Veloena

Ruokaansa rouskuttava kissa muodostaa yhden elämäni peruspilareista, kissa tai koira tai hevonen, samapa tuo, tyytyväisenä syövä ei-ihmiseläin luo ympärilleen hetkessä turvan ilmapiirin. Ajatella, nyt pari viikkoa on selvittävä ilman tuota ääntä.

Jostain syystä syövä ihminen ei synnytä turvallista ilmapiiriä. Syövä ihminen usein puhuu, tuntee kummaa kommunikaatiopakkoa jopa tuossa toimituksessa, kun hän voisi syventyä makuihin ja tuoksuihin, päästää hetkeksi maailman vaatimuksista ja keskittyä kiitollisena siihen tosiseikkaan, että hänellä on jotakin, millä tyydyttää nälkänsä tai himonsa, mistä nyt kulloinkin on kyse. Toki on myös ihmisiä, jotka syövät rauhoittavalla tavalla (ja kai kaikki syöminen rauhoittaa itseä, harvemmin se vain vuotaa toisiin saakka), mutta eivät he minusta näytä kattavan edes neljäsosaa tuntemistani ihmisistä.

Kerran satuin näkemään Lontoossa siellä työskennellessäni vanhan miehen, jolla oli mukanaan voipaperiin käärittyjä eväsleipiä. (Ajatella, minigrip-pussien maailmassa!) Hän istuutui penkille rauhallisesti, laski keppinsä lepäämään penkinreunaa vasten, nosti leivät pienestä kangaskassistaan, kääri ne auki voipaperista rauhallisesti ja vain istui siinä mutustaen leipiään. Miten maaginen näky! Kun kuljin kohti huonettani sinä iltana, ohitin monta hienon näköistä ravintolaa, joiden suurissa ikkunoissa istui ihmisiä päivällisellä. Kukaan heistä ei vaikuttanut keskittyvän taidokkaasti aseteltuun, höyryävään ruokaansa sen vertaa kuin mies voileipiinsä. Pimeni, kaksikerroksinen bussi jyristi ohitse, tien vasemmalla puolella green kuroutui auki mustanpuhuvana aukkona.

En osannut silloin muotoilla juuri kuinkaan, mikä miehen syömisessä minua kiehtoi, mutta muistikuva on raahannut mukanani tänne saakka. Tiedänkö nytkään, ainakaan kommunikoitavassa muodossa? Ehkä hieman enemmän tai syvemmin. Tai ehkä voi sanoa, että aavistukseni tuntuu vankemmalta. Se liittyy jotenkin siihen, miten helposti ihmisten virittämä sosiaalinen ulottuvuus pyyhkäisee näkyvistä kaiken muun, ja kuinka paljon vaikeampaa sosiaalisessa ulottuvuudessa on tuntea sellaisia mielestäni oleellisia ja asenteeksi johdeltuina hyvää tekeviä tuntemuksia kuin kiitollisuutta, uteliaisuutta ja liiallisen kelpaanko minä? -huolen herpaantumista. Mielessäni mapitan tämän sosiaalisen tyrannimaisen ylivallan sen mapin viereen, johon listaan tapaukset, joissa taloudelliset päätelmät jyräävät lopulta kaikki muut arvonäkökohdat. (Jep, teen sitä usein itsekin.)

Tuntuu hauskalta matkustaa maahan, jossa ihmiset kuulemani mukaan tahtovat tunkea kaikki samaan baariin samaan aikaan ja jossa väljyys kertoo, ettei jokin paikka yksinkertaisesti ole riittävän vetovoimainen, eihän siellä ole ketään. Asenteena se on vain niin päinvastainen suomalaiselle halulle kävellä metsässä koko päivä törmäämättä kehenkään. Meidän sosiaalisissamme lienee runsaasti eroja joissain olennaisissa kohdissa, arvaan. Ja nyt kun kuva voileipää syövästä miehestä palautuu mieleeni, olen julmetun utelias ja aion tarkkailla, miltä syöminen ja sosiaalisuus näyttävät Espanjassa.

Hieman huvittuneena pakkaan laukkuja ja joudun huomaamaan, että ei, minusta ei ole edelleenkään sukeutunut keski-ikäistä naista, joka kuluttaisi kulttuuria. En aio yhteenkään museoon, puutarhoihin kylläkin. (No, totta kai ne minusta edustavat paljon korkeampaakin kulttuuria kuin taulut tai talo, jossa joku kirjailija, joku paljon lukemanikin, on kirjoittanut aikanaan.) En jotenkin vain koe tarvetta seurata nerojen jalanjälkiä, koska helposti puolituntinen rantabaarissa tai samoilu kasvitieteellisessä puutarhassa virittää mieleni paljon helpommin kiitolliseksi, uteliaaksi ja ylävireiseksi. Tuntuu kertakaikkisen hauskalta myöntää itselleen, ettei ole kovin kulturelli ja ettei oikeastaan edes tahdo sellaiseksi. Jokainen hetki tuntuu niin kimmeltävältä ja ylitsetulvivalta, että niiden kiteytyksiä ehtii hämmästellä sitten myöhemminkin, jos siltä tuntuu.

En edelleenkään oikein ymmärrä, että olen aikuinen, naimisissa ja lähdössä häämatkalle, koska tunnen samoja asioita kuin neli-viisivuotiaana tai ehkä hieman vanhempanakin, mutta joka tapauksessa lapsena, mutta laukkujen pakkaaminen muistuttaa siitä, että kyllä asia kaikesta huolimatta on juuri niin kuin en osaa ymmärtää.

Blogi tässä loppuu tähän. Kirjoitan matkalta uudelle (ja onneksi mainoksettomalle) alustalle http://veloenisch.blogspot.com, mutta vain jos jaksan. Koetan saada jotenkin vielä näitä tekstejä talteen ja siirrettyä, mutta se tuntuu aika toivottomalta, koska siirtomoduuli ei tunnu toimivan mäkissä. Jos sinulla on täällä jokin lempiteksti, jonka tahdot tallettaa, käy siis toki kopioimassa se ennen lokakuun ensimmäistä, jolloin teksteille mahdollisesti tapahtuu jotakin. (Mitä, siihen minulle ei ole vastattu Kuvalehden taholta, joten en yksinkertaisesti tiedä. Härnään itseäni: sen siitä saa, kun myy päiväkirjansa! Vaikka ehkä se onkin ihan reilua - onhan ostajankin osa saada metritavarana sikaa säkissä.)

Paljon halauksia!

Laukut seisovat lattialla tyhjänä. “Ilman tietokonetta?” kysyy ystävä järkyttyneen kuuloisesti. “No, ajattelin et se on loma”, puolustaudun varovasti. Kerkiäähän sitä kirjoittaa myöhemminkin. (Vaikka toisaalta voisi tuntua mukavalta muistaa jälkikäteen, mitä koimme häämatkalla.) Voisi kyllä ottaa lehtiön ja kynän ja piirtää. Muistaakseni viimeksi Espanjassa istuin tuntikausia parvekkeella maalaten granaattiomenaa. Yläterassin mies tarjoutui ostamaan akvarellin, mutten myynyt.

(Akvarelli on siinä suuressa pahvikansiossa, jossa muutkin piirustukseni majailevat. Kukaan ei tunnu tietävän, missä kansio sijaitsee.)

Tuntuu kuin olisin lähdössä pidemmällekin. Mieleeni muistuu se päivä, kun muutin edellisen kerran. Olimme luutunneet kaikki kaapitkin ja lattiat reunoja myöten ja taisi sataa hieman räntää. Ojensin sanomalehtiin käärityn orkidean toveri Timolle ja kapusin vanhempien autoon. Ajoimme puistonlaitaa täyteen kuormatussa autossa, vilkutin ikkunasta Timolle. “Ettei Timon tule sinua ikävä?” kysyi äiti ikään kuin olisin muuttamassa maapallon toiselle puolen.

Jokin liikahti vapaaksi sinä hetkenä, kun jätin lapun pöydälle leivän kera ja lukitsin oven punaisten portaiden yläpäässä perässäni, matkasin autossa puolitoista tai kaksi kilometriä.

Nyt minulla on sellainen olo, vaikken tiedä miksi. Yleensä hermoilen ennen lähtöjä enkä tahdo saada nukahdettua. Nyt en jaksaisi pakata, koska kaikki tuntuu niin vääjäämättömältä. Tuntuu kuin kaikki ponnistelu olisi turhaa, sillä joka tapauksessa tuuli on kääntynyt ja tempaisee minut toisaalle. Unohdan välillä unissa senkin, että Vompattikin on lähdössä matkalle, onhan sentään kyse häämatkasta. Eikä unille voi kuin antaa anteeksi. Ne eivät suostu ajattelemaan Vompsua ja minua yhtenä kappaleena. Unessa olen yhtä yksin kuin aina ennenkin, kenties eläimet tai kauhu seuranani.

