Veloena

Kylmyvä tuo mukanaan tuntemuksia, jotka onnistun näemmä unohtamaan kesä toisensa jälkeen. Äkisti nenänielukäytävä alkaa tihkua kummallista pistelevää, venyvää limaa, selällä maatessa silmien alla tykyttää ja puolet sisälläoloajastakin sujuu fleecetakissa ja pipo päässä, ellei sitten tahdo hytistä. Koetan tunnustella, onko kyse esi- vai jälkiflunssasta, mutta ei tämä mitään vakavaa ole, kunhan vain niistän koko ajan ja kurkussa tuntuu paha maku.

Tuntemuksista huolimatta, tosin niitä puolisen tuntia punniten, suuntaan vesijuoksemaan vielä tänäänkin, vaikka eilenkin lilluin altaassa runoilijan kanssa. (Hänellä on aivan ufon kuuloisia työkeikkoja - kuten kirjoittaa tilausruno, ja palkkioon sisältyy juhlapukulisä, koska lausuntatilaisuudessa edellytetään tietyn etiketin mukaista pukeutumista.) Onhan viimeinen päivä, kun ehdin vesijuosta täällä ulkosalla, eikä ilman kylmyys viillä kuin sen hetken, kun kiirehtii suihkuhuoneesta kylmien laattojen ylitse altaan syliin.

Sään kylmetessä tuntuu myös ihmisistä kaivautuvan esiin jotenkin piikikkäämpi ja suorasukaisempi puoli. Talomme rapussa käydään salaista poterosotaa erään asukkaan savustamiseksi ulos asunnostaan. Taloyhtiön hallituksen edustaja rinkuttaa meidänkin ovikelloamme ja pyytää meitä ilmoittamaan hänelle kaikesta näkemästämme tai kuulemastamme epäillyttävästä. Samaan hengenvetoon hän mainitsee kyseisen (ilmiselvästi sekakäyttäjän) nuoren miehen heiluneen rapussa väkivaltaisesti ja kehottaa soittamaan poliisille aina heti kun miehen läsnäolo saa aikaan turvattomuuden tuntemuksia. Nyt tarvitaan kovia otteita, hän sanoo. Vompsu kyseenalaistaa suoremmin, tuottavatko kovat otteet välttämättä hyvää tulosta (kyseinen tyyppi on suhtautunut ystävällisesti ja asiallisesti meidän pyyntöihimme elää hieman hiljaisemmin, ehkä siksi että mekin suhtaudumme häneen ystävällisesti ja asiallisesti, emme ylhäältäpäin tylyttävästi) ja minä puolestaan sanon hieman ärtyneenä mutta pintatasolla sovittelevaan sävyyn, että se on vain niin, että jos tästä seuraa jotakin oikeusjuttuja asukasta kohtaan, näytön pitää olla pitävää - mainitsen istuneeni vuosikausia lautamiehenä, joten tiedän asiasta jotakin. (Samalla tulen ajatelleeksi, että lautamiehenä istuminen voi toimia ennakkoluuloisuuksia laimentaen osoittaessaan ja muistuttaessaan kerran kuussa siitä, ettei toisia sovi syytellä ja tuomita ilman pitäviä todisteita siitä, että syy on attribuioitu oikealle henkilölle. “Ainahan ne on tuommoisia” ei riitä.)

Myös uimalassa kohtaan kaksi vihaista asennetta. Saunan lattialla on ilmiselvää kuivunutta kaoliinipohjaista kasvonaamiota roiskeina. Naiset suhtautuvat siihen kuin sinihappoon tai spermaan, yököttyneesti. “No, onneksi se ei ole vaarallista”, sanon heille hymyillen. Se kirvoittaa vain maininnan, että tuollaisen takana voivat olla vain ryssät. (Ja nimenomaan tällä termillä kutsuttuna.) Siihen vastaan puolestaan, että olen kyllä nähnyt suomalaistenkin käyttävän kasvonaamiota uimalan saunassa. “Naamiota, kaikkea sitä kuulee, ei tämä mikään kauneushoitola ole!” taivastelee täti, “Ja onko sinusta muka kivaa, että me muut saadaan kylpeä niiden jätteissä?” Hymyilen takaisin edelleen rauhallisena: “No toki olisi kohteliasta ja tahdikasta siivota jälkensä, jos sotkee. Eivätköhän kaikki siitä ole samaa mieltä. Ehkä ne eivät vain ole tulleet ajatelleeksi ja ehkä kyse on myös erilaisesta saunakulttuurista. Esimerkiksi venäläisissä yleisissä saunoissa kyllä naiset tekevät mani- ja pedikyyrit ja laittavat naamiot…” Nainen lauhtuu hieman ja alkaa kysellä venäläisistä saunahatuista. Keskustelu päättyy ihan sopuisasti. Ajatus siitä, että huopahattu voisi eristää myös kuumaa, selvästi vie tädin tarmon outoudellaan.

Pukuhuoneessa eräs nainen haukkuu minulle hitaasti vesijuoksevat pääteltyään kai ensin vesijuoksukengistäni ja -säärystimistäni, että olen jotenkin vihkiytyneempi ja kunnianhimoisempi lajin harjoittaja. Eihän hän tietysti tiedä, että minä olen juuri näitä hitaasti juoksevia (juoksen pystysuorassa ja enemmän ylös- kuin eteenpäin; se on vain raskaampaa ja ergonomisempaa niin) enkä käy sitä hänelle sanomaankaan, ettei hän kiivaan purkauksensa jäljiltä turhaan nolostuisi. Sen sijaan ehdotan, että ehkä erilainen etenemistahti johtuu erilaisesta liikkeen suuntautumisesta ja asennosta ja että ihmisillä on niin monenlaisia syitä ja tapoja vesijuosta, ettei ole ihme, että he etenevät eri tahtiin. Nainen on kuitenkin ehdottomana: hitaasti juoksevat ottavat päähän, mitäs ne ovat tulleet kuntoilemaan, jos kerran eivät halua yrittää liikkua ripeästi. Hän lähtee hyllyvälistä huikaten mennessään, että kyllä häntä hitaat juoksijat ottavat kovasti päähän, niin kovasti, että se haittaa jo harrastamista.

Koska hän poistuu tilanteesta, minulle jää epäselväksi, onko hän edes koettanut suhtautua mitenkään muuten kuin ärtyen ja pitääkö hän ärtymystään kenties jotenkin oikeutettuna tai hyvää tekevänä lähestymistapana. Minusta tuntuu kurjalta, kun keskustelu päättyy niin äkisti ja ilman sen kummempia oivalluksia. (Olen monesti kuullut ihmisten puhuvan myös altaassa lujalla äänellä siitä, kuinka raivostuttavaa on, kuinka ihmiset eivät etene tarpeeksi nopeasti, vihje vihje, joten kuulemani asenne ei sinänsä tuo mitään uutta informaatiota tilanteesta, joka muistuttaa elävästi pyöräilijöiden ja jalankulkijoiden sovittautumista samoille kevyen liikenteen väylille. Siinä on jotakin hämmentävää, että monissa Suomen kaupungeissa jalkakäytävillä pyöräilyä ei katsota ollenkaan pahasti, kun taas täällä Helsingissä siitä voi seurata likimain nujakka.) En ehdi edes sanoa, että en minä ainakaan tule oikeastaan niinkään kuntoilemaan kuin kuulostelemaan liikettä ja hiljentymään liikkeen kautta ja ettei minua ainakaan häiritse, vaikka ihmiset ohittavat minut otsasuonet pullistellen - kyllä kaikki ovat aina altaaseen mahtuneet erilaisine tyyleineen.

Jotenkin muiden ärtymys yhdessä syksyistymisen kanssa saa minut jotenkin surumieliseksi ja huolestuneeksi (nuhailun lisäksi), koska haluaisin avata ihmisten silmiä sille, että itsehän he nyt kuitenkin valitsevat ärtymyksen ja ettei pienistä ärtymätön elämänasenne välttämättä tarkoita täyttä anything goes -hunninkoa, joka valuu ympäristöön naamiotahroina, tägeinä ja muuna kuonana. Mutta en usko, että minulla on mitään keinoa avata kenenkään silmiä ja varmasti yrityskin saattaisi raivostuttaa nämä ihmiset. Ja onhan se heidän oikeutensa, tavallaan, mutta tuntuu samalla niin turhalta voimankäytöltä, kun kaikki, mitä vaadittaisiin tilanteesta selviämiseen, olisi levollisuus ja ehkä kujeellinen hymynhäive erilaisuuteen törmätessä. (Mutta ei ole totta, ettei ystävällisyys maksa mitään. - Tätä minulle on toisteltu koko lapsuuteni: ystävällisyys ei maksa mitään, hymy ei maksa mitään. - Kyllä se maksaa, totta vie. Mutta antaaa myös.) Enkä ole oikein varma siitäkään, voidaanko nyt ylipäänsä edes sanoa niin, että on parempi olla ärtymättä kuin ärsyyntyä pienistä asioista; toki itse sanoisin niin, mutta johtuuko se vain siitä, etten ärry vaan pikemminkin huolestun, jos jotakin, ja enimmäkseen ajattelen vain, että voi hyvänen aika, ei kai tämä niin iso juttu oo? Olen aika jäävi ja puolueellinen, vaikka olenkin sitä mieltä, että minullakin on hirmuisen pitkä matka kohti täyttä mielenrauhaa. Joka tapauksessa, helposti ärtyminen tekee mietteliääksi. (Ja silloin kun omat vanhempani ärtyvät pikkuseikoista jollekulle ulkopuoliselle, uppoan surumielisiin ajatuksiini usein viikoiksi, koska heistä välkähtävä viha heijastuu myös minuun, ja oloni on hyvin sekava, koska tavallaan tiedän, että jos tekisin kaiken juuri kuten he tahtovat ja eläisin sellaista heidän elämäänsä, heillä olisi vähemmän stressiä ja syytä katkeroitua, mutta toisaalta, se ei ole minun elämääni enkä tahdo sellaista elämää eikä ole oikein vaatia minua uhrautumaan jokaisessa tilanteessa vain pitääkseni vanhemmat tyyninä, jotta he eivät sitten pahoittaisi täysin sivullisten mieliä. Enkä edes usko, että voisin pitää heidät rasvatyyninä, yrittäisin miten kovasti tahansa. Heissä on niin paljon enemmän kiukkua kuin minussa, etten vain oikein osaa ymmärtää sitä. Ja sikäli, toisin kuin he aika usein, en pidä omaa kasvatustani epäonnistuneena vaan ihan mukiinmenevänä.)

