keskellä on vaikeaa muistaa, että päivä mikä hyvänsä saattaa pilvisyyskostea palata, ja että joinain pilvisinä päivinä linnutkin pysyttelevät vaiti aamulla puistikon läpi kulkiessa ja että silloin on helppoa kaivata kauas pois.

Jatkuvaan riittämättömyyden tunteeseen on tajuttoman helppo joutua. Itse asiassa, siihen monesti rohkaistaan. Ainahan voi olla energisempi, iloisempi, ystävällisempi, ahkerampi ja niin edelleen. Vakavastiotettavampi! “Oikein hyvää työtä, mutta voisit kehittää sitä vielä tähän suuntaan…”

Muistan käänteen tässä tuntemuksessa omasta elämästäni. Makasin ensimmäisellä feldenkraistunnillani. Me vain makasimme lattialla, se tuntui vähän kylmältä selän alla. Naisen ääni puhui rauhallisesti kummallisia sanoja. Ymmärrettäviä kyllä, mutta viestiltään täysin uusia. “Tunnustele asentoasi: miten asetut lattialle, mitkä kohdat selästä koskettavat lattiaa, painuuko joku kohta siihen tiiviimmin kuin toiset. Tunnustele lattiatuntumaa, pane se merkille. Älä yritä korjata sitä. Se on tällainen tänään. Pane se merkille, ole siihen tyytyväinen tässä ja nyt.”

Tunnin jälkeen koko kehoni tärisi. Aluksi ajattelin, että kyse oli siitä, että sitä käsiteltiin niin kummasti, makauttamalla ja vain muutama kerta liike vaivihkaa toistamalla. Mitä useampia vuosia käännekohdasta kuluu, sitä tiiviimmin minua härnää ajatus, että ehkäpä kyse olikin lempeydestä, tottumattomuudesta armoon ja riittämiseen, rentoutumiseen.

Oliko se ensimmäinen kerta, kun rentouduin tietoisesti? Minkä ikäinen olin? Kaksikymmentäkahdeksan tai jotakin? Toki olin rentoutunut spontaanisti tilanteissa, joihin ei liittynyt painetta, juonut puoli pulloa konjakkia ja kikattanut mutalätäkössä tai uinut ja kellunut selälläni meressä ja sitten noussut iho kananlihalla silokalliolle ja sulanut mädäntyvän levän hajuun ja lipleeseen ja auringon lämpöön. Mutta siihen kaikkeen liittyi se, etten ajatellut, koettanut keskittyä, että uni väijyi lähestöllä. Tai että olin virittyneempi johonkin muuhun eläimeen, koetin ajatella ja elää kissaa, koiraa, hevosta.

Olin hakeutunut feldenkraisiin siinä toivossa, että oppisin liikkumaan oikealla tavalla, niin että polvivammat sallisivat minun nukkua. Ja äkisti kaikki, mitä minun pitikin tehdä, oli huomata tilani ja hyväksyä se sellaisenaan, pyrkimättä vääntymään mihinkään tavoitteeseen. Kummallisinta kaikessa oli, että kun olin käynyt feldenkraisissa säännöllisesti joitakin viikkoja (vai kuukausia?), polvikivut tosiaan loppuivat. Ehkä se liittyi eniten siihen, etten enää runnonut pyörää mäkiä ylös isolla vaihteella polvet vihloen? Että ymmärsin, ettei voimia tarvitse aina käyttää täydellä teholla. Vaikka pystyisinkin ajamaan mäen ylös kuutosvaihteella, voin vaihtaa ykköselle tai vaikkaa taluttaa pyörän. (Taluttamiseen nöyrtymiseen meni monta vuotta mutta nyt teen niin oikeastaan aina. Ilahdun joka ikinen kerta siitä, miten olen muuttunut.)

Ajatella: Kaikki, mitä tarvitsin, oli ymmärrys siitä, että ihmisen maailmassakin on luvallista riittää tässä ja nyt. Ensin kehollisesti, toki, mutta vähitellen olen alkanut ajatella, että kenties tuo tässä ja nyt havainnointi ja riittäminen pätee mieleenkin (jonka ajattelen kehon osaksi enemmän kuin joksikin erilliseksi tai ylemmäksi). Persoonaan. Ajatella, että kaikki tämä tyhmyys, uppiniskaisuus, sivistymättömyys, laiskuus ja systematian puute riittää, kaikki tuo, mihin ja mistä voisi niin helposti tarttua, ravistella, syyllistää, nillittää. Panen sen merkille, tällaista se on tänään. Kaikki tämä toivottomuus ja ilo asettuvat tänään tällaiseksi kuvioksi.