(Valveillakin saatan kyllä hämmästellä, etenkin nukkumaanmenon aikaan, tuota toista kehoa tässä samassa tilassa, sitä jännityksettömyyttä, jolla asetumme tuoleille tai sängylle. Tutun ihmisen läsnäolo ei täytä koko maailmaa ja viritä sitä vaan kutistuu päivä päivältä huomaamattomammaksi. On ponnisteltava, ettei vahingossa koeta kävellä toisen lävitse.)

Matkatavaralistalla on suuri joukko lääkeaineita. Se tuntuu kummalta, koska muistan hyvin, millaista matkalle lähteminen oli teini-iässä: ainoa apteekkitavara olivat laastarit, joita taas en enää pakkaisi matkaan. Laastareitahan saa kaikkialta. Laukutkin ovat muuttuneet. Missä vaiheessa lakkasin pakkaamasta kaiken itsepäisesti rinkkaan? (Oikeastaan en ole elänyt rinkkamatkaajaelämää muuten kuin rinkkapakkaamisen osalta, koska arvostan yksityisyyttä niin paljon, että mieluummin varaan huoneen yhden tähden hotellista ja skippaan viinin aterialla kuin nukun dormitoriossa. Minun matkustamiseni on hyvin ei-ihmiskeskeistä ja saatan suhtautua hyvinkin torjuvasti tunkeileviin matkailijoihin, joiden käsitys hyvästä matkasta sisältää runsaasti uusien kontaktien solmimista.)

Säätiedotuksen tarkkaileminenkin tuntuu pitkästyttävältä: seitsemäntoista astetta ja sadetta voi tarkoittaa lähes mitä hyvänsä. Tunisiasta juuri palanneet vanhempani selittivät pitkällisesti, että kolmekymmentäneljä astetta tuntui miltei viileältä eikä siinä säässä huvittanut oikein uida. Seitsemäntoista astetta - tarkoittako se sitä, että hameen alle on puettava pitkikset? Kauanko sandaalit kuivuvat? Onko järjettömyyttä pakata jalkoihin ne kolme päivää sitten saapuneet sandaalit, joissa käveleminen tuntuu ensimmäistä kertaa vuosiin täysin kivuttomalta? Entä jos jalat äkisti, salaperäisesti ja varoittamatta (mikä näkyy olevan niiden tapa) rätsähtävät hajalle alkulupaavuuksista huolimatta? Riittävätkö kahdet bikinit? Pitääkö niille, joiden luona nukumme neljä yötä, viedä ehkä joitakin tuliaisia Suomesta vai olisiko avuliaampaa viedä muassaan soijajugurttia ja tartexia, kun joka tapauksessa syömme hankalia ja kummallisia asioita heidän mielestään?

Ja niin edelleen. Kysymyksiä, tyhjät matkalaukut, tapahtumisen tuntu. Mutta mikään ei liikahda, ei vielä.

Huolimatta flunssasta ja sateisesta säästä, huolimatta aavistuksista siitä, että retki osoittautuu väsyttäväksi, huolimatta illan pimentymisestä, huolimatta kaikista lieventävistä ja raskauttavista asianhaaroista, huolimatta tämän raitiovaunulinjan liikenteen harventamisesta istumme raitiovaunussa sateenvarjot sylissä ja kissanhäkki lattialla. Ajamme sään läpi hakemaan pientä tuhisevaa pannumyssykissaa. Aamulla on piipannut tekstiviesti: paitsi että katsoo tavaroita, myös kissan voisi hakea tänään.

Käpylä näyttää samalta kuin ennenkin. Unohdan vilkaista, lukeeko sen merkkikyltissä edelleen Kottbyn sijaan Köttby. (Oikeastaan Lihala on äänteellisesti aika kaunis sana, jos pystyy häivyttämään sen merkityksen tai ajattelemaan sitä seksuaalisena, ei kuolettavana.) Entinen asunto näyttää sekin samalta. Oikeastaan huonekalujen poistumista on vaikeaa hahmottaa, koska ne ovat kadonneet vähän kerrallaan ja olenhan nähnyt huoneiston ennenkin tyhjillään, kymmenen vuotta sitten sitä remontoidessa. Katselen uteliaana olohuoneen seiniä enkä edelleenkään tajua, kuinka ystävä saattoi hahmottaa ne maalaamattomaksi ja tasoittamattomaksi raakabetoniksi. Väri on enemmän sinitarran kuin betonin, jos minulta kysytään.

Eksällä ja tämän uudella on muuttoahdistus. He ovat vieneet uuteen asuntoon jo oikeastaan kaiken tarpeellisen ja käyvät nyt läpi sitä valtavaa ryönävuorta, joka asuntoihin kerääntyy. Tässä vaiheessa mekin saavumme paikalle hieman kuin ilmaiskirpparille, jossa on yllättäen minun tekemääni keramiikkaa ja monta rakasta esinettä - intialainen hevosveistos, jonka sain äidiltä kaksitoistavuotislahjaksi, se lelueläinapina, jonka ostin UFFista kun sen iloisuus siellä romulaareissa alkoi itkettää minua (sen täytyi olla kuukautisia edeltävä viikko, sanan eksän uudelle, ja kun Vompsu pyytää, että otamme rikkoontuneen trooppista kalaa esittävän puuveistoksen mukaan, saamme kaikki nauraa sille, että ehkä hänellä on kuukautisia edeltävä viikko meneillään), vanhoja valokuvia, se punainen tekonahkamatkalaukku, jota käytin Italian-matkoilla alakoululaisena.

Huomaan siinä tavaroita rohkeasti kasatessani, kuinka paljon näkemykseni erosta kolmisen vuotta sitten on muuttunut. Kun muutin pois, en rohjennut pyytää paljon mitään mukaan, koska pidin itseäni aivan karmeana ihmisenä, minähän se päätin lähteä ja pidin pääni, vaikka eksä ei olisi halunnut minun muuttavan pois. Jotenkin vieritin koko epäonnistumisen omalle kontolleni ainakin emotionaalisesti, vaikka toki ymmärsinkin muodollisesti ja älyllisesti sen, että suhteen ongelmiin (kuten suhteeseenkin) tarvitaan kaksi osapuolta, ja vasta myöhemmin ja vähän kerrassaan olen tajunnut, miten monia itseni olennaisia puolia jouduin piilottamaan tai oikeammin halusin piilottaa kaikki ne vuodet välttääkseni arvostelua ja miten se ihminen, jonka elämää asetuin elämään suurella päättäväisyydellä, erottuu lapsuuden minusta ja tässä-nyt-minusta pelottavan monissa kohdissa. Enää minusta ei tunnu siltä, että olen haudanryöstäjä, jos sanon, että voisin ottaa tämän kirjan tai tämän kasvin, jos te ette siitä niin välitä. Nyt ajattelen myös, että se, että halusin pois tukehtumisen tuntemuksista, oli oikeastaan hyvä asia eikä jotakin mitä pitäisi surra ja minkä vuoksi pitäisi pitää itseään epäonnistuneena ja liian herkkätunteisena.

Rohmuamme myös monta sellaista tavaraa, jotka ovat käytännöllisiä ja auttavat säästämään rahaa ja hermoja: haudutuslaatikko ja leipäkone esimerkiksi. En voi uskoa korviani, kun he sanovat, etteivät tahdo leipäkonetta, etteivät he kuitenkaan saa aikaan leivotuksi sillä mitään. Sitten ajattelen uudestaan: niin, he elävät toisenlaista elämää, sellaista johon en itse koskaan osannut sopeutua, tietenkään siinä ei ehdi lapata illalla leipäkoneeseen aineksia. Leipäkone täyttää minut riemulla: nyt voimme leipoa pullaa vaikka meillä ei olekaan uunia! Onhan leipäkonepulla tosin aikamoinen palikka, mutta parempi sekin kuin ei mitään. Sitä paitsi pullantuoksuun on vain niin ihanaa herätä. Saamme myös ison kasan mausteita ja laadukkaita teitä, jotka eivät heillä kulu. Jasmiiniteetäkin. Ihanuus!

Hirvitys iskee vasta siinä vaiheessa kun pakkaamme laatikkoihin ja kasseihin sullottuja tavaroita autoon. Tila-auton takaosa vastaa ehkä puolta asuntomme vapaasta lattiapinta-alasta ja se on aivan täynnä kamaa. Suuri, minua vanhempi limoviikuna, jonka muistan jo lapsuudesta, on surkeana rankana, mutta piristyy kyllä. Se husii naamaan, kun sen taakse koettaa nostaa varovasti kliivian ja sen rahapuun, joka on tottunut kesäilemään parvekkeella ja kaatumaan siellä tuulessa tuon tuosta.”Älä pelkää”, lohduttaa Vompsu, “pian me saadaan se talo maalta ja osan jutuista voi joka tapauksessa pakata kellariin sinne saakka.” Hän lupaa vielä: “Puoli vuotta!” mutta mistä sen voi muka tietää?

