Veloena

Lainaan kirjastosta vietnamilais-pohjoismaisen yhteistuotannon, jota kuvataan mainoslauseella “eeppinen tarina toivosta”. Takakannessa mainitaan myös elokuvan koskettavuus ja kauneus. Illlalla tunnemme olomme vähän nuutuneiksi, molemmilla hieman flunssaa, tiistai ahdettu täyteen kummallisia velvollisuuksia. Kääntelemme kahden kirjaston elokuvan koteloita ja valitsemme sitten eeppisen tarinan toivosta. Toiveikkuutta tarvitaan nyt enemmän kuin elämän varjopuolia, ajattelen.

Ensimmäisen viiden minuutin sisään parun jo sitä, kuinka epäreilua elämä on. Tuntuu täysin oikeuttamattomalta maata lämpimien vällyjen alla rauhassa ja katsoa dvd:ltä elokuvaa sellaisen henkilön kanssa, joka ei ole omaksunut pilkallista asennetta eikä vaadi minua mihinkään kummallisuuksiin. Elokuvan henkilö sen sijaan on jo syntyjään vääränlainen (puoliverinen, liekö tuokaan nyt poliittisesti korrekti termi) sekä äitinsä että isänsä yhteisöön, molempien vanhempiensa hylkäämä ja halveksittu. Kun hän sitten jossain vaiheessa saa tarpeekseen saamastaan kohtelusta, varastaa polkupyörän ja karkaa suurkaupunkiin ja sieltä kohti isänsä kotimaata USA:ta, eivät olosuhteet mitenkään helpotu. Päähenkilö kyllä tapaa veljensä ja rakastuu, mutta veli kuolee hänen hoiviinsa ja rakastettu on prostituoitu, joka auliisti valitsee rahan päähenkilön rakkauden sijaan. (Päähenkilö ei myöskään osaa oikein tarjota rakkauttaan, ei mikään ihme hänen taustansa muistaen.) Koko elokuvaa luonnehtii vaikean, itkuisen olon pidätteleminen.

“Mikä osuus tässä nyt oli sitä toivoa?” kysyy Vompsu masentuneen oloisena elokuvan päätyttyä. En osaa oikein vastata. Minusta elokuva on eeppinen tarina mahdottomista olosuhteista. Mutta sitten muistan ne kaksi kuvaa toivosta, jotka ovat eräässä taidekirjassani nimeltä Symbolists and decadents. Toinen toivoista on valoisa, avarakatseinen neito, toinen luodolle hylätty, silmät sidottuna kyyhöttävä laiha otus. Ehkä elokuvan toivo on jo siinä, ettei päähenkilö hyppää laivan kaiteen ylitse eikä vahingoita ketään, vaikka häntä vahingoitetaankin sanoin, nyrkein ja potkuin. Se ei ole mitään määräistä tai selkeästi kohdistuvaa vaan ennemminkin pidäke epätoivoon ja epätoivoisiin tekoihin suistumiselle. Ihmeellistä kyllä, elokuvan ne henkilöt, jotka toivovat “parempaa elämää”, eivät anna tuollaisen pidäkkeen häiritä toimintaansa. Heidän pyristelynsä toivossa vaikuttaa siksi epätoivoisemmalta.

Silti en voi päähenkilöä seuratessani olla ajattelematta, että hän on oloutettu uhrin rooliin, josta hän murtautuu vain harvoin ja pitkän harkinnan myötä. Muussa roolissa tuskin hänen koettelemuksistaan selviäisikään, huomaan sitten toteavani. Kaikella taitaa olla funktionsa.

Elokuvan jälkeen kuluu ehkä puolisen tuntia, kun Vompsu huomaa jonkin muuttuneen. “Ehkä se oli katarttista, koska hymyilen koko ajan”, hän ehdottaa. Nyökkään. Niin, ainakin tuo elokuva saa muistamaan korostuneesti, mitkä kaikki vaikeudet eivät ole kasautuneet omalle kohdalle. Se ei ehkä tee toiveikkaaksi, mutta kiitolliseksi kyllä, kumman helpottuneeksi.

Illalla menemme Teatteritelttaan. Suhteeni teatteriin on täynnä epäilyä ja epäonnistumisia (yleensä vain vaivaannun esityksissä), mutta nyt jotakin kolahtaa paikalleen tavalla, jota on sattunut aiemmin vain Tampereen Työväen teatterin Sokrateen puolustuspuheessa ja Kajaanin harrastajateatteri Generaattorin Mustassa Leskessä. (Myös kumpikin niistä käsittelee kuolemaa, kuten nytkin tragediakilpailun osanottajat.) Edes se, että mukana on Napakettu, jonka kulttuurinkuluttamisen tarmokkuus ja into saattaa tuntua välillä lannistavalta - hän lukee etukäteen taustoja ja arvosteluja ja jaksaa ottaa selvää; minun kaikki voimani tuntuvat kuluvan nykyään käytännön asioista selviytymiseen - ei onnistu laukaisemaan arvottomuuden kokemusta. Ja silti huomaan useissa kohdin, kuinka täysin sopimaton maailmanhahmotustapani on teatteriin.

Näen kuvia, jotka voivat näyttää jonkun kuvitellun/koetun tilan kokijan näkökulmasta. Kaikki muu on tavallaan mielenkiinnotonta, paitsi ehkä Lootin vaimo -näytelmää katsoessa syntyvä jumalankaltaisen näkökulma, josta näkee, kuinka kaikki koettavat elää hyvin ja kunnollisesti, muodostaa kantoja ja puolustaa niitä ja kuinka sen seurauksena todellinen hätä ja sen ensimmäisen persoonan sanat jyrätään yli kymmenin poikkeavin tulkinnoin.

Lootin vaimossa pieni, hento nainen kantaa valtavan kokoista, valkoisiin pukeutunutta lapsi-jänistä. Tuntuu ihmeelliseltä nähdä, kuinka jokin havaintokentän tuntuma kääntyy intersubjektiivis-visuaaliseksi kuvaksi: vastuu painaa, sen lähde paisuu kantajaansa suuremmaksi ja kantaja kutistuu, kitistyy, miltei musertuu pienen painon vaatimusten alle.

Myöhemmin Bakkantit 2 -seurue istuu aivan liikkumatta. Erään miehen kasvot muuttuvat ensin naisen kasvoiksi, häivähdyksenomaiseksi, ja sitten hänen kasvojensa liikkumattomuus käy niin hirviömäiseksi, ettei itkua voi enää pidellä käsivarrenmitan päässä kasvoista. En tiedä, onko itkuni katharsista, mutta ainakin se liittyy kauhuun - mekin elämme kaikki kommunikoimattomina pienissä kopeissamme, itse rakantamissamme jäykän kehonkielen vankiloissa sallimatta yleensä minkään ulkopuolisen järkyttää itseä - ja sääliin - haluaisin rynnätä näyttämölle ja halata tanssijoita, jotta he tokenisivat kauheasta jähmettyneisyydestään, jonka yhdistän itse nyt asiasta luettuani siihen jähmettymisreaktioon, jolla jäsentymättömästi hoivaajaansa suhtautuva lapsi reagoi tämän paluuseen tuskallisen odotuksen jälkeen; halu lähestyä kaoottisen helpotuksen vallitessa sekoittuu pelkoon tällaisen lähestymisen seurauksista ja ainoaksi keinoksi käy kangistua kuin kuolleeksi. Itkemisen lopettaminen osoittautuu vaikeaksi nytkin, mutta saan sentään itkettyä sen verran hiljaa, etten häiritse vierustoverieni kokemusta.

Itku tekee hieman vaivaantuneeksi, vaikka tavallaan sopiikin dionyysiseen teatteriin mainiosti.
Hämmennyn jotenkin siitä, että minut saa itkemään samantyyppinen ajan ja liikkeen manipulointi, jollaista esimerkiksi Tarkovski käyttää elokuvissaan ja jota elokuvassa nähdessäni ainoastaan alan nuokkua. (No, toisaalta itken kyllä aina katsoessani Marguerite Durasin India Songin, joka sekin operoi ajan ja liikkeen sumentamisella; ehkä en itkisi, jos en olisi lukenut Durasia? Mutta Duras - hänen tekstinsä onkin aina mennyt suoraan kokemuksen ytimen epämääräiseen, nimettömään huoleen ja ahdistukseen, hahmottomuuteen.) Elokuvassa tietenkin olen täysin ulkopuolinen ja tiedän, että vaikka menisinkin koskettamaan ruutua tai valkokangasta yrittäen vapauttaa sen pinnan olion jähmettyneestä ahdistuksestaan, ei sillä olisi mitään seurausta. Näyttelijöiden luokse sen sijaan voisin mennä, heidän kehonkielensä on liian vahva, että osaisin olla reagoimatta siihen, mutta samalla minut pitää paikallani kirjoittamaton sopimus siitä, ettei yleisö astu lavalle lohduttamaan onnetonta näyttelijää vaan säästelee oivalluksensa ja halunsa auttaa jonnekin toisaalle, missä apua todella tarvitaan, että tämä liikutus tässä on vain lainaa liikutuksista ja kauhuista toisaalla, että oikeastaan tämä olo tässä, tämä asioihin sotkeutumaton itse, ei ansaitse tätä itkua.

Kunpa osaisin eritellä paremmin tuon tuntemuksen, etten ansaitse tällaista liikutusta, nämä ovat toisten murheita. Muilla on niistä vankempi mielipide kuin itselläni silloinkin kun attribuoin ne omiksi murheikseni ja liikutuksikseni. Tunne tavoittaa usein senkin, mihin ymmärrys ei kykene kuinkaan tarttumaan, mille ei vielä ole luotu jaettua sanastoa. (Ja onko mikään sanasto lopulta täysin jaettu, vaikkei täysin yksityistä sanastoa olekaan?) Tunne ei ole yksin minussa eikä tilanteessa, haluaisin nousta ja kolistella portaita alas, viltteihin kääriytyneiden ihmisten ohi, kompuroida lavalle, kulkea ja kosketella käsivarsia, olkavarsia, edes yrittää herättää näyttelijät kaameasta horroksestaan. Mutta samalla olen yhtä jähmettynyt kuin hekin, jähmettynyt katsomoon pelosta, mikä teatterin sääntöjen rikkojaa kohtaisi. Ei jää muuta mahdollisuutta kuin antaa ahdistuksen ja jähmetyksen kasvaa, kunnes se purkautuu tärisevänä itkuna.

