Veloena

“On vaikeaa rentoutua käskystä”, nauran sairaanhoitajalle ja asetun näytteenottotuoliin, joka samastuu mielessäni lähinnä seksuaaliterveysinkvisitioon. Ei siinä mitään; minua kohdellaan taas asiallisesti eikä kukaan puhu enää vauvakuumeesta eikä vastusta, kun ilmoitan tahtovani uusia kierukan - ilmeisimmin olen nyt heidän mielestään jo toivoton tapaus, liian myöhässä joka tapauksessa. (Yöllä Lohi on laulanut ja Vompsu saanut valtavan, joskin hyvin ajatusten sisällä pidellyn aggression sitä kohtaan. Aamulla hän on kysynyt, mitä kissalle voi tehdä ja olen vastannut tyynesti, että sitä voi sietää ärsyyntymättä, ja muistuttanut, miten paljon kovempaa ja useammin vauvat mekastavat. “Vauvoille voi sentään tehdä jotakin”, on Vompsu sanonut. “Niin, mutta se ei aina tuota mitään tulosta”, olen muistuttanut.) Mutta tuoli assosioituu liian voimakkaasti kierukan vaihtamiseen, jotta voisin suhtautua sen hahmoon neutraalisti.

“Ihan hyvinhän sinä rentoudut”, väittää sairaanhoitaja, vaikka tunnen sydämeni sykkeen ikenissäni, sormenpäissäni, hiuspohjassa, ja vihlonnasta tiedän, kuinka kohdunsuutani raavitaan. “Tämä sattuu vähän, tässä on sellaisia harjaksia”, hoitaja selittää. Pääni ei suostu rentoutumaan, se kohoaa nähdäkseen, kuinka hoitaja rapsuttaa kärsivällisesti näytettä kohdunsuusta. Tietysti näkymä on potilaan puolelta rajatumpi eikä siinä ole mitään epäsäädyllistä: näen paitani helman takaa kaljut jalkani koukussa, polvet vähän ulospäin lenksottaen, ja niiden välissä keski-ikäisen sairaanhoitaja-asuisen naisen, jolla on kädessään valkea tikku, jota hän liikuttelee kohti keskustaani ja poispäin nipistysten tahtiin. “Mutta sinullahan on kierukkakin, olet sinä tätä harjoitellut.” Lantioni pysyy ilmeisesti rentona, vaikken tiedäkään, millä keinoin, sillä pää tahtoo nähdä kaiken, millä kehoa satutetaan.

“Kierukka-asia just tekee tästä rentoutumisesta vaikean”, tunnustan. “Jotenkin tämän kaiken rinnastaa siihen kipuun.” Hoitaja katsoo silmiin, hymyilee. “Tämä on viimeinen näyte. Oikein hyvin sinä rentoudut. Laske vaan se pää alas, ettei kaula kipeydy. No, onneksi kierukka kestää useamman vuoden kerrallaan.” Lasken pään alas. Nyt silmäni tapailevat katon päällystelevyjä, niiden saumoja. Niistä ei tunnu löytyvän epämieluisaa tunnetta voittavaa informaatiota, joka imisi huomioni magneetin tavoin kuulemistani äänistä ja ennen kaikkea tuntoaistimuksista. (Minusta tuntuu, että ne olisi helpompi kestää näköaistin antaman lisäinformaation kera. Toimitus näet näyttää oikein epädramaattiselta.) Valkeaa ja saumoja. Mutta sitten kuvittelen mielessäni Klimtin kuvan Danaesta, se auttaa aina. Danaelta otetaan papa-näytettä. Kuulen ääneni vastaavan paksuna puuron virtana: “Niin, viisi vuotta… se kestää viisi vuotta, se kuparikierukka… kivun voi mielessään jakaa viidelle vuodelle, ei se sitten niin paljolta tunnu.”

Miten kipu jaetaan? Ei kipua voi jakaa viidellä tai muillakaan luvuilla, vuosista puhumattakaan. Huomaan höpöttäväni, se on merkki siitä, että on keskityttävä hengittämiseen, Danaeen, lantion leveyteen ja painoon, ilman maininkiin, joka imeytyy sisääni ja painaltuu ulos, torson pupupalkeeseen, joka väsymättä jämssyttää ilmaa eestaas. On keskityttävä keuhkon onteloihin eikä sinne, mistä kipu porautuu tajuntaan heikkona, mutta tunnistettavana.

Sitten kaikki on ohi, juuri kun olen ehtinyt ottaa rentoutumiskäsittelyyni sen harjan, joka jynssää arastelevaa kohdunkaulakanavaparkaa. Olen kuvitellut harjaa vain sekuntin murto-osan, olen kuvitellut sen ripsiharjan näköiseksi, mutta valkoiseksi. Sen pitää olla valkoinen, jotta sairaanhoitaja näkee, milloin limakalvo on juurittu vereslihalle saakka, sillä vasta se riittää. Saan luvan nousta seisomaan, ja kerrankin makuulta seisomaan noustessa silmissäni ei mustene. Siitäkin huomaa, miten koko kehoni on virittynyt pakenemaan vain mielen säädyllisyys- ja hyödyllisyysperusteiden pidätellessä sitä paikallaan, näennäisrentona. Verenpaine kohisee korvissa ja huulissa. Hoitaja ojentaa terveyssiteen estämään verta tahrimasta housuja. Koska olen liikkeellä yöverkkareissa ja ilman alushousuja, liistraan siteen suoraan verkkareihin.

Mäkeä ylös kävellessäni näen kuvajaiseni taittavan matkaa ja kulkevan taas turvallisessa, ennustettavassa maailmassa, jossa jokainen kuolee varmasti. (Ei papa-kokeessa voi oikein käydä pallottelematta sillä mahdollisuudella, että olisi jostain onnistunut poimaisemaan jonkin karmivan taudin, joka valmistelee tietä syövälle. Estäähän esimerkiksi kondomi papilloomaviruksia vain noin 70 prosentin todennäköisyydellä.) Erotan eräästä komean syysvärittyneestä vaahterasta kahden oksanriipan väliin pingottuneen hämähäkinlangan, yhden kimaltavan säikeen tummaa taustaa vasten. Ajattelen hämähäkkiä, sen loikkaa oksalta toiselle. Aurinko kimmeltää, pieni tuuli lennättää pitkälle keveää eläintä, jolla on turvaköysi edellisessä oksassa. Se jättää jälkeensä kimaltavan polun, siteen kahden oksan välille, silkki purkautuu siitä kuin itsestään. (Ovatko sanat sen kummempia muistille? Tuosta hyppäsin.)

Kotona sähköpostissani odottaa Angelin puhelinnumero. Ylihuomenna soitan Angelille vieraaseen maahan saavuttuani. Kummallista, että joissakin maissa ihmisen nimenä voi olla enkeli. Voisinko pitää myös puheen häissä, kysyy ystävä, jonka häihin menemme häämatkallamme. Koska häät ovat monikulttuuriset eikä yhteistä kieltä löydy, päätän tarttua mahdollisuuteen. Ajattelen tanssia - mehän voisimme Vompsun kanssa pitää jonkin hiljaisen tai vain kehon ääntä hyödyntävän performanssin tai tanssin tuona parina minuuttina, jonka ystävä tahtoo varata sanoilleni. Enemmän he eleitäni kuitenkin uskovat kuin sanojani, tulen ajatelleeksi.

Sitten muistan kävelleeni reippaasti ja ryhdikkäästi mäkeä ylös ja onnistuneeni rentouttamaan lantionseutuni laboratoriossa ja tulen ajatelleeksi, kuinka kummallista on, että muut uskovat eleitäni enemmän kuin minä itse, minä joka asetan säännönmukaisesti eleet sanojen edelle, sanottiin mitä hyvänsä. Totisesti, häivähtää mieleni halki kuin kurillinen elosalama, totisesti Mead on oikeassa kirjoittaessaan, että minä on maailman viimeisimpänä saavutettava kohde ja että sen saavuttaminen objektina on alinomaa kesken ja mahdoton tehtävä.

Mutta ei hätää. Kello ei ole vielä yhtätoistakaan.

Kannan hilloja pahvilaatikoissa kellariin syntymäpäivävieraiden tieltä. Ja kas, kellarin nurkassa väijyy kokoontaittuneena tuttu muoto, kirkasvalolamppu. Nostan sen otteeseeni ja tarvon voitonriemuisena portaat ylös. Ha! Jatkukoon vain harmaa ja tihkusade!

Mutta toki kun lamppu on tuotu kellarista taas ihmisten ilmoille, kirkasvaloaurinko suvaitsee näyttäytyä. Hyvä niin. Ihanteellisimmillaan kirkasvalolamppu toimiikin pilvisenkarkottimena. Sitä paitsi tuntuu hauskalta leikkiä ajatuksella, että voisi ajatella maagisesti ja mananneensa auringon taivaalle silkalla tuhahduksella: no, sinua nyt tässä tarvittaisikaan…

Kävelemme keskustaan hoitamaan muutaman matka-asian kuntoon, koska saan työn valmiiksi ja palautan sen. Kun kerran olemme ulkona ja aurinko helottaa, poikkeamme pitkästä aikaa kasvitieteelliseen puutarhaan. Melkein kaikki kukat ovat riisuneet sievät terälehtensä. Siemenet kypsyvät tai ovat jo varisseet. Nauhuksia, auringonkukkia, astereita ja samettikukkia sentään nostelee värikkäitä maljojaan auringolle, ja syysmyrkkyliljojen kalvaissa kukinnoissa hyörii iloinen, karvainen perhonen, niiailee ja poraa imukärsällään meden kaivoja. Lambton Park -kiinankärhön kukat niailevat pienessä tuulessa ja tuoksuvat uskomattomasti kpokosmaitoon tehdylle banaanipirtelölle.

Aurinko täplittää polut ja kuultaa matsurianvaahteran harson läpi. Maailma tuntuu äkisti oikein sykähtelevän elämää kaiken harmaan epämääräisyyden ja flunssan jälkeen. Tuntuu kummalta kävellä näitä polkuja ja tietää, että viikon päästä voimme kävellä toisessa kasvitieteellisessä puutarhassa, Euroopan toisella laidalla, Välimeren armeliaassa valossa. Se ei tunnu enää niin kaukaiselta nyt kun aurinko kultaa latvukset ja tanssittaa hyönteisiä. Samettikukissa pörisee suuri kiitäjä. Sen siipiä ei näe, erottaa pelkän liikkeen. Siitä hahmottaa kauempaa kuin perhosista, että se on kokonaan karvan peitossa. Ja hyvä on ollakin, eihän enää ole kesänlämmin.

