Veloena

Epätoivo nielaisee äkisti. Juuri kun saan asiat hoidettua ja vapaaviikko voi alkaa, kolahdan jonnekin hyvin syvälle ja juutun sinne. Mielessä risteilevät samat lauseet kuin niin monta kertaa ennenkin, kiukku ja turhautuminen siitä, että taas nämä tyypit surisevat tässä, vaikka niitä on kuinka käsitelty ja nukutettu ja esitetty niiden vastaisia perusteluita. Eivät ne tunnu välittävän. Ne toistavat kyllästykseen ja turtuuteen saakka samoja asioita: Kas niin, mitä hyötyä elää ylipäänsä? Oletko onnistunut missään? Teetkö työtä, jolla on tarkoitus? Osaatko olla hyvä ystävä? Etkö kuitenkin ole hieman liian kalsea ja etäinen, ja samalla sinulla ei ole edes sellaista säkenöivää älyä, jonka takia tuollaisen voisi antaa anteeksi? Katso nyt äitiäsi, hän ajattelee sinun hylänneen hänet, koska elät noin typerästi! Miten voit kuvitella, että osaisit olla tyytyväinen vähään, sinä olet suuruudenhullu! Kaikki kirjoittamasi on paskaa ja et sinä muutakaan osaa edes sen vertaa!

Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Makaan sängyssä kyljelläni, käpertyneenä, enkä osaa lopettaa itkemistä. Mutta jossakin toisaalla suhtaudun aika rauhallisesti tähän epätoivoon ja itsetyytymättömyyteen, koska kaiken tuon epätoivon ja raivon takana tiedän, että tunne menee ohitse. Se venyy lähes sietämättömiin mittoihin, mutta se menee ohitse. Kun se katoaa, pystyn tarttumaan positiivisiin asioihin ja ajatuksiin ja mieleeni nousee myös positiivisia muistoja. Nyt käy toisin: kun Vompsu yrittää lohduttaa sanomalla, että koira tulee onneksi huomenna meille, minäntila sallii pelkästään koiriin liittyvät epäonnistumisen ja surun muistot: tavan, jolla jätin ne erotessani ja sen hillittömän surun ja kaipauksen siitä, etten enää saa tavata kahta kolmesta koirasta, ja epäilyksen, että minun olisi pitänyt pystyä enempään niiden kanssa: muuttaa maalle, hankkia niille piha, jossa ne saisivat päivystää, jaksaa käydä harrastamassa sellaisia asioita, joita aktiiviset koiraihmiset harrastavat, kuten agilityä ja jälkeä. (Mutta minua aina jotenkin kylmää sellaisessa seurassa, jossa koirat tuntuvat olevan koko elämän pääasia; en tiedä, onko kyse vain siitä, että sillä mittapuulla epäonnistun niin railakkaasti ja siksi tunnen itseni epävarmaksi, vai siitä, etten itse tahtoisi tuollaista ulkoiluasuelämää, jossa kaikki tuttavatkin ovat koirahurahtaneita. En vain osaa mennä asioihin niin täysillä ja siinä on sekä hyvät että huonot puolensa. Ehkä tarvitsen liikaa aikaa oman pääni selvittelyyn, ehkä kyse on siitä. Mutta en tahtoisi hakea mielialalääkkeitä vain jonkin epämääräisen “paremmin joukkoon solahtamisen” takia.)

Kun hieman rauhoitun (ja minua alkaa säälittää Vompsu ja raivostuttaa oma käytökseni - hitto vie, olenpa pirteää ja ilahduttavaa seuraa potilaalle) alan askarrella pitkällisesti ja hyvin hitaasti seuraavan kysymyksen kanssa: Jos saisin valita, unohdanko kaikki nämä ajatukset ja kuinka monta kertaa olen koettanut järjestää niitä ja saattaa ne sellaiseen hallintaan, että voin antaa huomiotani joillekin muillekin ja jaksaa ponnistella myötätuntoon vieraita olemisen tapoja kohtaan, haluaisinko unohtaa? Tavallaan tämä on yksi kysymys, joka liittyy mielialalääkkeiden käyttöön ja siihen, miten yhä useamman tuntemani ihmisen käyttäessä niitä mietin, pitäisikö kenties minunkin hyödyntää niitä, kun kerran nämä minua iloisemman ja älykkäämmän oloisetkin kokevat tarvitsevansa niitä: käyttäytymisen tasoa voidaan viilata positiivisia elämyksiä tuottavaan suuntaan, kun lääkityksellä oleva oppii vähitellen, kuinka joistain aiemmin mahdottomalta tuntuvista koetoksista ei seuraakaan takaiskuja. Kun nuo tuntemukset eivät laukea säännönmukaisesti, niitä vähitellen lakataan pelkäämästä ja odottamasta. Ne ovat tavallaan aktiivisesti unohdetut. (Ne voidaan toki muistaa johonkin menneeseen liittyvänä - mutta se on jo selkeästi toinen itse toisessa elämäntilanteessa.)

Toisaalta, jos unohtaisin, mitä kävisi sitten, kun nämä tuntemukset äkisti ehkä hyökkäisivätkin takaisin? Muistaisinko, että osaan kestää ne, että se on yksi oleellisimmista taidoistani, käpertyä sängylle ja vain sietää ne? (Tuossa tilassa minulla ei ole riittävästi toista ääntä, jolla voisin argumentoida niitä vastaan - jälkeenpäin kyllä on, mutta ei minusta silloin enää tunnu yhtä romahtaneelta eivätkä argumentit sinänsä putoa mihinkään sellaiseen maaperään, jossa ne voisivat kasvaa.) Muistaisinko, että aluksi en oikein osannutkaan sietää näitä tuntemuksia mutta että vähitellen tajusin, että ne menevät kyllä ohitse, pitää vain malttaa odottaa?

Surkeinta kai olisi (tämä on nyt ajatuskuvitelma, eihän tahdonalaisen mielen pyyhinnän mahdollisuutta ainakaan vielä liene) jos päättäisin luopua tuosta minua häiritsevästä tiedosta ja muistosta, kuinka monta kertaa olen ollut täysin juuttuneena epätoivoon kykenemättä työntämään sitä mihinkään suuntaan, ja sen kautta saisin hyvän mielialan ja kosolti itsevarmuutta sinne saakka, että äkisti jonkin stressaavan tilanteen laukaisemana putoaisin jälleen pohjalle, ja nyt en tietäisikään, että tämä tunnelma menee ohitse oikeastaan mitään tekemättä, odottaen ja kestäen, ja kuvittelisin, että minun on tehtävä jokin äkillinen ja raju interventio poistaakseni tämän kivunkaltaisen epävarmuuden kaikesta mielekkyydestä elämisessä. (En nyt tarkoita rajulla interventiolla T.S. Eliotin Aution maan lukemista, vaikka rajulta sekin silloin tuntuu. Tein niin eilen, luin sen ja J. Alfred Prufrockin ääneen Vompsulle selittääkseni minäntilaani ja sitten lehteilin kirjaa ja luin esipuheesta, kuinka nämä kuvaavat modernia helvettiä ja ajattelin: voi luoja, ihan totta, tämä on helvetti, tässä ei ole liikettä mihinkään. Ja tätä minä olen pitänyt mielenmaisemanani ne kaikki vuodet… aiemmin myös parempina hetkinä, nykyään silloin kun juutun pohjaan päiväksi, pariksi.)

On kai vain opittava sietämään tämä epävarmuus. Eikö se ole aina läsnä? Tekee mieleni sanoa ei, koska siltä se tuntuu. Mutta toisaalta, enhän niinä hetkinä, jolloin nauran tai epäröin hyvästejä sanottaessa, halatako vai ei, ole sen onnistuneempi ystävyyksissäni, tunnesäätelyssäni, stressinsietokyvyssäni enkä herkkyydessäni ideoille. Tarkastelen niitä vain eri mielentilasta ja kuittaan puutteet olankohautuksella ja hieman pahansisuisella tuhahduksella, ettei minun nyt aivan kaikkea tarvitse olla.

Ja silti, juuri tuo toteamus on yksi niistä, jotka tuntuvat pahimmilta niinä hetkinä, kun makaa juuttuneena pohjaan. Sillä mistä on kotoisin elämä, jossa kaikkeen tuhahdetaan niin? Onko tällainen väsähtäneisyys normaalia? Eikö olisi hyvä yrittää tosissaan muuttaa asioita edes joskus ja jossakin? Eikö olisi mukavaa, jos voisin pönkittää hyväntuulisuuttani tiedolla, että olen hyvä näissä ja näissä asioissa? Enkö tarvitsisi juuri tuollaista suojavarustusta? Oliko siitä luopuminen sittenkään hyvä ajatus? Ja eikö jopa äiti tarvitsisi sen, jotta hän voisi kertoa asiakkailleen, miten hänen tyttärensä menestyy näissä määräisissä pyrkimyksissään? Mutta sitten kuohahdus menee ohitse: tartun kyllä seikkoihin sitten kun minulla on niihin voimaa. Ja kun minulla on voimaa enemmän, voin päättää, missä määrin suon itselleni armollisuutta, ja muistan senkin, että mitä voimakkaampi ja tyytyväisempi olo minulla on, sen armollisemmin suhtaudun keskeneräisyyteeni, epämääräisyyteeni ja kertakaikkiseen soveltumattomuuteeni niihin menestymisen kategorioihin, joita en ole missään vaiheessa tahtonut valita omikseni - onnettomuuden hetkiä lukuunottamatta, jolloin takertuisin aivan mihin tahansa. Mutta en tahdo takertua, koska olen kokeillut sitäkin eikä se toimi. Nyt pitää vain odottaa.

Makaan sängyssä kyljelläni. Jossain vaiheessa Vompsu panee minut ilmeisesti lankomaan ja harjaamaan hampaat ja sammuttaa sitten valon. Kun herään aamulla, olen umpiväsynyt. Tänään on syksyn ensimmäinen tanssitunti. Koetan tuntea kiitollisuutta siitä ja koiran hakemisesta (lähden kohta kävelemään kohti sen olinpaikkaa) mutta se kaikki jää vain epämääräiseksi eleeksi. Olen silti kohtalaisen varma siitä, että kun kävelen ulkona kirkkaassa auringonpaisteessa, osaan ojentaa kehoni ja kävellä ja aistia kuin innokas ja tyytyväinen ihminen, ja siten pääsen vähitellen käsiksi näihin ajatuksiinkin, takaoven kautta - muutan tilannetta ja niiden on pakko haalistua ja käydä huomaamattomiksi seuraavaan vierailuunsa saakka.

Seuraan ilahtuneena herra Lohta, joka juoksee villinä ja töytäillen laserkynän punaisen valopisteen perässä. Ajatella, että tuo pelkkä heijastus saa abstraktioista piittaamattoman katin hyökkäämään ja läimimään seinää kuin vimmastuneen sulkapalloilijan!

Mutta toisaalta - heijastushan on valoa ja valo energiaa. Ei tuo heijastus ole siten mitään sen abstraktimpaa tai kuvitteellisempaa kuin kissa ja Vompsu ja minä ja satulatuoli - tai nämä sanat. Laserkynällä ei saisi osoittaa silmään, varoitetaan paketissa. (Eikä aurinkoonkaan saisi katsoa suoraan, muistan samassa. Ja aurinko - sen energia siirtyy kasveihin ja meihin. Mikä tässä huoneessa ei ole tuosta energiasta?) Ja sitten vielä sekin, pystyykö kissa jonkinsortin abstraktioihin. Lohi esimerkiksi toisinaan tahtoo ulos. Silloin se huutaa tietyllä äänellä oven edessä eikä sen viestistä vallitse erehtymisen mahdollisuutta. Jopa vieraat ihmiset tajuavat, että kissa haluaa jotakin, mitä ei ole tässä ja nyt - se haluaa toisaalle, jolkottamaan kadunviertä valjaissa ja pureksimaan puistosta löytämiään nokkosia ja juolavehniä. (Se on hyvin nirso kasvien suhteen ja nämä kaksi varsin ravinnepitoista kasvia kiehtovat sitä eniten. Toisaalta ravinteista ei liene paljon iloa, koska joka tapauksessa sen ahmiminen tähtää oksentamiseen.) Jos kissalla ei ole jonkinlaista ideaa tai aavistusta (tai miksi sitä nyt sitten tahdotkaan kutsua) tuosta toisenlaisesta, miksi se noin käyttäytyy? (Etenkin kun on monta kertaa huomattu, että manguttuaan ulos se kävelee reippaasti kun taas meidän päätöksellämme ulos vietynä se vain mököttää.) Tietysti voidaan kiistellä siitä, onko ulospääsemisen representaatio tai presentaatio oikeastaan abstraktio, mutta jotakin sekin on, enkä toisaalta tahtoisi väittää, että omat representaationi yleensä yltäisivät tuota ylväämmille tasoille. Muistopohjaisia nekin tapaavat olla, ja matemaattisia olioita nyt en tajua juurikaan muuten kuin muistinvaraisesti tyyliin kakspluskaksonneljä.

Laserkynä on joka tapauksessa ihmeellinen ja oikein hyvä kissankuntoutusvehje. Kun jossakin vaiheessa syksyä pieni pannumyssykissa muuttaa tänne eksältäni, sitä pitää saada aktivoitua, ja ainoa keino, jonka keksin, oli laserkynä. Lohi, usein aika staattinen testieläin sekin, ainakin ryhdistäytyy hurjaksi kuntoilijaksi.