Miten kummallinen ele! Oudointa on, kuinka suuri lohtu tuossa eleessä piilee. Ei sellainen soperteleva kaikki-ovat-minua-vastaan -julistuksen uhmakas lohtu, vaan jotenkin rauhallinen ja sovinnollinen, mihinkään kiirehtimätön ja ketään hoputtamaton levollinen lohtu. Joskus onnistun jopa siinä, kokeellisesti ja silloin tällöin, että kun joku toinen koettaa kiirehtiä ja runnoa minua johonkin muottiin, johon en vielä osaa asettua, onnistunkin ajattelemaan asiaa niin päin, että ongelma on tuon toisen, jonka mielestä minun pitäisi tehdä ja ajatella näin ja näin ja liikahtaa tuohon suuntaan. Tarkastelen tuolloin hänen ongelmaansa hieman hämmästyneenä mutta perushyväntuulisena ja armollisena: asiat nyt vain näyttävät tänään asettuvan näin. Ikävää, että meillä on eri näkemys siitä, mikä on olemisen ja pitämisen suhde. (Tai, kuten mieluummin ajatttelen, tapahtumisen ja toivomisen suhde…)

Huomattavasti useammin joudun kuitenkin edelleeen paniikkiin (pieneen paniikkiin, tarkoitan, sellaiseen lievään levottomuuden kutkutukseen): Toiminko jotenkin todella törkeästi tai ärsyttävästi? Eikö velvollisuuteni olisi muuttua silmänräpäyksessä toisenlaiseksi? (Eih, miten naurettava ajatus! Sepäs helposti kävisi!) Tai ainakin hitaasti lähteä kääntymään pyydettyyn suuntaan? Mutta onko pyydetty suunta aina hyväksi? (Ei, ei varmastikaan aina.)

Pyynnöt toisille tuntuvat vaarallisilta, koska ne saattavat ruokkia heidän jatkuvaa riittämättömyyden tunnettaan. Sitä en ainakaan haluaisi tehdä. Ja jos joka viides suomalaisista sairastuu masennukseen, kuinka monella onkaan lievempiä ongelmia jatkuvan riittämättömyyden tunteen kanssa? Nämä kysymykset surisevat ja pörisevät, kun teen kielenhuollon korjauksia johonkin tekstiin ja mietin, ajatteleeko kirjoittaja ehkä tekstin muutosta käsittelyssä omana riittämättömyytenään. (Miten turhaa mutta niin välillä käy. En itse ajattele tekstin virheitä ja toistoja riittämättömyyksinä vaan resurssina, joka tekee mahdolliseksi sellaisen työnkuvan, josta itse nautin ja jonka vastuullisuutta jaksan kantaa.) Esimerkiksi Veloenalle tekisi kielenhuolto hyvää, koska ei mikään teksti ole suoraan vuodatettuna kovin mahtavaa luettavaa. Mutta toisaalta, miksi näiden tekstien pitäisi olla täydellisiä? Ihan liian monella on kirjoittamisen kanssa kumma lukko- tai jumitila, jota timangisiksi hiotut ja nerokkaan oloiset tekstit tuskin helpottavat. Kyllä keskeneräisyys, luonnomaisuus ja jopa virheellisyys kantavat ja viestittävät omia arvokkaita piirteitään. Niissä on tiettyä armollisuutta.

Huooh. Kunpa vain useammin ja hereämmin muistaisi tämän.

Huomaan ainakin itse kaipaavani sitä maailmaan paljon, paljon enemmän kuin siloiteltua, täydellisen hiottua ja särmää julkisivua.