Löydämme myös katkeron kukan ja ihailemme sitä. Erässä kirjassa, jota olemme lukeneet viime aikoina yhdessä, puhutaan katkeronsinisestä taivaasta. “Kuinkahan moni tietää, kuinka sinisestä itse asiassa puhutaankaan?” arvuuttelen. Vompsu katselee kukkaa mietteliäänä. “Tuollainen taivas taitaisi tuntua kyllä jo pelottavalta”, hän sitten toteaa. Niin, ajattelen itsekin, millainen aurinko tuollaiselta taivaalta voisi paistaa… ilma olisi ainakin ohuempi, avaruuden tummuus erottuvampi.

Wisteria on tehnyt yhden kukkatertun, mustaseljan marjat eivät ole vielä aivan kypsiä. Katselemme kaikkea, imemme sitä sisäämme. Puutarhasta on tullut Vompsullekin rakas näinä vuosina, joina hän on asunut täällä. Minulle se on jo vanhastaan henkireikä, maaginen paikka kaupungin kiireen ja visuaalisuutta korostavien puistojen keskellä, kasvien ja eläinten aarreaitta.

Tuntuu tavallaan hieman haikealta lähteä matkalle juuri kun eri vaahterat alkavat omaksua syysvärejään. Ne tapailevat kuitenkin jokaista syksyä eri tavalla. Kaiken keveyden ja kirkkauden keskellä on vaikeaa muistaa, että päivä mikä hyvänsä saattaa pilvisyyskostea palata, ja että joinain pilvisinä päivinä linnutkin pysyttelevät vaiti aamulla puistikon läpi kulkiessa ja että silloin on helppoa kaivata kauas pois.

Koira asuu taas täällä, viikon vain, mutta se tuo mukanaan paljon siitä, mitä on ollut ja mitä ehkä joskus vielä saan kokea. Koiran kanssa on erilaista asua kuin kissojen. Kissat ovat vaiteliaampia, itsenäisempiä, niiden lähestymistä joutuu toisinaan odottamaan. Koira sen sijaan, no, se on kyljessä ja läähättää ja tahtoo osallistua kaikkeen. Se tarkkailee tapahtuvaa, mukautuu mielialoihin, se on helposti innostettavissa ja masennettavissa. (Kissakin on helppo masentaa, mutta sen innostaminen on paljon vaikeampaa kuin koiran.)

Tulee mennyksi aamulla ulos, se toimii edelleen yhtä loistavasti mielialaa ylläpitävänä rutiinina. Tätä ikävöin eniten vakikoirassa, tätä ja uteliaaniloista seuraa. Jos koira vain osaisi asua täällä eikä pelkäisi, jos sen voisi jättää edes viideksi minuutiksi tai puoleksi tunniksi täällä yksin… no, turha jossitella.

Ajamme metrolla Itä-Helsinkiin, koetan opastaa tutun reitin ohi yhden eksäni entisten asuinsijojen, mutta siitä on aikaa kohta viisitoista vuotta ja alueella on rakennettu niin paljon uusia taloja, että eksymme pahanpäiväisesti. Kun sitten harhailemme loputtomalta tuntuvaa yhdistettyä kevyen liikenteen väylää suurten talojen ja ison tien kupeessa ja vastaantulijat vastaavat kysymykseemme metroasemasta, että hekin ovat eksyneet, alkaa maltti loppua. Tässä vaiheessa koira näkee oravan kipaisevan puuhun jossakin oikealle. Se rynnistää murahtaen ja käsi, jonka ympärille olen kiertänyt remmin useamman kerran, rento ja varomaton käsi, rutistuu remmin kuristusotteessa, pikkurilli vääntyy, kiskoudun koiran perässä pöheikköön sivusuunnassa, varomattomana en osaa harata vastaan, tarttua remmiin toisella kädellä.

Olen jo ryteikössä, kun saan viimein juntattua jalkapohjat maahan. Vompsu ottaa jotenkin hihnan, käsi tykyttää kipeänä. (Kirjoitan tätä ilman pikkusormea, yhdeksänsormijärjestelmällä asiaa enemmän ajattelematta, sormella iskeminen sattuu ja oikea nimetön ottaa keneltäkään kysymättä senkin tehtävät hoitaakseen.) Jokin on kummasti, mutta sormi kyllä liikkuu. Venähtänyt, ehkä jotakin sellaista.

Kotimatkalla metrossa koiraa ei enää kiinnosta tähyillä ikkunasta ulos, se lyhistyy metron lattialle mulkoilevaksi karvalankamatoksi. Sen oranginsilmät tarkastelevat ihmisiä kiinnostuneina ja varautuneina. Täällä ei ole oravia.

“Miksi juuri oravat?” kysyy Vompsu. “Koska niitä ei saa koskaan kiinni”, vastaan. Oravat eivät pelaa reilua peliä koiran mielestä, ne pakenevat tasoille, joille voi vain raivota kiipeämättä perässä. Sen takia on rynnistettävä kuin pikajuna, hetkeäkään ei ole hukattavissa, koska kohta pieni eläin on puikkelehtinut latvuksiin. “Ne tekevät sen vain aivan raivohulluksi”, sanon. Tai mistä sen tiedän, ajattelen sitten, ja mulkoilen takaisin koiraa. Se vain ei kykene hillitsemään itseään nähdessään oravia. Sen sentään olen huomannut.

Kotona koira on kaikista näkemistään oravista niin väsynyt, että se oikenee sängylle kuin repaleinen peite, huokaa ja nukahtaa saman tien. Tunnen lievää surullisuutta siitä, että niin moni sen maailman seikoista jättää minut vain lievän huolestuneeksi. On monta asiaa, johon se tempaa minut iloisesti, mutta sitten on myös monta asiaa, joissa reagoin kuin kissat - sulkeudun erilaisuuteeni, en tartu koirainnostukseen, ja koiran ei auta kuin toimia omin päin ja sitten kun se raahataan pois, huokaista ja lönkytellä pyydettyyn suuntaan.

Huolimatta flunssasta ja sateisesta säästä, huolimatta aavistuksista siitä, että retki osoittautuu väsyttäväksi, huolimatta illan pimentymisestä, huolimatta kaikista lieventävistä ja raskauttavista asianhaaroista, huolimatta tämän raitiovaunulinjan liikenteen harventamisesta istumme raitiovaunussa sateenvarjot sylissä ja kissanhäkki lattialla. Ajamme sään läpi hakemaan pientä tuhisevaa pannumyssykissaa. Aamulla on piipannut tekstiviesti: paitsi että katsoo tavaroita, myös kissan voisi hakea tänään.

Käpylä näyttää samalta kuin ennenkin. Unohdan vilkaista, lukeeko sen merkkikyltissä edelleen Kottbyn sijaan Köttby. (Oikeastaan Lihala on äänteellisesti aika kaunis sana, jos pystyy häivyttämään sen merkityksen tai ajattelemaan sitä seksuaalisena, ei kuolettavana.) Entinen asunto näyttää sekin samalta. Oikeastaan huonekalujen poistumista on vaikeaa hahmottaa, koska ne ovat kadonneet vähän kerrallaan ja olenhan nähnyt huoneiston ennenkin tyhjillään, kymmenen vuotta sitten sitä remontoidessa. Katselen uteliaana olohuoneen seiniä enkä edelleenkään tajua, kuinka ystävä saattoi hahmottaa ne maalaamattomaksi ja tasoittamattomaksi raakabetoniksi. Väri on enemmän sinitarran kuin betonin, jos minulta kysytään.

Eksällä ja tämän uudella on muuttoahdistus. He ovat vieneet uuteen asuntoon jo oikeastaan kaiken tarpeellisen ja käyvät nyt läpi sitä valtavaa ryönävuorta, joka asuntoihin kerääntyy. Tässä vaiheessa mekin saavumme paikalle hieman kuin ilmaiskirpparille, jossa on yllättäen minun tekemääni keramiikkaa ja monta rakasta esinettä - intialainen hevosveistos, jonka sain äidiltä kaksitoistavuotislahjaksi, se lelueläinapina, jonka ostin UFFista kun sen iloisuus siellä romulaareissa alkoi itkettää minua (sen täytyi olla kuukautisia edeltävä viikko, sanan eksän uudelle, ja kun Vompsu pyytää, että otamme rikkoontuneen trooppista kalaa esittävän puuveistoksen mukaan, saamme kaikki nauraa sille, että ehkä hänellä on kuukautisia edeltävä viikko meneillään), vanhoja valokuvia, se punainen tekonahkamatkalaukku, jota käytin Italian-matkoilla alakoululaisena.

Huomaan siinä tavaroita rohkeasti kasatessani, kuinka paljon näkemykseni erosta kolmisen vuotta sitten on muuttunut. Kun muutin pois, en rohjennut pyytää paljon mitään mukaan, koska pidin itseäni aivan karmeana ihmisenä, minähän se päätin lähteä ja pidin pääni, vaikka eksä ei olisi halunnut minun muuttavan pois. Jotenkin vieritin koko epäonnistumisen omalle kontolleni ainakin emotionaalisesti, vaikka toki ymmärsinkin muodollisesti ja älyllisesti sen, että suhteen ongelmiin (kuten suhteeseenkin) tarvitaan kaksi osapuolta, ja vasta myöhemmin ja vähän kerrassaan olen tajunnut, miten monia itseni olennaisia puolia jouduin piilottamaan tai oikeammin halusin piilottaa kaikki ne vuodet välttääkseni arvostelua ja miten se ihminen, jonka elämää asetuin elämään suurella päättäväisyydellä, erottuu lapsuuden minusta ja tässä-nyt-minusta pelottavan monissa kohdissa. Enää minusta ei tunnu siltä, että olen haudanryöstäjä, jos sanon, että voisin ottaa tämän kirjan tai tämän kasvin, jos te ette siitä niin välitä. Nyt ajattelen myös, että se, että halusin pois tukehtumisen tuntemuksista, oli oikeastaan hyvä asia eikä jotakin mitä pitäisi surra ja minkä vuoksi pitäisi pitää itseään epäonnistuneena ja liian herkkätunteisena.

Rohmuamme myös monta sellaista tavaraa, jotka ovat käytännöllisiä ja auttavat säästämään rahaa ja hermoja: haudutuslaatikko ja leipäkone esimerkiksi. En voi uskoa korviani, kun he sanovat, etteivät tahdo leipäkonetta, etteivät he kuitenkaan saa aikaan leivotuksi sillä mitään. Sitten ajattelen uudestaan: niin, he elävät toisenlaista elämää, sellaista johon en itse koskaan osannut sopeutua, tietenkään siinä ei ehdi lapata illalla leipäkoneeseen aineksia. Leipäkone täyttää minut riemulla: nyt voimme leipoa pullaa vaikka meillä ei olekaan uunia! Onhan leipäkonepulla tosin aikamoinen palikka, mutta parempi sekin kuin ei mitään. Sitä paitsi pullantuoksuun on vain niin ihanaa herätä. Saamme myös ison kasan mausteita ja laadukkaita teitä, jotka eivät heillä kulu. Jasmiiniteetäkin. Ihanuus!