Huomaan ajattelevani kissan vilistämistä seuratessani, että olisi kauhean kätevää, että meille ihmisillekin olisi omat punaiset pisteemme. Sitten hätkähdän - aika monelle tuntuu olevankin. Ja harvoin nekään paljastuvat siksi meheväksi ampiaiseksi tai verta ilahduttavasti tirskahtavaksi koiksi, joksi kissa ehkä valon jäsentää. (Ei se sitä kyllä ampiaiseksi luule, koska sillä on ampiaiselle ihan oma mäkätyksensä.) Ehkä valo on vain ota-kiinni-atrappi? Vähän kuin ilmainen lounas?

(En muista, että olisin koskaan kieltäytynyt syömästä, jos ruoka vain osuu siihen kapeaan sektoriin, jota voin ja tahdon syödä. Usein en oikeastaan edes tahtoisi ahmia jotain patonkia juhlissa, en vain tiedä, miten olla muhmuttamatta koko ajan.)

Alkaa naurattaa koko touhu, kissa ja sen touhukkuus. Samaa touhukkuutta kai itsekin uhkun työnteossa. Ja mitä minä oikein ajattelen? Ruokaa…

Tahtoisinpa nähdä sen kojeen, jossa heijastettaisiin aistejani hemaisevalla tavalla jonnekin suoristusten tuolle puolen ylimaallisia kirsikkasuklaan paloja, tarjottimellisia thairuokaa, tuoreita mehukkaita kirsikoita ja aprikooseja, halvakekoja, viininlehtikääryleitä… Voih. Kuinka kummallista. Kyllästyisinköhän pian ryntäilemään ja läpsimään?

Tuollainen projektio olisi kyllä tavattoman kätevä. Toisinaan koen näet voimakkaita motivaatio-ongelmia, joita en osaa kyllin hyvin ratkaista. Esimerkiksi tällaisella viikolla, jolloin on puristauduttava kokopäivätyöhän ajatuksella, herään kuolleista vain syömään ja nukkumaan. (Ja hilloamaan ja mehustamaan omenoita. Kiitos niistä! Kaksi muovikassia omenoita ilmaiseksi on iso lahja!) Tuntuisi varmasti paremmalta tehdä työtä jokin tuollainen heijaste-energia mielessään, tuntea sähköistyvänsä siitä. Tämän kertainen tekstiurakka on vain niin tylsä, etten osaisi kuvitella sitä itsekseni lainkaan, enkä koe saamaani rahaa lainkaan tarpeeksi motivoivana tällä erää, en vaikka muistuttelenkin itselleni häämatkasta ja siitä, kuinka siellä pitää olla euroja. (Onneksi syyskuuksi sovittu työ on aivan eri maailmankaikkeudesta - laskutankin siitä alennettua tuntihintaa, jotta sain sen varmistettua itselleni. Ja voi olla, että lokakuussa häämatkan jälkeen saan keikan tatuointiliikkeen päivystäjänä, mikä olisi aika vau, koska mitään sellaista en ole vielä tehnyt, vaikka lukion tutustumme työelämään -päivän vietinkin tatskastudiossa, se kun ei vaikuttanut ihan niin tylsältä kuin muut äkkäämäni vaihtoehdot.)

Ollapa kissa, ajattelen. Hurmaantuapa laserkynästä noin. Mutta sitten huomaan, että hurmaannunhan minäkin siitä välillisesti - katsoessani kissan innostusta.

Ensimmäinen tekstiviesti piippaa jo ennen kuin olen selvinnyt tokkurastani ihmisten ilmoille. En jaksa lukea sitä, mutta kun herään ja kello on vähän vaille aamukahdeksan, saan lukea, että Vompsu on leikkausjonossa ensimmäisenä.

En osaa kuvitella, kuinka olkapään nivelsiteiden kiristys suoritetaan tähystyksenä. Onko kenties kamerapuikon päässä myös pieni, pyörivä lihasirkkeli ja veri-imuri? Kai lihaa on jotenkin leikattava, jotta jänteiden oikeisiin kohtiin päästään ompelemaan ne nylontuet, jotka myöhemmin sulavat elimistöön, mutta vasta kun jänteet ovat lyhentyneet? (Silloin kun ensimmäiselle koiralleni tehtiin tuo leikkaus - joskaan ei tähystyksessä - eläinlääkäri käski minua kuvittelemaan kiristysnailoneita “vähän kuin sukkahousuina - joustaa, mutta on aika jämäkkä”.) Ystävämme sairaalafyysikko on myös kertonut, että joskus leikkauksissa pukeudutaan avaruusasujen näköisiin suojavarusteisiin. (Fyysikko käy avaruusasussa rukkaamassa kaatunutta tietokonetta ja leikkausväki odottaa, koska eihän tähystimestä ole mitään hyötyä, jos kuvaruutu ei suostu näyttämään minikameran kuvaa. Mikseiväthän ne hanki mäkkikonetta? Sen ja peeceen kaatuvuusominaisuuksissa raskaita ohjelmia pyöritettäessä on kuitenkin aivan ratkaiseva ero.)

On hieman häiritsevää syödä aamiaista kotona tietämättä, mitä Vompsulle tarkalleen tehdään. Onko hän anestesiassa? Pitikö iPod ottaa mukaan heräämistä, ei leikkausta varten? Jos olisin itse hereillä leikkauksessa, en taatusti suostuisi kuuntelemaan musiikkia vaan höristäisin korviani rusausten ja kliksausten suuntaan. Se kai on harvinaista. Ainakin verta otettaessa sairaanhoitajat väittävät aina, että kaltaisiani veren putkeen valumisen tuijottajia on harvassa. “Eikö tulisi parempi olo, jos katsoisit muualle?” he saattavat ehdottaa, mutta minulla se sujuu juuri noin päin: kun näen, mitä tarkalleen tehdään ja mistä nipistys johtuu, en ole lainkaan niin hermostunut kuin mystisten nipistysten suhteen. Joskus hammaslääkäri on melkein hermostunut, kun olen niin tarkasti kysellyt, minkä muotoisia päitä hänen käyttämissään porissaan tällä kerralla on ja miksi sinne reiän pohjalle laitetaan matriisinauha. (Kaiken huipuksi unohdan vastaukset, joten minun on kysyttävä uudestaan ja uudestaan.) Tieto lievittää minusta tuskaa enemmän kuin lisää sitä.

Nyt olen täällä eristettynä kotiin ja pian vesijuoksualtaaseen ja ajatukseni askartelevat Vompsun lihassa vähintään yhtä tiiviisti kuin tähystyslaitekin. Samalla joudun kohtaamaan sen, miten paljon herkemmäksi olen käynyt kivulle ja lihan elävyydelle lapsuuteen ja nuoruuteen verrattuna. Yläasteella mietin vakavasti, että voisin ryhtyä oikeastaan kahdelle uralle: joko jonkun sortin taiteilijaksi tai sitten sellaiseksi lääkäriksi, joka kohtaa potilaat tainnutettuina tai kuolleina, eli kirurgiksi tai patologiksi. (Patologi kuulosti paremmalta koska siinä ei voisi mogata niin pahasti.) Vielä kymmenen vuottakin sitten mietin puolitosissani, että voisin filosofiasta valmistuttuani toteuttaa tuon leikkelijälääkärivaihtoehdonkin.

En ole tarkalleen selvillä siitä, mikä kehitys sitten alkoi jyllätä mielessäni. En tiedä, liittyykö se siihen, että sain viimein useiden epäonnistuneiden yritysten jälkeen ryhdyttyä kasvissyöjäksi ja minulla oli viimein akuutista syyllisyydestä ja voimattomuuden tunteesta tyhjentynyt mieli, joka saattoi tarttua ideaan, että liha tuntee ja että sen tulisi siksi saada armollista ja lempeää kohtelua. Vai liittyykö se kehotekniikoiden opiskeluun, kehon hahmottamiseen muunakin kuin lihaklönttinä, nimittäin hermotuksen ja ärsykkeiden kenttänä? Vai liittyykö se vanhenemiseen, siihen kuinka olen onnistunut kipua laiminlyömällä rikkomaan itsestäni osia, jotka eivät kai koskaan parane ihan entiselleen? Joka tapauksessa, äkkiä ajatus lihan leikkelemisestä, rikkomisesta ja korjaamisesta, alkoi etoa.

Sen huomaa helposti käytännön asioissa. Ennen saatoin esimerkiksi kaivaa ilmeen värähtämättä tikun jalkapohjastani neulalla. (Luulen, että tämä liittyy jotenkin sosiaaliseen paineeseen; kun kaivoin tikun ulos, ajattelin olevani urhea ja näkymättömien katseiden kääntyvien hyväksyvinä toisaalle.) Nyt katselen ehkä tikkua, mutta ajatus neulasta nostaa niin suuren pahoinvoinnin aallon, että annan mieluummin tikun koteloitua jalkaan ja mätiä sitten ulos. Kyllähän keho osaa sen tuolla tavalla käsitellä. (Ja pidän itseäni urheana aivan toisella tavalla, koska uskallan myöntää, ettei neulan työntäminen omaan kehoon ja lihan ronkkiminen sillä ole aivan neutraali tapahtuma vaan synnyttää halun perääntyä.)

On aivan selvää, etten enää voisi opiskella leikkelijälääkäriksi. Minussa on liikaa hellyyttä ja huolta, liikaa herkkyyttä kivulle ja halua välttää sitä. Vaikka tiedän, että Vompsukin leikataan nyt siksi, että hänen olkapäänsä olisi kivuttomampi ja käytettävämpi, ja että leikkaus on ainoa mahdollisuus tuottaa tuollainen parempi tila, en osaa työntä huolta ja kuvotusta sivuun. Toiseen viiltyvät haavat tuntuvat joka tapauksessa vielä pahemmilta kuin se, mikä kohtaa oman kehon. Oman kivun sentään tuntee ja tietää, se on rajallinen eikä sen hahmottaminen tuota mitään vaikeuksia. Toisen kivusta ei voi tietää kuin välillisesti, tiettyjen merkkien avulla. Ja jostakin syystä reagoin noihin merkkeihin voimakkaasti. (Osa psykologian tutkijoista puhuu sellaisestakin kuin “temperamentista, johon sisältyy kyky huomata herkästi toisen tuskainen olo”. Minusta ei oikeastaan ole kiinnostavaa, onko kyse jostakin synnynnäisestä vai varhain omaksutusta: riittää, että tiedän tilanteen nyt.)

Oikeastaan kun ajattelen sitä aikaa, jolloin en kuvottunut lihan leikkelemisen ajatuksesta enkä itkenyt kantaessani lopetettua koiraa jätesäkissä kotiin, kohtaan kummallisen mykän kieltäymyksen tuosta huolesta ja kuvotuksesta. Luulen, että sama säpsähtäminen ja loituntumisen halu on vallinnut jo silloin, mutta olen raivoissani ylikompensoinut sen näkymättömiin. Olen kieltäytynyt asennoitumasta tunteen johdattamana. Halusinhan muutenkin silloin olla kuin robotti, täsmällisesti päämääriä suorittava ja tunteisiin tahriutumaton. Esimerkiksi hevosten kanssa sellainen asenne oli joskus jopa välttämätön vaaratilanteiden välttämiseksi. Tunteiden kurissa pitäminen ja jopa niiden tuntemisesta kieltäytyminen jäsentyi tuolloin mielessäni tervepäiseksi, välttämättömäksi ja ehkä myös miehekkääksi. (Naiseksihan en tahtonut kasvaa, se kävi vahingossa.)

Nykyään en taida oikein osata ajatella päämääriä minään niin tärkeinä, että minun pitäisi tukahduttaa oloni ja aavistukseni, kipuni ja epäilyni. Onneksi on niin monia, jotka tahtovat lääkäreiksi. Olisi aivan turhaa kantaa huolta ja syyllisyyttä siitä, etten enää tahdo leikellä lihaa, etten halua olla mikään suuri sankari kaiken aikaa ja kaikessa.

Hieman kyllä huolestuttaa, että Vompsu palaa yöksi sairaalasta kotiin ja olen hänen omaishoitajanaan. Olen luvannut tehdä hänelle nuudeleita ja vihanneksia maapähkinäkastikkeessa ja olen koettanut muutenkin miettiä asunnon käytettävyyttä ilman oikeaa kättä, mutta en ole aivan varma, mitä lähipäivien myötä on luvassa ja kuinka nopeasti hiillyn siihen, että joudun tekemään kaikki taloustyöt. Samaan aikaan olisi kuitenkin edistettävä myös palkkatyötä ja pidettävä toipilasta hyvällä mielellä. Levottomuutta ei vähennä se, että silloin kun hain fysioterapeuttikoulutukseen, putosin psykologisen profiilini takia - se ei kuulemma sovi hoiva-ammattiin, empatiaprofiili on vääränlainen. (Luulen, että tuo suppea maininta puhelimessa tarkoitti alttiutta kietoutua - se mielestäni selittää ison joukon siitä, mikä voitaisiin nimetä myös altruismiksi.) Toisaalta, jos olen huoltanut sairaat eläimet hyvin kuntoon, miksei se onnistuisi myös Vompsun tapauksessa?

Levottomuus paisuu ja askartelee luukalvojen, jänteiden ja lihasten parissa. Mielen sirkkeli paloo maailmaa ja ompelee sitä kokoon. Aamiainen ei tahdo vajua alas vatsaan.

Mitähän tällekin paikalle tapahtuu, kun öljyn hinta tuplaantuu tai kuusinkertaistuu, mietimme vesipuisto Serenan kuvun sisällä. Tunnelimaiset laskut huojuvat pylväsjalkojensa varassa kevyiden liimapuurakenteiden alla. Ulkona ei sada, muttei tunnu oikein kesäiseltäkään. Niin harmaita pilviä ja niin paljon venäläisiä!

