Veloena

Illalla seison tikapuilla luumupuun märässä latvuksessa. Lupiini alhaalla poimii luumuja pussiin, ja sade sen kun armotta rummuttaa maata ja kasvillisuutta. Ämpärillinen ja salaattilingollinen siniluumuja, ehkä viisitoista litraa yhteensä, tuntuu melkoiselta lahjalta niin kauan kuin luumuja vasta poimii sateen valuessa goretex-takin hihansuista sisään, ja sitten nyt, kun ne kaikki ovat siististi purkeissa preparoituina. Mutta tällä välin ehdin kirota luumut muutamaan kertaan, joskin laimeasti.

Yöllä emme malta käydä nukkumaan, sillä leipäkonepullan ajatus polttelee mieliämme. Teemme taikinan kymmenen aikaan illalla ja leivän merkkipiippaus koittaa kahden aikaan aamuyöstä. Ei se mitään, että valvomme, perustelen, huomennahan on joka tapauksessa lepopäivä, jonka voin järjestää kuinka hyvänsä. Luumut on vain hillottava.

Vain.

Että yksi pieni sana voikin olla niin petollinen!

Pulla maistuu taivaalliselta yökahdelta. Loput syömme aamiaiseksi. Kuvittelen vielä aamulla, että ehdin nukkua päiväunet. Kävelemme Hakaniemeen ostamaan hillosuppilon ja sitten paarustamme takaisin. Pesen keittokomeron tasot, purkit ja kannet. Sitten istun satulatuolille ja alan pilkkoa luumuja kymmenen litran kattilaan. Vompsu lukee ääneen Gerald Durrellia, jotten menisi mielialoiltani aivan hunningolle. Siinä vaiheessa, kun luumut on saatu pilkottua ja kattila lämpiää hellalla, hän toteaa lukeneensa nyt kolmanneksen kirjasta ääneen. Mutta en tule ajatelleeksi aikaa, en ehdi.

Hämmennän kattilaa ja ajattelen, miten iltapäivällä voisi ottaa päikkärit. Kello puoli viisi hillo kiiluu purkeissa tarkalleen puolukkasoseen värisenä ja kirpeänä (laitoin kymmeneen hillolitraan vain litran sokeria, koska en tykkää liian makeista hilloista; sokeria on tarpeen vaatiessa helpompaa lisätä kuin poistaa) ja iltapäivä on turahtanut armotta kotitaloustöihin. Tässä vaiheessa huomaan toki luumumehun värjänneen kodin seiniin ja lattiaan tummanruskeita läiskiä, mutta sille en nyt aio jaksaa mitään. Myös käsieni iho on värjäytynyt aivan ruskeaksi eikä väri lähde niistä kovalla kuuraamisellakaan. Ei kai auta kuin odottaa pari päivää, että iho kerkiää uudistua. Onneksi tulossa ei ole mitään työhaastattelua tai muuta menoa, jossa pitäisi vaikuttaa edustavalta. (Kiinnostavaa myös huomata, kuinka luumuhillo ei keitettynä värjää, mutta kylläkin näyttää tekevän niin luumuja pilkottaessa. Erityisesti peukalon haavanviiltoarvissa väri on aivan tumma tupakanruskea. Tätä väriä olisi mielenkiintoista kokeilla joskus hiuksiinkin… veikkaan, että väriaine on kuorissa.)

Tuntuu hauskalta ajatella, että talvea vasten meillä on viisi suurta purnukkaa omenamarmeladia ja kolmetoista purkkia lötkömpää tuoreluumuhilloa. (Ei sitä torttutahnaa, se tehdään kuivatuista luumuista. Olen maistanut joskus vastaavaa kuivatuista päärynöistä tehtyä tahnaa ja se maistui hämmentävän samanlaiselta kuin torttutahna. Kuivatut päärynät ovat mielestäni hyvän makuisia ja kuivatut luumut pahoja, joten en osaa selittää, miksi niistä tehdyt soseet voivat maistua niin samalta eli yhtä epämiellyttävältä.) Samalla kun on saatu puuronpäällisiä, myös aiemmin pähkinävoita, tahinaa ja oliiveita sisällään kantaneet purkit ovat päässeet uuteen tehtävään punahehkuisen kesämaun astioiksi.

Siinä kattilaa hämmennellessäni ja dipatessani kuumaan liemeen Rober’s Lemon Rose -pelakuun lehtiä tulen ajatelleeksi, että tätähän minä nyt oikeastaan juuri haluan, tällaista säilömistä ja sitten säilökkeiden käyttämistä, iloa itsetehdystä. Mistä sellainen asenne syntyy? Miksi olen joskus tuntenut siitä syvää kiusaantuneisuutta? Johtuuko se siitä, että tulen kodista, jossa kaikkea itse tai käsin tehtyä on väheksytty ja jossa modernius ja tehdasvalmisteisuus kätevyyksineen ja vaivattomuuksineen on edelleen paitsi käytännön pakko, myös ihastelun kohde? (Luulen, että jos äiti ei tekisi työtään nimenomaan käsillään, konkreettisesti manipuloiden, hän arvostaisi käsitöitä ja kokkaamista enemmän. Ehkä kyse on nimenomaan tasapainosta - itse kaipaan abstraktimpia hommia tekevänä juuri tällaista konkreettista puuhaa.) Ja mistä ihmeestä keksin kymmenenvuotiaana, että tahdon oppia sienestämään, marjastamaan ja hilloamaan? Lopullisesti homma vakiintui kai siinä vaiheessa, kun isoäiti kuoli. Jonkunhan oli tehtävä vähäsokeriset hillot, jos mielin niitä syödä. (Kaupan dieettihillotkin ovat aivan liian imeliä suuhuni.)

Kun kirjoitan tätä, kuuluu äkisti napsahdus. Yksi purkeista on kiskaissut kantensa kuopalle hillon jäähtyessä. On liian myöhäistä käydä päiväunille, mutta ei ole liian myöhäistä laittaa leipäkonetta alustamaan pullataikinaa. Tuntuu ihmeelliseltä, että leipäkoneen myötä meillä voi olla pullantuoksuinen koti. Se on niin luksusta - ja helppoa ja sotkutonta tavalliseen leipomiseen verrattuna, vaikka toki alustusvaihe onkin hyvin terapeuttinen ja taikinaa vaivatessaan ja taputellessaan ei voi olla ajattelematta pehmeitä naisenvatsoja. (Tai reisiä, pyöräilemättömillä naisilla voi olla pehmeät reidetkin, se on minulle suuri ihme, kun omat koipeni ovat kuitenkin lähinnä vantterat lihaksista eivätkä siten tunnu pullataikinanpehmeiltä käteen.) Mutta on myönnettävä, että se, ettei nyt pullaa leipoessa tarvitse raapia leipäveitsellä taikinaa leivinalustasta, tuntuu mainiolta. Kynnys leipoa madaltuu, etenkin tällaisina päivinä, kun on jo valmiiksi kotitöistä väsähtänyt olo. Eikä ihme - tulihan tuossa tehtyä täysi työpäivä ilman lounas- tai kahvitaukoja.

Herään kuuden maissa paiskimaan töitä, jotta ehtisin ruoanlaiton, siivoamisen, vesijuoksun ja palstalla möyrimisen ohella tehdä palkkatöitä sitä tahtia kuin sovittu aikataulu vaatii. Kaikesta on nyt selvittävä yksin, sillä Vompsun pitää vain maata kolme seuraavaa viikkoa. (Ennen kuin tämä taottiin sairaalassa hänen päähänsä, hän siivosi pelkällä vasemmalla kädellä sotkuisen lipaston silkkaa haluttomuuttaan olla vaivoiksi.)

Kun saan viimein urakan tämän päivän osion päätökseen, poljen hikevässä ilmassa kaupungin halki palstalle. Kaikki (paitsi tänä kesänä mököttämislinjan ottaneet kurpitsat ja munakoisot) on paisunut valtavaksi trooppiseksi sekamelskaksi, jossa oopiumunikko ja silkkikukka loistavat sekaisin. (Nyt ne siis kukkivat.) Ruusupapujen salot ovat romahtaneet sateissa, mutta itse pavut kukkivat punaisin pilvin ja kimalaiset purjehtivat kukasta kukkaan kuin näkymättömien narujen tanssittamina. Kyykistyn ja kitken puoli kuutiometrillistä tiukkaan sullottua vesiheinää, ruohoa, voikukkaa ja ohdaketta. Kompostikehikko pursuaa ylitse. Tuoksuherneet kiipeilevät sen seiniä pitkin. Yllättävää kyllä, komposti tuoksuu siten makealta ja suloiselta.

Maasta vain pieni hetale on nyhdetty siistiksi, mutta en aio ottaa stressiä, en tästä enkä tänään. Istun arkun kannella ja heiluttelen jalkoja, unohdan pestä kasvot. Kaikki loksahtaa kohdalleen näin. Kohdunsuu kuroutuu vaivihkaa auki, supistukset puristavat nivusten tienoilta, helle läähättää paidan pinnassa, ei tämä hellettä ole, mutta tuuleton, aurinkoinen rinne, se kerää lämmön, Vompsun korkeiksi lapioimat harjut.

