Veloena

Ruokaansa rouskuttava kissa muodostaa yhden elämäni peruspilareista, kissa tai koira tai hevonen, samapa tuo, tyytyväisenä syövä ei-ihmiseläin luo ympärilleen hetkessä turvan ilmapiirin. Ajatella, nyt pari viikkoa on selvittävä ilman tuota ääntä.

Jostain syystä syövä ihminen ei synnytä turvallista ilmapiiriä. Syövä ihminen usein puhuu, tuntee kummaa kommunikaatiopakkoa jopa tuossa toimituksessa, kun hän voisi syventyä makuihin ja tuoksuihin, päästää hetkeksi maailman vaatimuksista ja keskittyä kiitollisena siihen tosiseikkaan, että hänellä on jotakin, millä tyydyttää nälkänsä tai himonsa, mistä nyt kulloinkin on kyse. Toki on myös ihmisiä, jotka syövät rauhoittavalla tavalla (ja kai kaikki syöminen rauhoittaa itseä, harvemmin se vain vuotaa toisiin saakka), mutta eivät he minusta näytä kattavan edes neljäsosaa tuntemistani ihmisistä.

Kerran satuin näkemään Lontoossa siellä työskennellessäni vanhan miehen, jolla oli mukanaan voipaperiin käärittyjä eväsleipiä. (Ajatella, minigrip-pussien maailmassa!) Hän istuutui penkille rauhallisesti, laski keppinsä lepäämään penkinreunaa vasten, nosti leivät pienestä kangaskassistaan, kääri ne auki voipaperista rauhallisesti ja vain istui siinä mutustaen leipiään. Miten maaginen näky! Kun kuljin kohti huonettani sinä iltana, ohitin monta hienon näköistä ravintolaa, joiden suurissa ikkunoissa istui ihmisiä päivällisellä. Kukaan heistä ei vaikuttanut keskittyvän taidokkaasti aseteltuun, höyryävään ruokaansa sen vertaa kuin mies voileipiinsä. Pimeni, kaksikerroksinen bussi jyristi ohitse, tien vasemmalla puolella green kuroutui auki mustanpuhuvana aukkona.

En osannut silloin muotoilla juuri kuinkaan, mikä miehen syömisessä minua kiehtoi, mutta muistikuva on raahannut mukanani tänne saakka. Tiedänkö nytkään, ainakaan kommunikoitavassa muodossa? Ehkä hieman enemmän tai syvemmin. Tai ehkä voi sanoa, että aavistukseni tuntuu vankemmalta. Se liittyy jotenkin siihen, miten helposti ihmisten virittämä sosiaalinen ulottuvuus pyyhkäisee näkyvistä kaiken muun, ja kuinka paljon vaikeampaa sosiaalisessa ulottuvuudessa on tuntea sellaisia mielestäni oleellisia ja asenteeksi johdeltuina hyvää tekeviä tuntemuksia kuin kiitollisuutta, uteliaisuutta ja liiallisen kelpaanko minä? -huolen herpaantumista. Mielessäni mapitan tämän sosiaalisen tyrannimaisen ylivallan sen mapin viereen, johon listaan tapaukset, joissa taloudelliset päätelmät jyräävät lopulta kaikki muut arvonäkökohdat. (Jep, teen sitä usein itsekin.)

Tuntuu hauskalta matkustaa maahan, jossa ihmiset kuulemani mukaan tahtovat tunkea kaikki samaan baariin samaan aikaan ja jossa väljyys kertoo, ettei jokin paikka yksinkertaisesti ole riittävän vetovoimainen, eihän siellä ole ketään. Asenteena se on vain niin päinvastainen suomalaiselle halulle kävellä metsässä koko päivä törmäämättä kehenkään. Meidän sosiaalisissamme lienee runsaasti eroja joissain olennaisissa kohdissa, arvaan. Ja nyt kun kuva voileipää syövästä miehestä palautuu mieleeni, olen julmetun utelias ja aion tarkkailla, miltä syöminen ja sosiaalisuus näyttävät Espanjassa.