Niinpä uimaretki, jonka ajattelen rauhalliseksi ja kirkkaankuulaksi hyvästienjätöksi turkoosille suorakaiteelle ja sille pari vuotta sitten pystyynkuolleelle koivulle, ei saakaan hiljaisuuden suloista leimaa vaan lievän huolestuneisuuden sävyn. Miksi vihamielinen tai kiukkuinen suhtautuminen? Jos näin pienet seikat ärsyttävät, saamme olla kiitollisia, todentotta, siitä, että ainakin nimellisesti elämme convivenciassa eikä täällä riehu minkään sortin puhdasoppisuutta julistava inkvisitio. Tiedän, että monet tuttavani ovat taipuvaisia näkemään siitä merkkejä ja ainakin etsivät niitä innolla. (Se epäilemättä vastaa heidän käsitystään sivistyneestä elämänmuodosta.) Minusta tuollaisia merkkejä on vaikeaa löytää, koska yhteiskunnassa ei ole yhtä, järkälemäistä auktoriteettia. Ei, edes raha ja työelämän saavutukset eivät muodosta sellaista, ei niin kauan kuin täällä elää ihmisiä, jotka mieluummin supistavat (tai oikeammin järkeistävät) menojaan kuin syöksyvät päätäpahkaa tuohon kunnon ihmisyyden kurimukseen. Eikä mielenterveys, ei niin kauan kuin on mahdollista selvitä hieman kummallisenakin diagnosoimatta tai löytyy riittävästi ihmisiä, jotka ymmärtävät, että mielen heilahdusten luokittelu moraalisesti raskauttaviksi ongelmiksi on kyseenalaista ja ettei “mielenterveyskuntoutujaa” kannata syrjiä missään asiassa - se kun nyt tuskin kuntouttaa yhtään ketään. (Hitto vie, esimerkiksi minun tuntemani kaikista tapaamistani parhaimmalta vaikuttava luonne kuuluu henkilölle, jolla on diagnosoitu pakko-oireinen häiriö ja masennus ja kymmenen vuoden historia näitä.)

Oh, onpa synkkää tekstiä! Kaipa dokkaridvd inkvisitiosta ja syksyistyminen vaikuttavat mielialaani enemmän kuin haluaisinkaan. Toivottavasti synkeys karisee viimeistään siinä vaiheessa, kun yöilma tuntuu pimeänlämpimältä, koska en kestä, jos häämatkallanikin vain tuijottelen tapaslistoja ja mietin, miten karmivaa on, että osasyy kinkun tunkemiselle ihan kaikkeen on joidenkin historioitsijoiden mukaan se, että sillä koetettiin varmistaa, että pakon edessä katolisiksi käännytetyt muslimit ja juutalaiset myös joutuivat luopumaan vanhoista taikauskoisista höpötyksistään kuten sianlihan karttamisesta. Kun sianlihaa ja -ihraa tungetaan myös kasvisruokiin, sitä on vaikeampi välttää. Katolinen kirkko antoi suosituksensa siitäkin, mitä ihmisten piti syödä minäkin päivänä.

Onneksi meillä on lomahuoneistossa keittokomero, joten voimme kokata itse.

Asiat ja olot oikenevat sangen yksinkertaisella reseptillä: tarvitaan vain yksi afrikkalaisen tanssin tunti, jolla saa peikkotömistellä peppu pitkällä ja koko selkäranka heiluen ja laulaa riemukkaan vuorolaulun kuorossa. Höh, mitä sitä mureksimaan, totean kotiin kävellessä, jos en kelpaa itselleni silloin tällöin (muille kelpaamattomuus on heidän ongelmansa kunnes nielaisen sen omaksenikin), kun kerran näin helppoa lääkettä on kuuden minuutin kävelymatkan päässä kotoa!

Tärkeintä on, ettei tarvitse ajatella eikä pelätä epäonnistumista. Jostakin syystä tanssissa en pelkää. Ehkä se johtuu siitä, että käyn mielelläni tasoani alemmilla tunneilla - tykkään meditoida liikettä, eikä se onnistu, jos vain hädissään koettaa roikkua mukana osaamisensa rajoilla; ei minulla ole kunnianhimoa “edistymiseen” perinteisessä mielessä vaan olen siinä mielessä toivoton jammailija, joka tahtoo vain pitää hauskaa ja joka ei hevillä kyllästy muutamiin perusliikkeisiin; ilman tätä ominaisuutta en kai voisi pitää vesijuoksustakaan niin paljon kuin pidän - tai sitten siitä, että tiedän vain yksinkertaisesti olevani niin epäliikunnallinen, jäykkä ja laiska, etten ota mitään paineita. Kun mittatikku on liikkumattomuus, kaikki liikkuminen on aina plussan puolella. (Baletin kanssa fiilis oli toinen, mutta baletissapa ei paljon jammaillakaan ja kävin siellä lähinnä äidin intohimoista.)

Tanssionnellisuuteen eivät liity mitkään vertaamisen ideat. Se on vain koko kehon liikettä, joka tuntuu hyvältä ja säätää mielialan mukaansa. (Oikeastaan kehon liikkeen ja mielialan erottaminen on aika teennäistä, koska ne niveltyvät niin vahvasti yhteen. Mutta ehkä jokin painottava erottelu on tarpeen, koska tahdon toisaalta pystyä kertomaan jollakin tavalla, miten paljon helpompi minun on manipuloida olojani liikkumalla kuin tietoisesti ja keskittyneesti ajattelemalla, ideoita työstämällä.) Kävelen kotiin hymyillen ja unohtaen koko flirtin mielialalääkityksen ajatuksen kanssa. Hitto, mitä lääkkeitä tässä tarvitaan, tanssin minä tarvitsen! (Sinne saakka että jalat pettävät, lisää ilkikurisesti virittynyt verbaaliavaruus.)

Tänään on toisenlainen päivä, istun lautamiehenä oikeudessa. Se on aina hyvin opettavaista. Tänään opin sellaiset ilmaisut kuin “hapettaa” ja “viedä tonttiin”. Kuuntelen todisteluita ja tulen siihen tulokseen, että en oikeastaan todellakaan menetä mitään oleellista, vaikken käykään baareissa. Jopa viisi-kuusikymppiset lautamiehet tietävät minua paremmin, missä tapahtumapaikat sijaitsevat. Miksi katsoisin baarien nimiä, kun en niissä käykään? Olen niillä yhtä sokea kuin iltapäivälehtien lööpeille. Jotenkin vain silmäni liukuvat piittaamattomina niiden yli.

Todistelut sen sijaan kuuntelen hyvin tarkkaan. Kuuntelen paitsi pintatasoa, myös sitä, miten erilaisessa maailmassa tappeluihin ajautuvat elävät. Heillä tuntuu usein olevan oletus siitä, “miten mies toimii tällaisessa tilanteessa” (naisten en ole kuullut perustelevan vielä näillä sanoilla, miesten taas muutamankin kerran, joten ehkä kyse on jonkinlaisesta sukupuolisidotusta kunniakäsityksestä tms.) tai siitä, että kun toiset kuitenkin suhtautuvat heihin vihamielisesti ja aikovat pieksää heidät, on parasta ja vain hätävarjelun periaatteen mukaista pistää ensin itse veitsellä, iskeä tuoppi toisen otsaan tai heittää kivellä. Ymmärrettävää kyllä, tällainen oletus saa maailman tyypin ympärillä paitsi säpisemään ja vilisemään toimintaa, myös usein vastaamaan vihamielisesti. Tuntuu hämmentävältä istua pöydän takana ja kuunnella, miten varmasti joka puolella nahinaan ja pahimmassa tapauksessa hengenvaarallisiin tilanteisiin ajautuva tyyppi vierittää syyn kerta toisensa jälkeen aina noiden uhkaavien ja pahantahtoisten toisten niskaan.

Niin surulliseksi kuin kaikki se tekeekin, en voi olla värähtämättä tyytyväisyydestä ja olla tuntematta itseäni onnelliseksi ja etuoikeutetuksi sen vuoksi, ettei minulle käy tuolla tavalla. Olenhan toki minäkin joutunut väkivallan kohteeksi, mutta kovin pistemäisesti, enkä ole tavannut väkivaltaa minuun kohdistaneita ihmisiä enää lyömään ratkeamisen jälkeen. Ainakaan tuollaista ei käy minulle kaiken aikaa.