Tyhjäksi nyhdetty maa ei näytä samalta kuin haavat miehen olkapäässä, siistit sentinmittaiset reiät, joista tähystysleikkaus on suoritettu. Kussakin reiässä on kaksi tikkiä, ja vain reikien pullotuksesta ja ympäröivästä turvotuksesta arvaa, että lihaa on ronkittu syvältä, sheivattu ja karhennettu, laitettu kolme ankkuria. (Ajattelen silti edelleen itsepäisesti laitettu kolmet kompostoituvat nailonit, koska kyse on biohajoavasta muovista ja sukkahousumaisista stripeistä. Ei olkapäähän mahdu kolme ankkuria, kirjoitti lääkäri olkapään tuoteselosteeseen mitä hyvvään.) Tyhjä maa näyttää odottavalta, luontevalta.

Kummallisempi on tämä viidakko, ajattelen, annan silmieni liukua kasvista toiseen. Lehtiplyymeihin naamioituneet kyssäkaalimerimiinat, mangoldin muovimaiset töyhdöt, ruusupapujen romahdus, kivikkokäenmintun lilat kukkatähdet, valtavat yrttihetteiköt persiljaa, korianteria, sitruunakissanminttua, sitruunamelissaa, rakuunaa ja salviaa, parsojen sievät hunnut, parsakaalin sitkeä yritys kukkia, kukalle ehtinyt rucolarivi, kehäkukkien oranssit auringot, tuulen kaatamat jättiauringonkukat jotka ovat suorin vartaloin kangenneet tantereesta maapaakut mukaansa kuin korskeat puut, krassien takkuinen kiharikko, kesäkurpitsan ja kurkkujen lymyävät vihreät krokotiilinpullukat, kaikkea on niin paljon, ranskalaisten maatiaispapujen lihavat sapelit, joihin on piirtynyt yllätyksenä sinisiä läiskiä ikään kuin ne olisivat syöneet salaa mustikkapiirasta öisin…

Tämä kaikki oli keväällä autiota. Istun ja tuijotan väsymystäni, sitten nousen seisomaan, huokaisen, alan sulloa pyörän koria ja reppua täyteen tätä kaupunkiviljelijän pikku satoa, terveyttä ja aurinkoa toipilaalle, joka saa vain maata, jostainhan hänen kehonsa pitää tehdä se puuttuva rustonpalanen, jonka versomiseen on pyritty ärsyttämällä luukalvoa ja rustoa. Tuntuu kurjalta, ettei hän pääse tänne viidakkoon. Mutta ainakin minä pääsen!

Kotona tiskaan hyvillä mielin ja kerron papujen pulleudesta. On kuin aikainen herätys pyyhkiytyisi pois sillä lailla edetessä. Palstalla näkee niin selvästi, miten kannattavaa on jaksaa silloin tällöin ponnistella kummia asioita kuten nostaa maata mainingeille ja piilottaa siemeniä sen sisään, sitten piilottaa maata ruohosilpun alle, odottaa, kitkeä, odottaa, kitkeä. Ja sitten on tämä viidakko, en tunnista sitä samaksi kuin ne siemenet ja ruohosilput. Voin poimia pyörän koriin keinolannoittamattomat kurpitsat ja mangoldit ja pavut ja yrtit ja polkea ne lihasvoimalla kotiin sen sijaan että ostaisin öljystä tehdyllä lannoitteella kasvatetun ja öljypolttoisin ajoneuvoin kuljetettuja vihanneksia kaupasta ja pakkaisin ne ohueen pussiin, joka sekin on alkuperältään öljylähteistä. Miten tyydyttävää.

Kolme viikkoa - yksi hujaus! Kahden viikon päästä on työni deadline, sinne saakka olen kotona vaitonainen ja paperien parissa tai sitten uimastadionilla tai palstalla tai juhlissa - nyt on juuri juhlien vuodenaika, ja miesparka vain makaa. Aavistan hänen viikkojensa pituuden, koska olenhan minäkin maannut, ontunut vain välillä vessaan ja sitten taas maannut ja ottanut lisää särkylääkettä.

Koetan pysyä hyvällä tuulella, hänenkin puolestaan. Pelkkä makaaminen lienee raskain työ, minkä keksiä voi.

Juoksen allasta ja vilkaisen välillä kelloa. Kas niin, ovat jo kaksikymmentä minuuttia myöhässä, lie ehtivätkö tulemaan lainkaan. Ei se mitään, psyykkaan, kiireitä kaikilla, minun on vain vaikeaa hahmottaa sitä tällä hetkellä, kun odotan omieni saapumista mutta ei ole hyvä olla kärsimätön, siitä ei ole ainakaan apua. Kädet, jalat painaltavat vettä, etsivät siitä vastusta, jota pusertaen voi ponnistella haluamaansa suuntaan. (En halua olla erityisesti mitään mutta tiedän monia asioita joita en ainakaan tahdo olla ja se riittäköön tällä erää. Uima-allasta sahataan sitäkin vastasuuntiin kaistoitettua vettä omannopeaa kaistaa.) Yksinäisyys valahtaa kehoon, ehkä epäonnistun joskus. Saan tehdä niin, teen joka tapauksessa niin välillä. Suloinen hajamielisyys, lievä suru ei pääse dominoimaan juostessa.

Koska veden rajaava seinä nousee edessäni, käännähdän ympäri ja hymy tempaa minut irti ajatuksistani. Ystävä on tullut, pitkästä aikaa. Eikä minun tarvitse arvata, onko hän onnellinen tai tyytyväinen millään tasolla.

Aamulla herään kahdesti. Ensin Vompatin kolinaan aamuviideltä, sitten uudestaan hänen kadottuaan julkisivuremonttimiesten kolinaan. Ulkoseinälle tehdään jotakin, mutta en ole selvillä, mitä. Kuuluu metallin kilahduksia, jotka voisivat tulla rakennustelineiden purkamisesta. Mutta ainakin ikkunan edestä kulkeva kävelysilta on vielä tuossa. Ikkunanpieltä porataan, ehkä muoveja irroitellaan? Koetan estää toiveikkuutta, koska en tahtoisi pettyäkään. Julkisivuremontin piti olla ohi juhannuksen tienoilla, ja sinne on vielä matkaa.

Harmaa kolli pelkää ääniä. Se mököttää vessan äärimmäisessä nurkassa tai housuhyllyllä silmät säikähdyksestä suurina, turkki ja häntä pörheinä. Miesten lopettaessa työnsä iltapäivällä se käy keskilattialle nuolemaan turkkiaan ja tyhjentää koko ruokakulhollisen. Välillä se kakkaa kokonaisen pökäleellisen pelkkää karvaa.

Minäkin virittäydyn ennätysnopeasti pukeisiin, koska en tahdo tassutella yöpaidassa siinä vaiheessa kun muovit jokin päivä repäistään pois ja rakennusmiesten naamat paistavat ikkunattomista kehyksistä.

Olen ajatellut hämärää huonettamme Platonin luolavertauksen luolana jo sen verran kauan, että odotan mielenkiinnolla, miten koen tajuntani laajentuvan sitten kun muovit ja telineet poistuvat ja tilalla onkin äänetön, liikahtamaton, kirkas ja terävä vastapäisen talon julkisivu. Näin sellaisenkin unen, jossa kuolin järkytyksestä, kun näin kävi. Ensin on tosin pestävä ikkunat. Täytyy tuntua kummalliselta nähdä selvästi kodistaan ulos. Tässä pienessä asunnossa näkymä on ollut tärkein ilo ja nyt olen oppinut tulemaan toimeen ilman sitäkin. En jaksa juurikaan kirjoittaa pöydän ääressä, sillä siinä näkymä on betonirökäleistä, läpikuultavaa muovia ja siinä kaikki.

Rakennusmies aivastaa ikkunoiden takana. Ainoa eriste heidän tilaansa on likainen, kupruileva muovi, sillä olemme avanneet sivuikkunat määräyksiä uhmaten. Niiden ammottamisesta huolimatta lämpötila kohoaa helposti kolmeenkymmeneen ja ylikin. Rakennusmiesten matkaradio kilpailee tietokoneeni kaiuttimien kanssa, suomipoppi sekoittuu Enzo Favatan puhaltimiin.

