Veloena

Seuraan ilahtuneena herra Lohta, joka juoksee villinä ja töytäillen laserkynän punaisen valopisteen perässä. Ajatella, että tuo pelkkä heijastus saa abstraktioista piittaamattoman katin hyökkäämään ja läimimään seinää kuin vimmastuneen sulkapalloilijan!

Mutta toisaalta - heijastushan on valoa ja valo energiaa. Ei tuo heijastus ole siten mitään sen abstraktimpaa tai kuvitteellisempaa kuin kissa ja Vompsu ja minä ja satulatuoli - tai nämä sanat. Laserkynällä ei saisi osoittaa silmään, varoitetaan paketissa. (Eikä aurinkoonkaan saisi katsoa suoraan, muistan samassa. Ja aurinko - sen energia siirtyy kasveihin ja meihin. Mikä tässä huoneessa ei ole tuosta energiasta?) Ja sitten vielä sekin, pystyykö kissa jonkinsortin abstraktioihin. Lohi esimerkiksi toisinaan tahtoo ulos. Silloin se huutaa tietyllä äänellä oven edessä eikä sen viestistä vallitse erehtymisen mahdollisuutta. Jopa vieraat ihmiset tajuavat, että kissa haluaa jotakin, mitä ei ole tässä ja nyt - se haluaa toisaalle, jolkottamaan kadunviertä valjaissa ja pureksimaan puistosta löytämiään nokkosia ja juolavehniä. (Se on hyvin nirso kasvien suhteen ja nämä kaksi varsin ravinnepitoista kasvia kiehtovat sitä eniten. Toisaalta ravinteista ei liene paljon iloa, koska joka tapauksessa sen ahmiminen tähtää oksentamiseen.) Jos kissalla ei ole jonkinlaista ideaa tai aavistusta (tai miksi sitä nyt sitten tahdotkaan kutsua) tuosta toisenlaisesta, miksi se noin käyttäytyy? (Etenkin kun on monta kertaa huomattu, että manguttuaan ulos se kävelee reippaasti kun taas meidän päätöksellämme ulos vietynä se vain mököttää.) Tietysti voidaan kiistellä siitä, onko ulospääsemisen representaatio tai presentaatio oikeastaan abstraktio, mutta jotakin sekin on, enkä toisaalta tahtoisi väittää, että omat representaationi yleensä yltäisivät tuota ylväämmille tasoille. Muistopohjaisia nekin tapaavat olla, ja matemaattisia olioita nyt en tajua juurikaan muuten kuin muistinvaraisesti tyyliin kakspluskaksonneljä.

Laserkynä on joka tapauksessa ihmeellinen ja oikein hyvä kissankuntoutusvehje. Kun jossakin vaiheessa syksyä pieni pannumyssykissa muuttaa tänne eksältäni, sitä pitää saada aktivoitua, ja ainoa keino, jonka keksin, oli laserkynä. Lohi, usein aika staattinen testieläin sekin, ainakin ryhdistäytyy hurjaksi kuntoilijaksi.

Huomaan ajattelevani kissan vilistämistä seuratessani, että olisi kauhean kätevää, että meille ihmisillekin olisi omat punaiset pisteemme. Sitten hätkähdän - aika monelle tuntuu olevankin. Ja harvoin nekään paljastuvat siksi meheväksi ampiaiseksi tai verta ilahduttavasti tirskahtavaksi koiksi, joksi kissa ehkä valon jäsentää. (Ei se sitä kyllä ampiaiseksi luule, koska sillä on ampiaiselle ihan oma mäkätyksensä.) Ehkä valo on vain ota-kiinni-atrappi? Vähän kuin ilmainen lounas?

(En muista, että olisin koskaan kieltäytynyt syömästä, jos ruoka vain osuu siihen kapeaan sektoriin, jota voin ja tahdon syödä. Usein en oikeastaan edes tahtoisi ahmia jotain patonkia juhlissa, en vain tiedä, miten olla muhmuttamatta koko ajan.)

Alkaa naurattaa koko touhu, kissa ja sen touhukkuus. Samaa touhukkuutta kai itsekin uhkun työnteossa. Ja mitä minä oikein ajattelen? Ruokaa…

Tahtoisinpa nähdä sen kojeen, jossa heijastettaisiin aistejani hemaisevalla tavalla jonnekin suoristusten tuolle puolen ylimaallisia kirsikkasuklaan paloja, tarjottimellisia thairuokaa, tuoreita mehukkaita kirsikoita ja aprikooseja, halvakekoja, viininlehtikääryleitä… Voih. Kuinka kummallista. Kyllästyisinköhän pian ryntäilemään ja läpsimään?

Tuollainen projektio olisi kyllä tavattoman kätevä. Toisinaan koen näet voimakkaita motivaatio-ongelmia, joita en osaa kyllin hyvin ratkaista. Esimerkiksi tällaisella viikolla, jolloin on puristauduttava kokopäivätyöhän ajatuksella, herään kuolleista vain syömään ja nukkumaan. (Ja hilloamaan ja mehustamaan omenoita. Kiitos niistä! Kaksi muovikassia omenoita ilmaiseksi on iso lahja!) Tuntuisi varmasti paremmalta tehdä työtä jokin tuollainen heijaste-energia mielessään, tuntea sähköistyvänsä siitä. Tämän kertainen tekstiurakka on vain niin tylsä, etten osaisi kuvitella sitä itsekseni lainkaan, enkä koe saamaani rahaa lainkaan tarpeeksi motivoivana tällä erää, en vaikka muistuttelenkin itselleni häämatkasta ja siitä, kuinka siellä pitää olla euroja. (Onneksi syyskuuksi sovittu työ on aivan eri maailmankaikkeudesta - laskutankin siitä alennettua tuntihintaa, jotta sain sen varmistettua itselleni. Ja voi olla, että lokakuussa häämatkan jälkeen saan keikan tatuointiliikkeen päivystäjänä, mikä olisi aika vau, koska mitään sellaista en ole vielä tehnyt, vaikka lukion tutustumme työelämään -päivän vietinkin tatskastudiossa, se kun ei vaikuttanut ihan niin tylsältä kuin muut äkkäämäni vaihtoehdot.)

Ollapa kissa, ajattelen. Hurmaantuapa laserkynästä noin. Mutta sitten huomaan, että hurmaannunhan minäkin siitä välillisesti - katsoessani kissan innostusta.

Olen tehnyt (ruoka-asioiden lisäksi) oikeastaan vain yhden heräteostoksen viime kuukausina. Se tapahtui silloin kun pölypussit loppuivat ja lähdimme etsimään niitä ja selvisi, että meidän imurimme (joka on saatu äidiltä) on niin vanha, ettei sen pölypusseja ihan joka marketista löydykään. Viimein Saiturin Pörssistä löytyi tutunnäköisiä pusseja, joissa oli tosin väärä kirjan numerosarjan edessä ja liian monen numeron sarja, mutta ainakin oikea valmistaja ja tutun muotoinen pussi, joten päätimme joka tapauksessa koittaa imuroida niillä.

Pölypussit synnyttävät sekä Vompsussa että minussa säännönmukaisesti saman mielleyhtymän - kumpikin on nähnyt TV-shopin mainoksen, jossa säilytyspussi imuroidaan turhasta ilmasta tyhjäksi ja valtavan fluffaiset peitot mahtuvat komeroon ohueksi levyksi litistettynä. (Ehkä tämä on jonkin sortin kosmista johdatusta siihen, että aivoituksemme liikkuvat valtaosin yhteenviritettävillä tasoilla? Kulttuuri - jopa TV-shopin tarjoamassa muodossa - yhdistää ja luo ryhmätunnetta.) “Voi että olisi makeeta ostaa sellainen tyhjiösäilytyspussi josta imuroidaan liiat pois”, huokaa Vompsu. “Niin”, sanon. Eihän meillä liikaa säilytystilaa ole.

Ja kun astumme askeleen kassaa kohti imurin pölypussit ostoskorissa, mitä näemmekään - kokonaisen hyllynpäädyllisen erilaisia tyhjiöitäviä säilytyspusseja! Ostamme siltä seisomalta kaksi erilaista, käsin rullaamalla ilmasta tyhjättävän matkustajan vaatepussin ja imurilla tyhjennettävän vuodevaatepussin (kokoa ekstralarge). Hyvästi, vaikeasti sullottava vierasvuodevaatteiden ja -vilttien putkikassi! Ja hyvästi rinkka, joka pursuaa ja joka pitää sulkea päällä istuen!

Jos tyhjiöitävät pussit olisi sijoitettu normaalien vaatekorien ja sen sellaisten joukkoon, emme olisi tulleet löytäneeksi niitä. (Naiiviuttani kuvittelin, että kysessä on yksinoikeudella TV-shopeissa myytävä tuote, josta televisiottoman on oikeastaan turha innostua.)

Matkailijan vaatepussin kokeilemme matkalla mökille ja takaisin. Se toimii loistavasti. Vaatteet menevät uskomattoman pieneen tilaan. Ehkä jos käyttäisi ryppyyntyviä vaatteita, pussi tuottaisi harmaita hiuksia, mutta onneksi kumpikaan meistä ei Vompsun kanssa usko sellaiseen vaivalloisuuteen vaatetuksen suhteen. Muistaakseni minulla ei ole enää silitysrautaa. Mutta en ole varma, vaikka epäilenkin dumpanneeni sen Lähetyksen Kehitysavun kirpparille. (Ainakin se sietäisi joutua sinne. Hääpuvunkin pellava oli vähän runtseilla ja silittämätön, ja hyvin tuntui kelpaavan. Pellavahame nyt joka tapauksessa rytistyy heti, kun helman päällä istuu, oli se silitetty tai ei.)

Nyt kun Serenan-vieraat ovat lähteneet ja siivoamme kämppää Vompsun toipilastilaksi (leikkaus on huomenna), muistan äkisti vielä kokeilemattoman vuodevaatepussin. Vielä operatiivinen Vompsu nostaa sen sisään kaksi täkkiä, lakanat, pussilakanat ja tyynyliinat, nipistelee suun kiinni ja tunkee imurinletkun venttiiliin. Pussi alkaa kurtistella, peitot ja tyynyt painuvat lysyyn, niiden pintaan muodostuu hassuja miniatyyrivuoristoja. Teoriassa ergonomisen tyynyn pienet pyöreät täytepalloset erottuvat muotoina selvästi kankaan ja muovikalvon takaa. Sitten äkisti pussi jämähtää sijoilleen enää pienenemättä ja Vompsu potkaisee imurin kiinni.

Varavuodeasioista on tullut litteä, kova levy. Koetamme taittaa sitä, mutta levy ei suostu yhteistyöhön. Mikä pulma! Eihän meillä ole mitään näin suurta komeroa (pussin mitat ovat juhlavat 100 cm X 110 cm), ja toisaalta pussin kääreessä varoitellaan, ettei siihen saisi osua mitään terävää. Vintti ja kellari ovat täynnä epämääräistä sälää, mukaan lukien monia teräviä esineitä. Jos meillä olisi sängynalunen, pussin voisi tunkea sinne, mutta futonpatja makaa suoraan lattialla. Lopulta rullaamme pussilevyn vieraspatjan sisään. Sinnekin se taipuu jäykästi, mutta takuulitteänä.

Tuntuu ihmeelliseltä havaita siirtymä sullomakaudesta viileään tyhjiöintiin omassa elämässä. Juhlistan tätä melkein avaruuteen astumista (tämä on suuri askel minulle mutta varmaan aika pieni muusta ihmiskunnasta, etenkin niistä, jotka ovat jo aiemmin tutustuneet tyhjiöinnin iloihin) korkkaamalla kokonaisen unkarilaisen vesimelonin. Tämä onkin viimeinen vain palkkatöitä -muotoinen vapaapäiväni ennen tilapäistä omahoitajaksi rupeamista. Otan kaiken ilon irti Vompsun toimintakyvystä komentaen hänet vintti/kellariin etsimään niitä kauranjyvätyynyjä, jotka löysin toisiksiviimeisiltä UFFin päivillä eurolla ja joita aion käyttää kuumina ja kylminä kääreinä.

Uuden Me-lehden parisuhdejutussa on hämmentävä lause:

Tutkimuksissa on todettu, että parisuhteessa miehelle on erittäin tärkeää kokea, että vaimo kunnioittaa ja arvostaa häntä.

Vaikka jutussa on haastateltu parisuhdekouluttajaa, tuohon lauseeseen ei liitetä luontevaa jatkoa, että kyllä varmasti naisestakin tuntuu olennaiselta saada kunnioitusta ja arvostusta puolisoltaan. Ehkä tilaa on ollut hintsusti ja tuollainen itsestäänselvyys (onko se itsestäänselvyys, mikä on itsestäänselvyys) on leikattu pois. Silti tuntuu hassulta, että tuollainen toispuoleinen ajatus esitetään, olkoonkin, että kenties tutkimusta on tosiaan olemassa vain tuosta miesten tarpeesta.