Tämä on ensimmäinen naimisissa olevien pariskuntien aktiviteetti, jota kokeilemme ystäväpariskunnan kera. Vettä menee nenään ja korviin. Kun vesi tulee viimein korvasta ulos, se on lämminnyt. Siihen täytyy kulua energiaa.

Jälkikäteen istumme nepalilaisessa ravintolassa ja kauhomme ruokaa liki kädet täristen. Mikä nälkä! Huomaamattaan vesipuistopäivänä tulee kävelleeksi puolimaratonin, kantaneeksi lauttoja ja kellukkeita, ojentaneeksi kehoa tikkusuoraksi ja painaneeksi keskittyneesti leukaa rintaan. Kaiken aikaa lämpöä menetetään veteen tai ilmaan kostealta iholta. Ja jos iho hetkeksi kuivuu, biksat ja hiukset eivät.

Hassu lapsi pari pöytää sinnempänä heiluttelee meille yleisölleen. Lapsen äiti yrittää turhaan tunkea pieneen suuhun ruokaa. Yleisö on toisessa suunnassa! “Aiotteko hankkia lapsia?” kysyy sitten ystävä suoraan. En osaa vastata oikein mitään, vaikka päätös olisikin hyvä tehdä ennen marraskuuta, jolloin nykyinen kierukka pitää vaihtaa tai poistaa. Enkä tietysti tiedä sitäkään, onko se enää edes mahdollista. Hedelmällisyys ei ole mikään itsestäänselvyys, ei enää tässä iässä. Enkä edes oikein tiedä, olisiko minusta sellaiseen, edelleenkään. Mutta oikeastaan se, ettei tuollaiseen kysymykseen osaa vastata mitään, ei tunnu ahdistavalta. Ei, vaikka juuri vähän aiemmin omat vanhempani ovat selittäneet, kuinka heidän elämänsä olisi ilman meitä lapsia tyhjää ja kurjaa. (Sen kuullessani ajattelen, että heidän elämästään olisi tullut aivan erilaista, jos meitä ei olisi ollut, kyllä elämä aina jollakin täyttyy ja etsii merkityksensä siitä, mitä on läsnä ja mitä on tehtävä.) Elämässä on kaikki muukin niin auki. En tiedä, missä asun vuoden päästä tai mitä töitä teen parin vuoden päästä. Alanko opiskella ehkä uudelleen, nyt johonkin käytännöllisempään ammattiin? Millaiseksi ystäväpiiri muodostuu uudella paikkakunnalla?

On niin paljon kysymyksiä, joihin en osaa vastata, etten mitenkään näytä osaavan ahdistua tästä yhdestä, johon minun ehkä pitäisi kyetä muodostamaan vastaus muutamassa kuukaudessa. Mitenhän voisin toteuttaa sattumanvaraisuutta tässä asiassa? Jättämällä päätöksen viimeiseen päivään? Niin olen yleensä muutkin suuret linjat ratkaissut, tai sitten olen vain ratkaisuitta ajautunut johonkin suuntaan.

Parin minuutin päästä kersa huutaa raivon vallassa ja huomaan silmittömän väsymyksen vyöryvän aalto aallolta kehoon, karahtavan siihen ja asettuvan taloksi. Rautatieasemalla halaamme ja seistä toljotamme hetken väsymyksen lamaannuttamina ja jatkamme sitten matkaa koteihimme.

Kävelemme epähuomiossa koko matkan, vaikka olemme puhuneet uudella linjalla, ysillä, ajamisesta. Ostamme kaupasta ohimennen siiderin, mustikka-sitruunasiiderin, joka maistuu makealta ja ehkä vähän fairy-tiskiaineelta. Kävelemme raitiovaunutyömaan mäkeä ylös avonainen siideri vuoroin toisen, vuoroin toisen kädessä. On pakko käydä hakemassa vielä Oatly-jätskiä, jotta juoma saadaan jotenkin kulumaan. Teen sitruunasoodaa siten kuin äiti on opettanut: puoli lasia jäätelöä, puoli sitruunalimua tai tässä siidua. Juoma katoaa soodaan maistumatta enää pahalta. “Hyvää”, sanoo Vompsu. Ilahdun, nyt hän on maistanut sitruunasoodaa, ei ollut ennen.

Kotona kissa kellii vieraspatjalla ja läpsii omaa häntäänsä. Miten rauhallista, turvallista ja kummaa juuri sellaisenaan, miten kuivaa ja lämmintä täällä onkaan.

Eilen kuulemani fraasi jää pyörimään mieleen. Koetan päästää siitä irti, koska on aivan selvää, että enimmäkseen ymmärrän asiat väärin. Mutta fraasi on itsepäinen ja lopulta totean, että ehkä on sitten niin, että haluan ajatella juuri tuota ajatusta hetken. Siksi istun sängyllä ja otan koneen syliin. Tällä tavalla on helpompi keskittyä ajatukseen.

Tuo fraasi on lyhyt, mutta säpsähdän sen kuullessani. Se kuuluu: “Ei tässä mitään lomia keretä pitää.” Kysyn kyllä heti, että eikö tuo kuulosta hieman vaaralliselta, mutta kysymykseen ei vastata. Ehkä kuulen vaaran liioiteltuna, ehkä kuvittelen sen täysin. Mutta tiedän itse ajatelleeni suunnilleen noin aiemmin ja tiedän senkin, mitä siitä seurasi. Nykyään olen vankasti oman ajan, tilan ja levon kannalla. Niiden kanssa on helpompaa säilyttää myötätuntoinen asenne elämään ja maailmaan ja niiden mukanaan tuomiin vaikeuksiin.

Esimerkiksi unet eivät vieraile luonani samalla tavalla, jos en pidä lomaa. Lopulta ne kuitenkin purskahtavat esiin saavutettuaan sellaisen järkytystason, ettei niitä voi olla unohtamatta ja että herään kesken unen huutaen tai itkien. Uskon siis, että keho kyllä pitää huolta tarpeistaan jollakin tavalla. Sen viimeinen keino (minun tapauksessani) tuntuu olevan se, että se lakkaa pitämästä huolta tarpeistaan, jolloin mieli on suistumaisillaan kumoon silkasta unen ja ravinnon puutteesta. Ensiksi fyysiset vajeet ruokkivat turtuutta, mutta turta olo ei voi jatkua päiväkausia tai sitten turtuus itsessään alkaa tuntua vihlovalta vajeelta, joka on rikottava jollakin keinolla.

Ajattelen loman eleenä, jolla varaan itselleni ja sisäisyydelleni riittävästi aikaa ja tilaa. Loma seuraa työtä, jaksoa, jolloin alistan kehoni vaihtotalouden kiroihin ja ehdolliseen hyväksymiseen. (”Jos teen näin, saan ruokaa ja asunnon sekä sympatiaa. Jos en tee näin, joudun vaikeuksiin ja ihmiset alkavat ajatella, etten ymmärrä vastuun käsitettä.”) Luulen, että molempia vaihteita, työtä ja lepoa, tarvitaan. On hyvä kantaa vastuuta, mutta en tahtoisi sen muodostavan velvollisuutta, vaan tuottavan iloa ja kumpuavan myötätunnosta, tapahtuvan kuin itsestään. Joskus näin käykin. Aika usein, itse asiassa. Mutta siinä vaiheessa kun paiskii roimasti töitä ehtiäkseen kuroa työn kokoon ennen deadlinea, työ ei tunnu tapahtuvan kuin itsestään. Ja silti tiedän, että pidän sitä hetkellisesti, tässä tilanteessa parempana kuin äkillistä jumittumista ja äkäistä puhelinsoittoa tyyliin pitäkää tekstinne, meikäläinen ei piittaa pätkääkään enää.

Pidänkö sitä parempana siksi, että vain työn jälkeen lepo tuntuu levolta? Sekin tuntuu tärkeältä huomiolta. Pitkästyminen ja tylsistyminen, käpertyminen mitättömien pikku pulmien ympärille käy sekin helposti. Usein niin käy silloin kun ottaa aikaa levolle, saavuttaa levollisuuden ja alkaa ajatella, että ehkäpä olisikin parasta, ettei tarvitsisi enää ikinä tehdä työtä, koska työn tekemiseen liittyy niin monia vaikeita tuntemuksia. Mutta ironista kyllä, silloin itse asiassa ei olekaan onnistunut välttämään pelottavaa epäonnistumista: on näet niin, että on epäonnistunut lepäämisessä, ei ole ottanut omaa aikaa ja tilaa vaan on paennut jonkun muun paaluttamaa ja rytmittämää toimintaa.

Vähän kerrassaan olen alkanut ymmärtää, etten itse asiassa ole kovinkaan laiska ja vastuuton (kuten olen monesti saanut kuulla) vaan oikeastaan enemmänkin herkästi pitkästyvä. Tuntuu siltä, että sisälläni on kosolti toimintatarmoa ja iloa, ja että jos annan niiden virrata esteettä, pysyn melko tyytyväisenä, mutta että pakottautuessani pysähtymään alan helposti pitkästyä ja hermostua. Aamuisin tämä näkyy erityisen selvästi - puoliso nukkuu, hän tarvitsee niin paljon enemmän unta, haluaisin jo lähteä ja tehdä jotakin konkreettista, en vain maata hiljaa jottei toinen heräisi. (Kirjoittaminen on loistava tapa purkaa tarmoa, se käy melko hiljaisesti ja on silti sillä lailla konkreettista, että siitä jää jotakin, mitä voi myöhemmin tarkastella uteliaasti.) Sen sijaan, että olisin laiska ja vastuuton, haluan kyllä jotakin, joka voidaan tulkita laiskuudeksi ja vastuuttomuudeksi: Haluan levon silloin kun tiedän sitä tarvitsevani. Haluan oman aikani ja tilani, haluan seesteisyyden, josta käsin jaksan toimia iloisesti. En halua padota kiukkua enkä ajatella erilailla toimivia tai ajattelevia ihmisiä väärässä olevina. Tiedän vain, mitä itse haluan.

Loman silloin tällöin. Haluan ajan, jolloin voin maata sängyssä ja lukea kirjaa tai ruopsuttaa palstan multaa. Tai voin vain maata nurmella ja katsella, miten pilvet lipuvat majesteettisina taivaan ylevyydessään. Viime aikoina olen taas alkanut vetäytyä juhlista, myöntää etten pidä niistä välttämättä kovasti. Niin usein juhlissa ihmiset ovat kovin humalassa. Se on ihan okei, mutten välttämättä jaksa kuunnella heitä silloin. Voi olla parempi vaihtoehto jättäytyä pois ja kävellä illanhämyssä kaupunkia, tarkkailla talojen ääriviivojen mutkistumista kuvajaisissa ja vain olla.

Silloin kun kävin ammatinvalintapsykologilla, hän kysyi, enkö ole ajatellut mitään ympäristöjärjestöihin tai ympäristökysymykseen liittyvää uraa, kun kuitenkin olen niiden ympärillä tehnyt enemmän vapaaehtoistyötä kuin mitään palkkatöitä tai oikeastaan edes opiskeluita. Psykologi jotenkin ilahtui, kun vastasin, etten halua missään nimessä tunkea itseäni sellaiselle alalle, jossa tietäisin tuovani työt kotiin ja murehtivani maailman tilaa entistäkin perusteellisemmin. Tarkoitan: eihän siinä työssä tule ikinä konkreettisesti valmista ja aina voisi ponnistella enemmän ja ajatella, ettei vielä ole levon aika. Varmasti on monia, joiden psyyken rakenteeseen sopii tuollainen työ ja jotka kykenevät kantamaan kuormitusta paremmin ja pysymään hyvällä mielellä pitkään noitakin asioita pyöritellessään, mutta minuun iskee helposti tunne, että oikeastaan voisin tai että jopa pitäisi tehdä vielä vähän enemmän. Näinhän kävi löytöeläintenkin kanssa: iloitsin siitä, että voin auttaa koditonta kissaa saamaan kodin, sitten koiraa, ja seuraavaksi huomasin ajattelevani, että ehkä voisin auttaa vielä yhtä ja vielä yhtä ja vielä yhtä. Jossain vaiheessa raja olisi varmasti tullut vastaan. Tuolla kertaa se törmäsi siihen, että eksä kielsi minua tuomasta enää yhtään eläintä kotiin. Hänessä kulkee joitakin rajoja, jotka minulta puuttuvat. (Kummassakin tilassa on molemmat puolensa: etunsa ja haittansa.)

En osaa sanoa tarkalleen, kuinka paljon oloni nykyinen parantuminen on seurausta siitä, että olen päättänyt pitää lomat. Eikä vain vuosilomaa, vaan säännöllisin väliajoin päivän tai kaksi, jolloin päätän olla koskematta työhön. (Paitsi tähän kirjoittamiseen; enimmäkseen tämä ei tunnu työltä vaan pikemminkin yhdeltä levon muodoista. Joskus tämäkin tuntuu työltä, mutta oikeastaan vain aloittaessa. Ajatuksia on kuitenkin käsillä kaiken aikaa niin paljon, että riittää kun lakkaa häpeilemästä ja piilottelemasta niitä ja antaa niiden pelmahtaa näppäimistölle sormien liikkeenä.) Työllä tarkoitan tässä sellaista, joka tuntuu velvollisuudelta. Esimerkiksi tiskaaminen voi tuntua levolta tai työltä, samoin tekstin toimittaminen. (Aina työkeikan alussa, kun jo tärisee innosta tarttua hommiin, tekstin toimittaminen tuntuu mukavasti strukturoidulta levolta omaehtoisesta tekemisestä.)