Viimeisenä autoon lastataan pieni pannumyssykissa, joka marisee koko automatkan raivokkaasti. Se myös puretaan ensimmäisenä lastista. Vien sen hissillä ylös, asetan häkin lattialle ja avaan verkko-oven. Lohi seisoo kauempana, sen häntä huiskii hermostuneesti ja sen korvat ovat syvässä luimussa. Mutta pian se tunnistaa tulijan, ja jätän kissat seurustelemaan, koska jonkun on nostettava tavarat hissiin ja sieltä huoneistoon, ja jotkut tavarat suoraan kellarikomeroon.

Eksä auttaa nostamaan laatikoita ja nyssäköitä. Vompsuhan ei tietenkään voi nostaa mitään käsi paketissa. Ajattelen helpottuneena siinä tavaroita nostellessamme, että pian eron kaikki materiaaliset jäljet on pyyhitty pois eikä minun ehkä enää tarvitse palata sen läpikäymiseen tällaisin konkreettisin menoin. En saa eksästä selville, miten hän on selvinnyt erosta, ei hän tahdo puhua kanssani sellaisia. Hän vaikuttaa kovin pidättyvältä ja vakavalta, mutta en toisaalta muista enää, käyttäytyykö hän niin muulloinkin kuin tuntiessaan olonsa huteraksi tai loukatuksi. Ehkä, ajattelen, ehkä hän oli tällainen koko suhteemme ajan. Tarkastelen häntä välimatkan päästä ja tajuan, etten voi saada kysymykseen ikinä keneltäkään vastausta. Minusta tuntuu, että hän oli vakava ja pidättyvä silloinkin, kun seurustelimme, ja ainakin muistan sen, että usein pelkäsin suututtaneeni hänet jollakin tavalla (ja että aiheesta oli turhaa kysyä koska hän ei kuitenkaan myöntäisi niin käyneen) ja että silloin oli vain parasta nousta omien epäilystensä ylitse, pakottautua iloiseksi, laulaa jokin hassu laulu tai rutistaa häntä, mutta nyt en tietenkään voi tehdä mitään sellaista, paitsi pakottautua iloiseksi. Ehkä tuolla kaikella ei ole enää mitään väliäkään, mutta on hämmentävää, miten nopeasti sitä unohtaa, millainen jokin vuosikausien olotila tarkalleen oli.

Tavaroita raijatessani toivon, ettei minun enää monta kertaa tarvitsisi muuttaa tai erota. Epämääräisten laatikoiden nosteleminen on vain niin rasittavaa, enkä muista ikinä muuttaneeni yhtä tyylillä kuin Pau, jolla oli vuokrattuna pro-muuttolaatikoita. (Eivät nekään täydellisiä ole - ne ovat niin suuria, että niitä lienisi viisainta liikutella työntökärryillä.) Tunnen myös pientä huvitusta siitä, etten uskaltanut mennä flunssan jälkimainingeissa afrotanssiin - tässä nyt kuitenkin rehkin, puhkin ja ähisen ja hiki virtaa.

Mutta kuin ihmeen kaupalla tavarat asettuvat. Ja kun herään aamulla, hassut kassit ja laatikot ja leipäkoneen möhkälemäinen hahmo seisovat keskilattialla ja pöydän alla ja pieni pannumyssykissa nukkuu kukkapöydän jalkojen muodostamassa suojaisassa sopessa ja Lohi seisoo pöydällä ja karjuu ja kurnuttaa. Selvitettävän, kotiin - vinttiin - kellariin lajiteltavan tavaran määrä ei vaikuta ollenkaan epätoivoiselta. Sataa edelleen. Nostan kaihtimet ylös kesän jäljiltä. (Kesäisin punaiset bambukaihtimeni ovat alhaalla koko ajan, talvella ne ovat ylhäällä koko ajan. Niinpä kun nostan kaihtimet, se tarkoittaa talven alkaneen.)

Oliko tämä viimeinen kerta, kun käyn tuossa asunnossa, jossa asuin vuosikaudet? Kukaan ei tiedä. Linnut viistävät taivaan tasaharmaata suurissa ikkunoissa, värjyn peiton sisässä, kello ei ole vielä aamuseitsemää, koirakin tahtoo nukkua vielä.

Miksi vänkyräinen tertturanka kypsässä punaisessa tomaatissa näyttää taiteelliselta tyhjällä pöydällä tai ikkunalaudalla, mutta ei mikron viereisessä kaaoksessa? Onko tanssiva joukko taidetta, jos sillä ei ole näyttämöä, jolle yleisö ei voisi periaattessa astua esityksen aikana? Entäpä lavatanssit - ovatko ne taidetta muuten kuin elämäkin on?

Tarvitseeko minun kehystää nämä valokuvat ja naulata niiden kehyksille paikat seinälle, jotta voin nauttia niistä täydemmin kuin nyt, kun ne ovat kiepillä taistelevien metsojen teekannun päällä, runohyllyn ylisillä? Entäpä nämä runot - nämä kirjat, joita en ole availlut pariin vuoteen? Ei kai muistamiseni nyt sentään taidetta ole? (Etenkin kun muistini väärentää etevästi asioita, kuten kai parasta mielenterveydelle onkin. Vai onko?) Tai tuo taulu, joka tuossa jo riippuu, grafiikanlehti Venäjänmaalta, lahja taiteilijalta, milloin oikeastaan pysähdyn havaitsemaan sen esteettisiä kvaliteetteja sellaisenaan? Eikö se pikemminkin ole osa seinää, eikö huomioni polveile siihen vain huoneen osana, maailman osana?

Kun keskityn johonkin, enkö silloin katoa? Mikä on tämä paniikki, kun kuuntelen Vompsun terapeutin ystävällisesti meille lainaamaan mindfulness meditation -setin ensimmäistä ceedeetä ja rauhallinen miesääni kehottaa keskittymään hengitykseen mitenkään hengitystä muuttamatta? Onko sellainen mahdollista? Eikö muka huomioni ole voima, joka jähmettää tapahtumisen esineiksi, suorituksiksi, muodoiksi? Joka johonkin minussa suuntautuessaan työntää tuota kohdetta sijoiltaan? Joka johonkin tuntoaistittomaan ja kanssani hermoverkkoa jakamattomaan kohdistuessaan työntää tuon toisen kutsun syrjään ja kohtaa tuon toisen vastuksen sinne saakka, että unohtaa suuntautuvansa ja tulee osaksi tuota toista? Ja millä lailla tuo toinen on silloin muka erillinen minusta, enkö muka kanna yhteyttämme sisälläni lopun elämääni ja suuntaudu uudelleen siitä muistuttaviin tuokioihin, tilanteisiin, tansseihin, näytelmiin, painu ihoa vasten ja unohda kaikkia rumia sanoja?

Onko mitään intiimimpää kuin alkaa hengittää toisen tahtiin tahtomattaan ja huomaamattaan?

Osaako joku hengittää pakottamatta asiaan keskittyessään?

Ovatko minua enemmän ne asiat, jotka tiedän ja joista päätän, vai sellaiset seikat kuin tapani kävellä tai ojentaa käsi, hymyillä tai väräyttää nenääni? Olenko enemmän se joka ajattelen olevani vai se, josta yllätyn, ja kuinka usein unohdan yllättävät seikat? Ja enkö joka tapauksessa luota hahmottomaan elämänvoimaan tai minuuteen tai kokemukseen tai lihasmuistiin, sillä en erityisemmin murehdi, osaanko tänään kävellä kauppaan ja takaisin enkä sitä, tunnistanko äitini hänet tavatessani tai siitä, ymmärränkö sinun sanojasi summittaisesti, kun vastaat kysymykseeni?

Ja miksi käy niin, että kun hengitys ensin vaikeutuu ja levottomuus kuohahtaa, pian rentous valtaa maailman ja ceedeetä on mahdotonta kuunnella loppuun nukahtamatta tai ainakin laskeutumatta jonnekin hyvin hiljaiseen ja liikkumattomaan tilaan, jossa hengityksen keinu on ainoa aistimus? Onko tämä jokin pienimuotoinen katharsis?

Miksi voin tanssia yleisölle vain niin, että yleisö on pimeässä tai suljen silmät tai päättäväisesti kohdistan mieleni siihen, miltä tanssiminen tuntuu lihaksissa ja nivelissä, luiden kulmauksissa ja tasapainoaistillisesti? Irtoavatko nämä sanat minusta sillä tavalla, että kukaan niiden lukija ajattelee niiden voivan olla hänen omia sanojaan, esimerkiksi sellaisia, jotka hän aiemmin kirjoitti lapulle, ja sitten lappu hukkui ja nyt joku on laittanut ne nettiin?