Luen juttua vessassa ja huudan huoneen puolelle: “Kuule tuntuuks susta et mä arvostan ja kunnioitan sua tarpeeksi?” Vompsu vastaa: “Joo! Ehdottomasti! Entä kunnioitanko ja arvostanko mä sua tarpeeksi?” Mietin hetken ja vastaan: “Joskus tuntuu että miltei liikaa.” Ehkä tuo liikuus on vain tottumattomuutta siihen, että joku tosiaan kunnioittaa ja arvostaa minua sellaisena pelokkaana pienenä lapsena, jollainen pohjimmiltani olen, herkästi säikähtävä ja suuntaa vailla. Että esiin ei nouse jokin oletettu lahjakkuus (joita minun on tavattoman vaikeaa itse hahmottaa ja joita en oikeastaan osaa liittää itseeni juuri mitenkään - koen että esimerkiksi jokin runon kirjoittaminen tai aikanaan matematiikka ikään kuin tapahtui minun ulkopuolelleni tai ilmeni tajuntaani valmiina ja ponnistelematta, ilona ja lahjana eikä niinkään kerro mitään minusta) tai toive siitä, että kykenen kestämään tiettyjä olosuhteita paremmin kuin joku mukavuudenhaluisempi tai konformisemmin ajatteleva (luultavasti en halua tuollaista kestävyysottelua) tai oletus, että minun todistuksillani ja lukeneisuudellani (tai joskus varhemmin, ulkonäölläni) kiehtova, täyttymyksen tuntemuksistani huolen pitävä ura on vain päättäväistä aloittamista vailla. En osaa identifioitua juuri kuinkaan tuohon lahjakkaaseen ja kunnianhimoiseen puurtajaan. Hänelle suotu arvostus ja kunnioitus eivät siten kosketa lainkaan minua vaan ainoastaan tuota haavekuvaa. Joka ei ole minun haavekuvani, tosiaankaan.

Minusta on paljon helpompaa identifioitua siihen pikkutyttöön, joka tarkastelee aikuisten vaatteita puolipaniikissa eikä oikein ole varma, pukeutuako tähän vai tuohon paitaan tänään. Ja joka silti saattaa joskus väittää ymmärtävänsä jostakin jotakin tai ainakin osaavansa sanallistaa jonkin tunnelman.

Liikaa, voiko toista kunnioittaa ja arvostaa liikaa? Eipä kai, ajattelen huoneen puolelle kävellessäni. Sekin on vain sanonta, harmillinen sanonta. Kunhan saan vain olla tämä erehtyväinen ja hieman villi lapsi, kaikki on okei. Ja jos joku sitä vielä jaksaa arvostaa ja kunnioittaa tuon lapsen kurittomuutta ja päättämättömyyttä mutta toisaalta myös hyväntahtoisuutta, se on jotakin aivan uutta ja ihmeellistä eikä siitä kannattaisi oikeastaan olla lainkaan huolissaan.

Samassa muistan toisen ikävän sanonnan, joka on jokseenkin poltettu mieleeni. “Miksi haluat satuttaa minua?” Olen kuullut kysymyksen lukemattomia kertoja ja esittänyt sen itsekin epäilemättä usein. Mutta vasta kun kuulin sanovani sen joitakin kuukausia sitten, kuulin äkisti, mitä tarkalleen sanat väittävät. Miksi ihmeessä en sano: “Tuo satuttaa!” Tai: “Tiedätkö ollenkaan, miten pahalta tuo tuntuu?” Koska kun sanon sanat tuon kerran, kun kuulen ne äkkiä taustaoletuksineen, en lainkaan ajattele, tai ainakaan miellä tietoisesti ajattelevani, että toinen tosiaan haluaisi satuttaa. Se on vain sanonta, jota on käytetty ja joka on käynyt niin tutuksi, etten ole kuullut sanoja sanonnalta. Miksi haluat satuttaa minua? Miksi haluat, että tulen hulluksi? Miksi haluat, että kaikki menee pieleen? Miksi haluat suututtaa minut?

Kukaan ei ole koko elämäni aikana tarttunut minua tuollaista sanoessani käsivarresta ja kysynyt, uskonko ihan tosissani, että toinen haluaa satuttaa. (Ehkä he ovat katsoneet sanojen läpi, syvemmälle, kuten oikein onkin. Mutta silti - en haluaisi sanoa asioita, joita en tarkoita.) Olisin vastannut kysymykseen ei, ja ollut ehkä vähän kiukkuinen, koska en varmaankaan olisi halunnut uskoa, että olen sanonut jotakin niin oletuksieni vastaista, kummallista, typerää ja syyttävää. Sinänsä aivan hyvä, että kuulen itse äkkiä sanat suustani vuotavina kuin jonkun toisen lausumana, kuin olisin joku toinen, hyvin kaukaa. Noiden sanojen kuuleminen synnyttää äkisti levottomuuden: En usko, että haluat satuttaa, miksi siis sanon näin? Kenen ovat nämä sanat? Kuka ne sanoo? Mistä ne tulevat? (Tietysti tiedän, mistä ne tulevat. Kuulen äänensävynkin tarkkaan. Sanat, oven paukahduksen, yksin jäämisen kaikkeen siihen nimettömään kauhuun, joka toistaa kerta toisensa jälkeen, ettei ole mitenkään mahdollista, että joku voisi rakastaa minua, viimeiset sanat ennen oven paukausta.) Tuntuu hurjalta tajuta äkkiä, että on opetellut äidinkieltään samalla tavalla kuin vierastakin kieltä, sokkona ja luottavaisena sanakirjan fraaseja toistaen, tietämättä oikein, mitä tarkalleen sanookaan.

Lukemattomien sketsien aihe, ja niin näkymättömänä tragediana elämien kietoutuessa toisiinsa ja sanojen jäädessä kalkattamaan tajuntaan jonkin kiistan päätteeksi. Ja olen pitänyt itseäni sanoista tarkkana, jopa liiallisissa määrin yksityiskohtiin takertuvana. (Sekään ei ole oma syytökseni, mutta olen jotenkin onnistunut nielaisemaan sen osaksi mielenmaisemaani. Että pitäisi olla enemmän jeesnainen ja hyvätyyppi, mutta toisaalta, en voi estää itseäni kysymästä, miten sitten käy jos teen hyvätyyppiasioita ja teeskentelen, että jotkut mieltäni askarruttavat asiat eivät vain ole olemassa, enkö muka silloin tule vihaiseksi ja arvaamattomaksi tai turraksi ja onnettomaksi ja eivätkö nuo asiat itse asiassa silloin häiritse minua vain enemmän, koska ne rynnistävät näyttämölle täysin hallitsemattomina ja arvaamatta, eikö minun pitäisi tuntea läpikotaisin nämä tilanteet ja tulkintani niistä, nuuskia tarkasti ne sanat, jotka tuntuvat sopivan tilanteeseen niin saumattomasti, että ne kadottavat sanattomuuden kauhun.)

Istun tekstin ääreen, ajattelen sen helppolukuisuutta. (En tämän tekstin, tässä en pyri helppolukuisuuteen vaan osuvuuteen. Ne ovat toisistaan erilliset hyveet.) Ajatukseni eivät tahdo pysyä tuossa vieraiden sanojen massassa, koska sanattomuuden kauhu on muistunut äkisti, se mustaa huonetta ja tekee vaikeaksi ymmärtää, että istun rauhallisessa huoneessa miehen, kissan ja koiran kanssa, istun satulatuolilla ja teen työtäni, viimeistä kirjaa ennen palkankorotusta, jota en uskonut uskaltavani pyytää ennen kuin tein niin tuosta noin vain, sähköpostilla, hetken mielijohteesta. Hus, haamut. Hus, menneisyys. Pakotan tarkkaavaisuuteni noihin sanoihin, fraaseihin, lauseisiin.

Eikä riitä edes se, että ne ovat selviä ja myönteisiä, koska ne voidaan silti lukea epäilevällä mielellä. (Tai ei edes niin, en lue pariterapeutin haastattelua epäilevällä mielellä ja minusta siinä esitetyt neuvot ovat relevantteja ja mainioita, mutta silti aluksi siteeraamani lause pistää tekstistä esiin kuin vappuhuiska, ainoa sukupuolitetun käytännön lause.) Miten tämä ajatus käännettäisiin positiiviseksi? Riittää, etten tiedä, miten tämä lause luetaan? Tyydyn siihen, että tajuan ihmisten lukevan sitä, mikä heidän oletuksiinsa sopii? Tyydyn siihen, koska vaihtoehtoa ei ole, koska viestinnän ideaalitilanne toteutuu kauhean harvoin, koska en voi tehdä kuin oman osuuteni, joskus en sitäkään.

Äkkiä tunnen, kuinka työskentelen räjähdysherkän aineen kanssa. Järjestelen sitä pinoihin, jotka olevinaan eivät romahda yhtä herkästi kuin aiemmat muodostelmat.

Ja sitten kirjoitan tämän tekstin, kun on jo ilta ja koko päivän mieltä on painanut muistikuva, jonka asetan pikniknurmelle korvapuustien väliin: Muistikuva siitä, kuinka istun sohvassa jalat koukussa ja luen kirjaa sanojen etymologiasta ja äkkiä ajattelen kieltä pintana, siistinä rakenteena, jonka alle kätkeytyy yhteyksiä, jotka tarvitsee vain hahmottaa, joita pitää osata etsiä. Toinen muistikuva toisesta oivalluksesta, kun tajuan, että kieli on pintaa toisellakin tavalla, liukasta ainesta, joka sanoo paljon muutakin kuin tarkoitan sanoa. Sinä päivänä päätin opetella toisinaan koskettamaan (kädellä tai halaten, konkreettisesti) ihmisiä, jotka koskettivat minua tunnetasolla. Joskus koskettaminen tuntuu vaikealta, koska moni ihminen, joka koskettaa minua tunnetasolla, myös pelottaa. Olen edistynyt hitaasti tässä oivalluksessa, että kieli on pintaa, joka kätkee alleen kehitystarinoita sille, joka viitsii katsoa tarkemmin.

Joskus tuntuu, että kirjoittaminen ja puhuminen on pelottavinta, mitä on. Kirjoittaen tuntee tavoittavansa helpommin vivahteita, koska tilanne on rauhallisempi. Ja kun kirjoittaa, sanat jäävät, niihin voi palata, niitä on helpompaa tarkastella puolueettomasti toisesta päivästä käsin kuin puhetta. Puhe tallentuu ehkä johonkin toiseen, vahingoittaa häntä pahemmin.

En osaa olla ajattelematta, että kivahdus miksi haluat satuttaa minua ei olisi vahingoittanut minua. Jos olisin nähnyt sen kirjoitettuna, olisin ehkä paremmin ymmärtänyt sen loukkaavuuden syöverit. Se on saanut minut pelkäämään, ettei kukaan voisi kunnioittaa ja arvostaa minua, saati sitten rakastaa, ja että läheisyydessäni on jotakin vaarallista ja syövyttävää. (Minusta rakastaminen ja huolehtiminen on paljon vaikeampaa kuin kunnioittaminen ja arvostaminen. Kunnioitan ja arvostan ainakin itse huomattavasti suurempaa joukkoa kuin keistä huolehdin ja keitä rakastan ja suojelen.) Ja olen levittänyt lausetta kuin ruttotartunnan saanut, tartunnastani tietämättä.

Kuten muutkin.

Kun lopetan työn tältä päivältä, jään miettimään kunnioitusta ja arvostusta. Miksi niitä on niin vaikeaa ottaa vastaan? Siksikö, että niitä kohdatessaan usein pelkää - näin itselleni tuntuu käyvän, jos kunnioitus ja arvostus kytketään suorituksiin, sellaisiinkin, joita ei itse ajattele suorittamisena, kuten vaikka blogin kirjoittaminen tai ihmissuhteissa toilaileminen ja niiden miettiminen, mutta jotka tunnutaan jotenkin jähmettävän joksikin hienoksi ja persoonallisuuden kypsyydestä kieliväksi - että niiden myötä evätään minun oikeuteni tuntea haavoittuvuutta, erehtyväisyyttä ja lapsellisuutta? Jotenkin itsestäni tuntuu kovin paljon tärkeämmältä, että saan olla haavoittuva ja erheellinen kuin että toinen tunnustaa, että minulla on jotakin järkevää sanottavaa aina välillä. (Ehkä kyse on vain siitä, että olen saanut kuulla jälkimmäisiä toteamuksia enemmän kuin aiempia lupauksia ja että osaan kiukustua, jos joku kieltäytyy myöntämästä, että minullakin voisi olla ihan järkevää sanottavaa. Sillä tavalla kai olen omavaraisempi kunnioituksessa ja arvostuksessa kuin rakkaudessa. Paitsi että kunnioitukseni ja arvostuksenikin on aika romahdusherkkää mutta toisaalta ylösrakentuu melko sukkelaan uudelleenrakennuskokemuksen kerryttyä mittavissa määrin. Sen sijaan en ole osannut oikein tarpeeksi pitää huolta siitä, että tunnetason tarpeeni otetaan huomioon ja olen kuvitellut, että kestän vaikka mitä. Mutta en halua kestää, en enää. En usko enää sen olevan kellekään hyväksi.)

Nyt lopetan kirjoittamisen, koska haluan käydä nukkumaan. En osaisi oikein muuten, koska mielessäni myllertää varsinainen myrsky. Kuinka hassunkurista: juuri kun koen sanat oikein potentiaalisesti vahingoittavina ja harmillisina, koen hurjaa tarvetta kesyttää ne tässä ja nyt. Ikään kuin sellainen voisi onnistua!

Herään hämmentävästä unesta. Unessa tapahtumat sujuvat hyvin arkirealistisesti (se on unilleni harvinaista). Uni sijoittuu englantilaiseen kaupunkiin, johon aikuisten kielikurssiseurueemme on majoitettu eri puolille. Minut on laitettu monien muiden kanssa nukkumaan suureen kurssikeskukseen hieman pikkukaupungin ulkopuolelle. Kurssikeskus on kenties vanha kartano, sinne vie pitkä poppelien ja punatammien kuja. Kävelemme kujaa pitkin, otan takaa päin valokuvia kauniissa kellervässä iltavalossa kävelevistä kurssitovereista, jotka näyttävät kävelevän pareittain ja rupatellen. Ohittaessamme kujan varren kojun, jossa myydään hattaraa, popcornia, limonadia ja - se arkirealismista - karusellihevosia, huomaan illan jo hämärtyneen ja ensimmäisten tähtien hieman tuikahtelevan.