Aamulla muistan itkua paremmin suurta jänislastaan kannattelevan äidin. Se on kuvana traaginen, mutta helpommin käsiteltävä. Se ehkä kertoo osittain, miksi sairastuessaan kissat ja koirat näyttävät kasvavan suuremmiksi, miksi unissa ne liikkuvat itseä moninverroin suurempina, miksi puolisot hekin täyttävät helposti maailman mielenliikahduksillaan. Toisia intensiivisesti kannatellessa (sellaisia jaksoja on epäilemättä jokaisen elämässä, välillä sitten on kannateltavana - silloin tuntee itsensä hankalan raskaaksi jänislapseksi joka inttää sillä tavalla kuin äiti on kertonut minun inttäneen hänen vapaapäivänään äiti sinä olet minun äiti sinun pitää viettää koko vapaapäivä minun kanssa minä olen sinun tärkein hoidettava asia) käy kumman läpikuultavaksi, sivulliseksi koko tilanteesta, ja jos joku myöhemmin kiittää, jää miettimään, teinkö minä nyt tosiaan niin, eikö se pikemminkin ollut se asunto, se tunnelma, tilanne, nämä tuolit, puut ikkunan takana, eivätkö nekin olleet enemmän läsnä ja mukana toisen kannattelussa kuin mikään tahtova ja kiinnostunut minä? Sillä minä on tuossa kokemuksessa, toisen kannattelemisessa äkisti niin ohut ja huomaamaton, hyönteismäisen pieni ja persoonaton, ettei sitä oikein muistossa tavoita.

Pieni, hento äiti, joka kantaa jänislastaan selkä yleisöön päin, kasvot piilossa, ja kaikki tietävät, että äiti kantaa lapsensa pois, koska ei jaksa hoitaa häntä enää, että äiti on tyhjentynyt rakkaudesta eikä pysty jakamaan sitä mitenkään.

Se on ymmärrettävä kuva näytelmän osana, mutta maalauksena en sitä ymmärtäisi. Maalauksissa useammin suuri pyhä äiti hymyileekin lempeästi pienelle lapselleen ja katsojan pitäisi oivaltaa kaikki muu.

Дмитрий Шостакович, ilmoittaa Last.fm säännöllisesti soittimessaan kuunneltuani Ivan Kupalaa, joka kirjoitetaan venäjäksi Иван Купала. On hauskaa katsella soittimeen ilmestyvää Šostakovitšin naamaa mummojen laulaman elektronisin sävelin ja rytmein ryyditetyn kappaleen alkaessa.

Viikko alkaa päivän myöhässä, sillä käymme maanantaina katsomassa taloa maalta enkä osaa ajatella maaseuturetkeä muuna kuin sunnuntaina. Saavumme kotiin illalla ja tajuamme netin ääressä, että tuon talon viereen on ilmestynyt retkemme aikana uusi myytävä talo, paljon paremman oloinen. Varaamme esittelyajan sunnuntaille.

Tiistai kuluu työhaastattelussa ja selvittäessä verotusasioita: vähennetäänkö edellisvuoden tämän vuoden puolella maksetut eläkkeet tämän vai viime vuoden verotuksesta ja kuuluuko tammikuun puolella maksettu joulunalusen palkka viime vai tämän vuoden verotukseen. (Vastaus kuuluu: maksupäivä ratkaisee näissä kaikissa. Tämän vuoden maksuliikenne menee kaikki tämän vuoden puolelle.) Saan työn toukokuun alkuviikoiksi haravoijana ja risujen kerääjänä. Haastattelija ei halua katsoa maisterinpapereitani, tärkeintä on, ettei kasvoissani ole lävistyksiä ja että olen syntyperältäni suomalainen ja suomalaisen näköinen. (Oletan, että heidän käsityksensä “suomalaisen näköisyydestä” on homogeenisempi kuin omani.) Hennatut hiuksetkaan eivät muodostu esteeksi.

“Arvokas käytös”, tähdentää työnantaja. Nyökkään, ajattelen haravoivani mandaloita (kai mielenrauhan kannalta on yksi ja sama, ovatko ne pyöreitä vai koko tontin kokoisia). Suunnittelen ehkäiseväni rakot tasokkain käsinein ja apteekeissa myytävällä rakonestovoiteella. Se tuntuu liukastusvoiteelta ja muodostaa ihon pintaan kummallisen rasvaisen luistinradan, jokin siinä tuo mieleen tunnun sen jälkeen kun sormen on kastanut sulaan steariiniin ja hangannut siitä tasaisen, himmeän kalvon. Olen käyttänyt sitä tanssikenkien kanssa ja sen tuntuu todella vaikuttavan rakkoja ehkäisevästi. Toisaalta ihoteippi ajaa saman asian. Mutta eväitä tuntuisi kurjalta syödä kädet teipissä.

Illalla katsomme elokuvan Nuori Aadam. Elokuvan lisämateriaalissa suomennetaan kulttuurihistorian “beat” moderniksi. Hämmennyn käännöksestä; olen ajatellut beatin aika tavalla modernia kapeammaksi termiksi.

En jaksa tarkistaa. On laskettava työmatkakustannuksia, jos muuttaisimme maalle, kartoitettava työmahdollisuuksia siltä seudulta. Ehkä muutun hitaasti käytännön ihmiseksi, joka tuskin huomaa piippu-Šostakovitšia ja pian täysin auenneita iiriksiä lauantaina saadussa kimpussa.

Itsenäisyyspäivän vapaan kunniaksi makaamme sängyssä. Jalkojani voisi kutsua kuolleiksi, elleivät jalkaterät tykyttäisi kuin tulessa. Ne ovat selvästi sydämistyneet seisomatyöstä. Jos jalkapöytäni eivät olisi pettäneet kolmisen vuotta sitten, tuskin pelästyisin niiden reaktiota näin kovasti. Mutta en tahdo joutua taas kyynärsauvojen varaan ja säikähdän sitä, kuinka parin viikon oireettomuuden jälkeen jalat ovat taas siinä kunnossa, ettei niille mielellään laskisi edes peiton painoa makuuasennossa. Ja koska pidän enemmän itsepäisyydestä kuin särkylääkkeiden napsimisesta ja saan tänään maata, en ota lääkettä vaan annan jalkojen tykyttää, poltella ja juilia.

Teemme oman maan antimista keittoa, juomme lasin hyvää viiniä ja katselemme tietokoneen ruudulta historiallista elokuvaa. Tällaisen elokuvan katseleminen ei ole erityisen helppoa. Renessanssipukuisia ihmisiä juoksee eessuntaas ja katsojan oletetaan oikeastaan tietävän, miten heidän keskinäiset suhteensa tunnetaan tuona ajankohtana. Niinpä elokuva on pysäytettävä tuon tuosta ja laukattava wikipedian puolelle tarkistamaan, miksi Maria kutsuu Elisabethia äpäräksi ja niin edelleen ja millainen se Anna Boleyn nyt olikaan (ja miten tämä liittyi Thomas Moreen).

Elokuvaa katsellessa hämmentyy siitä, kuinka jotkut näyttelijöiden ilmeet ja eleet tuntuvat luontuvan huonosti tuohon aikakauteen, noihin pukuihin ja tapoihin. Kuinka esimerkiksi romanttinen rakkaus sillä tavalla tanssittaisi aikakautena, jolloin rakkausliittoina alkaneet suhteet kuningashuoneissa tuskin olivat mahdollisia? Miksi joku selvästi alempisäätyinen olisi edes huvitellut ajatuksella kuningattaren kanssa avioitumisesta, kun olisi kuitenkin ollut paljon helpompaa ja sosiaalisesti hyväksytympää ryhtyä hänen rakastajakseen? Myöhemmin sitten toki luenkin, että elokuvan rakkaussuhde ei vastaa dokumentteja tuolta ajalta; näemmä meidän ajallemme on täysin mahdotonta tehdä elokuvaa, jonka pääsosaa hallitsisi valtaa käyttävä nainen, joka pysyttelisi neitsyenä ja olisi kiinnostuneempi politiikasta, uskonnosta ja älyllisistä kysymyksistä kuin rakkaudesta.

Ehkä ajatus romantiikattomasta elämästä on todella tabu, sellainen asia, johon suhtaudutaan kauhistuneena ja hivenen epäuskoisesti. Ja samalla, luulen, monet kärsivät suhteissaan siitä, etteivät osaa elää riittävän romanttisesti, jaksaa kohdentaa kiinnostustaan valtaosin suhteeseensa. Olen itsekin kokenut siitä syyllisyyttä. Joinakin kausina elämässä vain yksinkertaisesti kaipaa eniten älyllisiä haasteita, uusia ajatuksia ja omaa rauhaa. Jos tuollaisen kauden aikana sattuu seurustelemaan sellaisen ihmisen kanssa, joka kaipaa jatkuvaa hellyyttä ja huomiota, suhteen jatkumisen paineet saattavat käydä sietämättömiksi.

Elokuvan katseleminen historiallisen muistin virkistämiseksi ei siten onnistu kovinkaan hyvin, koska elokuva ei tarjoa luotettavaa kuvaa tuosta ajasta, sen tavoista ja hyveistä. Ja toisaalta, elokuva vain jyskyttää omaa reittiään eteenpäin, valikoi laajasta yksityiskohtien kirjosta vain muutamia ja näyttää ne. Elokuvalta ei käy kysyminen, millaiset kengät naisilla oli pitkien hameidensa piiloissa. Tai mitä yrttiä he käyttivät kuukautisvaivoihinsa. (Onneksi kirjahyllyssäni on aihetta käsittelevä teos. Se kertoo kyllä keskiajasta, mutta tuskinpa yrttiparannus tuolla välin niin paljon muuttui.) Tai mitä kasveja heillä oli ruukuissa, vai eivätkö he lainkaan harrastaneet kasveja.

Elisabethia ei myöskään näytetä väkertämässä käsitöitä, mikä harmittaa kovasti.