Hirvitys iskee vasta siinä vaiheessa kun pakkaamme laatikkoihin ja kasseihin sullottuja tavaroita autoon. Tila-auton takaosa vastaa ehkä puolta asuntomme vapaasta lattiapinta-alasta ja se on aivan täynnä kamaa. Suuri, minua vanhempi limoviikuna, jonka muistan jo lapsuudesta, on surkeana rankana, mutta piristyy kyllä. Se husii naamaan, kun sen taakse koettaa nostaa varovasti kliivian ja sen rahapuun, joka on tottunut kesäilemään parvekkeella ja kaatumaan siellä tuulessa tuon tuosta.”Älä pelkää”, lohduttaa Vompsu, “pian me saadaan se talo maalta ja osan jutuista voi joka tapauksessa pakata kellariin sinne saakka.” Hän lupaa vielä: “Puoli vuotta!” mutta mistä sen voi muka tietää?

Viimeisenä autoon lastataan pieni pannumyssykissa, joka marisee koko automatkan raivokkaasti. Se myös puretaan ensimmäisenä lastista. Vien sen hissillä ylös, asetan häkin lattialle ja avaan verkko-oven. Lohi seisoo kauempana, sen häntä huiskii hermostuneesti ja sen korvat ovat syvässä luimussa. Mutta pian se tunnistaa tulijan, ja jätän kissat seurustelemaan, koska jonkun on nostettava tavarat hissiin ja sieltä huoneistoon, ja jotkut tavarat suoraan kellarikomeroon.

Eksä auttaa nostamaan laatikoita ja nyssäköitä. Vompsuhan ei tietenkään voi nostaa mitään käsi paketissa. Ajattelen helpottuneena siinä tavaroita nostellessamme, että pian eron kaikki materiaaliset jäljet on pyyhitty pois eikä minun ehkä enää tarvitse palata sen läpikäymiseen tällaisin konkreettisin menoin. En saa eksästä selville, miten hän on selvinnyt erosta, ei hän tahdo puhua kanssani sellaisia. Hän vaikuttaa kovin pidättyvältä ja vakavalta, mutta en toisaalta muista enää, käyttäytyykö hän niin muulloinkin kuin tuntiessaan olonsa huteraksi tai loukatuksi. Ehkä, ajattelen, ehkä hän oli tällainen koko suhteemme ajan. Tarkastelen häntä välimatkan päästä ja tajuan, etten voi saada kysymykseen ikinä keneltäkään vastausta. Minusta tuntuu, että hän oli vakava ja pidättyvä silloinkin, kun seurustelimme, ja ainakin muistan sen, että usein pelkäsin suututtaneeni hänet jollakin tavalla (ja että aiheesta oli turhaa kysyä koska hän ei kuitenkaan myöntäisi niin käyneen) ja että silloin oli vain parasta nousta omien epäilystensä ylitse, pakottautua iloiseksi, laulaa jokin hassu laulu tai rutistaa häntä, mutta nyt en tietenkään voi tehdä mitään sellaista, paitsi pakottautua iloiseksi. Ehkä tuolla kaikella ei ole enää mitään väliäkään, mutta on hämmentävää, miten nopeasti sitä unohtaa, millainen jokin vuosikausien olotila tarkalleen oli.

Tavaroita raijatessani toivon, ettei minun enää monta kertaa tarvitsisi muuttaa tai erota. Epämääräisten laatikoiden nosteleminen on vain niin rasittavaa, enkä muista ikinä muuttaneeni yhtä tyylillä kuin Pau, jolla oli vuokrattuna pro-muuttolaatikoita. (Eivät nekään täydellisiä ole - ne ovat niin suuria, että niitä lienisi viisainta liikutella työntökärryillä.) Tunnen myös pientä huvitusta siitä, etten uskaltanut mennä flunssan jälkimainingeissa afrotanssiin - tässä nyt kuitenkin rehkin, puhkin ja ähisen ja hiki virtaa.

Mutta kuin ihmeen kaupalla tavarat asettuvat. Ja kun herään aamulla, hassut kassit ja laatikot ja leipäkoneen möhkälemäinen hahmo seisovat keskilattialla ja pöydän alla ja pieni pannumyssykissa nukkuu kukkapöydän jalkojen muodostamassa suojaisassa sopessa ja Lohi seisoo pöydällä ja karjuu ja kurnuttaa. Selvitettävän, kotiin - vinttiin - kellariin lajiteltavan tavaran määrä ei vaikuta ollenkaan epätoivoiselta. Sataa edelleen. Nostan kaihtimet ylös kesän jäljiltä. (Kesäisin punaiset bambukaihtimeni ovat alhaalla koko ajan, talvella ne ovat ylhäällä koko ajan. Niinpä kun nostan kaihtimet, se tarkoittaa talven alkaneen.)

Oliko tämä viimeinen kerta, kun käyn tuossa asunnossa, jossa asuin vuosikaudet? Kukaan ei tiedä. Linnut viistävät taivaan tasaharmaata suurissa ikkunoissa, värjyn peiton sisässä, kello ei ole vielä aamuseitsemää, koirakin tahtoo nukkua vielä.

Seuraan huvittuneena sitä intensiteettiä, jolla Vompsu pohjustaa matkaamme. Hän on lainannut parikymmentä kirjaa ja muutaman kielikurssin ja perehtyy niihin innokkaasti. (Toisaalta, onhan hän nyt ollut pian kuukauden sairaslomalla, joten hän taitaa kaivata tekemistä.) Osa kirjoista kiinnostaa kyllä minuakin. Muutama opus käsittelee Andalusian maurilaista taideteollisuutta ja arkkitehtuuria, ja erityisesti niihin on mukavaa uppoutua nyt kun hengittäminen sattuu eikä minusta ole itämaisen tanssin tunnille opettelemaan sulokkaasti liikkumista monen vuoden tauon jälkeen.

Mikähän siinä on, että koen Pohjois-Afrikan kulttuurit niin vetovoimaisiksi? Niissä on jotakin tavattoman hienostunutta, mikäli niiden tanssi- ja ruokakulttuurista voi päätellä mitään. Ja hieman samalla tavalla kuin ystäväni Swendolyne näkee välttämättömäksi turvata Venäjään huolimatta sen kestämättömästä ihmisoikeuspolitiikasta, minäkin turvaan monessa suhteessa Pohjois-Afrikkaan huolimatta naisen asemasta siellä. Rationaalisuus on minusta täällä vain liiallisessa huudossa. Kuinka monesti täällä voi kuulla hehkutusta siitä, että ruoka on tuoksuvaa? (Ajattelen nyt ruusuveden, Attar of Roses -pelargonin lehdistä tehdyn veden ja appelsiininkukkaveden tuoksua, en mitään suoraviivaista rasvankäryä.) Pahinta koko jutussa taitaa olla se, etteihän tällainen hehkutus millään tavoin poissulje mahdollisuutta rationaalisuuteen. Päinvastoin, kapea hyötyajattelu, jota usein kutsutaan rationaalisuuden nimellä, tuntuu sulkevan pois aika olennaisia eläimenä olemisen kerroksia. (En kirjoita ihmisenä olemisen kerroksia, sillä monet näistä poissuljetuista piirteistä on poissuljettu nimenomaan eläimellisinä ja hyväksytytkin piirteet, kuten kaukoaistiset - en usko jaotteluun kauko- ja kontaktiaistit, mutta käytettäköön tässä oikotienä - nautinnot, on rajattu tarkasti, jottei eläimellisyys pääsisi lurahtamaan takaovesta tuhraamaan puhtaan sielullisia liikahduksia.)

Koska mielikuvani Pohjois-Afrikasta on huomattavan positiivinen (ehkä siksi, ettei minun tarvitse asua siellä ja kokea sitä ainoaksi todellisuudeksi eikä myöskään kokea, että minun pitäisi omaksua sieltä ihan kaikki - ei kai ole kulttuuria eikä henkilöä, jolta haluaisin omaksua kaikki hänen ongelmansa ja oikkunsa; haluaisin kyllä joskus päästä käymään siellä, ja olen varma, että se tilaisuus vielä koittaakin), minusta on aina tuntunut aivan sopivalta kertoa espanjalaisille tuttavilleni, kuinka viehättävä heidän kulttuurinsa on juuri sen maurilaisten vaikutteiden vuoksi. Joskus olen saanut tästä osakseni kauhistusta ja välillä minulle on selitetty lähes pinnistetyn rauhallisesti, kuinka espanjalaisille vertaaminen noihin eteläisiin elukoihin (ystävä käyttää heistä termiä “animals”) jäsentyy helposti loukkaukseksi ja että vaikka sanoja nyt ymmärtääkin, etten koettanut loukata, minun on hyvä ymmärtää, että näen harhoja kuvitellessani espanjalaisen kulttuurin muka noilta elukoilta jotakin saaneeksi ja että pikemminkin nuo elukat olivat saaneet kaiken mainittavan sivistyksensä heiltä.

Tuollainen väite sotii niin paljon vastaan kaikkea sitä, mistä olen lukenut antiikin filosofien kirjoitusten säilymiseen liittyen, etten oikein tiennyt, kuinka asiaan suhtautua. Ja kun vielä keittokirjat ja keramiikasta tai musiikista ja tanssista kertovat teokset (jotka ovat lähestulkoon ainoaa historiaa, jota intoonnun lukemaan - ei minua sillä lailla kiinnosta politiikka, sota, tiede eikä keksintöjen historia) ovat epäsystemaattisia ja usein husivat vaikutussuhteissa päästäkseen kuvailemaan pian reseptejä tai jotakin astiaa, ei niistäkään saa välttämättä kovasti tukea sen selvittämiselle, kuka vaikutti kehen ja onko mitään yhteyksiä oikeastaan ollut.

Onneksi tänään lukemani kirja Moorish Architecture in Andalucia listaa yhden syyn tällaiseen epäselvään ja ristiriitaiseen informaatioon:

From a purely Spanish point of view, there have been many attempts since the 19th century to present Andalucian culture as specifically iberian creation. The theory of the more or less Spanishness which arose on Spanish soil has long dominated Spanish historiography. However this may be, there can be no doubt whatever that the Spanish Muslims regarded themselves first and foremost as Muslims who happened to live on the Iberian peninsula, and not at all as Islamis Spaniards. … One can with reasonable confidence deny the presence of any territorially-based national feelings on the part of Spanish Muslims; their deeper sense of identity was based rather on their membership of a tribal and religious community. …

One could spend hours discussing the most appropriate way to pigeonhole this architecture in some classificatory scheme. Whether it is described as Moorish, Hispano-Islamic or Hispano-Maghrebian, it is clear that none of these attributes does justice to a reality in which Arabic, Spanish and Berber elements subjected each other to mutual influence of varying intensity on the fertile soil of Islam, and in so doing gave rise to unparalleled peaks of achievement.

