Veloena

Joskus lukiessa törmää ihan hassuihin kivahduksiin ja murinoihin, kun sinänsä avomielisen tekstin joukossa on äkisti lause, joka törröttää tutkiskelevan otteen tekstivirrasta ehdottomana ja erottuu siksi, ettei itse voi mitenkään onnistua samastumaan sen asenteeseen.

Luen Juha Varron ja Hakim Attarin teosta Syvä laulu. Vaikka kirjoittajat porautuvat johonkin perinjuurin tuttuun ja helposti samastuttavaan ajatukseen ihmisen ulkopuolisuudesta ja kauhun sanattomuudesta ja äänensävyjen muuttumisesta korahteluksi ja huudoksi tässä tilanssa, töksähdän seuraavaan fragmenttiin:

vinoutuneiden ihanteiden (terveys, pitkä ikä - kaikki ikävystyttävä!)

Ehkä on parasta siteerata kohtaa hieman laajemmin:

On outoa, kuinka vaikea meidän on huomata, että jokaisessa ihmiskulttuurissa - ja monissa eläinkulttuureissa, ihme ja kumma - humaltuminen on tärkeä osa ihmisenä olemista. Ihmiselle on annettu osa, jossa saa selvästi näkyville rajallisuutensa: tietää, ettei ole kaikkia mahdollisuuksia mutta voi ne kuvitella. Kukaan ei kestä sitä kaiken aikaa selvin päin.

Vasta kulttuuristen väärinkäsitysten - kirkkouskontojen, elämänpuhdistusliikkeiden, vinoutuneiden ihanteiden (terveys, pitkä ikä - kaikki ikävystyttävä!) - mukana voi tulla vaatimus kieltäytyä humaltumisesta. Se on itsensä ja yhteisönsä rankaisemista synneistä, joita ei kukaan ole tehnyt, eräänlaista hybristä, ylimielisyyttä, jossa ihmisen rajat nähdään väärin, ikäänkuin ihminen olisi jumala, kone, kaikki, vain itsensä.

Jos kuitenkin joku suostuu näkemään humaltumisen ytenä ihmisen eksistentiaalina, olemista kuvaavana piirteenä, koko käsitys muuttuu. Samalla tavalla kuin tarvitsemme kuunteluhetkiä (jumalan, kaiken, toisen, luonnon, ihmeen edessä), tarvitsemme humaltumista.

Kyse on myös sanan metaforallisesta käytöstä: joka kieltäytyy kokemasta alkoholin ja huumaavien aineiden aiheuttamaa humaltumista, on myös kykenemätön humaltumaan kauneudesta, äänistä, mauista, tuoksuista, rakkaudesta, toisesta ihmisestä, luonnosta. Kyse ei ole keinotekoisesta tilasta, “kemiallisesta myrkytyksestä”, vaan antautumisesta, antautumisen harjoittelusta, antautumisen rajojen tunnustelemisesta, antautumisen oppimisesta, oppimiseen antautumisesta.

Kyse on samasta kuin rukouksessa. Jos uskaltaa antaa toisen olla äänessä eikä itse koko ajan puhu (ota tilaa, määrää sisältöä, hallitse), saattaa voittaa itsensä maailmaan.

Tuo kohta hämmentää minua suunnattomasti. Vaikka pidänkin selvänä, että olen monessa mielessä ulkopuolinen yhteiskunnassa ja tunnistan ulkopuolisuuden niin työhaastatteluissa kuin sivistyneillä päivälliskutsuillakin ja pääsen siitä oikeastaan vain kävellessäni ajatuksiini vaipuneena sekä käsitellessäni eläimiä tai ystävyyden helähtäessä oikein kirkkaalla tavalla, en ymmärrä, miksi tästä kaikesta pitäisi seurata halu antautua asian kurjalle tilalle. Sillä on myös niitä hetkiä, jolloin tunnen syvää yhteyttä toisiin ja maailmaan, ja voin tehdä melko paljon edistääkseni näiden hetkien toteutumista. Tietysti joku voi nyt väittää, etteivät nämä hetket muuta kohtalonomaista perusyksinäisyyttäni miksikään, mutta suoraan sanottuna moinen vivahteettomuus ja ehdottomuus ei kuulosta minusta järkevältä, kun kuitenkin huomaan selkeästi, miten ilahdun ja saan voimia tuollaisista hetkistä. Enkä osaa hahmottaa, miksi tällaisille ystävyyden iloille antautuminen ja kauneuden välillä suorastaan painostavana kokeminen olisi ristiriidassa sen kanssa, että tahtoisin elää kivutonta elämää.

Niin minä näet terveyden ajattelen - kivuttomuudeksi, ennen kaikkea. Tarkoitan nyt fyysisiä kipuja sikäli kuin hermoverkon kivut nyt voidaan erottaa fyysisiksi ja psyykkisiksi. En siis puhu epätoivosta enkä surusta kaikkine kehollisine oireineen, sillä vaikka en niitäkään toivo, en sentään tahdo niiden täysin katoavankaan, vaikka haluankin ne kernaasti vaimeudeltaan käsiteltävinä. (Niiden täyden lakkaantumisen toivominen lienisi varmin keino hankkia epäonnistuneisuuden tuntemuksia.) Mutta kivuton tahtoisin olla. Ajattelen lapsuutta sinä jaksona, jolloin ajatus kivusta tai kipu ei ollut läsnä juurikaan. Murrosiässä kaikki muuttui, ensin polvien rasitusvammojen ja myöhemmin lonkan murtumisen ja sitten nykyisten jalkateräongelmien kanssa.

Minusta kivuttomuudessa ei ole mitään ikävystyttävää. Pikemminkin päinvastoin: on äärimmäisen ikävystyttävää, jos ei voi kivuiltaan kävellä ystävän luokse tai keskustaan. On vaikeaa keksiä ikävystyttävämpää, epähurmiollisempaa ja katkeroittavampaa asiaa kuin kipu. Siksi tuntuu jotenkin hassulta, että joku vastustaa niin kovasti terveyttä ja pitkää ikää ihanteina. Se kuulostaa korvissani murrosikäiseltä tai jotenkin jopa lapselliselta, vaikka arvelenkin, että siitä tuskin kuitenkaan lienee kyse. Ehkä kirjoittajat vain hahmottavat terveyden ja pitkän iän toisin, jotenkin kahlitsevina ja ällöttävinä, eikä hurmiona siitä, että pystyy nousemaan jaloilleen sävähtämättä tuskin näkyvästi.

Ja mitä pitkään ikään ja vanhuuteen tulee, minusta vanhuksissa on jotakin hyvin vaikuttavaa, heillä on toisinaan kärsivällisyyttä ja kokemusta ja uskallusta pitää päänsä; sitä näkee harmittavan harmoin nuoremmissa ihmisissä, jotka tuntuvat halukkailta vääntymään ties mihinkä sirkustemppuun, jos vain joku taputtaa käsiään. (Raivostuttaa, kun saan itseni kiinni tästä, mutta se on vain häivähdys ja annan sen anteeksi saman tien - en halua yli-inhimilliseksi enkä täydelliseksi, tämä riittää.)

Yksi asia, jota teksti saa minut makustelemaan, on asioiden monimutkaisuus. Sillä vaikka voisi ajatella, että jos ei tahdo kipuja, pitäisi samalla välttää myös vanhaksi tulemista ja kammoksua sen lähes automaattisesti mukanaan tuomaa toisten huollettavaksi jäämistä, sairalloisuutta, kipua. Mutta omat kipuni ovat oikeastaan kääntäneet mieltäni aivan toiseen suuntaan: Juuri nuorempana, kun en ajatellut juurikaan kipuja tai kuvittelin, että ne saa hallintaan tai haltuun joillakin yksinkertaisilla harjoitteilla tai operaatioilla (tyyliin konemetafora), ajattelin, että ei ole totisesti mitään mieltä elää yli kaksikymmentäviisivuotiaaksi tai ainakaan yli kolmikymppiseksi, koska sen ikäisenä selvästi ihmisillä alkaa olla kremppoja ja elämän mittakaavassa sen täytyy tarkoittaa ikävystyttävyyttä sekä itselle että muille. Mutta vähitellen kipuihin onkin tottunut, ja vaikka toivonkin kivuttomia tiloja mahdollisimman pitkäkestoisesti, yllättäen huomaan kipujen oikeastaan antaneen vanhuudelle ihan erilaisen imagon. Tiedän jo, etteivät kivut tarkoita kaiken hyvän ja mielenkiintoisen loppumista, ja vaikka toivonkin niiden pysyvän siedettävinä tai mieluiten häviävän tiehensä haittaamasta kävelemistä, en pelkää vanhuutta samalla tavalla kuin ennen. Sen sijaan olen alkanut pitää rappioromantiikkaa vähän pitkästyttävänä, koska vuoronperäinen hurmio ja paskana oleminen tuntuu telkeävän ainakin omat voimavarani silkan selviytymisen tasolle, vaikka olisi paljon pitkäjänteistäkin työstettävää.

Kummalta tuntuu myös kohta, jossa väitetään, ettei humaltumaton voisi nauttia tuoksuista, väreistä, mauista. Omalla kohdallani näet huomaan, kuinka paljon tarkempi olen yksityiskohdille selvin päin. Antaudun tilanteille ja maailmalle helpommin selvänä, koska silloin maailma ei tunnu yhtä uhkaavalta. Ehkä kirjoittajat kokevat tämän toisinpäin? Olen toki kuullut, kuinka moni kokee maailman ahdistavuuden hellittävän vain aineissa, mutta minulla siirtymä tuntuu menevän toisinpäin. Minun humalamaailmani on jokseenkin pelottava enkä pidä monista sen piirteistä. Yksi piirteistä, joista pidän erityisen vähän - se ei oikeastaan ole pelottava piirre vaan ainoastaan vastenmielinen kaikessa epäkohteliaisuudessaan - liittyy siihen, mitä siteeratun otteen viimeisessä kappaleessa käsitellään - antautumista, kuuntelemista ja tilan antamista. Humalassa saattaa nimittäin äkisti joutua sellaiseen minäntilaan, jossa muuttuu loputtomaksi puhekoneeksi ja kesken selitystään tajuaa äkisti dominoivansa tilannetta puheellaan ja ettei osaa lopettaa puhumistaan juuri kuinkaan ja kaiken lisäksi selittävänsä jotakin, mikä ei edes tunnu tärkeältä käsitellä (ei siinä eikä myöhemminkään). Sellainen tila on minusta jotenkin rukouksen äärimmäinen vastakohta, ja olen huomannut, etten ole ainoa humalassa puheripuloiva. (Jotkut tekevät tätä jopa selvinpäin eivätkä koe sitä ongelmaksi; en tarkoita, että se pitäisi kokea ongelmaksi, mutta minä kyllä koen sen sellaiseksi omalla kohdallani, ellen sitten puhu jostakin elintärkeästä, ja useimmiten en. Se ei ole vaarallista, mutta riittävän ärsyttävää mykistääkseen minut joksikin aikaa täysin.)

Huooh, rappioromantiikka ei vain kosiskele minua näemmä lainkaan. Ei se tarkoita, etten joskus maistelisi viiniä ja kikattaisi tai itkisi maailman pahuuden ja hyvyyden ja kauneuden ja rumuuden sekoitusta. Mutta huomaan äkisti tätä kirjoitusta vasten, kuinka yksinkertaisesti on niin, että minusta terveyden ja pitkän iän väheksyminen on suunnattomasti pitkästyttävämpää kuin totaalinen väheksymättömyys. Miksi ihmeessä terveydestä ja pitkästä iästä ei voisi humaltua siinä missä muustakin? Kyllä minäkin olen sitä mieltä, että hurmiolla ja humaltumisella on paikkansa, mutta tarvitseeko sen tarkoittaa, että on jotakin, joka ei sovi tämän humaltumisen kohteeksi (kivustakin voi tehdä perversion) ja tuo muu on pitkäveteistä ja tylsistyttävää? Minusta on esimerkiksi jännittävää ja avartavaa koettaa esiintyä kunnon ihmisenä jossakin työpätkässä, joka tehdään ihan oikealla työpaikalla, jossa on työunivormut ja muut meikkaavat ja pesevät hiuksensa päivittäin. Epäonnistun näemmä kerta toisensa jälkeen viimeistään siinä vaiheessa kun toiset kysyvät, mitä olen aiemmin tehnyt ja mitä oikein elämältä haluan, mutta sehän tekee jutusta vain haastavamman ja vaikka saatankin välillä uupua ponnistelussa ja kokea syvää ja totaalista ulkopuolisuutta, löydän pian itsestäni halun hakeutua uudelleen tuollaiseen koetokseen, koska eihän sellaisessa epäonnistuminen niin vakavaa ole eikä minun tarvitse olla samanlainen kuin nuo toiset (ja ehkä hekin kaikki kokevat itsensä salaisesti ulkopuolisiksi, vaikka kertovatkin elämäntavoitteistaan uratermein).