Elokuvan jälkeen ei auta kuin jatkaa retkiä historiassa. Vaikka nykyisin kernaasti paheksutaan ihmisten facebookkausta, en ole vielä nähnyt siellä vielä niin päättömiä juttuja kuin Englannin kuningashuoneen hallitsijoiden wikipedia-sivuilla. Historian harrastamista pidetään hyvänä touhuna ja arvellaan, että siitä oppisi jotakin - tiedäthän, etteivät nämä virheet toistuisi ja niin edelleen. En käsitä, miksei facebookista voisi oppia vastaavia asioita, paitsi että tietysti siellä tavattavat hillittömyydet on helpompi erehtyä toistamaan, toisin kuin esimerkiksi uskonpuhdistus tai sisällissodan aloittaminen, jotka vaatisivat lähes epäinhimillisiä ponnistuksia ja kieroontuneen huumorintajun.

Jossakin vaiheessa tajuan, että vietämme itsenäisyyspäivää tankaten koneelta Englannin kuningashuoneen historiaa.

Aamulla, kun huiskaisen karvatakin niskaan, kuvittelen vielä säkenöiväni illalla kustannustalon pikkujouluissa. Tai no, viimevuotta muistellen, tuskin nyt ihan säkenöivän, mutta kuitenkin verottavan punkkupöytää ja ehkä salaattikulhoakin ja hymyilevän tutuille. Vyöttäydyn villavaatteisiin ja tsuputan lasiin echinaforcea, koska olen päättänyt, etten tule sairaaksi ennen illan juhlaa.

Mutta tämä päivä sujuu tämän vuoden malliin. Siinä missä vuonna 2006 tapahtui koko ajan jotakin jännittävää ja kiinnostavaa ja elin veitsen terällä, tänä vuonna olen lähinnä laahustanut ympäriinsä ja kerännyt flunssia, mieliharmeja ja sydänsuruja. Vaihe, koetan ajatella, tämä on vain tämmöinen elämänvaihe, jonka aikana tuntee itsensä vanhaksi. (Hassunkurista kyllä, muistan sen vuoden 1998, jona passikuvani on otettu - siitä on pian kymmenen vuotta, mutta silloinkin tunsin itseni hyvin vanhaksi ja raihnaaksi flunssamagneetiksi.) Päivä alkaa sillä, että myöhästyn raitiovaunusta ja istun koko raitiovaunumatkan tuijottaen ikkunasta ulos ja sadatellen sitä, että unohdan kännykän kotiin. Jos myöhästyn, en voi siten edes soittaa siitä oikeuteen ja sanoa, että olen kyllä tulossa.

Onneksi istumapaikasta ei näe matkakortinlukijaa, joten en tiedä, paljonko kello jo on. Katson kellon vasta Ruoholahdessa, sitten juoksenkin jo ja ryskään saliin viimeisenä lautamiehistä kello pilkulleen ja istun ensimmäisen käsittelyn ajan jalat ristissä odottaen, että pääsisin tauolle eli pissalle. Päivä venyy. Käyn syömässä yksin kiinalaisessa ravintolassa, mutten jaksa pyytää puikkoja, koska on jo kiire takaisin oikeussaliin. Tofusta pitää maksaa euron lisämaksu. Matkalla takaisin tuntematon mies hymyilee ja nyökkää liikennevaloissa. Nyökkään takaisin ja kiirehdin eteenpäin. Tunnemmeko me jostakin?

Todistelut venyvät. Vasen olkapääni menee kramppiin. Koetan pyöritellä sitä hellävaroen ja hieroa lihaksia paidan alta vaikuttamatta poissaolevalta tai siveettömältä. Jalat puutuvat. Jossakin vaiheessa tajuan, että iltajuhlat ovat jo alkaneet. Kun lopetamme, ne ovat olleet käynnissä jo hyvä aikaa. Jokainen askel jyskähtää kipuna hartiaan ja niskaan saakka. Koska en ole tottunut kroonisiin kipuihin, särkylääkettä ei ole. Kompuroin raitiovaunuun ja ajaudun sen mukana kotikaupunginosaan lukien lehdestä, että Spice Girlsit ovat itseni ikäisiä (olin kuvitellut heidät paljon vanhemmiksi), kauppaa, rappuun, sisään. Tässä vaiheessa juhlat ovat puolessa välissä.

“Tulitkin jo!” sanoo Tonsatti eteisessä ilahtuneena. “Oikeudesta vasta”, nurahdan takaisin. Jos kiskoisin mekon ylle, meikkaisin ja ajaisin raitiovaunulla keskustaan, ehtisin olla juhlissa suunnilleen tunnin.

En tahdo lähteä mihinkään tässä kunnossa. Juon Panadol Hottia ja annan Tonsatin hieroa olkapäähän ja niskaan kipugeeliä. Mietin poliittista kompassia ja ystävää, joka sijoittuu rutkasti lähemmäs keskustaa kuin minä, vaikka aivan selkeästi muistankin väittelymme teininä ja sen, kuinka tuolloin ajattelin hänen ilmentävän ajattelussaan hattarapäistä idealismia, joka ei suostu kohtaamaan elämän realiteetteja. Nykyään näytän olevan gandhimpi kuin Gandhi ja kovin vasemmalla ja ystävä taas järkevän reaalipoliittinen. Luultavasti hän silti pitää itseään vasemmistolaisena ja minä tuolta ystävältä saatujen kaukaisten kritiikkien kaikuina itseäni sinivihreänä. Ehkä diplomaattipiireillä on sellainen vaikutus häneen, ajattelen. En kyllä tiedä, mikä itsestäni tekee kirkuvanviherpunakirjavan.

Meliorismi?

Mietin myös Stalkeria, jonka katson yhtenä päivistä uudestaan pitkän tauon jälkeen. Nukahdan jälleen koko ajan, vaikken aloita katselua kovin myöhään. Ehkä tuota elokuvaa voisi kokeilla unilääkkeenä. Muuhun en selvästi oikein osaa sitä käyttää. En ymmärrä elokuvaa enkä sen estetiikkaa. Korviaan höristävä musta koira vaikuttaa kyllä ylväältä olennolta, mutta tuollaisen toteaminen arvostetun elokuvateoksen parhaimpana antina ei anna kovin imartelevaa kuvaa tulkinnallisista kyvyistäni. Ehkä elokuva ei vain sopi temperamentilleni - se etenee liian viipyilevästi (mikä ilmenee kokemuksessani tuskastumisena, tylsistymisenä ja nukahtelemisena) eikä saa minua hymyilemään lainkaan, missään yksityiskohdassaan. (Enkä usko niin suuren kärsimyksen ja tosikkouden jalouteen lainkaan.)

Silti Stalkerissa on jotakin koskettavaa. Itse Stalkerin usko huoneen ihmeitä tekevään voimaan, vaikka hän ei tahdokaan vaimonsa menevän sinne, “koska entä jos ihme ei toteudukaan sinun kohdallasi”. Tuossa asetelmassa on jotakin tuttua - Stalkerin täytyy uskoa huoneeseen ja sen ihmeeseen ja selittää ihmeen pettäminen uskon pettämisellä. (Tai jotenkin näin ymmärrän elokuvan siltä osin kuin pysyn sen aikana hereillä, mikä ei kyllä taida vielä taata paljonkaan.) Jokin tuossa tuo mieleen uskon poliittisiin visionäärisiin systeemeihin ja niiden pettämisen perustelun uskon pettämisellä. Jokin siinä tuo mieleen myös meliorismin - ajatuksen, että maailmaa voidaan jatkuvasti parantaa. Meliorismissakin on jotakin hillitöntä. Mutta ainakin itse näytän psyykkisesti tarvitsevan sen. Eikä minua haittaa liiemmin, että kyse on mielikuvitusprojektiosta.

Myös minässä, esimerkiksi, on kyse mielikuvitusprojektiosta. Tavoitteissa. Joskus myös ongelmissa. En aio projisoida meliorismin mielikuvitusprojektiuteen ongelmallisuutta. On paljon polttavampiakin ongelmia: HIV-positiiviset vauvat, rikkaan pohjoisen ja köyhän etelän väliin repeävä kuilu, ilmastonmuutos, eläinten ja luonnon kohteleminen tunnottomana ja intressittömänä resurssivarastona, työtä tekevien ihmisten kohtelu resurssivarastona, nälkä, kuivuus, syntyvyyden säännöstelyä estävät uskonnolliset dogmit ja niin edelleen. Vaikeus puhua tai kirjoittaa näistä asioista muuten kuin lannistavasti tai puolustuskannalle ajavasti. Vaikeus muuttaa näiden pulmien vakavuuden hyväksyvää puhetta elämäntavaksi.

On muistutettava itseään siitä, kuinka positiivisia asioita tapahtuu jatkuvasti. Esimerkiksi mekin saamme ostettua sellaisen kytkimellisen jatkojohdon, johon nyt kaikki valmiustilalaitteet on kytketty ja joka sammutetaan aina ulos lähdettäessä ja nukkumaan mentäessä. Vietämme tammikuun valoisassa ja pääsen viimeinkin katselemaan Ateenaa, josta olen lukenut niin paljon. (Joskin tietysti toisen ajan Ateenasta, Platonin ja Sokrateen - ja Alkibiadeen - Ateenasta.) Särkylääke alkaa pikkuhiljaa vaikuttaa eikä minun tarvitse kirota ruumispussia, johon ajatukseni ovat sidotut katoamiseensa saakka.

Pyhäinmiesten aamuna sataa lunta tai räntää. Maa ja kattopellit ovat liian lämpimiä valkoisen alustaksi ja kiiltävät entistä mustempina. Kävelemme koiran kanssa kirkon ohi, koira hakeutuu talonseinien tuntumaan välttääkseen kylmänmärkää. Tukkeutuneen viemärinsuun lätäkössä kiiluu öljyn pyöreä, ilmeetön metallinkiiltoinen silmä, johon lumihiutaleet katoavat sihahtamatta.

Tuntuu, ettei elämä liiku mihinkään suuntaan. Musta, märkä asfaltti, pystyt julkisivut, lehtensä varistaneet puut, sadetakinkeltaisista kulmikkaista muodoista jauhautuva ruskea massa, joka kulkeutuu matojen pureksimana maan sisään. Öisestä keskustelusta on jäänyt voimaan sellainen merkillinen tunnelma, joka luonnehtii välähdystenjälkeistä aikaa. Olemme maanneet hämärässä huoneessa ja katsoneet Matka Intiaan -elokuvan ja puhuneet sen jälkeen karmasta, determinismistä ja vapaasta tahdosta ja länsimaisen maailmankuvan kummallisesta hingusta pitää oikeastaan molemmista kiinni.