Oikeastaan tuntuu mielenkiintoiselta tarkkailla työn ja levon vaihtelua. On hyvin harvoja hommia, jotka ovat pysyvästi vain toiseen kategoriaan sovitettavissa. Kokoustaminen sopii minun maailmassani vain työn kategoriaan. Kahdenkeskinen palaveri voi kyllä olla lepoakin, mutta yli viiden henkilön asiapainotteiset kokoukset tuntuvat säännönmukaisesti työläiltä. Ehkä ne eivät tuntuisi siltä, jos osaisin olla tarkkailematta valppaana muiden tunnetiloja ja jos osaisin pidättäytyä yrittämästä auttaa tuntemuksia positiivisempaan suuntaan tai edes kokemasta, että se olisi oikein ja että minun pitäisi tehdä niin, jos uskaltautuisin ääneen. Kovin asiapitoisessa kokoustamisessa, jossa pahoja oloja on selvästi havaittavissa, on läsnä alituiseen kysymys siitä, onko sallittua koettaa leudontaa tunnelmaa. Kokouksen haluttaisiin pysyvän asioissa ja loppuvan pian, mutta pahat olot paistavat ainakin omaan silmääni niin puuttumista anovina, että minun on vaikeaa keskittyä asioihin tai saatan mennä täysin lukkoon voimakkaiden yllykkeiden ajautuessa ristiriitaan: Noustako seisomaan ja huutaako täyttä kurkkua, että lopettakaa tuo kinaaminen, kaikki sujuu varmasti hienosti, päätimme mitä hyvänsä (en muista tehneeni näin ikinä, mutta olen halunnut tehdä usein)? Vai kävelläkö tyynesti nokitun luokse ja tarttuako tätä kädestä ja sanoako, että nyt me lähdemme kävelylle? Vai puuttuako keskusteluun näennäisesti asiatermein mutta puolustaen rivien välissä sitä, joka on juuri lytätty ja joka ottaa sen selvästi raskaasti, siitäkin huolimatta, että on oikeastaan toisen vaihtoehdon kannalla? Vai istuako pää suristen ja koettaako selittää itselleen, että ihmiset ovat erilaisia ja että selvästi näistä, jotka täällä istuvat, suurin osa pitää paljon, paljon tärkeämpänä näiden päätösten lukkoonlyömistä kuin sitä, loukkaako suorasukainen ja tiettyjen henkilöiden dominoima keskustelutyyli jotakuta kokoustajista?

Eräs ystävä kertoi jokin aika sitten lakanneensa lukemasta päivälehtiä (kuten minäkin olen lakannut jo kauan sitten). Hän ilmaisi asian yhteydessä, että vapaan tahdon tavoittelu saattaa vaatia näinkin dramaattisia toimenpiteitä. Perustelu tuntui jotenkin helpolta ymmärtää. Minäkin olen lakannut käymästä kokouksissa. Ehkä joskus myöhemmin, harjoiteltuani varovasti ja pienissä seurueissa muunkin kuin sovittelijan roolin ottamista (joka ei toistaiseksi näy vielä tuosta noin vain onnistuvan - luontumukset ovat sitkeitä), voisin kokeilla uudestaan kokoustamista. Mutta ei vielä pitkään aikaan. On oltava muitakin tapoja vaikuttaa asioihin kuin kokoustaminen ja hyödyllisten järjestöjen hallituksissa istuminen. Noiden tapojen rajana täytyy olla vain mielikuvitus.

Luulen myös, etten ole ainoa, jolle kokoustaminen muodostaa vaikean palan. Moni ystävä ja tuttava ihmetteli ennen, miten jaksan käydä kokouksissa vuosi vuoden perään “kaikkien niiden järjestöjyrien” kanssa. Minua he eivät osanneet identifioida järjestöjyräksi, mikä osoittaa heidän taholtaan tarkkanäköisyyttä. Olen ollut huono jyräämään mitään muuta kuin omia oikeuksiani ja näkemyksiäni. (Siinä olen ollut melko hyvä, joskin tempoilevalla tavalla, liukuen kapinoinnista ja jääräpäisyydestä täydelliseen alistumiseen ja itkeskelyyn.) Mutta yllättäen huomaan, että kun en jatkuvasti altista itseäni tuollaiselle sosiaalisesti liian vaikealle tilanteelle, pystyn pitämään puoliani paremmin ja rakentavammin niissä kokousmaisissa tilanteissa, joihin elämän mukana silloin tällöin ajautuu. En myöskään enää ajattele luontumuksiani enkä temperamenttiani samalla tavalla esteinä tai virheinä kuin niinä kausina, jolloin kokouksia oli tuon tuosta ja harmistuin reaktioihini niin usein, että ne jäivät vaivaamaan mieltä kroonisesti: luontumuksillani ja temperamentillani on myös omat hyvät puolensa, ja vaikka koetankin purkaa joidenkin luontumusten vaihtoehdottomuutta, jotta voisin käyttäytyä joustavammin ja tilanteisiin mukautuvammin, on kuitenkin selkeästi järkevintä pitäytyä enimmäkseen tilanteissa ja seurueissa, joissa äärimmäisiä reaktioita ei synny ja joissa luontumuksistani ja temperamentistani tulee esiin enemmän hyviä kuin harmillisia piirteitä. Ajattelen tätä yhtenä osana oman tilan ja ajan ottamista, lepoa.

Voi toki olla, että äiti on oikeassa levontarpeeni suhteen. Hänen mukaansa kutsumusammatissa toimiessa ei tunne levon tarvetta samalla lailla kuin työssä, johon ei osaa solahtaa koko persoonallaan. Toisaalta minun on vaikeaa kuvitella, mikä ammatti voisi olla itselleni kutsumus. En vain onnistu keksimään sellaista. Vielä vaikeampi on uskoa, että tuollainen yksi ammatti voisi kantaa oman elämän eri vaiheissa ja yhteiskunnan rakenteiden pakostikin muuttuessa ympäristökriisin myötä. Ehkä eläminen kokonaisuutena voi olla kutsumus. Kyllä, se tuntuu osuvalta ajatukselta. Ja ehkä se on riittävä suunta.

Mutta ei siinä taida olla kyse ammatista. Mutta toisaalta, eihän ammatti tyhjennä ihmistä. Tyhjentää - miten hauska sana. Lepo sen sijaan juuri tyhjentää ihmisen turhista määreistä, vajeista, toiveista, identifikaatioista. Se auttaa huomaamaan, että tämä tila ja aika tässä ja nyt ovat tässä ja nyt koko ajan, kunhan päätän kääntää tarkkaavaisuuteni niihin. Kun se on se, mitä eniten tahdon. Kuten tässä ja nyt.

Eric Berne kirjoittaa transaktiosta eräänlaisena silitysten tai kosketusten vaihtona:

“Stroking” may be used as a general term for intimate physical contact; in practice it may take various forms. Some people literally stroke an infant; others hug or pat it, while some people pinch it playfully or flip it with a fingertip. These all have their analogues in conversation, so that it seems one might predict how an individual would handle a baby by listening to him talk.

Entäpä toisinpäin? En oikein osaa arvioida, miten esimerkiksi itse puhun. Eri ihmisten kanssa totaalisen eri tavalla, ainakin. Mutta tiedän kyllä, millainen on suhteeni vauvojen kosketteluun: ei ole mitään niin pelottavaa kuin koskettaa vauvaa tai etenkään pidellä vauvaa. Pelkään satuttavani niin paljon, että mieluummin jätän kokonaan kosketuksen pois ohjelmasta tai jos minulle lykätäänkin jonkun lapsi hetkeksi syliin vanhemman mennessä esimerkiksi vessaan, koetin vielä muutama vuosi sitten sijoittaa vauvan niin, ettei sen tarvitsisi nähdä kasvojani, joista se saattaisi pelästyä, enhän ole sen äiti.

Jos olisin edelleen yhtä säikky kuin vuosi tai kaksi sitten, toimisin epäilemättä edelleen näin. Mutta jotakin on muuttunut sen myötä kun ystävät ovat saaneet vauvoja ja lykänneet niitä pideltävikseni epäilemättä lainkaan kykyäni pidellä pientä, kiemurtelevaa otusta. (Sinänsä järkeenkäypää, että osaanhan pidellä kissaakin - kissa on aika tavalla vauvaa akrobaattisempi.) En ole kehittänyt mitään vauvakuumetta kuten gynekologi väitti tällaisissa tilanteissa käyvän mutta en toisaalta ole kauhunkaan jähmettämä.

Tiedän jotakin siitä, mistä tämä vauvakauhu alkoi - toivoin pikkusiskoa kovasti ja sitten kun hän syntyi, äiti alkoi pelätä, että onnistun vahingoittamaan vauvaa tarkoituksetta, että yksinkertaisesti unohdan pidellä vauvan niskaa vakaasti tai että leikkini ovat liian äänekkäitä vauvan unen kannalta. En usko äidin pitäneen minua erityisenä kiusankappaleena tuossa vaiheessa, onhan hän aina korostanut, kuinka helposti uskoin, kun minulle sanottiin. Mutta tunsin itseni valtavan suureksi, rajuksi ja sopimattomaksi noiden pyyntöjen takia. (Koko perhe eli valtavaa kuormitustilaa, koska sisko oli koliikkivauva eikä kotona oikein pystynyt nukkumaan.) Niinpä saatoin vielä muutama vuosi sitten pelätä, että jotenkin huolimattomuuteni ja ronskiuteni koituu pienen, avuttoman olennon vahingoksi. Sekään ei auttanut, että tiesin, etten tarkoita pahaa - siitä ei vahinkoa pelätessä ole mitään hyötyä. Myös hieman isompien lasten kanssa sama pelko saattoi kytkeytyä äkisti päälle; minut laitettiin toisinaan vahtimaan siskoa ja lähestulkoon yhtä usein tein surkeita virhepäätelmiä siitä, mikä olisi milloinkin hyvä tapa ratkaista jokin ongelma. Jälkeenpäin sitten sain torut ja jouduin toteamaan, etten tosiaankaan osaa olla lasten kanssa.

Tuo sama asetelma virittyi kiusallisen usein silloinkin, kun paikalla oli runsaasti muita aikuisia ja vaikkapa vain yksi lapsi. Saatoin hymyillä ja kujeilla lapselle kaukaa mutta minun oli vaikeaa uskaltautua oikeasti esimerkiksi ottamaan lasta kädestä kiinni, koska en halunnut tälle mitään pahaa ja ajattelin, että jotakin pahaa varmasti tapahtuu, jos kosketan häntä. En luottanut itseeni enkä kehenkään tilassa olevaan muuhun aikuiseen: he eivät vain näe, mitä kaikkea kauheaa voisi tapahtua. Au pairina työskenteleminen oli varsin rasittavaa, koska päävastuuni oli pitää huolta lapsista, ja pelkäsin koko ajan, että he kuolevat tai vammautuvat tai traumoittuvat seurastani. (Lisäksi olin tietysti raivoissani itselleni tuosta pelosta koska olin päättänyt osoittautua saamani luottamuksen arvoiseksi.) Olin kauhean helpottunut lähtiessäni kesken kaiken Lontoosta kotiin.

Lukiessani Bernen kappaleen minulle tulee mieleen eräs valokuva, joka jollakin tavalla kiehtoo ja ärsyttää itseäni. Kuvassa äiti ja äidin sisko istuvat vanhan keittiön pöytämme ääressä. Äidillä on sylissään ehkä parikuukautinen sisko, äidin siskolla siskon ikäinen serkku. Pöydällä seisoo lelulintu, jonka voi vetää soimaan unilaulua. Vauvat tuijottavat lintua ja huitovat iloisennäköisinä käsiään sitä kohti. Äidit puristavat vauvoja kyljistä ja ovat taipuneet kumpikin kurkistamaan vauvansa ilmettä. Minä istun siinä sivussa, katselen jotenkin lumoutuneena tätä näytelmää. Hymy on onnellinen, mutta hieman surumielinen. Jotakin jännitteitä on havaittavissa: väännän vasenta kättäni oikealla aika rajun näköisesti.

Luulen, että kuvaan kiteytyy paljon tuohon aikaan liittyviä ongelmia. Ensiksi olin ensimmäinen lapsenlapsi ja ainoa lapsi. Jokaista edistysaskelta kohti aikuisten maailmaa ylistettiin ja ihmeteltiin ja opin mieltämään, että juuri nopea aikuistuminen on arvostuksen ja huomion lähtökohta (en ehkä näin sanallistetussa muodossa, mutta suuntana kuitenkin). Puhuin kirjakieltä, opettelin lukemaan ja laskemaan reippaasti ennen kouluikää, kuuntelin mielelläni pitkään yöhön keskusteluita aikuismaisen vakavana ja välillä arvokkaasti nyökäten sukulaisten vieraillessa meillä. Sitten äkisti kaikki mullistui, kun kovasti toivottu pikkusisko syntyi. Vauvan kanssa ei saanut eikä edes voinut leikkiä. Ja mikä tyrmistyttävintä, äkisti kaikki nuo taidot, joiden hiomiseen olin panostanut, paljastuivat täysin vääriksi. Sillä jouduin olemaan entistä enemmän yksin ja hiljaa ja kaikkea perusteltiin aina samalla tavalla: “Vauva ei osaa itse, siitä pitää pitää huolta, sinä olet iso tyttö jo, sinä osaat kyllä…” Vauvaa huomioitiin juuri siksi, ettei hän osannut kaikki niitä temppuja kuin minä. Tietenkään vanhemmat eivät lakanneet rakastamasta minua eivätkä elätelleet mitään kummallisia oletuksia siitä, mitä kahdeksanvuotias osaa itse tehdä, mutta yhtäkaikkisesti sain tärkeiltä ihmisiltä huomiota ehkä kymmenesosan siitä mitä ennen, ja se tuntui lapsen maailmankaikkeudessa aikamoiselta romahdukselta, etenkin kun vauvankaan kanssa ei oikein saanut kommunikoida.