Hieman huvittuneena pakkaan laukkuja ja joudun huomaamaan, että ei, minusta ei ole edelleenkään sukeutunut keski-ikäistä naista, joka kuluttaisi kulttuuria. En aio yhteenkään museoon, puutarhoihin kylläkin. (No, totta kai ne minusta edustavat paljon korkeampaakin kulttuuria kuin taulut tai talo, jossa joku kirjailija, joku paljon lukemanikin, on kirjoittanut aikanaan.) En jotenkin vain koe tarvetta seurata nerojen jalanjälkiä, koska helposti puolituntinen rantabaarissa tai samoilu kasvitieteellisessä puutarhassa virittää mieleni paljon helpommin kiitolliseksi, uteliaaksi ja ylävireiseksi. Tuntuu kertakaikkisen hauskalta myöntää itselleen, ettei ole kovin kulturelli ja ettei oikeastaan edes tahdo sellaiseksi. Jokainen hetki tuntuu niin kimmeltävältä ja ylitsetulvivalta, että niiden kiteytyksiä ehtii hämmästellä sitten myöhemminkin, jos siltä tuntuu.

En edelleenkään oikein ymmärrä, että olen aikuinen, naimisissa ja lähdössä häämatkalle, koska tunnen samoja asioita kuin neli-viisivuotiaana tai ehkä hieman vanhempanakin, mutta joka tapauksessa lapsena, mutta laukkujen pakkaaminen muistuttaa siitä, että kyllä asia kaikesta huolimatta on juuri niin kuin en osaa ymmärtää.

Blogi tässä loppuu tähän. Kirjoitan matkalta uudelle (ja onneksi mainoksettomalle) alustalle http://veloenisch.blogspot.com, mutta vain jos jaksan. Koetan saada jotenkin vielä näitä tekstejä talteen ja siirrettyä, mutta se tuntuu aika toivottomalta, koska siirtomoduuli ei tunnu toimivan mäkissä. Jos sinulla on täällä jokin lempiteksti, jonka tahdot tallettaa, käy siis toki kopioimassa se ennen lokakuun ensimmäistä, jolloin teksteille mahdollisesti tapahtuu jotakin. (Mitä, siihen minulle ei ole vastattu Kuvalehden taholta, joten en yksinkertaisesti tiedä. Härnään itseäni: sen siitä saa, kun myy päiväkirjansa! Vaikka ehkä se onkin ihan reilua - onhan ostajankin osa saada metritavarana sikaa säkissä.)

Paljon halauksia!

Laukut seisovat lattialla tyhjänä. “Ilman tietokonetta?” kysyy ystävä järkyttyneen kuuloisesti. “No, ajattelin et se on loma”, puolustaudun varovasti. Kerkiäähän sitä kirjoittaa myöhemminkin. (Vaikka toisaalta voisi tuntua mukavalta muistaa jälkikäteen, mitä koimme häämatkalla.) Voisi kyllä ottaa lehtiön ja kynän ja piirtää. Muistaakseni viimeksi Espanjassa istuin tuntikausia parvekkeella maalaten granaattiomenaa. Yläterassin mies tarjoutui ostamaan akvarellin, mutten myynyt.

(Akvarelli on siinä suuressa pahvikansiossa, jossa muutkin piirustukseni majailevat. Kukaan ei tunnu tietävän, missä kansio sijaitsee.)

Tuntuu kuin olisin lähdössä pidemmällekin. Mieleeni muistuu se päivä, kun muutin edellisen kerran. Olimme luutunneet kaikki kaapitkin ja lattiat reunoja myöten ja taisi sataa hieman räntää. Ojensin sanomalehtiin käärityn orkidean toveri Timolle ja kapusin vanhempien autoon. Ajoimme puistonlaitaa täyteen kuormatussa autossa, vilkutin ikkunasta Timolle. “Ettei Timon tule sinua ikävä?” kysyi äiti ikään kuin olisin muuttamassa maapallon toiselle puolen.