Me olemme poikien ainoat seinänaapurit. He ovat muutaman kerran pitäneet äänekkäät bileet, mutta sen kerran, kun Vompsu rinkutti ovikelloa ja pyysi heitä kohteliaasti hiljentämään meningin, kaikki sujui aivan maineikkaasti. Toki pojat liihottelevat sisään ja ulos ja välillä kalsareillaankin rappukäytävässä silmät päihtymyksestä toljottaen, mutta ei heissä mitään aggressiivistakaan ole. He sentään aina moikkaavat ihan ystävällisesti ja kaikkea. Minusta tuntuu aivan käsittämättömältä, että heidät nyt häädetään 1) koska heillä on ilmiselvä päihdeongelma (joskin hiljainen ja ei-aggressiivinen sellainen), 2) koska joku heidän ystävänsä on tehnyt hissiin tägejä ja - pahoin pelkään - 3) koska he ovat nuoria miehiä. Veikkaan, että aineista sekaisin oleviin nuoriin tyttöihin, jotka käyttäytyisivät kuin nämä pojat, ei sovellettaisi ihan näin kovia otteita. Tilanne tuntuu sikälikin kummalta, että meidän nyt luulisi ainoina seinänaapureina hiiltyneen, jos jonkun.

Sen sijaan olen täysin tyrmistynyt kuullessani häädöstä. Minun ystäväni ovat joskus bileissäni kusseet parvekkeelta kadulle (kielloista huolimatta - olen kuvitellut, etteivät he ole olleet minun vastuullani, mutta näköjään niinkin voisi joku ajatella) ja olen itse ampunut sairaana uutenavuotena parvekkeelta raketin, joka ei sinkaissutkaan taivaalle vaan huteran kukkapurkkialustansa takia rynnisti päin naapurin autoa ja räjähti sen kylkeen. (Ilman näkyviä vammoja, onneksi.) Silti mistään häädöstä ei ole ikinä puhuttu, ilmeisesti sen takia, että olen enimmäkseen selvänä, minulla on eläimiä ja muita vastuullisen kansalaisen tunnusmerkkejä.

Huomaan tässä asiassa, kuinka yksi noista tunnusmerkeistä minulta sentään puuttuu: sellainen tunne, että olen yksi kunnon ihmisistä, jotka eivät halua asua roskasakin keskellä. En osaa liittyä joukkohysteriaan enkä haluta jonkun häätämistä vain siksi, että hän selvästi on päihderiippuvainen. Hyvänen aika, pitäähän päihderiippuvaisenkin jossakin asua! Eikä pojista ole ollut sen vertaa häiriötä tai meteliä kuin esimerkiksi lapsiperheestä tai meistä herkkähaukkuisen koiran kanssa herkästi saattaa olla. Kun toinen naapuri toitottaa, että kaikkihan me ne haluamme pois talosta ja mahdollisimman pian, en voi sanoa muuta kuin että meille noista ihmisistä ei ole ollut mitään haittaa ja että he ovat aina käyttäytyneet mukavasti meitä kohtaan. “Jaa”, sanoo naapuri hämmentyneenä ja rutistaa kulmiaan. “No kuitenkin, toivottavasti heille saadaan pian häätö. Älkää unohtako soittaa, jos kuulette tai näätte jotakin!”

Voi olla, että osaisin suhtautua tähän tapahtumasarjaan rauhallisemmin, jos en istuisi oikeudessa lautamiehenä ja näkisi silloin tällöin, kuinka tiettyyn stereotypiaan saumatta istuva ihminen tahdotaan leimata etnisen ryhmänsä, tyylinsä tai ikänsä puolesta lähes varmaksi syylliseksi ennen yhdenkään todisteen esittämistä. Minusta se on helvetin pelottavaa. Samalla tavalla pelottavia ovat suomalaisissa gallup-kyselyissä saadut tulokset, joiden mukaan suuri osa ihmisistä ei haluaisi naapurikseen mielenterveyskuntoutujaa. (Tyypillinen mielenterveyskuntoutuja lienee ihmiskontakteja jännittävä masentunut, mutta se ei tunnu paljon vaikuttavan - ehkä ihmiset ajattelevat mielenterveyskuntoutujat kirvesmurhaajiksi tai vastaaviksi.)