Unen tunnelma on hivenen surumielinen ja apea, päivänpaahtama, samanlainen kuin saattaa koettaa äkisti aktiviteetteja pursuilleen ja hyvien ystävien tapaamista sisältäneen kesäpäivän päätteeksi: aika taittaa filtti laukkuun ja lampsuttaa kotiin, hetki ohittui jo, päivän maininki murtuu. Mutta toiset, edellä kulkevat, näyttävät innostuneilta. Hämärästä huolimatta näen, kuinka heidän kätensä elehtivät innostuneesti tahdittaen heidän puhettaan. (Mutta en kuule - vaikka on aivan hiljaista. Ehkä en kuule, koska on hämärä. Unessa en problematisoi tätä, tämä on valveen kysymys.)

Kurssikeskuksessa nojaan ikkunaan otsaa, ikkuna tuntuu ihanan viileältä. Koetan erottaa, ovatko epämääräiset valkeat sutut nyt jo pimeydessä laivoja merenlahdessa. Koetan venyttää sormin silmiä pitkiksi, kapeiksi viiruiksi, se auttaa usein näkemistä. Teen myös kuten mummu teki lukiessaan minulle (en muistanutkaan tätä valveilla ennen unta ja siitä heräämistä mutta nyt muistan selvästi): mummu rutisti vasemman käden nyrkkiin ja nosti nyrkin silmän eteen ja tihrusti sen läpi. (Ilmeisesti se voi auttaa myös vanhuksen plussanäköön tai sitten uskomus selättää intersubjektiivisen empirian mummun kokemusmaailman tässä kohdassa). Valkeat tuhrut eivät kuitenkaan kiinnity mihinkään nimeen tai luokitteluun, ne odottavat. Yksi kurssitovereista koputtaa minua olkapäähän: “Hei, kannattaisi varmaan alkaa laittautua, melkein kaikki ovat valmiina jo! Näytelmään on enää pari tuntia ja me ajateltiin vähän biitsailla sitä ennen!”

Nyökkään, menen huoneeseeni ja viikkaan vaatteet laukkuun. Huomenna kurssi loppuu. On enää päätösjuhlat. En löydä mistään meikkipussia enkä juhlavia vaatteita, joten istun sängylle ja kiedon käsivarret polvien ympärille, nojaan leukaa polviin, tuijotan tyhjää ja muistan, miten erilainen olin silloin kun olin kielikurssilla viimeksi, viidentoista ikäisenä. (Unen kielikurssi on sama kuin se, jonka kävin valveilla.) Kuinka silloin illan hämärtyminen ja viikonloppu viritti odotuksen siitä, että jos jaksaa maalata kajalia silmien ympäri ja rajata huulet ja tupeerata hiuksia, ehkä jotakin voisi jopa tapahtua. Siitä huolimatta, että jo edellisinä viikkoina osoittautui, että kielikursseilla seurustelivat ne ihan samat ihmiset, joilla oli suhde Suomessakin. Sitä paitsi disko aallonmurtajalla oli aika kamala ja kaikki muut tuntuivat osaavan yhteistanssit kappaleisiin “Time Warp” ja “YMCA“. Jos pääsikin tanssimaan hitaita, hakija ei osannut puhua englantia edes sitä mitä itse (kahden vuoden opintojen jälkeen - olin surkean valmistumaton. Tiesin kyllä, että joissain peleissä maila on bat ja joissain club, mutta en tiennyt esimerkiksi, että couch tarkoittaa bussia. Se teki kielikouluun löytämisestä aika vaikeaa, koska en ymmärtänyt ollenkaan, miksi reittiä neuvoessaan perhemajoitukseni isä ja äiti puhuivat koko ajan jostakin valmentajasta. Lopulta menin vain seisomaan bussipysäkille huolimatta heidän selityksistään ja peloistani huolimatta bussi ajoi suoraan kielikoulun eteen.) Mutta eihän jonkun sellaisen kanssa osannut kuvitella menevänsä treffeille, joka ei osaa kertoa mitään mistään! (Minulle oli nuorempana paljon normatiivisempi käsitys siitä, mitä treffeillä tehdään ja puhuminen kuului olennaisesti tuohon kuvaan. Nykyään ajattelen, että tuollainen edellytys on sikäli aika kummallinen, että nautin kuitenkin usein paljon juuri eläinten seurasta, vaikkei meillä ole muuta kuin kosketusten ja eleiden kieli, joka on pienen harjoituksen jälkeen yllättävän ilmaisuvoimainen.) Joku kyllä rantabileissä nuoleksi pitkään niskaani ja selkääni (minulla oli avoin toppi ja hiukset ylhäällä) ja se tuntui hyvältä, mutta en kääntynyt katsomaan, kuka niin teki, sillä näin edessäni istuvien kurssitovereideni ilmeistä, että heistä tilanne oli jotenkin ällöttävä tai pelottava ja ajattelin sen johtuvan siitä, että niskaani nuoleksii joku inhottava tyyppi, ehkä joku keski-ikäinen setä tai alkoholisti tai monen maalaistytön mielestä selvästi vähän pelottava värillinen (minun oli vaikeaa ymmärtää tätä värillisten kavahtamista koska olin tottunut siihen, että monista kavereistani Helsingissä he olivat pikemminkin paljon komeampia ja tavoiteltavampia kuin laimean väriset suomalaispojat; siinä iässä ihastumisasiat ovat monille niin ulkonäkökeskeisiä) - mutta se tuntui hyvältä enkä halunnut sen loppuvan enkä toisaalta tietää, millä lailla ällö nuoleksija oli (en siihen aikaan osannut kuvitella mitenkään, että hän olisi voinut olla ihan mukava ja miellyttävä, sillä odotin pelokkaana, että piipaa-auto tulisi mikä hetki hyvänsä ja kyöräisi minut mielisairaalaan jonkun saatua selville, että oikeastaan ehkä haluaisin sittenkin kuolla mieluummin kuin elää - eivät miellyttävät ihmiset rakastu tällaisiin sekopäihin, se tuntui selvältä) ja niinpä vain istuin muina miehinä kuin mitään sellaista ei tapahtuisikaan. Lopulta nuoleksija kai kyllästyi pinnalta tarkastellen kivimäiseen reaktiotyyliini ja lähti pois. Sen sijaan se, että joku koskettaa minua niskaan, ei ole koskaan lakannut tuntumasta aivan äärimmäisen virittyneeltä.

(Mutta vain valveilla - unessa joskus joku koskettaa minua niskasta ja herään siihen hämmennykseen, ettei se tunnukaan miltään. Herään ajatellen, olenko jo niin vanha että.)

Kaikki tämä karkaa mieleen kun istun unen sängyllä. Miten erilaista nyt onkaan, nyt kun olen - mitä? Vanhempi? Aikuisempi? Väsyneempi? Seestyneempi? Kypsempi? Erilainen? Voin ottaa lasillisen skumppaa ja laittaa nenän päälle ja poskiin viinicouperosa-alueelle värivoidetta ja kajalia juhliin ehkä kymmenen kertaa vuodessa, mutta en tunne samaa poltetta muuttua joksikin muuksi, keksi hyvänsä. En sormeile mustia rintaliivejä miettien, uskaltaisinko kävellä katua niissä ja verkkopaidassa, pukeutua kuten Madonna Desperately Seeking Susanissa. (Ehkä se on vain sen tiedostamista, että joku suostuu makaamaan kanssani vaikken pukeutuisikaan kuten katutytöt, että on muunkinlaisia avuja, esimerkiksi myötätuntoinen asenne, että on myös miehiä, jotka saattavat arvostaa sellaista enemmän kuin vaatteita, jotka huutavat täyttä kurkkua, että haluaisin että joku voisi rakastaa minua, että oikeasti minäkin voisin oppia rakastamaan jos joku viitsisi vähän opettaa. Noin ajattelin näet tuollaisten vaatteiden huutavan, silloin. Minua ei kai saa mikään paheksumaan pissisten paljastavia asuja, koska olen elänyt sellaista naiseksi kasvamisen epävarmuutta, jossa olisin voinut pukeutua vaikka kuinka paljastavasti. Verkkopaitaan en uskaltautunut sentään - kävin kyllä sovittamassa sitä kivat rintsikat päällä, mutta vatsamakkara näkyi ikävästi sen lävitse ja päättelin, että näytän vatsamakkaran takia vähän halvalta ja ettei se kyllä käy. Niin kipeästi en sentään rakkautta halunnut, että olisin laihduttanut ja jumpannut vatsamakkaraani. Se on edelleen uskollinen seuralaiseni ja suojaa minua pukeutumisen ylilyönneiltä.)

Voi, nyt unessa enkä nyt valveilla en harkitse enää juuri koskaan tuollaisia asusteita. Olen myös heittänyt UFFin laatikkoon suurimman osan niistä timangikoristeisista stringeistä ja muista arvelluttavista naisellisuuskapineista, joihin lankesin eron jälkeen, ajattellessani olevani taas pisteessä nolla, siinä pisteessä, jossa voisin ryhtyä vaikka Madonnaksi tuossa elokuvassa. Irtolaiseksi, pelkäksi leikiksi. Mutta en osaa erottaa seksiä ja rakkautta toisistaan sillä tavalla, se erottaminen saa minut epävarmaksi ja syyllistämään itseäni niistä lämmön tunteista, joita joka tapauksessa näytän kehittävän kaikkia niitä kohtaan, joiden kanssa hurvittelen. (Siinä mielessä minun on helppo aavistella bonoboyhteisön rauhanomaisuutta - kaikki ovat olleet kaikkien kanssa ja siten tuntevat toisen intiimin lämmön kautta. He ovat nähneet toisensa haavoittuvimmillaan, tarvitsevina kuin vauvat, he eivät koskaan lakkaa näkemästä toista myös, loistokkuuden ja pätevyyden lisäksi, suloisena, suojeltavana, tyynnyteltävänä.) Enkä kestä rakkaudesta irrallista seksuaalisuutta kaikkialla tulvehtivana tai että joku olettaa, että osaisin sellaisen… unessa pakkaan laukkuun harmaita ja beessejä vaatteita. Eihän minulla niitä valveilla monia ole, beessejä ei kai yhtään. (Valkoinen, vaaleankeltainen, aprikoosinvärinen, maastonvihreä ja beessi on varattu äidille, niihin pukeutuminen olisi vähän sama kuin ihastuisi samaan mieheen kuin ystävätär: sellainen on juurittava alkuunsa, koska se voisi rikkoa jotakin elintärkeää. Onneksi ystävättärien ihastukset ovat yleensä vaikeita ymmärtää. Varmaan siksi, ettemme käyttäydy yhtä estottomasti kuin bonobot, harvoin edes häivähtävän ajatuksen tasolla. Suurimpaan osaan miehistä olisi joka tapauksessa vaikeaa rakastua muuten kuin heidän kanssaan makaamalla, heihin vähitellen totuttautumalla ja siedättymällä, opettelemalla sietämään omia tunnetilojaan heidän seurassaan. Sama pätee joihinkin naisiin, mutta toisaalta - naisia lähelle on yleensä helpompi päästä, koska pukeudumme ja riisuudumme samoissa huoneissa, saatamme saavuttaa hyvinkin intiimejä tiloja ilman oletettua seksuaalisuutta, lapsenomaisen luottavaisina. En osaa vielä kunnolla sanallistaa tätä ajatusta, tämä on haalea aihio. - Mutta takaisin vaateväreihin. Äiti haluaa minun pukeutuvan tummansiniseen ja harmaaseen, joskus harvoin anilliininpunaiseen, mutta haraan vastaan ja tykkään turkoosista, oranssista, ruosteenväristä, metsänvihreästä, tulipunaisesta, pinkistä ja lilasta. Samalla tavalla sisko näyttää ponnistelevan itsepäisesti kokomustine vaatteineen irti niistä mintunvihreistä, turkooseista ja pinkeistä, joilla hänet kotona vaatetettiin.)

Lopulta nousen unessa huoahtaen seisomaan, kävelen vessaan ja katselen kädet ristiluun taakse ristittynä, yläselkää kylmään valkoiseen kaakelipinnoitteeseen nojaten kaikkia noita naisia, jotka levittävät huulipunaa, tupsuttavat puuteria suurella siveltimellä tai vipalla, rajaavat silmiään. Heidän kasvonsa ikään kuin suipentuvat keskikohdaltaan, terottuvat ja suuntautuvat kohti peiliä nenän johdolla. Posket lommottuvat, silmät hehkuvat ja irtautuvat ihosta voimakkaine rajoineen, keuhkotautinen kalpeus tai auringon paahtama tasaruskea ketto päällystää ihon pehmeät sävyerot, sen säälle ja ravinnolle ja saasteille loukkaantumisen, vähän unen, kuormittuneisuuden. Välillä joku huikkaa minulle jotakin, kääntää katseensa hetkeksi minuun päin, hymyilen lämmön tulvahdusta, mutta sitten peili taas imaisee hänet.

En tiedä unessa, haluaisinko olla enemmän kuin he, mihin on kadonnut sisältäni kuumeisen tytön epävarmuus rakastamisen mahdollisuudesta. Näen vain, että heitä ajaa jokin, että ensin peili imee heidät, sitten yö. Eikä minulla ole kiire… nojaan tätä yläselkääni tähän kaakeliin, näin, toinen jalka nilkasta toisen päälle ristittynä. Näin. Takaraivoa kaakeliin, kaakelin viileyttä ihon lävitse kudoksiin, pienten lihasten kiristymistä kallonpohjassa. On myöhä jo.