Mutta tuntuu kauhealta olla tyytyväinen tällaisesta, koska on niin helppoa tajuta myös, kuinka tuon kaikkialla tappeluihin joutuvan ihmisen kokemuksissa epäluottamus toisiin kumuloituu. Hän arvelee muiden suhtautuvan itseensä vihamielisesti ja käyttäytyy sen vuoksi hyökkäävästi - mihin vastataan samalla mitalla ja siten tavallaan todistetaan hänen epäluuloisuutensa oikeutetuksi. (Samalla tavalla kuin omat hyvät kokemukseni ihmisistä ovat kumuloituneet oikeastaan teini-iästä lähtien noita muutamaa väkivaltaepisodia lukuunottamatta; koska arvelen - enimmäkseen, en toki universaalisti, en aina onnistu tässä - muiden suhtautuvan itseeni ystävällisesti, jaksan pysyä aika kärsivällisenä silloinkin kun jokin kommunikaatio ei vain toimi, eikä tuloksena yleensä ole repivää riitaa. Taidan riidellä vain vanhempieni kanssa, ja sitäkin nykyään aika harvoin, koska hahmotan yhä selkeämmin, että he eivät osaa purkaa välisiämme solmuja vaan se jää minun tehtäväkseni.)

Mekin tavallaan todistamme hänen epäluuloisuutensa. Mehän säädämme hänen teoilleen rangaistuksen. Ja vaikka rangaistus ei olekaan väkivaltaa, siihen sisältyy pakottamista johonkin ja jonkin tärkeän riistämistä tai sen riistämisellä uhkaamista. Me olemme liian myöhässä, huomaan ajattelevani. Huomaan kysyväni itseltäni, mitä minä täällä teen ja uskonko tähän kaikkeen, uskonko tämän tosiaan katkaisevan koston kierteen ja toimivan paremmin kuin silmä silmästä tai kaksi silmää silmästä -periaatteiden. (No tietysti tämä toimii vähän hienostuneemmin, mutta riittääkö se?)

Ei silti, että nämä ajatukset olisivat mitään uutta. Samaan epäuskoisuuteen koko systeemin kanssa törmään joka ikinen kerta. En ole edelleen, kuuden tai seitsemän vuoden lautamiespestini aikana, keksinyt mitään järkeviä vaihtoehtoja. En silti suostu ahdistumaan tästä. Me vain tiedämme edelleen liian vähän ihmisestä, tämän muuttumiskyvystä ja motivaatiosta muuttua.

(Ah, jos tietäisimme enemmän, tietäisin ainakin satatuhatta asiaa, joiden suhteen tahtoisin motivoitua. Mutta ehkä motivoimattomuuteni on kehon tai alitajunnan viisautta, sen säästeliästä paperpussipinkkojen säilöntää jo kauan ennen kuin uusiokäytöstä ja kierrätyksestä tuli tiedostavaa toimintaa?)

Kotiin sateessa pyöräillessäni mietin, kuinka paljon paremmalta tanssionnellisuus tuntuu vertaamisonnellisuuteen verrattuna. Vertaamisonnellisuudessa on niin selvästi läsnä jonkun toisen epäonni, etten oikein osaa olla tuntematta syyllisyyttä ja kauhistusta sitä tuntiessani. (Minusta tuntuu, etten erityisesti hae sitä, sen tuottama tuntemus on niin ambivalentti toisaalta muistuttaessaan tyytyväisyydestä ja onnellisuudesta, mutta samalla ammentaessaan sen jonkun toisen epäonnesta, johon ei voi olla samastumatta jonkun verran sitä ajatellessa. Jollain tasolla ymmärrän, etten ole vastuussa näiden ihmisten epäonnesta, mutta toisaalta tunnen hurjaa halua jotenkin auttaa heitä, eikä minulla tieysti ole oikein mitään järkeviä keinoja.) Tanssionnellisuus taas on jotenkin puhtaampaa ja läsnäolevampaa, se ei jakaudu minuun ja muihin, se täyttää koko maailman päivänpaisteisella lämmöllään eikä vaadi minkäänlaista vertaamista, ainoastaan tässä ja nyt hengittämisen ja musiikin tömistämisen, enkä tiedä paremmasta.

Jotenkin tanssi vain tuo tähän ja nyt samalla tavalla kuin sadepisarat. Ne koskettavat, kuuluvat, piirtävät kehon esiin samalla tavalla kuin pimeässä kehoa silittävä käsi. Piirtävät sen esiin, mutta osaksi suurempaa kokonaisuutta, raja on pelkkä luonnos, joka siirtyilee jatkuvasti, hengityksen mäntä kiskoo ja työntää kaasuja, ihon läpi erittyy kosteutta. Vertaamisonnellisuudessa on konstruoitava paljon monimutkaisempia oliota, tuo toinen ja minä, psykologisia taipumuksia ja itseään vahvistavia luontumuksia, jähmetettävä kaikkea sellaista, minkä jähmettäminen saattaa olla aika vahingollistakin käsittämiskyvylle ja onnellisuudellle. Tuon jähmeyden aistii.

Enkä pidä sen aistimisesta.

Nyt kun Vompsu on vain kotona ja sängyssä kaiken aikaa, huomaan kaipaavani hitusen rauhaa ja hiljaisuutta. En tarkoita, että hän erityisesti melskaisi, ei. Mutta vietämme kuitenkin samassa huoneessa lähes vuorokaudet ympäriinsä. Kun tiskaan, hän lukee ääneen Maija Poppasta. Se on esimerkiksi miellyttävä ratkaisu - saan jalompaa ajateltavaa kuin omat päähänpinttymäni ja samalla Vompsu tulee huomaamatta lukeneeksi noita paksuja kirjoja, joihin hän ei ehkä muuten tarttuisi ja joista hän kuitenkin tuntuu jollakin lailla pitävän nyt, kun niihin perehtyy. Jokin tässä asetelmassa on hyvin hullunkurista - olin kuvitellut, että toipilaille luetaan, mutta minulla onkin toipilas, joka puhkuu halusta tehdä jotakin muuta kuin vain maata ja toisaalta alan olla itse sen verran kuormittunut kiireisestä työkeikasta ja kahden ihmisen asioiden hoitamisesta, ettei minusta ehkä ole kovin virittäväksi keskustelukumppaniksikaan vaan kuuntelen varsin mielelläni tuota ääntä, joka rytmittää tiskaamisen etenemistä.

Huomaan hiljaisuuden kaipuun oikeastaan vasta vesijuostessa ja reaktiostani ystävien Taiteiden yö -kyselyyn. En halua mihinkään, missä ihmiset tungeksivat, tulveksivat ja pörräävät. Haluan korkeintaan maata sängyssä mitään sanomatta, kuunteleminen on okei, mutta en jaksaisi kommentoida mitenkään, tai sitten tahdon kävellä tai olla veden varassa yksin. Vaikka altaassa polskii vakkarikävijöiden lisäksi liuta lukiolaisia ja vaikka kadut ja lenkkipolut ovat täynnä ihmisiä, olen aika taitava sulkemaan heidät mielestäni ja keskittymään ryhtiin, hengittämiseen ja vain etenemiseen tai vesijuoksun tapauksessa lähestulkoon paikallaan polkemiseen.

Se on oikeastaan aika kummallista, koska yleensä pidän ystävien seurasta ja kaipaan sitä enemmän kuin saan. Mutta ehkä on niin, että deadlinen kiristäessä samalla kun minun pitää yksin pyykätä, kokata, imuroida, pedata, maksaa laskut ja hoitaa ostokset suorituskykyni yksinkertaisesti horjuu ja keho koettaa kertoa sen seisauttamalla ajan auvoisesti juuri vesijuoksualtaassa, jossa etenen yksin ja hitaasti. En tahtoisi oikeastaan nousta altaasta lainkaan. Tulen ajatelleeksi siinä niin junnatessani toistakin seikkaa - sitä, miten unohtelen tavaroitani juuri jonkun seurassa. En yksin käydessäni yleensä unohda tavaroita, mutta jos olen liikkeellä jonkun toisen kanssa, tilanne jotenkin hermostuttaa minua sen verran, että kadotan lähestulkoon kroonisesti vähintään bikinit. Ei toisen tarvitse kuin sanoa, ettei hän jaksa enää saunoa, kun jo päätän, et joo varmaan se on hyväks mullekin jos en istu tääl koko päivää ja sitten kävelen ulos ja jotenkin hermostuksissani omasta hitaudestani jätän tavaroita jälkeeni vanan. Kotona koetan muistaa, olenko ottanut ne mukaan, mutta en onnistu muistamaan kuin huolen siitä, etenenkö jotenkin liian hitaasti ja onko tavaroita mukana liikaa. Jälkikäteen saatan harmistua kohtuuttomissa mitoissa tajutessani, että joudun taas kysymään henkilökunnalta, onkohan tätä ja tätä tavaraani tuotu löytötavarakoppaan. Tiedän, ettei se ole kovin vakavaa, mutta tajuan myös, että jos jatkan samaan tahtiin, parinkymmenen vuoden päästä ystävät pyörittelevät päitään takanapäin ja hämmästelevät, miten nuorena kärsin dementian alkuoireista. No, ei kai sekään niin vakavaa ole…

Hiljaisuuden kaipuu näkyy nyt hyvin myös niistä liikunnan ja kehotietoisuuden kursseista, joiden rohmuaminen on hyvä/paha tapani. Toisaalta ne tukkivat illat ja kadottavat tiiviimmän sosiaalisen elämän ja ystävyyksien syventämisen mahdollisuudet, toisaalta ne tarjoavat kehonravintoa ja välttämätöntä rentoutusta sekä tarjoavat paikan toisenlaiselle sosiaalisuudelle, sille nimettömälle ja vain kasvojen ja vartaloiden muotojen mukaan etenevälle tuttavuudelle, jossa norkoillaan ovensuussa oman tunnin alkua odottamassa ja ehkä vaihdetaan pari varovaisen ystävällistä sanaa ennen kuin astutaan suureen saliin ja valitaan siitä oma paikka, yleensä sama viikosta toiseen. Se, että kaikki liikkuvat samojen ohjeiden mukaisesti, on jollakin tavalla hyvin rentouttavaa. Tuo asiantilahan ei yleensä toteudu muunlaisessa sosiaalisuudessa, jossa on odotettavissa törmäyksiä ennen pitkää. Samojen ohjeiden mukaan liikkuessa erilaisuuden näkee helposti mutta se ei törmää kipeästi vaan on hauska, pikantti mauste.