Mistä sitä tietää, mikä päivä jokin lynkkausjoukko saa päähänsä, että joku itse hyväksi ja järkeväksi katsomani käytäntö edustaakin jotakin tuomittavaa? (Margaret Atwoodin kirja Orjattaresi kertoo tällaisesta maailmasta todella karmivalla tavalla.) Vaikka naapurusto tuskin onkaan mikään kovin järjestäytynyt väkivaltaan tai mielivaltaan yllyttävä ryhmä, on kauhistuttavaa ajatella, mitä tapahtuisi, jos ihmisten ärtymys saataisiin systematisoidusti kanavoitua jotakin ryhmää vastaan. Ja ei, en pidä “tavallista kunnon kansalaista” erityisen väkivallattomana. Syöhän heistä suurin osa sen kummemmin problematisoimatta lihaa, joten he hyväksyvät kyllä systematisoidun kärsimyksen tuottamisen, kun se esitetään yleisesti hyväksyttävänä käytäntönä.

Mitä ihmettä tälle kaikelle voisi tehdä? Ehkä pitäisi askarrella poikarimpalle edes jokin “olen pahoillani, meitä ette ainakaan häirinneet” -tyyppinen kortti?

Tänään on hyvin vaikeaa uskoa, että meno tästä edistyisi ja muuttuisi inhimillisemmäksi. Muistan ulkona kävellessänikin sen, kuinka raivokkaasti eräässä seurueessa paheksuttiin värikkäitä vaatteita käyttäviä aikuisia naisia (”Ymmärtäisivät jo, että teini-ikä on ohitse!”) ja kuinka helposti minut nitistettiin tuossa keskustelussa, kun yritin vähän lepytellä sanoen, ettei nyt värikkäiden vaatteiden käyttämisen luulisi vahingoittavan ketään. Luulen silti, että jokin heissä kuuli minut, pakkohan heidän oli ymmärtää se, että moinen summittainen vihaaminen ei-juuri-minkään-merkityksellisen takia kuulostaa kummalliselta. Joskus mietin sitäkin, onko juuri tuollainen summittainen vihailu, ärtyily ja inhoaminen syynä siihen, että monet reagoivat niinkin voimakkaasti siihen, että joku on kasvissyöjä. Ehkä he ajattelevat, että jotenkin vihaan lihaa syöviä tai muuta sellaista. (Ehkä he ovat kotoisin ympäristöstä, jossa vihailu on hyväksyttävämpi reaktio kuin siinä ympäristössä, jossa olen itse kasvanut, ja siten he ehkä kuvittelevat, että vihailu ja ärtyisyys on universaali tapa reagoida erilaisuuteen ja käsittämättömyyteen.) Ei, ei: en vain luota heidän väkivallattomuuden periaatteeseensa edes sen vertaa kuin omaani, koska he ryhmittelvät maailman kivun tuottaminen ok/ei saa satuttaa -luokkiin sen mielestäni paljon mielivaltaisemmin kuin itse yritän tehdä. (Vaikka omatkin jakoni ovat tosi surkeita, karkeita ja alustavia, sen myönnän auliisti.)

En tiedä, mistä tuo “minä olen kunnon kansalainen” -mentaliteetti syntyy, mutta sen sentään osaan sanoa, etten keksi mitään toista yksittäistä ideaa, joka tuntuu yhtä räjähdysherkältä ja vaaralliselta. Sehän on hieman kuin asettuisi itse arvostelun yläpuolelle omine käytäntöineen ja tuomitsisi harvinaisen armottomasti toiset sellaisten sääntöjen mukaan, jotka eivät suinkaan ole samat kaikille. Tai siltä se ainakin kuulostaa. Voi olla, että olen ihan pihalla ja oikeastaan tältä kuulostavat ihmiset eivät ajattele olevansa arvostelun yläpuolella.

Tuntuu aivan kammottavalta muutenkin kirjoittaa tätä tekstiä, koska en ole hyvä pitelemään omaa toivottomuuden ja raivostuksen oloani. Itkettää. Ja pelkään - tietysti pelkään - että kun kirjoitan näin, joku tulee ja kommentoi, että enkö minäkin nyt tavallaan asetu jonkun yläpuolelle. Mutta ei se siltä tunnu! Minusta tuntuu, että olen itsekin siinä ryhmässä, joka on luiskahtamaisillaan kiroukseen ja epäilysten kohteeksi. Ymmärrän kyllä, että keski-ikäistyessäni livun yhä kauemmas suoralta kädeltä epäillyttävien ryhmästä mutta en näytä pääsevän siitä mentaalisesti yhtään mihinkään. Sisimmässäni näet tiedän, etten osaa mennä mukaan siihen kunnon kansalaisuuteen ja säröttömän julkisivun vaalimiseen. En ihannoi enkä tavoittele sitä, vaan pidän sitä kammottavana ja järkytyn huomatessani, kuinka mukavina pitäminäni ihmiset tekevät niin. Ja pelkään, että kun en osaa enkä tahdo pelata sitä peliä, minut määritellään vastapuoleksi ennen pitkää.