Lähde

Eikös vain täälläkin lurki kansallinen tai oikeammin kansallistamisprojekti! Olen ehkä jauhanut aiheesta tarpeeksi, mutta uudemmille lukijoille todettakoon, etten ole minkään “kansallisen identiteetin” ylin ystävä. En koe itseäni erityisen suomalaiseksi muuten kuin kieleltäni, helsinkiläiseksi ja tytöksi kylläkin, ja ymmärrän paljon paremmin harraste- ja paikallisuusidentiteettiä kuin jotakin epämääräistä kansallista projektia. Toki muutkin identiteetit ovat keinotekoisia, useathan niistä rakennetaan ihan tietoisestikin johonkin pyrkien, opetellen ja harjoitellen (ja lapsina meitä oloutetaan lupaa kysymättä tiettyyn perhesysteemiin ja jo sikiövaiheessa ilmeisesti meitä oloutetaan tiettyyn stressitasoon ja siihen, tukahdutetaanko stressipiikkejä roskaruoalla vai ei), mutta minua jotenkin pännii kansalliseen projektiin toisinaan liittyvä teeskentely, että kyseessä olisi jokin taivaasta tipahtanut neitseellinen ja sekoittumaton kulttuuri, jokin aito ja alkuperäinen. Minun on vaikeaa olla ajattelematta tätä vahingollisena ideana, sillä eikö juuri se ole takana tuollaisessa historiankirjoituksessa, jossa koetetaan kieltää lainat ja yhteydet ja siten eristetään eri paikoissa asuvia, eri uskontoa tunnustavia ihmisiä toisistaan? Onko maailmassa varaa sellaiseen? Miksi niin moni kokee edelleen jotenkin loukkaavaksi sen, että häntä luullaan esimerkiksi ulkomailla venäläiseksi tai ruotsalaiseksi?

Tuntuu, että aidon ja alkuperäisen ja puhtaan kulttuurin ajatus käyttelee jonkinlaista saastumismetaforaa sekoittumisen ja vaikutteiden ottamisen tapauksessa. Se tuntuu kovin hämmentävältä, jos on tottunut ajattelemaan elämäntapaa enemmän pataruoka- tai täytekakkumetaforan mukaan: kyllä pieni roiskaus paprikaa ja appelsiininkukkavettä näiden padassa eri ajan hautuneiden ainesten päälle antaa lisäryytiä / taikinaan voi ripsauttaa viekoittelevaa kardemummaa ja täydentää kostutusveden tuoksuvuutta rusentamalla veteen hetkeksi muutaman tuoksupelargonin lehden. (En tiedä muuten, mistä on peräisin se monen keittokirjan ja jopa ystäväni jonkinlaisena raamatunlauseena toistelema ohje, että ruoan maun pitäisi olla selkeä ja että sen vuoksi kannattaa käyttää vain yhtä, kahta maustetta rinnakkain per soppa. Minun makukäsityksiini tuo ohje ei ainakaan sovi, ja olenkin hylännyt sen aikoja sitten hupsuna dogmaattisuutena. Mutta kuten Hurina joskus totesi, minulla on taipumusta ylihekumallisuuteen…)

Hmm, näyn harhautuneen taas ruokaan. Jaaha, mitähän tästä pitäisi ajatella? Olen nimittäin jo kieliopinnoissakin huomannut sen huvittavan tosiseikan, että Vompsu oppii kyllä kommunikaatiofraasit ja joitakin ruokiakin, minä taas napsaisen muistiini ilman mitään ongelmia ruokien ja ruoka-aineiden nimet mutta mitään muuta en sitten muistakaan. Huooh. Ei kovin ahdistavaa (koska sopii mainiosti käsitykseeni hyvästä ja stressittömästä elämästä) mutta ei kyllä kovin mairittelevaakaan, jos elämää tahtoisi mitata jollakin intellektuaalisen uskottavuuden tikulla. (Oh, intellektuaalisen uskottavuuden tikku. Minkähän värinen ja pituinen se olisi? Ehkä jonkinlainen zoomattava antenni?)

Tunnen oloni kuitenkin varsin tyytyväiseksi kaikessa maanläheisyydessäni (tai oikeastaan jääkaapinläheisyydessäni, olen sentään viidennessä kerroksessa ja jääkaappi taas on alle metrin päästäni, jonka kautta sulautan himojeni kohteet tarvetyydytykseni muotoihin) koska olen havainnut espanjalaisen kansallisen projektin, jota voin hämmästellä ja verrata päässäni siihen suomalaiseen poliittiseen historiaan, jota viimeksi puursin painokuntoon. Siinä heitettiin ohimennen ilmaan ajatus, että vielä viisi-kuusikymmenlukujen taitteessa kansainvälisyyden ajateltiin tarkoittavan sitä, että jonnekin mentiin ylpeinä omasta aidosta kulttuurista ja kunnioittaen toisen aitoa kulttuuria (pahoittelen sanavalintaa niille, jotka saavat “kulttuurista” näppyjä; minäkin saan näppyjä “kaukoaisteista” etenkin itse sitä käytellessäni) ja sitten myöhemmin asiat repesivät toiseen malliin. Mihin, sitä ei kerrottu, mutta oletan, että johonkin tällaiseen kuin itse hahmotan: että piirteiden alkuperäiset omistajat ovat jo aikaa sitten unohtuneet ja sekoittuneet ja piirteetkin on kehitelty likipitäen tunnistamattomiksi uusien sovellustapojensa myötä… ajatellaan nyt vaikka sitä, että pian taas Portin karjalanpiirakkaa saa vegaanisena tauon jälkeen; olisi kiinnostavaa tietää, montako asiakasta ne menettivät lisättyään valmistusaineisiin maitoproteiinin, sillä eihän osa menetetyistä asiakkaista palaa takaisin, jos eivät lue Vegaiaa, jossa kerrottiin, että pian piirakat käyvät taas syötäviksi meille maitoa karttavillekin… Itse en ainakaan niin usein käy tarkistamassa, onko jokin kerran ei-syötäväksi todettu tuote muuttunutkin syötäväksi.

Hemmetti, olen taas ruoassa! Minun taisi olla ajatus kirjoittaa jotakin siitä, miten nykyään elämäntyylien moninaisuus tuntuu kai useimmista enemmän kiinnostavalta ja hauskalta asialta kuin jotakin ryhmäidentiteettiä uhkaavalta. Vai? Usein itselläni tämä mieltymys erilaisiin tapoihin ja usko niiden siunauksellisuuteen karahtaa näyttävästi yhteen sen kanssa, että jotkut tavoista näyttävät minusta vahingollisilta, mutta sitten en osaa kuitenkaan tuomita niitä mielessäni ankarasti, päätänpä vain olla itse ryhtymättä citymaasturin ajajaksi tai muuta tuollaista. Mutta ihan selvää on, että niin kovasti kuin olenkin sitä mieltä, että tehoeläintuotanto on kestämätöntä paitsi ekologisesti, myös moraalisesti, en siltikään tahtoisi, että äkisti kaikki luopuisivat lihansyönnistä. Miksi? En oikein osaa vastata. Epäilisin varmasti jonkinlaista pakottamista. Ehkä siksi, etten osaa kuvitella maailmaa niin valistunein ihmisin… tosin tietysti vain kapeasti valistunein, en pidä esim. itseäni kovinkaan valistuneena, vaikken syökään lihaa. Minulle vain tämä ruoka-asia on keskeinen, ainakin tästä kirjoituksesta päätellen ;)

Äh, en oikein tiedä, olenko kipeä vai terve. Ajatukseni tuntuu vain palautuvan ruokaan. Ei hyvä päivä moraalisille pohdinnoille…

Seuraan ilahtuneena herra Lohta, joka juoksee villinä ja töytäillen laserkynän punaisen valopisteen perässä. Ajatella, että tuo pelkkä heijastus saa abstraktioista piittaamattoman katin hyökkäämään ja läimimään seinää kuin vimmastuneen sulkapalloilijan!

Mutta toisaalta - heijastushan on valoa ja valo energiaa. Ei tuo heijastus ole siten mitään sen abstraktimpaa tai kuvitteellisempaa kuin kissa ja Vompsu ja minä ja satulatuoli - tai nämä sanat. Laserkynällä ei saisi osoittaa silmään, varoitetaan paketissa. (Eikä aurinkoonkaan saisi katsoa suoraan, muistan samassa. Ja aurinko - sen energia siirtyy kasveihin ja meihin. Mikä tässä huoneessa ei ole tuosta energiasta?) Ja sitten vielä sekin, pystyykö kissa jonkinsortin abstraktioihin. Lohi esimerkiksi toisinaan tahtoo ulos. Silloin se huutaa tietyllä äänellä oven edessä eikä sen viestistä vallitse erehtymisen mahdollisuutta. Jopa vieraat ihmiset tajuavat, että kissa haluaa jotakin, mitä ei ole tässä ja nyt - se haluaa toisaalle, jolkottamaan kadunviertä valjaissa ja pureksimaan puistosta löytämiään nokkosia ja juolavehniä. (Se on hyvin nirso kasvien suhteen ja nämä kaksi varsin ravinnepitoista kasvia kiehtovat sitä eniten. Toisaalta ravinteista ei liene paljon iloa, koska joka tapauksessa sen ahmiminen tähtää oksentamiseen.) Jos kissalla ei ole jonkinlaista ideaa tai aavistusta (tai miksi sitä nyt sitten tahdotkaan kutsua) tuosta toisenlaisesta, miksi se noin käyttäytyy? (Etenkin kun on monta kertaa huomattu, että manguttuaan ulos se kävelee reippaasti kun taas meidän päätöksellämme ulos vietynä se vain mököttää.) Tietysti voidaan kiistellä siitä, onko ulospääsemisen representaatio tai presentaatio oikeastaan abstraktio, mutta jotakin sekin on, enkä toisaalta tahtoisi väittää, että omat representaationi yleensä yltäisivät tuota ylväämmille tasoille. Muistopohjaisia nekin tapaavat olla, ja matemaattisia olioita nyt en tajua juurikaan muuten kuin muistinvaraisesti tyyliin kakspluskaksonneljä.

Laserkynä on joka tapauksessa ihmeellinen ja oikein hyvä kissankuntoutusvehje. Kun jossakin vaiheessa syksyä pieni pannumyssykissa muuttaa tänne eksältäni, sitä pitää saada aktivoitua, ja ainoa keino, jonka keksin, oli laserkynä. Lohi, usein aika staattinen testieläin sekin, ainakin ryhdistäytyy hurjaksi kuntoilijaksi.