Mikä on tämä huomio, joka kohdistuu ja liikahtelee? Jos se pystyy näkemään rytmin eristämättömässä tomaatinrangassa sekasotkun keskellä, miksi se tahtoisi siivota? Haluaako se oikeastaan vaikuttaa miltään tai tulla tarkastelluksi? Olen melko varma siitä, että se haluaa jakaa hetkiä ja tunnelmia, unohtua tuntemuksiin, lakata skannaamasta, rauhoittua, mutta eikö tämäkin varmuus päde vain joihinkin hetkiin?

Ja jos minuus on jotakin näin hataraa tunnettuna ja toisaalta monoliittimaisen luotettavaa tuntemattomana ja ohjaavana, jotakin näin tilanteista ja hengitysvaikeuksista erottumatonta, miksi olisin huolissani siitä tai suostuisin kuvaamaan sitä työhaastattelussa muutamin adjektiivein? Eikö riitä, että hengitän ja että stressihormonini huuhtovat näitä pehmeitä rantoja ja että yö ja päivä tahdistavat maailman ja että tahtiin on helppoa myöntyä? Osaisinko edelleenkään vastata niille, jotka sanovat, ettei tällaisella hiljaisella kysymisellä ole väliä? Onko vastaamisella väliä?

Mitä tapahtuisi, jos vaikeus hengittää luonnollisesti käskettäessä lakkaisi?

Nyt kun Vompsu on vain kotona ja sängyssä kaiken aikaa, huomaan kaipaavani hitusen rauhaa ja hiljaisuutta. En tarkoita, että hän erityisesti melskaisi, ei. Mutta vietämme kuitenkin samassa huoneessa lähes vuorokaudet ympäriinsä. Kun tiskaan, hän lukee ääneen Maija Poppasta. Se on esimerkiksi miellyttävä ratkaisu - saan jalompaa ajateltavaa kuin omat päähänpinttymäni ja samalla Vompsu tulee huomaamatta lukeneeksi noita paksuja kirjoja, joihin hän ei ehkä muuten tarttuisi ja joista hän kuitenkin tuntuu jollakin lailla pitävän nyt, kun niihin perehtyy. Jokin tässä asetelmassa on hyvin hullunkurista - olin kuvitellut, että toipilaille luetaan, mutta minulla onkin toipilas, joka puhkuu halusta tehdä jotakin muuta kuin vain maata ja toisaalta alan olla itse sen verran kuormittunut kiireisestä työkeikasta ja kahden ihmisen asioiden hoitamisesta, ettei minusta ehkä ole kovin virittäväksi keskustelukumppaniksikaan vaan kuuntelen varsin mielelläni tuota ääntä, joka rytmittää tiskaamisen etenemistä.

Huomaan hiljaisuuden kaipuun oikeastaan vasta vesijuostessa ja reaktiostani ystävien Taiteiden yö -kyselyyn. En halua mihinkään, missä ihmiset tungeksivat, tulveksivat ja pörräävät. Haluan korkeintaan maata sängyssä mitään sanomatta, kuunteleminen on okei, mutta en jaksaisi kommentoida mitenkään, tai sitten tahdon kävellä tai olla veden varassa yksin. Vaikka altaassa polskii vakkarikävijöiden lisäksi liuta lukiolaisia ja vaikka kadut ja lenkkipolut ovat täynnä ihmisiä, olen aika taitava sulkemaan heidät mielestäni ja keskittymään ryhtiin, hengittämiseen ja vain etenemiseen tai vesijuoksun tapauksessa lähestulkoon paikallaan polkemiseen.

Se on oikeastaan aika kummallista, koska yleensä pidän ystävien seurasta ja kaipaan sitä enemmän kuin saan. Mutta ehkä on niin, että deadlinen kiristäessä samalla kun minun pitää yksin pyykätä, kokata, imuroida, pedata, maksaa laskut ja hoitaa ostokset suorituskykyni yksinkertaisesti horjuu ja keho koettaa kertoa sen seisauttamalla ajan auvoisesti juuri vesijuoksualtaassa, jossa etenen yksin ja hitaasti. En tahtoisi oikeastaan nousta altaasta lainkaan. Tulen ajatelleeksi siinä niin junnatessani toistakin seikkaa - sitä, miten unohtelen tavaroitani juuri jonkun seurassa. En yksin käydessäni yleensä unohda tavaroita, mutta jos olen liikkeellä jonkun toisen kanssa, tilanne jotenkin hermostuttaa minua sen verran, että kadotan lähestulkoon kroonisesti vähintään bikinit. Ei toisen tarvitse kuin sanoa, ettei hän jaksa enää saunoa, kun jo päätän, et joo varmaan se on hyväks mullekin jos en istu tääl koko päivää ja sitten kävelen ulos ja jotenkin hermostuksissani omasta hitaudestani jätän tavaroita jälkeeni vanan. Kotona koetan muistaa, olenko ottanut ne mukaan, mutta en onnistu muistamaan kuin huolen siitä, etenenkö jotenkin liian hitaasti ja onko tavaroita mukana liikaa. Jälkikäteen saatan harmistua kohtuuttomissa mitoissa tajutessani, että joudun taas kysymään henkilökunnalta, onkohan tätä ja tätä tavaraani tuotu löytötavarakoppaan. Tiedän, ettei se ole kovin vakavaa, mutta tajuan myös, että jos jatkan samaan tahtiin, parinkymmenen vuoden päästä ystävät pyörittelevät päitään takanapäin ja hämmästelevät, miten nuorena kärsin dementian alkuoireista. No, ei kai sekään niin vakavaa ole…

Hiljaisuuden kaipuu näkyy nyt hyvin myös niistä liikunnan ja kehotietoisuuden kursseista, joiden rohmuaminen on hyvä/paha tapani. Toisaalta ne tukkivat illat ja kadottavat tiiviimmän sosiaalisen elämän ja ystävyyksien syventämisen mahdollisuudet, toisaalta ne tarjoavat kehonravintoa ja välttämätöntä rentoutusta sekä tarjoavat paikan toisenlaiselle sosiaalisuudelle, sille nimettömälle ja vain kasvojen ja vartaloiden muotojen mukaan etenevälle tuttavuudelle, jossa norkoillaan ovensuussa oman tunnin alkua odottamassa ja ehkä vaihdetaan pari varovaisen ystävällistä sanaa ennen kuin astutaan suureen saliin ja valitaan siitä oma paikka, yleensä sama viikosta toiseen. Se, että kaikki liikkuvat samojen ohjeiden mukaisesti, on jollakin tavalla hyvin rentouttavaa. Tuo asiantilahan ei yleensä toteudu muunlaisessa sosiaalisuudessa, jossa on odotettavissa törmäyksiä ennen pitkää. Samojen ohjeiden mukaan liikkuessa erilaisuuden näkee helposti mutta se ei törmää kipeästi vaan on hauska, pikantti mauste.

Yhden varaamani kurssin nimikin viittaa eksplisiittisesti hiljaisuuteen ja hiljentymiseen. Oikeastaan vasta nyt, kun annan itselleni luvan mennä tuollaisille kursseille ja pohtia tätä teemaa, huomaan, kuinka kauan - kohta kolmisen vuotta - se on ollut sysättynä ihan huomioni marginaaliin. Se tuntuu kummalta, koska olen kautta elämäni etsinyt hiljaisuutta hyvinkin ehdottomasti. Ehkä tämä kaikki bloggaaminen kohdistaa huomiota kovasti kommunikatiivisuuteen? En osaa sanoa, mutta tuntuu hyvältä, että muistan taas hiljaisuudenkin. Se on kuitenkin juuri sama tila, jossa oivallukset tulevat pakottamatta. Minusta kommunikaation oivallukset tuntuvat usein pakotetuilta - kuin askelmien hakemiselta hirveän liukkaalla ja kaltevalla kalliolla. En halua liikkua sillä lailla koko ajan enkä halua myöskään tulla valtavan surulliseksi saavuttaakseni hiljaisuuden. On oltava pehmeämpiäkin keinoja. Olen joskus osannut niitä ison joukon, on vain muisteltava kehon kautta, sallittava sille yksinolo ja nitistettävä se itselleni muodostunut uusi pelko, että jos en riittävästi näe ihmisiä isoissa lösseissä, oloni jotenkin huonontuu (mikä kai riippuu lähtötilanteesta) ja unohdan kaikki vaivalla oppimani sosiaaliset taidot (mikä tuskin kovin suoraviivaisesti on uhkana, jos vain pysyn valppaana kehoni merkeille).