Yhden varaamani kurssin nimikin viittaa eksplisiittisesti hiljaisuuteen ja hiljentymiseen. Oikeastaan vasta nyt, kun annan itselleni luvan mennä tuollaisille kursseille ja pohtia tätä teemaa, huomaan, kuinka kauan - kohta kolmisen vuotta - se on ollut sysättynä ihan huomioni marginaaliin. Se tuntuu kummalta, koska olen kautta elämäni etsinyt hiljaisuutta hyvinkin ehdottomasti. Ehkä tämä kaikki bloggaaminen kohdistaa huomiota kovasti kommunikatiivisuuteen? En osaa sanoa, mutta tuntuu hyvältä, että muistan taas hiljaisuudenkin. Se on kuitenkin juuri sama tila, jossa oivallukset tulevat pakottamatta. Minusta kommunikaation oivallukset tuntuvat usein pakotetuilta - kuin askelmien hakemiselta hirveän liukkaalla ja kaltevalla kalliolla. En halua liikkua sillä lailla koko ajan enkä halua myöskään tulla valtavan surulliseksi saavuttaakseni hiljaisuuden. On oltava pehmeämpiäkin keinoja. Olen joskus osannut niitä ison joukon, on vain muisteltava kehon kautta, sallittava sille yksinolo ja nitistettävä se itselleni muodostunut uusi pelko, että jos en riittävästi näe ihmisiä isoissa lösseissä, oloni jotenkin huonontuu (mikä kai riippuu lähtötilanteesta) ja unohdan kaikki vaivalla oppimani sosiaaliset taidot (mikä tuskin kovin suoraviivaisesti on uhkana, jos vain pysyn valppaana kehoni merkeille).

Siinä missä myrskyä kuvitellessani näin kaikki pisarat ja välähdykset ja käsivarret tarkasti, huomaan tänään unohtavani altaassa lähestulkoon kaiken kehoni ulkopuolisen. Etenenkö? Ohittaako joku minut? Miten muotoilisin sanat erääseen sähköpostiin? Ne kaikki lakkaavat kysymästä kysymistään. On vain vesi, ja hiljaisuus, ja jalat, jotka kauhaisevat kuin hevosen jalat kirkasta vettä, mieli hevosen selässä sen harjaksissa rystyset valkeina roikkuen, hevosen armoilla, kesän loppu - se on enemmän mielentila kuin maailman tila - ja halu maata tai kävellä tai ajatella hiljaa, olematta iloinen tai surullinen tai innoissaan tai voipunut. Olla vain määrittelemättä ja oikeastaan lähestulkoon tuntemattakin mitään muuta kuin sen, että keholle on riittävästi tilaa ja että kaikki on ihan hyvin ja että jos nukuttaa, uni tulee vitkuttelematta.

Elokuussa meinaa mopo karata handuista. Haalin yhdellä kirjastokäynnillä peräti kolme eri kansalaisopiston opetusohjelmaa ja luen niitä kuumeisen keskittyneesti. (Perustelen itselleni, että kesken työpäivää on hyvä pitää “taukoa” suunnitellen syksyn ohjelmaa. Eh, eh.) Nykyään kansalaisopistoissa on kauhean paljon kiinnostavia kehotietoisuuteen ja kehonhuoltoon liittyviä kursseja, jotka toki haluaisin kaikki kokeilla. Tohdin ilmoittautua vasta naurujoogaan, mutta enköhän varaa paikan vielä yin-joogasta, intialaisesta päähieronnasta ja joogapilateksestakin. Myös asahi, joogatanssi ja flow-jooga kuulostavat kiinnostavilta, samoin kaikki satatuhatta eri rentoutustekniikkaa ja kestohalukki alexander-tekniikka, jonne en ole edelleenkään selvinnyt, vaikka käsittelin sitä ohimennen gradussakin selventäessäni Deweyn luontumuksen käsitettä. Kirsikkana kakun päällä ovat vielä erilaiset askartelukurssit kuten lasinsulatus, mosaiikki ja rakukeramiikka, jonne hinkuisin ja. (Ajattelen niitäkin kehotekniikkoina.)

Mutta kaikille kursseille ei voi mitenkään mennä sillä ajankohdat osuvat päällekkäin. Työtäkin on ehdittävä jossakin välissä paiskimaan, niin hauskaa kuin aamusta iltaan kehoilu olisi. Ja kokemuksesta tiedän, että ystäville on varattava aikaa, samoin palautumiselle ja tyhjäpäiselle kulttuurin kuluttamiselle. Vähän kerrassaan, koetan ajatella, tässä on elämää vielä vuosikymmenet jäljellä, ehdin kyllä aikanaan kokeilla kaiken.

Mutta minkä aika on nyt, siihen tuo pohdinta ei suo vastausta. Niinpä pakkaan vesijuoksukamat kirpparilta löytämääni, ikikestävän oloiseen Chairman Mao -olkalaukkuun (miksi teksti on englanniksi eikä kiinaksi?) ja mietin vielä pyöräillessänikin, onko moinen kehotekniikoista innostuminen enää järkevää. (Toisaalta, miksi pitäisi aina olla järkevä?) Jotenkin olen saanut niistä niin paljon ajatuksen aihetta, että himoan kokeilla ihan kaikkia.

Uimastadionin pukkarissa huomaan unohtaneeni pyyhkeen kotiin. Pahus! Jälleen kerran tulee todistetuksi, kuinka hajamielisyys on itse asiassa äärimmäistä keskittymistä johonkin muuhun kuin käytännön toimiin. Maailmassa on niin paljon äärimmäisen kiehtovia asioita ja kysymyksiä (kuten mille kehotekniikan kursseille ilmoittautua tänä syksynä - minusta esimerkiksi kysymys elämän syntymisestä on tämän rinnalla lattea, elämähän nyt on jo syntynyt ja sillä hyvä eikä aiheen puntarointi tapahtunutta muuksi muuta, sen sijaan jokin kehollinen oivallus voisi poistaa kivut vasemmasta hartiastani kuten aiemmin kävi polvien kohdalla) että joskus käytännön pikku suoritteet jäävät vähemmälle huomiolle.

Tuskin maltan odottaa Vompsun paluuta töistä, jotta voin esitellä hänelle eri vaihtoehtoja ja tunnustella, haluaisiko hän mieluummin oppia sitä vai tätä rentoutustekniikkaa. Enkä henno nyt käydä tyynnyttämään itseäni, koska minusta on vain hyvä, että olemisessani on erilaisia puolia tai vaihteita, vaihtelua tylsistymisestä ja väsymyksestä innostukseen ja tohottamiseen. Jos jotain mieluummin poistaisin, niin sitten tylsistymisen ja toivottomuuden, en tällaista intoa ja tulevaisuuden odottamista.

Kuinka hyvältä tuntuukaan palata Niaan. Vaikka liikehtiminen on aluksi hapuilevaa ja epävarmaa, pian jo liikkeen ilo virtaa kehoon ja on helpompi muistaa, kuinka liike suuntautuu iloisesti ja lattiasta poispäin, kun vain antaa mielikuvien ja musiikin kannatella ja johdatella sitä.

Samalla tuntuu kummalliselta tajuta, kuinka helposti liikkeet kangistuvat vakaviksi ja aikuismaisiksi silloinkin, kun niitä (näennäisesti) ohjaileva mieli ei erityisesti arvostaisi tuollaista ylihillittyä tyyliä. Helposti ajattelee kaiken käytännöllisyyden kautta, ja tässä maailmassa on käytännöllistä liikkua säästeliäästi, tuntea säästeliäästi ja pysyä tiukasti jäykällä keskialueella.

Mutta kuinka hyvältä tuntuukaan kurkotella ja kipristellä, niiata sumopainijan asentoon ja kannatella käsissään kuviteltua arvokasta esinettä (jonka tosin kuvittelen eliöksi esineen sijaan - kuvittelen tanssivani harmaata kissaa)! Huomaan senkin, kuinka aina toistoista ensimmäinen sujuu jäykästi ja epäröiden ja kuinka keho sitten äkkiä löytää toiston myötä luontevan, joustavan liikeradan ja unohtaa itsensä (niin etten tiedä, missä takareiteni ja nilkkani ovat suhteessa pakaraan, vaikka toisaalta tiedänkin kurottavani ylös ja eteen ja taakse vaakaan taipuen).

Tunnin lopuksi on kumman hikinen, vaikka on näennäisesti vain iloisesti kurkotellut ja elänyt musiikkia. Jalkapohjia särkee, yhdestä varpaasta on kuoriutunut nahka. Ja äkisti muistaa, kuinka erilaista on pysytellä hengissä ja elää. Kuinka helposti sitä vain pihiseekään toreissaan ja ihmettelee päivien kummallista paksua harmautta ja kiitämistä.
‘
Varaan tanssitunnin nyt, kun saan muistutuksen siitä, milloin elämä tuntuu elämisen arvoiselta.

Vompsun työt postitonttuna ovat alkaneet ja hän herää viiden pintaan. Koska minut on herätetty koko lapsuuden ajan siten, että äiti astuu huoneiston toisessa päässä sängystä lattialle, herään tietysti siihenkin, että joku ponkaisee vierestäni pystyyn herätyskellon soidessa ja kolisee pimeässä törmäillen ovenkarmeihin ja narisuttaen lattiaa. Mutta miksi siitä suuttumaan, kuten eräs tuttavista arvelee minun reagoivan asiasta kertoessani. Ehei, venyttelen sängyssä ja laitan puuroa tulemaan itsellenikin.