Koin pitkään syyllisyyttä tuon jakson vaikeudesta. Mutta vähitellen olen ymmärtänyt, ettei kokemassani ole mitään erityistä tai erikoista: on aika luontevaa tuntea itsensä hylätyksi, kun on tottunut johonkin ja sitten yhtäkkiä kaikki muuttuukin ja vielä osa siitä vähästäkin huomiosta, jota saa, on ärtyisää ja lähinnä omia toiveita kieltävää. Tuntui vapauttavalta lukea viitisen vuotta sitten lehtijuttu, jossa kerrottiin, että monessa perheessä tuore isäkin kokee vastaavia kokemuksia. Kuinka itse kahdeksanvuotiaana olisi osannut ajatella positiivisesti ja suhtautua aikuistumiseen edelleen samalla innolla, jos kerran moni aikuinenkin tuossa tilanteessa jotenkin väsyy äidin ja vauvan klimppaantuessa tiiviiksi symbioosikseen? Osasyynsä siinä, ettei tilannetta mitenkään käsitelty, oli varmaan äidin kehumassa helppoudessani ja hienotunteisuudessani: yksinkertaisesti koteloin nuo asiat syvälle itseeni niistä metelöimättä koska olin iso tyttö ja osasin tehdä niin. Toki vanhemmat huomasivat muutoksia käytöksessä, aloin kuulemma lässyttää ja halusin äkisti paljon pienempien lapsien leluja itselleni ja saatoin takertua vanhempien käteen ulkoillessa sen sijaan, että olisin juoksennellut omia asioitani. (Myös parisuhteideni alkaessa syöksyä kohti tuhoaan olen kummankin kerran tehnyt jotakin vastaavaa: alkanut tuntea yhä suurempaa vetoa lapsenomaiseen pukeutumiseen ja pitänyt hyvin tiukasti kiinni kädestä ulkona kävellessä.) Aloin myös pelätä, että vanhemmat kuolevat auto-onnettomuudessa. Pelko saattoi iskeä milloin hyvänsä, kesken koulupäivän, illalla kotona, balettitunnilla.

Äiti suhtautui hyvin ymmärtävästi näihin oireisiin, onhan hänellä samanlainen ikäero omaan sisareensa. Hän muisti hyvin, miten ärsyttäviltä pikkusiskot saattavat tuntua, kuinka kaikki huomio suuntautuu heidän toilailuihinsa ja kuinka jossakin vaiheessa tuntuu, ettei ikinä saa olla rauhassa. Silti on raskasta kuulla koko ajan olevansa tärkeä roolimalli toiselle. Jos saa raivokohtauksen, se setvitään sivussa ja tehdään selväksi, ettei kyse nyt ole vain omasta käytöksestä ja sen sopivuudesta: “Sinun siskosi katsoo tuossa vieressä silmät suurina; et kai tahdo, ettei hänkään opi käyttäytymään kauniisti?” En ole missään vaiheessa oppinutkaan kai ajattelemaan, että käytökseni jotenkin rajoittuisi kehooni tai imagooni vaan isosiskon roolin tuo puoli seuraa minua kaikkialle minne kuljen: Käytökseni vuotaa rajojeni ylitse ja leviää maailmaan. Ei ole asiaa, joka ei liittyisi toisiin. Pieninkin valintani voi tuottaa jollekulle toiselle äärimmäistä tuskaa ja epätoivoa tai toisaalta antaa toivoa muutoksesta, yhden mahdollisen vaihtoehdon, jonka matkiminen on mahdollista. En oikein tiedä, miten pääsisin tästä ajatuksesta. En ehkä pääsekään. Vaikken enää uskokaan, että sisko välittäisi mistään, mitä teen, tiedän esimerkiksi äidin välittävän. Toisaalta olen päättänyt, etten voi rakentaa elämääni tätä liiaksi korostaen ja esimerkiksi se, että sanoin ammatinvalintapsykologille pari vuotta sitten, että uudessa ammatissa tärkeintä on se, ettei se pahastuta puolison eikä äidin mieltä, tuntuu nyt aivan käsittämättömältä. (Käsittämättömyyden tunteessa on se hyvä puoli että se osoittaa, että liikun tässä asiassa johonkin suuntaan. Nyt minusta on tärkeintä, että itse viihdyn.) Tuollainen liiallinen omien toimien vaikutusten korostus jähmettää ja tekee onnettomaksi. Toisinaan tuntuu hyvältä tehdä rauhallisesti ja harkiten jotakin arvelluttavaa kuten juoda aterian kanssa lasillinen viiniä; huomaan, ettei tähän nyt tosiaankaan kuole ja ettei kukaan ehkä tämän vuoksi pelkää minua alkoholiongelmaiseksi, suistu alkoholismiin tai muuta kummallista. Toisinaan voi matkustaa myös ulkomaille matkailun epäekologisuudesta huolimatta - osoittaakseen itselleen, ettei se vielä riitä romuttamaan ajatusta, ettei sellainen ole hyväksi. Jollakin tavalla moraalisen ristiriidan salliminen elämässään tuntuu helpotukselta.

Isosiskous ei ole kasvattajan rooli eikä aikuisen rooli vaan vanhemman sisaruksen rooli. Se ei ole erityisen miellyttävä roolina: Ei saa päättää mistään, on vain mukauduttava aikuisten vaatimuksiin ja lapsellinen ei ainakaan saa olla, vaikka juuri sillä näyttäisi heruvan hellyyttä. (Lapsellisuus on huomion hakemista ja se taas ilmaisee - näin sen käsitin - itsekkyyttä, lyhynäköisyyttä, mustasukkaisuutta, dominoivuutta. Aivan kuin ihminen ei tarvitsisi jonkin verran apua, hellyyttä ja lohtua hankalien asioidensa kanssa!) Jatkuvasti tulee tehtyä virheitä, vaikka kuinka pinnistelisi. Se johtuu siitä, ettei ole riittävän kypsä eikä harkitseva. Koko ajan arvostelevat silmät seuraavat pienimpiäkin päätöksiä ja ratkaisuja, jotka heijastuvat kausaalisesti eteenpäin ja kertautuvat muiden, nuorempien, teoissa. (Ei ihme, että kantilaisen velvollisuusetiikan kysymykset tuntuivat helpoilta käsittää.) Tie lapsenomaiseen hassuuteen ja hellyyteen on suljettu, mitä perhepiiriin tulee. Jos jotakin uutta tahtoikin tehdä, se oli osattava perustella kasvatuksellisesta näkökulmasta. (Muistan näitä keskusteluita, joissa esitän jonkin ratsastusleirin tai kielikurssin tai oman koiran kasvattavan vastuuta ja omatoimisen selviämisen kykyjä ja vanhemmat lopulta päättävät, että käyhän se sitten joo.)

Ja sitten kun sisko kasvaa siihen ikään, jossa odottaa hänen nyt seuraavan näitä tarkasti harkittuja ja massiivisin perusteluin läpivyörytettyjä harrasteiden ja toimintamallien kuvioita, eikö hän vain teekin kaiken aivan toisin! Hän kyllä tanssii hetken balettia mutta loikkaakin cheerleaderiksi ja putoaa hevosen selästä jo toisella ratsastustunnillaan ja saa paniikit eikä suostu nousemaan hevosen selkään takaisin. (Muistan hävenneeni kohtuuttomasti jälkimmäistä tapahtumaa ja ajatelleeni, että epäilemättä talleilla nyt tajutaan, että olen tuon raukkamaisen olion isosisko ja että olen jotenkin antanut hänelle huonon esimerkin sisun vähyydessä.) Ja äiti vastaa huolestuneeseen kysymykseen, pitäisikö tilanteelle nyt tehdä jotakin, vain viitaten siihen, miten erilaisia olemme. Joskus hänkin huolestuu siskon ratkaisuista ja itkee puhelimessa ja kysyy neuvoja, ja siitä tulee täysin riittämätön olo, koska en osaa auttaa. No, itkee hän minunkin ratkaisuistani.

Käytökseni ei totisesti jää kehon rajojen sisäpuolelle…

Jotenkin siskon erilaisuus ja hänen täysi huolettomuutensa valintojensa järjellisyydestä ja kehittävyydestä masensi itseäni kovasti ennen. Niin kovin kuin olinkin yrittänyt äidin pyynnöstä olla hyvä roolimalli, joka teki kaiken järjellisesti, rakentavasti ja kehittävästi, nuo uhraukset eivät siirtyneetkään suoraan sen ihmisen hyväksi, jolle ne oli kohdistettu. Enää tuon tajuttuani en olekaan suostunut elämään niin selkeästi jonkun toisen eduksi tai kuvittelemaan itseäni jatkuvasti tarkkailluksi roolimalliksi. En tiedä, yrittäisinkö tehdä niin, jos uskoisin, että minusta on sellaiseen. Mutta en usko, se riittäköön.

Vapautuminen isosiskon roolista tuntuu hyvältä sen jälkeen kuin luopumisen aiheuttaman kriisin yli pääsee. Mutta ensin on luovuttava, ja se herätti ainakin itsessäni vain paljon kyvyttömyyden ja vastuuttomuuden tuntemuksia vuosien ajan. Eikö minun olisi vielä pitänyt yrittää auttaa lisää äitiä, joka soitti ja kysyi, voisinko puhua siskolle siitä tai tästä asiasta? Ehkä tällä kerralla olisin voinutkin onnistua? Miksen vain yrittänyt kovemmin? Mutten enää halunnut. Olin jo vakuuttunut siitä, etten osannut sanoa siskolle oikein mitään. En myöskään enää elänyt sillä tavalla, että olisin mielestäni kelvannut kellekään malliksi: opiskelin epäillyttävän abstraktia ainetta, seurusteluuni liittyi kaikenmoisia ei-niin-rakentavia virityksiä ja lisäksi join alkoholiakin useammin kuin kerran kuussa, yleensä vielä pään täyteen. Tiesin myös olevani jollakin tavalla onneton ja rikkinäinen, vaikken oikein osannutkaan määritellä tai jäsentää tätä surua, nimittää sitä millään täsmällisellä termillä.

Meni vuosia, joina vihasin tuota valokuvaa. En osaa sanoa, miksi nappasin sen muiden kuvien ohella mukaan lapsuudenkodista muuttaessani. Tiesin vain, että kuvaan liittyi jotakin selvitettävää. Joka kerta kun katsoin sitä, kavahdin äitien eläytymistä vauvojen maailmaan, heidän hirvittävää ja kaoottista vauvankirkunaansa heidän virittyessään pikkuisensa tasolle. Säikähdin myös omaa kiinnostustani tuohon eläytymiseen: kuvassa näkee tuon vuorovaikutuksen lumonneen minut täysin, vaikka olenkin auttamatta sen ulkopuolelle suljettu. Miksen vain mennyt huoneeseeni ja vaikka lukenut? Enkö ymmärtänyt, että tuon seureen osaksi ei voi päästä? Jotenkin koko aihe oli arka, koska aina kun vanhempani naureskelivat jollekin jutulle, jota olin tehnyt vauvana, tahdoin yksinkertaisesti kuolla siltä istumalta. Miksi he viittasivat johonkin kallisarvoiseen ja menetettyyn yhteyteen niin kepeästi? Ja samalla: miksi he eivät huomanneet, että osasin yhtä sun toista korvauksena noista menetyksistä, miksi heidän piti nolata minut seurassa muistuttamalla muita siitä, että olin puklaillut ja pissannut jonkun tädin syliin? Olinko todella lakannut olemasta kiinnostava samalla kun lakkasin olemasta vauva?

Luulin pitkään, että jo vierailu lapsiperheessä saisi itseni täysin neuroottiseksi. Nyt kun ystäväni ovat saaneet vauvoja, olen vähitellen huomannut, ettei asia olekaan niin yksinkertainen. Minua pelottaa edelleen, että onnistun jotenkin vahingoittamaan vauvaa tai pientä lasta silkkaa kömpelöyttäni ja ymmärtämättömyyttäni, mutta toisaalta olen huomannut, että tavallaan pienten lasten kanssa on usein helpompi kommunikoida kuin aikuisten. Jos heille hymyilee hieman arastikin, he yleensä hymyilevät takaisin koko sydämestään. Jotkut lapsista ovat myös tarkkoja huomaamaan, jos joku aikuisista on hieman eksynyt ja onneton (kuten itse saatan olla esimerkiksi suurissa kokoontumisissa jossa äkisti tunnen itseni hankalaksi kuusivuotiaaksi joka ei osaa sanoa käsipäivää tai tehdä mitään muutakaan oikein), ja he selvästi nauttivat voidessaan auttaa tällaisessa tilanteessa. Eivätkä ystäväni selvästi näytä ajattelevan, että huolimattomuuttani onnistuisin satuttamaan heidän lastaan. Heidän luottamuksensa on vähitellen vakuuttanut minut siitä, ettei mitään pahaa tapahdu.