Se saattaisi tuntua vakavammalta, jos en luottaisi kykyyni löytää kyllä jotakin työtä. Mutta huomaan olevani aika paljon kaikkiruokaisempi kuin moni tuttava töiden suhteen; se toki lieventää paineita. Minusta on vain niin helppoa ajatella, että todellinen arvokkuuteni riippuu aivan muista asioista kuin siitä, mitä teen. Olkoonkin, että toki järkytyn, kun minua kohdellaan alentavasti tai huonosti, kuten joihinkin ammatteihin näemmä kuuluu lähes oletusarvoisesti. Mutta luulen, että tuo järkytys on hyödyllistä - se muistuttaa siitä, miten vaikeaa elämä saattaa olla niille, joille on syötetty ajatus ihmisarvon työstä riippumisesta ja jotka eivät voi jostakin syystä hakea muuta kuin hanttihommia. Se muistuttaa elävästi ja konkreettisesti siitä, että ihmisiä tulisi kohdella ystävällisesti ja asiallisesti piittaamatta siitä, näyttävätkö he oudoilta tai tekevätkö he sellaista työtä, jota ei itse haluaisi tehdä.

Eksyinpä taas kauas aiheesta - tai oikeastaan en, sillä Syvässä laulussa kirjoitetaan paljon romanikulttuurista, josta flamencokulttuuri kasvoi. Romanikulttuuri tuntuu pitkälti koostuvan juuri ulkopuoliseksi jättämisen kokemuksesta. (Ihmisoikeusliiton mukaan romanit ovat meilläkin yksi ennakkoluuloja rankimmin kohtaavista ryhmistä.)

Jään lukemaan kirjaa eteenpäin ja miettimään, miksi ulkopuolisuuden tuntemuksista tarvitsisi seurata halu valittaa ja ulvoa. Tunnistan tuon tuntemuksen ja jopa tuon halun hetkittäin, mutta enimmäkseen en jaksa kuunnella esimerkiksi valittavansävyistä laulua. (Vaikka suomalainen iskelmämusiikki nyt onkin kaukana syvästä laulusta, sen valittava, alistunut sävy ei vetoa minuun ihan samasta syystä - tiettyjen tunteiden paisuttaminen ja kivettäminen asenteiksi ei minusta tunnu hyvältä idealta. En tarkoita tietenkään, että nämä laulut tulisi kieltää tai muuta sellaista, mutta minusta tuntuu, ettei minulle tee hyvää velloa niiden mielialassa ja tehdä itsestäni kaikukoppaa sille; mielestäni käyn täysin kestämättömäksi, jos ajattelen elämän lipuneen ohi jo ja että tuoppi on paras ystäväni.) Tunnistan tunteen, mutta haluan toisenlaisen asenteen. Herkän, lohduttavan, mietteliään, helpommin iloon kääntyvän, monisyisemmän. (Liian suoraviivaisella tavalla iloisia lauluja en niitäkään pidä kauhean mielenkiintoisina kuunnella, tanssia kylläkin. Ehkä ne on tarkoitettukin liikahdeltaviksi, ei kontemploitaviksi, kuten Shusterman esittää.)

Tuntuu hauskalta lukea kirjaa flamencolaulusta, johon suhtaudun kuitenkin aika ambivalentisti. (En jaksa kuunnella sitä kovin pitkiä aikoja ärsyyntymättä lievästi.) Tuntuu kiinnostavalta tunnustella, aiheuttaako aiheesta lukeminen muutoksia suhtautumisessa. Toivoisin laulun avautuvan minulle ärsyttämättä lainkaan. (En pidä itsestäni ärsyyntyneenä, se tuntuu umpimielisyyden ja ymmärtämättömyyden osoitukselta.) Samalla mietin, miten olisi käynyt, jos polveni olisivat kestäneet flamencon ja olisin jatkanut sitä jatkokursseille ja ehkä tänne saakka. Olen kuitenkin oppinut pitämään monesta jazzkappaleestakin nimenomaan niitä stepaten tanssimalla, niihin eläytymällä, niiden maailmassa liikkumalla, puhumattakaan afrikkalaisesta ja itämaisesta musiikista, jotka ovat avautuneet juuri tanssin kautta kokonaan. Ehkä olisin virittynyt flamencoon? Miten se olisi muuttanut esteettistä käsitystäni? Minulla on monia ystäviä, jotka diggaavat flamencoa ja ovat tanssineet sitä. Ehkä voisi kysyä heiltäkin. Mutta tietysti heidän luonteensa ja luontumuksensa ovat erilaiset kuin omani; ehkä he tarvitsevat flamencon nimetöntä huutoa ja karheutta siinä missä minä tarvitsen lohduttavaa ääntä?

Ehkä nämä kysymykset on hyvä muistaa kirjaa lukiessa ja myöhemmin flamencoon törmätessä. Joka tapauksessa kirja, töksähdyksestäkin huolimatta, käsittelee tärkeitä aiheita ja avaa monta käsitettä mielenkiintoisella tavalla ja enimmäkseen huomaan olevani sen kanssa yhtä mieltä siitä, että elämässä pitää olla riittävästi hiljaisuutta, sanallistamatonta, järjetöntä, säröä:

…voi nähdä, kuinka samuus säröilee, murtuu paikoin, päästää esille jotakin, joka on kokonaan outoa ja entiseen sopimatonta. Juuri säröileminen on tärkeää, jopa säröjen tekeminen, rikkominen on tärkeää, jotta elävä pysyisi elävänä.

Syvä laulu osoittaa, kuinka tämän voi tehdä. Voi kieltäytyä ottamasta maailmaa valmiina, voi rikkoa kaikki yritykset jatkuvuuteen, lainomaisuuteen, toistoon. Ihminen voi ottaa todesta elämänsä katkelmallisuuden ja alkaa rakentaa siitä elämänsä yhteyttä. Kuitenkin on niin, että kaikki paljastuu kohtauksittain, fragmentteina jostakin suuremmasta, jota ei koskaan elämänsä aikana näe. Miksi ajatella sitä suurempaa, kun käsissä on kaikki, mitä on?

Ehkä tässä on jokin suuri mentaliteettien ero takana - minä en onnistu näkemään maailmaa valmiina juuri kuinkaan ja toiston ja lainomaisuudenkin näkeminen edellyttää valtavia ponnisteluita, joita ilman maailma rikkoutuu todella pelkäksi kiiltäväksi sirujen kasaksi. Ja nuo sirut viiltävät kipeästi. Mutta ne voivat muuttua.

Ehkä ero on siinä, että oletan, että elämä voi muuttua ja että se voi kaivata muunkinlaista kuin rikkovaa, rempovaa ja äkillistä muutosta. (Itse asiassa olen aika varma siitä; en kiellä rempaisujen tarpeellisuutta mutta huomaan, että yleensä olen remponut enemmän ja tarttunut sattumiin kuin koettanut edetä harkiten ja niin koko muu perheeni toimii myös - huomaan sen selvästi verratessani meidän elämiämme joidenkin toisen perheen ihmisten elämiin.) Ei se ehkä muutu paljon, mutta vähäkin voi olla merkityksellistä. Luopuminen ajatuksesta, että täytyy olla tietynlainen, esimerkiksi. Tai luopuminen ajatuksesta, että on tällainen eikä voisi muuttua mitenkään. Ehkä se tarkoittaa sitä, että tarvitsen juuri päinvastaista suuntaa - olen toisella suunnalla kuin rivien välissä neuvojaan jakavat kirjoittajat uskovat lukijan olevan. (Ei ole universaalia reittiä rautatieasemalle mistä hyvänsä kaupungin kadunkulmasta käsin ja vielä vaikeampi on tietysti neuvoa sitä, joka tahtoo vain kuljeksia ympäriinsä kiireettä ja määränpäättä, eksyä ajatuksiin ja ajattelemattomuuteen satunnaisesti ja kaikesta vastaantulevasta jollakin tavalla elähtyen.)

Yhtä kaikki, tunnistan monet huolenaiheet mutten huolenaihetta siitä, että joku pitäisi terveyttä ja pitkää ikää ei-pikästyttävinä seikkoina.

Asiat ja olot oikenevat sangen yksinkertaisella reseptillä: tarvitaan vain yksi afrikkalaisen tanssin tunti, jolla saa peikkotömistellä peppu pitkällä ja koko selkäranka heiluen ja laulaa riemukkaan vuorolaulun kuorossa. Höh, mitä sitä mureksimaan, totean kotiin kävellessä, jos en kelpaa itselleni silloin tällöin (muille kelpaamattomuus on heidän ongelmansa kunnes nielaisen sen omaksenikin), kun kerran näin helppoa lääkettä on kuuden minuutin kävelymatkan päässä kotoa!

Tärkeintä on, ettei tarvitse ajatella eikä pelätä epäonnistumista. Jostakin syystä tanssissa en pelkää. Ehkä se johtuu siitä, että käyn mielelläni tasoani alemmilla tunneilla - tykkään meditoida liikettä, eikä se onnistu, jos vain hädissään koettaa roikkua mukana osaamisensa rajoilla; ei minulla ole kunnianhimoa “edistymiseen” perinteisessä mielessä vaan olen siinä mielessä toivoton jammailija, joka tahtoo vain pitää hauskaa ja joka ei hevillä kyllästy muutamiin perusliikkeisiin; ilman tätä ominaisuutta en kai voisi pitää vesijuoksustakaan niin paljon kuin pidän - tai sitten siitä, että tiedän vain yksinkertaisesti olevani niin epäliikunnallinen, jäykkä ja laiska, etten ota mitään paineita. Kun mittatikku on liikkumattomuus, kaikki liikkuminen on aina plussan puolella. (Baletin kanssa fiilis oli toinen, mutta baletissapa ei paljon jammaillakaan ja kävin siellä lähinnä äidin intohimoista.)

Tanssionnellisuuteen eivät liity mitkään vertaamisen ideat. Se on vain koko kehon liikettä, joka tuntuu hyvältä ja säätää mielialan mukaansa. (Oikeastaan kehon liikkeen ja mielialan erottaminen on aika teennäistä, koska ne niveltyvät niin vahvasti yhteen. Mutta ehkä jokin painottava erottelu on tarpeen, koska tahdon toisaalta pystyä kertomaan jollakin tavalla, miten paljon helpompi minun on manipuloida olojani liikkumalla kuin tietoisesti ja keskittyneesti ajattelemalla, ideoita työstämällä.) Kävelen kotiin hymyillen ja unohtaen koko flirtin mielialalääkityksen ajatuksen kanssa. Hitto, mitä lääkkeitä tässä tarvitaan, tanssin minä tarvitsen! (Sinne saakka että jalat pettävät, lisää ilkikurisesti virittynyt verbaaliavaruus.)

Tänään on toisenlainen päivä, istun lautamiehenä oikeudessa. Se on aina hyvin opettavaista. Tänään opin sellaiset ilmaisut kuin “hapettaa” ja “viedä tonttiin”. Kuuntelen todisteluita ja tulen siihen tulokseen, että en oikeastaan todellakaan menetä mitään oleellista, vaikken käykään baareissa. Jopa viisi-kuusikymppiset lautamiehet tietävät minua paremmin, missä tapahtumapaikat sijaitsevat. Miksi katsoisin baarien nimiä, kun en niissä käykään? Olen niillä yhtä sokea kuin iltapäivälehtien lööpeille. Jotenkin vain silmäni liukuvat piittaamattomina niiden yli.

Todistelut sen sijaan kuuntelen hyvin tarkkaan. Kuuntelen paitsi pintatasoa, myös sitä, miten erilaisessa maailmassa tappeluihin ajautuvat elävät. Heillä tuntuu usein olevan oletus siitä, “miten mies toimii tällaisessa tilanteessa” (naisten en ole kuullut perustelevan vielä näillä sanoilla, miesten taas muutamankin kerran, joten ehkä kyse on jonkinlaisesta sukupuolisidotusta kunniakäsityksestä tms.) tai siitä, että kun toiset kuitenkin suhtautuvat heihin vihamielisesti ja aikovat pieksää heidät, on parasta ja vain hätävarjelun periaatteen mukaista pistää ensin itse veitsellä, iskeä tuoppi toisen otsaan tai heittää kivellä. Ymmärrettävää kyllä, tällainen oletus saa maailman tyypin ympärillä paitsi säpisemään ja vilisemään toimintaa, myös usein vastaamaan vihamielisesti. Tuntuu hämmentävältä istua pöydän takana ja kuunnella, miten varmasti joka puolella nahinaan ja pahimmassa tapauksessa hengenvaarallisiin tilanteisiin ajautuva tyyppi vierittää syyn kerta toisensa jälkeen aina noiden uhkaavien ja pahantahtoisten toisten niskaan.