Huomaan ajattelevani kissan vilistämistä seuratessani, että olisi kauhean kätevää, että meille ihmisillekin olisi omat punaiset pisteemme. Sitten hätkähdän - aika monelle tuntuu olevankin. Ja harvoin nekään paljastuvat siksi meheväksi ampiaiseksi tai verta ilahduttavasti tirskahtavaksi koiksi, joksi kissa ehkä valon jäsentää. (Ei se sitä kyllä ampiaiseksi luule, koska sillä on ampiaiselle ihan oma mäkätyksensä.) Ehkä valo on vain ota-kiinni-atrappi? Vähän kuin ilmainen lounas?

(En muista, että olisin koskaan kieltäytynyt syömästä, jos ruoka vain osuu siihen kapeaan sektoriin, jota voin ja tahdon syödä. Usein en oikeastaan edes tahtoisi ahmia jotain patonkia juhlissa, en vain tiedä, miten olla muhmuttamatta koko ajan.)

Alkaa naurattaa koko touhu, kissa ja sen touhukkuus. Samaa touhukkuutta kai itsekin uhkun työnteossa. Ja mitä minä oikein ajattelen? Ruokaa…

Tahtoisinpa nähdä sen kojeen, jossa heijastettaisiin aistejani hemaisevalla tavalla jonnekin suoristusten tuolle puolen ylimaallisia kirsikkasuklaan paloja, tarjottimellisia thairuokaa, tuoreita mehukkaita kirsikoita ja aprikooseja, halvakekoja, viininlehtikääryleitä… Voih. Kuinka kummallista. Kyllästyisinköhän pian ryntäilemään ja läpsimään?

Tuollainen projektio olisi kyllä tavattoman kätevä. Toisinaan koen näet voimakkaita motivaatio-ongelmia, joita en osaa kyllin hyvin ratkaista. Esimerkiksi tällaisella viikolla, jolloin on puristauduttava kokopäivätyöhän ajatuksella, herään kuolleista vain syömään ja nukkumaan. (Ja hilloamaan ja mehustamaan omenoita. Kiitos niistä! Kaksi muovikassia omenoita ilmaiseksi on iso lahja!) Tuntuisi varmasti paremmalta tehdä työtä jokin tuollainen heijaste-energia mielessään, tuntea sähköistyvänsä siitä. Tämän kertainen tekstiurakka on vain niin tylsä, etten osaisi kuvitella sitä itsekseni lainkaan, enkä koe saamaani rahaa lainkaan tarpeeksi motivoivana tällä erää, en vaikka muistuttelenkin itselleni häämatkasta ja siitä, kuinka siellä pitää olla euroja. (Onneksi syyskuuksi sovittu työ on aivan eri maailmankaikkeudesta - laskutankin siitä alennettua tuntihintaa, jotta sain sen varmistettua itselleni. Ja voi olla, että lokakuussa häämatkan jälkeen saan keikan tatuointiliikkeen päivystäjänä, mikä olisi aika vau, koska mitään sellaista en ole vielä tehnyt, vaikka lukion tutustumme työelämään -päivän vietinkin tatskastudiossa, se kun ei vaikuttanut ihan niin tylsältä kuin muut äkkäämäni vaihtoehdot.)

Ollapa kissa, ajattelen. Hurmaantuapa laserkynästä noin. Mutta sitten huomaan, että hurmaannunhan minäkin siitä välillisesti - katsoessani kissan innostusta.

Kun käännyn hetkeksi työn parista (jolloin näen ulos ja ikkunalaudan ja koneen ja korjausliuskat) kohti huonetta ja totean sängyllä makaavani oikeastaan koko elämäni tärkeimmät olennot, silmitön hellyys tulvahtaa ylitseni. (Ehkä kyse on myös kuukautisten lähestymisestä - juuri niitä ennen saatan liikuttua voimakkaammin kuin muulloin.) Mies, koira ja kissa makaavat sängyllä raukeina, silmät suljettuina, ojennettuina.

Onko mitään tärkeämpää kuin luottamus toisen hellyyteen? Tai luottamus toiseen? Ovatko ne sama asia? Ja: onko mitään niin tyydyttävää, rauhoittavaa ja sitouttavaa kuin tieto siitä, että tuo toinen luottaa minuun, kaikkine ailahduksine, tunteineni ja kummine käsityksinenikin. Kaikki nuo eläimet luottavat siihen, etten potkaise, revi enkä remmo niitä, etten huuda niille täyttä kurkkua, nipistele tai rankaise niitä jostakin syystä, mitä ne voisivat vain arvailla.

Jos näitä eläimiä ei olisi tai ne eivät luottaisi minuun, en tiedä, kuinka jaksaisin kommunikoida rauhallisesti niiden kanssa, jotka eivät luota. (En aina jaksakaan, ei kai kukaan jaksa.)

Ja voisivathan ne olla luottamatta. Olen kuitenkin pakottanut niitä asioihin, joista ne eivät pidä. Olen avannut kissanhäkin, nostanut kissan ovelle ja pidellyt sitä siinä niin kauan, että se lopulta on mennyt ainoaan suuntaan, johon pääsee - sisään häkkiin. Olen pidellyt kehoja lempeästi mutta peräänantamattomasti, kun niitä on rokotettu, otettu verinäytteitä ja ronkittu kipeitä kohtia, painanut kämmenillä ja samaan aikaan rapsuttanut sormilla, selvittänyt kipeitä takkuja ja leikannut kynsiä tassuista, jotka vaivihkaa koettavat nykiä itseään vapaiksi otteesta. Olen vastannut irvistykseen ja murinaan puhuen samalla rauhoittavalla tahdilla, hidastaen liikkeitäni, puhuen puhuen puhuen oikeastaan kai enemmän itselleni, etten säikähtäisi irvistystä ja murinaa. Olen vienyt koiran paikkaan, jossa on toisia koiria, silloin kun se vielä kuollakseen pelkäsi niitä ja painui vain jalkaani vasten ja tärisi nähdessään ne koiralaumat. Olen sanonut Vompsulle asioita, joista hän voisi päättää loukkaantua.

Mutta ei: nämä eläimet ovat päättäneet, että olen niiden luottamuksen arvoinen. Se antaa voimia. Se valaa luottamusta siihen, että vaikeista tilanteista voidaan neuvotella avoimesti, että niiden ylitse on mahdollista edetä. Nämä eläimet luottavat silti minuun enemmän kuin itse teen. Sillä onhan niitä päiviä, jolloin suutun itselleni tai tunnen syvää epätoivoa ja tunnen, etten oikeastaan ansaitsisi niiden iloa ja kiintymystä, tuota varauksetonta luottamusta, joka palautuu välittömästi kriisin jälkeen.

Mutta: Se mikä on, on. Se mikä tapahtuu, tapahtuu. Nämä luottavat siihen, mitä päätän tehdä jossakin tilanteessa.

Mietin sitä, mitä Jorge Bucay kirjoittaa jonkun osalle sattuneesta hyvästä ja pahasta (no, tietysti näkökulmaa vaihtaen ne helposti vaihtavat naamiota, mutta luottamus on yksi seikoista, joita on vaikeaa hahmottaa pahaksi samalla tavalla kuin luottamuksen pettämistä on likipitäen mahdotonta hahmottaa hyväksi) - että ihmiset kyllä ansaitsevat kaiken heidän osalleen koituvan hyvän, kaikki taitonsa ja onnenpotkunsa, koska he ovat tehneet niiden eteen töitä (ehkä tietämättään ja ehkä vain pieninä osallisina kokonaisen ystävien tai lauman tiimin isommassa projektissa, mutta silti), mutta että pahoja, ikäviä ja haitallisia sattumuksiaan he eivät välttämättä eivätkä edes usein ansaitse.

Älyllisellä tasolla tämä on helppo hyväksyä ja sen mukaan on tarpeeksi helppoa toimia toisia kohtaan. (He ansaitsevat vain hyvää.) Mutta joskus sitä on hankalaa tunnetasolla hahmottaa oman itsen tapauksessa, kun tunne saadusta lahjasta, hyvän ylitulvivuudesta vain suhraa maailman lähes hätäiseen kiitollisuuteen ja hämillisyyteen. Miksi saan tällaista, kun joskus näyttää siltä, etteivät kaikki ihmiset saa osakseen tällaista? Saanko edes puhua tai kirjoittaa tällaisista asioista? Mutta jos niistä ei puhuta eikä kirjoiteta, miten niille käy? Tallovatko toisenlaiset arvot ne jalkoihinsa? Miten voisin edistää sitä, että kaikki saisivat osakseen hellyyttä, luottavaisuutta ja iloa? Entä jos he eivät halua vastaanottaa sitä, koska kuvittelevat, että joutuvat maksamaan siitä jonkin hinnan korkojen kanssa myöhemmin? (Bucay kirjoittaa tästä hyvin: se hinta on jo maksettu, siksi on turhaa kursailla.)

Kuljen huoneen läpi vessaan ja lehteilen työsuhdelehteä, jossa on puheenvuoro otsikolla “Luolaihmisen hyveet kunniassa”. Luolaihmisen hyveet tarkoittavat tuossa otsikossa ilmeisesti hirviödarwinistista kilpailevuutta ja kyynärpäätaktiikkaa, joka on aika kaukana sekä Darwinista että käsittääkseni myös luolaihmisistä, joiden arvoja eivät väännelleet iltapäivälehtien kouhotukset eivätkä koululaitoksen hyvää tarkoittavat patistelut ahkeruuteen ja oppineisuuden osoittamiseen. Eihän selviytyminen luola-aikana voinut perustua mihinkään individualismiin eikä lähiryhmän tuuppimiseen vaan ennen kaikkea luottamukseen, koska vaihdon välineet olivat hyvin konkreettisia ja saman lauman kanssa elettiin pitkään. Veikkaan, että luolaihmisten sosiaalinen turvaverkko oli paljon paremmassa kunnossa kuin meillä, noin keskimäärin. Ärtymys otsikosta liittyy toki paljon laajempaan käsitykseen luonnon ja kulttuurin suhteesta - kuinka tyypillistä onkaan ajatella, että kulttuuri on opettanut meille hellyyden, kohtuullisuuden ja muut hyveet. Mutta ei tällaista yksinkertaistusta voi tehdä, ei ainakaan jos uskoo primatologien kirjoituksiin: sekä hellyys että kilpailevuus ovat läsnä myös muissa eläimissä, ja erityisen selkeästi ja helposti ne ovat hahmotettavissa lähisukulaisissamme. Ehkäpä kulttuurimme kieltää tietynlaiset julmuudet, mutta toisiin se tuntuu suorastaan rohkaisevan puheissaan tehostamisista, hyötysuhteista ja sen sellaisista.