Kuinka monta vuotta täytyikään kulua, että osasin lakata vihaamasta tuota kuvaa, tuota omaa uteliasta, rakastavaa ja hieman torjuttua kiinnostustani, jota koin pienenä tyttönä tuossa, keittiön pöytämme ääressä, pupukeramiikkalaattojen alla. On vaikeaa tajuta, miksi otin sen roolimallijutun niin tosissani, varmaan koska järkeilin sen hyödylliseksi ja positiivisia mahdollisuuksia sisältäväksi, ja koska tajusin äidin pyynnön epätoivoisen väsymyksen. Rakensin itsestäni kaukaista, etäistä melkein-aikuista, jonka piti ajatella jokaisessa toimessaan, miltä hän näyttäisi ulkokäsin - mutta ei ystävien näkökulmasta, vaan jonkun sellaisen näkökulmasta, johon ei edes saa tutustua, ja joka ei voi koskaan naurahtaa humoristisesti jollekin torveilulle, että voi herramunjee, tuo on niin sinua. Ja sitten aloin purkaa tätä mallia. Vähitellen olen päässyt sovintoon tuon kuvan kanssa ja tullut siihen tulokseen, että haluni tutustua siskoon ja tehdä tämän kanssa asioita yhdessä ei ole ollut mitenkään väärin vaan aika luonteva halu ja ettei minun tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä, että joskus tulen hermostuneeksi tai surulliseksi jos minusta tuntuu, etten saa luotua tai ylläpidettyä intiimiä yhteyttä läheisiini.

Istumme yksi päivä ystävän kanssa kahvilassa, hän kertoo arjestaan kahden lapsen äitinä, mahdottomuudesta revetä kahtia kahden yhtä tarvitsevan pikkuisensa välille. Hän naurahtaa, että esikoinen sitten myöhemmin pitää häntä ihan kamalana ämmänä.

Jään miettimään sanoja. Oman äitinsä mieltäminen kamalaksi ämmäksi on tajuttoman vaikeaa ja varmasti aivan tarpeetonta. Riittää varmasti, että tunnistaa hänen läpielämiään vaikeuksiaan ja sen, ettei monissa tilanteissa ole mitään ainoaa oikeaa toimintamallia. Kaikkien hyvästä joudutaan vain tinkimään. Vähitellen kasvaessa ja vanhentuessa, elämänvaiheiden kuvien syventyessä monipuolisemmiksi, ristiriitaisten vastuiden ja intressien tarkentuessa minusta on yhä helpompi ymmärtää, miksi täydellistä kasvatusta tai perhettä ei voi olla ja miksi eläytyminen, anteeksi antaminen ja armo muodostuu ehkä tärkeimmäksi ulottuvuudeksi läheisissä siteissä.

Tunnen itseni onnelliseksi sikäli, etten tiedä, olisinko pystynyt näihin ajatuksiin, ellen seurustelisi Vompsun kanssa. Kun kävimme ensimmäisen kerran tapaamassa yhdessä vanhempiani juhannuksena kaksi kesää sitten, hän sanoi näitä mukaviksi ihmisiksi. Olin suunnattoman hämmentynyt siitä, ettei hän aiempien poikaystävien tapaan moittinut näitä oudoiksi tai duunariluokkaisiksi tai kritiikittömiksi. Sitten ilahduin tavattomasti, koska tajusin, että minäkin pidän vanhemmistani heidän rakastamisensa lisäksi, ja tajusin, että viimeinkin saan olla kotoisin sieltä, mistä olen. Saan hyväksyä vanhempani sellaisinaan, antaa heille anteeksi kokemani kolaukset ja myöntää heidän yrittäneensä parhaansa. Saan olla tyytyväinen, vaikkeivät he täydellisiä olekaan. Minunkaan ei tarvitse olla täydellinen eikä parempi kuin nyt eikä kukaan katso sivistämistäni (ikäväksi mutta toisaalta kummalla tavalla myös tyydyttäväksi) velvollisuudekseen. Jos haluan ponnistella sen suhteen, että teen jotkin asiat toisin kuin vanhempani tai että teen jotkin asiat tulevaisuudessa sujuvammin kuin nyt, se on minun päätökseni, ei velvollisuuteni.

Kuvan katsominen tekee edelleen minut hieman surulliseksi, koska muistan, miten vaikealta tuo ajanjakso tuntui. Muistan monta asiaa: olin rakastunut valkoiseen Vanja-tammaan, jolla oli pitkät valkeat silmäripset, halusin ratsastaa sillä koska se muistutti minusta äitiä enkä pelännyt sitä yhtä paljon kuin muita hevosia, hevosten kylkeen saattoi aina painautua nyhjäämään eivätkä ne koskaan käskeneet menemään pois vaikka ne tuntuivatkin pelottavan suurilta, niillä ei ollut kiire eivätkä ne reagoineet äkeästi. Niillä ei ollut pienempää varsaa huollettavana, ei asuntolainan lyhentämistä, mielikuvaa siitä miten asiat eivät ainakaan saisi mennä. Mutta toisaalta, kun katson kuvaa, näen niin paljon positiivista meidän kaikkien asenteissa, ettei suru vyöry täysin ylitse.

Sitä paitsi, siitä on kauan jo.

Joskus päivät paakkuuntuvat sellaisiksi, että yksinkertaisesti murtuu. Jokin pieni kilaus riittää siihen, että koko rakennelma sortuu sellaiseksi pölyäväksi tomuksi, jota maa palstalla on, jos sadetta ei ala kuulua. (Meillä sentään täällä rikkaassa länkkärilässä on vesijohto palstan reunalla. Eikä meidän olisi edes pakko viljellä itse - mutta toisaalta, jos syön muualta ostettua ruokaa, siihen liittyy todennäköisemmin enemmän luonnonvarojen kulutusta ja leipäännystä oman maanmuokkausiloni sijasta.)

Äiti pälpättää puhelimessa hyväntuulisesti häämekosta ja pöytäliinoista, hänestä ne on ostettava uusina, yhtenäistä kuosia. Eikä lapsuudenaikainen lakana käy häämekon kankaaksi, koska ei niin pehmeästä kankaasta tule edustavan näköistä pukua. Meinaan parkaista puhelimeen, etten pysty edustamaan muutenkaan. Ei se ole tärkeää! En onnistu sellaisessa kuitenkaan enkä tahdo yrittää! En halua, että kenenkään peltoihin ajetaan myrkkyjä pukuni ompelemiseen käytettävän kankaan takia! Yritän mutista jotakin vastaan, mutta samalla bussit ajavat äidin ohitse. “Sanotko uudestaan, en kuullut.”

Sanon jotakin sen tyyppistä kuin että ekologisuuteen haluaisin pyrkiä. Se ei herätä samanlaista vastustusta kuin se, että sanon, etten tahtoisi vahingoittaa ketään enkä mitään. (Mahdoton tavoite, pitäisi kuolla saman tien. Mutta suuntana - en oikein osaa muutakaan.) Ekologinen on kätevä lokero, se ei syyllistä sitä, joka hakee syyllistymisen aiheita. (Hitto, että on vaikeaa olla syyllistymättä. Eikä se auta pätkääkään, menneisyys on potkaistava kumoon. Mutta kun potkaisee menneisyyden kumoon, jääkö sitä ilmaan leijumaan? E-hei.) “Juu tietysti ekologista”, sanoo äiti ja puhuu samaan vetoon Hempan pöytäliinoista, joissa oli pieniä kukkia.

Olen kävellyt illan ostoskeskuksen käytäviä, haeskellut mekkoa ja katsellut ihmisiä, paennut myyjän ystävällistä heitä takaisin käytävän anonyymiin tilaan, miettinyt mitä ihmettä tehdä tälle elämälle, onko sittenkään hyvä ajatus mennä naimisiin, jos hajoan näin pieneksi ja tomuavaksi enkä pysty juuri kuinkaan luottamaan siihen, että minulla on tahto tai että jokin tahtomiseni voi olla perusteltu niin, että voisin itse hyväksyä sen riittävän hyvin ja vakuuttavasti esitetyksi; ei kai ainoaan vaihtoehtoon tyytyminen mitään tahtomista ole. Vai voiko olla, jos tuohon suuntaansa sitoutuu vilpittömästi? Olen myös raivoissani siitä, että annan teoreettisen kunnostautumattomuuteni tällä tavoin järkyttää itseäni - enkö muka jo useita vuosia sitten sanonut hyvästejä koko ajatukselle, että ajatuksillani voisi olla mitään relevanssia täsmällisen ajattelun piireissä, jossa ollaan kiinnostuneita ihan eri tason kysymyksistä? Miksi hitossa koko asia järkyttää? Kuinka monta vuotta joutuu tekemään surutyötä jonkun sellaisen vuoksi, josta kuvittelee luopuneensa jo kymmenet kerrat? Miksi minun pitäisi kaikki ymmärtää? Miksi minun pitäisi kyetä teoreettiseen keskusteluun? Enkö muka jo päättänyt antaa abstraktioista murehtimiselle kenkää? Enkö ole saanut riittävästi osoituksia siitä, että se jos mikä tekee minut onnettomaksi? Miksi ihmeessä en anna itselleni lupaa siihen, että pidän tärkeimpänä rakastavaa asennetta ja annan muiden ahdistella itseään sen ehtojen rakentelulla? Ei kai minun hitto vie pidä ryhtyä ajattelun suhteen omavaraiseksi? (Siitä ei kyllä voisi tulla mitään.) Eikö riitä, että tuo yksi mies uskaltautuu rakastamaan minua, vaikka olen lainattujen ajatuspätkien sotkuinen kasa enkä osaa tehdä yhtenäistä kudosta, en edes sitoa lankoja peräkkäin ja kääriä sievälle kerälle ja parun siitä johdosta?

Mutta - entä jos asenteeni ei olekaan rakastava mutten vain itse näe sen tuhoavuutta? Jos menisin naimisiin jonkun vakaan kanssa jota en onnistuisi järkyttämään - mutta sellaista en osaa kuvitella, tiedän väsyväni aika pian sellaiseksi itsensä mieltävän ihmisen tapaan käsitellä asioita, mieltää minut pikku raukaksi, jota pitää suojella hankalilta tilanteilta sen sijaan, että minun annettaisiin ahdistua, itkeä itkuni ja sitten toipua. (Tunne ei kestä kauan mutta sen jälkeinen pomminlyömä tyhjyys lienee aika piinallista seuralle, sen myönnän. Minusta on ihmeellistä, että joku uskaltautuu elämään kanssani, näiden voimakkaiden suuntien ristivedossa. Käyttäytyä järkevästi ja olla tukahduttamatta tuntemaansa… huuooh.) Olen onnellinen kihlauksesta, se on tärkeintä ikinä elämässäni tapahtunutta siinä mielessä että se merkitsee, ettei ponnisteluni koettaa luottaa itseeni ja muihin ole ollut aivan turhaa, mutta samalla kuvittelen itselleni tärkeäksi ponnistaa iloon, koska asun sentään (tutkitusti) mielenterveyskuntoutujan kanssa; saan näyttää suruni ja epätoivoni ja suunnanpuutteeni ja saan niihin apua, mutta minun on itse silti tehtävä päätyö niiden käsittelemisessä, koska toisella on omissa tunteissaan ja asenteissaan tekemistä. (Ei hän kyllä mielenterveyskuntoutujalta tunnu, ihanalta vain, mutta tiedän kerrottuna, mitä häneen heijastuvat ylenmääräiset paineet ovat ennemmin saaneet aikaan enkä tahtoisi aiheuttaa tuollaista painetta, enhän kestä nyt itsekään edes äidin pöytäliinatohotusta.) Kuukautiset ovat myöhässä enkä tavoita sormin kierukan lankaa, sekin saa levottomaksi. En haluaisi tulla raskaaksi juuri tässä vaiheessa, luulen etten tekisi nyt aborttia - ja eikö se kuulostaisi lapsesta juuri siltä, että hänen vanhempansa ovat menneet naimisiin hänen takiaan (ja ne syyllisyydentunteet, joita lapsi attribuoisi itselleen perheen sisäisistä kahnaustilanteista - huh, olen itse taistellut ihan tarpeeksi jo sen kanssa, että toivottuna lapsenakin olen estänyt vanhempiani eroamasta silkalla olemassaolollani, kun he kuitenkin ovat selvästi vaikuttaneet onnettomilta parisuhteensa vaikeimpina kausina ja sanoneet syykseen olla eroamatta yhteiset lapset). En tiedä myöskään lainkaan, pitäisikö minun nyt vain nöyrtyä ja kouluttautua sähkömieheksi tai joksikin mitä tarvitaan, paitsi että pitäisin vihoviimeisenä piikata seiniin väyliä yhä uusille pistorasioille yhä uusia kuluttavia laitteita varten. Koen asian taas kerran mieleeni palatessa koulutukseni menneen täysin hukkaan ja suhtautuneeni hirvittävän vastuuttomasti panoksiini yhteiskunnan kehittämiseen; miksi ihmeessä tuhlasin aikaa johonkin aivan toivottomaan yritykseen senkin jälkeen kun tajusin, että olen lopulta kiinnostunut paljon konkreettisemmista asioista? Siksikö etten tiedä, missä parhaiten olisin hyödyksi? Eikä tuolla kaikella ahdistuneella pohdinnalla ostoskeskuksen käytävillä ole merkitystä, se katoaa kivettymättä miksikään päätökseksi, korkeintaan ajatukseksi siitä, että voisin hakeutua uudelleen ammatinvalintapsykologin pakeille. Hän on kuitenkin siinä erityisessä asemassa, että kuuntelee kiinnostuneena muttei esitä mitään spesifejä ehdotuksia, avaa vain väyliä kysymyksin. Kun ei tarvitse koettaa mukautua toisen intresseihin, voi vähitellen alkaa erottaa tästä sotkuisesta spagettioksennuksesta (jollaiseksi ajatukseni miellän sekä hyvinä että huonoina päivinä) jotakin suuntaa. Viimeksi sain häneltä sentään aika hyvin tukea ja aloin suhtautua jotenkin positiivisesti ajatukseen, että seison edelleen pelin lähtöruudussa itseni elättämisen ja pätevyyden kannalta. Aloin miltei ajatella sitä enemmän mahdollisuutena kuin vankilana, josta tuskin löydän tietä mihinkään. (Kuinka ihanaa olisi, jos olisi myös runojenkoostamispsykologi, joka osaisi valaa luottamusta siihen, että saisin järjestettyä tuon kaoottisen materian kasan jotenkin rakenteisemmaksi paakuksi, jonka voisi lähettää pois, jos ei muuta, niin todettavaksi, ettei sekään naula vedä.) (Olisi myös kiinnostavaa, jos voisi tosissaan palata täysin lähtöruutuun, sillä tavalla että osaisi jättää huolestuksen aiemmista valinnoista ja niiden pieleen menemisestä, että voisi vaihtaa nimensä, osoitteensa, puhelinnumeronsa, asuinpaikkakuntansa ja niin edelleen. Mutta kaikkialle minne kulkee, ihmiset kysyvät: “Ai, mitä sinä sitten sitä ennen teit? Etkö pitänyt siitä?” ja niin edelleen. Jopa hautausmaalla parin viikon duunissa minusta puristettiin ystävällisyydellä ulos kaikki se, mistä olin ajatellut vaieta. No, turhaa spekuloida ajatuksella, jota ei voi toteuttaa. Sillä vaikka kukaan ei kysyisi mitään, muistan itse. Enkä toisaalta haluaisi muistini katoavan - silloinhan tekisin ehkä samat virheet uudelleen.)