Mietin, miten vastaisin iloiseen ja kohteliaaseen kutsuun mielenosoitukseen. Ydinvoimakeskustelu on vain yksi niistä keskusteluista, joissa en kykene muodostamaan mitään selkeää ja ehdotonta kantaa. Minusta molemmat puolet lietsovat pelkoja enkä ole tälläkään hetkellä valmis sanomaan kannattavani tai vastustavani ydinvoimaa (olen muutoinkin säilyttänyt tänne saakka varauksen sen suhteen, että jos esim. autot laitettaisiin kulkemaan ydinvoimalla, se olisi paljon helpompaa hyväksyä tarpeelliseksi). En yksinkertaisesti tiedä asiasta riittävästi. Toisaalta ymmärrän kyllä sen argumentin, että jos halpaa energiaa on jatkuvasti saatavilla kysynnän mukaisesti, kysyntä helposti paisuu yhtä järkyttäviin mittoihin kuin se on nyt tehnyt - riittää, että katsoo vaikkapa vain asumisväljyyden kasvua ja sitä, kuinka nykyään on vaikeaa löytää sitä poliitikkoa, joka uskaltaisi sorkkaista ihmisten toiveita asua väljemmin ja kehottaa heitä miettimään, minne kaikkialle väljän asumisten kustannukset välillisesti heijastuvat. Tavallaan ymmärrän myös sen, että tässä maassa ei vain tunnu riittävän, että sanoo sitoutuvansa kannattamaan uusiutuvien energiamuotojen kehittelyä ja jopa rahoitusta ja kannattavansa ennen kaikkea energiansäästöä. (Vaikka olen itsekin irrationaalinen sen suhteen, että välillä kävelen sen välin, jonka voisin pyöräillä vähemmän kuluttavasti, puhumattakaan vesijuoksemisesta, jonka tarkoituskin on vauhdittaa energiavirtausta lävitseni… eihän ruoantuotanto ole mitenkään viatonta ja päästötöntä, vaikka pyrkisikin suosimaan luomua ja söisi kasvispohjaista ruokaa. Toisaalta istumatyössä ilman liikuntaa joutuisin ehkä syömään kipulääkkeitä ja mielialalääkkeitä ja olisin nahkeampi hyötyliikkumaankin.)

Tuollainen kanta, että vain suosii ja kannustaa hyväksi ajattelemaansa eikä suostu vastustamaan, tuntuu herättävän hämmennystä. Ja silti se on se, mihin juuri ja juuri kykenen. (Eikä vain tässä, vaan monessa muussakin kohdin.) Se on haitannut kovasti kansalaisjärjestökentässä toimimistani, koska tunnen siellä jatkuvasti itseni hankalaksi kun en voi innokkaasti mennä mukaan moniin juttuihin, joita ystäväni tuntuvat pitävän itsestäänselvyyksinä. Ennen kaikkea sen tunteminen, että olen varmasti oikeassa ja ajamassa hyvää asiaa, tuntuu vaikealta. Minulle kärsimyksen pitää ilmeisesti olla käsinkosketeltavaa, jotta uskallan vastustaa sen aiheuttaneita rakenteita. Energiakysymyksen tahtoisin purkaa ihan toiselta kantilta, mutta eihän sellainen ole tietenkään mahdollista. Minusta tuntuu näet siltä, että oikeastaan tämän energiaa nielevän kulutusyhteiskunnan todelliset kipukohdat ovat ihan muut kuin se, millä muodoin nuo energiavirrat tuotetaan. Ennemminkin koko suorittamisen konsepti, ajatus ideologioista ja teoista joinakin yksilön tekeminä ja valitsemina (en esimerkiksi oleta, että kyvyttömyyteni muodostaa ydinvoimaa kohtaan ehdoton kanta luonnehtisi erityisesti minua vaan ehkä enemmän niitä olosuhteita ja lukemiani ja kuulemiani ajatuksia jotka luonnehtivat elämääni enemmän kuin harvat omat oivallukseni), yhä lisääntyvä eristyminen ja yksityistyminen, kaikki ne onnettomat yritykset, joilla koetetaan välttää se, että nuo toiset autonomiset yksilöt nyt kyllästyvät minuun ja marssivat tiehensä. Jos energiaa ei olisi näin runsaasti, luultavasti olisi kasvanut varsin toisin ja oppinut paremmin jakamaan tilan ja ajan, tekemään yhdessä, olemaan asettamatta vastakkain omaa ja toisen etua. (Huvittavaa kyllä, en osaa lainkaan arvioida, olenko itse esimerkiksi tässä parempi vai huonompi kuin joku ystävistäni. Tiedän oikeastaan vain läheisyydenkaipuuni ja sen, kuinka tapani eristyä toisinaan tuottaa lähinnä pettymystä sekä läheisissä että minussa, sekä sen, etten voi vakavissani uskoa, että sellainen etu, joka näyttäisi ensisilmäykseltä minun edultani, voisi oikeastaan olla sellainen, jos se pahoittaa jonkun toisen mielen ymmärrettävällä ja oikeutetulta tuntuvalla tavalla. Sillä onhan niin, että muiden onnellisuus on minun onnellisuuttani ja heidän onnettomuutensa myös minun päänvaivani. Kunpa muut vain osaisivat pahoittua ja ilahtua samoista seikoista ;)…)

Mutta tämä kaikki on hyvin liukasta päättelyä, vaikeasti kahmittavaa. Lisäksi mietin sitäkin, olettaako mielenosoitukseen henkilökohtaisesti kutsuva ihminen oikeastaan, että selvitän hänelle kantani tai oikeastaan metakantani, vai onko hänen tavoitteensa vain saada minut sinne yhdeksi sadoista ihmisistä. Toisaalta, henkilökohtainen lähestyminen tavallaan kutsuu vastauksekseen henkilökohtaista selitystä ja perustelua sille, miksi mietin edelleen, mennäkö vai ei. (Henkilökohtainen kutsu tuntuu oikeastaan saavan aikaan lähinnä sen, että päätän olla menemättä koska mietin asiaa tarkemmin kuin olisin tehnyt, jos olisin jättänyt sen auki sunnuntaille saakka. Silloin olisin ehkä voinut mennä miekkariin ajatellen, et no hei, siellähän näkee tuttuja kätevästi ja on kiva ilma ja niin edelleen, ettei oikeastaan ole väliä sillä, olenko minä siellä vaikken olekaan varma, siellä on kuitenkin satoja ihmisiä, ei siinä yksi tai kaksi tai kaksi ja koira sillä viisiin paina ja kun kuitenkin tahtoisin ennakkoluulotonta panostusta uusiutuvaan energiaan ja.)

Suuri tuntematon muovien takana kolisemassa, suuri tuntematon sisälläni tai oikeastaan kaikkialla ympärilläni käyn muotoilemaan vastausta kutsuun. Ajatus ystävän hymyn iloisuudesta auttaa minua pysymään rauhallisena. Kun olen saanut vastattua, voin hymyillä minäkin.

Olen ajatellut itseäni aika surkeaksi monissa suhteissa. Yksi eniten ärsyttäneistä piirteistä on taipumus varastoida tavaraa sekalaisiin jätesäkkeihin ullakoille ja kellareihin, sekä kurssit, joilla innostun hetkeksi askartelemaan jonkin tekniikan kanssa ja sitten kyllästyttyäni tunkaisen välineet jätesäkkiin ja ajattelen palaavani niihin “jokin päivä”.

Äidin puhuttua keijukaisprinsessan mekosta muistan äkisti, että olen joskus ollut kurssilla, jossa värjättiin kankaita ja papereita. Minulla pitäisi olla jossain kaunista, metsänvihreää pellavakangasta…

Vesijuoksun jälkeen Napakettu tulee kahville ja katsomaan niitä vaatteita, jotka olen raakkaamassa UFFiin jatkamaan kiertoaan ties monennelle omistajalleen. (Useimmat ovat ihania, mutten osaa vain mennä ulos ne päällä. Seikkailunhalussani on rajansa, minusta ei tule pitsinaista eikä antiikin roomalaiskaunotarta.) Menemme hakemaan kellarista UFF-säkin ja Napakettu löytää monet miellyttävät paidat sekä luonnonvalkean pitsihuivin itselleen. Samalla sieppaan mukaani säkin, jonka päälle liimatussa maalarinteippipalassa lukee “huovutus- ja ompelutarvikkeet”.

Vetäisen säkistä esiin kauniin metsänvihreää kotimaista verhopellavaa, johon on takertunut säkin puristuksissa rimssu luonnonväristä pitsiä, jonka ammoin löysin kirpparilta. Kiskaisemme henkeä Napaketun kanssa: tässähän on selkeä mekon yläosa… pitsikin sopii tyyliin kuin nakutettu… asettelen kangasta vartalolleni ja koetan miettiä, voiko siitä ommella yläosan ja ehkä jonkinlaiset suikaleet hameeseen. Samasta säkistä löytyy Eufemialta saamani suuri kasa mustaa tylliä, jolla hametta voisi ehkä pönkittää. Musta tylli näyttäisi hienolta vaikkapa luonnonvaalean kankaan alta pilkistäessään. Hameosan kangas vielä uupuu, mutta nyt kun yläosa on tiedossa, ehkä sekin löytyy. Pitää mennä vielä kysymään ompelijalta… Hämeentiellähän toimii ekologinen ompelimo. Jos pellavakangas onkin yksinään liian ohut, voihan siihen silittää aina tukikankaan taustalle. Jotain tästä varmasti keksitään!