Niin surulliseksi kuin kaikki se tekeekin, en voi olla värähtämättä tyytyväisyydestä ja olla tuntematta itseäni onnelliseksi ja etuoikeutetuksi sen vuoksi, ettei minulle käy tuolla tavalla. Olenhan toki minäkin joutunut väkivallan kohteeksi, mutta kovin pistemäisesti, enkä ole tavannut väkivaltaa minuun kohdistaneita ihmisiä enää lyömään ratkeamisen jälkeen. Ainakaan tuollaista ei käy minulle kaiken aikaa.

Mutta tuntuu kauhealta olla tyytyväinen tällaisesta, koska on niin helppoa tajuta myös, kuinka tuon kaikkialla tappeluihin joutuvan ihmisen kokemuksissa epäluottamus toisiin kumuloituu. Hän arvelee muiden suhtautuvan itseensä vihamielisesti ja käyttäytyy sen vuoksi hyökkäävästi - mihin vastataan samalla mitalla ja siten tavallaan todistetaan hänen epäluuloisuutensa oikeutetuksi. (Samalla tavalla kuin omat hyvät kokemukseni ihmisistä ovat kumuloituneet oikeastaan teini-iästä lähtien noita muutamaa väkivaltaepisodia lukuunottamatta; koska arvelen - enimmäkseen, en toki universaalisti, en aina onnistu tässä - muiden suhtautuvan itseeni ystävällisesti, jaksan pysyä aika kärsivällisenä silloinkin kun jokin kommunikaatio ei vain toimi, eikä tuloksena yleensä ole repivää riitaa. Taidan riidellä vain vanhempieni kanssa, ja sitäkin nykyään aika harvoin, koska hahmotan yhä selkeämmin, että he eivät osaa purkaa välisiämme solmuja vaan se jää minun tehtäväkseni.)

Mekin tavallaan todistamme hänen epäluuloisuutensa. Mehän säädämme hänen teoilleen rangaistuksen. Ja vaikka rangaistus ei olekaan väkivaltaa, siihen sisältyy pakottamista johonkin ja jonkin tärkeän riistämistä tai sen riistämisellä uhkaamista. Me olemme liian myöhässä, huomaan ajattelevani. Huomaan kysyväni itseltäni, mitä minä täällä teen ja uskonko tähän kaikkeen, uskonko tämän tosiaan katkaisevan koston kierteen ja toimivan paremmin kuin silmä silmästä tai kaksi silmää silmästä -periaatteiden. (No tietysti tämä toimii vähän hienostuneemmin, mutta riittääkö se?)

Ei silti, että nämä ajatukset olisivat mitään uutta. Samaan epäuskoisuuteen koko systeemin kanssa törmään joka ikinen kerta. En ole edelleen, kuuden tai seitsemän vuoden lautamiespestini aikana, keksinyt mitään järkeviä vaihtoehtoja. En silti suostu ahdistumaan tästä. Me vain tiedämme edelleen liian vähän ihmisestä, tämän muuttumiskyvystä ja motivaatiosta muuttua.

(Ah, jos tietäisimme enemmän, tietäisin ainakin satatuhatta asiaa, joiden suhteen tahtoisin motivoitua. Mutta ehkä motivoimattomuuteni on kehon tai alitajunnan viisautta, sen säästeliästä paperpussipinkkojen säilöntää jo kauan ennen kuin uusiokäytöstä ja kierrätyksestä tuli tiedostavaa toimintaa?)

Kotiin sateessa pyöräillessäni mietin, kuinka paljon paremmalta tanssionnellisuus tuntuu vertaamisonnellisuuteen verrattuna. Vertaamisonnellisuudessa on niin selvästi läsnä jonkun toisen epäonni, etten oikein osaa olla tuntematta syyllisyyttä ja kauhistusta sitä tuntiessani. (Minusta tuntuu, etten erityisesti hae sitä, sen tuottama tuntemus on niin ambivalentti toisaalta muistuttaessaan tyytyväisyydestä ja onnellisuudesta, mutta samalla ammentaessaan sen jonkun toisen epäonnesta, johon ei voi olla samastumatta jonkun verran sitä ajatellessa. Jollain tasolla ymmärrän, etten ole vastuussa näiden ihmisten epäonnesta, mutta toisaalta tunnen hurjaa halua jotenkin auttaa heitä, eikä minulla tieysti ole oikein mitään järkeviä keinoja.) Tanssionnellisuus taas on jotenkin puhtaampaa ja läsnäolevampaa, se ei jakaudu minuun ja muihin, se täyttää koko maailman päivänpaisteisella lämmöllään eikä vaadi minkäänlaista vertaamista, ainoastaan tässä ja nyt hengittämisen ja musiikin tömistämisen, enkä tiedä paremmasta.

Jotenkin tanssi vain tuo tähän ja nyt samalla tavalla kuin sadepisarat. Ne koskettavat, kuuluvat, piirtävät kehon esiin samalla tavalla kuin pimeässä kehoa silittävä käsi. Piirtävät sen esiin, mutta osaksi suurempaa kokonaisuutta, raja on pelkkä luonnos, joka siirtyilee jatkuvasti, hengityksen mäntä kiskoo ja työntää kaasuja, ihon läpi erittyy kosteutta. Vertaamisonnellisuudessa on konstruoitava paljon monimutkaisempia oliota, tuo toinen ja minä, psykologisia taipumuksia ja itseään vahvistavia luontumuksia, jähmetettävä kaikkea sellaista, minkä jähmettäminen saattaa olla aika vahingollistakin käsittämiskyvylle ja onnellisuudellle. Tuon jähmeyden aistii.

Enkä pidä sen aistimisesta.

Jos liikkuisi tarpeeksi hitaasti vuorenrinnettä alas talvisäässä, voisi hiljainenkin lumisade tuntua vyöryltä siinä mielessä, että sen alle hautautuisi ja toivoisi, että osaisi kairata peitteen läpi reiän, josta voisi pujottaa pillin tai oljenkorren tai snorkkelinkärsän viileään ilmaan ja päästä hengittelemään.

Tämä ajatus tulee mieleen, kun istuu töissä ja käy läpi sähköposteja. Elokuu on näemmä monelle muulle kiireetön lomaltapaluun kuukausi, jolloin viestejä syntyy. Minä taas olen edelleen häiden jäljiltä jotenkin kestonuupahtanut ja paiskin joka päivä palkkatöitä koneella sen verran, etten tahdo vapaa-aikanani edes vilkaista masiinaan päin. Niinpä ihmisten iloiset ja energiset viestit kertyvät. (Väsymystason huomaa siitä, etten muista ottaa kameraa mukaan mihinkään; muistan sen vasta paikan päällä mutten jaksa ihmeemmin harmistua siitäkään.)

Luen viestit ja ilahdun, mutta en tahtoisi jaksaa vastata. On vaikeaa vastata vain muutamalla rivillä ja kirjoittaa pahoittelevasti, että myöhemmin sitten ja ajan kanssa. Toisaalta en tiedä, miksi muut siitä loukkaantuisivat, enhän minäkään sellaisesta loukkaannu, jos viestiini vastataan niin. Ehkä kyse on myös tekniikan vajeesta: en oikein osaa vastata lyhyesti vaan jotenkin tempaannun pohdiskelemaan asioita, hehkuttamaan ja tilittämään. Lyhyt vastaus tuntuu myös epäkohteliaalta, se tuntuu vähän samalta kuin toteaisi toiselle, etteivät tämän kirjoittamat asiat tunnu kiinnostavilta. Toisaalta tajuan, etteivät kaikki halua pitkiä ja monisyisiä vastauksia. Onhan niitäkin, jotka tuntuvat loukkaantuvan, jos heidän antamaansa informaatioon kommentoi, saati sitten jorisee pitkiä polveiluja takaisin.

Tämä viestimassa, jonka alta alan vähitellen mutten mitenkään vielä tyydyttävästi pilkistää, antaa pienestä paineestaan huolimatta tilaisuuden havaita, kuinka tässä on yksi niistä raskaista, vaikeasti ylläpidettävistä rakenteista, joita saattaisi olla hyvä pyrkiä järkeistämään. Toisaalta tuntuu hullunkuriselta, että pitäisi järkeistää, karsia ja tehostaa omaa luonnettaan tai persoonaansa - siltähän se vaikuttaa - mutta se kai juuri lienee asia, josta on syytä tehdä harjoitteita, jotta ymmärtää, että oikeastaan mitään luonnetta ei persoonaa ei ole. On luontumuksia ja tilanteita ja epämääräinen identiteetti. Ne voi panna merkille ja hyväksyä tässä ja nyt ja toivoa, että ne muuttuvat.

Toivominen lienee tehokkaampaa kuin vaatiminen. Pitää vain muistaa toivoa riittävän usein. Äh, nyt kirjoitin “pitää”.

Huuooh. Työ näyttää valuttaneen aivoni sille tasolle, että vyöryyn vastaamisen sijaan minun pitäisi ehkä vain maata tyytyväisenä sen alla ja todeta, että nyt minun ei tarvitse liikahtaa ollenkaan.

Mehulinko innostaa minut lainaamaan kirjastosta sen tyyppisen opuksen, joita en normaalisti juurikaan lue: keittokirjan. Jostakin syystä (lieneekö harrastuneisuutta?) minun on yleensä ulkomaillakin melko helppoa arvata, mitä jossakin padassa on ja toistaa makuelämys kotona omin päin, jos vain ainekset löytyvät. Ei kai se ole sen kummempaa kuin sekään, että jotkut ihmiset osaavat melodian kuultuaan tapailla sen pianolla tai kitaralla. Pientä säätöä, ja kappaleen tai ruokalajin tunnistaa, vaikkei vielä mistään bravuurista olisikaan kysymys ja vaikka oma tulkinta tästä kappaleesta tai ruokalajista jääkin aina omaksi tulkinnaksi.

Nyt kuitenkin lainaan hellyyttävän mehunteko-oppaan, jossa on suuria kuvia ja vähän tekstiä. Opas selittää kädestä pitäen ravitsemusopin perusteita ja esittelee hedelmän, vihanneksen tai marjan kerrallaan. Punajuuri on erityisen hassunkursinen esittely, ja siksi luen kohdan useita kertoja.

Vaikutus: Virkistää ja puhdistaa tehokkaasti.
…
Varoitus: Sellaisenaan nautitun punajuurimehun puhdistava vaikutus voi olla niin tehokas, että se aiheuttaa pahoinvointia ja ripulia. Laimenna punajuurimehu aina muilla tuoremehuilla.

Puhdistavuus on kiinnostava piirre. Tarkoittaako puhdistavuus aina sitä, että jotakin kuonaa tai ryönää poistetaan ronskisti? Tarkoitan tätä: hangataan juuriharjalla penkistä irti noki, annetaan kuidun raspata suolen sisäseinustaa, kirskutetaan hammaskiilteestä hammaskivet ultraäänellä, jynssätään säärien karheutta sileäksi luffasienellä ja kantapäiden kovettumia hohkakivellä. Puhumattakaan siitä, miten yksi tippa pesuainetta saa nämä haisevat tiskivuoret kirkkaiksi ja säteileviksi, hajuttomiksi tai korkeintaan pesuaineelta löyhkääviksi.

Olkoonkin niin, että puhdistaminen sisältää jonkin ei-toivotun poistamisen ja että ollakseen puhdistava objektin, eleen tai tapahtuman on tehokas poistamisen suhteen, minusta mahdollinen oksentelu ja ripulointi ei kuulosta erityisen puhdistavalta. Ainakin silloin kun saimme porkkanamehukokeilustamme mahat sekaisin, minulle ei ensiksi tullut mieleen, että olisin käynyt jotenkin puhtaammaksi ja ryönästä vapaammaksi. Päinvastoin: minusta tuntui siltä, että jokin hirvittävä mikrobi oli pesiytynyt suolistooni ja räkätti siellä ilkikurisesti. Tuntui suorastaan siltä, että tuo pirulainen taikoi ulostemassaa tyhjästä. Koska eihän muutamaa porkkanaa nyt yksinkertaisesti voi prosessoida tuollaiseksi määräksi epämääräistä, pahanhajuista nöyhtää. Ja silti niin kävi.

Katson kiinnostuneena kirjan esittelyä porkkanasta, mutta siitä mainitaan vain, että mehu “stimuloi ruoansulatusta ja sillä on lievä nestettä poistava vaikutus”. Ehkä porkkana on puhdistava vain jos sen pesee juuresharjalla huolimattomasti? (Kirjan mukaan porkkanat voi todella lingota mehuksi kuorimatta.)