Irtaudun peilitilasta ja kuljen ikkunan luo. On jo aivan pimeää. Tiedän, että minun pitäisi vain laittaa kumitossut jalkaan ja lähteä yöhön, koska on ehdittävä kävellä merenlahdelle, näytelmä esitetään valaistuna vetten päällä. Unessa ajatukseen kumitossuista ei sisälly ajatusta ortopedisistä tukipohjallisista, jotka tekevät kävelemisestä hieman kivuttomampaa, mutteivät paljon. Edes valkeita tuhruja ei näy. Odotan valojen rävähtävän päälle, mutta mitään ei tapahdu. Kuulen takaani ääniä, jotka kielivät muiden lähtevän jo. Mutta jos muita imee peili, ikkuna ja oman muutokseni rajuus tuntuu imeneen minut tai ainakin tahtoni tai voimani tuossa unessa.

Kummallista kyllä, samalla kun palohälytin alkaa soida, tajuan paitsi seisovani sormet lasilla, myös makaavani selälläni. Valoakin on liikaa ja vääränsävyistä, kissa huutaa yhdessä kännykän herätyksen kanssa. Olen nukkunut levollisesti herätykseen saakka, uskomatonta. Siksi muistan unenkin.

Vielä pitkään herättyäni muistan, kuinka paljon asiat muuttuvat, kuinka minä muuttuu. Kuinka sillä on kausia, jotka poikkeavat toisistaan niin paljon, että on vaikeaa ymmärtää, miten ne mahtuvat samaan muistiin, eiväthän ne helposti mahdukaan, osa piilottelee unissa ja itsen yllättävissä reaktioissa. Ja sitten, kuinka on asioita, jotka eivät muutu: tunne siitä, ettei tiedä, mihin tarkalleen on menossa, avoimuus siksi kokeilla sitä sun tätä, kyvyttömyys identifioitua täysin tai pelkistää itseään miksikään noista kokeiluista - ehkä siksi ne eivät tapaa onnistuakaan, koska en osaa sitoutua niihin pakottautumiseen koko sydämestäni - maailman virkkuukoukun esiin kiskoma muutos, hidas ja salainen muutos.

Kuuntelen Leonard Cohenin Stranger songin ja mietin ystävättären toteamusta, kuinka väkivaltaista ja repivää rakastaminen tämän kirjoissa on (ajattelin sitä arkirealismina ja hellyytenä) ja etsin paikkoja sormille ja varpaille maailman pystysuoralta tuntuvasta kevätseinästä. Sama haluttomuus lähteä kuin unessakin hidastaa farkkuihin pujottautumista, luomulannoitesäkin kuljettamista palstalle. Mikäli muovien takaa nyt jotakin pystyy arvioimaan, on kaunista. Olen hukannut mangoldin siemenetkin.

Kotiin palattuani huomaan, kuinka olen unohtanut äidin pariin kertaan toistaman ohjeen. En ole vaihtanut iiriksille joka päivä raikasta, kylmää vettä. On torstai, lauantaisen kimpun kukat sojottavat ääriauki ja alkavat kuihtua.

Tämä on ensimmäinen kerta, kun olen saanut kimpun iiriksiä. Olen monesti vienyt iiriskimpun pitämälleni ihmiselle ja toivonut, että hän osaa arvostaa tuota tyylikästä ja hillittyä, aavistuksen jäykkää kukkaa, joka ei muistuta pompöösiä ja kuninkaallista ruusua eikä huoletonta luonnonlapsi päivänkakkaraa. Tai gerberaa, jäykkää töppömäistä jättiläiskukkasta, joka on karannut viisivuotiaan mielikuvituksesta. Usein iiriksiä ostaessa kukkakaupan myyjä on huokaissut ja sanonut, että nämähän sitten eivät kestä kovinkaan pitkään. Olen nyökännyt ja vastannut, että ne tulevat lahjaksi.

Lahjoitettu ilo ei kestä kovinkaan pitkään.

Olen saanut monenlaisia kukkia. Ruusuja, joista en pidä, pelottavia gerberoita, freesioita, useammin kuin kerran eksoottisen inkiväärin, pökerryttävän tuoksuvia valkeita liljoja niiltä jotka tuntevat minut ja tietävät mieltymykseni hautajaiskukkiin, iloisia narsisseja, maljakoihin liian raskaita auringonkukkia, trendikkäitä mutta ikävän heikkotuoksuisia neilikoita, pilkullisen orkidean joka muistutti oikeastaan enemmän eläintä kuin kasvia. Mutta en iiriksiä, en ikinä ennen.

Joskus toista ihmistä kuunnellessa saattaa tuntua hetken siltä, että tunnistaa jonkin tutun mallin, tutun toiveen tai ajatuksen. Ehkä hahmo voisi olla paras sana. Tunnistaa tietyn ideologisen hahmon. Silloin kun rakastamani blogi Riite tai sitä ennemmin Venkoilua vielä päivittyi säännöllisesti, kuvittelin tunnistavani iiris- (ja freesia)hahmon: “Hän saa usein ystäviltään ruukkuesikoita ja toisinaan gerberan muttei koskaan freesioita eikä iiriksiä, joita salaisesti tahtoisi.” Silloin kun hahmoa ei tunnista, täytyy liikkua tekstin tasossa. Ja toisaalta, jos hahmon tunnistaa, voi olla melko varma, että tunnistaa hahmon, joka on jo tuttu, jota elää (ainakin joskus). Tiesin kirjoittaessani, miltä tuntuu haluta salaisesti iiriksiä ja saada kerta toisensa jälkeen esikot ja gerberat.

No, nyt iirikset ovat tuossa valkoisessa äidiltä niinikään saadussa maljakossa ja osoittavat kuihtumisen merkkejä. Aiemmin tasaisen lilat terälehtien suippapäädyt ovat käpristyneet värittömiksi kalvoiksi, suonet muuttuneet tummemmanliloista ruskeiksi. Keltaisen raidan terälehden alahuuli rullautuu murjottavasti. Iirikset vanhenevat kauniimmin kuin kukoistavat. Niiden ryhdikkyys hellittää hieman, ne saavat aavistuksen koomisia ja rähjääntyneitä piirteitä. (Ymmärtääpä joskus, miksi siistit pukumiehet ja jakkupukunaiset eivät vain kosketa minua mitenkään… Siinä muottiin sopimisessa on jotakin hyytävää. Varmasti vain siksi, etten ymmärrä tuota halua enkä siten tavoita sen hahmoa edes puutteellisesti.)

Rapussa kuljetaan. Kissa makaa sängyllä, pieni harmaa kerä. Välillä se katselee haaveksien iiristen vihreitä lehtiä. Se söisi ne. (Syömisen ja syömisestä unelmoinnin hahmo on helppo tunnistaa, vaikka iiristen lehdetä eivät itsestäni näytäkään erityisen meheviltä.) Iirismaljakko on nostettu ikkunalaudalle lukuisten kissaesteiden taakse, jotta iirikset saavat kuihtua rauhassa ja jotta Lohi-paran maksa ei kuormitu lisää iiristen mahdollisesti kissanmaksalle myrkyllisistä yhdisteistä.

Tahdon seurata esteettä, kuinka iirikset kuihtuvat, todistaa niiden elävyyden ja kuolevaisuuden, tunnistaa niiden muutoksen hahmon.

Olemme tänään pyöräilleet yhdessä maistraattiin tuulisessa säässä ja suudelleet hyvästejä valtiotieteellisen tiedekunnan kulmalla, jatkaneet suuntiimme palataksemme taas illaksi lähekkäin. Koetan katsoa iiriksiä mahdollisimman tarkasti, jotta illalla osaisin sanoa, onko jokin niissä muuttunut tanssitunnin aikana.

Argumentti menee suunnilleen näin: ”Jos olet joskus mitenkään sotkeutunut asiaan x, olet jäävi esittämään siitä mitään moraalissävyisiä rutinoita ja parannusehdotuksia.” Asia x olkoon lihansyönti, yksityisautoilu, aviorikkomus tai mikä hyvänsä rutinoita esittäneen henkilön huonoksi jutuksi leimaama seikka.

Se, mitä argumentin esittäjä koettaa kai sanoa, liittyy ilmeisesti kaksinaismoraaliin: yhtäältä tuomitaan puheissa jotakin, jota ei kuitenkaan käytännössä osata itsekään välttää.

Tässä argumentissa on mielestäni kaksi virhekohtaa:

Ensiksi, moraalisen arvostelman jäsentäminen tuomitsemiseksi ei useissa tapauksissa ole kovinkaan osuva kuvaus. Jos sanon, että esimerkiksi yksityisautoilua olisi hyvä vähentää, en tarkoita sanoa, että kaikki joskus yksityisauton kyytiin astuneet tai sellaisen omistavat ovat Pahoja tai Ajattelemattomia tai muutoin moraalisen paheksuntani kohteita. Saatan esimerkiksi ajatella paljon enemmän yksityisautoiluun ohjautuvia materiaalivirtoja ja sen hiilidioksidipäästöjä. Samalla ajattelen yhdyskuntasuunnittelun epäonnistumista, en niinkään henkilöä, joka ostaa auton, jotta pääsee päivittäin töihin. Saatan hahmotella mielessäni sitä, kuinka hankalaa on löytää hyvässä joukkoliikenteen linjassa toisiinsa suhteutuvat oikean aikakauden koti, lasten päivähoito, työpaikka - ja mitä asialle voisi ja pitäisi tehdä. (Tosin täytyy kyllä sanoa, että on niitäkin, jotka valitsevat vapaaehtoisesti kauempana työpaikastaan asumisen ja lapsensa ties minne hornan tuuttiin hoitoon kiikuttamisen ja perustelevat sillä – ”Oli niin kova ruuhka taas” – kroonisia myöhästymisiään, vaikka tyypillisesti teillä, joilla ruuhkaillaan, kulkee myös joukkoliikenne.)

En tiedä, miltä muista kuulostaa moraalisen arvostelman esittäminen, mutta itse kuulen sen tuomitsemisen sijasta enemmän muutoksen tervetulleeksi toivottamisena. Toki se on vaikeaa kuulla sellaisena, jos hakee loukkaantumisen kohtia ja osallistuu itse säännöllisesti sen kummemmin ajattelematta tai - kaikkein vahingollisimmin - ajatuksistaan harmistuneena mutta sen salaavana toimiin, jotka nyt ovat joutuneet moraalisen arvioinnin kohteeksi. Mutta eikö juuri tämä taito ja halu siirtää loukkaantumista ja suhteuttaa sanottu yleiseen tilanteeseen itsen sijasta olekin moraalisen ulottuvuuden sietämisen kannalta oleellinen? Moraalinen arvostelma suuntautuu tulevaisuuteen, muutosedellytysten kohentamiseen. Tämä liittyy toiseen virhekohtaan.

Sillä eihän toki voi olla niin, että esittääkseen moraalisen arvostelman ihmisen pitäisi olla jo nyt täydellinen tai tietää jo nyt hyvän elämän ainoa oikea resepti juuri siinä tietyssä kysymyksessä, josta hän arvostelmansa lausuu. Siinä tapauksessahan kukaan meistä ei kai voisi koskaan lausua moraalisia arvostelmia! Joskus epäilen, että juuri tämä onkin tavoitteena argumentissa, jota aloin käydä läpi: yksinkertainen turvan tukkiminen ja ikävien ajatusten häätäminen näköpiiristä. Toinen (itselleni tulkintana uusi) vaihtoehto voisi olla, että voittopuolisesti valtamotivoitunut henkilö kuulisi moraalisen argumentin esittäjän yrityksenä saavuttaa auktoriteettia. Itse hämmästyn tästä kerta toisensa jälkeen; luulen sen kuvastavan eniten sitä, miten vähän valtamotivaatio luonnehtii suunnitelmiani ja arvomaailmaani. (Pian suomeksi ilmestyvässä Jefferson Singerin kirjassa Persoonallisuus psykoterapiassa on herkullinen kuvaus todellisesta avioparista, jossa toinen jäsentää saman, toistuvan ristiriidan valtamotiivien kautta ja toinen läheisyysmotiivien kautta. Vaikka he kommunikoivat keskenään, he tulkitsevat toisensa roimasti pieleen hyvin varmoina tulkintansa virheettömyydestä. Tuo kohta avasi omat silmäni sille, miksi moni kanssani suhteessa ollut on ahdistunut siinä määrin läheisyydenkaipuustani – he ovat kokeneet sen kenties kirjan Dougin tavalla kontrollipyrkimyksenä, ei toiveena viettää mahdollisimman paljon aikaa tilassa, jossa on kaikkein ihaninta olla.)

Mutta takaisin moraalisiin argumentteihin tai niiltä kuulostaviin arvioihin tietyn käytännön haitallisuudesta… Vielä pahempi, jos niitä ei saisi edes mieltää – silloinhan ei näet voisi koskaan arvioida omia tekemisiään ja tulla siihen tulokseen, ettei ole toiminut kovinkaan tyydyttävästi ja että jo silkan itsekunnioituksen vuoksi on hyvä hieman tarkistaa toimiaan. (Itseviha harvemmin poikii kauniita jälkeläisiä.)