Vaikka omat työni alkavat törkeän myöhään, useimmiten vasta yhdentoista maissa, voin aina herätä aikaisin. Sillä tavalla ehdin tehdä asioita ennen työtä. Jos koettaisin nukkua Vompsun kolistessa ja mikroaaltouunin pimputtaessa valmista puuroa, saisin todennäköisesti vain päänsäryn nukkumisen yrittämisestä hampaat irvessä. Parempi herätä siis, vähän pöllähtäneenä mutta perushyväntuulisena. Sillä tavalla myös iltaisin voimme nukahtaa edes suunnilleen samaan aikaan.

Uudessa vuorokausirytmissä hauskinta on aamu. Vastapäisten talojen maailma on vielä pimeä, tuikkeeton möhkäle ja kaukaisen maston kaksi punaista silmää hohtavat entistä dominoivammin kaiken tuon mustan keskeltä. Nytkin näen taivaalla useita tähtiä, yhden kirkkaan ja monta himmeämpää. Tuntuu hauskalta olla hereillä tällä tavalla, nukkuneena. Jos olisin valvonut yön ylitse viiteen, tuntuisi kamalalta ja väsyneeltä. (Tämän takia en ole koskaan kunnolla ymmärtänyt bilestyselämää enkä sopeutunut siihen.) Vaikka pidän kyllä illoistakin, siitä kuinka väsyneitä olemme ja kuinka kikatamme jo yhdeksän aikaan puolihervottomina tupsahtaaksemme sitten kumoon vällyjen väliin.

Oikeastaan tuntuu kummalliselta, kuinka hyväksyttyjä ovat sellaiset tokaisut kuin “törkeän aikaisin” tai “I hate mondays”. Koetan päästä sisään siihen ajattelutapaan siinä määrin, että tajuaisin edes etäisesti, mistä niissä on kyse. Siitäkö, että ihmiset ovat tehneet huonoja sopimuksia ja järjestelyitä? On minullakin huonoja hetkiä, mutta eivät ne tunnu ajoittuvan niin selkeästi tiettyyn vuorokaudenaikaan tai viikonpäivään. Itse asiassa esimerkiksi työn kanssa käy siten, että olen levoton sinne saakka, kunnes tartun työhön ja sitä paiskiessa hyvä tuuleni palaa, koska tajuan, että työ on mahdollista saattaa valmiiksi ilman epäinhimillisiä ponnisteluita. Riittää, että keskittyy työhön ja tekee sitä koko olemisensa painolla. Ehkä tässä työkäsityksessä näkyy selkeästi se, että työni ovat olleet projekteja tai keikkoja, selkeärajaisia prosesseja, joilla on alku, keskikohta ja loppu ja jotka saan aikatauluttaa itse? Jokin sen tapainen asiakaspalvelutyö, jota nyt teen, erottuu tästä selkeästi: se on vain yhtä vellovaa massaa, jonka aloittaa ja keskeyttää jonkun toisen tekemä työvuoropäätös ja sen mukainen kellokortin leimaaminen takahuoneessa.

Koska työni on tuollaista muodotonta massaa nyt ja rytmittyy yksittäisten asiakkaiden ja hoidettavien pikkujuttujen mukaan, en jaksa harmitella sitä, että työn alkaessa olen jo päästellyt itsestäni päivän parhaat energiat ja ajatukset. Voin aamulla maata sängyssä kone sylissä ja kirjoittaa, mennä sitten vesijuoksemaan aamuruuhkaiseen uimahalliin ja pyöräillä töihin ja varmistaa siten, etten täysin jämähdä seisomatyössä. Lauantaimakkaraiho saa kyytiä aamuisella vesihölkkäreissulla enkä tarvitse kipulääkettä seisoakseni kahdella jalalla. (Ja jo huomenna pääsen näyttämään aamusta jalkaani jalkoihin erikoistuneelle fysioterapeutille ja kuulen, miksi se kipeytyy ja mitä sille voisi tehdä.)

Saatan iltaa kohden käydä työssä hitaaksi ja tuijottavaksi, mutta se tuskin on kovinkaan vakavaa. Keho vain ilmoittelee yön tulosta, peittelen haukotusta. Hieman kyllä huolestuttaa, kollapsoidunko kesken huomisen skypejoululaulun tai kerinkö jonnekin nojatuolinnurkkaan säestämään laulua kuorsauksella. Mutta toisaalta luotan siihen, että juhlaisa laulutunnelma kyllä tempaisee mukaansa. Laulaminen vain on niin ihanaa ja hauskaa!

Vuorokausirytmin kääntäminen aikaisempaan suuntaan ei itsestäni tunnu lainkaan vaikealta. Toisin päin olisi huomattavasti hankalampaa operoida. Yllättäen myös normaalisti aamutorkku ja iltavirkku (tai ainakin näin asian itse jäsentänyt) Vompatti onnistuu kääntämään vuorokausirytmiään helposti tähän suuntaan tietäessään työn odottavan. Tarkkailen kiinnostuneena hänen aamutarmokkuuttaan ja hämmästelen hieman sitä, eikö hänestä tunnu normaalina aamuna, jolloin pitää itse aikatauluttaa työnsä, että tekemiset odottavat jo tekijäänsä ja on aika ja ilo ponnistautua jalkeille. Nyt hän on selkeästi hyväntuulinen heti herättyään eikä koeta mitenkään pitkittää aikaa vaakatasossa valittaen ja väsymystä oirehtien.

Mietin kaikkea univaikeuksista lukemaani ja sitä unitutkijan minulle haastattelussa myöntämää tosiseikkaa, että kaupallistuneissa kulttuureissa univaikeudet yleistyvät. Mitä enemmän myöhään auki olevia kauppoja, pelejä, viihdettä, mitä myöhempään kattavaa televisio-ohjelmien tarjontaa (puhumattakaan netistä, joka ei sulkeudu kai lainkaan ennen kaatumistaan), sitä suurempi osa ihmisistä kärsii univaikeuksista. (En tiedä, pitäisikö “kaupallistuneiden kulttuurien” piirrelistaan lisätä työ, joka vastuuttaa vapaa-ajallakin ja pitää jännitteessä kunnes projekti on saatettu kunnialla loppuun; liittyyhän osa työn pätkittämistä korostuneen kaupalliseen ajattelutapaan ja tuotannon tehostamiseen. Työelämän viimeaikaisesta projektoitumisestakin on kirjoitettu paljon ja ainakin omiin univaikeuksiini se näyttää liittyvän televisio-ohjelmia, baareja ja sensellaisia enemmän.)

Jotenkin vaikuttaa siltä, että osalle ihmisistä ajatus vapaasta aamusta ja aamupäivästä näyttäytyy kummallisena. Vapaa ymmärretään selvemmin osaksi iltaa tai siltä ainakin vaikuttaa. Iltatyöstä maksetaan suurempi tuntikorvauskin ilmeisesti siksi, että sen ajatellaan tapahtuvan jotenkin epäortodoksiseen aikaan. Minusta se tuntuu yksinomaan hassulta, koska iltaisin työpanokseni on epäilemättä laimeampi. Enemmänhän sitä pitäisi tehokkaasta ajasta kuin toissijaisesta torkkumisesta laskuttaa, eikö vain?

Tuntuu hassulta huomata valmius nukahtaa iltaseitsemän-kahdeksan aikaan. Mutta toisaalta - miksi ei? Ulkona on pimeä, meillä ei ole televisiota, jonka elokuvien tai dokumenttien takia pitäisi valvoa (ja eikö nykyään digibokseissa kai olekin jotkin videoita vastaavat nauhoitusominaisuudet, joilla ohjelmat voi katsoa itselle sopivaan aikaan - toivottavasti olen ymmärtänyt oikein tämän seikan - vaikka toisaalta, moni ohjelma, joka menee läpi iltaryytyneelle, kilpistyisi tylsistykseen aamun virkkuina tunteina). Harmaa kollikin sopeutuu nukkumisaikojen vaihdokseen sulavasti, se kun muutenkin nukkuu suuren osan päivästä ja käy yhä löysemmäksi vanhentuessaan.

Mutta nyt on lähdettävä vesijuoksemaan, jotta ehdin kiirehtimättä etapista toiseen ja tulen töihin taas hyväntuulisena ja veri kiertäen ja tapani mukaan kymmenisen minuuttia etuajassa, sillä minusta on myöhästymishermoilua parempi saapua etuajassa vaikka tajuankin, että se tarkoittaa kaikki sesongin päivät yhteen laskettuna parin tunnin ilmaista työtä työnantajalle. Koska ilmainen työ harmittaa minua vähemmän kuin pakko kiirehtiä ja siihen liittyvä kuristava myöhästymisen pelko, valitsen sen ja pidän valintaani jopa kohtuullisen rationaalisena (etsi nautintoa, vältä kipua, pysy hyväntuulisena, ponnista iloon, ja niin edelleen…), vaikka tajuankin, että suurin osa tuttavista kai valitsisi toisin. Enkä ajattele, että olen oikeassa ja he väärässä tai toisinpäin. Me vain elämme luontumustemme erilaisiksi muotoilemissa maailmoissa ja meidän on vaikeaa pujahtaa toisen maailmaan muuten kuin tarpeeksi detaljoidun kuvauksen avulla. Itse en ole liiemmin huolissani siitä, että työnantaja voi suhtautua itseeni hyödykkeenä. Sellaiseksi minua ei näet kukaan muu kuin minä itse voi lopullisesti pelkistää, enkä koe tarvetta jäsentää itseäni siten.