Jokin liikahti vapaaksi sinä hetkenä, kun jätin lapun pöydälle leivän kera ja lukitsin oven punaisten portaiden yläpäässä perässäni, matkasin autossa puolitoista tai kaksi kilometriä.

Nyt minulla on sellainen olo, vaikken tiedä miksi. Yleensä hermoilen ennen lähtöjä enkä tahdo saada nukahdettua. Nyt en jaksaisi pakata, koska kaikki tuntuu niin vääjäämättömältä. Tuntuu kuin kaikki ponnistelu olisi turhaa, sillä joka tapauksessa tuuli on kääntynyt ja tempaisee minut toisaalle. Unohdan välillä unissa senkin, että Vompattikin on lähdössä matkalle, onhan sentään kyse häämatkasta. Eikä unille voi kuin antaa anteeksi. Ne eivät suostu ajattelemaan Vompsua ja minua yhtenä kappaleena. Unessa olen yhtä yksin kuin aina ennenkin, kenties eläimet tai kauhu seuranani.

(Valveillakin saatan kyllä hämmästellä, etenkin nukkumaanmenon aikaan, tuota toista kehoa tässä samassa tilassa, sitä jännityksettömyyttä, jolla asetumme tuoleille tai sängylle. Tutun ihmisen läsnäolo ei täytä koko maailmaa ja viritä sitä vaan kutistuu päivä päivältä huomaamattomammaksi. On ponnisteltava, ettei vahingossa koeta kävellä toisen lävitse.)

Matkatavaralistalla on suuri joukko lääkeaineita. Se tuntuu kummalta, koska muistan hyvin, millaista matkalle lähteminen oli teini-iässä: ainoa apteekkitavara olivat laastarit, joita taas en enää pakkaisi matkaan. Laastareitahan saa kaikkialta. Laukutkin ovat muuttuneet. Missä vaiheessa lakkasin pakkaamasta kaiken itsepäisesti rinkkaan? (Oikeastaan en ole elänyt rinkkamatkaajaelämää muuten kuin rinkkapakkaamisen osalta, koska arvostan yksityisyyttä niin paljon, että mieluummin varaan huoneen yhden tähden hotellista ja skippaan viinin aterialla kuin nukun dormitoriossa. Minun matkustamiseni on hyvin ei-ihmiskeskeistä ja saatan suhtautua hyvinkin torjuvasti tunkeileviin matkailijoihin, joiden käsitys hyvästä matkasta sisältää runsaasti uusien kontaktien solmimista.)

Säätiedotuksen tarkkaileminenkin tuntuu pitkästyttävältä: seitsemäntoista astetta ja sadetta voi tarkoittaa lähes mitä hyvänsä. Tunisiasta juuri palanneet vanhempani selittivät pitkällisesti, että kolmekymmentäneljä astetta tuntui miltei viileältä eikä siinä säässä huvittanut oikein uida. Seitsemäntoista astetta - tarkoittako se sitä, että hameen alle on puettava pitkikset? Kauanko sandaalit kuivuvat? Onko järjettömyyttä pakata jalkoihin ne kolme päivää sitten saapuneet sandaalit, joissa käveleminen tuntuu ensimmäistä kertaa vuosiin täysin kivuttomalta? Entä jos jalat äkisti, salaperäisesti ja varoittamatta (mikä näkyy olevan niiden tapa) rätsähtävät hajalle alkulupaavuuksista huolimatta? Riittävätkö kahdet bikinit? Pitääkö niille, joiden luona nukumme neljä yötä, viedä ehkä joitakin tuliaisia Suomesta vai olisiko avuliaampaa viedä muassaan soijajugurttia ja tartexia, kun joka tapauksessa syömme hankalia ja kummallisia asioita heidän mielestään?