Kun astun takaisin huoneeseen, ärtymys katoaa. On taas vain hellyys. Se sama, joka on ollut läsnä alusta saakka, äidin sylissä ja nallen naamassa, kissoissa, koirissa, hevosissa, rotissa. Hellyys ja luottamus, joka saa tuntemaan, että jos työnnän sivuun toisen tärkeät intressit menestyäkseni itse loistokkaammin ja näkyvämmin, vahingoitan itseäni pahemmin kuin kohtuullistamalla toimintaani.

Se on helpointa aistia silloin, kun on juuri näiden eläinten kanssa. Se on niin paksua ja lämmintä, etten hetkeen pelkää mitään.

Ensimmäinen tekstiviesti piippaa jo ennen kuin olen selvinnyt tokkurastani ihmisten ilmoille. En jaksa lukea sitä, mutta kun herään ja kello on vähän vaille aamukahdeksan, saan lukea, että Vompsu on leikkausjonossa ensimmäisenä.

En osaa kuvitella, kuinka olkapään nivelsiteiden kiristys suoritetaan tähystyksenä. Onko kenties kamerapuikon päässä myös pieni, pyörivä lihasirkkeli ja veri-imuri? Kai lihaa on jotenkin leikattava, jotta jänteiden oikeisiin kohtiin päästään ompelemaan ne nylontuet, jotka myöhemmin sulavat elimistöön, mutta vasta kun jänteet ovat lyhentyneet? (Silloin kun ensimmäiselle koiralleni tehtiin tuo leikkaus - joskaan ei tähystyksessä - eläinlääkäri käski minua kuvittelemaan kiristysnailoneita “vähän kuin sukkahousuina - joustaa, mutta on aika jämäkkä”.) Ystävämme sairaalafyysikko on myös kertonut, että joskus leikkauksissa pukeudutaan avaruusasujen näköisiin suojavarusteisiin. (Fyysikko käy avaruusasussa rukkaamassa kaatunutta tietokonetta ja leikkausväki odottaa, koska eihän tähystimestä ole mitään hyötyä, jos kuvaruutu ei suostu näyttämään minikameran kuvaa. Mikseiväthän ne hanki mäkkikonetta? Sen ja peeceen kaatuvuusominaisuuksissa raskaita ohjelmia pyöritettäessä on kuitenkin aivan ratkaiseva ero.)

On hieman häiritsevää syödä aamiaista kotona tietämättä, mitä Vompsulle tarkalleen tehdään. Onko hän anestesiassa? Pitikö iPod ottaa mukaan heräämistä, ei leikkausta varten? Jos olisin itse hereillä leikkauksessa, en taatusti suostuisi kuuntelemaan musiikkia vaan höristäisin korviani rusausten ja kliksausten suuntaan. Se kai on harvinaista. Ainakin verta otettaessa sairaanhoitajat väittävät aina, että kaltaisiani veren putkeen valumisen tuijottajia on harvassa. “Eikö tulisi parempi olo, jos katsoisit muualle?” he saattavat ehdottaa, mutta minulla se sujuu juuri noin päin: kun näen, mitä tarkalleen tehdään ja mistä nipistys johtuu, en ole lainkaan niin hermostunut kuin mystisten nipistysten suhteen. Joskus hammaslääkäri on melkein hermostunut, kun olen niin tarkasti kysellyt, minkä muotoisia päitä hänen käyttämissään porissaan tällä kerralla on ja miksi sinne reiän pohjalle laitetaan matriisinauha. (Kaiken huipuksi unohdan vastaukset, joten minun on kysyttävä uudestaan ja uudestaan.) Tieto lievittää minusta tuskaa enemmän kuin lisää sitä.

Nyt olen täällä eristettynä kotiin ja pian vesijuoksualtaaseen ja ajatukseni askartelevat Vompsun lihassa vähintään yhtä tiiviisti kuin tähystyslaitekin. Samalla joudun kohtaamaan sen, miten paljon herkemmäksi olen käynyt kivulle ja lihan elävyydelle lapsuuteen ja nuoruuteen verrattuna. Yläasteella mietin vakavasti, että voisin ryhtyä oikeastaan kahdelle uralle: joko jonkun sortin taiteilijaksi tai sitten sellaiseksi lääkäriksi, joka kohtaa potilaat tainnutettuina tai kuolleina, eli kirurgiksi tai patologiksi. (Patologi kuulosti paremmalta koska siinä ei voisi mogata niin pahasti.) Vielä kymmenen vuottakin sitten mietin puolitosissani, että voisin filosofiasta valmistuttuani toteuttaa tuon leikkelijälääkärivaihtoehdonkin.

En ole tarkalleen selvillä siitä, mikä kehitys sitten alkoi jyllätä mielessäni. En tiedä, liittyykö se siihen, että sain viimein useiden epäonnistuneiden yritysten jälkeen ryhdyttyä kasvissyöjäksi ja minulla oli viimein akuutista syyllisyydestä ja voimattomuuden tunteesta tyhjentynyt mieli, joka saattoi tarttua ideaan, että liha tuntee ja että sen tulisi siksi saada armollista ja lempeää kohtelua. Vai liittyykö se kehotekniikoiden opiskeluun, kehon hahmottamiseen muunakin kuin lihaklönttinä, nimittäin hermotuksen ja ärsykkeiden kenttänä? Vai liittyykö se vanhenemiseen, siihen kuinka olen onnistunut kipua laiminlyömällä rikkomaan itsestäni osia, jotka eivät kai koskaan parane ihan entiselleen? Joka tapauksessa, äkkiä ajatus lihan leikkelemisestä, rikkomisesta ja korjaamisesta, alkoi etoa.

Sen huomaa helposti käytännön asioissa. Ennen saatoin esimerkiksi kaivaa ilmeen värähtämättä tikun jalkapohjastani neulalla. (Luulen, että tämä liittyy jotenkin sosiaaliseen paineeseen; kun kaivoin tikun ulos, ajattelin olevani urhea ja näkymättömien katseiden kääntyvien hyväksyvinä toisaalle.) Nyt katselen ehkä tikkua, mutta ajatus neulasta nostaa niin suuren pahoinvoinnin aallon, että annan mieluummin tikun koteloitua jalkaan ja mätiä sitten ulos. Kyllähän keho osaa sen tuolla tavalla käsitellä. (Ja pidän itseäni urheana aivan toisella tavalla, koska uskallan myöntää, ettei neulan työntäminen omaan kehoon ja lihan ronkkiminen sillä ole aivan neutraali tapahtuma vaan synnyttää halun perääntyä.)

On aivan selvää, etten enää voisi opiskella leikkelijälääkäriksi. Minussa on liikaa hellyyttä ja huolta, liikaa herkkyyttä kivulle ja halua välttää sitä. Vaikka tiedän, että Vompsukin leikataan nyt siksi, että hänen olkapäänsä olisi kivuttomampi ja käytettävämpi, ja että leikkaus on ainoa mahdollisuus tuottaa tuollainen parempi tila, en osaa työntä huolta ja kuvotusta sivuun. Toiseen viiltyvät haavat tuntuvat joka tapauksessa vielä pahemmilta kuin se, mikä kohtaa oman kehon. Oman kivun sentään tuntee ja tietää, se on rajallinen eikä sen hahmottaminen tuota mitään vaikeuksia. Toisen kivusta ei voi tietää kuin välillisesti, tiettyjen merkkien avulla. Ja jostakin syystä reagoin noihin merkkeihin voimakkaasti. (Osa psykologian tutkijoista puhuu sellaisestakin kuin “temperamentista, johon sisältyy kyky huomata herkästi toisen tuskainen olo”. Minusta ei oikeastaan ole kiinnostavaa, onko kyse jostakin synnynnäisestä vai varhain omaksutusta: riittää, että tiedän tilanteen nyt.)

Oikeastaan kun ajattelen sitä aikaa, jolloin en kuvottunut lihan leikkelemisen ajatuksesta enkä itkenyt kantaessani lopetettua koiraa jätesäkissä kotiin, kohtaan kummallisen mykän kieltäymyksen tuosta huolesta ja kuvotuksesta. Luulen, että sama säpsähtäminen ja loituntumisen halu on vallinnut jo silloin, mutta olen raivoissani ylikompensoinut sen näkymättömiin. Olen kieltäytynyt asennoitumasta tunteen johdattamana. Halusinhan muutenkin silloin olla kuin robotti, täsmällisesti päämääriä suorittava ja tunteisiin tahriutumaton. Esimerkiksi hevosten kanssa sellainen asenne oli joskus jopa välttämätön vaaratilanteiden välttämiseksi. Tunteiden kurissa pitäminen ja jopa niiden tuntemisesta kieltäytyminen jäsentyi tuolloin mielessäni tervepäiseksi, välttämättömäksi ja ehkä myös miehekkääksi. (Naiseksihan en tahtonut kasvaa, se kävi vahingossa.)

Nykyään en taida oikein osata ajatella päämääriä minään niin tärkeinä, että minun pitäisi tukahduttaa oloni ja aavistukseni, kipuni ja epäilyni. Onneksi on niin monia, jotka tahtovat lääkäreiksi. Olisi aivan turhaa kantaa huolta ja syyllisyyttä siitä, etten enää tahdo leikellä lihaa, etten halua olla mikään suuri sankari kaiken aikaa ja kaikessa.

Hieman kyllä huolestuttaa, että Vompsu palaa yöksi sairaalasta kotiin ja olen hänen omaishoitajanaan. Olen luvannut tehdä hänelle nuudeleita ja vihanneksia maapähkinäkastikkeessa ja olen koettanut muutenkin miettiä asunnon käytettävyyttä ilman oikeaa kättä, mutta en ole aivan varma, mitä lähipäivien myötä on luvassa ja kuinka nopeasti hiillyn siihen, että joudun tekemään kaikki taloustyöt. Samaan aikaan olisi kuitenkin edistettävä myös palkkatyötä ja pidettävä toipilasta hyvällä mielellä. Levottomuutta ei vähennä se, että silloin kun hain fysioterapeuttikoulutukseen, putosin psykologisen profiilini takia - se ei kuulemma sovi hoiva-ammattiin, empatiaprofiili on vääränlainen. (Luulen, että tuo suppea maininta puhelimessa tarkoitti alttiutta kietoutua - se mielestäni selittää ison joukon siitä, mikä voitaisiin nimetä myös altruismiksi.) Toisaalta, jos olen huoltanut sairaat eläimet hyvin kuntoon, miksei se onnistuisi myös Vompsun tapauksessa?

Levottomuus paisuu ja askartelee luukalvojen, jänteiden ja lihasten parissa. Mielen sirkkeli paloo maailmaa ja ompelee sitä kokoon. Aamiainen ei tahdo vajua alas vatsaan.