Kuinka kummallista. En erityisemmin halua puhdistua tällä tavalla. Päättelen, että kun kerran olen ratkennut lukemaan kirjaa muulla kuin hyväntahtoisuuden periaatteella, se on viisainta palauttaa kirjastoon odottamaan myötämielisempää ja puhdistautumisintoisempaa lukijaa. Paras mennä vesijuoksemaan ennen kuin käyn äkäisemmäksi. Juoksemisen päätteeksi pääsen kuitenkin saunaan, jossa tunnetusti puhdistuu - hikoillen ja heikotukseen asti sinnittelemällä. Olisi kiinnostavaa tietää, että jos tarpeeksi aikaisin alkaisi olouttaa lapsia ajatukseen ripulin puhdistavuudesta, voisivatko he omaksua tuollaisen käsityksen ja suorastaan ilahtua kokemistaan tuntemuksista. Mutta nöyrimmin toivon, ettei mikään eettinen lautakunta koskaan hyväksy tällaista tutkimussuunnitelmaa. On jo aivan riittävän työlästä selittää, miksi sauna tuntuu miellyttävältä ja rentouttavalta ja että tihentynyt syke ja pistelevä, turvottava tunne raajoissa ja kasvoissa vain ovat merkkejä hyvästä olosta.

Vompsun terapeutti oli sanonut tälle jotakin, mikä sai tämän purkautumaan kotona pitkällisesti: terapeutti oli sanonut, että kyllähän kommunikaatiossa nyt usein tulee mieleen tosi aggressiivisia mielikuvia ja mielitekoja ja että ne ovat ihan okei, ratkaisevaa on, mihin toimiin ryhtyy. Vompsu istuu sängyllä ja selittää levottomasti. Leikattu käsi on sullottu siniseen kantoliinaan. “Mutta ei mulle tule niitä aggressiivisia mielikuvia! Niitä tulee tosi harvoin! En osaa sitä!”

Nyökkään ja sanon, että sehän se kai minunkin ongelmani, juttuni ja osittain ehkä hyveenikin on. (Ei kai yksikään piirre ole yksinomaan hyödyllinen tai haitaksi.) Kun ajaudun ristiriitatilanteeseen - kuten tänään työssä käy - en osaa suuttua, vaikka ymmärränkin järjellä, että turhaan tässä minulle kiljutaan, koska olen toiminut ohjeistuksen mukaisesti ja tähän toimintamalliin on aina ennen oltu oikein tyytyväisiä. Jos jossain nyt syytä on, niin sitten puutteellisessa kommunikaatiossa kaiken kolmen osapuolen välillä - kaikki ovat olettaneet toimivansa sulassa yhteisymmärryksessä asioiden etenemisestä ja kokeneet toimivansa asiallisesti, mutta kaikilla onkin ollut mielessään aivan erilainen kuva prosessista, ja nyt kun se ei toteudukaan, siitä syntyy kummallisia reaktioita. Minä tulen vain surulliseksi ja näen paljon vaivaa saadakseni tilanteeseen sovinnon.

Jos reagoisin sillä tavalla kuin kai aika monet reagoivat - kiroilevat mielessään, fantasioivat kostoista ja sen sellaista (olen tässä kertomusten varassa; muistan kyllä joitakin verbaalisella tavalla aggressiivisempia jaksoja elämästäni, mutta niistä on kauan enkä enää muista, miksi nimesin ihmisiä sillä lailla päässäni) - saattaisin saada pahaa jälkeä aikaan. Sen sijaan tulen surulliseksi, voi että miten surulliseksi, siitä että minulle huudetaan, mutta en osaa olla vihainen kellekään tai edes asioiden tilalle. Itkeskelen syödessäni vihreitä papuja mutta sitten vähitellen rauhoitun, koska tiedän toimineeni mielestäni reilusti ja ohjeiden mukaisesti ja se on lopulta tärkeintä. Jos olenkin tehnyt virheitä, ne ovat johtuneet perehdytyksen puutteesta sekä fasaaninaivoisuudesta, eivät ilkeydestä tai ylimielisyydestä. (Jostakin syystä näyn pitävän niitä hankalampina seikkoina.) Vastaan syytteisiin harkitusti ja vasta itkeskelyn jälkeen. Ei ole vaikeaa olla pahoillaan kommunikaation huonontumisesta. Itse asiassa en tiedä lainkaan, kuinka olla olematta pahoillaan tuollaisesta seikasta.

Luulen, että tässä (toki vain suhteellisessa) kyvyttömyydessä suivaantua on hyvätkin puolensa. Jotenkin tuntuu siltä, että kun selvitän asioita, toiset todella rauhoittuvat. Aistivatko he ehkä sen, ettei kyse ole vain korulauseista vaan että olen todella pahoillani ja huolissani? Ainakin he rauhoittuvat ja myöntävät kommunikaation toimineen hyvin tuohon kyllästymispisteeseen saakka. Ja että se toimii taas, että he ymmärtävät, missä mennään.

Luulen, etten olisi mennyt Vompsun kanssa naimisiin, jos hän osaisi ilkeillä mielikuvissaan. Olen elänyt sellaisten ihmisten kanssa, mutta meidän välillemme jää aina ammottava kuilu silloin kun toinen alkaa tilittää näistä tunnoistaan ja etenkin jos hän uskoo osaavansa lukea ajatuksiani ja väittää minunkin kokevan niin (tajuisesti, alitajunnan prosesseista on turhaa riidellä tai spekuloida). En usko, että kyse on hyväksymisen puutteesta - mutta tämä on “uskoa”, ei “tietää” - vaan että enemmän kyse on säikähdyksestä, olenhan pelästynyt itseänikin niinä hetkinä, niinä muutamana kertana, kun pinnani on pettänyt ja olen selvittänyt jonkin asian, jonkin ihmissuhteen juurta jaksain. On aivan totta, mitä psykologit kirjoittavat, että viha tuo mukanaan oikeutuksen tunteen: minun on oikeus kokea näin, enää et kohtele minua tuolla tavalla. On totta, että se on voimaa, se on kuin salama, joka sähköistää kehon ja kipinöi hampaissa.

Mutta minulle käy niin hyvin harvoin, Vompsulle varmasti vieläkin harvemmin. Ja silloinkin, kun niin käy, kohde on usein hieman epätarkasti määritetty ja saa niskoilleen sellaistakin jyrinää, joka oikeastaan liity hänen tekemisiinsä kovinkaan tarkasti, vaan enemmän omiin odotuksiini ja sitten joihinkin hämäriin tilanteiden tulkintoihin, jotka saattavat olla aika antiikkisia. Odotukset - niin, sen kai jo ymmärrän, että ne poikkeavat toisistaan.

Sen sijaan monet asiat saavat minut hieman surulliseksi. (Onneksi on vielä enemmän seikkoja, jotka muhivat iloa.)

Elän ukkosenjohdattimena muutamassakin eri tilanteessa, maadoitan tuota toisten oikeutusta ja vihaa, ärtymystä ja odotusten pettymistä. Koetan kuunnella ja kysyä joitakin avaavia kysymyksiä ja huomaan vasta jälkikäteen, kuinka jännittynyt kehoni on - tietysti, koska salamat on nipistelty sen sisään. (Mutta itse tilanteessa se käy luontevasti, koska siinä en yleensä koe mitään muuta kuin halua kuunnella ja kysyä, halua vakuuttaa, että jep, normaaliahan se - ikään kuin ymmärtäisin sellaista jokapäiväisenä ilmiönä - ja että ehkä asiaa voisi tarkastella myös näin ja näin. En koe valitsevani mitään roolia, se vain loksahtaa päälle. Väsymyksen huomaa vasta tilanteen jo mentyä.)

Jotkut psykologit väittävät, että vaikka aggressiivisia mielikuvia ei saakaan tavoitettua tai koettua, ne silti ovat olemassa jossakin syvemmällä, ulottumattomissa. En tiedä siitä, koska tuo ulottumaton on ulottumaton. Se kyllä kiinnostaa, mitä siitä seuraa, ettei voi ottaa säännöllisesti virkistävää viha-oikeutuksen trippiä. (Yhdestä seikasta sentään ärryn takuuvarmasti: siitä, että hyväntahtoisuuteni kyseenalaistetaan tilanteessa, jossa olen ollut hyvällä mielin ja utelias, innokas syventämään tuttavuutta. No, tämä epäilemättä liittyy historiaani, koulukiusaamiseen ja sen sellaiseen.) Tarkoittaako se sitä, että ajattelu tylsyy ja surumielistyy, kuten jotkut veikkaavat? Vai tarkoittaako se sitä, että on halukas kerta toisensa jälkeen tinkimään omista oikeuksistaan, jotka periaatteessa hyväksyy mutta joita ei osaa paikaantaa tähän kehoon tässä ja nyt? Vai tarkoittaako se mitään tuollaista? Tarkoittaako se ehkä, ettei osaa identifioida sillä lailla suuttumisia ja helpotuksia yksittäisiin kehoihin vaan ennemmin ilmapiiriin ja tilanteisiin, yhdessäoloon, lähentymiseen ja kauemmas kavahtamiseen?

Nämä ovat vain kysymyksiä, joihin en osaa vastata. Tiedän vain sen, että tunnistan hyvin Vompsun hämmennyksen ja kun totean siihen hajamielisesti jotakin siitä, kuinka tuo ominaisuus tai piirre tai tosiasia, ettei koe kuin aivan ääritilanteissa raivostusta ja halua pistää toinen maksamaan viimeistä penniä myöten kiljumisensa tai manipulaationsa - hänhän näkyy jollakin tavalla tarvitsevan sen - johtaa helposti siihen, että saa huomata toimivansa ukkosenjohdattimena, hän nappaa ajatuksesta välittömästi kiinni ja sanoo: “Juuri niin!” ja luettelee suhteita, joissa on toiminut juuri sellaisena. Osaan nimetä lähipiiristäni useita ukkosenjohdattimia. Heidän kanssaan on tavattoman helppoa olla, koska joissain asioissa (vaikka ei kaikissa, ei tämä sentään mikään maailmankuvaa tyhjentävä kategoria ole, laupias taivas, kaukana siitä, tämä on lehti tai neulanen kokonaisessa metsässä, eikä metsä ole sama asia kuin neulanen tai lehti) heidän kanssaan puhuu samaa kieltä.

En halua nyt kirjoittaa, että tämä olisi hyvä piirre tai parempi kuin vaihtoehtonsa. Ei, en osaa sillä lailla arvottaa näitä seikkoja (koska on niin monenlaisia konteksteja ja näkökulmia ja epäilemättä piirre kuin piirre on hyödyllinen joissain niistä ja ihminen osaa aika ihailtavasti suunnistaa positiivisen palautteen avulla niihin konteksteihin ja tilanteisiin, joissa hänen piintyneistä luontumuksistaan ja kenties osittain temperamenttipiirteistäänkin on hyötyä harmin sijaan enkä taatusti ole itse niin monitahoinen tai kameleonttimainen, että osaisin nähdä mukavat ja arvostettavat puolet niissä tilanteissa, joiden suhteen omat taipumukseni muodostavat enemmän esteen kuin pääsylipun) enkä usko edes, että tätä voi ainakaan täysin valita (ainakaan aikuisiällä), ja joskus saatan huomata ihailevani suunnattomasti sellaista ihmistä, joka kieltäytyy, osaa kieltäytyä, ukkosenjohdattimen roolista tilanteessa. Hänen ei tarvitse epäilemättä meidän johdattimien lailla säädellä sosiaalisten tapaamistensa määrää yhtä tarkasti, koska hän ei yksinkertaisesti kuormitu samalla tavalla. Tai sitten olen väärässä koko ilmiöstä, sekin on aivan mahdollista.

Mutta tunnistan, mitä Vompsu sanoo, ja hän tunnistaa, mitä minä sanon. Se tuntuu tärkeältä sovun kannalta, koska kumpikaan ei voi kuvitella, että toinen koettaisi tunkea toista johonkin omakseen ja siksi hyödylliseksi kokemaansa, ei tämän asian kohdalla. Ja tilanne työasiankin suhteen rauhoittuu, luulen, että suutahtanut huomaa suuttumuksensa yksinkertaisesti purkautuvan, asioiden on edettävä välittömästi ja sovussa. Ne etenevätkin, ja illalla olen taas tyyni ja ehdin ajatella sitä seikkaa, miten eri lailla eri ihmiset kokevat maailman, ja kuinka vaikeaa on kuvitella jotakin kovin kaukaista maailmanhahmotusta. Siitä voi kuulla tai lukea, sen voi tajuta mahdolliseksi ja jollekin vallitsevaksi. Vähitellen omakin maailma tietysti muuttuu… tuskastuttavan hitaasti ja samalla liian nopeasti, niin kuin kaikki aika kuluu, niin kuin elämä kuluu.