En ole yöllä aivan varma, kumpi on lopulta hyödyllisempää, usko vapaaseen tahtoon ja kykyyn kohentaa tilanteita vai usko siihen, että asiat kulkevat omalla painollaan ja tilanteet yksinkertaisesti ohjaavat ihmisen toimimaan tavalla, jota suuri kuvio vaatii toteutuakseen. Jälkimmäinen ajatus on hyvin liukas ja vaikeasti tartuttava sen vuoksi, että koko kasvatus asettuu sitä vastaan ja väittää, että niin ajatellen sitä vain ajautuisi katuojaan. Mutta olisiko niin? Eikö sittenkin myös sillä, että ajattelee asioiden ratkeavan painollaan, voisi olla rentouttava ja oikeastaan toimimaan vapauttava vaikutus? Tuntuu kuitenkin selkeältä, että juuri pakottomasti, kiireettömästi ja jännittämättä hyvää tahtoaan seuratessaan tekee parempia ratkaisuja kuin tilanteissa, joissa koettaa paneutua vaihtoehtoisten skenaarioiden rakenteluun pää kivistäen ja yhä enemmän valinnan vastuista ahdistuen. Huomaan äkisti kaipaavani Schopenhauerin tekstiä. Mutta asun ihmisen kanssa, joka ei juurikaan lue kirjoja, joten tuntuisi epäkohteliaalta rynnätä kirjahyllylle ja sitä paitsi kellokin on jo kolmen pintaan aamuyötä. (Ja onhan minulla kyky palauttaa mieleen asioita, joskin vajavaisesti.)

Olen katsonut viimeisen vuoden aikana enemmän elokuvia kuin koskaan, koska Tonsatti osaa katsoa elokuvia, vaikkei oikeastaan käytännössä osaakaan lukea sillä lailla huvikseen ja hyödykseen, kuten olen tottunut ihmisten tekevän ja kuvitellut oikeastaan kaikkien (vanhempiani lukuunottamatta) tekevän. En osaa ajatella, että eri taidemuodoilla olisi jokin merkittävyyshierarkia, mutta huomaan kyllä, kuinka elokuvissa rahan realiteetit pääsevät ääneen kirjallisuutta useammin. Niin moni elokuva tuntuu tehdyn vain viihteeksi, yrittämättä mitenkään raottaa näkymää siihen suureen, ihmeelliseen kuvioon, joka mykistää ihmisen hetkeksi. Kuten ajatukseen siitä, onko maailma deterministinen vai ei, kuvaan suuresta, vellovasta universuminlaajuisesta kuviosta, jonka osa itsekin on samalla ohimenevällä tavalla kuin räntähiutale, joka sulaa öljyiseen lätäkönsilmään. Matka Intiaan on piristävä tai pikemminkin syvämietteistävä poikkeus pinnallisten ja kliseisten elokuvien virrassa tai ainakin puhuu kieltä, joka herättää minut taas näkemään tuon suuren kuvion, jossa meillä kaikilla on samaan aikaan hirvittävän pieni ja merkityksetön, ohimenevä ja mitätön rooli, jolla kuitenkin teemme läheistemme elämästä iloa tai kärsimystä tai todennäköisemmin jotakin niiden muodotonta sotkua.

En voi olla rinnastamatta Matkaa Intiaan ajatuksissani toiseen viime päivinä näkemääni elokuvaan, Mustaan jäähän. Se on tavallaan tarkkanäköinen ja koskettava moraliteetti, vaikkakin kauhea juuri siinä suhteessa, että sen henkilöt ovat kaikki tuuliajolla ja koettavat valita asioita kilpailuasetelmassa toistensa kanssa. Eikä valintoihin liity vastuun tunnetta ennen kuin siinä vaiheessa, jolloin tajuaa kaiken jo menneen pieleen tavalla, johon kovin pienet korjausliikkeet eivät enää pure. Mustassa jäässä päähenkilöt eivät pysähdy elämän pohjimmaisen seisahtuneisuuden äärelle eivätkä tahdo kestää kurjuutta. Siksi heidän elämäänsä astuu dramaattinen tragedia. Itse jotenkin yhdistän kurjuuden ja seisahtuneisuuden tunteen henkilöimisen johonkin toiseen ihmiseen siihen, että avaa oven julmille antiikin näytelmien henkilöhahmoille, joilla on jaloissaan koturnikengät ja kasvoillaan suuriksi maalatut naisensilmät ja verellä punatut huulet, vaikka naamion takana he ajattelevatkin sotaa ja tuhoa. Eikä tarvitse lukea kovin montaa antiikin tragediaa huomatakseen, että niitä yhdistää se piirre, että lopussa kaikki tai lähestulkoon kaikki kuolevat. Musta jää ammentaa tästä traditiosta. Vielä aivan viime minuuteilla päähenkilöllä olisi tilaisuus korjata tietämänsä väärinkäsitys, mutta hän jättää sen tekemättä. Kauheinta on, että elokuvaa katsoessaan ymmärtää tarkalleen, miksi.

Suuri kuvio ei tunnu itsestäni koskaan niin julmalta kuin sen osakuviot, pienet julmat pelit, joista on hankalaa irtautua kesken kaiken. En osaa ajatella noista peleistä kuinkaan muuten kuin että niihin on paras olla astumatta sisään lainkaan. Jos tuntuu siltä, että minua ollaan sijoittamassa tuollaisen pelin osaksi, rooliin, jossa en halua elää, minun täytyy astua roolista ulos ennen kuin teen siinä yhtään elettä. On kerrottava ja tehtävä selväksi, etten suostu pelaamaan tuolla tavalla. Sillä jos pelaan ihmisten kanssa ja he kohtelevat minua roolini mukaisesti, pian en ole selvillä, mikä on roolia ja mikä sitä, mitä itse tahdon kannatella, millaisen minän rakentaa. (Tahdon, koska voin tahtoa niin - vai tahdon, koska en muutakaan voi tahtoa? En osaa sanoa, ja ehkä sillä ei käytännön kannalta ole väliäkään.) Vaikka en näe rooliani suuressa kuviossa ja tiedostan sen pienuuden, voin sanoa ainakin sen, että on rooleja, joista olen melko varma, etteivät ne sovi minulle, näille kasvoille ja eleiden paletille, tähän liikutukseen, jonka koen ajatellessani determinismiä ja vapaata tahtoa, elämän uusiutuvuutta ja ohikiitävyyttä, sitä seikkaa, että olen joku päivä kuin yksi niistä mummoista, joiden eleitä raha-automaateilla tarkkailen edellisenä aamuna marketista koiranruokaa ja soijajugurttia hakiessani.

Tuntuu kummalliselta nähdä tuo kuvio taas pitkästä aikaa, tuo suuri kuvio, determinismin ja vapaan tahdon käsitteiden lävitse. Se täyttää mielen rauhallisuudella ja kunnioituksella, samanhetkisellä surulla kaiken lyhyydestä ja ohuudesta ja ilolla tuon lyhyenohuen säkenöivyydestä ja täyteläisyydestä, merkityksellisyyden tunnusta tässä kaikessa seisahtuneisuudessa. Niin pieniä onnellisuuksia ja suruja, ja kuinka ne täyttävätkään kehon laidasta laitaan ja valuvat yli, kultaavat kattoja ja mustamaalaavat asfalttia. Kun astun kynnyksen yli varsinaiseen huoneeseen, jostakin saapuu ajatus, että äidin kuoltua olen täysin yksin maailmassa. Ja tuntuu siltä, että koska ymmärrän näin, olen yksin jo nyt. Voin sitoa päiviäni toisten päiviin ja öitäni toisten öihin, mutta kuljen yksin ja kaukana, yhtenä kuhisevan suuren kuvion pisteistä, jotka korkealta katsottuna eivät erotu vaan muodostavat yhtenäisen väriläiskän.

Kuinka ihmeellinen ilmiö onkaan lumisade. Lumisade, elokuvat, kaupunki, päivä jolloin kaupat sulkeutuvat ja tietokoneen virtapiuha katkeaa lopullisesti. Ihmiset eivät vastaa puhelimeen, asiat eivät hoidu, lumi sulaa koskettaessaan maata. Suuni maistuu aavistuksen vähemmän kissanpaskalta, mutta vatsani on edelleen punapilkullinen antibiootin jäljiltä. On vaikeaa muistaa päiviä, jolloin suuren kuvion lähestulkoon unohtaa tai jolloin sitä ajattelee etäännytetysti, ikään kuin ei olisi lainkaan sen osa. Mutta ei ole ulkopuolta, jonne voisin astua mielikuvistani. Kaikki tapahtuu sisäpuolella, tässä, eikä ole muuta vaihtoehtoa kuin kokea se lävitse.

Ilmaan ei voi hypätä. Tai voi, mutta ilma ei kannattele. Kiintymys on liian tiheää. Se tapahtuu kyselemättä ja pyytämättä. Joku voisi sanoa, että rakastuminen tapahtuu vastentahtoisesti. En osaa sanoa, olisiko hän oikeassa, ainakaan kaikkien ihmisten kohdalla.

Varmaa on, etten itse tahdo tuntea tukehtuvani tai painuvani maan sisään. En tahdo, että minusta tuntuu pahalta, kun huomaan, että se, mitä pitäisin varteenotettavana ja opettavaisena skeenariona kaikessa keveydessään, on jyrkässä ja synkässä ristiriidassa sen kanssa, mitä joku toinen tarvitsee minun ajattelevan. Toinen näkee ristiriidan eleissä ja ilmeisesti tulkitsee, että ajatus sellaisista, kevyistä, olosuhteista tai tapahtumista järkyttäisi minua. Ja nuo eleet, enemmän ne oireilevat sitä, kuinka pelkään, että järkyttyisin, sitä, kuinka en tahdo järkyttyä.

En tiedä, kuinka reagoisin keveyteen nyt. Mutta muistan kyllä, miten olen reagoinut ennen. Esimerkiksi, unohtaa kivun, keskittyy positiiviseen silmälaputetulla varmuudella. Hyväksyy, että itkee vain eläimen kärsimyksen takia. Kieltää samalla sen, että on itse eläin ja kärsii kaikista vääristä sanoista ja lauseista, jotka on tullut sanoneeksi ja joiden voi nähdä jäävän hiertämään.