Ja niin edelleen. Kysymyksiä, tyhjät matkalaukut, tapahtumisen tuntu. Mutta mikään ei liikahda, ei vielä.

Tuntuu neronleimaukselta ostaa yhden maan reilauskortti häämatkamaahan Espanjaan (neljän päivän rajaton matkaoikeus maksaa vähemmän kuin se yksi eestaasmatka, joka meidän on joka tapauksessa tehtävä Madridiin), kunnes katselemme niitä matkoja, jotka meidän pitäisi suorittaa heti ensimmäisenä päivänä. Kaikki vaihtoehdot ovat superhyperpikajunia (no, tähän suuntaanhan se on menossa Suomessakin - InterCityt ja Penat jyräävät normaalit, paljon mukavammat ja tavarankuljetusmahdollisuuksiltaan inhimillisemmät pikajunat) eikä Espanjan valtion rautateiden sivuilta voi ostaa pelkkiä paikkalippuja näihin juniin, joihin lisämaksulliset paikkaliput kuitenkin vaaditaan.

Löydän keskustelufoorumeilta muitakin, joilla on sama ongelma. Meille tarjotaan seuraavaa vastausta: varatkaa liput etukäteen puhelinpalvelusta tai jos tulette yli vuorokausi ennen ensimmäistä matkaa maahan, menkää heti rautatieasemalle. Liput on kuulemma hyvä varata vähintään vuorokausi etukäteen. Katson puhelinpalvelun numeron (skypellähän sinne soittaminen ei maksaisi paljon mitään), mutta voi, siellä lukee, että puhelinvaratut liput on lunastettava asemalta vähintään vuorokausi ennen matkaa tai varaus raukeaa. Lippuluukulle emme taas pääse kuin sinä aamuna, jolloin tahtoisimme jo siirtyä paikasta toiseen. Kaveri voisi muuten hakea paikkaliput asemalta, mutta niitä lunastettaessa pitäisi olla näyttää interrailkortit ja henkilökortit - ne samat, joilla aiomme selvitä Espanjaan saakka…

Ulkkareille tarkoitetuilla sivuilla neuvotaan kyllä iloisesti, että oman maan suurilta rautatieasemilta voi ostaa pelkät paikat interrailkortin lisäksi. Pudotusvalikosta voi valita oman maansa välityspisteet. Mutta palvelu on tarjolla vain seuraavissa maissa: Saksa, Australia, Kanada, Ranska, Korea, Meksiko, USA, Thaimaa, Taiwan ja Iso-Britannia.

Mitään palautelomakettakaan en löydä. (Tämä voi kyllä johtua kieleen perehtymättömyydestäkin; englanniksi on tarjolla vain peruspalvelut eli aikataulut ja peruslipun ostaminen Visalla.) No, olkoot näin, on junalla aina ennenkin päässyt jossakin vaiheessa, ja hätätapauksessa voimme yöpyä Madridissa kaverini luona ekstrayön.

Junaliikenneongelmat herättävät silti närää. Tilanne ei näy muuttuneen sitten viimeisen Espanjassa junalla -matkan vuonna 1996. Silloin liput Espanjan nopeisiin juniin saattoi ostaa muistaakseni vasta Pariisista. Kummastuttaa, mikä tänä nettiaikakautena voi olla niin vaikeaa näissä junajutskissa, etenkin kun yhä useampi juna tuntuu nykyään olevan erikoislisämaksullinen erikoisjuna ja tavallista pikajunaa saa todella etsimällä etsiä. Ero esimerkiksi lentojen varaamiseen on huimaava eikä tue liikenteen ohjaamista ekologisempaan suuntaan.