Joskus tämä asenne tuntuu niin hyödyttömältä, niin epäonnistuneelta, liian hiljaiselta ja pelokkaalta. Sillä eihän nytkään hyödytä mitään se, että meistä naapurin pojat olivat ihan harmittomia, naapureita siinä missä muutkin. En usko, että minua tekee kovinkaan paljon jalommaksi se, etten halunnut heille häätöä. Konkretiaan se ei ainakaan tässä tapauksessa vaikuta, koska he saivat häädön. Enkä tiedä, auttaako ketään missään ikinä tämä kummallinen asenteellisen vihan puute, joka minussa on. Auttaako se edes minua tai lähimpiäni? Mutta toisaalta - voisinko luottaa itseeni hitustakaan ilman sitä?

Kuultuaan häädöstä pojat alkavat soitella kavereilleen, joiden tägien epäilevät aiheuttaneet häädön. Nyt heistä pääsee aikaa pahaa ja vihaista ääntä, ensimmäinen heistä kuulemani pelottava ääni. Niin viha etenee, ajattelen. Ehkä sittenkin on merkitystä sillä, että katkaisen edes yhden tai kaksi vihan linjaa? Jätän työnteon siksi aikaa kun pojat huutavat uhkauksiaan ja äänistä päätellen rikkovat jonkun huonekalun, ja liimaan käytettyyn, reunoiltaan tasaiseksi paineltuun säilyketölkkiin pinkkiä, kukallista serviettimosaiikkia. Kolme eläintä, kaikki luultavasti väkivaltaa kohdanneita, ovat kiertyneet sängylle erivärisiksi ja -kokoisiksi keriksi. Mielivaltaa ne ovat ainakin kohdanneet, ajattelen niitä silloin tällöin vilkuillessani. Eläimet kohtaavat sitä maailmassa, jossa ajatellaan, että ihmisten pitäisi hallita niitä ja päättää asiat niiden puolesta. (Tänään olemme ulkoilleet koiran kanssa niin että se sai päättää aina, mihin mentiin. Se väisti kaikki toiset koirat kaukaa kaartaen ja teki lenkin puistossa ja haisteli erityisen kauan erästä muumioitunutta kakkaa ja tepsutti sitten hyväntuulisesti kotiin minun seuratessani kuuliaisena perässä.) Mutta eivät kaksi kissaa ja koira vaikuta säikähtävän äänistä.

Valmiina purkki näyttää oikein hienolta, mutta mieleni ei siitä sen kummemmin kohene. Ongelmat ovat purkkiin verrattuna niin kaoottisia ja suuria. Eivät omiani, kenties, mutta jos eivät, miksi ne sitten vaivaavat minua?