Katsomme elokuvan, jota Tonsatti ei ole nähnyt. Ymmärrän siinä kaksi kohtausta täysin eri tavalla kuin ennen. Enkä osaa edelleenkään sanoa, osaanko keveyden paremmin kuin raskauden. Tuntuu, ettei näillä jaksoilla ole mitään tekemistä toistensa kanssa, että ihminen ilman kiinnepistettä ja kiinnepisteellä on täysin eri henkilö, joka kyllä kantaa muistumia toisesta olomuodosta, mutta että nuo muistot ovat niin läpeensä sanallisia ennen nopeaa ja totaalista muodonvaihdosta, ettei niitä osaa kuvitella lainkaan limbisesti, eläen. Mutta kun vaihtaa olomuotoaan, liikkuu taas kuin kala vedessä - oikeastaan vesi vedessä, aine aineessa, kiinnostukset kiinnostuksissa, halut haluissa - saumattomana, sulautuen, kuin ei osaisi olla toisin.

Mutta tietää, että osaa elää toisellakin tavalla. Osaa sitoutua ja liikkua kevein kantamuksin, kulkukissamaisen äidillisenä. Mutta vain yhtä näistä kerrallaan, toinen epämääräisenä yksinkertaistuksena lasin tuolla puolen.

Entä jos kävelisi jäällä eikä tietäisi, kuinka paksua jää on? Pyytäisikö toista kulkemaan siinä, pitämään kädestä jään risahdellessa, vaikka tietäisi, että mitä raskaampi paino, sen todennäköisemmin läpäisee kiinteän kuoren?

En osaa edelleenkään pidättää itkua kohtauksessa, jossa Karenin-koira haudataan. Nyt ei enää tarvitse teeskennellä, ettei itke. Tonsatti kaivaa kättäni peiton alla, sulkee sen lämpimään kämmeneensä, lukitsee sen myötätunnon ja välittämisen piiriin, telkeää surun meidän väliseen tilaamme, jossa tunteet liikkuvat ilman muodollisuuksia ikään kuin kahden kehon sijaan sängyssä makaisi vain yksimielinen, jakokehoinen otus. Muistan Mobutun tuhkien olevan edelleen pahviuurnassa vaatekaapissa. Mieleen pelmahtaa tuntemuksia ja mielikuvia sanoista musta koira. Churchillille sanat tarkoittivat masennusta, minulla ne yhdistävät ilon ja kuoleman, läheisyyden ja eroahdistuksen yhdeksi vyyhdiksi. Kostea kuono polven tuntumassa, poukkoilevan ryhdikäs laukka pyörän vierellä, luiseva koiranolemus, joka hakeutuu lähemmäs, sylimmäs ja käpertyy korituoliin. Keho, joka kouristaa sylissä, johon tungetaan barbituraatteja, joka oksentaa tai on rauhoituspiikistä velttona, joka sanoo huhhuu ja visertää, joka osoittaa, kuinka käsittämättömän pyyteetöntä myös inhimillinen rakastaminen voisi olla, jos osaisi.

Ei yhtään turhaa, triviaalia sanaa tai ilmoitusta. Laatikollinen tuhkaa.

Yön keskellä, unen tulematta, saattaa hetkittäin tuntua siltä, että asiat menevät pieleen juuri silloin kun kuvittelee valitsevansa jotakin, kun identifioi itsensä asenteeseen vahvemmin kuin tunteeseen, valveeseen vahvemmin kuin uniin.

Pitkän päivän ja kävelyn päätteksi katsomme Nicole Garcian elokuvan Valhe. Elokuva kertoo perheenisästä, joka on valehdellut kaikille viisitoista vuotta, kuka on ja mitä tekee. Lopulta valeesta on tullut solmu, joka on liian raskas kantaa.

Luulen, ettei elokuva olisi näin koskettava ja pelottava, ellei olisi koskaan valehdellut kenellekään. Valehdellut, ettei itse asiassa polttanut sämpylää mikrossa hiilimöykyksi, kertonut tarinoita olemattomasta koulupäivästä lukiossa, vastannut, että kaikki on oikeasti ihan hyvin. Toisten ihmisten välittäminen ja seura tarkoittaa yhdistyessään vaatimukseen, ettei ihmisellä saa olla vaikeaa tai paha olla, joskus tilannetta, jossa on pakko valehdella.

Lukioaika on oman elämäni pisin vale kaikkine lintsaamisineen. Se kaikki tulee mieleen yhdessä rysäyksessä katsoessa miestä, jonka päivät koostuvat piilosilla odottelusta hänen ikään kuin käydessään töissä. Päivemmällä olemme kulkeneet ohi niiden katujen, joissa retkeilin yhtenä lintsauspäivistä niin pitkään, että meinasin myöhästyä ratsastustunniltakin. Kävelin kadunpätkää eestaas, oli lumista. Arvuuttelin peloissani, asuiko joku opettajista täällä päin. Entä jos joku tuttu näkisi? Ei, on parempi kävellä syrjäkujaa eestaas kymmenkunta tuntia kylmissään kuin jäädä kiinni, ajattelen silloin.

Jos jää kiinni, joku voi tajuta, että elämä on helvettiä todistuksen kiitettävistä numeroista huolimatta, huolimatta rakkaista harrastuksista ja periaatteessa hyvistä perhesuhteista ja muutamasta ystävästä. Sille ystävälle, joka ei viillellyt käsivarsiaan, keskeyttänyt kouluaan eikä lintsannut tuon tuosta, asioista ei vain mainita. Hänen haaveensa ovat toisesta maailmasta.

Kun lukio loppuu, siinä oma haave. Kun ei enää tarvitse näytellä menevänsä joka aamu jonnekin, ja oikeasti ajaa liian usein raitiovaunulla jonnekin aivan toisaalle kävelemään ja ihmettelemään, kuinka voi olla niin konkreettisen huono olo. En osaa edelleenkään kuvata mitenkään järkevästi sitä helpotusta, jonka koin lukion päättyessä. En osannut ajatella, että olisin voinut keskeyttää koulun, kuten yksi lähimmistä ystävistäni. Keskeyttää, ja mennä myöhemmin takaisin, jos siltä tuntuisi, tai tenttiä kurssit yksi kerrallaan vaikka aikuislukioon. Jos koulu sujuu hyvin, sellainen polku on tuntematon. Kurssien numerothan ovat hyviä! Koulussa on ystäviäkin! (Lukiossa minua ei enää kiusattu ja pidin luokkatovereistani.) Kouluun on vaikea päästä, ja kun siellä ollaan, sehän hoidetaan kunnialla loppuun saakka!

Tuolloin kuvittelen tietysti, että jos jään kiinni huonosta olostani - kuvittelisin sen joksikin masennuksen lajiksi - joudun mielisairaalaan ja äiti murtuu, koska äiti ei käsitä sellaisia asioita. (Se pitää edelleen paikkansa, äiti ei tahdo kuunnella, kun sanon puhelimessa, että tahdon tehdä osa-aikatyötä, koska niin moni ystäväni syö kokopäivätyön seurauksena masennus- tai unilääkkeitä, murtuu tai käy liikaa kierroksilla. “Minä en voi käsittää, miksi ne ihmiset eivät muka osaa elää!” hän miltei huutaa.)

Olen joskus maininnut ohimennen vanhemmille, että lukio tuntui itsestäni vaikealta vaiheelta. He eivät tahdo kuulla asiasta, sanovat vain minun hoitaneen sen kunnialla, ja sehän on ohikin jo. Heillä on epäilemättä erilainen kunniakäsitys. Heidän suhtautumisestaan tulee mieleen Amerikan psykon kohta, jossa Bateman koettaa kertoa jollekin tuttavistaan murhanneensa ihmisiä. Tyyppi vain käkättää, luulee Batemania joksikin toiseksi ja pitää koko juttua hyvänä läppänä. “Luulen, että olin silloin masentunut, koska en ymmärrä ollenkaan käytöstäni lukion aikana”, koetan selvittää. “Sinulla oli varmasti silloin vain murrosikä”, vastaa äiti.

Joskus tuntuu, että puhun seinälle. Joskus tuntuu, että kirjoitan, koska en osaa puhua niin, että äiti kuulisi asiat, joista meidän olisi hyvä puhua. Joskus soitan äidille puhelimella ja itken luuriin. Sitä teen toki harvoin, koska äiti ei kestä sitä mitenkään. Hän pelkää niin kovasti, ettei ole ollut tarpeeksi hyvä äiti.

Ikään kuin lapsi voisi sellaiseen kommentoida: lapsi tietää vain yhdestä äidistä. Lasta huolettaa enemmän, osaako hän olla tarpeeksi hyvä lapsi.

Myöhemmin, kun palasin ulkomailta töistä, en tahtonut silloinkaan jaksaa tehdä mitään, mutta en kestänyt sitä, ettei äiti kestänyt sitä. Vasta yliopistossa itselleni selvisi, että siellä voi jättää menemättä luennolle, jos ei yksinkertaisesti pysty tai uskalla. Ei joudu vaikeuksiin eikä joudu valehtelemaan. Se tuntuu tärkeimmältä: ei joudu valehtelemaan, teeskentelemään kaiken olevan hyvin. Niinpä äkisti loukku aukeaa, maailma on vapaa, saattaa hengittää, palautua rasituksista ja palata luennolle seuraavalla viikolla. Ketään ei kiinnosta, missä on ollut viimeksi, sen turvin saattaa tehdä koko tutkinnon ilman pahaa oloa. Lukio on viimeinen elämänvaihe, jossa olen joutunut teeskentelemään tietoisesti.

Silti joskus jää miettimään, teeskenteleekö huomaamattaan. Tarkoittaako teeskentely tietoista toimintaa, vai voiko sitä tapahtua ikään kuin vahingossa, sitä kautta, että tulkitsee tilanteet sellaisiksi, ettei niissä saa osoittaa väsymystä, surua eikä epävarmuutta, ja sitten jälkikäteen tulkitsee tilanteet sellaisiksi, ettei niissä saa puhua joistakin jo menneistä mielialan notkahduksista? Mietin entistä avokkiani, jonka kuvittelin tuntevan itseni, elimmehän sentään liki kymmenen vuotta keskenämme. Mutta kun aloin kirjoittaa blogia, hän ei halunnutkaan lukea sitä, koska siinä (tässä) kirjoitti joku vieras, jota hän ei tahtonut tuntea. Joku sellainen, jota saattoi välillä itkettää tai väsyttää niin, että tämä istui vain maassa ja parkui. Mutta mielessään, vain mielessään. Sillä saattoihan sitä aina vetäistä henkeä ja ajatella, ettei tämä vuosi, nämä huolet, ole yhtikäs mitään verrattuna lukioon. Hymyillä, ponnistella ja leipoa jotakin…

Mikään ei ole kamalampi loukku kuin se, jossa ihminen on tuomittu sulkemaan suunsa siitä, mitä tuntee. Pelosta, ettei häntä kuunnella, tai pelosta, että sanotulle nauretaan, tai pelosta, että jotenkin, jollakin tavalla kaikki sanottu kielletään tai leimataan “päästään sekavuudeksi” tai yritykseksi sanoa jotakin muuta kuin mitä on sanonut ja koettanut sanoa. (Sellainen riistää hetkeksi uskon kommunikaation mahdollisuuksiin.) Miksi muut saattavat tehdä näin? Mikä siinä on motiivina? Pelko siitä, että on sotkeutunut johonkin ihmiseen, joka onkin omituinen? Pelosta, että on osallinen tuossa omituisuudessa tai ettei osaa auttaa? En tiedä, en osaa sanoa.