Haen koiran eksän luota ja kävelen hitaasti entisen kotini huoneesta toiseen ja en tavoita sitä, joka asui siellä silloin. Muistikuva on niin kalpea ja melkein kokonaan kadonnut. Muistan kyllä kuvan seinästä ja varjostani siinä, mutta monet vuodet ovat kadonneet täysin. Olenko ajatellut silloin tällaisia ajatuksia? Joitakin toisia? Millaisia? Miksi näin jo vuosia ennen eroa unia, joissa olin eronnut, mutten oikein tiennyt miksi? (Kuten sitten kävikin. En tiedä edelleenkään, tiedän vain sen, että minun oli päästävä pois, koska en pystynyt enää nukkumaan enkä syömään.) Miksi minua silloin huoletti niin kovin, mitä ihmiset ajattelisivat, jos tietäisivät - kun tarvitsee vain kertoa, ja sitten he tietävät, eikä tarvitse enää huolehtia? Tuntuu siltä, että oloni tuossa asunnossa on jo saavuttamaton. Ja silti jotkut ovat sanoneet, että heitä kammottaisi sitoutua niin pian eroamisen jälkeen, koska tuo aika tuossa asunnossa vaikuttaa. Saavuttamaton. Kohta asunto on saavuttamaton konkreettisestikin, se myydään.

Koira ei säteile vihaa eikä ärtymystä enää, sen pahasta olosta on vuosia jo, se on täynnä iloa ja tohottaa kovaa vauhtia. Koetan pysyä perässä kesäflunssineni ja huomaan, miten ilon voima tuntuu paremmalta kuin vihan sokaiseva voima. Ilossa näet voi liikkua yhdessä.

Joskus asiat selviävät myöhäisessä vaiheessa. Niin nytkin. Olen käytellyt sanaa “myrsky” iloisesti lapsesta saakka ja jos joku olisi kysynyt, tiedänkö, mitä myrsky tarkoittaa, olisin oletettavasti pitänyt kysymystä hullunkurisena ja ehkä hieman saivartelunakin. Ehkä johtuen koulutuksestani olisin saattanut vastata, että ainakin minulla on nimetä joitain kriteerejä tuon käsitteen soveltamiselle, vaikka en ehkä täsmällisesti osaakaan rajata tuollaista tapahtumaa tai oliota muista erilleen.

Ja kas: sen kerran kun innostun tutkimaan Ilmatieteen laitoksen sivuja tarkemmin, saan huomata, että olen ollut väärässä koko elämäni myrskyn suhteen. Kriteerini ovat aivan liian tiukat. Se tuntuu konulta, koska olen monesti kertonut ihmisille pitäväni myrskyistä.

Sivuilla määritellään myrsky näin:

Sanaa myrsky käytetään suomen kielessä ilmaisemaan yksinomaan tuulta ja silloinkin sillä tarkoitetaan suuria tuulen nopeuksia, kuten asteikosta käy ilmi. Myrskytuuli puhaltaa, kun kymmenen minuutin keskituuleksi on mitattu vähintään 21 metriä sekunnissa. Sana storm tarkoittaa englannin kielessä tuulen ja myrskyn lisäksi voimakasta sääilmiötä, jopa niin, ettei kyseisen sääilmiön yhteydessä tuule lainkaan. Silloin sanaa myrsky ei suomen kielessä pidä käyttää, vaan puhua hyvin voimakkaasta sääilmiöstä.

Yleiskielessämme on säilynyt tapa puhua ukkosista tai ukonilmoista vierasperäisen ukkosmyrskyn sijasta. Vaikka voimakkaiden ukkosten, rajuilmojen yhteydessä esiintyy voimakkaita tuulen puuskia, joskus jopa yli 15 metriä sekunnissa, ei Suomessa maa-alueilla ole tuntureiden lakialueita ja Utsjokea lukuun ottamatta mitattu 10 minuutin keskituuleksi 21 metriä sekunnissa eli myrskyä. Erittäin kuvaava nimi puuskatuuliselle ukonilmalle on vanhan kansan sanonta rajuilma - se jos jokin kuvaa rajun ukonilman luonnetta.

Tuntuu kummalta, että pelkkä kova tuuli voi ansaita myrskyn nimen! Itse olen ajatellut raivoavaa merta, hakkaavaa sadekuuroa, sen jälkeistä ja sitä edeltävää kumman keltaista valoa, mustia, uhmakkaasti kertyviä pilvimassoja ja, parasta kaikessa, maan ja taivaan välille repeytyviä voimakkaita jännitteitä, jotka valaisevat tienoota leimauksin vaikka kuinka kauas. Minusta kova tuuli ei kuulosta paljon miltään, koska olen kasvanut saarella, sen ulapan puoleisella rannalla, ja siellä tuulee melkein koko ajan niin, että rantakasvillisuutena eivät viihdy tuulenarat kasvit ja kesälläkin paksu villapaita on usein luontevin vaateparsi, koska t-paidassa kädet menevät kananlihalle.

Mutta on hyödyllistä saada muistutus siitä, kuinka usein kommunikaatiovaikeudet voivat johtua aivan “kaikille tuttujen” sanojen määritelmäeroista. Ties kuinka monta muutakin sanaa ja ilmiötä ymmärrän sillä lailla kun ne on esitelty ja käsitetty ollessani kahden tai kolmen tai viiden. Ja muut myös.

Tänään vesijuoksuallasta kirnutessani mietin, saisiko näistä puhureista uskoteltua itselleen myrskyn. Ei tuule edes kovaa, mutta kun näen pihlajan kallistelevan marjasatoaan ja mäntyjenkin latvojen taipuvan sitkeästi samaan suuntaan, päätän edes yrittää. Tarkkailen viriä, jonka tuuli pakottaa loiskeiden pintaan: suuremman aallon päällystää pienempi ristikko, joka sävähtää veteen ja katoaa sitten samalla kun puidet latvukset oikenevat hetkeksi. Merestä - näin näet vesijuoksuallas muuttuu mielessäni kuvitellessani myrskyä - pistää esiin haaksirikkoutuneiden käsiä, jotka huhuilevat vimmatusti apua taivailta. Turhaan! Likarännikouru tai miksi nyt sitä altaiden sivun kourua nimitetäänkään, kurluttaa ja hörppii vettä äänekkäästi: se on selkeä uppoavien laivojen ääni. Tyytyväisyys kohoaa hitaasti mieleeni, ponnistelen myrskyn lävitse meren selällä, maan puut riekaloituvat silkasta ajatuksen voimasta. Ja kuinka vesi valkaistuukaan ja pirskoaakaan, kun hukkuvien kädet hakkaavat sitä. Enkä voi mitään, en kaikkiaan voi mitään.

Juoksen tyytyväisenä kuvitellussa myrskyssä, sellaisessa kuin myrskyt kuvittelen, määritteli ilmatieteen laitos ne miten hyvänsä. Sitten tuuli tyyntyy ja juokseminen alkaa tuntua vaihtoehdottomalta. Aika katoaa, mielikuvitus katoaa. On taas elokuu, kotona makaa potilas seuranaan harmaa kolli, kukaan ei huku minnekään. Hyväksyn mielessäni uuden sisällön termille “myrsky” ja koetan totutella ukonilmaan ja rajuilmaan, mutta se tuntuu kummalta: ilmahan on jotakin näkymätöntä ja kaikkiallaolevaa, kun taas kunnon ukkonen, rankkasade ja repivä tuuli eivät voi jäädä huomaamatta. Pidätän silti oikeuden kuvitella myrskyn sillä lailla kuin haluan, vanhanajan kunnon myrskynä, kunhan muistan kommunikoidessani käyttää termiä toisin.

Mutta nyt meri tai vesijuoksuallas on melko sees, sitä polskuttavat vain iloiset uimarit ja vesijuoksijat, ja kello on kiertynyt osoittamaan poistumisajankohtaa.

Ensimmäinen tekstiviesti piippaa jo ennen kuin olen selvinnyt tokkurastani ihmisten ilmoille. En jaksa lukea sitä, mutta kun herään ja kello on vähän vaille aamukahdeksan, saan lukea, että Vompsu on leikkausjonossa ensimmäisenä.

En osaa kuvitella, kuinka olkapään nivelsiteiden kiristys suoritetaan tähystyksenä. Onko kenties kamerapuikon päässä myös pieni, pyörivä lihasirkkeli ja veri-imuri? Kai lihaa on jotenkin leikattava, jotta jänteiden oikeisiin kohtiin päästään ompelemaan ne nylontuet, jotka myöhemmin sulavat elimistöön, mutta vasta kun jänteet ovat lyhentyneet? (Silloin kun ensimmäiselle koiralleni tehtiin tuo leikkaus - joskaan ei tähystyksessä - eläinlääkäri käski minua kuvittelemaan kiristysnailoneita “vähän kuin sukkahousuina - joustaa, mutta on aika jämäkkä”.) Ystävämme sairaalafyysikko on myös kertonut, että joskus leikkauksissa pukeudutaan avaruusasujen näköisiin suojavarusteisiin. (Fyysikko käy avaruusasussa rukkaamassa kaatunutta tietokonetta ja leikkausväki odottaa, koska eihän tähystimestä ole mitään hyötyä, jos kuvaruutu ei suostu näyttämään minikameran kuvaa. Mikseiväthän ne hanki mäkkikonetta? Sen ja peeceen kaatuvuusominaisuuksissa raskaita ohjelmia pyöritettäessä on kuitenkin aivan ratkaiseva ero.)

On hieman häiritsevää syödä aamiaista kotona tietämättä, mitä Vompsulle tarkalleen tehdään. Onko hän anestesiassa? Pitikö iPod ottaa mukaan heräämistä, ei leikkausta varten? Jos olisin itse hereillä leikkauksessa, en taatusti suostuisi kuuntelemaan musiikkia vaan höristäisin korviani rusausten ja kliksausten suuntaan. Se kai on harvinaista. Ainakin verta otettaessa sairaanhoitajat väittävät aina, että kaltaisiani veren putkeen valumisen tuijottajia on harvassa. “Eikö tulisi parempi olo, jos katsoisit muualle?” he saattavat ehdottaa, mutta minulla se sujuu juuri noin päin: kun näen, mitä tarkalleen tehdään ja mistä nipistys johtuu, en ole lainkaan niin hermostunut kuin mystisten nipistysten suhteen. Joskus hammaslääkäri on melkein hermostunut, kun olen niin tarkasti kysellyt, minkä muotoisia päitä hänen käyttämissään porissaan tällä kerralla on ja miksi sinne reiän pohjalle laitetaan matriisinauha. (Kaiken huipuksi unohdan vastaukset, joten minun on kysyttävä uudestaan ja uudestaan.) Tieto lievittää minusta tuskaa enemmän kuin lisää sitä.

Nyt olen täällä eristettynä kotiin ja pian vesijuoksualtaaseen ja ajatukseni askartelevat Vompsun lihassa vähintään yhtä tiiviisti kuin tähystyslaitekin. Samalla joudun kohtaamaan sen, miten paljon herkemmäksi olen käynyt kivulle ja lihan elävyydelle lapsuuteen ja nuoruuteen verrattuna. Yläasteella mietin vakavasti, että voisin ryhtyä oikeastaan kahdelle uralle: joko jonkun sortin taiteilijaksi tai sitten sellaiseksi lääkäriksi, joka kohtaa potilaat tainnutettuina tai kuolleina, eli kirurgiksi tai patologiksi. (Patologi kuulosti paremmalta koska siinä ei voisi mogata niin pahasti.) Vielä kymmenen vuottakin sitten mietin puolitosissani, että voisin filosofiasta valmistuttuani toteuttaa tuon leikkelijälääkärivaihtoehdonkin.

En ole tarkalleen selvillä siitä, mikä kehitys sitten alkoi jyllätä mielessäni. En tiedä, liittyykö se siihen, että sain viimein useiden epäonnistuneiden yritysten jälkeen ryhdyttyä kasvissyöjäksi ja minulla oli viimein akuutista syyllisyydestä ja voimattomuuden tunteesta tyhjentynyt mieli, joka saattoi tarttua ideaan, että liha tuntee ja että sen tulisi siksi saada armollista ja lempeää kohtelua. Vai liittyykö se kehotekniikoiden opiskeluun, kehon hahmottamiseen muunakin kuin lihaklönttinä, nimittäin hermotuksen ja ärsykkeiden kenttänä? Vai liittyykö se vanhenemiseen, siihen kuinka olen onnistunut kipua laiminlyömällä rikkomaan itsestäni osia, jotka eivät kai koskaan parane ihan entiselleen? Joka tapauksessa, äkkiä ajatus lihan leikkelemisestä, rikkomisesta ja korjaamisesta, alkoi etoa.

Sen huomaa helposti käytännön asioissa. Ennen saatoin esimerkiksi kaivaa ilmeen värähtämättä tikun jalkapohjastani neulalla. (Luulen, että tämä liittyy jotenkin sosiaaliseen paineeseen; kun kaivoin tikun ulos, ajattelin olevani urhea ja näkymättömien katseiden kääntyvien hyväksyvinä toisaalle.) Nyt katselen ehkä tikkua, mutta ajatus neulasta nostaa niin suuren pahoinvoinnin aallon, että annan mieluummin tikun koteloitua jalkaan ja mätiä sitten ulos. Kyllähän keho osaa sen tuolla tavalla käsitellä. (Ja pidän itseäni urheana aivan toisella tavalla, koska uskallan myöntää, ettei neulan työntäminen omaan kehoon ja lihan ronkkiminen sillä ole aivan neutraali tapahtuma vaan synnyttää halun perääntyä.)