Voi, aamut! Aamulla oleminen ja havaitseminen on detaljoitua. Illalla viimeisenä ajatuksena ennen sammumista mieleeni tulee, kuinka huonolta kuulostaa puhua puhtaasta olemisesta ja puhtaasta havaitsemisesta, sillä ihmislapsi saa vasta kohdun ulkopuolella, ensimmäisen ikävuotensa aikana, monet niistä taidoista ja ominaisuuksista, joita nisäkäsystäviemme lapset saavat valmiiksi syntymäänsä varten, ja että siten meissä kulttuuristaminen ulottuu syvemmälle. Ja ainakin itselleni “puhdas” luo mielleyhtymiä jostakin luonnollisesta, mahdollisesti haitallisten oppimismallien tahraamattomasta, jostakin perustasosta. Mutta ei ole yhtenäistä perustasoa, ei edes kulttuurin tasolla, enkä tiedä, voiko suvaitsevaisuutta rakentaa millekään muulle kuin ymmärrykselle tästä eroavaisuuksien kirjosta. Oleminen ja havaitseminen: tarkkaa kenties, detaljoitua kenties, ehkä kiireetöntä ja läsnäolevaakin, keskittyvää, mutta ei puhdasta, ei.

Nyt menen ja hölkkään päivän toisiksi parhaat hetket. (Parhaat kirjoitin ja ehkä myöhemmin opin jäsentämään ja tajuamaan, mitä koetin sillä ilmaista.)

Vompatti tuo kotiin anatomian kirjan, josta voi katsella lihasten kerrostumista ja ristiinmenoa. Hän tahtoo ymmärtää selkänsä jäykkyyttä, mutta kirjan kanssa tuota taipumusta ei ole helppo selvittää. Vatsan ja selän lihakset kulkevat niin monessa kerroksessa, että vaaditaan melkoista tietämystä päätellä, minkä kerroksen kireydestä selässä kiikastaa. “Miten se osteopaatin aika, joka sinun piti varata?” kysyn hämmentyneenä kirjan kuvista. “Ai niin”, Vompsu mutisee takaisin.

Vompatille ajatus ihonalisesta on uusi, järkyttävä. Hän kertoo tajunneensa äkisti ruumiinavauksia esittäviä kuvia katsellessaan, kuinka hänenkin vartalonsa on täynnä tuollaisia valkeita kalvoja, kellerviä rasvakertymiä, joustavampia ja tönkeämpiä luita, rustoja ja vaaleanpunaisia lihaksia, tummia nesteitä pulleita suonia ja imunesteen kulkureittejä. “Kuinka monimutkainen on vaikka jokin askel”, hän lausuu kunnioittava ilme kasvoillaan. “Ja että ehkä tuosta kaikesta kannattaa pitää huolta.”

Tuntuu hassulta, että hän keksii kehonsa vasta noin myöhään, puolessavälin kolmeakymmentä. Itse muistan istuneeni jo ala-asteella yksin välitunnilla kylmällä kiviportaalla ja miettineeni kummallisia sisuksiani, osin tottelevaisia ja osin omaehtoisia, kunnes opettaja käski jaloittelemaan, ettei tule pissitulehdusta. (Mutta ehkä tytöt johdatetaankin edelleen kehoonsa aiemmin ikään kuin varmuuden vuoksi, vaikka ehkäisymetodit toki ovatkin melko varmoja, etenkin jos vartalo sietää hormonivalmisteita.) Lapsena viilsin joitakin kertoja haavan sormeen ihan vain nähdäkseni, kuinka vahva veri pulppuilee ulos, ja samoin menin heti vapaaehtoisiin rokotuksiin, sillä siinä, kuinka neula painuu lihaan, on jotakin tavattoman kiehtovaa. (Tämä tarve tuijottaa lihaan painuvaa neulaa on aiheuttanut sen, että yksi kyynärtaipeestani verinäytettä ottanut sairaanhoitaja alkoi voida pahoin - jostakin syystä se ajatus, että katson oman vereni tasaista vuota koeputkeen, heikotti häntä, vaikka veren ottaminen itsessään ei kuulemma tehnytkään pahaa vaan oli hänelle rutiini.) Samalla tavalla pidän nykyäänkin eniten sellaisista liikuntamuodoista, joissa teoreettiselle osuudelle uhrataan aikaa ja liikkeet suoritetaan tunnustellen kehon osien liikettä ja hahmottaen mielessä tavoitteet, joita kohden työstetään mielikuvien kautta (kuten että päälaki osoittaa suoraan tähtiin ja rintalastan etukärki maahan, että jalkapohjat juurtuvat syvälle lattiaan ja selkä venyy pituutta päälaki edellä). Vähitellen mielikuvat siirtyvät yhä sisemmäs ja torsommas raajoista, silminnähtävästä.

Avaan kirjan satunnaisesti ja näen, kuinka varpaan ihonalinen on täynnä risteilevää pientä lihasta. Lihas peittää luun jäntevään, laihaan tuppeen. Heilutan varvastani ja tajuan, kuinka mahdotonta minun on tajuta, mitkä noista kuvan lihaksista aktivoituvat. Tarkalleen ottaen osaan heiluttaa varvastani, mutten noita lihaksia. Aika monen kehon osan liikkeen kohdalla on näin. Vähä vähältä opin eriyttämään selkärankani osia toisistaan, rentouttamaan yhden lihaksen toista aktivoidessani, suorittamaan jonkin tutun liikkeen, kuten vaikka pään nyökkäyksen, aivan eri lailla, eri lihaksin kuin ennen. Tässä uudessa pään nyökkäyksessä kielen tyvessä tuntuu rasitus, mutta liike on niskanikamille armeliaampi.

En tiedä, miksi tahdon sanoa tätä osaa itsestäni ihonaliseksi. Ihonalainen olisi varmaankin oikeampi muoto, mutta kuulen sen pomo/alainen -tavalla. Samalla tavalla vedenalinen kuulostaa minusta mukavammalta kuin vedenalainen. Alisessa en kuule hierarkiaa. Sen sijaan vedenaliseen ja ihonaliseen liittyy mystinen, sadunomainen ja vanhahtava tuntu: ei koskaan tiedä, mitä ihmettä siellä kuhisee, millaista elämää siellä kietoutuu, sykkii, vetäytyy ja lähestyy.

Pilvisellä säällä saatan ajatella käveleväni vedenalisessa. Kaasuuntunutta vettä seilaa taivaalla ylitse, peittää auringon taakseen. Mutta tänään ilma on sees aamusta alkaen, kuu värjöttelee kirkkaansinisessä, myöhemmin aurinko värittää pehmeästi valkoiset korinttilaispylväät, joiden luokse kiipeämme. Meri taittaa loistetta kattojen takaa.

Illalla huomaan ihonalisen värjyvän heikkona. Palelee, makaan nyt paksujen vällyjen alla paksuimmassa villatakissa ja villasukissa, pipokin päässä ja huivi kaulassa, ja juon lämmintä inkivääriteetä. En saa puristettua korkkia lujasti kiinni ja vilunväreet juoksevat ylösalas selkärangan viertä. Pää leijuu irrallaan metrien päässä, hidastelee, kompastelee. Kahlaan kirjan tekstiä maistellen sanaa olouttaminen ja kykenemättä irroittautumaan kääntäjän sointuvasta keksinnöstä neljäsataayhdes (luulen, että laittaisin itse “neljässadasensimmäinen” mutta heti luettuani neljäsataayhdennen putoan täydelliseen kyvyttömyyteen ilmoittaa, onko jompikumpi näistä parempi - ainakin molemmat ovat käsitettävissä helposti, ja suhtaudun kustannustoimittajan työni ulkopuolella kieleen enimmäkseen avarakatseisesti ja pragmaattisesti).

Ihonalinen tykyttää kurkun tuntumilla, arastaa. Nieleminen sattuu. Tätäkö lähipäivien väsymys ja itkuisuus ovatkin tarkoittaneet? Että on jokin virus, joka on sormeillut kehoani, jonka herkkyyttä ja heikkoutta olen tarkastellut hampaita kiristellen, ymmärtämättä, että väsymys voi johtua muustakin kuin valon puutteesta? Nyt makaan peiton alla taintuneena ja koen hullunkurisena sen, etten osaa ajatella ihonalisia syitä ihmetellessäni, miksi vatsalihakseni laiskottelevat ja koordinaationi pettää täysin edellisen illan tunnilla.

Tuntuu hyvältä antaa keholle lupa raskaana, kuumana ja tykyttävänä lojumiseen. Onneksi kuumetta ei sentään nouse, eikä nenä ole tukossa.

Poljen turkoosia yksin. Teini-ikäiset pulpsahtelevat altaaseen ja rynnivät ohitse. Heidän on käsketty vesijuosta, eikä heille näytä tulevan mieleen, että liikunta voisi tarkoittaa jotakin rauhallista, hallittua ja toisiin vertautumatonta. Sivustakin näkee, että he kipeyttävät niskojaan ja hartioitaan, rohkaisevat väärää ryhtiä.

Tavallaan siihen on helppoa eläytyä. Enkö muka itsekin välillä ajaudu pohtimaan, kuinka on mahdollista, että jotkut muut ovat saavuttaneet kaikkea aivan hämmentävää kuten julkaisseet kirjan, menneet naimisiin tai synnyttäneet lapsen? Kyllä vain, saaneet viran ja uskaltautuneet siihen ja tähän ja tuohon. Mutta huomaan, että ajattelen samalla tavoin elämässä ja vesijuoksussa: nuo toiset ohi kiirehtivät juoksevat matkaa ja saavutuksia, minä aikaa ja korkeutta. Kenenkään muun pää altaassa ei liiku samalla tavalla pystysuunnassa niska pitkänä. Aion joka tapauksessa juosta täyden tunnin ja on aivan sama, montako altaanmittaa sen kuluessa saavutan, kunhan pysyn liikkeiltäni avarana ja valppaana ja hengitän syvälle kylkiä varovasti availlen.