En osaa reagoida negatiivisesti esimerkiksi kun minulle kerrotaan, että suhde, jossa elän, on ehkä väärä tai väärin, ettei toinen ehkä osaa rakastaa minua vaikka haluaisikin. Minusta on parempi, että tiedän, että kuulen ja koetan ymmärtää (vaikka se sattuukin ja vaikka tuntuukin jotenkin omituiselta sitten kuulla toisten puhuvan, että olemme “niin söpön rakastuneita”). Se on parempi kuin että toinen joutuisi elämään ajatuksensa kanssa yksin ja vaikenemaan siitä, teeskentelemään jotakuta, jolla ei ole sellaista ajatusta.

Entä sitten, vaikka kaikki loppuisikin lyhyeen? Maailma ei lopu niin helposti. On turvallisempaa olla rehellisesti epävarma niistäkin seikoista, joista toiset tahtoisivat meidän olevan varmoja. Varma siitä, että tahtoo elää, että tahtoo elää näin, että tahtoo elää tämän ihmisen kanssa, että pystyy rakastamaan, että pystyy luomaan uran ja vaikuttamaan yhteiskunnallisiin asioihin, että jaksaa nousta sängystä riemuiten joka päivä elämänsä loppuun saakka, että osaa kantaa vastuunsa, että jaksaa ja haluaa aina olla reilu, iloinen ja vaivaton, ja niin edelleen. Varma siitä, että on tuntemisen ja tutustumisen, rakastamisen ja ystävyyden arvoinen.

Lienee turhaa mainita, että olen edelleen hieman vihainen itselleni siitä, etten osannut lukioikäisenä pyytää keneltäkään apua. En osannut selittää oloani kuinkaan, piirtämällä tai kirjoittamalla. Siitä on kauan, mutta ei niin kauan, että olisin unohtanut.

Tuntuu oudolta katsoa elokuvan miestä, joka on lopulta valmis vaikka tappamaan kaikki rakastamansa, koska ei kestä valeensa paljastumista. Pohjimmiltaan miehenkin valeessa on kyse valeesta, että kaikki on ihan hyvin. Hän vain operoi toisella tasolla kuin useimmat - keksii oppiarvonsa ja työpaikan kansainvälisessä organisaatiossa. Hänen “kaikki hyvin” -olosuhteensa ovat siten ulkoisemmat. Itse olen taipuvainen ajattelemaan, että arvostettu työpaikka ei esimerkiksi kerro paljon mitään ihmisen elämänlaadusta (ehkä tämä johtuu siitä, että kävin itse arvostettua lukiota ja kirjoitin laudaturin paperit, vaikka kaikki taatusti oli pielessä pahasti). Itse asiassa, epäilisin sen vaikeuttavan elämää, sillä epäilemättä tuollaisessa työpaikassa pitää pitää tunteensa tukahdutettuina sisällään. Aika harva ihmisten institutionaalisesti koottu piiri on sellainen, että siinä voi peloitta ilmoittaa olevansa hädissään ja epävarma tai muuten vain hieman sekopäinen.

Ystävyydessä taas on kyse jostakin muusta. Tuntuu järkyttävältä seurata miestä, joka valehtelee rakkailleen jostakin niin ulkoisesta seikasta kuin koulutuksesta ja työpaikasta. Ymmärrän, että niin voi tehdä vanhemmilleen näistä vielä riippuvaisena, mutta että niillekin, joiden seuran on itse saanut valita ja jotka voisivat tuoda lohtua. Mies on täysin yksin. Jotenkin toisinpäin tilanne on helpommin kuviteltavissa: työpaikan kahvihuone, pomon kysymys, kuinka kotona menee, “ihan hyvin”. Loukkuja yhtä kaikki.

Ehkä vaarallisin on ajatus, että kaiken pitäisi aina sujua moitteettomasti tai ainakin “ihan hyvin”. Mistä tuo ajatus tulee? Miten meille osoitetaan se, että jos emme täytä tuota ehtoa, meitä ei rakasteta, meistä ei välitetä, meitä ei kutsuta minnekään, puhelin ei soi, sähköposti ei täyty yli äyräidensä? Ei, “me” on tässä väärä muoto. Nämä ovat minä-muodon kysymyksiä.

Kaikkein onnettominta elokuvan miehessä on hänen sitkeä halunsa olla jäämättä kiinni. Mitä kiinni jäätäessä tapahtuu? Ehkä tunne, joksi tuntemus voitaisiin helpoiten nimetä, on häpeä. Sen fyysisiä oireita ovat verenpaineen äkillinen lasku. Kädet ja jalat kylmyvät, niitä pistelee, kasvoilta pakenee veri, pyörryttää, väsyttää, tahtoisi “vaipua maan alle” - oikeastaan makuulle - ja kaikki ajatteluprosessit hidastuvat tuskastuttavissa määrin. Oikeastaan tuo tuntemus muistuttaa kovasti helpotusta, eikö vain? Sama epätodellisuuden tuntu, sama kummallinen irtaantuminen edeltäneestä kiihtymyksestä. Mitä kiinni jäätäessä tapahtuu? Se, että saa olla siitä lähtien se, joksi joka tapauksessa tunnistaa itsensä. Se, että näkee, rakastavatko nuo toiset minua tästä kaikesta huolimatta, tai oppivatko he ehkä pienellä viiveellä rakastamaan tätä toista minua, tätä todempaa.

Elokuvan miehessä on kummallisinta ja kamalinta se, että hän asettaa oman häpeänsä välttämisen toisten elämää tärkeämmäksi. Ja eikö hän silti kanna tuota häpeää kaiken aikaa sisällään halussaan tunnustaa? Eikö ainoa keino saada se ulos vaivaamasta olisi ulkoistaa se, jakaa se? Tavallaan voisi sanoa, että onhan miehellä paljon hävittävää - on vaimo ja lapset ja vieläpä ihana rakastajatarkin. Mutta tavallaan näin ei ole - mies epäilemättä kokee, että vaimo, lapset ja rakastajatar ovat oikeastaan tuon toisen miehen, tuon valeitsen, omia. Niinpä mies ei voisi hävitä mitään tunnustaessaan valehdelleensa kaiken.

Ei mitään muuta kuin edeltäneen viidentoista vuoden ponnistelut. Onko se jotakin vai ei mitään?

Tuntuu siltä, että loukun sijaan kyse onkin umpikujasta: jos on valmis palaamaan sen suulle ja olemaan harmittelematta matkaamiseen kuluneita ponnistuksia, on vapaa lähtemään minne tahansa muualle. Olla harmittelematta: tämä kuulostaa helpommalta kuin on. Silti se taitaa olla kasvamisen ja vapauden edellytys.

Kuulostaa ehkä hullunkuriselta vaatia oikeutta olla väärässä, olla typerä, erehtyä, harhautua. Kuulostaa vieläkin hassummalta vaatia oikeutta tuottaa harmia ja hämmennystä. Oikeutta mennä vikaan, halpaan ja pieleen. Ei, oikeutta jääräpäisyyteen en sentään aio penätä, en tänä yönä. Mutta jos näitä höpöjä oikeuksia ei suoda avokätisesti, eikö se tarkoita, että minun on oltava joku muu kuin se, joksi itseni tunnistan, teeskenneltävä ja pelättävä kiinni jäämistä?

Joskus kun kohtelen toista ihmistä tavalla, jota pidän syvemmällä tasolla eettisenä - annan hänelle toisin sanoen oikeuden olla väärässä ja jopa täydellinen ääliö ja jopa autan häntä hieman ymmärtämään, että nyt hän vaikuttaa juuri siltä mutta että silti välitän hänestä paljon - ihminen suuttuu ja kieltää suurieleisesti, että voisi olla väärässä. Se tuntuisi luultavasti paljon pahemmalta, jos en olisi juuri antanut itselleni lupaa olla typerä ja tuottaa hetkellistä harmia tuolla typeryydelläni. Olen huomannut, että nämä oikeudet - oikeus erehtyä, esimerkiksi - eivät ole kaikkien mieleen tai että jotkut kokevat olevansa niiden yläpuolella. Se saa mietteliääksi: ovatko he oikeasti noin käsittämättömissä hybriksissä vai onko kyse siitä, että he seisovat tuossa typerässä umpikujassa polviaan myöten ravassa? (Omalta kohdaltani voin sanoa, että olen seissyt joka ikinen kerta umpikujassa!)

Se pistää ajattelemaan, että aikuisen ihmisen on kai vaadittava näitä oikeuksia paitsi toisilta, myös juuri itseltään. Mikä taas saa ajattelemaan, että kenties asia voitaisiin ilmaista luontevammin muulla tavalla kuin oikeuksina. Velvollisuus sietää virheitä ja ääliömäisyyttä, ja suorastaan odottaa niitä, esimerkiksi. Velvollisuus sietää epävarmuutta ja jahkailua kenen hyvänsä taholta… tai hyveinä, koska kyse on jostakin aika vaikeasta, jota ei ehkä saisi vaatia, ainoastaan toivoa… ehkä muutkin oikeudet sitäpaitsi ovat toiveita kaikissa näissä muuttuvissa olosuhteissa… Taito sietää loputonta epävarmuutta.