Tämä kankaankappale ja tämä pitsi ovat osa sitä paakkua, jota olen käsitellyt lähinnä harmistuksen tuntemuksin. Nyt ne ehkä pelastavat sittenkin hääpäiväni. Voin sanoa itse värjänneeni kankaan työpajassa vuosia sitten, antaneeni sen ensin seistä rytyssä keltaisessa ja sitten sinisessä liemessä, saanut hieman epätasaisen vihreän, ei solmuvärjäyksen tavoin räikeitä värieroja vaan sellaisen vihreän pinnan kuin puidenkin latvus on: valoisampaa ja varjoisampaa samassa sävyssä. Pitsi on jonkun tuntemattoman käsin tekemää, ostin sen alun perin naisellistaakseni hieman farkkutakkini selkämystä, mutta enhän tunnu saavan aikaiseksi… en tullut ajatelleeksikaan, että menisin joskus naimisiin. Voi tietysti olla, että äidillä on edelleen tallessa isoäidin tekemiä pitsejä, ehkä niitä sietäisi kysyä. Ne sopisivat pukuun toki vielä täydellisemmin. Joskus niitä oli useita keriä, mutta vanhempani ovat sen jälkeen muuttaneet kahdesti ja ehkä heittäneet nuo koskaan käyttämättömät ompeluaarteet roskiin jo.

Säkistä löytyy myös se lehmuksenvihreä silkkipongeen suikale, josta olen ajatellut jossakin vaiheessa huovuttaa silkkimerinohuivin, mutten ole saanut aikaiseksi. Siitä saisi pukuun hartiahuivin, sitä voisi ehkä vielä koettaa värjätä hieman tummemman sävyiseksi, metsämmäksi.

Koetan pidätellä iloani puhkeamasta ennen aikojaan, voihan olla, ettei kankaista ole tuollaiseen pukuun, jota olen kuvitellut. Mutta en osaa ajatella, etteivätkö nuo aiemmin hyödyttömiksi tuomitut kappaleet sittenkin olisi hyödyllisiä; ovathan ne antaneet iloa, toivoa ja ideoita siitä, millainen puku voisi olla, avanneet tien ulos siitä umpikujasta, jossa olen törmäillyt seiniin UFFilla vanhoja mekkoja lehteillessäni ja huomatessani, etten osaa kuvitella itseäni yhteenkään niistä iloisena ja huolettomana.

Tunnen iloa siksikin, että äidin idea metsänkeijukaismekosta on avannut tämän mahdollisuuden. Ilman tuon idean esittelyä en olisi ehkä muistanut tätä vihreää pellavaani, ilman sen etsimistä en olisi löytänyt pitsinpätkää enkä jo hallussani olevaa tylliä. Ja jos Napakettu ei olisi tullut vierailulle, en ehkä olisi tullut kahmaisseeksi tuota mustaa jätesäkkiä otteeseeni ja heilautettua selkääni, avattua sitä. Pidän siitä, etten tule päätyneeksi pukuajatukseen yksin vaan että monet elämässäni lyhyesti tai pitkään läsnä olleet naiset auttavat minua tässä prosessissa.

Tavallaan noissa materiaaleissa yhdistyy niin paljon siitä, mitä haluaisin puvulla ilmaista: etten ole jäykkä tai muodollinen ja viihdyn juhlahuoneita paremmin tuomia kukkivilla poluilla, ettei kiilto ja modernius kovin vetoa, että arvostan itsetehtyä, omavaraisuutta ja uusiokäyttöä, esineitä ja materiaaleja, joiden tarinan tunnen, ja sitten toisaalta, että sen kaiken alla kuitenkin tunnen vetoa myös hameen pönkkäämisen edustamaan hupsun myrskyisään romantiikkaan ja tyttömäisyyteen, jos ne on suinkin mahdollista toteuttaa säikkyjen metsäneläinten tavoin. Eri asia sitten, miten vieraat puvun tajuavat - siihen en voi niin vaikuttaa. (Erään ystäväni häissä pönkkähameinen tyttö sanoi, että hän on vasta viime aikoina tajunnut, ettei kukaan tule koskaan antamaan hänelle lupaa olla romanttinen hupsu, joten hän on luvannut sen sitten ihan itse itselleen. Se kuulosti hauskalta ja kannatettavalta yritykseltä ja koetan sitä nyt hieman itsekin, koska onhan naimisiin meneminen joka tapauksessa jonkin sortin romanttista hupsutusta ainakin aiempaan ankaruuteeni verrattuna.)

Olen koonnut materiaalit sängylle suureksi kasaksi, jota sekä kissan että minun on vaikeaa olla käpälöimättä. Unohdan kokonaan, että tiskiainettakin pitäisi mennä ostamaan, jotta saisi tiskattua tuon valtavan vuorellisen astioita ja laitettua parsa-rucolapastaa lounaaksi.

Hautoja puhdistellessa tulee ajatelleeksi, että on se elämä vaivalloista. Ainakin ihmiselämä. Ensin sitä elää ja koettaa pidellä epätoivoon suistumatta mielessään väikkyvää ideaalia siitä, mitä pitäisi olla, tehdä ja saavuttaa. (Silloinkin kun ajattelen, etten piittaa pitäisi-asioista, alleviivaan ideaalia.) Koettaa löytää keskitien puolensa pitämisen ja toisten arvostelmiin luottavan joustamisen välillä, katkeroittavan kurjuuden ja nirsoksi ja pöyhkeäksi tekevän yltäkylläisyyden välillä, itsensä loppuun polttamisen ja laiskuuden välillä. Siinä sivussa tulee näyttäneeksi toisista sellaiselta, jonka suhteen pitää joustaa asioissa aasta ööhön. Saa kukkia, puolipitoisia kenkiä, Brasiliasta laivatun hunajamelonin.

Ja kun kuolee, hankaluus vain jatkuu. Kuollut ihminen ei lakkaa olemasta kuten sivistyneemmät eläimet lakkaavat, tyytyväisenä maaksi muuttuvat ilot ja väsymykset, joista ei tehdä numeroa niiden poismenon jälkeen. Ihmisyyden erillisyyttä on korostettava kuoleman jälkeenkin, pystytettävä ideaalien merkiksi kiviset muurit. (Etelänpuolelta ne ovat ihanan lämpimät, mutta niiden pohjoispuolen ruoho on jäässä tällaisinakin kevään aamuina ja kun jäistä, haravanpiikkeihin liimaliiskantuvaa ruohoa ruopsuttaa sen luona, tuntee muurista hohkavan kylmää sen puoleiseen kylkeen ja käsivarteen.) Hautakivet ilmoittavat nimet, alun ja lopun. (Alku on tässä käsitteellistetty helposti paikannettavan tapahtuman, syntymän, mukaan. Toinen vaihtoehto olisi hedelmöittyminen. Kolmas se hetki, jolloin lapsesta tulee psykologisessa mielessä yksilö - yksilöiden hautojahan nämä ovat, ei ihminen tyyppinä mihinkään kuole, vielä - ja hän irroittautuu kuvitelmissaan niistä, joista on tosiasiassa riippuvainen, kuten niistä, jotka kasvattavat, kuljettavat ja valmistavat hänen ruokatarpeensa, jotka kehittävät lääkkeitä ja jakavat niitä hänen saadessaan ilkeän viruksen jälkitaudin, jotka opettavat hänelle kärsivällisesti numerot ja kirjaimet ja käytöstä ja huolellisuutta, jotka pitävät hänet iloisena osoittamalla kiintymystään ja rakkauttaan - kyllä vain, se on perustarve - ja jotka rakentavat hänen talojaan ja suunnittelevat niiden lämmitysjärjestelmiä ja lähettävät paikalle korjausmiehet kun kaukolämpöputki on pasahtanut. Neljäs se hetki, jona hänestä tulee maailmankansalainen ja hän ymmärtää, ettei selviä yksin oikein mistään paitsi ulostamisesta ja ehkä nukahtamisesta ja parkumisesta. (Mutta silloin hän lakkaa olemasta yksilö brutaalissa ja kärjistetyssä mielessä, siinä samassa mielessä, joka vaatii vaatimistaan oman erityisyytensä tunnustamista.)

(Joskus mietin myös, ovatko ne, jotka tahtovat vain ulostaa, nukahtaa ja parkua muiden avulla hankittujen pehmentimien vaikutuksen alaisena, ymmärtäneet tämän seikan itsen kykenevyydestä minä itteen mutta valinneet toisen tien kuin itse olen tahtonut valita, ovat tahtoneet sulkeutua yksityisyyteensä ja yksilöyteensä. Minulle tuli tämä mieleen kun ajoin pyörällä kotiin ja näin eräässä puistossa kevään pitsiin puhjenneiden puiden alla penkillä istuvan miehen, joka selitti näkymättömille kavereilleen antaumuksella, kaljatölkki kädessä.)