Aamulla saan sähköpostia siitä, että yksi kirjoituksistanikin on kadonnut melkein kokonaan. Se tosiaan näyttää tehneen niin, ja poistan alun tyngänkin, koska eihän siinä yksin mitään mieltä ole. Kirjoitus käsittelee Jorma Ollilaa ja muutosoptimismin tukemista intellektuaalisesti kutkuttavana kysymyksenä ja syväekologian miksi-kysymystä ja median velvollisuutta jaksaa kysyä tuota miksiä ja teknologiapolitiikkaa (laitan uudestaan linkin ystävän mainioon kirjoitukseen, jossa käsitellään alhaalta ylöspäin kulkevaa kehittelyä ja sitä kuinka se on tuulivoimassa ollut tehokkaampaa kuin suuren rahan kunnianhimoisemmat tutkimushankkeet). Muistan ärtyneeni tyyliini tuossa kirjoituksessa, koska joskus kun reagoin johonkin lehdessä kirjoitettuun, saatan reaktiossani käyttää ihan kummaa tyyliä, ikään kuin olisin hetkellisesti jostakin varma. Siitä kyllä olen ehdottoman varma, etten ole poistanut tuon kirjoituksen loppua. Ajattelen, että tässä olisi helppoa alkaa uskoa salaliittoteorioihin, mutta sitten päästän ajatuksen menemään, koska se on silkkaa höpöhöpöä eikä salaliittoteorioista tunnu sopivalta huvittua, niin ilkeästi ne vaikuttavat rasittavan ihmisten elämää. Tekninen ongelma, tai sitten jollakin muulla on salasanani, ehkä se on unohtunut johonkin yleiskäytössä olevista koneista, luultavasti silläkään ei olisi merkitystä. Ajatusten luonne on kadota. Se on jopa toivottavaa, jotta jää tilaa kuunnella. Vai puuttuiko loppu alunperinkin kirjoitus julkaistaessa? Kommenttilaatikossa kukaan ei huomauttanut sellaisesta mitään, vaikka lause katkesi keskeltä jo ihan alussa. Hämmentävää. No, nyt tuota kirjoitusta ei enää ole muuta kuin epämääräisenä muistona.

(En tallenna näitä mihinkään, koska se olisi vähän samanlaista kuin varpaankynnen palojen tallentaminen sieviin pieniin rasioihin. Ne laitan kukkaruukkuihin lannoittamaan pitkävaikutteisesti; eipä tarvitse ostaa teurasteollisuuden jätteenä syntyvää sarvilastua. Kynnet ovat samaa luonnon keratiinia. En kyllä tiedä hitto vie mitä pyytämättä putkahtelevilla ajatuksillani lannoitan. Internetin kaatumispotentiaa?)

Koetan koota voimat mennä kirjastoon tai vesijuoksemaan, mutta toistaiseksi olen vain syönyt ruisleivän ja kaksi kulhollista tattarimuroja ja mietin, voiko ulos mennä näin turvonnein silmin. Olen myös kirjoittanut pari työhakemusta, mutta en oikein saa niihin tarmokasta otetta, koska en osaa ajatella tällä hetkellä, että osanani olisi elämässä mikään muu kuin mitä erilaisimpien vaihtojen jokseenkin sokea kokeileminen (ja ehkä niissä perä perään epäonnistuminen). Ilo siitä siinä määrin kuin onnistun kohentamaan iloani. Näen Vompsun vasta myöhään illalla ja hän on silloin aivan väsynyt töistään, joten en voi tulla halatuksikaan.

Tuntuu raskaalta, kun ikkunatkin on huputettu julkisivuremonttilakanoihin ja poramiesten sora rapisee muovituksia vasten. The Ditty Bopsin kappaleen Walk or ride kuunteleminen sentään tuntuu hyvältä. Siinä on tajuttoman hienot sanat, melodia ja tunnelma.

Muistelen blogitutkijaa, joka kysyi, tuntuuko kirjoittaminen joskus raskaalta tai onko joistakin aiheista vaikeaa kirjoittaa. Kyllä vain! Esimerkiksi tällaisen tuntemuksen kirjaaminen, kun äkisti kokee valtavaa klönttimäistä uupumusta ja ahdistusta kyseenalaistaessaan ainoaa tuntemaansa suuntaa ja asennetta, on erittäin ikävä tehtävä. Se täyttää väsymyksellä, epätoivolla ja asiaan ja muuhun tunnelmaan täysin sopimattomalla kummalla, ulkokohtaisella huvittuneisuudella. On vaikeaa olla ottamatta askelta kauemmas, olla kieltämättä suru ja pettymys. Halu olla vaivaton, tehokas ja positiivinen on istutettu niin syvälle - se on toisten istuttama halu minussa. (Ei minällä ole täsmällisiä rajoja. Ei tämä keho ole minun sillä tavalla että se uhmaisi kaikkea ulkopuolista.) En löydä halua vastustaa tuota toivetta, halua suruun tai pettymykseen. Ja silti hankalia tunteita on pideltävä sen ajan, että ne saa tongittua, rajattua, varjostettua. Jotta muistaa sanat lukemalla, miksi tarkalleen en toivo surua. (Jos siitä olisi pulaa, sitten ehkä… omassa elämässäni tämä tuntemus ei ole ollut kortilla, pikemminkin päinvastoin: mille tahansa muulle on raivattava tilaa puutarhurin röyhkeydellä ja nopeudella ennen kuin suru kukkii ja kylvää siementään, muuten on vain suru, ilonkin lävitse iloa selvemmin kuultavana.)

Kirjoittaessa on vaikeaa pysyä surullisena. Sanat suikertavat niin itsepintaisesti kohti iloa. Mutta kun istuu hetkenkin kirjoittamatta ja tuijottaa tattarimurorasiaa miettien, vieläkö yksi lautasellinen - sellainen lähes tainnuttaa. En haluaisi turvota myöskään ihan palloksi häihin mennessä ja minulla on koko ajan karmea nälkä, haluaisin syödä niin paljon, että voisin nukkua pois koko päivän. Kunnes kirjoitan edes hieman. Edes tätä vaikeaa tauhkaa.

Ajattelen kello kahdeksaa, sinne on vielä melkein seitsemän tuntia. (Pystyn selkeään ajatukseen, koska teen sen kappaleenjaossa.) Ehdin vesijuosta, jos uskaltaudun ulos. Uimastadionilla olisi saunakin. Mutta ajatus siitä, että joutuu kohtaamaan ihmisiä, tuntuu nyt aivan liialta. Ei hiljainen yhdessäoleminen mitään, mutta entä jos saunassa on taas se nainen, joka on ottanut epämieluisaksi velvollisuudekseen valvoa siviilihenkilönä kaikkien käyttävän peflettiä, ja joka valittaa kohtaloaan ja haukkuu muut vastuuttomiksi ja raakkuu jatkuvasti, miten nykyään nuorilla on paljon sukupuolitautejakin, ja ettei hän niitä tahdo? Saattaa olla, että alkaisin itkeä tai sanoisin: “Turpa tukkoon.” En pitäisi kummastakaan. Luulen, että häntä kohtaan pitäisi vain olla ymmärtäväisempi ja ystävällisempi, mutta pelkään tuota naista aika tavalla enkä ole vielä rohkaistunut juttelemaan hänen kanssaan. Olisi mukavaa pystyä siihen. Olisi mukavaa, että hän voisi joko olla iloisen ylpeä ottamastaan tehtävästä, tai sitten jos se ahdistaa häntä kerran paljon, että hän onnistuisi jotenkin luopumaan siitä. Tai sitten hän pitää siitä, että saa mesota. Mutta ei ole mukavaa katsoa, kuinka säikyiksi ihmiset menevät hänen lähellään. Tunnen tänään tuon pelon itsessänikin tiheänä.

Työmiehet liikkuvat ikkunan ja samean suojamuovin takana. Märän betonin rökäleitä tipahtelee. Sitten vesi juoksee muovia pitkin, muovin ulkopuolella. Äkisti tajuan, että ikkunat ovat auki, vesi saattaa tulvia sisään. Kissa on jo kaivautunutkin turvaan housuhyllylle. Kunpa mahtuisin sen kanssa, kunpa se uskaltautuisi olemaan tässä, kuten se usein on, jos huomaa minut surulliseksi. Mutta miehet pelottavat sitä enemmän, iltaisin se on kuolemanväsynyt, sammuu kyljelleen sängylle ja antaa työntää itseään jaloilla silloin kun me menemme nukkumaan Vompsun kanssa.

Huomenna ajatus ehkä kulkee, tänään se vain äilehtii ja kiertää kehää samalla tavalla kuin yölläkin. Kunpa saisin nukahdettua tänä iltana. Tarvitaan syvää unta, jotta kykenen hahmottamaan sisältäni suuntaa.

On noustava, vedettävä farkut jalkaan, pakattava vesihölkkyykamat, tunnettava itsensä hankalaksi mutta kohentuvaksi, ehdottomasti kohentuvaksi. (Yksi hankaluuden tunteista liittyy siihen, että en surullisena uskaltaisi irtautua kirjoittamisesta. Niin kauan kuin pysyn kirjoittamisessa, pysyn siedettävässä tilassa.) Ei edustavuuteen saakka kohentuvaksi, ounastelen edustavuuden synnyttävän enemmän ahdistusta kuin ymmärrystä, mutta ehkä sen verran kohentuvaksi, että kirjoitan taas uskottavamman työhakemuksen tai nukahdan vaivatta tai onnistun nousemaan sängystä iloisena tai saan sanottua äidille, etten tahdo hössöttää häistä ennen kuin vasta heinäkuussa. Jumatsuika, nehän ovat vain yhdet juhlat.

Sunnuntaina makaan ruoholla ja hikoilen. Maa viltin alla muhkuroi, etenen Cortazarin Bestiariota sivu toisensa perään. Valo, linnut, kirja, väsymys, koiran remmi nilkan ympäri, talojen järjestelmälliset julkisivut, yhden julkisivun ympyrä-neliö-ympyrä-neliö. (Onko arkkitehti ajatellut, että peruskuvioiden katseleminen ylevöittää vai onko häntä vain kutkuttanut ajatus, että joku myöhemmin miettii, mitä kuviot ja niiden vaihtelu tarkoittavat?)

Novellissa mies oksentaa kaniineja. Tuntuu miltei kesältä, kesälläkin hikoilee tällä tavalla epämukavasti paahteessa, aurinko pujottautuu suojusten lävitse ja korventaa. Varjossa voisi olla viileämpää, miltei kylmä… kaikki ensimmäisessä persoonassa kirjoitettu sopii rakastamisen kohteeksi… vatsallaan on epämukavaa maata, kesän professionalisoituessa voisi muistaa ottaa mukaan tyynypönkkiä rintamuksen alle…

Voi, riittäisi kun vain kerran oksentaisitte yhden, vetäisitte sen ulos kahden sormen välissä ja laittaisitte sen sitten kämmenellenne, niin että se on vielä kiinni teissä itse tapahtuman vuoksi, sen sanoinkuvaamattoman läheisyyden auran vuoksi, joka ei ole vielä edes kunnolla särkynyt. Pelkästään yksi kuukausi etäännyttää niin paljon; kuukausi tarkoittaa kokoa, pitkiä karvoja,

… käännän sivua ja luen eteenpäin: kaksi hammasta, kirsikankiviä, julkisivuja - laupias taivas, julkisivut tässäkin, mutta miten tämä sopii edelliseen sivuun, uudestaan, kuukausi tarkoittaa kokoa, pitkiä karvoja, (käännän sivua) juustomaitoa, virkattuja nenäliinanreunuksia… eikö tässä ollut jokin numero? Kaksi? Ei, on käännettävä edellinen aukeama, tässä on jotakin kummallista. Näitä novelleja kyllä kehuttiin oudoiksi, mutta nämähän ovat aivan käsittämättömiä. Mikä tällainen tehokeino oikein on?