Mies parvekkeella harjoittelee hyppäämistä. Hän ponkaisee kahdella eri tavalla pehmustettuun kaukaloon. Ensin hän heittää voltin ja tipahtaa jalat edellä näkyvistä, sitten ponkaisee pitkälle yksinkertaisesti. Hyppyjen välillä hän viittoo kädellään. Katselen tarkasti hänen kätensä liikettä, kunnes tajuan, mitä hän käy mielessään lävitse: hän yhdistää nämä kaksi hyppyä, kauas ponkaisemisen ja volttaamisen. Koska hyppyjä ei voi harjoitella sillä tavalla pienessä kaukalossa, hän on jakanut hypyn kahteen osaan ja yhdistää ne mielensä ja kätensä avulla.

Muistan ne yöt, joina en ole saanut nukuttua ja olen istunut keittiössä korkealla jakkaralla ja stepannut kämmenillä puiseen tasoon. On vaikeaa kuvitella näiden harjoitteiden tuottamaa hyötyä.

Mies liikuttaa kättään ja hyppää kyllästymiseen saakka. Teinit nousevat altaasta. Paluumatkalla kotiin seison valoissa ja ohiajava citymaasturi kaahaa läpi lätäkön toisin kuin muut autot. Kurainen vesi lentää ruskeana maininkina ja läsähtää takkiini, huiviini, pipooni ja kasvoihini. Farkut, kengät ja pyörät toki ovat valmiiksi kuraiset ja märät. Nousen satulaan takaisin ja poljen yli vihreillä. Kotona eteisessä on useat lenkkarit. Jatkamme äänissä laulamisen harjoittelua, pariskunta piikittelee toisiaan. Koetan hymyillä anteeksipyytävästi, mutta olisin mieluiten toisaalla. En tahdo jaksaa kiistoja ja esityskin on jo huomenna.

Vieraiden lähdettyä luen Vihreän langan Niemeläisen kolumnin, jossa todetaan osuvasti jokaisen yksilöllisen valinnan vahvistavan ihmisen yksilöllistymistä ja eriytymistä. “Mutta oman itsen löytämisestä puuttuvat muut ihmiset”, kirjoittaa Niemeläinen. Huomaan vastustavani tätä ajatusta: eivät he puutu, mutta heitä ei useinkaan haluta kuunnella. Kyllähän oman itsen kohentaminen ja esittäminen on jotakin, joka on riippuvaista toisten palautteesta. Eihän itse ole mitään tuosta palautteesta irrallista, erotettavaa. Mutta etsimällä itseään, työstämällä sitä ja tekemällä yksilöllisiä valintoja voi vaikuttaa tuohon palautteeseen. Jos maailma olisikin sillä tavalla selkeä, että jokaiselle kerittäisiin osoittaa sopiva paikka ja asema yhteisössä, ei huolta itsen keskeneräisyydestä ja laiskuudesta ehkä tarvitsisi kantaa. Nyt tuntuu siltä, että vastuu on tuupattu jokaiselle itselleen, ja jokainen sitten yrittää tasapainotella itsensä muokkaamisessa ihanteidensa, höpsöjen fantasioidensa ja toisten ensivaikutelmistaan antamien palautteiden välillä.

Omat ihanteeni ja fantasiani sijoittuvat lähinnä kommunikaation alueelle, jonkinlaiseen tuomitsemattomaan ja intiimiin vastavuoroisuuteen. Jään niistä kauhistuttavan kauas. Esimerkiksi uintikeskuksessa poljen turkoosia ja katselen miehen hyppimistä ja käsikoreografiaa, kunnes arvaan, mitä käden liikkeet tarkoittavat. Voisinhan myös kiivetä altaasta, kliksauttaa juoksuvyön irti, repiä räpylät käsistä ja kivuta portaat parvekkeelle ja kysyä. Sellaista ei vain tule tehtyä. En tiedä, nautinko enemmän arvaamisesta kuin kysymisestä. Ehkä arvaaminen tuntuu vain turvallisemmalta ja tuntuisi muutenkin kummalliselta mennä juttelemaan vieraalle, verryttelyasuun pukeutuneelle miehelle märkänä ja bikineissä. Se ei tuntuisi kädenliikettä arvuutellessa intiimiltä vaan ainoastaan kiusaannuttavalta ja tulisin epäilemättä äkisti tietoiseksi siitä, millaiseen kuvastoon tuollainen kohtaus sopisi ja alkaisin ehkä änkyttää odottaessani, että joku huutaisi alatasanteelta “Orgiat!” aivan kuin olisikin toisessa uimahallissa.

Enkä tiedä, olenko arvannut oikein.

Illalla kehonhuollon vetää sijainen. Teemme päällä nyökkäysliikkeitä, ja äkisti kaulan lihakset lakkaavat tottelemasta, väsähtävät. Olen löytänyt sokean pisteen kehostani, ja annan sen levätä. Uusi opettaja käyttää erilaisia metaforia, ja äkisti osaan tehdä asian, jonka eteen tuskailin ja hikoilin kaksi ja puoli viimeistä vuotta. Sen sijaan, että hän sanoisi häpyluun nousevan kattoa kohti, hän käskee puskemaan sitä päin peräseinää. Ei tarvitse edes ponnistaa, riittää, että ajattelee jalkojen sojottavan pään ylitse sen sijaan, että ne ovat polvet koukussa, jalkaterät lattiaa vasten. Usein tajuaminen jää kinnaamaan jostakin näin pienestä: väärästä kuvitellusta suunnasta (sillä eihän häpykukkulani selkeästi ulkoakäsin katsoen minnekään singahda tai käänny; muutoksen mittakaava lienee millimetreissä). Eikä ole yhtä opettajaa, joka osaisi antaa metaforat kaikkeen askarruttavaan.

Kuinka nuorena sen tajusi tanssin kanssa? En muista, mutta ajattelin kai, että sama pätee kenties mieleenkin. Olen ollut kai koko elämäni huono jakamaan kehoa ruumiiseen ja mieleen (tai ainakin juuri näihin kahteen - se on kummallinen luokitus).

Aamulla koko keho tuntuu väsyneeltä, ja lojumme Muhvatin kanssa sängyssä. Muhvatillekin kävi kehonhuollossa köplästi - hän kollapsoitui kesken vinojen vatsalihasten sarjan. Lihakset vain pettivät samalla tavoin kuin omat kaulalihaksenikin. Makoilemme tekemättä mitään erityistä. Sitten nousemme ja taivallamme sateen läpi joogasalille joogapilatekseen. Liikkeet, joihin luuli kehon tottuneen, avautuvat nyt edellisen illan oivallusten kautta aivan uudella tavalla ja tuntuvat entistä vaativammilta.

Kun laskeudumme loppurentoutukseen, tajuan koko kehoni vasemman puolen suoliluusta korvanjuureen värisevän. On kuin kehon läpi työntyisi voimakas, matala ääni, jota ei kuule, ainoastaan tuntee. Mutta värinä on liian nopeaa kuulumattoman äänen aiheuttamaksi, ja miksi se tuntuisi vain toisessa puoliskossani? Tuntuu todennäköisemmältä, että lämpöä synnyttävä aivan hienoinen väpätys seuraa kyljen perusteellisesta venyttämisestä, joka onnistuu vain vasemman kyljen kohdalla (oikea kylki ei tunnu venyessään miltään, vaikka taivutusasento vaikuttaakin huolimattomasti tarkastellen samalta). Lihasten hermotus on kokenut jotakin uutta ja reagoi siihen nyt tärryyttäen. Olen kohdannut ilmiön ennenkin, mutta se tuntuu aina yhtä hämmentävältä. Tuo värinä osoittaa selvästi, kuinka kehoni ei ole minkään minun, joka voisi tahtoa ja päättää asioita kehosta huolimatta. Eikä keho ole myöskään mykkä sisar, joka roikkuu puheliaan mielen käsikynkässä aamusta iltaan jurottaen. Sillä on oma kielensä ja halutessaan se puhuu monin tavoin: sydämen sykkeen kiihtyessä, pupillien koon muuttuessa, lihasten väristessä ja äkisti lakatessa toimimasta… (Ajattelen myös sitä, kuinka yhä enemmän mielletään, että kaikkia mielen häiriöitä taustoittava masennus on jäsennettävissä kehon stressivasteen opituksi vinoumaksi.) Tuntuma jakautuu kahtia: vasen värisee, ja oikean puolen mykkyyden rikkoo ainoastaan keskellä oikeaa kämmentä äilehtivä kuuma pilkahtelu. Kun yritän kuvitella, mistä siinä on kyse, en osaa ajatella muuta kuin majakkaa tuossa kämmenen keskellä.

Makaan värinässä ja haukottelen. Koetan muistaa, miltä lämpimämmät vuodenajat tuntuvat. Olla tarttumatta hetkeen, antaa sen liukua pois. Haluan suoristaa jalkaani vielä lisää, työntää sen kantapäätä poispäin vartalosta. Annan halulle periksi ja värinä lakkaa yhtä varoittamatta kuin alkoikin. Pitää nousta, kiskoa verryttelyhousujen päälle vielä kosteat, rapaiset ulkoiluhousut.

Uusi virtajohto ja adapteri tietokoneelle maksavat 109 euroa. Mutta eihän koneella mitään ilman sähköä tee. Maksaessani ostosta ajattelen, kuinka kyljessäni sama sähkö väristää lihaksia lupaa kysymättä. Sydämeni lyö lupaa kysymättä, keuhkot täyttyvät ja tyhjentyvät. Hymyilen, kuljemme yhdessä takaisin kotiin läpi sateen ja ryhdymme työhön.