On jotenkin kauheaa ajatella, että maailma, jossa elämme, arvostaa paljon enemmän putsplankkiiltävää julkisivua kuin ihmissuhteita, joissa on mahdollista voida hyvin ja kokea itsensä kuulluksi ja hyväksytyksi nimenomaan epäonnistumisen karmeimpina hetkinä. Silti, eikö haluttomuus ja pelko erehtyä ja suoriutua huonosti liitykin jotenkin julkisivun säilyttämiseen? (Halu suoriutua hyvin on eri asia kuin haluttomuus tai pelko suoriutua huonosti. Ensimmäinen tukee iloa ja tarmoa, jälkimmäinen tuskin lainkaan.)

Nyt aion yrittää nukkua. Voi kyllä olla, että hurisen elokuvaa vielä myöhempään saakka (kello on yksi yöllä ja oikean silmän elohiiri palannut parin päivän tauon jälkeen) valveilla, mutta aion edes yrittää nukahtaa näiltä ajatuksilta, koska en keksi mitään luontevaa lopetusta näemmä kuitenkaan. (Olen yrittänyt sitä noin tunnin ajan jo.)

Unen ja valveen rajamailla asiat näyttäytyvät kummallisina. Silmät kai toimivat juuri samalla tavalla kuin aina muutenkin, mutta tulkinta-apparaatti seikkailee vielä epätodennäköisten synaptisten yhteyksien valtakunnassa. Raotan silmiäni ja huomaan vatsakivun kadonneen yhtä salaperäisesti kuin se alkoikin. Patteria vasten on hyllytetty tai oikeastaan lattioitettu kirjarivi, ja eräästä paksusta opuksesta luen sanan Philoshop 7. Seisemäs osa mitä filosofiaa, ja miksi se on kirjoitettu noin omituisesti - missä kielessä filosofia päättyy p-kirjaimeen? Flaamissa? Luxemburgaanissa?

Kysymys on niin kiehtova, että herään kunnolla. Mikä pettymys, että kirjan nimi onkin Photoshop 7. Olen koettanut hieman opetella käyttämään tuota ohjelmaa, mutta kirjasta ei ole sanottavimmin apua. Se on käännös, jonka suomennos antaa toivomisen varaa. Tai sitten toivomisen varaa on omassa päässäni, en osaa sanoa. Tiedän vain lukeneeni tekstiä yhtä huolellisesti kuin filosofisia kirjojakin (sinänsä ei ollenkaan huono väärinluku) ja jääneen suuremman ihmetyksen valtaan joissakin kohdin.

Photoshopiin kohdistuvat toiveeni ovat melko vaatimattomia. Tahtoisin oppia korjaamaan valotusta esimerkiksi siten, että jos kasvoille lankeaa tökerön tumma varjo, voisin hieman vaalentaa tuota varjoa tai jos linssissä on ollut kuvaa ottaessa roska, voisin pyyhkiä roskan myös valmiista kuvasta. Mutta huomaan, että en ole lainkaan kiinnostunut sellaisesta radikaaliphotoshoppauksesta, jota monet flickrin suosituimmat kuvat ovat saaneet osakseen.

Vaikuttaa muutenkin siltä, että esteettiset mieltymykseni valokuvien suhteen eroavat radikaalisti valtavirrasta. En osaa sanoa, johtuuko se ammoisten aikojen taidelukioperiodista, estetiikan filosofiaan perehtymisestä vai kenties jostakin aivan muusta henkilöhistoriani osasta, kuten siitä, että niin kovasti kuin hihittelenkin käsitteen luonnonmukaisuus epämääräisyydelle, olen taipuvainen suosimaan käytännössä luonnonmukaisiksi kuvailtavia ratkaisuja. (Pidän toki kiinni erilaisten tulkintojen mahdollisuudesta ja jopa toivottavuudesta - esimerkiksi jostakusta synteettisiä hormoneja sisältävät ehkäisypillerit saattavat olla luonnonmukaisempi ehkäisykeino kuin vierasesine-reaktion ja steriilin tulehdustilan kohdussa aiheuttava kuparikierukka. Ihmisten omia intuitioita näissä seikoissa on hyvä kuunnella, koska kehot joka tapauksessa reagoivat radikaalisti eri tavalla tällaisiin parisuhdearkeen kuuluviin järjestelyihin.)

En tiedä mistä se tarkalleen johtuu, mutta huomaan vieroksuvani kuvia, jotka on photoshopattu siinä määrin, että on vaikeaa kuvitella niiden olevan tästä maailmasta, jossa voi kulkea ja hengittää. Kenties jos olisin pelannut tietokonepeliä, tunnistaisin tuon maailman kotoisaksi? Vaikeaa sanoa, sillä en ole tutustunut tietokonepeleihin zookeperiä, miinaharavaa ja pasianssia lukuunottamatta. (Meillä kotona ei koskaan ollut tietokonetta, ja filosofimiehet, joiden kanssa seurustelin, pitivät pelaamista ajanhaaskauksena.)

Kenties tämä liittyy siihen samaan naturalismiin, jonka havaitsen myös suhteessani kirjallisuuteen. Koska minusta pieni taikauskoisuus on varsin naturalistista kuvausta (harvapa meistä on siitä vapaa suoran kokemuksen tasolla), ei esimerkiksi maaginen realismi töksähdä lukiessa. Sen sijaan romaanin muoto tapaa töksähtää, kuten huomaan käyvän Kingsolverin kanssa. Tuo ei ole kokemuksesta vaan muistetusta ja karakterisoidusta kokemuksesta kertovaa kirjoittamista. Luulen, että oma aikani kuluu ensisijaisesti senhetkisen kokemuksen, ei muistojen parissa; ja muistojenkin kanssa olen sen verran ilkeä ihminen, että koetan jäljittää, miltä ne silloin tuntuivat, ei, miltä ne tuntuvat nyt. (En oleta onnistuvani tässä täysin tai edes puoliksi, mutta siitä viis.) Siksikö muistelmallinen tyyli kuulostaa niin kummalliselta? Tiedän kyllä, ettei tämä ole mikään moite kirjaa kohti universaalisti, kaukana siitä. Tämä on vain oman suhtautumistapani kummallisuutta.

Luulen näiden seikkojen, suhteen kirjallisuuden ja valokuvan tiettyyn tyyliin, liittyvän yhteen. Kenties niillä on tekemistä sen kanssa, että olen tutustunut juuri kokemuslähtöiseen estetiikkaan, jossa painotetaan voimakkaasti, kuinka kutakin asiaa tulisi lähestyä sen omin ehdoin. Jotta voisin lähestyä phoshopattuja kuvia tai kokemuksesta kauas taiteen konventioiden sisään suljettua kirjoitusta, minun pitäisi ajatella niitä lähinnä kuvina ja tekstinä. Tarkoitan tällä: jonakin abstraktina, puhtaan artefaktuaalisena. Niin kauan kuin koetan katsoa kuvan tai tekstin lävitse toisen ihmisen maailmaan ja kokemukseen, tuollaiset taideteokset nousevat useimmiten pystyyn kuin oveton seinä. Ne kommunikoivat enemmän taiteen (ja kuvien tapauksessa usein mainonnan) konventioita kuin kenenkään intiimiä maailmaa.

Ellei sitten - ja tämä on varmaankin mahdollista - jonkun maailma ole jäsentynyt valtaosin taiteen tai mainonnan konventioiden mukaisesti. En tahtoisi uskoa niin, sillä vaikka taide vaikuttaakin kovasti siihen, miten jäsennämme maailman, sen (tai etenkään mainonnan) pitäminen päätoimisena oppaana tarkoittaa, että oma käsitys asioista laahaa auttamatta jäljessä juuri niiden olosuhteiden osalta, joissa sattuu elämään ja joissa kohtaa toiset ihmiset, joutuu ratkaisemaan eettisiä pulmia ja niin edelleen. Kukaan muu ei voi havaita ja tutkia sisältäkäsin juuri tätä olosuhteiden ja taipumusten kimppua, jonka kanssa joudun elämään. Siksi minulla on suorastaan velvollisuus malttaa keskittyä siihen edes hieman ymmärtääkseni, miten reaktioni syntyvät; ja jos tahdon tulla kohdelluksi jollakin tietyllä tavalla jonkin asian suhteen, velvollisuuteni on myös päästää toinen hetkeksi sisään maailmaani, edes koettaa selittää, että tahdon itseäni kohdeltavan näin. (Tai oikeastaan, pikemminkin, että en tahdo tulla kohdelluksi näin ja näin, koska se tuntuu pahalta tällä tavalla. On ehkä liikaa toivoa jotakin tiettyä käytöstä, mutta ei taatusti ole liikaa toivoa, että toinen välttää suhteen syventymistä vaikeuttavaa vuorovaikutustyyliä - vaihtoehtonahan näet tuollaisen toivomuksen esittämiselle usein on, että ystävyyssuhde vain katkeaa selityksittä. En tarkalleen tiedä miksi, mutta minusta ainakin kannattaa yrittää ystävystyä erilaisiin ihmisiin. Ehkä koska heidän kauttaan on opittavissa niin monia omaan elämään liittyviä kiitollisuuden aiheita ja kohentamisen tarpeita?)

Kohtaan rankasti photoshopattujen kuvien edessä yhä uudelleen hämmennyksen. En osaa nähdä niiden sisään, virittyä niiden tilaan tai oivallukseen. Tuossa on kauniisti puettu, sievä tyttö studiossa. Mitä tämä kuva näyttää tai kertoo? Kaikki ihon epätäydellisyydet on siloiteltu pois. Hiussuortuvat ovat täsmällisesti paikoillaan, vaatteet korrektit. Tai auringonlasku, jonka värit suorastaan raapivat silmää räikeydessään. Talojen ikkunat hehkuvat outoa valoa, puitteet ovat polarisoituneet. Metafyysisen vääränvaloiset lokit kelluvat ilmassa siivet levällään. Näinkö sinä sen näet, huomaan kysyväni. Näinkö sinä sen näet, vai näinkö sinä sen tahtoisit nähdä? Luoja suokoon, etten koskaan päädy tämän ihmisen täydellisen auringonlaskun iltaan.