On aivan selvää, etten enää voisi opiskella leikkelijälääkäriksi. Minussa on liikaa hellyyttä ja huolta, liikaa herkkyyttä kivulle ja halua välttää sitä. Vaikka tiedän, että Vompsukin leikataan nyt siksi, että hänen olkapäänsä olisi kivuttomampi ja käytettävämpi, ja että leikkaus on ainoa mahdollisuus tuottaa tuollainen parempi tila, en osaa työntä huolta ja kuvotusta sivuun. Toiseen viiltyvät haavat tuntuvat joka tapauksessa vielä pahemmilta kuin se, mikä kohtaa oman kehon. Oman kivun sentään tuntee ja tietää, se on rajallinen eikä sen hahmottaminen tuota mitään vaikeuksia. Toisen kivusta ei voi tietää kuin välillisesti, tiettyjen merkkien avulla. Ja jostakin syystä reagoin noihin merkkeihin voimakkaasti. (Osa psykologian tutkijoista puhuu sellaisestakin kuin “temperamentista, johon sisältyy kyky huomata herkästi toisen tuskainen olo”. Minusta ei oikeastaan ole kiinnostavaa, onko kyse jostakin synnynnäisestä vai varhain omaksutusta: riittää, että tiedän tilanteen nyt.)

Oikeastaan kun ajattelen sitä aikaa, jolloin en kuvottunut lihan leikkelemisen ajatuksesta enkä itkenyt kantaessani lopetettua koiraa jätesäkissä kotiin, kohtaan kummallisen mykän kieltäymyksen tuosta huolesta ja kuvotuksesta. Luulen, että sama säpsähtäminen ja loituntumisen halu on vallinnut jo silloin, mutta olen raivoissani ylikompensoinut sen näkymättömiin. Olen kieltäytynyt asennoitumasta tunteen johdattamana. Halusinhan muutenkin silloin olla kuin robotti, täsmällisesti päämääriä suorittava ja tunteisiin tahriutumaton. Esimerkiksi hevosten kanssa sellainen asenne oli joskus jopa välttämätön vaaratilanteiden välttämiseksi. Tunteiden kurissa pitäminen ja jopa niiden tuntemisesta kieltäytyminen jäsentyi tuolloin mielessäni tervepäiseksi, välttämättömäksi ja ehkä myös miehekkääksi. (Naiseksihan en tahtonut kasvaa, se kävi vahingossa.)

Nykyään en taida oikein osata ajatella päämääriä minään niin tärkeinä, että minun pitäisi tukahduttaa oloni ja aavistukseni, kipuni ja epäilyni. Onneksi on niin monia, jotka tahtovat lääkäreiksi. Olisi aivan turhaa kantaa huolta ja syyllisyyttä siitä, etten enää tahdo leikellä lihaa, etten halua olla mikään suuri sankari kaiken aikaa ja kaikessa.

Hieman kyllä huolestuttaa, että Vompsu palaa yöksi sairaalasta kotiin ja olen hänen omaishoitajanaan. Olen luvannut tehdä hänelle nuudeleita ja vihanneksia maapähkinäkastikkeessa ja olen koettanut muutenkin miettiä asunnon käytettävyyttä ilman oikeaa kättä, mutta en ole aivan varma, mitä lähipäivien myötä on luvassa ja kuinka nopeasti hiillyn siihen, että joudun tekemään kaikki taloustyöt. Samaan aikaan olisi kuitenkin edistettävä myös palkkatyötä ja pidettävä toipilasta hyvällä mielellä. Levottomuutta ei vähennä se, että silloin kun hain fysioterapeuttikoulutukseen, putosin psykologisen profiilini takia - se ei kuulemma sovi hoiva-ammattiin, empatiaprofiili on vääränlainen. (Luulen, että tuo suppea maininta puhelimessa tarkoitti alttiutta kietoutua - se mielestäni selittää ison joukon siitä, mikä voitaisiin nimetä myös altruismiksi.) Toisaalta, jos olen huoltanut sairaat eläimet hyvin kuntoon, miksei se onnistuisi myös Vompsun tapauksessa?

Levottomuus paisuu ja askartelee luukalvojen, jänteiden ja lihasten parissa. Mielen sirkkeli paloo maailmaa ja ompelee sitä kokoon. Aamiainen ei tahdo vajua alas vatsaan.

Se, että suhtaudun elämään nykyään jotenkin problematisoimatta - ainakin aiempaan verrattuna, johonkuhun toiseen verrattuna ehkä silti teen tikuista ongelmia - enkä takerru siihen, mikä siinä on olennaisinta, ilo vai kärsimys, ulkoiset teot vai sisäisen jäsennyksen eheys, hupi vai täyttymyksen löytäminen työstä, tuntuu antavan liikkumavaraa. (Toki problematisoin ja toki ongelmatilanteita tulee ja toki tunnen itseni silloin tällöin hirviöksi edelleen, mutta huomaan ajatteluni notkistuvan vuosi vuodelta ja se ilahduttaa, vaikka samalla tajuankin, että käyn kohta yhtä raivostuttavan ympäripyöreäksi ja maanläheiseksi kuin isoäiti aikanaan; nyt ihailen ja jopa tavoittelen tuota piirrettä, jota ajattelin teininä vanhuudenhöperöyden ilmentymänä ja särmien puutteena.)

Sekin tuntuu auttavan, että sallin itselleni erilaiset puolet. Etenkin sen puolen, joka osaa asettua aloilleen, suostuu ottamaan pohdittavaksi jonkin vaikean tilanteen tai olon, jota tuntuu olevan mahdotonta sanallistaa aina siihen saakka että viitsii yrittää. (Ei sanallistus tietenkään tyhjennä oloa, mutta sitä voi myöhemmin hioa ja täydentää ja ainakin sanallistus auttaa useasti paikantamaan ongelmat, olkoonkin että usein pari vuotta jälkikäteen - esimerkiksi skeemojen kanssa minun olisi ollut helppoa väittää, etten ole kokenut sitä enkä tätä skeemaa, ellen olisi tänne blogiin kirjannut ylös juuri noita samoja esimerkkien ajatuskuvioita ja sanoja. En silloin vielä tiennyt, että psykologeilla on nimiäkin näille solmuille, kuvasin ne vain kokemuksen tasolla ja puutteellisesti, mutta se on auttanut syventymään niihin, kairautumaan itse oloon. Kuvaus on kuin polku sen luokse.) Tunnistan Lupiinin uusimmasta kirjoituksesta (johon linkki yllä sanoista “erilaiset puolet”) sen saman raivon, joka välillä nousee minussakin sättimään itseäni siitä, että kehtaan ottaa tilanteisiin etäisyyttä ja esittää itseni jonkinlaisena, kuten seesteisenä ja pohtivana. Toisaalta olen kyllä kirjannut tänne vaikeitakin tuntoja sen verran kuin olen kokenut pystyväni ja haluavani.

Kuinka kummallinen onkaan tuo halu torpedoida välittömästi oman ajattelun sovinnollinen, rauhallinen ja hyvää tavoitteleva puoli! Mutta eikö se juuri ole sitä, minkä toivoisi useammin pulpahtavan esiin niissä tilanteissa, kun silmiä kirvelee ja kurkkua kuristaa ja mielessä pyörii sekavana kirkkoisä Augustuksen tempaat minut tulesta -fraasi; niin polttava olo joskus on, niin toivoton ja kuuma ja asettumaton? Ja miten sen saisi vahvistettua, ellei harjoittamalla sitä ja identifioimalla siihen yhä saumattomammin? Ja eikö itseään muka saisi kiittää pienistäkin edistysaskeleista? (Niihän juuri oppimispsykologia neuvoo: jos jokin temppu on kerralla liian vaikea, pilko se pienempiin osiin ja palkitse jokaisen oppimisesta.) Mikä ihme tutkimus tukee sitä ajatusta, että itseä rankaisemalla, ruoskimalla ja vähättelemällä (jossa kai melkein kaikki ovat hyvin taitavia, itsehän sitä yleensä tietää omat tunnenappinsa tarkimmin) oppi menisi perille ja muutokseen motivoituisi? Toki kurin aikakautena tällaista on oletettu, mutta tutkimuksen valossa tuo oletus kuulostaa lähinnä tekosyyltä sille, että kasvattaja menettää malttinsa, kun ei saa kasvatettavia motivoitumaan oppimiseen hänen itsensä kärsivällisyyden rajoissa. Modernin, kokeellisen oppimispsykologian tulokset ovat aivan toisenlaisia. Tarvitaan juuri kiitosta ja rohkaisua ja positiivista asennetta, vähitellen rakentuvaa luottamusta omiin kykyihin.

Ja silti, ongelmiin pitäisi jaksaa puuttua ja niihin pitäisi uskaltaa heittäytyä niiden välttelemisen sijaan. Pitäisi kokea kaikki ne tunteet ja muistot ja oppia sietämään ja suvaitsemaan niitä ja lukemaan ne omaan persoonaansa sen eri puolina, samalla kun voisi suhtautua tuohon sietävään, suvaitsevaan ja kokoavaan mielialaan niin ikään itsen puolena. Ja pitäisi hyväksyä, että jotkut tuon puolen kokoavat tapahtumat esittävät itsen iloisena tai armollisena, provokaatioihin vastaamattomana ja sovinnollisena. Eikä pitäisi vain märehtiä ongelmia vaan pitäisi myös tehdä hauskoja asioita ja tavata ystäviä niin että positiiviset asiat tulisivat selvästi ja torjumatta näkyviin, että muistaisi, että toivoa on, koska on ystäviä, jotka selvästi pystyvät rakastamaan minua ja hyväksymään tapani toimia. Ja että toisaalta parannettavaa on, koska on myös ihmisiä, joiden kanssa toimiessa tuntee aina jotenkin vaivaantuvansa ja ärtyvänsä, vaikkei syytä osaakaan tarkasti paikantaa. Olisi kuunneltava tarkemmin ja muistettava tarkemmin ja tajuttava, mitkä omista niskakarvojen pystyssä harottamisesta liittyvät oikeastaan ihan johonkin muuhun kuin kohdattuun ihmiseen - että ne voi laukaista äänensävy, muisto, jopa jokin fyysinen ele kuten tapa nostaa kulmakarvoja, ja että ne niskakarvat pitäisi pörhistää jollekulle menneisyydessä, ei tälle ihmiselle, joka yrittää sovinnollisesti jutella tässä ja nyt.

Eikä mikään näistä ole pakko vaan ikään kuin kohtia sellaisessa listassa, johon on kirjoitettu otsikoksi “oleellista muttei kiireellistä”. Sitä mukaa kun arjessa on tilaa ja tilanteita, kohtia voi tarkistaa ja harjoittaa. Ja voisi muistaa syödä tasaisesti ja jättää juomatta kofeiinipitoiset ja alkoholipitoiset juomat vaikealta tuntuvissa tilanteissa ja kohdata ne psyykeä tuolla tavoin turruttaen manipuloimatta. (Jos tuntuu, että siihen pystyy; minusta tuntuu.) Ja voisi olla tyytyväinen itseensä ja hemmotella itseä, pitää itseä hyvällä tuulella ja virkkuna ja miettiä, mitkä asiat kuormittavat ja miten niistä voisi saada vähemmän kuormittavia. Ja välillä voisi antaa palttua koko listalle ja vain vesijuosta tai maata nurmella tai juoda lasin punkkua ystävän kanssa ja velloa maailman hyvyydessä ja tavassa, jolla ilma tai vesi silittää jalkakarvojen tynkiä. Tai nukahtaa päiväunet.

Ottaa vaikeudet sitä mukaa kuin ne tulevat. Niitä tulee joka tapauksessa. Auttaa kun pystyy ja kun pyydetään, mutta olla ahdistumatta siitä, jos ei osaa auttaa jotakuta tässä ja nyt. Aika usein kykenee kuitenkin auttamaan, miksei olla mieluummin kiitollinen siitä? Ja jos en osaa tätä ja tätä asiaa, ehkä se, että koetan toisella tavoin osoittaa rakastamiseni ja välittämiseni onkin aivan okei? Jos se tuntuu toisista tukalalta, kai he osaavat sen sanoa, tai opettelevat (ja se hyödyttäisi heitäkin). Pyytää apua vaikeissa oloissa, olla pakenematta ajatukseen raitiovaunun alle kävelemisestä. Tuntea ylpeyttä hyvin tehdystä työstä ja olla syyttelemättä itseään siitä, että rakentaa luottamustaan “ulkoisille asioille ja suorituksille”, sillä eikö tuo työ ole myös minua ja minun aikaani, monen päiväni pääasiallinen sisältö? Mikä edes on sisäistä ja minua ja mikä ulkoista ja maailmaa? Ei se raja ole määräinen ja kaikkialla samassa kohdin kulkeva, ja ehkä voidaan kysyä sitäkin, onko se tietyssä kokemuksessa pakotettu, salakuljetettu ihan toisenlaisista tiloista tai kielen vokottelua, joka vain jää huomaamatta. Voisi myös muistaa iloita jokaisesta hymystä, jonka voi saada tai antaa, muistaa että hymy on halaus kaukaa. Ja muistaa, että vaikka jokainen meistä on erilainen, tuskallisen monissa kohdissa likipitäen käsittämätön mielteiltään ennen haparoivia kuvauksia ja selityksiä, silti on vielä enemmän samaa, ja että kun tuosta samasta näkee pilkahduksenkin, jaksaa ponnistella erilaisuuksien ja ymmärrysvaikeuksien yli, haluaa ymmärtää ja hyväksyä erilaiset tavat olla ja käsittää.