Tarkoitan myös tätä: Olen elämässäni tehnyt monia tyhmyyksiä ja oppinut asioita kantapään kautta, ja joskus toistan virheeni kummallisen huolimattomasti. Minusta olisi aika kummallista, jos nyt minulta kiellettäisiin näiden erilaisten lähestymis- ja toimintatapojen mahdollisen loukkaavuuden ja vahingoittavuuden arvioiminen hiljaa tai – vielä tärkeämmin – ääneen. Sillä enkö juuri puhuessani näistä asioista luotetuilleni koeta suhteuttaa omaa toimintaani niihin ja kokeilla, mitä ystäväni niistä ajattelevat ja siten arvioida, olenko itse mieltänyt ne kenties aivan toisella tavoin kuin muut? (Paha kyllä, saattaa kulua viikko tai pari ennen kuin onnistun sovittamaan uudet ajatukset omiini, mutta ainakin näin pidän pääni töissä.) Pitäisikö minun jättää sanomatta, ettei ole järkevää maata toisen kanssa seurustelevan miehen kanssa, esimerkiksi, vain siksi, että olen joskus mennyt tekemään niin ja etten voi kuitenkaan olla ikinä täysin varma, etten suistu sellaiseen uudelleen, jos olen riittävän yksin ja onneton ja ihastunut? Tiedänhän kuitenkin myös, että ainakin itselleni sellaisesta tulee kauhea olo. Ehkä toiselle ei tulisi, mutta tuntuisi reilulta varoittaa, että sellainen tapahtuma ei koskaan jää täysin menneisyyteen vaan kulkee mukana myöhemmin solmittaviin suhteisiin ja saa itsen miettimään niissä hieman surumielisesti, kuinka hurjan määrätietoisesti ja samalla jotenkin sokeasti ihmiset voivat vetää kahta tai useampaa toisensa poissulkevaa roolia ja aidosti haluta sekä jatkaa seurustelua että karata siitä.

Kuvittelen, ja tämä voi olla silkkaa kuvitelmaa, että aktivoimalla tuon käytösmallin tuntemuksia ja muistuttamalla itseäni siitä, kuinka paska fiilis sellaisesta jää, uusimisen todennäköisyys on huomattavasti pienempi. Mutta vain, jos en nivo tuota käyttäytymistä itseä vähättelevällä tai tuhoavalla tavalla, tyyliin minä nyt olen tällainen täysin kelvoton olio, jota ei kiinnosta tippaakaan, mitä muut ajattelevat… en vain osaa. Sellainen itseä vähättelevä tyyli tuntuu moraalisen kehityksen pahimmalta esteeltä – ainakin itse siihen jossakin toisessa törmätessäni menen hyvin neuvottomaksi enkä osaa kuvitella, kuinka hän tuosta reipastuisi ja ymmärtäisi, että menneet ovat menneitä ja ettei yksi toteutunut käytösmalli kerro ihmisen käytöksestä, arvoista ja tavoitteista muissa tilanteissa vielä paljon mitään. Ainakaan en tahdo alkaa hyssytellä ja palkita toisen itsevähättelyä lohduttavalla huomiolla; kyse on moraalisesti niin vahingollisesta askelesta, etten tahdo tukea sen pysyvämmäksi vakiintumista kenessäkään. Mieluummin vaikka vaikutan kylmältä ja kovalta sanoessani suoraan, etten aio kuunnella tuollaista puhetta ja että uskon, että virheistä voi oppia ja etteivät tilanteet ole niin yksinkertaisia, että vastuu – ei syyllisyys – kannattaisi aina vierittää täysimääräisesti paitsi nykyisen, myös tulevan itsen niskaan. Olen huomannut vähitellen, että kun perustelen tämän useista ensin typerryttävältä tuntuvan ei-lohduttamisen (sillä lohduttamiseen he yleensä ovat tottuneet) ja osoitan, että pidän heistä tuosta mielestäni heidän itsensä kannalta vahingollisesta piirteestä huolimatta, eivät he ainakaan kahdenkeskisen käytöksen tasolla vaikuta siltä, että kantaisivat kaunaa odotuksistaan poikkeavasta vasteestani. Ehkä siihen vaikuttaa sekin, että kun koen toimivani moraalisesti vastuullisella tavalla, on helppoa kommunikoida hyvin pehmeästi (odotusten loukkaamisesta huolimatta); paljon kovemmin ja hätäisemmin kommunikoin silloin, kun pelkään, etten oikein ole tilanteen tasalla. Ehkä toinen jotenkin aistii sen, että koen empatiaa hänen toiveitaan ja pyrkimyksiään kohti lohtupyrkimystä laajemmin?

Edellinen kappale toistaa oikeastaan pidemmässä ja eritellymmässä muodossa sen, mitä aiemmin lausuin itsekunnioituksesta. (…jo silkan itsekunnioituksen vuoksi on hyvä hieman tarkistaa toimiaan.) Itsekunnioitus ei taatusti edellytä sitä, että olisi elänyt virheettömästi. Juuri virheistähän voi oppia! Sen sijaan se edellyttää kyllä – ainakin itseni kohdalla näin tuntuu menevän – sinnikkyyttä hyväksyä tapahtuneet virheet virheiksi ja yritystä myös oppia niistä, ei vain selitellä niitä parhain päin ja tunkea ne onnellisten loppujen malliin tai omaksua ne ”toivottoman” ja muuttumattoman klöntti-minänsä imagoon. Virheiden tekemisessä ei sinänsä ole mitään pahaa, usein ne saa korjattua säällisin ponnistuksin. Niistä voi myös huomata tärkeän seikan: kuinka tavattoman hataraa tuntemattomiin tapahtumiin ja olosuhteisiin päätteleminen on, kuinka suuria päätöksiä tehdään kangastusmaisten, usein vain huonosti todellisuuteen ankkuroituneiden mielikuvien perusteella. Ei ole ihme, että usein valitut reitit kohti haaveita muuttuvat kauheiksi virheiksi ja täytyy tehdä täyskäännös tai peräti käydä käsiksi haaveisiinsa, kohdata niiden varjot silmästä silmään ja harkita vakavasti, tätäkö todella tahdon. (Uskon, että kaikilla haaveilla on varjonsa. Kun kokonaisen elämän jäsentää palvelemaan vain elämän tiettyjä piirteitä korostavaa haavetta, muille elämän osa-alueille lankeaa välttämättä haaveen kannattelijan rooli. Vain sellainen haave, johon sitoutuu voimakkaasti, tuntuu mielekkäältä kaikessa, mitä tekee. Mutta olisiko tuolloin jo järkevämpi puhua suunnitelmasta, päämääräsuuntautuneisuudesta ja tahdosta?)

En osaa ajatella, että itsekunnioitus olisi mitenkään ristiriidassa tietojemme hataruuden kanssa. Päinvastoin: eikö itseä ole helppo kunnioittaa juuri sen takia, että se urheasti ponnistelee kohti tuntematonta? (Ei sillä toki vaihtoehtoakaan ole, paitsi ehkä pysähtyä ja takertua rutiineihin ja ummistaa silmänsä tärkeiltä kysymyksiltä – se on itsekunnioitukselle paljon pahempi paikka, ja luulen, että juuri pysähtyneisyyden itsekunnioitukseen hakkaamat säröt pieksevätkin itsen taas pian armottomasti liikkeelle. Maailma ei salli kenenkään pysähtyä kuin hetkeksi. Onneksi eteneminen on helpompaa ja iloa tiukkuvampaa kuin pysähtyneisyys!) En ajattele itsekunnioitusta myöskään itsen toisten yläpuolelle kohottamiseksi. Ei siinä ole kyse vertailusta, vaan sen hyväksymisestä, ettei mitään merkittävän kiinteää ja yhtenäistä, valmista itseä ole ja että elämästä voi pitää ja siihen voi suhtautua toiveikkaasti. Hmm. Löytäisinpä hyvän kielikuvan. No, kokeilen: ettei itse ole ikuinen kompastuskivi, ettei sitä ole etukäteen määrätty epäonnistumaan, että se voi kantaa myös niin tervettä ylpeyttä, ettei se häiritse liikaa kommunikaatiota, havaitsemista ja muuta toimintaa - se ikään kuin käy läpinäkyväksi ja luonnostelmamaiseksi. Ajattelen nyt harvan, muutaman vedon hiiliskissin ja jäyhän, kehystetyn öljymaalauksen eroa. (Luulen myös, että oikeastaan vasta tässä vaiheessa voi rakastaa puhtaasti, pelkäämättä, että vahingoittaa toista rakastamisellaan. Kummallista kyllä, alan vasta vähitellen uskoa, että sellainen on itselleni mahdollista. Jotkut saavat jo lapsuudenkodistaan tuollaisen uskon ja me toiset taas vaellamme sen eteen vuosikausia ja joudumme jumppaamaan käsitteellistääksemme tilannetta sen pelkän myötäelämisen tueksi – käsitteet ovat mielikuvien tapaan oivia muutoksen työkaluja, kunhan on muutokseen myös tunteissaan valmis – ja tajuamme vasta vähitellen, miten vihamielisessä maailmassa elimme kymmenen tai viisi vuotta aiemmin, lapsuudesta nyt puhumattakaan. Mutta varmasti kaikilla on omat ongelmakohtansa. Tämä on yksi mahdollinen ja käsittääkseni aika yleinen.)

Äh, eteninpä pitkälle alun koruttomasta argumenttiin tarttumisesta. Toisaalta argumentti tuntuikin pelkältä aloitukselta, joltakin vähemmän läpieletyltä ja abstraktioon pelkistetyltä. Oikeastaan halusin ehkä kirjoittaa näin (mutta tämä on arvailua - kai olisin kirjoittanut niin heti, jos olisin halunnut, ehkä se vaati tänne saakka johdattelun): Joskus hämmentyy, kun huomaa, että toinen kokee minun astuvan varpailleen sanoessani jotakin, jota en lainkaan itse hahmota tuomitsemiseksi tai häneen kohdistuvaksi. Silloin säpsähtää hetkeksi hereille siihen seikkaan, että vaikka olemmekin ystäviä jo vuosien takaa, hän olettaa ja pelkää jostakin syystä edelleen, että vihaan karvaasti häntä joissakin suhteissa, etten hyväksy häntä sellaisenaan ja että jostakin syystä tahdon nöyryyttää häntä käsittelemällä asioita, jotka tekevät hänen olonsa vaikeaksi. Muistaa äkisti, miten pelokkaassa maailmassa itse eli kauan, miten helppoa oli kuulla yhteisen hyvän tukemiseksi tarkoitetut pohdinnat itseä syyllistävinä. Miten helppoa oli ajatella, että jos hän tietäisi, mitä olen tehnyt ja ajatellut, hän kävelisi tiehensä saman tien. Armoton, kylmä ja kova maailma… sellaiselta se tuntui. Tuomitseva, arvosanat jakava maailma, lokeroiva ja luokitteleva maailma. Maailma, jossa täydellisyys on aito, saavutettava mahdollisuus. Olisiko siitä päässyt ilman ystäviä ja ilman viisaita sanoja, sanoihin talletettuja mielteitä, jotka kaikuivat toisenlaista ilmapiiriä? Ja ilman epäonnistumisia, jotka lopullisesti romuttivat ajatuksen täydellisyyden etäisestäkään mahdollisuudesta?

On kummallista huomata, että mitä vankemmin tajuaa oman pienuutensa, päättelynsä horjuvuuden ja jopa ajoittaisen kuuromykkäsokeutensa joissakin kysymyksissä, sitä helpompi on vakuuttua siitä, että saan kyllä anteeksi nämä puolet ja että voin silti esittää jonkin mielipiteen ja rakastaa muiden lisäksi itseäni. (Eivät muut sen kummempia ole. Terävämpiä joissakin kysymyksissä, sumeampia toisissa.) Että oikeastaan kyse on asenteesta, jonka otan itseeni, vaikka kuvittelenkin sen maailman suhtautumiseksi minuun. (Se on luontevaa, sillä asennoidun itseeni sillä tavoin kuin maailma on vihjannut joskus – kauan sitten, kun olen tulkinnut monet asiat lapsen logiikalla. Tuohon asenteeseen on puututtava ainakin jos se tuntuu vähättelevältä, vihamieliseltä, arvostelevalta, tuomitsevalta.)

Niin että kun ystävä sanoo, ettei pidä arvostella asioita, joista ei ole aina pysynyt kaukana – vaikka toki hänkin yhtyy arvostelmaan noiden asioiden haitallisuudesta mutta korostaa ettei kyse ole mistään moraalisesti velvoittavasta arvostelmasta – kuulee äkisti, kuinka hän typistää itseään, suhtautuu itseensä vähättelevästi ja siinä samassa on kieltämässä muiltakin asiat, jotka kieltää itseltään (siksikö, koska se olisi epistä – kukapa ei tuntuisi tuota reaktiota): ei saa esittää asioiden muutosta vaativia huomioita asioiden haitallisuudesta! Ja itse kuulee asian näin: Mikään ei voi koskaan muuttua, koska emme saa jakaa virheitä emmekä pohtia niitä. Kaikkien on tehtävä samat virheet kenenkään varoittamatta. Yhteiskuntaa on turha kehittää tai ainakin sen kehittäjät ovat tekopyhiä paskoja, jotka puhuvat suuremmalla suulla kuin pitäisi ja kärsivät egomaniasta. (Minusta taas on kauhean hienoa, että löytyy ihmisiä, joissa on niin paljon kommunikatiivista, lannistumatonta energiaa ajaa yhteisiä asioita. En osaa itse ainakaan vielä sellaista, ja sen vuoksi en esimerkiksi viihtyisi politiikassa.) Ja moraalisten tekojen on oltava ehdottomia. (Tämä tuo aina mieleen M.A. Nummisen loistavan Energiansäästäjä-laulun. Suosittelen sen kuuntelemista!)