Siinä missä myrskyä kuvitellessani näin kaikki pisarat ja välähdykset ja käsivarret tarkasti, huomaan tänään unohtavani altaassa lähestulkoon kaiken kehoni ulkopuolisen. Etenenkö? Ohittaako joku minut? Miten muotoilisin sanat erääseen sähköpostiin? Ne kaikki lakkaavat kysymästä kysymistään. On vain vesi, ja hiljaisuus, ja jalat, jotka kauhaisevat kuin hevosen jalat kirkasta vettä, mieli hevosen selässä sen harjaksissa rystyset valkeina roikkuen, hevosen armoilla, kesän loppu - se on enemmän mielentila kuin maailman tila - ja halu maata tai kävellä tai ajatella hiljaa, olematta iloinen tai surullinen tai innoissaan tai voipunut. Olla vain määrittelemättä ja oikeastaan lähestulkoon tuntemattakin mitään muuta kuin sen, että keholle on riittävästi tilaa ja että kaikki on ihan hyvin ja että jos nukuttaa, uni tulee vitkuttelematta.

Joskus asiat selviävät myöhäisessä vaiheessa. Niin nytkin. Olen käytellyt sanaa “myrsky” iloisesti lapsesta saakka ja jos joku olisi kysynyt, tiedänkö, mitä myrsky tarkoittaa, olisin oletettavasti pitänyt kysymystä hullunkurisena ja ehkä hieman saivartelunakin. Ehkä johtuen koulutuksestani olisin saattanut vastata, että ainakin minulla on nimetä joitain kriteerejä tuon käsitteen soveltamiselle, vaikka en ehkä täsmällisesti osaakaan rajata tuollaista tapahtumaa tai oliota muista erilleen.

Ja kas: sen kerran kun innostun tutkimaan Ilmatieteen laitoksen sivuja tarkemmin, saan huomata, että olen ollut väärässä koko elämäni myrskyn suhteen. Kriteerini ovat aivan liian tiukat. Se tuntuu konulta, koska olen monesti kertonut ihmisille pitäväni myrskyistä.

Sivuilla määritellään myrsky näin:

Sanaa myrsky käytetään suomen kielessä ilmaisemaan yksinomaan tuulta ja silloinkin sillä tarkoitetaan suuria tuulen nopeuksia, kuten asteikosta käy ilmi. Myrskytuuli puhaltaa, kun kymmenen minuutin keskituuleksi on mitattu vähintään 21 metriä sekunnissa. Sana storm tarkoittaa englannin kielessä tuulen ja myrskyn lisäksi voimakasta sääilmiötä, jopa niin, ettei kyseisen sääilmiön yhteydessä tuule lainkaan. Silloin sanaa myrsky ei suomen kielessä pidä käyttää, vaan puhua hyvin voimakkaasta sääilmiöstä.

Yleiskielessämme on säilynyt tapa puhua ukkosista tai ukonilmoista vierasperäisen ukkosmyrskyn sijasta. Vaikka voimakkaiden ukkosten, rajuilmojen yhteydessä esiintyy voimakkaita tuulen puuskia, joskus jopa yli 15 metriä sekunnissa, ei Suomessa maa-alueilla ole tuntureiden lakialueita ja Utsjokea lukuun ottamatta mitattu 10 minuutin keskituuleksi 21 metriä sekunnissa eli myrskyä. Erittäin kuvaava nimi puuskatuuliselle ukonilmalle on vanhan kansan sanonta rajuilma - se jos jokin kuvaa rajun ukonilman luonnetta.

Tuntuu kummalta, että pelkkä kova tuuli voi ansaita myrskyn nimen! Itse olen ajatellut raivoavaa merta, hakkaavaa sadekuuroa, sen jälkeistä ja sitä edeltävää kumman keltaista valoa, mustia, uhmakkaasti kertyviä pilvimassoja ja, parasta kaikessa, maan ja taivaan välille repeytyviä voimakkaita jännitteitä, jotka valaisevat tienoota leimauksin vaikka kuinka kauas. Minusta kova tuuli ei kuulosta paljon miltään, koska olen kasvanut saarella, sen ulapan puoleisella rannalla, ja siellä tuulee melkein koko ajan niin, että rantakasvillisuutena eivät viihdy tuulenarat kasvit ja kesälläkin paksu villapaita on usein luontevin vaateparsi, koska t-paidassa kädet menevät kananlihalle.

Mutta on hyödyllistä saada muistutus siitä, kuinka usein kommunikaatiovaikeudet voivat johtua aivan “kaikille tuttujen” sanojen määritelmäeroista. Ties kuinka monta muutakin sanaa ja ilmiötä ymmärrän sillä lailla kun ne on esitelty ja käsitetty ollessani kahden tai kolmen tai viiden. Ja muut myös.

Tänään vesijuoksuallasta kirnutessani mietin, saisiko näistä puhureista uskoteltua itselleen myrskyn. Ei tuule edes kovaa, mutta kun näen pihlajan kallistelevan marjasatoaan ja mäntyjenkin latvojen taipuvan sitkeästi samaan suuntaan, päätän edes yrittää. Tarkkailen viriä, jonka tuuli pakottaa loiskeiden pintaan: suuremman aallon päällystää pienempi ristikko, joka sävähtää veteen ja katoaa sitten samalla kun puidet latvukset oikenevat hetkeksi. Merestä - näin näet vesijuoksuallas muuttuu mielessäni kuvitellessani myrskyä - pistää esiin haaksirikkoutuneiden käsiä, jotka huhuilevat vimmatusti apua taivailta. Turhaan! Likarännikouru tai miksi nyt sitä altaiden sivun kourua nimitetäänkään, kurluttaa ja hörppii vettä äänekkäästi: se on selkeä uppoavien laivojen ääni. Tyytyväisyys kohoaa hitaasti mieleeni, ponnistelen myrskyn lävitse meren selällä, maan puut riekaloituvat silkasta ajatuksen voimasta. Ja kuinka vesi valkaistuukaan ja pirskoaakaan, kun hukkuvien kädet hakkaavat sitä. Enkä voi mitään, en kaikkiaan voi mitään.

Juoksen tyytyväisenä kuvitellussa myrskyssä, sellaisessa kuin myrskyt kuvittelen, määritteli ilmatieteen laitos ne miten hyvänsä. Sitten tuuli tyyntyy ja juokseminen alkaa tuntua vaihtoehdottomalta. Aika katoaa, mielikuvitus katoaa. On taas elokuu, kotona makaa potilas seuranaan harmaa kolli, kukaan ei huku minnekään. Hyväksyn mielessäni uuden sisällön termille “myrsky” ja koetan totutella ukonilmaan ja rajuilmaan, mutta se tuntuu kummalta: ilmahan on jotakin näkymätöntä ja kaikkiallaolevaa, kun taas kunnon ukkonen, rankkasade ja repivä tuuli eivät voi jäädä huomaamatta. Pidätän silti oikeuden kuvitella myrskyn sillä lailla kuin haluan, vanhanajan kunnon myrskynä, kunhan muistan kommunikoidessani käyttää termiä toisin.

Mutta nyt meri tai vesijuoksuallas on melko sees, sitä polskuttavat vain iloiset uimarit ja vesijuoksijat, ja kello on kiertynyt osoittamaan poistumisajankohtaa.

Olen tehnyt (ruoka-asioiden lisäksi) oikeastaan vain yhden heräteostoksen viime kuukausina. Se tapahtui silloin kun pölypussit loppuivat ja lähdimme etsimään niitä ja selvisi, että meidän imurimme (joka on saatu äidiltä) on niin vanha, ettei sen pölypusseja ihan joka marketista löydykään. Viimein Saiturin Pörssistä löytyi tutunnäköisiä pusseja, joissa oli tosin väärä kirjan numerosarjan edessä ja liian monen numeron sarja, mutta ainakin oikea valmistaja ja tutun muotoinen pussi, joten päätimme joka tapauksessa koittaa imuroida niillä.

Pölypussit synnyttävät sekä Vompsussa että minussa säännönmukaisesti saman mielleyhtymän - kumpikin on nähnyt TV-shopin mainoksen, jossa säilytyspussi imuroidaan turhasta ilmasta tyhjäksi ja valtavan fluffaiset peitot mahtuvat komeroon ohueksi levyksi litistettynä. (Ehkä tämä on jonkin sortin kosmista johdatusta siihen, että aivoituksemme liikkuvat valtaosin yhteenviritettävillä tasoilla? Kulttuuri - jopa TV-shopin tarjoamassa muodossa - yhdistää ja luo ryhmätunnetta.) “Voi että olisi makeeta ostaa sellainen tyhjiösäilytyspussi josta imuroidaan liiat pois”, huokaa Vompsu. “Niin”, sanon. Eihän meillä liikaa säilytystilaa ole.