No, joka tapauksessa, mietin hautoja haravoidessani paljon sitä, mitä Eckhart Tolle kirjoittaa yksilöllisyydestä ja hautakivistä; muistinvaraisesti näin: Kaikki elämän vaikeudet, tuska ja ilo ovat pelkistettävissä viivaksi synnyin- ja kuolinpäivän välillä. (Oma huomautus: No, kyllähän sikiövaiheenkin kokemukset muokkaavat valmiuksia ja luonnetta, joten ehkä olisi viisainta ajatella uudestaan hautakivien alkupäiväyksiä. Ehkä hedelmöittymisen vuodenaika ja vuosi riittäisivät?) Yksilölliselle mielelle tämä ajatus on Tollen mukaan tuskallinen, mutta elämän yhtenäisyyden ja yksilöllisyyden valheellisuuden käsittäneelle yksinomaan vapauttava. Minusta tuntuu, että tuossa ajatuksessa on totuuden siemeniä. Toisaalta kuolemasuhteeni onkin outo. Johtuuko se siitä, että temperamentiltaan ja elämänasenteeltaan läheisin ihminen ikinä (isoäiti) teki kuolemaa jo ollessani aivan pieni, ja puhui usein siitä, miten tahtoo jo lepoon ja tuskattomuuteen.

En ole käynyt isoäidin haudalla, koska hauta ei ole sama asia kuin isoäiti. Sen sijaan muistelen usein, mitä kaikkea hän sanoi, lauloi ja teki. Kuinka ylpeä ja onnellinen olin, kun hän kirjoi minulle lapsena ollessani myötäjäislakanan, johon sain itse suunnitella kirjailukuviot. (Kirjailussa on lintuja ja kukkia ja se on toteutettu piirokselle uskollisesti. Koska lapsuuden ajan piirroksiani ei ole säästynyt lainkaan, on tuo lakanan kirjailu ainoa seikka, joka osoittaa, etteivät muistikuvani siitä, että piirsin tarkasti ja ymmärsin mittasuhteet jo aivan pienenä, ole valheellinen. Linnut ja kukat ovat keskeinen teema myös niissä hääkutsuissa, jotka lähetin sukulaisille. Minusta tuntuu, että tässä asiassa on pysyttävä uskollisena sille pienelle kuvaa innokkaana sommitelleelle alle kouluikäiselle tytölle, joka vielä uskoi, että hänet naidaan ja hän saa lintuja laulavan puutarhan kasvaessaan aikuiseksi.) Ja vielä tärkeämmin: huomaan monessa seikassa päätyväni valintoihin, jotka isoäitikin voisi tehdä. Saan hänen läsnäolostaan tavoissani ja kiinnostuksissani valtavasti voimaa sietää vastoinkäymisiä.

Mutta vaikka en pelkää kuolemista enkä kuolleita eikä minua kauhistuta astua haudoille tai ajatella katse aurinkoon päin aseteltuja vainajia, jotka hitaasti maatuvat, minua pelottaa se, miten minuun suhtaudutaan sitten kun en voi sanoa, ettei tarvitse sitä ja tätä ja että jokin asia pikemminkin ärsyttää kuin ilahduttaa. Esimerkiksi, en voi jotenkin sietää ajatusta, että haudastani tulisi rasite. Että jonkun olisi rämmittävä sinne talvipakkasella ja jäädytettävä varpaansa kynttilälyhtyä viritellessä. (Niitä samoja lyhtyjä, jotka sammuvat viimassa helposti heti ja joita me heitämme lähes palamattomina roskiin useita muovisäkillisiä.) Tai että minun havujeni takia kaadettaisiin puu tai hakattaisiin siitä niin monta oksaa, että sen selviämiskyky heikentyisi olennaisesti. Tai että minulle olisi tehtävä kuten näille vainajille, vaihdettava talviroinat (havut ja kynttilät) ensin kevätroinaan (narsissiruukut) ja sitten myöhemmin kesäroinaan (pelakuut ja begoniat, ahkeraliisat jälleen kerran muovisissa roskiin lentävissä öljypohjaisissa ruukuissaan). Enhän minä nytkään harrasta mitään kevätverhoja tai kesäsängynpeitteitä…

Ja kivi, mitä tekee kivellä, jossa lukee nimi ja päivät muttei yhtään Sapfo-sitaattia? Ei, tahtoisin mieluummin päärynäpuun tai imeläkirsikan tai ehkä myrobalaanin. Jotakin, mikä kukkii ja hedelmöi maaruumiin mehuilla ja jossa linnut voivat laulaa. Enkä muoviruukkusesonkikukkia ja leikattuja havuja, vaan mieluummin maahan haudattuja sipuleita ja juurakoita, jotka tarvitsevat vain haravointia ja nurmen karkottamisen vaikkapa kuorikekatteen avulla. Tuolin puun alle, toki, sillä maailmassa on aina niin monia sellaisia kuin minä, puunalustuolittomia, ihmisiä jotka sullovat irtirevityt juurensa hameen alle pönkäksi ja kävelevät nopeammin, jotteivät vain juurtuisi kasvillisuusvyöhykkeelle kolme tai vieläkin pohjoisemmas. En tahtoisi olla kuolleenakin kuluttaja.

Ensimmäisenä päivänä töissä eräs työtovereista toteaa kauhistuneensa hautausmaalla työskentelemistä. Hän oli kuvitellut, että haravoimme uimarantaa. Minua huvittaa, mutta pysyn hiljaa. Ajattelen, että asiat taitavat olla siten, että kuulun enemmän hautausmaalle jo kuin biitsille. Ja että oikeastaan on aina ollutkin näin, sillä niinä kesinä, kun istuin biitsillä, suunnittelin kymmeniä tapoja tappaa itseni, koska tuntui tuskallisen selvältä, etten osannut olla, elää, hengittää, seurustella luontevasti, nauraa viehättävästi, sanoa mitään kiinnostavaa. En osannut, en biitsillä. Hautausmaalla viihdyn helpommin. (Sitä paitsi ahdistukseni katosi siinä samassa kun päätin, ettei minun tarvitse käydä biitsillä ja “elää täysillä nuoruuttani” eli potea epämääräisiä yhdenyönjuttuja, murehtia vyötärömakkaraa, lapsenkasvoisuutta ja ärrävikaa, juoda itseni lähes suorinjaloinkaatumiskuntoon uskaltaakseni mennä johonkin epämuodolliseen tapaamiseen kallioilla meren ääressä tai hiekalla.)

Hautausmaalla on totisesti helpompi viihtyä kuin biitsillä. Ainakin jos ei ajattele kuolleena olemisen järjenvastaisuutta sesonkikukkineen, hiekoitussoraa kiville heittelevine lumilinkoineen, ajatusta siitä, että elämisestä pitää jäädä jokin kivenpysyvä merkki.

Jotkut mummot tulevat kysymään, missä on Kirkan hauta. Säpsähdän ja kysyn: “Oho, mitä? Onko Kirka kuollut vai?” Mummot tuijottavat kimpun kanssa närkästyneinä. Siitä päättelen, etteivät he pelleile. “En tiedä, luulin hänen elävän”, koetan paikkailla ja hymyilen ystävällisesti. Jos katse voisi tappaa!

En tiedä edes, miten kaltaiseni kirkkoon kuulumattomat ihmiset haudataan. Onko kenties jokin tunnustamaton hautausmaa jossakin? Millaisia kiviä siellä on vai voiko sinne istuttaa myös puita? Ei niin, että erityisesti aikoisin kuolla (en ole aikonut pitkiin aikoihin) mutta silti niin epäilemättä käy, ennemmin tai myöhemmin. Olen rapsuttanut monen sellaisen hautaa, joka ei ole elänyt näinkään vanhaksi. Ehkä säilytänkin kaikkien eläinkumppanieni tuhkat (Mobutu-koiran tuhka on edelleen vaatekaapissamme, joka on vaatteillekin turhan niukka) ja haudatutan ne samalla kuin itseni, jos koiria ja kissoja saa ylipäänsä tuoda hautausmaalle tuhkattuina. (Elävinähän ne eivät saa tulla sinne.)

Tuntuu häiritsevältä ajatella, että kun kuolen, minun ei ehkä anneta kuolla arvokkaasti, melua pitämättä. Ymmärrän sen, että elämäni aikana kulutan planeettamme raaka-ainevaroja (mielellään niukasti, mutta tuhlailevan kulttuurimme osana tietysti oikeastaan aivan kamalia määriä), mutta että kuolleenakin… se on jo vähän liikaa. Miten ahdistavaa!

Joka tapauksessa, on perjantai ja takana viikko ruumiillista kokopäivätyötä. Olo on jalkasärkyisyydestä huolimatta terveellä tavalla aulis ja sävyisä, levollinen ja iloinen. Odotan jo huomista, jolloin voin hautausmaan sijaan pyöräillä Annalaan, versovien valkosipulien, parsanjuurikoiden ja raparperin nilkanpaksuisten pölkkyjuurten hautausmaalle. Jos herään taas viiden aikaan, mikäs siinä.