Jotenkin kaikki se kuulostaa siltä, että unohdetaan, kuinka moraali on prosessi, yhteinen, kehittyvä, muotoutuva ideoiden kenttä, joka elää ja jossa me elämme. Ei se ole mikään valmis lakien kokoelma eikä hyväksyttyjen käytäntöjen manuaali. Ei sitä minään objektiklönttinä ole, vaan se kehittyy, siitä puhutaan, sitä ajatellaan. Se muuttuu ajattelijoidensa mukaan ja tiettyjen toimintojen rajojen löystyessä ja tiukentuessa uuden tiedon ja yhteiskunnallisten ihanteiden muutoksen myötä. Pohjimmiltaan ajattelen sen sisältävän itseen ja toisiin kohdistettuja toiveita (muutaman lähes jokaisen hyväksymän vaateen lisäksi). Toiveet ovat lakeja ja tuomioita pelottavampia, koska ne pulpahtelevat sisältäpäin ja kietovat ympärilleen muun elämän.

Minua pelottaa ajatella yhteisöä, jossa moraalista puhuminen on kielletty kaikilta muilta kuin täydellisiltä: kaikilta. Miksi? Koska se kuulostaa yhteisöltä, jossa myös toiveista puhuminen on kielletty. Kenties toivominenkin on kielletty. Jossa teoilta ja ajatuksilta kielletään niiden merkitys ja jossa yritys laajentaa ja tarkistaa niiden merkitystä on kielletty. Jossa ihmiset on lukittu oletuksiinsa ilman mahdollisuutta muuttaa niitä. En usko, että sellaisessa ympäristössä voisi olla hyvä elää.

En usko, että siinä olisi myöskään mahdollista elää.

Tietenkin juuri talojenkatsomispäivänä talven ainoa lumimyrsky muuraa notkelmat upokoiksi ja kiskoo hyytäviä lumivihmavanoja mustan moottoritienpinnan poikki. Molemmat talot, jotka ovat täyttäneet ehtomme “pieni alle viidenkymmenen neliön talo isolla tontilla ja hyvien kulkuyhteyksien äärellä ja halpakin vielä” paljastuvat aikamoisiksi räyskiksi.

Huokaisen sisimmässäni helpotuksesta talon lahoon seinään iskettyä reikää katsellessani. Edellinen asukas on kätevästi säästänyt jättämällä katosta rännit pois. Jep, tässä olisi työmaata seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi, eikä ikinä tulisi valmista. Työmäärä ei pelota, mutta tuonkuntoiseen taloon valuva rahamäärä kylläkin. Talo voisi nieleksiä meidät vararikkoon seinälautojen, maalien, eristeiden, horminkorjausten ja sen sellaisten muodossa. Seisomme syvässä lumihangessa nilkat märkinä, ryömimme rossipohjan alle tutkimaan, onko myrkytetyistä sienikasvustoista uusia merkkejä.

Toinen taloista on periaatteessa edelleen mahdollinen, vaikka sen pohja onkin uskomattoman tökerö ja vaikka sen hyvä pönttöuuni on muutettu suureksi sähköpatteriksi sähkövastuksin. Jos hinnasta pudottaisi pois kolmanneksen, se alkaisi olla ulottuvillamme. Mutta hinnassa on selvästi ilmaa, paljon ilmaa.

Toisen talon tontilla sijaitsee romahtaneita aittoja tai mitälie ovatkaan. Talo itse on rakennettu pala palalta. Kattotuoleissa on elukoiden syömiä reikiä, ötökänkakkaa ja epämääräistä puupurua. Talon alus kasvaa puuta murentanutta vihreää mönjää. Vanhaan halkoliiteriin on rakennettu eristelevyin ja pinnoituksin sauna-suihkuosasto. Lämminvesivaraajaan mahtuu kerrallaan kymmenkunta litraa. Ulkoseinään on asennettu maadoittamaton pistorasia. Välittäjä ei lupaa mitään, ja parasta niin.

Tuntuu helpottavalta huomata, etteivät nämä täysin ohittamattoman oloiset talot ole oikeastaan juuri mistään kotoisin. Toinen on sympaattinen, mutta tuskin menee tuolla hinnalla (ellei sitten ostaja ole todella rikas ja aio purkaa taloparkaa ja rakentaa tilalle uutta taloa.) Ainakaan meillä ei ole missään nimessä varaa ostaa niin huonokuntoista taloa sellaisella summalla. Voimme vain viivyttää aikaa ja ehkä parin viikon harkinnan jälkeen tehdä matalan tarjouksen, joka joko hyväksytään tai torjutaan. (Talossa on kuitenkin paljon sympaattista ja se sijaitsee meidän kannaltamme ihan ykköspaikalla - eikä meitä haittaisi, vaikka remppaaminen edistyisi vähän hitaamminkin, pala kerrallaan.) Tämä kaikki tarkoittaa, että meillä on runsaasti aikaa tutkia lainoja, järjestää asioita ja miettiä jopa sitäkin, rakentaisimmeko sittenkin täysin uuden talon. Kummassakin näistä taloista törmäämme näet siihen, ettei ekologinen asuminen varaavine tulisijoineen ja savukaasun lämmön talteenottoineen niissä kävisi oikeastaan lainkaan helposti. Tilat on jaettu kummallisesti, aiemmin hyvät ratkaisut pilattu muuttamalla rakenteita, rakennettu turhaan pieneen mökkiin sisään suihku ja sauna erillisen saunarakennuksen asemesta (joskus tuntuu, etteivät ihmiset tarpeeksi ajattele kosteusvaurioiden vakavuutta), jätetty itsestäänselvät hoito-ohjeet kuten rännitykset ja rossipohjan tyhjänä ja avoimena pito toteuttamatta. Ja tietysti sisävessat on rakennettu vesivessoiksi ihan turhaan.

Kummallinen tämä helpotus, ettei mitään päätöstä tarvitse tehdä juuri nyt - samalla kun kuitenkin tahtoisin kiihkeästi, että se oikea talo löytyisi ja voisimme muuttaa sinne. Mutta pidän sitkeästi kiinni siitä, että tämä on leikkiä.

Marssin pankin neuvotteluun innokkaana mukanani vain henkilöllisyystodistus, kuten palvelevassa puhelimessa on vakuutettu. Hyvin pian selviää, että minun tapauksessani (ei vakituista työsuhdetta) henkilötodistus ei riitä, vaan mukana pitäisi olla myös vuoden 2006 verotuspäätös. Eiväthän he voi myöntää asuntolainaa, jos heillä ei ole mitään vakuuksia siitä, että pystyn käymään töissä ja maksamaan lainan myös takaisin! Hämmennyn toruvasta sävystä niin paljon, etten saa edes sanottua, että sitähän varta vasten kysyin puhelimessa ajan varatessani ja että minulle naurettiin, ettei mitään verotustodistuksia tarvita.

Heitän arvion vuoden 2006 ansiotasosta. Vain se merkisee, koska vain siitä on todisteita. Vuoden 2007 ansiotason tunnen varsin hyvin, sillä jouduin hakemaan korotusta verotusprosenttiin saadessani töitä jouluapulaisena kirjakaupassa. Mutta sillä ei ole väliä, kuten ei silläkään, että minulla on ihan hyvän kokoinen työkeikka meneillään. Muistelen, että 2006 ansaitsin ihan hivenen vähemmän. Allekirjoitan paperin, jossa vakuutan antamani tiedot oikeiksi. “Mutta tarvitsen vielä kopion verotustodistuksestasi”, sanoo täti. Nyökkään iloisesti: kyllä vain, sehän onnistuu!

Kotona kaivan asiakirjasalkkua ja totean ansainneeni neljänneksen vähemmän kuin muistin. Se yrityksestä vaikuttaa raha-asioissa kunnolliselta! (Vaikka toki jo freelancer-työsuhteet osoittautuivat normaalin lainakäytännön esteeksi.) Pankkia ei näyttänyt erityisesti kiinnostavan se, etten ole koskaan aiemmin elänyt lainalla ja että kerroin heille nytkin maksavani yli lyhennyksen suuruista vuokraa.

Täti sanoi: “Kummallista ettei sinulla ole opintolainaa jos olet kerran opiskellut filosofiaa.”
“Miten niin? Minusta se on ihan tervejärkistä, kun ottaa huomioon, miten huonosti filosofialla työllistyy.”
“No minun kokemukseni mukaan juuri humanistit nostavat lainaa.”
“Jaa, minä ajattelin, että sellainen osoittaisi realiteettien tajun vakavaa puutetta.”
“Sitä juuri tarkoitan, eikös sitä juuri teiltä filosofeilta puutukin?”

En kommentoi huomautukseen mitenkään, ajattelenpa vain mielessäni, että realiteettien tajuakin lienee montaa lajia ja että kenties psykologisten realiteettien tajuni (tahdikkuudesta puhumattakaan) on valovuosia edellä palveluneuvojan pikku letkauksesta. Sillä olen kuitenkin ansainnut rahaa sen verran ja voin osoittaa sen, siinä heille realiteettien tajua. Hymyilen pöydän yli ystävällisesti, kohotan vain toista kulmakarvaani osoittaakseni, että imaisen sisääni loputtomasti aiheettomuuksia, koska olen nyt motivoitunut realiteetteihin. Lähden kotiin iloisena sellaisella tohinalla alustava ehdotelma laukussa, että unohdan pankkiin käsineet.

Voihan pannumyssy! Nyt sitten seison kotona kädessäni verotustodistus, joka todistaa minun ansainneen vuonna 2006 neljänneksen vähemmän kuin olen vakuuttanut. Seuraavan, tarpeeksi suuren verotustodistuksen saan tietysti vasta heinä-elokuussa. Voin hyvin kuvitella, mitä mieltä täti on tämän selville saadessaan mieltä realiteettien tajustani. Hänestä kuulosti epäillyttävältä myös se, etten osta vaatteita ja kenkiä sadalla eurolla kuussa - ja siksi minusta hänen realiteettien tajunsa oli aivan toiselta galaksilta. “Koetan elää mahdollisimman ekologisesti”, sanoin, ja täti pyöräytti silmiään. Jep, me tosiaan olemme eri galakseilta, mikä tuntuu kummalta, koska puhumme näennäisesti samaa kieltä ja edustamme samaa eliölajia ja niin edelleen.

No, aion joka tapauksessa edetä sovitulla tavalla, lähettää verotustodistuksen kopion tädille palautuskuoressa ja laittaa mukaan jonkun “hupsista”-henkisen lappusen. Jos talon hankkiminen kaatuu tähän, sitten se kaatuu. Joka tapauksessa olen edelleen tyrmistyneellä tavalla huvittunut siitä inhosta, joka huokui tädistä hänen sanoessaan sanan “humanisti”. Nyt ehkä ymmärrän paremmin niitä työilmoituksia, joissa ilmoitetaan suorasukaisesti hakijalta edellytettävän kaupallisen alan koulutusta, vaikka itse työnkuvaa tarkastellessa vaikuttaa siltä, että oikeastaan esimerkiksi kulttuurientutkimuksen tai psykologian opinnot voisivat antaa paljon paremman lähtökohdan työssä menestymiselle. Ehkä joidenkin noiden vaatimusten takana piilee tuollainen syvä inho ja pelko. Se tuntuu kummalliselta, kun kuitenkin on itse pyörinyt niin paljon ympäristöjärjestökuvioissa, että on varsin selvillä siitä, ettei ihmisten koulutustausta kerro yleensä niinkään paljon heidän vuorovaikutustaidoistaan, reippaudestaan, realiteettien tajustaan ja kiinnostuksen kohteistaan kuin jostakin epämääräisestä ideaklöntistä, jota he kavereineen pyörittelivät ja jonka perusteella he sitten tekivät valintansa kahdeksantoista tai yhdeksäntoista ikäisenä ilman kenenkään kokeneemman ihmisen mielipidettä.

Ja ehkä haaveista ja toiveista; kyllä vain! Mutta jos halu selvittää, mitä on onnellisuus ja vapaus ja toive, että niistä jonkinlaisen käsityksen muodostaneena pystyisi edistämään niitä jotenkin maailmassa, osoittaa realiteettien puutetta, ei tällä maailmalla paljon toivoa ole.

Huomenna menemme katsomaan kahta taloa.

Välillä hyödyttömyyden tunne tulvahtaa yli niin voimakkaana, että on vaikeaa nukahtaa, pysyä valveilla, hengittää, olla itkemättä. Tällä kertaa sen laukaisee talo, jonka kuvaa katselemme ja jonka esittelyajan varaamme ensi keskiviikolle. Talo sijaitsee yhdeksän kilometriä keskikokoisesta suomalaisesta kaupungista, bussiyhteyksien päässä kakkoskasvillisuusvyöhykkeellä, maalaismaisemien keskellä mutta ison tien vieressä. Sen kauppahinta ei ole järin suuri. Se maksaa alle puolet siitä mitä miniyksiö Helsingissä.

Soitan pankkiin ja varaan ajan lainaneuvotteluun. “Otanko mukaan viime vuoden verotustodistuksen tai jotain?” kysyn. “Ei tietenkään! Mutta henkilöllisyystodistus on hyvä olla mukana!” nauraa nainen. Suljen puhelimen ja mietin, miten kummallisia asioita olen tekemässä.

Sitten epävarmuus valtaa olon. Millaista olisi asua tuossa talossa? Millaista olisi asua kaukana ystävistä, uimahallista, tanssitunneista? Kukat olisivat toki siinä lähellä ja kissa, mutta millaista olisi käydä pyörällä tai linja-autolla töissä pikkukaupungissa? Saisiko maisterinpapereilla sieltä muutakin työtä kuin siivoamista tai kaupan kassaa? Riittäisikö freetoimituskeikkoja? Löytäisikö Vompsu töitä? Tai saisinko sieltä oppisopimuspaikan puutarha-alalle? Kävisikö niin, että musta metsä vartioisi uhkaavana pientä taloa ja vähitellen väsyisimme niin pahasti, ettemme jaksaisi istuttaa omenapuita? Väsyisimmekö ennen tottumista?