Se, että suhtaudun elämään nykyään jotenkin problematisoimatta - ainakin aiempaan verrattuna, johonkuhun toiseen verrattuna ehkä silti teen tikuista ongelmia - enkä takerru siihen, mikä siinä on olennaisinta, ilo vai kärsimys, ulkoiset teot vai sisäisen jäsennyksen eheys, hupi vai täyttymyksen löytäminen työstä, tuntuu antavan liikkumavaraa. (Toki problematisoin ja toki ongelmatilanteita tulee ja toki tunnen itseni silloin tällöin hirviöksi edelleen, mutta huomaan ajatteluni notkistuvan vuosi vuodelta ja se ilahduttaa, vaikka samalla tajuankin, että käyn kohta yhtä raivostuttavan ympäripyöreäksi ja maanläheiseksi kuin isoäiti aikanaan; nyt ihailen ja jopa tavoittelen tuota piirrettä, jota ajattelin teininä vanhuudenhöperöyden ilmentymänä ja särmien puutteena.)

Sekin tuntuu auttavan, että sallin itselleni erilaiset puolet. Etenkin sen puolen, joka osaa asettua aloilleen, suostuu ottamaan pohdittavaksi jonkin vaikean tilanteen tai olon, jota tuntuu olevan mahdotonta sanallistaa aina siihen saakka että viitsii yrittää. (Ei sanallistus tietenkään tyhjennä oloa, mutta sitä voi myöhemmin hioa ja täydentää ja ainakin sanallistus auttaa useasti paikantamaan ongelmat, olkoonkin että usein pari vuotta jälkikäteen - esimerkiksi skeemojen kanssa minun olisi ollut helppoa väittää, etten ole kokenut sitä enkä tätä skeemaa, ellen olisi tänne blogiin kirjannut ylös juuri noita samoja esimerkkien ajatuskuvioita ja sanoja. En silloin vielä tiennyt, että psykologeilla on nimiäkin näille solmuille, kuvasin ne vain kokemuksen tasolla ja puutteellisesti, mutta se on auttanut syventymään niihin, kairautumaan itse oloon. Kuvaus on kuin polku sen luokse.) Tunnistan Lupiinin uusimmasta kirjoituksesta (johon linkki yllä sanoista “erilaiset puolet”) sen saman raivon, joka välillä nousee minussakin sättimään itseäni siitä, että kehtaan ottaa tilanteisiin etäisyyttä ja esittää itseni jonkinlaisena, kuten seesteisenä ja pohtivana. Toisaalta olen kyllä kirjannut tänne vaikeitakin tuntoja sen verran kuin olen kokenut pystyväni ja haluavani.

Kuinka kummallinen onkaan tuo halu torpedoida välittömästi oman ajattelun sovinnollinen, rauhallinen ja hyvää tavoitteleva puoli! Mutta eikö se juuri ole sitä, minkä toivoisi useammin pulpahtavan esiin niissä tilanteissa, kun silmiä kirvelee ja kurkkua kuristaa ja mielessä pyörii sekavana kirkkoisä Augustuksen tempaat minut tulesta -fraasi; niin polttava olo joskus on, niin toivoton ja kuuma ja asettumaton? Ja miten sen saisi vahvistettua, ellei harjoittamalla sitä ja identifioimalla siihen yhä saumattomammin? Ja eikö itseään muka saisi kiittää pienistäkin edistysaskeleista? (Niihän juuri oppimispsykologia neuvoo: jos jokin temppu on kerralla liian vaikea, pilko se pienempiin osiin ja palkitse jokaisen oppimisesta.) Mikä ihme tutkimus tukee sitä ajatusta, että itseä rankaisemalla, ruoskimalla ja vähättelemällä (jossa kai melkein kaikki ovat hyvin taitavia, itsehän sitä yleensä tietää omat tunnenappinsa tarkimmin) oppi menisi perille ja muutokseen motivoituisi? Toki kurin aikakautena tällaista on oletettu, mutta tutkimuksen valossa tuo oletus kuulostaa lähinnä tekosyyltä sille, että kasvattaja menettää malttinsa, kun ei saa kasvatettavia motivoitumaan oppimiseen hänen itsensä kärsivällisyyden rajoissa. Modernin, kokeellisen oppimispsykologian tulokset ovat aivan toisenlaisia. Tarvitaan juuri kiitosta ja rohkaisua ja positiivista asennetta, vähitellen rakentuvaa luottamusta omiin kykyihin.

Ja silti, ongelmiin pitäisi jaksaa puuttua ja niihin pitäisi uskaltaa heittäytyä niiden välttelemisen sijaan. Pitäisi kokea kaikki ne tunteet ja muistot ja oppia sietämään ja suvaitsemaan niitä ja lukemaan ne omaan persoonaansa sen eri puolina, samalla kun voisi suhtautua tuohon sietävään, suvaitsevaan ja kokoavaan mielialaan niin ikään itsen puolena. Ja pitäisi hyväksyä, että jotkut tuon puolen kokoavat tapahtumat esittävät itsen iloisena tai armollisena, provokaatioihin vastaamattomana ja sovinnollisena. Eikä pitäisi vain märehtiä ongelmia vaan pitäisi myös tehdä hauskoja asioita ja tavata ystäviä niin että positiiviset asiat tulisivat selvästi ja torjumatta näkyviin, että muistaisi, että toivoa on, koska on ystäviä, jotka selvästi pystyvät rakastamaan minua ja hyväksymään tapani toimia. Ja että toisaalta parannettavaa on, koska on myös ihmisiä, joiden kanssa toimiessa tuntee aina jotenkin vaivaantuvansa ja ärtyvänsä, vaikkei syytä osaakaan tarkasti paikantaa. Olisi kuunneltava tarkemmin ja muistettava tarkemmin ja tajuttava, mitkä omista niskakarvojen pystyssä harottamisesta liittyvät oikeastaan ihan johonkin muuhun kuin kohdattuun ihmiseen - että ne voi laukaista äänensävy, muisto, jopa jokin fyysinen ele kuten tapa nostaa kulmakarvoja, ja että ne niskakarvat pitäisi pörhistää jollekulle menneisyydessä, ei tälle ihmiselle, joka yrittää sovinnollisesti jutella tässä ja nyt.

Eikä mikään näistä ole pakko vaan ikään kuin kohtia sellaisessa listassa, johon on kirjoitettu otsikoksi “oleellista muttei kiireellistä”. Sitä mukaa kun arjessa on tilaa ja tilanteita, kohtia voi tarkistaa ja harjoittaa. Ja voisi muistaa syödä tasaisesti ja jättää juomatta kofeiinipitoiset ja alkoholipitoiset juomat vaikealta tuntuvissa tilanteissa ja kohdata ne psyykeä tuolla tavoin turruttaen manipuloimatta. (Jos tuntuu, että siihen pystyy; minusta tuntuu.) Ja voisi olla tyytyväinen itseensä ja hemmotella itseä, pitää itseä hyvällä tuulella ja virkkuna ja miettiä, mitkä asiat kuormittavat ja miten niistä voisi saada vähemmän kuormittavia. Ja välillä voisi antaa palttua koko listalle ja vain vesijuosta tai maata nurmella tai juoda lasin punkkua ystävän kanssa ja velloa maailman hyvyydessä ja tavassa, jolla ilma tai vesi silittää jalkakarvojen tynkiä. Tai nukahtaa päiväunet.

Ottaa vaikeudet sitä mukaa kuin ne tulevat. Niitä tulee joka tapauksessa. Auttaa kun pystyy ja kun pyydetään, mutta olla ahdistumatta siitä, jos ei osaa auttaa jotakuta tässä ja nyt. Aika usein kykenee kuitenkin auttamaan, miksei olla mieluummin kiitollinen siitä? Ja jos en osaa tätä ja tätä asiaa, ehkä se, että koetan toisella tavoin osoittaa rakastamiseni ja välittämiseni onkin aivan okei? Jos se tuntuu toisista tukalalta, kai he osaavat sen sanoa, tai opettelevat (ja se hyödyttäisi heitäkin). Pyytää apua vaikeissa oloissa, olla pakenematta ajatukseen raitiovaunun alle kävelemisestä. Tuntea ylpeyttä hyvin tehdystä työstä ja olla syyttelemättä itseään siitä, että rakentaa luottamustaan “ulkoisille asioille ja suorituksille”, sillä eikö tuo työ ole myös minua ja minun aikaani, monen päiväni pääasiallinen sisältö? Mikä edes on sisäistä ja minua ja mikä ulkoista ja maailmaa? Ei se raja ole määräinen ja kaikkialla samassa kohdin kulkeva, ja ehkä voidaan kysyä sitäkin, onko se tietyssä kokemuksessa pakotettu, salakuljetettu ihan toisenlaisista tiloista tai kielen vokottelua, joka vain jää huomaamatta. Voisi myös muistaa iloita jokaisesta hymystä, jonka voi saada tai antaa, muistaa että hymy on halaus kaukaa. Ja muistaa, että vaikka jokainen meistä on erilainen, tuskallisen monissa kohdissa likipitäen käsittämätön mielteiltään ennen haparoivia kuvauksia ja selityksiä, silti on vielä enemmän samaa, ja että kun tuosta samasta näkee pilkahduksenkin, jaksaa ponnistella erilaisuuksien ja ymmärrysvaikeuksien yli, haluaa ymmärtää ja hyväksyä erilaiset tavat olla ja käsittää.

Ja kuinka hyvä olo tulee, kun joskus saa sanottua sen minkä haluaakin, saa sen sanottua juuri siinä tilanteessa ja näkee toisen rentoutuvan, vaikka hän sanojen tasolla väittäisikin, ettei ymmärrä. Tai miten riemastuttavaa on lukea tekstiä ja tajuta, että on nähnyt sen kuvaaman prosessin, esimerkiksi eleiden keskustelun eskaloitumisen rähinäksi koirapuistossa. Kaikki alkaa usein niin pienestä: verkkoaidan takana toinen koira jännittyy, ja jos toinen on epävarma, se murahtaa, minkä ensimmäinen jännittäjä tulkitsee vihamieliseksi ja alkaa syytää haukkuja, mihin toinen vastaa, ja lopulta kohtaaminen voi johtaa haavojen tikkaamiseen. Mutta jos portille tullaan äkkiarvaamatta muiden koirien leikkiessä leikkejään, livahdetaan sisään kenenkään huomaamatta, jännitettä ei kerry lähikontaktia ennen ja koirat tervehtivät siivosti, joskin jännittyneinä, ja rentoutuvat ennen pitkää huomatessaan toisen ystävällismieliseksi. Ja mikä rikkaus huomata, että on koiria, jotka eivät vain suostu provosoitumaan, jotka antavat toisen jännitellä, murahdella tai huutaa täyttä kurkkua ja itse vain seuraavat sympaattisesti tätä väistymättä tai lähentymättä ja tekevät rauhoittavia eleitä kuten haukoittelevat tai istahtavat; ennen pitkää toisen pelkokiukku laantuu. On ihanaa huomata, kuinka monissa tilanteissa pystyy itse pysyttelemään tuon rauhallisen koiran roolissa sen hetken, kun toinen kuohahtaa. Olla läsnä hyväksyen ja rauhallisena ja nähdä, kuinka äkisti sopu ja rentous löytyy.