Kun tyttö, joka tulee tänne asumaan talvella matkatessamme valoon, kysyy mielestään tunkeilevan ja henkilökohtaisen kysymyksen siitä, kuinka kauan minulta meni toipua edellisestä erostani, huomaan, etten ole tarkastellut tuota kysymystä enää päivittäin. “En varmaan ole aivan toipunut vieläkään”, vastaan silti. En tiedä, mitä toipumisella tarkoitetaan tarkalleen, mutta huomaan edelleen kiinnittäväni huomiota hätään ja epäoikeudenmukaisuuksiin paljon tarkemmin kuin ennen. Tyttö istuu jakkaralla pienen ja ystävällisen näköisenä ja samassa tilanteessa kuin itse olin kaksi vuotta sitten erotessani: jostain piti löytyä äkisti edullinen asunto tilanteessa, jossa elämä on kivuliaan auki. Hän tarjoutuu näyttämään työnantajansa antamaa todistusta työsuhteestaan, mutten tarvitse sitä. Olen jo googlannut, joten tiedän.

On hyvä, että jotakuta tuntematonta voi auttaa tuolla tavalla matkan päästä, ohimennen ja silti konkreettisesti. Samalla kasvit saavat hoitajan eikä tammikuun vuokrasta muodostu ongelmaa. En osaa edelleenkään kuvitella, miltä tuntuu jättää Suomi juuri tammikuuksi. Millaista on asua tammikuu toisaalla, paikassa, jossa kumpikaan meistä ei ole koskaan käynyt ja jossa pitäisi olla enemmän valoa ja lämpöä?

Tunnen seisovani sokean pisteen luona, liikahtavani sitä kohti.

Heti ensimmäiseksi huomaan, että aurinko paistaa. Melkein marraskuu, mutta voisi olla syyskuun kuulaankirkas päivä. Sää tulee oikeaan aikaan, auttaa karistamaan epäilykset ja pelot. Huomaa ponnistautuvansa iloisena jalkeille, odottavansa joogapilateksen alkua. Oikeastaan vasta maatessa matolla ja nostellessa raajoja keskivartalon pitoon keskittyen ja jälkeenpäin rentoutuen tajuan, kuinka jännittynyt ja jännittämisestä väsynyt kehoni on. Lihakset kinnaavat kireän heikkoina. Tonsatti makaa viereisellä matolla. Loppurentoutuksessa opettaja pyytää meitä ajattelemaan jotakin, jota rakastamme, ja tarkastelemaan, miten tuollainen lämmin ajatus heijastuu oloon.

Tarkastelulta pääsee aikansa muljahtaa lihasten ja jänteiden tasolle, sillä huomaan äkisti, kuinka keskeltä alakuloa, joskin väistyvää alakuloa, on vaikeaa ponnistaa rakastamisen ajatukseen. Koetan muistella, miten pehmeältä Lohi tuntuu silittäessä, miten se kehrää ja kurahtelee, mutta Lohi on murjottanut matkan jälkeiset päivät housuhyllyllä ja huomaan kokevani sen hylänneen minut juuri nyt, kun tarvitsisin sen lämmintä painoa ja hyrinää. Aamuisin tyynynvierus on tyhjä ja kolli kaivautuu vaatekaapista haukotellen vain varta vasten kutsuttaessa, tervehtii lyhyesti ja käy sitten istumaan ruokakulhonsa viereen korvat luimussa ja häntä hermostuneesti nykien. Vilkaisen viereistä alustaa ja Tonsattia. Hän on puristanut silmänsä tiukasti kiinni ja makaa aavistuksen verran vinossa. Tahtoisin rakastaa sinua, mutta, alkaa ajatus. Lanaan ajatuksen kiireesti sivuun, sillä nyt pitäisi ajatella jotakin sellaista varmaa, lämmintä rakkautta, joka ei synnytä itkuista ja jännittynyttä oloa. Suljen silmät ja ajattelen koiria. Tukoksen lempeää ja uskollista läsnäoloa, Mobutun jäykkiä mustan karitsan raajoja, Nasun riehakasta epävarmuutta. Tunnen, kuinka kyyneleet puskevat läpi, keho värähtää itkun kynnyksellä ja kääntyy sitten äkisti syvään kiitollisuuteen ja rentouteen. Jopa kauas edenneinä koirat saavat minut kiitolliseksi ja rennoksi. Kuinka äkisti aika kuluukaan ja maahan on kaivettava kuoppa. Yritän kääntää ajatuksia johonkin valoisampaan, mutta sitten päätän äkisti, että tämän on riitettävä, tähän asetun. Se, että saan rakastaa jotakin olentoa sillä lailla, riittäköön. Jo se on arvokasta ja edellyttää kiitollisuutta ja helpotusta.

Kiitollisuus ja helpotus tekee kehosta äkisti raskaan ja lämpimän. Olen nukahtaa ja niin raukea, etten jaksa edes tuntea tyytyväisyyttä valahduksesta raskaaseen lämpöön.

Se seuraa vasta myöhemmin, käveltyämme syömään kiinalaista ja ravintolasta kotiin. Kiitollisuus rentoudesta, joka jollakin tavalla muuttaa mielialaa, tekee helpommaksi ponnistella matalasta. Kotona jaksan jo ilahtua siitä, että astun suihkuun tietyllä tavalla. Avaan suihkuhanan, asetan suihkun pidikkeeseensä, työnnän oikeat varpaat veden alle, säädän lämmön, ja sitten sukellan veden alle pää kumarassa, yläselkä pyöreänä ja kesken askelta käännähdän. Selkä seinään päin annan suihkun rummuttaa olkapäitä, takaraivoa ja selkää. Astunko suihkuun aina näin? Siltä vaikuttaa, sillä liike on luonteva eikä vaadi koordinaatioponnistuksia, vaikka käännös teoreettisesti ajatellen vaikuttaakin monimutkaiselta liikeradalta.

Piristyn tavattomasti havainnosta ja jollakin tavoin ryhdistyn. Ennen elokuviin ja illalliselle käymistä luen vielä referaattivihosta muistiinpanojani Damasion kirjasta Spinozaa etsimässä:

Jatkuva pyrkimys positiivisesti säädeltyyn elämäntilaan on olemassaolomme syvä ja määrittävä osa… Emootion kehitysprosessi leviää ärsykkeestä rinnakkaisiksi tapahtumaketjuiksi ja vahvistaa itseään. Ärsyke johtaa muistin siihen liittyvien ärsykkeiden muistamiseen, ja nekin ovat emotionaalisesti merkittäviä. Ajan mittaan nämä rinnakkaiset merkittävät ärsykkeet voivat pitää yllä saman emootion laukeamista, laukaista sen muutoksia tai jopa käynnistää sen kanssa ristiriitaisia emootioita. Verrattuna alkuperäiseen ärsykkeeseen emotionaalisen tilan jatkuminen ja voimakkuus ovat käynnissä olevan kognitiivisen prosessin armoilla. Mielen sisältö joko tuottaaa emotionaalisille reaktioille uusia laukaisijoita tai se poistaa nämä laukaisijat. Niinpä emootiota joko ylläpidetään TAI vahvistetaan TAI heikennetään. Kun prosessi pääsee tunteiden muodostumiseen, olemme palanneet mielen alueelle, ajatusten virtaan, josta emotionaalinen poikkeama alkoi.

Jos olen surullinen ja epävarma, tahdonko ylläpitää, vahvistaa vai heikentää oloani? Kommenttilaatikon kummalliset kommentit, joissa ehdotetaan surua omasta näkökulmastani lähinnä ylläpitäviä ja vahvistavia reaktioita, eivät siksi tunnu relevanteilta. Haluan heikentää surua, ymmärtää voivani vaikuttaa mielentilaani. Siksi minun on toimittava rauhallisesti, järkevästi ja peräänantamattoman ja sitkeän ystävällisesti. Kyllä, myös itseäni kohtaan. On parasta, etten vahvista surukäyttäytymistä itsessäni, sillä se johtaa surun tunteen kertautumiseen ja kenties asenteeksi kovettumiseen ja siten saattaa suistaa masennukseen. Ja toisaalta, on parasta, etten yritä vihakäyttäytyä, koska en usko aggression tuottavan mitään hyvää näissä olosuhteissa, joissa selviytymiseni ei riipu siitä, että joku tietty pitää yhtä kanssani. (Silti voin toki toivoa, että ihmiset toimisivat hienovaraisesti. Mutta toivomuksissa pettyminen ei mielestäni mitenkään oikeuta loukkaantumista joskus seuraavaa puolustautumiskäyttäytymistä.) En voi antaa käytökselläni alitajunnalle tai mielen esitiedostavalle osalle jatkuvasti virikkeitä valita kaikista ympäristön ärsykkeistä tietoisuuteen juuri ne, jotka pitkittävät alakuloa. Miksi näet rankaisisin itseäni tilanteesta, johon en ole syyllinen? Ja: miksi rankaisisin Tonsattia tilanteesta, johon hän ei ole syyllinen? (En osaa ajatella, että toisen toiveiden pettäminen on jotakin rangaistavaa, ja joka tapauksessa rakkaus on suurempaa kuin kehot, joita se piinaa.)

On parasta tarkkailla jotakin aivan muuta hetki. Kuten sitä, miten astuu suihkuun, ja sitä, miten Tonsatti tietää itseäni paremmin, missä vetolaatikossa referaattivihkoni sijaitsee. Kuinka tällaiset pienet ja huomaamattomat käytännöt voivatkin kertoa paljon arjesta, selviämisestä, kommunikaatiosta ja ihmisten luontaisesta kyvystä jakaa tehtävät keskenään.

Kun istun ja kirjoitan, aurinko tekee mustasta, viistosta kattopellistä lämpimänsävyisen. Kaupunki rypee päivän kullassa, latkii ahnaasti valoista päivää. Kun katselen Tonsatin tapaa pyörittää päätään, tajuan meidän ystävystyneen uudella tavalla.