Katselen kuvia vaarallisina, tarttuvina pitäisi-taudin aiheuttajina. Jossakin vaiheessa tahdoin kokea maailman kuten romaanihenkilöt kokevat. Onneksi siitä on jo aikaa. Vasta myöhemmin olen oivaltanut, että useimmat romaanit ja elokuvat kertovat ihmiselämän jännitteisistä, hulluutta liippavista taitekohdista, joille on mukava myöhemmin naureskella (koska huumori on ainoa tarpeeksi tehokas järkytyksen tappaja) mutta joita on kurja elää. Toivon, etteivät nuoret tytöt ole enää yhtä hölmöjä kuin itse olin, yhtä tuulihattuja. (Ajattelen tätä myös kun katsomme Eufemialta lainattua elokuvaa Breakfast at Tiffany’s. Kuinka suuri onnettomuus kätkeytyykään nokkelaan, sanailevaan Holly Golightlyyn, jonka ystävät kuvittelevat hänen uskovan näihin tapoihinsa, tietävän vain niistä - kun Holly oikeastaan tekee roolihahmoa kaiken aikaa; sisältäkäsin koettua Hollya ei tietyssä mielessä edes ole, koska ei kukaan voi loputtomiin olla todellinen huijari. Eikö ole aika kuvaavaa, että niin monen seinällä on Holly-juliste?)

Jotenkin en voi mitään sille, että koen aika vaaralliseksi ajatuksen, että jossakin voi olla nuoria ihmisiä, jotka pelkäävät toisia niin kovasti, etteivät oikein uskalla kommunikoida näiden kanssa (ainakaan selvinpäin tai jotakuta toista esittämättä - ja tällöin huomio kuluu vääriin asioihin) ja jotka kääntyvät sitten tekstien ja kuvien puoleen ja etsivät niiden kautta kosketusta toisten kokemaan inhimilliseen maailmaan, elettyyn todellisuuteen. Jos tutustuu jotenkin oudosti viipaloituneeseen todellisuuteen, voi käsitys normaalista tai toivottavasta muodostua varsin eriskummalliseksi. Sitä kautta oma käytös voi muuttua kummalliseksi ja toisista yhä kauemmas viettäväksi, mikä kai ei ole hyväksi kenellekään. Tämä ei ole tietenkään taiteen ainoa mittapuu (enkä ole sensuurin kannalla) mutta jotenkin kysymys onnistuu aina pysäyttämään itseni todellisuutta rankasti muuntelevien, silti sitä näennäisesti kuvaavien teosten kohdalle. (Tässä mielessä abstrakti on turvallinen - voihan sitä päättää nähdä ympäristönsä kuten vaikkapa Miró, mutta liekö tuosta mitään tulee.)

Tämä on taas yksi niistä kysymyksistä, joista kirjoittamista epäröin. Asiaan on näet vaikeaa ottaa mitään järkevää kantaa, ja joka tapauksessa oksan varjon photoshoppaaminen kasvoilta on todellisuuden muuntamista pitäisi-todellisuudeksi… jonkinlainen käytännön taso vaste väitteelle, että kameran optiikan pitäisi muistuttaa enemmän ihmisen näkemistä, tallentaa optisen tilan lisäksi aivojen tekemät korjausliikkeet sekä muistot ja merkitykset. Ja silti, valokuvat ovat pelkkiä ranskalaisia viivoja, ei siitä mihinkään pääse. Valokuvat, kirjoitukset, kaikki sanottu tai ilmaistu ylipäänsä. Toisen kehon sisään ei täysin pääse. Omaan äskeiseen ajatuksen häivähdykseenkään ei täysin pääse. (Tuo usein toistuva kysymys: “Miksi tuntui siltä, että juuri tässä tajuan jotakin oleellista?”) Ja onhan toki selvää, että valokuva muuntaa aina todellisuutta radikaalisti. Szymborska kai sen komeimmin ilmaisee runossaan “Ihmisiä sillalla”.

Jotenkin vastenmielisyyteni liittyy pakon ja leikin väliseen rajankäyntiin. On ihan miellyttävää, hauskaa ja avartavaa toisinaan meikata ihonsa tasaväriseksi, silmänsä suuriksi ja niin edelleen. Kokeilla, millaista olisi näyttää kauniilta. Mutta jokin tässä kaavassa alkaa kusta, jos tuosta meikkaamisesta tulee pakko, jos en voi viedä roskapussia meikkaamatta. Enhän silloin voi sanoa, että haluan olla tällainen. On rehellisempää tunnustaa, että jokin kummallinen pakko, jokin pitäminen määrää tekemisiäni. Tietenkin tahdon valita jotkin pakot osaksi elämääni, mutta luulen, että mitä vähemmän näitä pakkoja on, sitä vapaammin hengitän.

En osaa sanoa, mitä ihmiset koettavat ilmaista lähes tuntemattomaksi photoshopatuilla kuvillaan. Jotenkin epäonnistun lukemaan niiden viestiä mitenkään muuten kuin jonkinlaisena toteamuksena siitä, että maailma tällaisenaan ei riitä. Tai että valokuva ei muunna todellisuutta riittävästi (mikä on aika hurja väite asiasta, joka pysäyttää ajan). Että asiat olisivat vaikuttavampia, parempia, kauniimpia, shokeeraavampia, jos ne olisivat aivan toisenlaisia kuin ovat. Eivätkä nämä haaveet oikeastaan kohdistu tulevaisuuteen, vaan menneisyyteen. Kaikki valokuvat ovat näet kuvia jo menneestä. (Samalla tavalla tulevaisuudenkuvitelmat mielessä ovat yhdistelmä menneestä tai kehkeytyvä kirjailu jo menneessä vaikuttaneiden lankojen järjestymistä tietynlaiseen kuvaan. Asiat eivät synny tyhjästä tässä alkuräjähdyksen jälkeisessä ajallisessa olemisessa. Materia järjestyy, ja joskus järjestyksen prinsiippi on niin voimakas, että se näyttää muuntavan materian joksikin aivan toiseksi, toisentasoiseksi, olemiseksi.)

En osaa paheksua tällaista toteamusta, että maailman pitäisi olla toisenlainen. Minustakin täällä on paljon korjattavaa. Mutta minusta korjattavaa ei ole värien täyteläisyydessä vaan pikemminkin muissa asioissa, kuten tehokanaloissa ja pakkomielteisyyttä ruokkivassa, ilmastonmuutokseen kurkottavassa kulutuskulttuurissa. Ja silti, en löydä itsestäni keinoja lähestyä näitä kuvia kuinkaan. Jään loukkuun niiden pintaan enkä lumoudu. Se, että toiset näyttävät lumoutuvan juuri näistä kuvista, vihjaa jotakin esteettisen asteikon eroista. Mutta missä kohdin ja mistä syystä? Miten? Kysymykset kieppuvat sakeana puurona.

On hyvä avata silmänsä aamuisin. Ehtii ajatella hieman, vaikka vastauksia ei tietenkään saakaan, ei vielä, liekö ikinä.

Aamu alkaa varhain ja ilta koittaa auringon painuessa vastapäisen talon taakse. Hikoilemme lauteilla ja Suomenlinnan kallioilla. Kerrankin syreenit kukkivat täsmällisesti. Yhdellä on jet lag, kahdella party lag, yhdellä pelkkä lag (tai ehkä job lag). Vieras nukahtaa piknikviltille kasvot alassuin.

Karjalanpiirakoita, perinneruokaa. Viininlehtikääryleitä, noh tuota. Mutta sauna on sentään perinteinen työväensauna, yleinen sauna sisäpihalla. Onko se sitten folklorea, en osaa määrittää. Ystävättäret vaihtuvat, heille jää aikaa itsellisyyteen. Päivä katoaa. Seurustellessa unohtaa, kuinka nälkä ja jano tuottavat vessahätää.

Hahmotan ohimennen, kuinka eriskummallista, mutta kiinnostavaa eläminen on. Että voi tutustua ihmisiin, kutsua vieraita kotiinsa tuosta noin vain ja istua viltillä. No, me olemme tunteneet yli kaksi vuotta, mitenkä tuota kuvaisi, olleet ystävät puolitoista. Koetamme muistaa Viin kanssa, kuinka ystävystyminen tapahtuu. Hymyilemme viltin yli, mutta emme ehkä onnistu keksimään, mikä lopulta mursi kutsumisen rajan. Se on kadonnutta aikaa, me olemme tunteneet aina. Siltä tuntuu tosiaan. (Ei tällaista tule ajatelleeksi ennen kuin joku kysyy yksinkertaisen käytännön kysymyksen, johon on yksi ainoa oikea vastaus: kauanko olette tunteneet.)

Muistan vasta myöhemmin, kotona saunan jälkeen, ja hyvä niin: jos sanoisi avoimesti kalliolla, mitä kaikkea on tapahtunut, vieras saattaisi häkeltyä. Puhumme vain kissoista ja naamiaisista, kirjoittamisesta. Puolitoista vuotta lähenee ikuisuutta.

Quebecilaisen kanssa huomaa, kuinka itsemäärääminen liudentuu kohteliaisuuteen ponnistellessa. Koska ulkomaisista on hypoteettisesti kovin epäkohteliasta, jos hiljaisuudet venyvät, kaikki palpattavat ennenkuulumattoman suulaasti. Sorry, ja keskeytys. Asia on tietysti pakko ottaa puheeksi. Me katsos täällä luulemme, että olemme liian hiljaisia, meille se on kohteliaisuus, mutta olemme ymmärtäneet, että teille se ei ehkä ole, ja siksi mekastamme enemmän kuin normaalisti.

Kunpa ajatukset pysyisivät yksinkertaisina vieraalla kielellä ilmaistessa! Mutta ajatuksia ei voi rajoittaa sillä tavalla, ei etenkään, jos kohteliaisuutta osoittaa äänessä pysyminen.

Emme saa varmistusta kohteliaisuusasiaan, mutta kenties ambivalenssi sentään välittyy. Ikävältä kyllä tuntuu, että kaikki toteamme vuoron perään film noirin ja nykyisen rikoselokuvan suhdetta peircelaisesta näkökulmasta tutkivalle, että elokuvaväkivalta ei miellytä. Koetan pyristellä puolitiehen ja päädyn antamaan omalaatuisen lausunnon siitä, että jonkun ampuminen tai puukottaminen elokuvassa ei minusta tunnu ilkeältä, koska se on vieras asia, mutta että sen sijaan lyöminen ja potkaiseminen kuvottaa, koska tiedän, miltä sellainen tuntuu. On masentavaa havaita, kuinka koetturajoitteiselta eläytymiskyky vaikuttaa. Toisaalta, ehkä siitä, että kuvotus ei iske aivan kaikissa väkivaltakohtauksissa, kannattaisi iloita. Paha olo tuntuu kuitenkin konkreettisen fyysisenä stressinä.

Kummallista, kuinka hetket venyvät, kun väsyttää.