Ja kuinka hyvä olo tulee, kun joskus saa sanottua sen minkä haluaakin, saa sen sanottua juuri siinä tilanteessa ja näkee toisen rentoutuvan, vaikka hän sanojen tasolla väittäisikin, ettei ymmärrä. Tai miten riemastuttavaa on lukea tekstiä ja tajuta, että on nähnyt sen kuvaaman prosessin, esimerkiksi eleiden keskustelun eskaloitumisen rähinäksi koirapuistossa. Kaikki alkaa usein niin pienestä: verkkoaidan takana toinen koira jännittyy, ja jos toinen on epävarma, se murahtaa, minkä ensimmäinen jännittäjä tulkitsee vihamieliseksi ja alkaa syytää haukkuja, mihin toinen vastaa, ja lopulta kohtaaminen voi johtaa haavojen tikkaamiseen. Mutta jos portille tullaan äkkiarvaamatta muiden koirien leikkiessä leikkejään, livahdetaan sisään kenenkään huomaamatta, jännitettä ei kerry lähikontaktia ennen ja koirat tervehtivät siivosti, joskin jännittyneinä, ja rentoutuvat ennen pitkää huomatessaan toisen ystävällismieliseksi. Ja mikä rikkaus huomata, että on koiria, jotka eivät vain suostu provosoitumaan, jotka antavat toisen jännitellä, murahdella tai huutaa täyttä kurkkua ja itse vain seuraavat sympaattisesti tätä väistymättä tai lähentymättä ja tekevät rauhoittavia eleitä kuten haukoittelevat tai istahtavat; ennen pitkää toisen pelkokiukku laantuu. On ihanaa huomata, kuinka monissa tilanteissa pystyy itse pysyttelemään tuon rauhallisen koiran roolissa sen hetken, kun toinen kuohahtaa. Olla läsnä hyväksyen ja rauhallisena ja nähdä, kuinka äkisti sopu ja rentous löytyy.

Ja huomata, että joskus se kaikki tuntuu mahdottomalta, hyväksyä se, ettei kukaan ole elämän suola kaikkialla, mutta jokainen on joskus ja jossain tilanteessa. Riittää, että joskus onnistuu ja toimii tyylikkäästi, että voi olla siitä ylpeä ja iloinen. Ja että hyväksyy sen, että joskus tilanteet vain paisuvat liian suuriksi ja on liian kuormittunut ja provosoituu ja sitten vihaa itseään viikon, kaksi… ja se menee vähitellen ohitse, äkisti ei ole pakko enää ahmia ruokaa sitä tahtia voidakseen hengittää hyperventiloimatta eikä itkeskellä omaa hirviömäisyyttään. Se kaikki käy nykyään niin harvoin ja nykyään uskallan olla joskus sitäkin mieltä, että toisessakin on aimo annos urpoutta, sillä jos toinenkin toimisi kuin rauhallinen, provosoimaton koira koirapuistossa, taistelua ei yksinkertaisesti synny, olin kuinka ääliö tahansa. Olen nähnyt sen niin monta kertaa koirapuistoissa konkreettisesti, että uskon sen voivan onnistua myös ihmisten kesken. Mutta tietysti me ihmiset provosoidumme kärkkäästi… ponnisteltavaa riittää.

Muistan, kun kerroin elämäntarinani kahdellekin eri naiselle eri yhteyksissä, ja he alkoivat itkeä lohduttomasti ja halusivat halata, heihin se siirtyi jotenkin voimakkaasti, he säikähtivät kuulemaansa. Ja äkkiä tajusin, että saan olla surullinen joistakin asioista, joiden olisi ollut parempi jäädä tapahtumatta ja jotka olivat varsinaisia huonon onnen potkuja. Ei minun tarvitse koko ajan olla reipas ja asiallinen ja ajatella, että olen ansainnut kaiken kokemani ja ettei se saa vaikuttaa minuun mitenkään koska on jotenkin “ulkoista”. Miten se olisi muka minussa ulkoista, kun se noille kahdelle vieraalle ihmiselle oli niin sisäistä, että he alkoivat itkeä tuosta noin vain? (Joskus huomaan, että minun on paljon helpompi järkyttyä toisten vaikeuksista kuin omistani, joihin olen sentään tottunut; on esimerkiksi blogeja, joita en yksinkertaisesti jaksa lukea, koska minut valtaa tunne, että minun pitäisi jotenkin auttaa, mutta en oikein tiedä miten, ja tulen vain aivan voimattomaksi ja surulliseksi ja sitten laiminlyön käytännön velvollisuudet, mikä on omiaan johtamaan tuntemukseen kaiken pieleen menemisestä. Ehkä nuokin naiset itkivät, koska heidän kuulemansa oli jotakin uutta mutta muistutti samalla jostakin, johon he olivat jo tuttuuttaan turtuneet?)

Viime aikoina on tapahtunut niin paljon, en jaksa laskea sormin. Mutta sen osaan sanoa, etten muista ennemmin tunteneeni hengittäväni näin vapaasti. En ole varmaankaan koskaan pelännyt asioita näin vähän. Tuntuu ihmeelliseltä, ettei siitä seuraa rangaistusta. Toisaalta, miksi seuraisi? Huomaan itse pitäväni enemmän ihmisistä, jotka uskaltautuvat sanomaan vaikeitakin asioita (mutta pehmeästi) kuin niistä, jotka nielaisevat kaiken ja sitten saavat myöhemmin jonkin käsittämättömältä tuntuvan kohtauksen siitä, kuinka heitä aina poljetaan (heidän ensin suostuttuaan kaikkeen auliisti ja mistään valittamatta tai edes vaihtoehtoisia ehdotuksia tarjoamatta).

Huomenna on luvassa hupia, jonka on tarkoitus pitää mieltä yläilmoissa. Menemme vesipuisto Serenaan koko päiväksi. Minusta tuntuu hauskalta, kun saan opettaa Vompsulle uudestaan, miten iloita ja hassutella lapsenomaisesti. (Välillä hän näet ehti unohtaa sen siinä määrin, että masentui.) Siksi en meinaa välillä tajuta, että kuulostan todella tökeröltä, koska eihän Vompsu sitä voi tietää, että ajattelen itseäni aika paljon lapsellisuuden oppaana ja olen välillä huolissani, voiko hän pitää minusta, kun olen niin suurilta osin kikertelevä lapsukainen. (Tämä on taas näitä menneisyyden haamuja: kumpikaan vakavampi eksäni ei juuri pitänyt siitä, että saatoin käyttäytyä lapsenomaisesti silloinkin kun he eivät sitä pyytäneet. Kyllä tuo minäntila oli heistä ihan hauska ja herttainen, mutta heistä sitä selvästi vain tuntui olevan liikaa. Ja minä taas kaipaan paljon leikkiä.) Yhtenäkin iltana luin Kumppania vessassa. Siinä kerrottiin tutkimuksesta, jossa on kartoitettu nuorten aikuisten aivoalueiden kehitystä. Lopullisesti aikuisen muotonsa aivot saavat siinä kahdenkymmenenviiden ikävuoden kieppeillä. “Kuinka vanha sinä olitkaan?” huusin huoneen puolella istuvalle Vompsulle. “Täytän ihan just kakskytviis, joo kiitos vaan, olen siis kyllä ihan aikuinen, jos sitä tarkoitat!” (Vompsulla on runsaasti vanhempien sisarustensa takia vaikeana paikkana se, että hän helposti kokee itsensä kypsymättömäksi pikku lapsoseksi, joka ei tajua mistään mitään. Sellaista palautettahan hän koko lapsuutensa sai.) Kävelen huoneeseen ja pyydän anteeksi, mutta nauraen: “Jaaha, taidat lukea mun ajatuksia…” Mihin Vompsu vastaa huolestuneena: “Tuntuuko susta, että sä elät ihan lapsen kanssa?” Mietin hetken ja vastaan rehellisesti: “Kyllä, totta kai. Aina välillä. Ja sitten välillä ei yhtään. Joissain asioissa sä olet vaan niin paljon taitavampi kuin mä. Ja eikö susta muka tunnu, että elät ihan lapsen kanssa?” Hän miettii hetken, ja virnistää sitten iloisesti: “Joo, aika usein tuntuu!” Vastaan siihen: “No, siksi tietysti mietinkin, että oletko riittävän vanha harkitaksesi kypsästi sellaista asiaa kuin avioliittoa tällaisen ison kakaran kanssa…”

Tuntuu lähes pelottavan hyvältä, että voimme puhua tuollaisista vaikeista kohdista ääneen ja oikaista mahdolliset väärinkäsitykset niiden suhteen. Se on luksusta, jota en ole aiemmissa lähimmissä suhteissani juurikaan kokenut, niin paljon muita hyviä asioita kuin niihin onkin liittynyt, paljon rakkautta ja halua ymmärtää toisen kummallisuuksia.

Nyt minun on alettava syyssiivota. Huomiseen.

Kaupungissa en kuule melua. Kuulen ulvovat ambulanssit ja hoilaavat ihmiset, mutta en sitä liikennekakofoniaa, joka täältä täytyy puuttua. Hiljaisuus tuntuu vaativan reaktiota, jotakin elettä. Enemmän kuin olemme tehneet, katselleet auton sivutaskun tiekartasta, että mökille ei johda idyllisiä pienempiä teitä asemalta: niin, järvet ovat sellaisia, ne eivät pysy selkeissä muodoissa. Eikä maakaan, soutaminen ei olisi yhtään sen helpompaa. Kummin vain on kiemurreltava vaivalloisesti kohti hiljaisuutta.

Katsomme tiekarttaa aution oloisella huoltoasemalla, sade hakkaa autoa ja ketokasvillisuutta. Bensamittarit ovat mallia, jonka ehdin jo unohtaa: niitä pyöreitä pallopäitä, jotka vaikuttavat hieman ulkoavaruudesta saapuneelta elämältä. Paitsi että mitään muutosta ei näy. Olemme seisahtuneet laskeaksemme vettä kanisteriin. Huoltoasema on sulkeutunut jo neljä tuntia sitten. Kasvien elämä ja toimeliaisuus on vasta saapuneen katseelle liian hidas. Vasta kun lähdemme liikkeelle, supikoira lyllertää auton valokiilasta heinikkoon.

Mökin ja huoltoaseman, tienposkien hiljaisuus tuntuu erilaiselta kuin metsän hiljaisuus. Metsässä tuntuukin siltä, ettei täällä ole tarkoitus tavata ketään. Mutta nyt esillä ovat käymisen jäljet ja kävijät kadonneet. Aamulla herään Vompsua ennen, olo edelleen tahmaisena illan hermostusahmimisesta. (Syön helposti vieraissa paikoissa silkkaa hermostustani kaksinverroin.) Kävelen järven rantaan ja koetan totuttautua tässä olemiseen. Rannan kasvillisuustyyppi on vieras. Jossain täällä odottaa kantarellipaikka, keittiön pöydän piirusteltuun käsivarakarttaan sellainen oli merkattu.

Ylihuomenna tulevat ensimmäiset vieraat. Sitten korjaan: ei, eilen tuli ensimmäinen vieras, minä. Tämä on se paikka, josta Vompsu näkee unet, hänen kotinsa talvikoteja enemmän. Hänelle on tärkeää, että edes osa häistä tapahtuu täällä. Minulle se on tärkeää, koska tajuan sen hänelle tärkeäksi. En oleta voivani ikinä ymmärtää mökkisuhteita ja mökkeilyä täysin sikäli kun olen tutustunut siihen niin myöhään, oikeastaan aikuisena, ellei isoäidin erämökkiä lasketa. (Se tuntuu enemmän sadulta ja olin niin pieni, ja isoäiti niin sairas, ja pelkäsimme ja rukoilimme, ettei ukki ratkeaisi juomaan siellä tiettömän taipaleen takana, koska jos jotain sattuisi ja pitäisi mennä sairaalaan, emme mitenkään voisi päästä sieltä. Ja kyihin ei saanut astua ja niitä oli paljon, piti pystyä ylläpitämään valppautta askelista kaiken aikaa: silkkaa kävelymeditaatiota ja päälleastumisen tutkimusta.) Tämä hiljaisuus, pitkäksi venyneet heinät, sateen pehmentämä maa… krassien vaaleanvihreä ja tulivärit kuusimetsän synkkyyden edessä. (Isoäidin mökille ei ollut lainkaan istutettu kukkia, ainoastaan perunaa ja sipulia.)