Ja kun astumme askeleen kassaa kohti imurin pölypussit ostoskorissa, mitä näemmekään - kokonaisen hyllynpäädyllisen erilaisia tyhjiöitäviä säilytyspusseja! Ostamme siltä seisomalta kaksi erilaista, käsin rullaamalla ilmasta tyhjättävän matkustajan vaatepussin ja imurilla tyhjennettävän vuodevaatepussin (kokoa ekstralarge). Hyvästi, vaikeasti sullottava vierasvuodevaatteiden ja -vilttien putkikassi! Ja hyvästi rinkka, joka pursuaa ja joka pitää sulkea päällä istuen!

Jos tyhjiöitävät pussit olisi sijoitettu normaalien vaatekorien ja sen sellaisten joukkoon, emme olisi tulleet löytäneeksi niitä. (Naiiviuttani kuvittelin, että kysessä on yksinoikeudella TV-shopeissa myytävä tuote, josta televisiottoman on oikeastaan turha innostua.)

Matkailijan vaatepussin kokeilemme matkalla mökille ja takaisin. Se toimii loistavasti. Vaatteet menevät uskomattoman pieneen tilaan. Ehkä jos käyttäisi ryppyyntyviä vaatteita, pussi tuottaisi harmaita hiuksia, mutta onneksi kumpikaan meistä ei Vompsun kanssa usko sellaiseen vaivalloisuuteen vaatetuksen suhteen. Muistaakseni minulla ei ole enää silitysrautaa. Mutta en ole varma, vaikka epäilenkin dumpanneeni sen Lähetyksen Kehitysavun kirpparille. (Ainakin se sietäisi joutua sinne. Hääpuvunkin pellava oli vähän runtseilla ja silittämätön, ja hyvin tuntui kelpaavan. Pellavahame nyt joka tapauksessa rytistyy heti, kun helman päällä istuu, oli se silitetty tai ei.)

Nyt kun Serenan-vieraat ovat lähteneet ja siivoamme kämppää Vompsun toipilastilaksi (leikkaus on huomenna), muistan äkisti vielä kokeilemattoman vuodevaatepussin. Vielä operatiivinen Vompsu nostaa sen sisään kaksi täkkiä, lakanat, pussilakanat ja tyynyliinat, nipistelee suun kiinni ja tunkee imurinletkun venttiiliin. Pussi alkaa kurtistella, peitot ja tyynyt painuvat lysyyn, niiden pintaan muodostuu hassuja miniatyyrivuoristoja. Teoriassa ergonomisen tyynyn pienet pyöreät täytepalloset erottuvat muotoina selvästi kankaan ja muovikalvon takaa. Sitten äkisti pussi jämähtää sijoilleen enää pienenemättä ja Vompsu potkaisee imurin kiinni.

Varavuodeasioista on tullut litteä, kova levy. Koetamme taittaa sitä, mutta levy ei suostu yhteistyöhön. Mikä pulma! Eihän meillä ole mitään näin suurta komeroa (pussin mitat ovat juhlavat 100 cm X 110 cm), ja toisaalta pussin kääreessä varoitellaan, ettei siihen saisi osua mitään terävää. Vintti ja kellari ovat täynnä epämääräistä sälää, mukaan lukien monia teräviä esineitä. Jos meillä olisi sängynalunen, pussin voisi tunkea sinne, mutta futonpatja makaa suoraan lattialla. Lopulta rullaamme pussilevyn vieraspatjan sisään. Sinnekin se taipuu jäykästi, mutta takuulitteänä.

Tuntuu ihmeelliseltä havaita siirtymä sullomakaudesta viileään tyhjiöintiin omassa elämässä. Juhlistan tätä melkein avaruuteen astumista (tämä on suuri askel minulle mutta varmaan aika pieni muusta ihmiskunnasta, etenkin niistä, jotka ovat jo aiemmin tutustuneet tyhjiöinnin iloihin) korkkaamalla kokonaisen unkarilaisen vesimelonin. Tämä onkin viimeinen vain palkkatöitä -muotoinen vapaapäiväni ennen tilapäistä omahoitajaksi rupeamista. Otan kaiken ilon irti Vompsun toimintakyvystä komentaen hänet vintti/kellariin etsimään niitä kauranjyvätyynyjä, jotka löysin toisiksiviimeisiltä UFFin päivillä eurolla ja joita aion käyttää kuumina ja kylminä kääreinä.

Hassunkurisinta häissä on se, että sivulliset hehkuttavat niin kovasti “elämänne mahtavimmasta päivästä”. En oikein tiedä, mihin päivistä se pitäisi paikantaa (maistraattipäivään vai perhehääpäivään vai kaverihääpäivään - me olemme eriyttäneet ne, jottemme täysin saa yliannostusta), mutta ainakin kaksi ensimmäistä ovat tuntuneet vähän ylimainostetuilta. Toki on mukavaa tehdä ruokaa ja järkätä juhlata ja nähdä ihmisiä, mutta huomaan arvostavani arjen sujuvuutta ja symbolista köyhyyttä aivan uudella tavalla tällaisten latautuneiden tilaisuuksien jälkeen. (En oikein tiedä, miksi edes yllätyn tästä, enhän pidä joulustakaan erityisemmin, siihen liittyy aivan liikaa hössötystä makuuni. Ja vaikka kuinka koettaa kieltäytyä hössöttämästä, se ei estä ympäristöä sen kuin kiihdyttämästä vauhtiaan sekunti sekunnilta.) Eihän häissä edes oikein ehdi puhua kenenkään kanssa, hääpari on eristettynä omaan pöytäänsä kaikista muista erilleen. Siinä sitten istumme Vompsun kanssa kuin näyttämöllä ja katselemme, kuinka ihmiset syövät ja seurustelevat. Onneksi perhehäät kestävät vain neljä tuntia. Mitään kiistoja ei vielä ehdi syntyä, kukaan ei ryyppää päätään täyteen ja ennen kaikkea, tilanne ei veny niin pitkäksi, että se alkaisi ottaa päähän.

Kun työpäivät alkavat aamuseitsemältä ja loppuvat iltakymmeneltä, hehkutukset saavat kummastumaan. (Tietysti, jos olisi upporikas tai edes vakitöissä, voisi tilata pitopalvelun, mutta ei meillä ole varaa sellaiseen eli teimme kaikki ruoat itse purkista korkattuja viininlehtikääryleitä lukuunottamatta.) Tänään sentään pääsemme kotiin jo kahdeksan maissa siivottuamme ensin häätilan, nosteltuamme aamulla maljakoihin sievästi asetellut kukat ämpäriin ja pakattuamme kaiken ylijääneen ruoan pakasterasioihin, jotta sen saa kätevästi sujautettua pakkaseen kotona. (Syömme perunasalaattia ja papusalaattia ja mangoldi-avokadosalaattia varmaan vielä kuukausia.) Hehkutamme nukkumaan pääsemistä koko ajan, kun purkitamme ruokaa pakkaseen ja järjestämme jääkaappia, jotta jättimäinen vihersalaatin loppu saadaan sinne huomiseksi lounaaksi.

Ihanaa, huokaamme sitten ja sujahdamme peittoihin. Mutta mahdoton herra Sei -päällä oleva Lohi ei ole asioiden tilaan tyytyväinen. Se naukuu, marisee, mankuu, karjuu, jokeltaa ja itkee. Koetamme houkutella sitä peittoihin kanssamme, mutta se ei sille käy. Se on nämä kaksi pitkää päivää istunut yksin kotona ja nyt kun me olemme siinä, sen mielestä ei lainkaan käy, että vetäydymme unen maille. Hänen kanssaan pitää seurustella! Tarjoamme lisää ruokaa ja vettä, silitystä, mutta ei. Harmaa kolli huutaa kurkku suorana, sen silmät mollottavat lautasenkokoisina ja sen häntä aaltoilee levottomasti.

Lopulta Vompsu-parka, joka kärsii lämpöhalvaukseksi kutsumastaan päänsärystä, heittää märät pyyhkeet otsaltaan ja sanoo: “Saatanan saatana, ei kai tässä auta muu kuin viedä toi ääliö kävelemään ulos.” Nauran hysteerisesti, koska Lohi on niin riivattuna ja Vompsu jaksaa ärtyä siitä. (Minusta vaativassa kissassa on enemmän positiivisia kuin negatiivisia piirteitä: kyllä eläimen sietääkin pitää mielihaluistaan kiinni pontevasti, sillä tavalla sen on mahdollista pysyä tyytyväisenä tässä ihmisten sääntöjen mukaan rakennetussa maailmassa.) Ja kyllä vain: heti kun kiskomme vaatteet päälle ja otamme kissanvaljaat esiin, kolli rauhoittuu. Kävelemme ulkona puoli tuntia, Lohi tarkkailee kaikkea täynnä seikkailua ja yrittää muun muassa tunkeutua erään talon ränniin. Puistoissa istuu kuuman päivän porukkaa kaljatölkkeineen, heidän sosiaalisuutensa tuntuu hassulta oman pönöttämisemme jälkeen. Lohi kävelee kuten kissat kävelevät: seisahdellen, väliin ruohoa laiduntaen.