— kuukausi tarkoittaa kokoa, pitkiä karvoja, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän, ympyrä — näitä sanotaan unenomaisiksi, mutta tämä on sentään jo hieman liikaa! Pitäisiköhän minun -

- pitäisiköhän minun ehkä avata silmät? Jos olenkin vaipumaisillani uneen? Eikö minua äsken pitkästyttänyt? Enkö muka miettinyt talojen julkisivuja tekstin sijaan? Kyllä, kesä on täällä, minusta ei saa kirjaihmistä, ehkä minusta tulee syksyllä vakuutusvirkailija ja aikuinen - avaan silmät, huomaan sen sivun olevan edelleen auki, sen edellisen aukeaman, huvitun siitä, kuinka unenlogiikkaisessa tekstissä vaivun hetkeksi valveilta ja teen jotakin tyyliin sopivaa, tahdon tarkistaa kuitenkin tarinan jatkumisen nyt, kun olen valveilla,

kuukausi tarkoittaa kokoa, pitkiä karvoja, hyppyjä, villejä silmiä, täydellistä muutosta. Andrée, yksi kuukausi tarkoittaa kania, se tekee siitä todella kanin. Mutta se ensimmäinen minuutti, kun tuo haalea ja eläväinen lumihiutale kätkee vielä sisälleen sen todellisen, torjuvan olemuksen… Se on kuin vastasyntynyt runo, Idumean yön hedelmä: niin yhtä kanssasi kuin vain sinä… ja sitten ei enää ollenkaan yhtä, vaan niin erillinen ja etäinen omassa kirjekuoren kokoisessa, tasaisen valkeassa maailmassaan.

Idumean yö, numerot, kuviot, julkisivut, lintu, melkein helle. En tiedä, olenko herännyt vai nukuksissa, kannattaisiko minun mennä nukkumaan, tai ehkä varjoon. Mies laskee fysiikan tehtäviä, joista hän ei ymmärrä omien sanojensa mukaan oikein mitään. Päätän työntää vasemman kämmenselän leuan alle ja lukea kaikesta huolimatta eteenpäin. Lukea siitä ilosta, että osaan ja saan ja on taas sunnuntai. Ei se tunnu itsestäänselvyydeltä.

Päivät seuraavat toisiaan. Uni hupenee, uupumus väistyy. Ensin keho tottuu fyysiseen työhön, sitten se alkaa pettää samoista kohdista kuin ennenkin: jalkapohjasta ja -pöydästä, nilkasta, polvesta. Ajattelen senkin harjoitteena: Jos onkin niin, että sulan ajatusten häivähtävyyteen niihin kiinnittymättä ja hengitän suurempaa yhteenkuuluvuutta puiden alla haravoidessani, kipu merkitsee kehoni rajat, keskiöi huomion. Se pakottaa esiin sen seikan, että tuo oman maailmani täyttävä vihlonta pysyy salaisuutena, jos en ilmaise sitä sanoen tai ontuen.

Jalka tuo takaisin maailmaan, jossa on tulevaisuus ja suunnitelmia. Kannattaako minun opiskella mihinkään seisomista vaativaan työhön, kun näköjään kolmas seisomis- tai kävelypäivä tuo kivun, joka vaikeuttaa kuitenkin nukkumista ja tyytyväisyyttä? Mutta myös istuminen tekee sairaaksi… Ajatukset sukkuloivat. Kipu ja ajatukset tarrautuvat toisiinsa, joudun ajattelemaan erikseen Beppo Kadunlakaisijaa löytääkseni mielteettömyydelle otollisen tahdin.

Yksi kollegoista sanoo lounaalla tai tauolla, että tässä työssä ajatukset katoavat. Mietin hetken ja vastaan sitten, ettei se oikeastaan siltäkään tunnu. Pikemminkin ajattelu ja oleminen vapautuvat. Oudosti hidas, pikkutarkka läpikäyminen muistuttaa vapaata alamäkeen rullaamista tai tunnetta, kun pulkka on tönäisty rinteeseen ja vauhti iskee kyynelet silmistä ja tietää, ettei sitä saa kuitenkaan heti pysäytettyä, miksi edes yrittää. Ponnistelu ja ongelmanratkaisu puuttuvat.

On mahdotonta ymmärtää, montako tuntia teemme työtä tai monta päivää on mennyt ja monta jäljellä. Aurinko siirtyy huomaamatta jalan kipuun saakka. Siitä lähtien itse tai ainakin kipeä kehon osa erottuu muusta maailmasta ja luo intressin ajan kulumiseen. Toki päivä loppuu, on pyöräiltävä pölyisiä katukuiluja ja pallokentän laitaa kotiin. On nukuttava hetki, tavattava ystävä. Sitten on ilta, myöhäkin, pilkomme risoton aineksia ja kokkaamme seuraavan päivän lounasta ja nukahdamme. Naapurin kertoessa häistään olen niin väsynyt, etten osaa sanoa edes, että mekin tänä kesänä joo.

Miten hyvä ja sees, miten erimuotoisia nuppuja silmuja kukintoja, pullistumia, oksakiehkuroita, miten haravoitua nurmea monessa paikassa. Kaisaniemessä posliinihyasintti kukkii valtavina lauttoina ja sen tuoksu ulottuu miltei pisoaarille saakka. Varpuset hyppelehtivät scillameressä, puuhaavat jotakin mikä näyttää kukista juomiselta, mutta eivät kai elävät linnut sellaisia tee, kiiltokuvalinnut korkeintaan. Katsomme pitkään ja tyhjästi kuin lehmänvasikat tieltä, uteliaasti ja aggressiotta, unohtaen muun, astumme nurmellekin, lähestymme, mutta yhtäkaikkisesti näyttää siltä, että varpuset juovat kukista illan lämpimässä valossa.

Ehkä yli nelikymmentuntinen työviikko teettää tällaisia harhoja.

Tuntuu ensin jotenkin täysin ansaitsemattomalta viettää päivänsä näin. Kävellä liikenteeltä suljettua aluetta, keskittyä jokaiseen haravanvetoon, kadota valoon, lämpöön ja tekemiseen. Peipponen laulaa oksalla yläpuolellani, katselen sen vatsapuolta ja lurittelevaa nokkaa. Koska katson lintua pelkän kuuntelemisen sijaan, kävelen päin hautakiveä, mutta onneksi se ei kaadu. Säikähdän törmäyksestä niin, että huudan ja pudotan haravan. Meille on kerrottu, että jos kiveä järkyttää esimerkiksi siihen nojaamalla, se voi kaatua päälle. Paadet painavat paljon. Mutta onneksi tämä kivi ei järkyty törmäämisestä ja onneksi kukaan kollegoista ei näytä huomaavan sattumusta.

Autokuoriaiset rallaavat sillan kaarta, kimaltelevat paisteessa. Välillä rekka jyrisee niin matalasti, että kiviaita ja maa resonoivat. Meinaan monta kertaa jättää haravan nojaamaan kiveen - se tuntuisi niin kotoisalta, mutta on kielletty haudan häpäisynä. Olen virkeä nukuttuani pitkät päiväunet ja yöunen. Toista päivää tekeminen tuntuu helpommalta, koska pelättyjä rakkoja ei ole noussut käsiin eivätkä jalat tai kädet ole alkaneet lainkaan kolottaa. Aika kuluu hyvin nopeasti, katoaa. On taas kahvitauko tai ruokatauko, on mentävä istumaan sisätiloihin. Ihmiset ovat kovia puhumaan. Nauttisin enemmän hiljaisuudesta, mutta ehkä juuri se erottaa tämän työn ja zenluostarin: zenluostarista joutuu maksamaan, jotta saisi olla hiljaa.

Ulkona hautojen välissä liikkuessa tunnen kuuluvani maailmaan paljon tiiviimmin ja intiimimmin kuin hämärässä huoneessa ihmisten kanssa. Luulen sen johtuvan puheesta. Puhe muodostuu kovasti, kulmikkaasti. Osaan itsekin kovaa kulmikasta, mutta en pidä itsestäni siinä ulottuvuudessa. Silti pidän ihmisistä, näistäkin. Etenkin silloin kun näen heidän liikkuvan hiljaisena ja tekevän samaa mitä itsekin teen: haravoivan, lakaisevan, keräävän varisevia havuja. En vain pidä yhteytemme yksipuolisesta kielellisyydestä, kielestä enkä siitä luontevuuden puutteesta, johon sanat asettuvat. Huomaan taas aloittavani klovnerian, keventäväni tunnelmaa hassuin ilmein ja elein. (Jos olisin mielikuvissani kaunis nainen, en epäilemättä tekisi niin. Mitä enemmän pelleilen, sitä varmemmin pidän itseäni vain hullunkurisena ja huumorilla selviävänä taitojen tai ulkomuodon asemesta. En tiedä, onko se hyvä malli. Toisaalta ehkä nyt kun hahmotan tämän klovnerian mustemman puolen, se ei enää uhkaa: se on sanallistettu voimattomammaksi. En ole muutenkaan enää yhtä huolestunut osaamisestani kuin pari, kolme vuotta sitten.)

Toisaalta sisällä hämärässä en tuota vahinkoa yhtä taajaan kuin valoisalla kentällä: olen pahoillani raapaistessani haravalla rikki muurahaisparkojen erääseen hautaan rakentaman hiekkapesän. Äkisti aution näköisessä kohdassa kiehuu musta paniikkisoppa, pienet kehot kiipeilevät toistensa ylitse ja koettavat suoriutua luonnonvoimasta, joka on survaissut niiden yhdyskuntarakenteet rikki oranssilla muovitaivukkaalla. En osaa ajatella muurahaisia vain muurahaisina. Ne ovat eläviä siinä missä minäkin, ne tekevät tämän mandalan eteen enemmän kuin minä, sitovat elämänsä siihen.

Luulen olevani ihan hyvä työntekijä, koska minulle tarjotaan uuttakin pestiä. Torjun kuitenkin tarjouksen ruohonleikkuutyöstä bensiinikäyttöisellä leikkurilla, koska olen saanut kesäkuulle kirjakeikan. Työt on mitoitettava niin, että jaksan myös kääntää vuokramaata Annalassa. Sitä paitsi toimitettava kirja kuulostaa kiinnostavalta (ammattilaisille suunnattua psykologiaa jälleen), kiinnostavammalta kuin bensiinikäyttöinen yhtään mikään. Ruohonleikkuri pitää niin pahaa ääntäkin, ei sen kanssa ehdi huomata lintuja eikä muurahaisia. Kesäkuussa asunto lienee edelleen julkisivuremontin paketissa, mutta toisaalta ilma saattaa suoda mahdollisuuden istuskella puistossa korjausliuskojen kanssa.

Päivä loppuu tuskin alettuaan. Linnut ääntelevät koko ajan ja aurinko helottaa. Lihaslämmön tajuaa vasta raitiovaunussa ystävän luo: muilla ihmisillä on takki päällä, itse tuskastun kuumuudesta trikoopaidassakin. Kun riisun eteisessä kengät, tajuan molempien sukkien rahisevan hiekkaa täynnä. Ja kun pesen kasvot ja kuivaan ne vessapaperilla, paperiin jää ruskeanharmaita raitoja. Lian alta paljastuvat posket hehkuvat punaisina, vaikka päivävuoteen suojakerroin onkin viisitoista.

Kesä, totisesti, kesä on saapunut, ajattelen ensin. Ystävän lasitetulla parvekkeellakin on lämpiävän saunan kuumuus, liian kuuma kasvinnimisen lapsen nukuttamiseen. Teetuokion jälkeen kävelemme vaunulapsen kanssa kotinurkille. (Lapsella on vaalean lila avaruushaalari ja vaunuissaan samanlaiset turvavaljaat kuin heittoistuimeen kiinnittyvillä hävittäjälentäjillä.) Ei, kesä viivyttelee sittenkin. On kiskottava päälle villapaita ja öljykangastakki, talojen välistä tuulee ja varjot venyttelevät.

Hetket laskeutuvat painavina ja hyvin pitkinä, ajatukset liukuvat piittaamattomina saavuttamattomiin, päivät häviävät, ja yöt, nyt yötkin häviävät tuskatta, valvottamatta. Selässä, niskassa ja päässä ei tunnu istumatyöläisen kipua, raajat eivät palele. Ei ole ongelmia.

Mistä silloin voi kirjoittaa? Kirjoittamisesta tulee samanlaista solkottamista ja sulkuttamista kuin linnunlaulusta. Kirjoittamisesta tulee ongelma, mutta hyvin pieni ja kepeä ongelma, ohimenevä huomio… suurista asioista on vaikeaa sanoa mitään täydentävää. Petaan kuolleiden sänkyjä aurinkoisella pihamaalla, nyhdän pelargonin jiffypot-ytimen mädästä parrasta, koen sellaista ajattelematonta, huoletonta terveyttä kuin vain kyykkiessäni ja kasvinosia käsitellessäni. Kiroan mielessäni maailman, joka jakaa työt sillä lailla, ettei voi valita sekä-että, vaan joko-tai, joko istumatyö tai kitkemätyö, mutta sitten saan itseni nauraen kiinni ajatusvirheestä, tämä on mahdollista, minäkin olen tässä nyt, raah raah haravalla, olen ansainnut tämän, jos olisin turvallisessa pestissä kokopäivätyössä, sellainen jolle ei voida nostaa kulmakarvoja työhistoriaa tarkastellessa tai haaveista tiedusteltaessa, en saisi tehdä näin, poimia laihan pullan rusinoita. Tulen siihen tulokseen, että olen pelannut korttini mainiosti silloinkin, kun hetkeksi tuskastun niiden eriparisuuteen. Paitsi ettei elämä ole peli, se ajatus seuraa kirkkaana ja läpitunkevana. En voi nostaa käsiä pystyyn, nauraa ja sanoa: “Apua, luovutan!” En voi mennä keittiöön juomaan sleep easy -teetä enkä pyytää, että aloittaisimme alusta sitten kun olen lukenut uudelleen säännöt.

Hämmentävää, miten niin pitkistä, hiljaisista ja keveällä tavalla iloisen rauhallisista hetkistä summaantuu niin nopea polku aamusta iltaan, unesta toiseen.