Aamut ovat keväisin kalliita. Rannat ja pitsikoristellut metsät odottavat lähes tyhjillään, valo viistoaa. Niitä ikävöisin elävänä. Niitä en ikävöisi kuolleena. Kuolleet ovat luopuneet ikävöinnistä, haluamisesta, ideaaleista. He siirtyvät passiiviin, raaka-ainevarastoksi, reifioituvat, muuttuvat selvärajaisiksi objekteiksi (mutta vain pieneksi hetkeksi - mätänemisen ja maatumisen prosessit eivät kauan odottele). Heistä katoaa emergoitunut tajunnan, itsen ja mielen taso. Sen voi päätellä vain jostakin siitä emergoituneesta. En tarkoita “jollakin mielestä emergoituneella” kiveen pakotettua viivaa synnyin- ja kuolinpäivää symboloivien, osittain kaaria, osittain suoraa linjaa muotokielessään hyödyntävien merkkijonojen välillä. (Tai sitten on niin kuten jotkut teoreetikot väittävät, että mieli on myöhempi kuin yhteisö, joka ahdistelee sen esiin. Oletan oikeastaan enemmän heidän olevan oikeassa. Näin minun ei tarvitse olettaa mielen välttämättömyyttä kulttuurin syntyehdoksi. Voidaanko mieli silloin paikantaa mistään jälkikäteen? Jos nämä sanat soittavat minua enemmän kuin minä niitä, tämä kulttuuri liikuttaa ja järkyttää minua enemmän kuin minä sitä ja niin edelleen - mistä voidaan jälkikäteen päästä varmuuteen, että tässä on ollut jokin erityinen yksilötajunta, joka on jäsentänyt nämä symbolit näin? Ei, tämä ei ole retorinen kysymys.)

Mietin kotona rooibosteen ja tomaattileipien jälkimainingeissa sanontaa “niin väsynyt että voisin kuolla”. Minusta tuntuu, että tämä väsymys on nimenomaan todiste elävyydestä, sirkeästä elinvoimasta, joka tekee haravoimisesta innostavan ja helpon tuntuista. Yksi kollegoista, lounaaksi pelkkiä rusinoita syövä abiturienttipoika, kysyy meiltä porukan kahdelta hieman ikääntyneemmältä naiselta, miten ihmeessä jaksamme olla niin energisiä, kun on kuitenkin työviikon viimeinen vartti. (Nuoremmat näyttävät täysin nuutuneilta ja pölyisiltä tässä vaiheessa.) Nauramme: Silkkaa väsymystä tämä kaikki kiirehtiminen haudalta toiselle syli täynnä pisteleviä jouluhavuja, puolijuoksu käytävän luo, kasaksipudottaminen, töpöttäminen hakemaan uutta sylystä. Ja jos löytyy hautakynttilöitä, ne on ensin käännettävä nurinniskoin ja valutettava ruosteiset vedet ulos ellei halua vesiä housuilleen ja paidalleen, aivan kuin tyhjentäisi hylättyjä kaljatölkkejä pihabileiden tai festareiden jälkeen. Elämää! Sitten kello pärisee (tosiaan, työmaalla on kello kuten koulussa - hämmentävää) ja on otettava pyörä ja harrastettava hyötyliikuntaa kotiin saakka.

Mistä se kaikki elämänvoima tulee? Sinunkaupoista kuoleman kanssa?

Jossakin vaiheessa hautausmaan muotoista mandalaa haravoidessani tajuan, että tekniikassani on jotakin vialla. Tai sitten vika on päällysteissä - mene ja tiedä, mutta kun koetan haravoida risuja ja lehtiä, soraa hyppii mukana hautojen päältä käytäville. Aamulla työnjohtajaa odotellessa ehdin katsella oravan ja variksen taistelua vanhan vaahteran rungolla, mutta loppupäivänä en sitten ehdikään nähdä eläimiä enkä määrittää puita, koska katselen hautoja ja maata. Kuulen kyllä lintujen laulavan niin kauan kuin aurinko pysyy pilvettömällä kaistaleella ja monella haudalla kasvaa idänsinililjoja.

Hiekasta on helppo haravoida, nurmikko tahmaa ja tarraa piikkeihin mutta kampautuu oikein tyylikkääksi lopulta takkujen selvitessä. Sora sen sijaan - nurmikolle on hypännyt mustaa, punaista ja valkoista soraa. Koetan erilaisia tyylejä samalla kun yritän muistaa joitakin perusasioita: polvet hieman joustavina, alavatsan pito, haravointipuolen vaihtaminen parin minuutin välein. Soraa tuntuu pomppivan enemmän pitkillä, laakeilla vedoilla, joten alan romputtaa. Termin isä on Vompatti, joka kutsuu tietynlaista pianonsoittoa romputukseksi. Hän ei ole sen pahemmin määritellyt romputuksen ehtoja, mutta käsittääkseni kyse on toistavasta, aika kovasta soittotavasta, ehkä vastakohdasta herkän melodiselle tunnelmoinnille.

Jep, haravointi muistuttaa kyllä enemmän romputtamista kuin tunnelmointia. Eihän meditaatiossa tunnelmoida, muistutan sitten itseäni. Mutta paljon en ehdi ajatella, sillä enimmäkseen on vain romputettava. On katsottava, millaisia roskia hautojen päälle ja niiden välisille käytäville on kasaantunut, valittava oikea työkalu, edistyttävä kivi kerrallaan. Jos romputtaa liian innokkaasti, scilloilta voi katketa kaula ja kuivien lehtien, koivunrisusilpun ja vaahteransiementen joukossa pyörii kappaleita häikäisevintä sinistä. Lopuksi hiekkaan painetaan haravan nurjalla puolella viivoitus. Aivan kuten japanilaisissa zen-puutarhoissa!

Hieman kyllä kauhistuttaa sen hyvän tavaran määrä, joka hautausmaalta matkaa tavaroiden hautausmaalle. Korjaamme haudoilta pois kaikki hautakynttilät, jotka eivät pala. Roskiin, oli niissä steariinia tai ei. (Sieltä voisi helposti kerätä kasvihuoneen kevät- ja syksyöidenlämmittimet vuosikymmeneksi - hautakynttilä toimii siinä ihan siedettävästi, vaikkei kovin tehokas olekaan.) Ruukuissaan tuotujen kanervien ja muiden kukkien ruukut erotetaan juuripaakuista ja laitetaan nekin roskalaariin. Kummallista, että tällaiseen kaikkeen on varaa! Ja vielä kuolleille tuotavien kukkien kohdalla… kummallista, ettei hautausmaan liepeille perusteta kukkakioskia, josta kukat saisi ostaa juuripaakku sanomalehteen kietaistuna kuten Eestissä edellen tehdään. Tai jonka taimet koulittaisiin hautausmaalta saatuihin kierrätysruukkuihin… muoviruukkuja on tietysti hankala steriloida tuholaisista, mutta keraamiset ruukut voisi aina työntää uuniin tunniksi ja sitten niistä olisi kuollut kaikki elämä, myös home.

Halvimminhan hautausmaa saisi osan siivouksesta suoritettua, jos se laittaisi lehteen ilmoituksen ilmaisista kierrätyshautakynttilöistä ja keraamisista ruukuista…

Muutenkin hautojen tilpehöörin määrä saa mietteliääksi. Tiedän toki monen perheen perinteisiin kuuluvan haudoilla käynnin (minun perheessäni tunnutaan ajattelevan, että kuolleet ovat kuolleita ja kukat kannattaa antaa eläville), mutta tietävätköhän he, millaiset määrät havua, kynttilöitä ja narsisseja ja kanervia heidän muistamisen tapansa jäljiltä kärrätään roskiin? Mistä nuo havut, kynttilät, narsissit ja kanervat tulevat? Kanervat kai ainakin Keski-Euroopasta… Olisikohan liian morbidia toivoa hautakiveensä teksti: “Vie ne kukat jollekulle, joka voi vielä ihastella niitä ääneen!” Tai ehkä sitten joskus (mistäs minä tiedän, milloin) ei ole enää mitään hautausmaita vaan vain suuri komposti. Lämpöpenkki…

Aika moni työtoverini on abiturientti elämänsä ensimmäisessä pestissä. He järkyttyvät hieman iästäni ja pyytävät anteeksi sanottuaan ruokatauolla “perseestä”. Se tuntuu aika hassulta. Ikään kuin en itse käyttäisi tuollaisia sanontoja tuon tuosta. Vaikka ehkä itsekin kuvittelin abiturienttina seestyväni viimeistään kaksikymmentäviisivuotiaana. No, eihän niin käy. He eivät vain ole voineet vielä huomata sitä. Joka tapauksessa, saan anteeksi ikäni. Myös Gary Snyder -strategiani (Snyder maksoi väitöskirjaa tekemään mennessään matkansa Japaniin työskentelemällä laivassa ja ylpeilee sillä, ettei kukaan tajunnut häntä akateemiseksi tyypiksi) menee pieleen, koska minulta kysytään suoraan, mitä normaalisti teen, enkä tahdo valehdella. “Oi, sinulla on oikea kiinnostava ammatti, mitä ihmettä sinä täällä teet?” ihmettelee yksi työtovereista. “Haravoin”, vastaan. “Tämä on vain niin erilaista kuin se tavallinen työ, virkistävän erilaista. Mikä tahansa työ käy pitkäveteiseksi ajan kanssa, tuntui se aluksi kuinka ihmeelliseltä hyvänsä.” Puiden lomitse liikkuessani ja kivien reunojen painaumista lehtiä tonkiessani koen olevani oikeastaan saman aikaan kaiken ikäinen ja oikeastaan paitsi elävä, myös samanlainen kuin kuolleet kiviensä alla: yhtä selvittämätön, kerran ilmestyvä ja katoava.