Sisään tultuamme meitä ei oikeastaan enää nukuta. Vuorokausirytmi ja stressitaso taitavat olla jo niin poissa tolaltaan, että uni vain pakenee. “Mitä nyt?” kysyn mieheltä. “Katsotaan pornoa”, hän vastaa (tarkoittaen kasvipornoa eli David Attenboroughn juontamaa dokkarisarjaa kasvien salatusta elämästä, meillä on se dvd:llä lainassa ystävältä). Mutta sekin jotenkin liukuu ohitse, koska kun tietokoneen avaa, on se täynnään onnitteluviestejä, joiden hehkutukseen vastatessaan tuntee äkisti itsensä jotenkin hyvin kyyniseksi ja epäkiitolliseksi ja ulkopuoliseksi kaikesta onnittelun humusta.

Tunnustelemme varoen toistemme tuntoja asiasta, ja sitten huokaisemme helpotuksesta: no jo vain, toinenkin kokee samalla lailla, ettei tässä ole kyse mistään erityisestä, enemmän jostakin suoriutumisesta ja suorittamisesta, ja että meidänkin yhteiset tärkeät muistomme ovat muodostuneet aivan toisin tavoin. Ja että ehkä juuri siksi ei tunnu tajuttoman pelottavalta tai vieraalta ajatukselta olla naimisissa tuon toisen samantyylisen muhvatin kanssa, vaan että se on ihan kivaa ja hassua ja ihanaa ja että toinen on suloinen, kun se ei hössötä eikä oleta, että juhlissa jotenkin pitäisi kokea emotionaalisia huippuja. (Ehkä kaverihäissä voikin käydä niin, se on ihan mahdollista. Siellä on aikaa istua laiturilla ja ihmetellä varpaita vedessä tai sitten sataa ja tulee mutavyöry josta selviydytään yhdessä sankareina siskonpedissä mökin lattialla jee.) On jotenkin liikuttavaa, miten liikuttuneita ihmiset ovat, vaikkei itse oikein ymmärrä syytä.

Siitä tulee vähän samanlainen olo kuin lapsena, kun teki aivan tosissaan jotakin mielestään nerokasta, ja aikuiset alkoivat analysoida tekelettä tavalla, josta kävi ilmi, että heistä siinä parasta oli juuri lapsenomaisuus (tuo käsinkirjoitettu ja piirrusteltu paperi ei siis näyttänytkään oikealta aikuisten lehdeltä, pahus) ja sitten he saattoivat sanoa jotakin sellaista kuin että ihanaa kun vielä jaksat ja sitten kun olet aikuinen sinussa ei enää ole tuota tarmoa ja iloa. Ei vain voinut ymmärtää, miten he onnistuivat näkemään kaiken vain sitä kautta, että sen tekijänä oli lapsi. (Joka kuvitteli itsensä toimittajaksi, Suureksi Toimittajaksi.) Ja että miten niin tarmo ja ilo katovat, pah, jos niin käy, parempi, ettei tule aikuiseksi lainkaan. (Jaa-a, täältäköhän juontaa juurensa se, että sitten kun kirjoitan aikuisten oikean lehtijutun, tunnen itseni viisivuotiaaksi enkä oikein osaa identifioida tuota tekstiä itseeni.) Miksi he niin kuvittelevat? Miksi he liikuttuvat ilosta ja tarmosta noin, silloin? Ja naimisiin menemisestä, nyt? Mitä he siihen kuvittelevat mielessään?

Hassua! En jotenkin osaa kuvitella, että joku näkee minut liikuttavana tai söpönä, ja sitten pidän sitäkin hassuna, etten osaa. Metahuvittuneena syön näkerrän mainiota kauraleipää, jota en raaski normaalisti ostaa, korkeintaan vain vieraiden tullessa tai tuliaisiksi. Tuo leipä on niin ihanaa, ettei vaadi mitään päällisiä, kuten hyvien leipien kanssa on.

Ulkona jotkut hoilaavat kadulla, ei nukuta. Lohi sen sijaan, no, ulkoiluun tyytyväisenä se on sammunut kerälle tyynyni viereen. Vompsu istuu vessassa ja lukee englanniksi ääneen pygmien häätavoista. Kuulostaa siltä, että hänen läppärinsä langaton netti toimii taas.

“Jännittääkö?” kysyy sisko viilatessaan kynsiäni. (Se tuntuu oudolta, en ole tottunut laitattamaan käsiäni, mutta äidistä se on ollut hyvä idea; oikeastaan vasta tuossa tuolissa tulen ajatelleeksi, kuinka kummallista on, että perheeni kaikki muut naiset ovat kauneudenhoidon ammattilaisia.) “Jaa no ei kai”, vastaan. En jännitä tietoisesti, vaikka unesta onkin tullut selvästi vaikeasti tavoiteltava hyödyke. Se on ikävää, sillä kun nukkuu liian vähän, on koko ajan turvoksissa ja silmäpusseilla. Mutta en oikeastaan jaksa stressata siitäkään. Sellainenhan olen kuitenkin kaikissa juhlissa muutenkin. Mitä tärkeämpi tapahtuma ja ankarammat valmistelut, sen varmemmin törähdän paikalle aivan liian vähän nukkuneena ja silmäpussisena.

Nyt en sentään ole itkeskellyt valmistelujen tiimoilta vaan pysynyt reippaana, onhan minulla Vompsusta mainio sivustatuki. Kotiin päästyäni etsin valokynää, koska silmäripisien värjäyksessä väriä on mennyt aika tavalla silmien alle ja se näyttää silmäpusseihin yhdistettynä aika hurjalta. Juoksen asuntoa ympäri alusvaatteisillani ja murisen, ja lopulta valokynä löytyy loogisesti kameralaukusta, joka oli käsilaukkuni edellisissä häissä. Vompsukin on kalsongeillaan, ja komennan häntä pukeutumaan, koska vihkimiseen on enää about tunti. Hän on päiväunien jäljiltä tokkurainen. Ensimmäinen paita näyttää liian kittanalta suorien housujen kanssa. Vompsu epäröi hetken ja vaihtaa sitten valkoisen paidan, jossa on työläät kalvosinnappiviritelmät. Juuri kun hän on saanut napit nykerrettyä, vilkaisen nopeasti paitaa ja kysyn, onko hän lainkaan huomannut, kuinka sen vatsakankaassa on suuren suuri rasvatahra. “Ei”, parahtaa Vompsu ja katsoo peilistä: siinähän se. Paita pois! Ainoa suhtkoht puhdas valkoinen paita on edellisten häiden jäljiltä semilikainen ja haisee vanhalle viinalle, mutta se on tosiaan ainoa suhtkoht puhdas ja siihen on tyydyttävä.

“Älä välitä”, lohdutan Vompsua, “munkin ainoa siisti villatakki” - sillä hellettä emme saaneet - “haisee ihan märälle koiralle, se on varmaan niissä häissä tunkkaistu märkänä kassiin.” Sitten odotamme, että äiti soittaisi heidän odottavan isän autossa alhaalla. Lopulta ajattelen soittaa itse. Mutta puhelin vilkutteleekin jonkun jo soittaneen - äidin. Vompsu onkin laittanut jo puhelimet äänettömälle, etteivät ne keskeytä vihkikaavaa. Sen seurauksena vanhempani ovat jo ajat odotelleet meitä kadulla ja koettaneet soittaa odottavansa, taloon kun ei enää pääse sisään millään ovikoodilla eikä summerilla vaan ainoa keino on soittaa sisään puhelimella ja pyytää asukkia avaamaan ovi. Niinpä vanhemmat ovat ressukat vain istuneet ja odottaneet ja jännittäneet, ilmestymmekö me lainkaan. Kauppaan tavaraa ajanut kaljarekka on pakottanut isän väistymään odotuspaikaltaan ja etsimään uuden paikankin. No, onneksi viimein pörähdämme autoon.