Ja huomata, että joskus se kaikki tuntuu mahdottomalta, hyväksyä se, ettei kukaan ole elämän suola kaikkialla, mutta jokainen on joskus ja jossain tilanteessa. Riittää, että joskus onnistuu ja toimii tyylikkäästi, että voi olla siitä ylpeä ja iloinen. Ja että hyväksyy sen, että joskus tilanteet vain paisuvat liian suuriksi ja on liian kuormittunut ja provosoituu ja sitten vihaa itseään viikon, kaksi… ja se menee vähitellen ohitse, äkisti ei ole pakko enää ahmia ruokaa sitä tahtia voidakseen hengittää hyperventiloimatta eikä itkeskellä omaa hirviömäisyyttään. Se kaikki käy nykyään niin harvoin ja nykyään uskallan olla joskus sitäkin mieltä, että toisessakin on aimo annos urpoutta, sillä jos toinenkin toimisi kuin rauhallinen, provosoimaton koira koirapuistossa, taistelua ei yksinkertaisesti synny, olin kuinka ääliö tahansa. Olen nähnyt sen niin monta kertaa koirapuistoissa konkreettisesti, että uskon sen voivan onnistua myös ihmisten kesken. Mutta tietysti me ihmiset provosoidumme kärkkäästi… ponnisteltavaa riittää.

Muistan, kun kerroin elämäntarinani kahdellekin eri naiselle eri yhteyksissä, ja he alkoivat itkeä lohduttomasti ja halusivat halata, heihin se siirtyi jotenkin voimakkaasti, he säikähtivät kuulemaansa. Ja äkkiä tajusin, että saan olla surullinen joistakin asioista, joiden olisi ollut parempi jäädä tapahtumatta ja jotka olivat varsinaisia huonon onnen potkuja. Ei minun tarvitse koko ajan olla reipas ja asiallinen ja ajatella, että olen ansainnut kaiken kokemani ja ettei se saa vaikuttaa minuun mitenkään koska on jotenkin “ulkoista”. Miten se olisi muka minussa ulkoista, kun se noille kahdelle vieraalle ihmiselle oli niin sisäistä, että he alkoivat itkeä tuosta noin vain? (Joskus huomaan, että minun on paljon helpompi järkyttyä toisten vaikeuksista kuin omistani, joihin olen sentään tottunut; on esimerkiksi blogeja, joita en yksinkertaisesti jaksa lukea, koska minut valtaa tunne, että minun pitäisi jotenkin auttaa, mutta en oikein tiedä miten, ja tulen vain aivan voimattomaksi ja surulliseksi ja sitten laiminlyön käytännön velvollisuudet, mikä on omiaan johtamaan tuntemukseen kaiken pieleen menemisestä. Ehkä nuokin naiset itkivät, koska heidän kuulemansa oli jotakin uutta mutta muistutti samalla jostakin, johon he olivat jo tuttuuttaan turtuneet?)

Viime aikoina on tapahtunut niin paljon, en jaksa laskea sormin. Mutta sen osaan sanoa, etten muista ennemmin tunteneeni hengittäväni näin vapaasti. En ole varmaankaan koskaan pelännyt asioita näin vähän. Tuntuu ihmeelliseltä, ettei siitä seuraa rangaistusta. Toisaalta, miksi seuraisi? Huomaan itse pitäväni enemmän ihmisistä, jotka uskaltautuvat sanomaan vaikeitakin asioita (mutta pehmeästi) kuin niistä, jotka nielaisevat kaiken ja sitten saavat myöhemmin jonkin käsittämättömältä tuntuvan kohtauksen siitä, kuinka heitä aina poljetaan (heidän ensin suostuttuaan kaikkeen auliisti ja mistään valittamatta tai edes vaihtoehtoisia ehdotuksia tarjoamatta).

Huomenna on luvassa hupia, jonka on tarkoitus pitää mieltä yläilmoissa. Menemme vesipuisto Serenaan koko päiväksi. Minusta tuntuu hauskalta, kun saan opettaa Vompsulle uudestaan, miten iloita ja hassutella lapsenomaisesti. (Välillä hän näet ehti unohtaa sen siinä määrin, että masentui.) Siksi en meinaa välillä tajuta, että kuulostan todella tökeröltä, koska eihän Vompsu sitä voi tietää, että ajattelen itseäni aika paljon lapsellisuuden oppaana ja olen välillä huolissani, voiko hän pitää minusta, kun olen niin suurilta osin kikertelevä lapsukainen. (Tämä on taas näitä menneisyyden haamuja: kumpikaan vakavampi eksäni ei juuri pitänyt siitä, että saatoin käyttäytyä lapsenomaisesti silloinkin kun he eivät sitä pyytäneet. Kyllä tuo minäntila oli heistä ihan hauska ja herttainen, mutta heistä sitä selvästi vain tuntui olevan liikaa. Ja minä taas kaipaan paljon leikkiä.) Yhtenäkin iltana luin Kumppania vessassa. Siinä kerrottiin tutkimuksesta, jossa on kartoitettu nuorten aikuisten aivoalueiden kehitystä. Lopullisesti aikuisen muotonsa aivot saavat siinä kahdenkymmenenviiden ikävuoden kieppeillä. “Kuinka vanha sinä olitkaan?” huusin huoneen puolella istuvalle Vompsulle. “Täytän ihan just kakskytviis, joo kiitos vaan, olen siis kyllä ihan aikuinen, jos sitä tarkoitat!” (Vompsulla on runsaasti vanhempien sisarustensa takia vaikeana paikkana se, että hän helposti kokee itsensä kypsymättömäksi pikku lapsoseksi, joka ei tajua mistään mitään. Sellaista palautettahan hän koko lapsuutensa sai.) Kävelen huoneeseen ja pyydän anteeksi, mutta nauraen: “Jaaha, taidat lukea mun ajatuksia…” Mihin Vompsu vastaa huolestuneena: “Tuntuuko susta, että sä elät ihan lapsen kanssa?” Mietin hetken ja vastaan rehellisesti: “Kyllä, totta kai. Aina välillä. Ja sitten välillä ei yhtään. Joissain asioissa sä olet vaan niin paljon taitavampi kuin mä. Ja eikö susta muka tunnu, että elät ihan lapsen kanssa?” Hän miettii hetken, ja virnistää sitten iloisesti: “Joo, aika usein tuntuu!” Vastaan siihen: “No, siksi tietysti mietinkin, että oletko riittävän vanha harkitaksesi kypsästi sellaista asiaa kuin avioliittoa tällaisen ison kakaran kanssa…”

Tuntuu lähes pelottavan hyvältä, että voimme puhua tuollaisista vaikeista kohdista ääneen ja oikaista mahdolliset väärinkäsitykset niiden suhteen. Se on luksusta, jota en ole aiemmissa lähimmissä suhteissani juurikaan kokenut, niin paljon muita hyviä asioita kuin niihin onkin liittynyt, paljon rakkautta ja halua ymmärtää toisen kummallisuuksia.

Nyt minun on alettava syyssiivota. Huomiseen.

Jalkakäytävällä makaa päätön pääskynen siivet levällään. Siinä, missä kerran oli kaula ja pää kaikkine nautinnon ja kaartelun haluineen, on enää maksoittunut kuoppa. Pysähdyn, vaikka kaksi paperiiisiä kassissa painavat ja tavallaan tahtoisin nopeasti kotiin. Pääskynen makaa selällään. Oivallan: linnullakin on selkä, jopa pääskysen kaltaisella syöksyjällä. Pään ja kaulan lisäksi myös jalat ovat kadonneet. Niiden paikalla ei ole kuvottavaa luolaa, ne vain puuttuvat. Osaan kuvitella, mihin kohtaan ne sijoittuisivat, mutta höyhenpeitteen takkuisesta pinnasta ei vain törrötä kahta luisevaa, käpristynyttä jalkaa.

Ei niiden näin kuuluisi kuolla, ajatus häivähtää ensin. Mutta sitten hätkähdän hereille ja alan kysellä itseltäni, miten sitten. Parempia ideoita? Mitä tässä on edes käynyt? Onko pääskynen törmännyt johonkin vai onko se pudonnut sairaana puusta tai räystäästä tai kesken lennon? Kenties jokin eläin on saalistanut sen, mutta mikä ihme sen kiinni saisi? (Muistan mehiläiskurssin kryptisen tiedon, jonka mukaan mehiläisellä on tietty matka, ei aikaa vaan lentomatka, ja kun se sen saavuttaa, se putoaa kesken lennon kuin kivi. Mitenhän tätä oikein on tutkittu? Se kuulostaa aivan tarinalta, joka leviää kuvansa kiehtovuuden vuoksi.) Saavatko villit linnut sydänkohtauksia? Kuolevatko ne vanhuuteen juuri koskaan?

Seistä tökötän siinä pienen ruumiin luona ja näen sandaalit, varpaat ja pääskysen. Ei, päätän sitten, ei minulla ole yhtään parempia kuolintapoja muistini varassa. Kuten Gary Snyder kirjoittaa,

Wild mind means elegantly self-disciplined, self-regulating. That’s what wilderness is. Nobody has a management plan for it.

Pääskynen on toisenlainen kuin me, sen kuolemasta ei voi sanoa: “Sopimatonta!” (Ellei sitä liimapyydetä tai muuta sellaista, ellei sitä tahallaan tappamalla tapeta. Sellainen tuntuu sopimattomalta, koska eikö se juuri ole management plan ja pääskynen pelkkä hyödyke, kimpale lihaa tai maalitaulu? Eikö aikuinen ihminen ymmärrä kuolemasta aivan riittävästi tajutakseen, että siihen tarkoituksella pakottaen kajoaminen on sopimatonta? Olen taipuvainen ajattelemaan, että tappaminen loukkaa oikeastaan tappajaa vielä enemmän kuin tapettua. Se on kummallista, koska en usko sieluihin tai ymmärrä, mitä ne voisivat olla. Mikä hämärä intuitio, mutta sitkeä, se on myönnettävä, hämmentävän sitkeä.)

Kamera on toisaalla, joten katselen vain hetken pääskystä ja kävelen sitten kevyesti kotiin. Koetan ajatella päälaen viistämään taivaita, joiden esteettömyydessä päättömän lajitoverit kirkuvat ja piirtävät näkymätöntä kehää. Ja joilla öisin, kuten pari yötä sitten todistimme, viihtyvät lepakoiden mustat, hämmentyneesti räpyttävät tähdet.

En ole ikinä nähnyt kuollutta lepakkoa.