Aurinko kaatuu maan pinnalle, puiden oksat eivät pitele sitä mitenkään. Romp, romp, sanoo harava. Talvimuhja kertyy kasoiksi, jätesäkeiksi, kompostikeoksi. Sitten äkisti päivä on ohitse ja on pyöräiltävä kaupungin halki nukkumaan päiväunta ennen tanssituntia.

Nyt kun olemme julistaneet peräti viime torstaina tehdyn päätöksemme, alamme ottaa selvää asioista. Tai oikeastaan minä otan selvää, koska Vompatilla on ensin työhaastattelu S-marketin kassaksi ja sitten hammasrautojen kiristys. (Minullakin on huomiseksi työhaastattelu, vakuutusalan asiakaspalvelutöitä ajatellen. Olen suihkinut hakemuksia menemään kovaa tahtia, ehkä jokin tärppää.) Katselen juhlatilojen vuokria ja kuvauksia ja vakuutun vähä kerrassaan siitä, että oikeastaan paras mahdollinen juhlatila on jo luvattu, ja ilmainenkin - se on vain vähän kaukana ja epämuodollinen.

Mutkattomuus tuntuu kyllä tyylinä kotoisammalta kuin narisevat korkokengät ja putkimaiset asut. Ajattelen ulkohuussia, polkuja, järveä ja suurta saunaa terasseineen. Se ei edes maksaisi mitään… parikymmentä mahtuisi nukkumaan sängyissä ja parikymmentä lattioilla… Vähitellen innostun, vaikka juhlat Savossa tarkoittaisivatkin sitä, ettemme voisi tuoda Annalasta omia salaatteja. (Ajatusta itsekasvatetuista tarjoamisista on vaikea häätää.) Ellemme sitten onnistuisi neuvottelemaan asiaa niin, että vanhemmat tai jotkut kaverit tulisivat Helsingistä ihan viime tingassa ja poimisivat palstalta salaatit kylmälaukkuun mukaan. Kaiken muunhan voi viedä etukäteen.

Tuntuu jotenkin kohtuuttomalta vaatia ihmisiä matkustamaan monta tuntia junalla, mutta jos toisaalta voisi olla yötä ja saunoa eikä tarvitsisi pynttääntyä, ehkä diili ei olisi niin paha. Eikä kukaan tietysti pakota vieraita osallistumaan hulluihin ideoihimme, nehän ovat vain ehdotuksia. Katselen juna-aikatauluja: jos Helsingistä lähtee kahdeksan junalla, on Siilinjärvellä yhdeltä. Jos yhdentoista junalla, neljältä… siitä tunti mökille. Osan ystävistä on mahdotonta kuvitella selviytyvän kahdeksan junaan. Osan on mahdotonta kuvitella selviytyvän yhdentoistakaan junaan. No mutta, siinähän tapahtuisi kenties luonnollista karsintaa. Vain ne, jotka oikeasti tahtoisivat viettää viikonloppua yhdessä ruokaa laittaen, saunoen ja lekotellen, tulisivat.

Entä jos sataa? Se karsisi ehkä taas muutaman, mutta sitä ihanampi olisi tunnelma mökissä.

Tuntuu jotenkin helpottavalta ajatella, että koko juhlinta olisi hoidettavissa matalakantaisin sandaalein ja ilman omaa keittöorjuutta tai velkaantumista. Voisi laittaa asioita yhdessä, leipoa ja kikattaa, saunoa ja uida, laulaa saunassa. Sellaiseen menoon olen muutenkin tottunut ja tykästynyt. Se kuulostaa paremmalta kuin yksi iltapäivä ja ilta epämukavissa kengissä ja voimakkaassa meikissä vieraissa tiloissa. Ehkä koska kyse on tapahtumasta, joka ei toistune elämässä monta kertaa, asiat saa järjestää kuten itse ne miellyttävimmäksi kokisi? En osaa hahmottaa tätä ajatusta hankaluutena ja vaivalloisuutena. Minusta on ollut jännittävää mennä juhliin toisaalle Suomessa, istua junassa tai autossa, bussissa tai kävellä maantien reunaa kilometrikaupalla, ja sitten saunassa ja sen jälkeen oikeasti ehtiä tutustumaan ihmisiin. Pöydässä istuen, sieviä serviettejä sormeillen ja kätevästi yöksi kotiin bussin ottaen ei tutustu. Toisaalta vaa’assa painaa se, että ihmisten matkustuttaminen ei ole kovin ekologista eivätkä pienten lasten vanhemmat ehkä pidä siitä, ettei juoksevaa vettä ole. Pelkään myös, että äiti saa sätkyn. Vanhempani eivät pidä mistään mökkijutuista. Mutta ehkä he tämän kerran lähtisivät mukaan, koska vaikuttavat kuitenkin muuten ilahtuneilta.

Äh, ehkä asian pitää vain antaa hautua. Mutta päivä olisi päätettävä pian, ja jos juhlat halutaan pitää jossakin muualla kuin Vompsun suvun möksällä, juhlatilojen varaustilanne vaikuttaa päivän valitsemiseen kaikkein dramaattisimmin. Näyttää siltä, että valittavana on arki-illan lyhyt kahvitteluhenkinen vastaanotto kaupungissa tai mökkiviikonloppu. Jälkimmäinen kiehtoisi enemmän.

Käteni ei särje enää niin pahasti eikä haravointityöstä ole vielä soitettu, joten oletan joka tapauksessa parantuvani seuraavaan työpätkääni ja siten pystyväni raapimaan rahaa kokoon tarjoiluja ajatellen.

Tietenkin juuri talojenkatsomispäivänä talven ainoa lumimyrsky muuraa notkelmat upokoiksi ja kiskoo hyytäviä lumivihmavanoja mustan moottoritienpinnan poikki. Molemmat talot, jotka ovat täyttäneet ehtomme “pieni alle viidenkymmenen neliön talo isolla tontilla ja hyvien kulkuyhteyksien äärellä ja halpakin vielä” paljastuvat aikamoisiksi räyskiksi.

Huokaisen sisimmässäni helpotuksesta talon lahoon seinään iskettyä reikää katsellessani. Edellinen asukas on kätevästi säästänyt jättämällä katosta rännit pois. Jep, tässä olisi työmaata seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi, eikä ikinä tulisi valmista. Työmäärä ei pelota, mutta tuonkuntoiseen taloon valuva rahamäärä kylläkin. Talo voisi nieleksiä meidät vararikkoon seinälautojen, maalien, eristeiden, horminkorjausten ja sen sellaisten muodossa. Seisomme syvässä lumihangessa nilkat märkinä, ryömimme rossipohjan alle tutkimaan, onko myrkytetyistä sienikasvustoista uusia merkkejä.

Toinen taloista on periaatteessa edelleen mahdollinen, vaikka sen pohja onkin uskomattoman tökerö ja vaikka sen hyvä pönttöuuni on muutettu suureksi sähköpatteriksi sähkövastuksin. Jos hinnasta pudottaisi pois kolmanneksen, se alkaisi olla ulottuvillamme. Mutta hinnassa on selvästi ilmaa, paljon ilmaa.

Toisen talon tontilla sijaitsee romahtaneita aittoja tai mitälie ovatkaan. Talo itse on rakennettu pala palalta. Kattotuoleissa on elukoiden syömiä reikiä, ötökänkakkaa ja epämääräistä puupurua. Talon alus kasvaa puuta murentanutta vihreää mönjää. Vanhaan halkoliiteriin on rakennettu eristelevyin ja pinnoituksin sauna-suihkuosasto. Lämminvesivaraajaan mahtuu kerrallaan kymmenkunta litraa. Ulkoseinään on asennettu maadoittamaton pistorasia. Välittäjä ei lupaa mitään, ja parasta niin.