Vompsun äiti istuu jo maistraatissa matkakapsäkkeineen ja lukee odottaessaan pokkaria. Virkailijat tuskastuvat lievästi, kun selviää, että heidän jo valmistelemansa vihkitodistus menee uusiksi, koska ajan tilaamisen ja tämän hetken välillä on muuttunut sekä Vompsun suku- että minun etunimeni. Mutta minkäs he sille voivat… olemme päivän viimeiset asiakkaat ja kaikki tietysti lähtisivät jo mieluusti kotiin. Kun viimein pääsemme vihkimistilaan, oikeastaan joitain minuutteja etuajassa, hysteerinen käkätysvaihde on jo melko lähellä. Henkikirjoittaja on hyvin nuori ja näyttää vähän Pelikaanimies-elokuvan linnulta. Vanhemmat ovat liikuttuneita ja imaisevat tunnettaan räpsimällä kuvia. Tunnen hihityksen kasvavan sisälläni, mutta onnistun pitämään sen kurissa. (Jostain syystä nauru on itselleni varsin usein tapahtuva liian klönttimäisten asioiden käsittelemisen tapa.) Vihkikaava on hurjan juhlallinen ja vanhanaikainen. (Myöhemmin Vompsu kertoo sulkeneensa korvansa heti kuultuaan tyrmäävän alkulauseen: “Avioliiton tarkoitus on perheen perustaminen.”) Vastaamme kuitenkin molemmat myöntävästi, vaikka vihkikaava synnyttääkin lähinnä hihittelyn tarvetta ja epämääräistä myötähäpeää. (Tuntuisi hassulta takertua muotoseikkoihin tuossa vaiheessa.) Sitten Vompsu työntää sormeeni sen isoäidin ruusukvartsisormuksen, joka minulla on ollut jo viimeiset viisitoista vuotta lipastonlaatikossa ja toimitus on ohi.

Tuntuu helpottavalta päästä virastorakennuksesta ulos. Ihan helposti se ei kuitenkaan onnistu, sillä takerrun taas maistraatin oviin, joista vain yksi on avoinna. Unohdan taas katsoa, missä ovessa ei ole punaista palloa ja ryskytän ovea onnettomana kuvitellen hetken, että olemme jääneet vangeiksi tuohon kolhoon aulaan. Näemme uusi siviilisääty ei ole muuttanut asioita mitenkään. Paitsi että sormus kädessä tuntuu kovin kummalliselta ja huomaan varovani vasenta kättä ikään kuin siinä olisi haava, ei sormus.

Kreikkalaisessa ravintolassa Vompsun äiti pitää puheen, joka on sata kertaa parempi kuin vihkikaava. Sitä kuunnellessa on helppoa liikuttua. Ruokailu sujuukin mukavassa ja aika välittömässä, mutta hivenen juhlallisessa tunnelmassa. En ole tottunut käyttämään sormuksia ja huomaan varovani edelleen vasenta kättäni. Ruokaa on tajuttomat määrät ja lopulta meidän on vain jätettävä aivan hitunen syömättä, koska kehenkään ei mahdu hitustakaan lisää.

Kun lähden käymään vessassa, äiti äkisti liimaantuukin takaapäin aivan minuun kiinni ja suhisee, että kävelen tasaista vauhtia, hän suojaa minua takaa. Ensin ajattelen hänen tulleen jollakin lailla hulluksi kaikesta emotionaalisesta stressistä. “Miksi ihmeessä?” kysyn. “Sinulla on ongelma”, hän suhisee. Great, ajattelen, varmasti minulla on montakin ongelmaa, mutta ne eivät kyllä sillä hetkellä tunnu näyttäytyvän yhtä selkeästi kuin hänen kumma päähänpinttymänsä suojella lastaan mitä oudoimmin keinoin. “Jaaha”, sanon ääneen. “Kävele tasaisesti, etteivät muut näe!” hän komentaa hiljaisella äänellä. Vaapumme hanhenmarssia vessaan. Vessassa selviää, että kuukautiseni ovat alkaneet uudestaan useamman päivän tauon jälkeen ja häämekon helmassa on suuri, punainen tahra. Äiti on jotekin tuohduksissaan ja pitää tahraa hävettävänä ja tahtoo pestä mekon. (Minustakin tahra on harmillinen, mutta on toki jutussa huvittavakin puolensa: eikö perinteissä patriarkaalisessa yhteisössä veritahrojen pitäisi syntyä hääyönä lakanoihin, ei ruokapöydässä helmoihin… mieli nelistää lupaa kysymättä puskafarssimaiseen kohtaukseen, jossa patriarkaalisen yhteiskunnan morsian alkaa kirkua pöydässä tulleensa naiseksi kenenkään koskematta. Huooh, tämä mielikuvitus…)

En suostu ottamaan mekkoa pois päältä, väännän vain helmaa lavuaariin ja hankaan sitä käsisaippualla ja vedellä ja raavin verta kankaasta tasaisesti lakatuilla kynsillä, joita en oikein osaa tunnistaa kehoni osiksi. Veri lähtee ohuesta kankaasti kiltisti, mutta koska käsienkuivauslaite on rikki, emme saa helmaa kuivattua ja palaan ruokasaliin sen näköisenä kuin olisin pissinyt housuun tai siis hameeseen. Hihitysalttius on palannut, sillä elämäni slapstick ei noin vain katkea.

Kun viimein pääsemme kotiin (järjestettyämme ensin pöydät hääpaikalla; raskasta ja konkreettista hommaa, joka sujuu hieman väsyneempänäkin), Vompsu rojahtaa futonille. “No, tuntuuko nyt hyvältä?” kysyn. “Valitettavasti on sanottava ei”, hän vastaa ja röyhtäilee. “Ei mustakaan”, sanon, ja sitten kikatamme. Olemme vain syöneet aivan liikaa. “Tuntuu kuin jyrä olisi mennyt yli”, koetan luonnehtia. Sitten korjaan: ei vaan juna! Vompsu nyökkää: “Joo, junassa on useampia vaunuja.” Äidin ostamat uudet satiinilakanat makaavat pussissa lattialla, hän soittaa vielä hoputtaakseen meitä vaihtamaan ne sänkyyn, mutta kieltäydymme moisista manöövereistä. Emme lähde myöskään Linnanmäelle, vaikka olimme ajatelleet, sillä ajatuskin sinne ja takaisin kävelemisestä tuntuu silkalta masokismilta. Nukahdamme likaisiin lakanoihin tyytyväinen kissa jalkopäässä. Seuraavana päivänä on kuitenkin saatava koko lauantain juhlien ateria kokattua ja leivottua. On levättävä ja sitten ponnistettava. Alan yhä enemmän vakuuttua siitä, ettei häissä ole kyse siirtymäriitistä vaan ulkopuolisille esitettävästä näytelmästä, jonka tarkoituksena on osoittaa heille symbolisesti jonkin siirtymän tapahtuneen jo kauan sitten.

Herään aamukuuden pintaan.

Onkohan tälle olotilalle jotakin virallista nimeä? Toipilas en enää ole, mutten toimi ihan yhtä täpsäkästi ja energisestikään kuin haluisin. Toivukas? Toivelias? Tai sitten vain toiveikas - sitäkin tällä erää. Söin juuri palasen luomujälkiuunileipää ja hieman luomuchilitartexia sen päällä. Loistavan hyvää! Miten ihanaa voida syödä!

Ylihuomenna on maistraattipäivä, äidit ja yksi isä ja me. Kaikista on vain kauhean hauskaa, että vaihdoin kutsumanimen viralliseksi nimekseni ja että meistä tulee Vompsun kanssa ihan uudennimisiä. Kävelimme tänään uimastadionilta kotiin Linnanmäen kautta, halusin vähän tunnustella, tahdonko tahtomisen ja perhepäivällisen jälkeen hurvitella jonkin laitteen verran. (Jotenkin se sopisi.) Koska olen edelleen toivukas, Linnanmäellä kävellessä iskee kumma fiilis, kuin olisin riehunut laitteesta toiseen koko päivän, väsyttänyt itseni perinpohjaisesti, syönyt huonosti ja kärsisin pienestä asennonvaihdoksiin liittyvästä huimauksesta ja äklötyksestä. (Mutta oikeasti olen vain käynyt vesijuoksemassa ja syönyt varovasti ja nukkunut pitkät päiväunet.) Oikeastaan nyt ei mieleni tee mihinkään laitteeseen, mutta onhan ylihuomiseen aikaa. Ehkä olisi hauskaa ajaa yksi rundi sillä vuoristoradalla, joka lopuksi loiskahtaa veteen ja kastelee matkaajat. Siinä oli siirtymän makua. Sitä paitsi siinä laitteessa ei tule paha olo, korkeintaan kylmä.

Toisaalta, jos juomme pullon retsinaa (syömme näet kreikkalaista ja sitä olisi ankea sujuttaa kurkusta alas muulla kuin retsinalla), voi olla, että unilaite tuntuu kaikkein kutsuvimmalta vaihtoehdolta.

On vaikeaa kuvitella täsmällisesti, miltä tuntuisi olla täysissä voimissa. Vatsatauti jättää jälkeensä väsymyksen ja huimauksen vanan, ja vesijuoksemmekin vain puoli tuntia. Kelmu maailman ja itsen välillä on repaleinen, mutta sitä on edelleen paikoitellen. Tuntuu kuin tajunta laahaisi kaiken aikaa hieman jäljessä, pyörittelisi havaintoja hetken käsissään neuvottomana, osaamatta nimetä ja järjestää niitä täysin.