On niin vaikeaa hahmottaa itsensä hyödylliseksi tässä maailmassa. Olen liian usein saanut kieltävän vastauksen hakemastani työstä. En oikein tiedä, osaanko yhtään mitään. Tuskin ainakaan korvaamattoman hyvin. Opiskellessa näitä ongelmia ei oikeastaan esiintynyt. Tiesin, että tein kovasti töitä ja olin kiinnostunut asioista, joista luin. Lisäksi minulla oli monta toivetta: koostaa runoista kirja ja uskaltautua tarjoamaan sitä kustantajalle, saada mielenkiintoinen työ, muuttaa taloon, jossa on piha puineen. Nyt tuntuu siltä, että kaikki toiveet ovat haalistuneet tuskin tunnistettaviksi kamppailtuani edes jonkinlaisen taloudellisen toimeentulon kanssa pian kolme vuotta. Kuinka sellaisissa olosuhteissa voisi tuntea itsensä päteväksi ja osaavaksi ja ennen kaikkea - pitää kiinni kaiken sen ylittävistä toiveista? En tiedä, millainen itseluottamus ihmisellä pitäisi olla, jotta hän osaisi vain purra hammasta ja ajatella, että vika on maailmassa, ei minussa. (Tuntuu, että yksi pahimmista vioistani on edesmennyt liiallinen luottamukseni siihen, että löydän kyllä paikan maailmasta.)

Ne harvat kohdat, joissa tunnen onnistuneeni, liittyvät vapaa-aikaan: iloon, harrastuksiin, ystävyyteen. Mutta jos muutan toisaalle, miten näille seikoille käy? Eivät sähköposti ja kirjeet yllä samaan kuin istuminen pöydän ääressä teekuppien kera tai puskeminen rinta rinnan läpi turkoosin uima-altaan. Entä jos en löydäkään mielekästä työtä enkä ystäviä pikkukaupungista? Myymmekö sitten talon tai rupeammeko mökkeilemään siellä? (Jälkimmäiseen tuskin on varaa.) Entä jos Vompsu saa työtä ja minä olen suljettuna hiivatin mökkiin? Kesällä se tuskin ihmeemmin haittaisi, mutta kesää on Suomen vuodesta vain ohut siivu.

Olen hurjan väsynyt myymään itseäni ja asiantuntemustani (johon on päivä päivältä vaikeampi uskoa). Ja pelkään, että jos ryhdyn siivoamaan elannokseni, en siitä enää mihinkään nouse. Huomaan pelkääväni myös sitä, että jos nyt ripustaudun puutarha-alan koulutukseen sen jossakin muodossa (ja taloon muuttaminen saattaisi lykätä sitä ja siten lykätä eteenpäin aikaa, jolloin ammatillinen pätevöityminen saattaisi vähentää kuormitustani työelämän suljettujen ovien ääressä) ja se osoittautuukin yhtä kurjaksi työllistäjäksi kuin kaikki muu kokeilemani, mitä ihmettä sitten tapahtuu. Mietin yhä enemmän sitä, mitä oppisopimusinfossa sanottiin kirjanpitäjistä - heitä kuulemma tarvitaan aina. Mutta en osaa sanoa, voisiko sellainen elämä pitää minua täysipäisenä. Ehkä osa-aikaisena? Mutta tuntisinko silloinkaan itseäni hyödylliseksi? Se on niin kaukana kaikesta siitä, mitä arvostan. (Kirjanpitäjänä en voisi myöskään väittää olevani työttömyysuhkan alaisena, ja siten en varmaankaan saisi paikkaa enää mihinkään kiinnostavampaan koulutukseen.)

Olen hakenut yhtä työpaikkaa, joka tuntuu sekä kiinnostavalta että mahdolliselta. Se on tietysti täällä, Helsingissä. En oikein tiedä, miten jaksaisin uskoa saavani tuon työn. Mutta jos saan sen ja olemmekin jo ostaneet mökin, mitä sitten? Lyhennämmekö vain lainaa ja käymme siellä viikonloppuisin työn loppuun saakka?

Meidän pitäisi laatia lista kaikista niistä seikoista, joita kannattaa tarkistaa talossa käydessä. Mutta kädet tärisevät ja äkkiä kaikki epävarmuus roihahtaa siihen mittaan, etten tahtoisi tehdä mitään uutta. Ja samalla tiedän, ettei tämä elämäntapa voi pidempään pitää minua tyytyväisenä. Joitakin onnistumisen kokemuksia olisi tärkeää saada, olisi hyvä tuntea olevansa hyödyllinen jollakin tavalla.

Huomenna menemme, ironia hoi, tapaamaan sukulaisia, jotka epäilemättä kyselevät suunnitelmistamme. Tapaaminen oli sovittu ennen kuin löysimme talon myynti-ilmoituksen ja ennen kuin suistuin tähän kaikennielevään epävarmuuteen. Kuulumiseni kuulostavat yhtä pähkähulluilta ja hajanaisilta kuin opiskellessakin. Vaikka toki tajuan, ettei se aivan niin mene: ulkopuolelta ihmiset ja heidän suunnitelmansa näyttävät jotenkin selväpiirteisemmiltä ja toisten kohdalla huomaa paremmin sen levollisen ajatuksen, ettei mikään valinta ole lopullinen (vaikka toisaalta tietysti onkin - tehtyä ei saa tekemättömäksi, vaikka tekemättömän voi usein tehdä myöhemminkin) ja että vähä vähältä elämä selkenee. On vain jotenkin rasittavaa kannatella omaa pätevyyden ja hyödyllisyyden tunnettaan niin yksin. Siitä ei saisi herpaantua hetkeksikään. Ei saisi levätä päivääkään. Ja silti käy niin, että kun aktivoituu kohentamaan suunnitelmiaan ja päättää tarttua mahdollisuuksiin määrätietoisesti ja omanarvontuntoaan polkematta, juuri silloin levottomuus pääsee kytemään: lukee neuroottisesti kuvauksia opiskelusta eräässä oppilaitoksessa ja miettii, miksi ihmeessä ne suostuisivat ottamaan minut sinne kaikkine epävarmuuksineni ja vikoineni (elleivät ne sitten ole lukeneet Eckhart Tollea, joka kirjoittaa, ettei mikään ohimenevä ole minua - että minä on tietoisuus ajatusten takana; olen samaa mieltä, mutta työelämässä sellainen tuskin ketään kiinnostaa), tai selailee mol.fi:n avointen työpaikkojen listaa netissä ja koettaa kuvitella itsensä vuoroin vakuutusmyyjäksi, vuoroin aamusiivoojaksi, vuoroin ties miksi ja löytää tuhansista ilmoituksista vain yhden, jonka vaatimukset täyttää ja joka on kiinnostava eikä saa sitten unta kun jännittää, kutsutaanko sieltä haastatteluun, tai kirjoittaa avointa hakemusta johonkin työhön ja huomaa, ettei osaa ilmaista haluamistaan kuin konditionaalissa ja suistuu epätoivoon, koska on jo liian väsynyt toivomaan yhtään mitään.

Jotenkin pahimmalta tuntuu, että aina kun soitan vanhemmilleni, he säälittelevät puhelimessa ääneen tilannettani. Viime aikana isä on alkanut sanoa, että heiltä jää kyllä sen verran perintöä, etten joudu pulaan vanhanakaan, vaikka eläkkeestäni tuleekin aivan kelvoton tällaisilla tuloilla. Se on niin masentavaa, etten osaa sanoa siihen oikein mitään. Eikö riitä, että olen itse huolestunut toimeentulostani ja raavin sen mitenkuten kasaan, pitääkö vanhempienkin surra ja päivitellä sitä? Hyväähän he tietysti vain tarkoittavat, mutta sen asetelman korostaminen, että he ovat aikuisia ja päteviä ja minä jotenkin keskeneräinen ja osaamaton nyt tuskin tuottaa mitään pontevoitumista aikuisuuteen kuuluvien asioiden suhteen. Mikseivät he koskaan osaa iloita siitä, että sain kuin sainkin ylemmän korkeakoulututkinnon suoritettua (eiväthän kaikki todellakaan saa), tai siitä, kuinka olen kuitenkin saanut joitakin koulutustani vastaavia töitä (ajattelen tätä työtä yhtenä niistä), tai siitä, että kiitos opintotukijärjestelmän sain opiskella pitkään alaa, joka kiinnosti itseäni?

Katsellessani kuvaa mökistä tämä kaikki purkautuu äkkiä jostain piiloistaan. En tiedä, mitä haluan. En tiedä sitä lainkaan! Ja toisin kuin monessa muussa tilanteessa tai kuin moni muu ihminen, en voi vain tarrautua nykyisiin olosuhteisiin, koska on osoittautunut, etteivät ne kannattele. Oltava jokin alku, keskikohta ja loppu, jokin tarina, suunnitelma, toive.

Luotan siihen, että paikan päällä, mökin pihamaalla, kaikki selkenee edes hieman. Voimme koputella seiniä ja katsoa maalajin, tutkailla maisemia ja ikkunoiden suuntia. Mutta jos konkreettinen tilanne tuntuukin vielä konkreettisemmalta kaikkien enimmäkseen kuristuspannalla kontrolloitujen halujen, pelkojen ja epäilysten osalta, mitähän näytössä oikein tapahtuu? Huomaan ajattelevani, etten ole vielä valmis. Mutta samalla muistan, etten ole koskaan ollut mielestäni vielä valmis yhtään mihinkään. En ole ollut valmis ottamaan vastuuta eläimestä, suorittamaan ylioppilaskoetta, kirjoittautumaan yliopistoon, päättämään mitä haluaisin työkseni tehdä, seurustelemaan, muuttamaan yhteen, ottamaan vastuuta uudesta työstä ja sen vaikutuksista elämääni ja niin edelleen. Silti olen vain mennyt ja tehnyt asioita, äkisti ne ovat tuntuneet oikeilta ja olen tarttunut niihin epäröimättä.

Mutta on myös monia asioita, joiden kohdalla olen kääntynyt kannoillani ja kieltäytynyt tarttumasta niihin.

En ole täysin selvillä (enkä kai voikaan olla), miksi olen uskaltaututunut joihinkin asioihin ja vältellyt toisia pelokkaasti. Luulen, että kyse on siitä, ettei mieleni ole läpinäkyvä itselleni. Se käsittelee valtavat määrät informaatiota ja putkauttaa sitten tuntuville tilanteen tai paikan tunnelman, tietyn monimutkaisen ja ainutkertaisen olon, joka opastaa tarttumaan tai kavahtamaan. Jotkut asiat ovat vain äkisti tuntuneet mahdollisilta ja oikeilta ja epäröinti on hävinnyt. Oletan, että kun pääsemme mökille, tunnen kyllä, voisinko asua siinä vai en. On iloisia paikkoja ja surumielisiä paikkoja, enkä enää aio tunkea ikinä itseäni surumieliseen paikkaan niin kauan kuin se on omassa päätäntävallassani. Asuin surumielisessä asunnossa niin monta vuotta ja soimasin itseäni kaiken aikaa kiittämättömyydestä ja turhasta alakulosta, etten tee toiste samaa virhettä.

Tuntuu kyllä hurjalta ajatukselta, että joku asunto voisi olla toiveikkaampi ja iloisempi kuin tämä, jossa asumme nyt, kaikkine ikkunoineen ja valoisuuksineen, kaupunkikattonäkymineen. Viimeksi kun muutin tästä asunnosta pois, tein pitkän surutyön. Nyt ei saa käydä niin. Seuraavan paikan on oltava vähintään yhtä hyvä tunnelmaltaan, koska eihän tämäkään tunnelma näemmä minua täysin kasassa pidä.

Ei ainakaan silloin kun sallin itselleni ajatuksen, että voisin muuttaa täältä pois.

Aamulla luen raitiovaunussa lauantaitöistä lainattua kirjaa. Eräs kappale ilahduttaa melkoisesti:

Väestölle tarkoitettuja terveysohjeita laadittiin ja julkaistiin tiheään renessanssin aikana. Ruokavaliot ja liikuntaohjeet olivat melkein yhtä yleisiä kuin nykyään. Eri säädyille ja ammatinharjoittajille osoitettiin erilaisia terveysneuvoja. Esimerkiksi Marsilio Ficinon kirjoittamassa De triplici vita -teoksessa (1489) oppineet saavat heille sopivia terveysneuvoja. Oppineiden piti ehkäistä liman eritystä ja sapen muodostusta, koska he olivat taipuvaisia ajattelua tukahduttavaan liman eritykseen ja melankoliaa lisäävään mustaan sappeen. Opiskelijat puolestaan kärsivät liman ja mustan sapen lisäksi liialllisesta sukupuolielämästä, ylensyönnistä, ryyppäämisestä ja pitkään nukkumisesta. Näitä terveysuhkia estämään Ficino esittää ruokavalio-ohjeiden lisäksi musiikkia, iloista seuraa, miellyttäviä tuoksuja ja kävelyä kauniilla niityillä. Kyse on siis esteettisten elämysten terveysvaikutuksista.

Lähde

Niinpä! Ei mitään uutta auringon alla näissäkään seikoissa. Niitty- ja metsäterapia lisäksi toimii. Samoin iloinen seura. Mieliala liukuu ihmisestä toiseen tunnustamatta kehojen rajoja. (Ja mikä raja iho muka on, kun sille kerran voidaan kiinnittää laastari, joka poistaa kipua, ehkäisee hedelmöittymistä tai erittää elimistöön vitkalla nikotiinia?)