Aihetta hikoillessa tulee mieleen, että täälläkin saattaisi menestyä sellainen matkatoimisto, joka ottaisi asiakseen hoitaa reilauslippulaisten paikkavarauksia niiden Euroopan maiden juniin, joihin VR ei pysty välittämään varauksia. Ainakin minä olisin ihan halukas maksamaan vaikka viitosen per matka siitä tiedosta, että pääsen jatkamaan matkaani eteenpäin sillä junalla, jonka mukaan olen aikatauluttanut etenemiseni. Luonnollisesti varaisin tällaisen toimiston kautta mieluusti myös hotelliyöt ja mahdolliset lennot, etenkin jos niissäkin olisi budjettivaihtoehtoja riittävästi esimerkiksi loistavan hostelworldin tyyliin. Kyllästyttää tämä nykyinen asenne, että junalla matkustaminen on joko jotakin kummallisuutta (ei se ole, vanhempanikin matkustavat junalla ensi viikon lomamatkallaan ulkomailla) tai sitten päämärättä ajelehtivien teinien juttu - eihän reilaajalla nyt aikatauluja ole. Huooh. (Pitäisiköhän opiskella sittenkin matkailualaa ja perustaa tällainen yritys? Ehkä muillakin on samanlaisia päänvaivoja? Vai matkustavatko muut paljon rennommin?)

No, ei kai auta kuin antaa asian olla. Sentään kun tarpeeksi selaan ja etsin, löydän tiedon, että Madridin kansainvälisellä lentoasemalla on niinikään rautateiden palvelupiste, joten voimme heti laskeuduttuamme sännätä sinne varaamaan liput. Tätä tietoa ei löydä googlaamalla interrailia ja renfeä, vaan se löytyi vain euraililla. (Vaikka juuri Euroopan ulkopuolelta tulevien isot joukot eli jenkit ja aussit voisivat tehdä paikkavarauksensa myös kotimaissaan.)

Junaliikennettä lukuun ottamatta kaikki muu onnistutaan varaamaan netissä alkaen hammamkylvyistä ja hotelliöistä Granadassa ja Sevillassa ja päättyen Alhambran vierailuun haluttuna päivänä. Lennot ja lomahuoneisto ovatkin jo valmiina, häälahjana Vompsun äidiltä.

Tuntuu ihmeelliseltä päästä sinne lämpimään parinkymmenen päivän päästä! Junankin kanssa selvitään jotenkin, mutta pelkään, että jos lippuluukulla meille tylytetään siitä, että paikat olisi kannattanut varata paljon aiemmin, puran koko tyytymättömyyteni virkailijaparkaan, joka on vain töissä siellä, ei systeemin suunnittelija. Eikä se ole oikeutettua, ei missään tapauksessa.

Ongelma vain tällaisten suurten systeemien kanssa on se, ettei tavallaan ole oikeutettua purkautua kellekään siitä, ettei asioita ole mahdollista hoitaa yksinkertaisesti, inhimillisesti ja varmasti. Tietty historiallinen kehitys on vienyt tähän pisteeseen, virkailijat ovat vain työssään eivätkä päätä sen puitteista tai tarjoamistaan palveluista, palautelomaketta ei löydy ja koko järjestelmä vaikuttaa massiiviselta ja kasvottomalta. Berleant on kirjoittanut tästä negatiiviseksi yleväksi kutsumastaan piirteestä esimerkiksi suuryrityksiin ja valtionlaitoksiin liittyen: ne ovat niin järkälemäisiä organisaatioita, että niiden rajat hämärtyvät ja ne uhkaavat vain musertaa alleen sen, joka ei sovi niiden mielivaltaisesti päättämiin asiakkaan tai kansalaisen kategorioihin ennaltamäärättyine tarpeineen.

Oikeastaan en kyllä tunne itseäni musertuneeksi, ainoastaan lievästi ärtyneeksi. Ehkä junalipun ostamisen epäonnistuminen ei koettele rajojani ja elämiseni edellytyksiä niin selkeästi, että kavahtaisin sitä kunnolla. Enimmäkseen kai vain havaitsen kehittämistarpeen ja mahdollisen liikeidean. Ja sehän on positiivinen asia, eikö vain? Ehkä kommunikoin tämän VR:lle, josko siellä vaikka oltaisiin asiasta kiinnostuneita. (En usko, mutta voihan asiasta silti kysellä.)