Kummasti mieli sukkuloi kahden paikan välillä, kutoo verkkoa, jonka varaan laskeutua osatakseen liikkua tässä paikassa. En enää aamulla koe tarvetta täyttää hiljaisuutta millään. (Illallakin se tuntuu enemmän tottumuksen vaateelta kuin joltakin mitä kaipaan tosissani.) Tahdon vain sulautua hiljaiseen, asettua, lakata syömästä niin paljon hermostusruokaa, että aamulla on paha olla. Kauanko siihen kuluu?

Ja melu, tuo takana, ajattelen sitä välinpitämättömästi, lukemaani sen terveysvaikutuksista. Minkä sille voin, mihin minut oloutettiin? Etten kuule sitä tai reagoi siihen. Että nukuin hissin vieressä koko teini-iän, koska muut eivät osanneet ja olin ylpeä siitä, vaikka olinkin kroonisen väsynyt siitä metelistä. Että asumme nyt bussipysäkin yläpuolella ja ettei kaupunki koskaan vaikene. Mutta pidän hiljaisuudesta, kunhan saan ensin hieman totutella ja korvien humina sammuu. Tahtoisin pysäyttää kellon tikseen seinällä, mutta ehkä kelloa tarvitaan taas juhliessa.

Tänään on päivä, jonka oikeastaan varasin nukkumiselle, mutta en näytä osaavan nukkua täällä vielä. Kehon pitää ensiksi uskoa kaikilla prosessoinnin tasoillaan, ettei tässä hiljaisuudessa ole kätkettynä mitään erityistä vaaraa.

Mihin saakka tietyn olon juuret ulottuvat? Alkaako tämä olo siitä, kun astumme ulos ovesta Vompsun ja Nasun kanssa laukussa kamera, ja värähdän kylmästä ja sanon: “Onko täällä pohjoistuuli tai jotain, täällä on kylmä. Ilmatieteen laitos lupasi lämmintä, mutta on kylmä.” Siitäkö? Huomaan jo matkalla, kuinka pohkeiden pienet ihokarvojen tyngät (muistilistaan: epiloi viimeistään keskiviikkona) pönköttävät pystyssä niin tarmokkaasti, että ihoon melkein sattuu. Attribuoin vilun hiuspohjan kosteuteen. Vilu on kuitenkin helppo unohtaa, koska lehmusten kukinta on nyt kivikaupungissa lakipisteessään ja matka metroasemalle kulkee yhdessä yhtenäisessä, lempeän hunajantuoksuisessa parfyymipilvessä.

Vai alkaako olon tunneviritys paljon aiemmasta? Muistan lastenkutsut, joilla Xana oksensi ja me muut juoksimme kirkuen pakoon hajua. Xana-paran kasvot hehkuivat kummaa vihreyttä ja äiti hoivasi häntä, minkä taisi. “Kukaan ei koske oksennukseen!” hän huusi, ikään kuin se olisi ollut käskynä tarpeen. (Toisissa juhlissa Xana pissasi housuun piilosleikin jännityksestä. En hyvännyt häntä näistä eritetaipumuksista huolimatta: Xana oli iloinen ja raju kikattaja ja hän on edelleen ainoa muistamani lapsi ajalta ennen koulua.) Oksennus oli jotakin vaarallista, kuhisi taudinaiheuttajia ja sitä tuli pitää sisässä mahdollisimman kauan, etenkin jos sattui istumaan autossa. Autoon EI saanut oksentaa, piti sanoa heti, kun huono olo tuli, ja sitten odotettiin tien poskessa ja isä kiroili ja roikkui ovesta ulkona ja kakoi ja jos mitään ei tullut, lähdettiin eteenpäin ja koko pikkutytön keho vapisi paitsi pahasta olosta, myös häpeästä siitä, ettei oksennusta sillä lailla pystynyt täysin ennustamaan.

Sieltäkö, kaukaa, tulee halu niellä paha olonsa, kieltäytyä myöntämästä sitä? Mutta ei se ole tämä paha olo, tämä olo, joka tekee minusta kummallisen flegmaattisen, vaikka liikumme viehättävässä puutarhassa ja ihanassa mökissä. Panen merkille monia asioita, joista saattaisin innostua kovasti. Mutta jotenkin kamera pysyy laukussa, en tule ottaneeksi sitä esiin. Asiat sijaitsevat ikään kuin kaukana, kuin jonkin kelmun takana. Huomaan ajattelevani, että mitä sekin auttaa, jos otan kuvia näkemästäni. Miten se maailmaa muka muuttaa paitsi kuluttaa sähköä ja sitten myöhemmin kuormittaa nettiä? Ruoka sentään maistuu ihanalta, syön sitä kummallisella vimmalla, mutta laitan nälän kuukautisten piikkiin.

Huomaan istuvani aika hiljaa ja tuntevani kaiken jotenkin vaisusti. Ihmettelen, mistä se johtuu, mutta ihmetys häilähtää ja katoaa ja selitän itselleni, että tiedän pitäväni Vompsusta ja meidät vieraisille kutsuneesta Lupiinista, eikä minun siksi tarvitse etsiä syitä ja voin vain ottaa olon tällaisenaan. He ovat aikuisia ihmisiä ja tietävät, kuinka ihmiset ovat välillä puheliaampia, välillä mietteliäämpiä. Ja tämäkin olo häilyy. Välillä tunnen ihokarvojen jännittyvän pidättelemään ilmaa ihon lähellä, vajoan jonnekin kauemmas kaikesta, vaikka istunkin siinä, välillä taas kiristävä rengas katoaa ja hymyilen ja nauran ja ajattelen: ei tämä mitään, minä vain kuvittelen. Ja kaikki tämä empiminen on niin heikkoa vielä tässä kohdin, etten ajattele minkään alkaneen.

Myöhemmin, ehkä tunnin myöhemmin tai kaksi tai kolme tuntia, en osaa arvioida ajan kulua (ja jo sen pitäisi hälyttää, selvin päin osaan yleensä sanoa puolen tunnin tarkkuudella, paljonko kello on, vaikken olisi vilkaissut sitä tuntikausiin), huomaan tietoisesti ja keskitetysti muutoksen kehossani. Vatsa tuntuu paisuneelta ja kivistävältä, vaikka juuri äsken olen syönyt hyvällä ruokahalulla. Pää tuntuu painavalta, vilunväristykset ovat tihentyneet. Mutta huomio siirtyy ennen kaikkea vatsan seudulle, sen kipeään tykytykseen. En tahdo myöntää ensiksi kuvotusta itsellenikään, se ei tunnu mahdolliselta, mutta sitten kuvotus iskee voimalla, jota ei voi olla huomioimatta. Seurue pohtii huolestuneena, olenko syönyt jotakin epäsopivaa, mutta ei, missään ei ole ollut maitoa. Ulkona sataa, lähdemme yhtä matkaa: Vompsu töihin ja minä kotiin.

Heti päästyämme siirtolapuutarhamökin pihasta käytävälle, ehkä kymmenen askeleen jälkeen, yökkäilen kaksin kerroin. Jotenkin vierailutilanteesta vapautuminen tuntuu luvalta taittua, yskiä ja kakoa. Kurkusta tulee valtavia määriä sitkeää, kirkasta limaa, jota tuntuu erittyvän vain silloin kun oksettaa. Yökkäilen limaa koko matkan metroasemalle. Metrossa istun hiljaa, kuulen välillä Vompsun puhuvan, avaan hetkeksi silmät ja näen koiran istuvan kiltisti, se ymmärtää jonkin olevan vialla. Kuinka monet kerrat olen silittänyt sitä lohduttavasti, kun se oksentelee. Nyt se on siinä, läsnä ja odottaa, samalla tavalla. Vompsukin on siinä, ajattelen selviäväni kyllä. En voi pitää silmiä pitkään auki koska jotenkin se käynnistää kuvotuksen, metro heilahtelee ja maisemat vilkkuvat. Eikä minusta tunnu siltä, että saisin oksentaa metroon. Ihmisiä kuvottaa sellainen, ja jos kyse on vatsaflunssasta, on ajateltava myös epidemologista puolta.

Sörnäisten asemalla silmät on avattava, koska nyt mennään. Kävelen ensimmäisen roskiksen ohi, mutta jo toiseen kumarrun oksentamaan. On vaikeaa ajatelle muuta kuin vatsaa. Silti onnistun oksentamaan roskiksiin, en kertaakaan lattialle enkä hissiin. Maailma keinuu ja ainoa vakaa, luotettava asia on vatsa, joka tykyttää, ja vilu, joka juoksee kehoni läpi lupaa kysymättä. Selvitän asioita puuroisella äänellä, päivän aikataulutus kaatuu, ei voi kuin mennä sänkyyn makaamaan. Isä hoitakoon sen, minkä voi, Vompsu soittaa hänelle, kun makaan kuumemittari kainalossa kotona ja horkkaan, sitten Vompsu kiirehtii töihin luvaten, että saan nukkua ja levätä ja vain olla. Mittari on tukevasti alilämmön puolella, vaikka mittaan useamman kerran. Onneksi muistan jo, ettei se tarkoita mitään vaarallista. Palelee hurjasti, kiskoudun peittojen sisään kerälle, koira kerii viereen tiiviisti patterikseni. Sen viisaus ja kiltteys lohduttaa: yleensä se on levottomampi täällä, mutta kun se tietää minun sairastavan, se vain asettuu odottamaan rauhassa.

Uni keskeytyy, kun vanhemmat soittelevat ja kyselevät hääjärjestelyasioita, joihin koetan vastata täältä kaivosta. Sitten nukahdan heti uudelleen. Vasta äsken herään ja totean, että ulkona sataa rankasti. Näin edes yksi tänään aikataulutetuista hommista (kastele palsta perinpohjaisesti) tulee hoidettua silkasta maailmankaikkeuden armosta. Mittaan lämmön, se on kohonnut normaaliksi täysissä pukeissa useiden peittojen alla maaten. En edelleenkään pysty juomaan vettä voimatta pahoin, mutta muuten olo tuntuu kohenneen. Silti vatsa pysyttelee edelleen tunnullaan maailmankaikkeuden keskipisteenä. Se liittää minut moniin päiviin ja öihin tässä ja muissa asunnoissa, tämä salaattikulho tai joku toinen ämpäri sängyllä tai sängyn vieressä varotoimenpiteenä. Tällä kerralla, outoa kyllä, en pelkää kuolevani enkä usko olon kestävän huomiseen.

Ehkä se johtuu aikataulutuksesta. On parannuttava, se on tärkeämpää kuin tämä olo nyt. Tai sitten se johtuu siitä, että muistan oksennustaudin, jonka sain Eufemian luona brunssattuani. (En pidä samankaltaisuuksista enkä tahdo alkaa ounastella oksennustauteja aina brunsseja sopiessani. Brunssaan harvoin, ja nyt kahdella viimeisellä kerralla olen kehitellyt ykän.) Sinä aamuna en ollut syönyt puuron kera puolalaisia pakastevadelmia kuumentamatta. (Äiti syyllistää ne heti niistä kuultuaan. Mutta - Vompsu söi niitä myös, ja hän lähti töihin aivan mainiossa vedossa.) En tiedä - tämä on uudenlainen, ainutkertainen olo, vatsatautiolo, joka vähitellen helpottuu hikiseksi sängyssä makaamiseksi aiemmista oksentamisista heikkona ja hämmästykseksi siitä, miten samalla tavalla olo nytkin syveni äkisti epämääräisestä vilusta ja kovasta nälästä raivokkaaksi oksentamiseksi. Ja miten voimakas on mielen vastustus, miten epäuskoisesti oloon reagoi aluksi: ei tämä käy, ei vieraisilla! (Luulen, että näin käy usein paljon muunkin kuin vatsataudin suhteen.)

Saapa nähdä, mitä muuta maailmankaikkeus pyöräyttää vielä tälle viikolle osoitukseksi siitä, että aikatauluttaminen on aina hypoteettista ja alistuu ympäristön olosuhteille. Toistaiseksi juhla ja sen ruokatarjoamiset eivät voisi minua vähemmän kiinnostaa, ajatuskin yököttää. En aloita hummuksen valmistamista tänään, koska en tahdo kenenkään muun nappaavan tätä oloa. On vain maattava, käperryttävä ja odotettava kuin koira vieressäni, hyväksyttävä tosiasiat.