Tuntuu helpottavalta huomata, etteivät nämä täysin ohittamattoman oloiset talot ole oikeastaan juuri mistään kotoisin. Toinen on sympaattinen, mutta tuskin menee tuolla hinnalla (ellei sitten ostaja ole todella rikas ja aio purkaa taloparkaa ja rakentaa tilalle uutta taloa.) Ainakaan meillä ei ole missään nimessä varaa ostaa niin huonokuntoista taloa sellaisella summalla. Voimme vain viivyttää aikaa ja ehkä parin viikon harkinnan jälkeen tehdä matalan tarjouksen, joka joko hyväksytään tai torjutaan. (Talossa on kuitenkin paljon sympaattista ja se sijaitsee meidän kannaltamme ihan ykköspaikalla - eikä meitä haittaisi, vaikka remppaaminen edistyisi vähän hitaamminkin, pala kerrallaan.) Tämä kaikki tarkoittaa, että meillä on runsaasti aikaa tutkia lainoja, järjestää asioita ja miettiä jopa sitäkin, rakentaisimmeko sittenkin täysin uuden talon. Kummassakin näistä taloista törmäämme näet siihen, ettei ekologinen asuminen varaavine tulisijoineen ja savukaasun lämmön talteenottoineen niissä kävisi oikeastaan lainkaan helposti. Tilat on jaettu kummallisesti, aiemmin hyvät ratkaisut pilattu muuttamalla rakenteita, rakennettu turhaan pieneen mökkiin sisään suihku ja sauna erillisen saunarakennuksen asemesta (joskus tuntuu, etteivät ihmiset tarpeeksi ajattele kosteusvaurioiden vakavuutta), jätetty itsestäänselvät hoito-ohjeet kuten rännitykset ja rossipohjan tyhjänä ja avoimena pito toteuttamatta. Ja tietysti sisävessat on rakennettu vesivessoiksi ihan turhaan.

Kummallinen tämä helpotus, ettei mitään päätöstä tarvitse tehdä juuri nyt - samalla kun kuitenkin tahtoisin kiihkeästi, että se oikea talo löytyisi ja voisimme muuttaa sinne. Mutta pidän sitkeästi kiinni siitä, että tämä on leikkiä.

Luen Eckhart Tollea, jolla on sanoista samantyyppinen näkemys kuin Deweyllakin:

Totuus on paljon kaikenkattavampi kuin mieli voi koskaa ymmärtää. Yksikään ajatus ei voi kiteyttää totuutta. Parhaimmillaankin ajatus voi vain viitata siihe. Se voi esimerkiksi todeta: “Kaikki asiat ovat luontaisesti yhtä.” Tämä on vihje, ei selitys. Näiden sanojen ymmärtäminen tarkoittaa niiden osoittaman totuuden tuntemista syvällä sisimmässäsi

Mitä voi tehdä, kun maailma tuntuu menevän väärään suuntaan? Viittoilla ja toivoa, että toiset tietävät jo, että siellä päin sijaitsee sauna tai kasvimaa ja että niihin liittyy tietyntyyppisen ilon assosiaatio.

Ekokaupassa toimittaja tulee kysymään, saako haastatella reppariin. Myönnyn, koska olen itsekin tehnyt toimittajantöitä ja tiedän, miten tuskaisaa toisinaan on saada haastateltavia. Kun hän kysyy, ovatko ekologiset asiat minulle tärkeitä, vastaan olleeni mukana perustamassa erästä ympäristöjärjestöä ja tehneeni sen puitteissa vapaaehtoishommia monta vuotta. Se on viittaus. Kausaaliselitystä en osaa antaa, en myöskään luonnehtia, millä tavalla ekologinen elämäntapa tai edes sen yritelmä tuntuu tärkeältä. Koska olen osa maailman kausaaliketjuja? Niinpä totean vain irrallisen historiallisen faktan, joka on lakannut merkitsemästä minulle mitään.

En tiedä, mitä hän ajattelee kuullessaan vastauksen. Mutta hetken katselen häntä hyvin tarkasti. Sitten pitäisi hymyillä valokuvaajalle. Se on kuin hymyilisi kiväärinpiipulle. Helou. Äkkiä pettymys käy miltei mahdottomaksi kestää. Ulkona sataa suurta lunta. Milloin oikein pääsemme kääntämään maata?

Sitten kaikki on ohitse ja kuljen hyllylle ja poimin paketillisen makealupiinin siemeniä.

Samalla kun kevät käy määräisemmäksi ja sohjo alkaa vaikuttaa (toiveissa) katoavalta luonnonvaralta, kun virkistyy ystävän kanssa kahvilabrunssilla ja ulos sukeltaessaan häikäistyy valosta, aktivoituu klimppi, jota kutsun all-in-one-ongelmiksi.

Olemme näet löytäneet aika mielenkiintoisen myytävän talon maalta. Hinta ei ole paha ja pirttikin yli satavuotias, mutta tervehirsinen, maa etelärinnettä. Ajatus talon ostamisesta jähmettää minut silti kauhulla - mistä ihmeestä kaikki ne rahat voi kauhoa kokoon, jos asuu maalla? Entä jos toimitushommat lopahtavatkin tai tapahtuu jotakin arvaamatonta? Pitäisikö maalle muutettaessa olla erityisiä maaseututaitoja? (Osaan kyllä viljellä omiin tarpeisiin, mutta asuntolainaakin olisi voitava kuolettaa.) Riittääkö neljänkymmenen neliön talo, jos vaikka päätämmekin lisääntyä? (Kuka osaa sanoa, vaikuttaako maalla asuminen sillä lailla rauhoittavasti, että moinen vaihtoehto alkaisi houkutella?) Jaksaisiko sieltä raahautua paikallisbussilla lähikaupunkiin sillointällöintöihin, jos rahapula alkaa kuristaa?

Toisaalta, kuten Vompsulle irvistän, en näytä saavan täältäkään töitä. En osaa oikeastaan mitään hyödyllistä. (Kirjoittamista ja tekstin editointia en oikein osaa pitää hyödyllisenä; ainakaan niitä ei mainita mol.fi -työpaikkailmoituksissa.) Ehkä pitäisi opetella graafista suunnittelua, mutta en oikein usko, että pääsisin sellaiseen koulutukseen. Muutenkin täydennyskoulutuksilla näyttää olevan tietty hinta, joka on selvästi suunniteltu yritysten, ei työttämien työnhakijoiden budjetin mukaan.

Olisiko maalla kuitenkin halvempaa elää? Keksisikö jostakin etätöitä, kun olisi pakko? Voisin kyllä siivota koteja, pitää vegaanista pitopalvelua ja ajaa nurmikoita, jos sellaiselle olisi kysyntää kävelymatkan päässä valitusta paikasta. Mutta olemme päättäneet, ettei maalle muuttaminen voi tapahtua autottomuuden kustannuksella. (Tietysti voisi liittoutua jonkun yksityisautoilijan kanssa, muttei sekään oikein tuntuisi ekologiselta.)

Ja silti en tahtoisi jäädä kaupunkiin, tähän pieneen asuntoon, vain siksi, etten uskalla. Se ei näet tunnu hyvältä syyltä valita mitään elämäntapaa, ja toisaalta, olen ennenkin osoittanut uskaliaisuutta suurissa linjoissa - muuttanut yhteen epäröimättä ja valinnut juuri sen opiskelualan, joka on sattunut kiinnostamaan, huolimatta huomisesta. Aina kaikki on myös jotenkin järjestynyt. Ja huomaan, että tunnen itseni nyt häkitetyksi. Kierrän ympyrää, janoan haasteita, enkä keksi, mistä ne saisin mielekkäällä tavalla.

Paitsi muuttamalla maalle ikään kuin all-in-one-ongelmaa ei olisikaan olemassa, ikään kuin en kotiin sohjossa tarpoessani ajattelisi, kuinka kummallinen maailma onkaan, kuinka erilailla elän kuin joskus kuvittelin. Kuinka nopeasti aika kuluukaan. Talon olisi löydyttävä pian, mutta samalla sen olisi täytettävä tiukat kriteerit: joukkoliikenteen saavutettavissa, aika lähellä isompaa kaupunkia, edullinen, tarpeeksi suuri ja lämmin tontti, eteläisiltä kasvillisuusvyöhykkeiltä, oman näköinen paikka. Ei saa kiirehtiä ja on kiirehdittävä.

Olen lueskellut työpaikalla kahdeksankymmentäkolmevuotiaan naisen kirjoitusta, jossa hän ilmaisee, että toivoo, että olisi elänyt hullummin ja kummallisemmin eikä aina stressannut kaikesta ja jättänyt asioita sen vuoksi tekemättä. En tahdo, että joutuisin ajattelemaan niin joskus. Siksi kääntelen all-in-one-ongelmaani ja koetan muistaa, ettei kukaan muukaan voi oikeasti ennustaa elämäänsä, ja jos voi, sääli häntä. En tiedä, mitä tahdon, paitsi tätä: kukkapenkkiä ovenpielessä, tuolia omenapuiden alla.

Mutta sitä varten on tiedettävä monta seikkaa: paljonko maksaa vesijohdon ja viemäröinnin järjestäminen, lämpöpumppu, voiko varaavan takan muurata itse, voiko työmatkakulut vähentää verotuksessa, entäpä kotona tehtävän työn kulut, entä asuntolainan, kuinka suuria ovat vanhojen puutalojen vakuutukset, miten hometalon tunnistaa ja niin edelleen.