Se, että äiti juhlii Tunisiassa, antaa armonaikaa lahjan suhteen. Toisin kuin monissa muissa perheissä, on selvää, että minun äitini haluaa lahjan. Mutta sen ostaminen ei ole alkuunkaan helppoa. Tarkoitan tätä: Minusta olisi mukavaa ostaa jokin hyvä kirja, mutta äiti ei harrasta lukemista. Olen ostanut monta kirjaa eikä hän ole avannut niitä, joten olen päättänyt, ettei sellaisesta lahjasta ole mihinkään. Voisin antaa myös hyvää musiikkia (kuten teen isän kanssa; olen suunnitellut isänpäivälahjaksi the Puppini Sistersin levyä), mutta äiti inhoaa meteliä ja luokittelee myös rauhallisen klassisen musiikin ja jazzin meteliksi. Keittiövälineitä tai sen sellaisia ei kannata ostaa, koska heidän kotinsa on pullollaan niitä. Samoin pöytäliinoja, lakanoita ja pyyhkeitä on sen verran, että niitä välillä tulvii meidänkin varastoihimme. Äiti rakastaa shoppailua ja pitää aivan eri tyylisistä esineistä, vaatteista ja asusteista kuin minä, joten shoppailulahjakin on tuomittu epäonnistumaan. Viime vuonna annoin syntymäpäivälahjaksi (lokakuussa) vesijuoksukerran kanssani; käytimme sen heinäkuussa eikä äiti ole sen koommin ehtinyt ajatellakaan liikuntaa. (Se oli kyllä hauska retki, mutta haluaisin antaa pikaisemman lahjan joten ehkä säästän “tehdään yhdessä” -lahjat siihen saakka, että äiti malttaa jäädä eläkkeelle.) Voisin tietysti antaa jonkin itsetehdyn kipon tai kupon tai veistoksen, niitähän riittää, mutta ongelmana on, että taas kerran äidin tyyli on niin erilainen. Hän pitää tehdasvalmisteisista, sileistä esineistä ja minun kaikki kipponi ja veistokseni kantavat vankkaa käsityön leimaa (silleen positiivisessa mielessä). Viime vuosina olen usein turvautunut antamaan kasvin, mutta olen huomannut, että äiti kaivaa vaivihkaa antamani kasvitkin ylös pihastaan, koska he haluavat isän kanssa sellaisia räikeitä, kaiken aikaa kukkivia ryhmäruusuja, ja niitä taas on turhaa antaa, koska en itse ymmärrä niiden päälle enkä osaisi arvata, mistä niistä he pitävät eniten. Lahjakorttiakaan ei oikein ole järkeä antaa, koska äiti on muutenkin huolissaan rahatilanteestani ja saattaisi vaatia, että ostaa sitten kortilla jotakin minulle. Huh. HErkkujakaan ei voi ostaa, koska äiti laihduttaa. Ja jos ostaa laihdutusasioita, se tulkitaan vihjeeksi.

Ehkä taivun lopulta kasvivaihtoehtoon. Jos kasvi olisi jokin pieni ja huomaamaton, vaikkapa kevätsipulikukkia… ehkä sellainen saisi armon? Ostamissani kasveissa on kieltämättä ollut kestämistä, koska niistä loistavasti viihtyvä helenanruusu on venynyt kohta koko seinän korkuiseksi ja kukkii juhannuksena sadoin valkoisin tuoksuvin kukin ja varistaa koko puuterassin sitten täyteen mädäntynyttä terälehtimönjää ja keskittyy venymään entistä jättimäisempiin mittoihin seuraavaksi vuodeksi ja naapurin harmiksi. Huonosti viihtyvä köynnöskuusama sen sijaan kärsii lehtihomeesta pahasti ja roikkuu kukintansa jälkeen härmeisenä ja velttona. Ja iirikset kukkivat vain viikon mutta eivät älyä sen jälkeen hävittää lehtiään. Phuuh. Jokin huomaamaton, siis.

Koko ajatus on aika hassu - ostaa mahdollisimman huomaamaton lahja, joka saa armon oikeuden sijaan. Huokaus. Jos olisin perfektionisti, ärsyyntyisin epäilemättä tässä kohdin kovasti. Mutta jos jotakin hyötyä kasvatuksestani on ollut, niin ainakin se, ettei minussa paljon perfektionismia ole. Mietin asiaa yhden aamun, hereillä tässä harmaassa flunssamaassa, muut nukkuvat vielä. Kevätsipulinkukkia, ajattelen sitten. Ajan tänään bussilla vanhempien pihaan, istutan kukat, käymme ehkä saunassa siellä, jätämme onnittelukortin pöydälle.

Johan he ylihuomenna palaavat kotiin matkaltaan tuolta Attar of Roses -tuoksupelakuiden luvatusta maasta. Se tarkoittaa sitä, että meidän häämatkaamme on tasan yhdeksän päivää.

En jaksaisi odottaa. Se helpottaa äidin lahjaan suhtautumistakin, auttaa asettamaan sen mittakaavaan: ele on tärkein ja taatusti olen käynyt läpi monia vaihtoehtoja ennen kevätsipulikukkiin päätymistä. Lumikellot voisivat olla hyviä, ne nousevat niin aikaisin. Tai posliinihyasintit. Kaikki riippuu nyt taimitarhasta ja sen valikoimista.