Nyt kun täällä on vain kissa, addiktoidun kenenkään vahtimatta serviettitekniikkaan. Se tarkoittaa, että revin servietistä kuviollisen päällikerroksen, leikkelen siitä mieleisiäni kuvioita, sivelen liimaa esineen pinnalle ja maalaan pensselillä varovasti leikkeen kiinni esineeseen. Erityisesti turkoosein kukin ja vaaleansinisin lehdin päällystetystä kirkkaasta lasipullosta tulee hieno. Koska päällystän esineitä kukikkaalla serviettimotiivilla, tämä sisäily käyköön niittyterapiasta. Mietin työskennellessäni toiminimiajatusta. Jos alan opiskella uutta ammattia pikapuoleen, ehdinkö tehdä niin paljon hommia, että toiminimestä on oikeastaan hyötyä? Luultavasti marssin seuraavaksi jonnekin yritysneuvontaan kysymään asiaa ja esittelen epävarmoja lukujani ja kaistapäisiä suunnitelmiani. (Tuntuu kaistapäiseltä äkkiä alkaa ajatella ihan toisenlaista työuraa, mutta toisaalta en voi olla ajattelematta, mitä äiti aina sanoo: oikeassa työssä ei tunne itseään irralliseksi eikä vaivaantuneeksi, vaan tuntee olevansa hyödyksi ja iloksi. Joskus tunnen niin kirjoittaessani, aika useinkin, mutta toimittaessa toisen tekstiä saan harvoin sen tunteen. Enimmäkseen minusta tuntuu, että pakotan ajatuksia niille vieraaseen muottiin. Käyn yhä vastahankaisemmaksi ajatukselle, että on huonoja ja hyviä tekstejä, huonoja ja hyviä ajatuksia. Eiväthän ajatukset voi tulla valmiiksi ja täydellisiksi! Ja tekstihän on niiden astia, ja jos muotoilee sitä, jokin rivinvälissä itävä saattaa tuhoutua.)

Olen niin innoissani ajatuksesta, että voin hankkia toisiakin ammatteja, että voisin päällystää vaikka koko asunnon kissoineen kaikkineen turkoosein kukin.

Sillä tavalla kerään ensin, ennen neuvontaan hakeutumista, hieman voimaa, jotten mene limasta täysin liiskaan ja mustasta sapesta etupainoisesti kuralälliköihin kaatuvaksi. Huomenna on edessä tiukka ohjelma: ensin verottajalle kysymään, saanko vähentää YEL-maksut viime vuoden verotuksesta vaikkei minulla olekaan toiminimeä ja pyytämään ennakkoveroa asuntoni tammikuuksi alivuokralle antamisesta, sitten oppisopimuskoulutusinfoon, jossa toivon mukaan selviää useampi miettimistäni kysymyksistä.

Hittolainen, työelämään siirtyessä tarvitsisi paljon yliopiston aloittamista enemmän tuhdin tietopaketin, joka vain pakotettaisiin istumaan sen sijaan, että ihmiset vain hätistetään hakemaan töitä ja oletetaan, että heidän asiansa ratkeavat kuin itsestään. Eihän niin kuitenkaan käy ja ylipäänsä siirtymä on ainakin itselläni vaatinut sen verran voimia, että tunnun pääsevän vasta nyt kunnolla jaloilleni kaikista niistä outouden ja kyvyttömyyden tunteista ja saan tartuttua toimeen ja niittyterapiaan, otettua selkoa asioista, jotka kai olisi pitänyt selvittää heti aluksi (mutta silloin yritin vain hakea neuroosia lähennellen toimistoapulaisen paikkoja). Kävinhän toki ammatinvalintapsykologilla, mutta me vain teimme tyhjän tuolin harjoituksia ja juttelimme ja piirtelimme kuvia ja lopuksi minut pelmautettiin pihalle sanoen, että osaan kyllä päätellä sekä loogisesti että intuitiivisesti ja että on ihan varma, että keksin jotakin. Kuten toki on käynytkin, mutta vähän jälkijättöisesti. Ehkä kaikki olisi sujunut mallikkaammin, jos en olisi eronnut juuri silloin, kun olin muutenkin kaikista eniten tyhjän päällä. Mutta tietysti juuri tuollaiset kohdat pistävät parisuhteenkin kovimmalle koetukselle, ja jos toiselta ei heru tukea eikä myötätuntoa ja maailma suhteen ulkopuolellakin on kylmä, on vaikeaa ymmärtää, miksi toinen ei halua edes puhua siitä paniikista, joka kerii rintakehän sisälle ja yltyy viimein myrskyksi, joka riuhtaisee irti vanhasta.

Oloni on kovin helpottunut nyt kun saan liimailla sormet ensin tahmeina, sitten kuorettuneina servieteistä leikeltyjä kukkia esineiden pinnoille. Ajatella, voin kouluttautua ihan sellaiselle alalle, jonka lehtiä luen silkasta mielenkiinnosta, en velvollisuudentunnosta tai johonkin hämärään ja limaiseen itsensivistämisprosessiin liittyen. (Huvittavinta on, etten oikeastaan ole ikinä kyennyt täysin sydämin uskomaan tuollaiseen sivistykseen alkuunkaan mutta olen silti koettanut välillä ahtaa itseäni sen muottiin ajatellen, että ehkä sisältäkäsin sitten ymmärrän sen hauskuuden.) Ihanuus! (Minun on niin vaikeaa kuvitella, että jollekulle jokin akateeminen ammatti voi olla sellainen, itsessään kiinnostava ja innostava jopa vapaa-ajallakin. Tai oikeastaan - osaan kyllä kuvitella sen, osaan kuvitella senkin, että itselleni kävisi niin, että juoksisin studia generalioissa ja lukisin Nuorta Voimaa, mutta jotenkin vain sellaiset yritykset kilpistyvät aina nahkean alakuloiseen lauantaioloon, jossa kaikki tuntuu turhalta, ja kuluu ainakin muutama kuukausi ennen kuin viitsin lähteä mihinkään akateemiseen rientoon.)

Mieleen hiipii kuva isoäidistä, joka istuu talon eteläseinustalla kokoontaitettavassa puutarhatuolissa ja lukee Solzenitsynin Syöpäosastoa pisamaisena aurinkohattunsa lierin alla. Olen levittänyt pyyhkeelle useita eri yrttejä, istun polvien päällä ja katselen niitä. Miten ne kaikki voi oppia tuntemaan? Isoäiti piru, joka sanoo kerta toisensa jälkeen, että minulla on kutsumus, muttei sano, mihin liittyen. (Oliko hänellä? Mikä se oli? Kaalinpäät, sivuun mennyt opettajanura, toivoton ammatti maalaistollukoiden liian avantgardistisena ja suorasukaisena ompelijattarena, saunottajan kohtalo? Jokin näiden yhdistelmä? Viimeiseen saakka isoäiti kirjoitti sillä lailla kuin venäläiset aakkoset ensin oppineet kirjoittavat.)

Pidä huolta kutsumuksestasi, niin hän kirjoittaa, kun olen töissä Englannissa lukion jälkeen. Ja kuljen Kewn puutarhassa joka päivä ja välillä istun penkillä pureksien kynänpäätä, jotta osaisin kirjoittaa jotakin vihkoon. (Kuvittelen näet tuolloin kirjoittamisen kutsumuksekseni. Runojen kirjoittamisen. Päätän kirjoittaa runoja, vaikken osaa. Kaksi sillä tavalla kirjoitettua runoa kulkee edelleen mukana siinä koosteessa, jota karsin vuosi toisensa jälkeen, lisään ja karsin, ja jota en osaa enää oikein kuvitella julkaistavan, vaikka nyt olenkin tavannut runoilijoita ja todennut, että heillä on inhimilliset murheet - en osaa kuvitella itseäni siihenkään.) Ja sitten kuljen niittyjen halki ja epäilykset yksinkertaisesti katoavat, olen yhtä taivaan ja puiden ja liiskaisen ruohon kanssa, hanhilaumojen hassun käynnin kanssa, vaellan mielessäni puiden runkoja ylös murattina ja leijun maahan keltaisen lehden hitaissa silmukoissa, hengitys nousee ja putoaa vesiputouksen pisararyöppyä matkien, ilma vaihtuu kasvihuoneen oven läpättäessä kiinni ja auki, aurinko nousee ja laskee, talveksi on ostettava takki, pelkkä villapaita ei enää pidä yskää toisaalla.

Ajattelen kutsumusta jonakin vaivalloisena ja kamalana, kohtalona. En ajattele niittyjä, olen osa niitä, osa puuryhmiä ja säätä. Enkä tule ajatelleeksi, että tuo helppous hengittää voisi olla kutsumus, helppous pysyä tyytyväisenä maata kynsien alla ja maassa polvillaan.

Sanon puhelimessa ensin isälle, sitten äidille vanhasta ja uudesta ajatuksesta kouluttautua puutarhuriksi. (Alan vähitellen uskoa, etten siinä ainakaan tyhmisty.) He epäilevät, etten saa siitä paljon rahaa. Ikään kuin sillä olisi ennenkään ollut merkitystä. Muistutan heitä, ettei aiempi koulutukseni katoa silti mihinkään. “Onhan sekin totta”, sanoo äiti. Puhelimen suljettuani istun pitkään hiljaa tuolilla ja ajattelen, mitä isoäiti sanoisi, jos eläisi. Äkkiä alkaa itkettää. Kaikki se ikävä, joka on säilötty jonnekin ja joka useimmiten purkautuu vain lempeinä hymähdyksinä ja siinä, miten en osaa kulkea katselematta parantavia kasveja, väkevöityy. Haluaisin istua siinä pienessä toisen kerroksen tiilitalon keittiössä, katsella kaalimaan ylitse tielle, nähdä vaahteran ja rehevän lehdon reunan, kuunnella isoäidin puhetta. Onko kukaan muu rakastanut minua sillä lailla? Tuskin. (Isoäitisuhde on niin paljon äitisuhdetta helpompi, pyyteettömämpi, antamiseen valtataistelun sijaan painottuva. Siinä on helppo pysyä kohteliaana, anteliaana, hyväntahtoisena ja välittömänä.) Joskus minusta tuntuu, ohimennen ja ohuesti, aavistuksenomaisesti, että kaikki alkoi mennä pieleen juuri siinä vaiheessa, kun isoäiti kuoli ja jouduin kuvittelemaan tuollaisen rakastavan hyväksymisen ja täyden luottamuksen mahdollisuudet. Jotenkin tuohon nuoruudessaan sodan repimään ja heittämään säästäväiseen ja maanläheiseen sukupolveen on myös helpompi samastua kuin omien vanhempien sukupolven jälleenrakennus-itsestäänselvyyteen. (Vaikka eihän se kenellekään tietenkään ole itsestäänselvyyttä ollut silloinkaan, äitikin puhelimessa puhuu päivistä, jolloin hän vain istui liikehuoneistossa odottamassa, josko joku ohikulkija pistäytyisi asiakkaaksi.)

Vompatti pohtii paljon sitä, onko oikein, jos hän ei alakaan älylliselle alalle, kun tavallaan hän kuitenkin kykenee päättelemään. Huomautan lempeästi, ettei kenties jako älyllisiin ja ei-älyllisiin aloihin ole kovinkaan hedelmällinen; kaikissa töissä erinomaisuus vaatii aika tavalla paneutuneisuutta, luovuutta ja innostusta. Niinpä perinteinen “älyllinen” työ voi kangistua rutinoidummaksi ja vähemmän mieltä haastavaksi kuin kohopenkkien kaivaminen, jos siitä puuttuu omakohtainen halu - tai kenties tuo kummallinen ilmiö, kutsumus.

Kuulen kysymyksessä niin paljon itse vuosien varrella muodottomammin pohtimaani. Kaikki se ahdistus, joka liittyy siihen, että huomaan ajattelevani aina kasveja niin kehitysyhteistyön, estetiikan kuin terveydenkin kysymyksissä, heijastaa kai pohjimmiltaan samaa epävarmuutta siitä, saanko tehdä sitä, mikä minua kiinnostaa, vaikka kyseessä onkin sellainen asia, josta useimmat tuntemani ihmiset eivät ole kovinkaan kiinnostuneita, eivät ainakaan ammattimielessä. Ja kuitenkin hyvinvointimme riippuu noista kasvinretaleista melko konkreettisesti muutenkin kuin ravinnon mielessä:

Ulrichin useiden kokeellisten tutkimusten mukaan hoitopaikan hyvä fyysinen ympäristö tukee potilasta lääkkeiden ja hoidon rinnalla. Ulrich on muun muassa tehnyt joukon tutkimuksia, joiden mukaan potilas toipui sappileikkauksesta tavallista nopeammin, kun hänellä oli ikkunasta näkymä luontoon. Luonnonmaisemat vaikuttivat myönteisesti ihmisen fysiologiaan alentamalla verenpainetta, vähentämällä lihasjännitystä ja ihon sähkönjohtokykyä.

…

Puutarhakulttuuri (horticulture) on kukkien, hedelmien, puiden ja pensaiden viljelemisen taide ja tiede, joka kehittää ihmisen ajatuksia ja tunteita. Puutarhan merkitys näyttää korostuvan hyvinvointia edistävänä tekijänä. Puutarhatiedettä ja puutarhan viljelyä on pitkään käytetty eri sairauksista kärsivien potilaiden hoidossa erityisesti Yhdysvalloissa. Monet suomalaiset sairaalat on perinteisesti rakennettu kulttuurimaisemaan, jolloin puutarhat ja arboretumit ovat olleet tärkeä osa toiminnallista kuntoutumista. Vaikka hoitoyksiköiden ympäristöt ovat välillä päässeet rämettymään, nykyinen suuntaus korostaa taas viherympäristön merkitystä myös hoidon onnistumiselle.

Lähde