Sääli, että mukavimman matkustusmuodon käytettävyyteen on kiinnitetty niin vähän huomiota.

Tuntuuko mikään yhtä hyvältä kuin kiskaista viiva hoitamattomien tehtävien ylitse? En ole kirjoittanut tehtäviä paperille ja enimmäkseen kai vakuuttelen itselleni, ettei niitä ihan nyt heti vielä tarvitsekaan hoitaa. Ja silti: kyllä vain, olo helpottuu heti! Olen tottunut käsittelemään asiat mahdollisimman pitkälle saman tien.

Nyt olemme varanneet kaikki majoitukset häämatkalle. Pikku hostalesit kuulostavat oikein sympaattisilta. Meillä olisi koko ajaksi ilmainen huvila merenrannassa, mutta jos kerran menemme Etelä-Espanjaan, tahdon nähdä myös Sevillan ihmeelliset kaakeloidut sillat ja Jardines de Murillon ja Granadan Alhambran. Miltei koko sunnuntai kuluu kartoittaessa tehokkaasti hammameita ja lukiessa arvosteluita niistä. Lopulta päätämme, että Sevillan hammam kuulostaa parhaimmalta, onhan siellä suolavesiallaskin. (Jurotan edelleen sitä, että kuolleen meren allas oli kiinni Serenassa käydessämme. Mitä ihmettä, koko paikan vetonaula… ja ei, en ole mummoutunut, minusta se oli lumoavin osuus vesipuistoa jo kymmenen vuotta sitten.)

Vähitellen matka alkaa saada muotoa, ymmärrettävyyttä. Ensimmäisenä maanantaina menemme mustalaiskarnevaaliin, sitten jo matkaamme Granadaan, jossa on laaja islamilainen yhteisö teterioineen. (Jotenkin hassua, että suomalaisten suosimassa viinimaassa hingun teesalonkeja… viinistä vain väsähtää liikaa matkustamiseen ja seuraavana aamuna suussa on paha maku.) Silti matkaa suunnitellessa tietää, ettei mikään mene, kuten kuvittelee. Paikat näyttävät toisenlaisilta, ruoat maistuvat toisenlaisilta, asiat joihin ihastuu, eivät ole niitä, joista voi lukea netistä.

Mutta sanat on saatava vedettyä yli, jotta ei tunnu siltä, että vapaata viikkoa haittaavat tekemättömät asiat.

Kuuraan seinää futonin vieressä. Hauskin tahra löytyy ikkunaseinän luota: suklainen kämmenenjälki. Sovitan kättäni tahraan, mutta ei, jonkun muun käsi se on ollut. Ruskeat kovakuoriaiset ovat palanneet nyt kun talomme toista seinää on alettu pestä. Miksi hermostuisin niille nyt, kun en aiemminkaan hermostunut? Kunpa vain espanjalais-venäläinen ystäväpariskunta, joka asuu asunnossa huomisesta lähtien, ei hiiltyisi noihin hyväntahtoisiin pikkuöttiäisiin.

Huomenna lähdemme junalla maalle valmistelemaan mökkiviikonloppua ystävien kanssa. Olen jo päättänyt, että nukumme keskiviikon muutamaa askaretta lukuun ottamatta. Junassa sen sijaan on pakko ahkeroida taittajalta saamani käsikirjoituksen kanssa. Yli kuusisataa sivua tarkastettavaa!

Ennen matkaa tahdon saada asiat järjestykseen. Kirjoitan kirjeen siskolle, joka ei tullut häihin ja ilmoitti äidille ja minulle eri syyn (jotka molemmat kuulostavat tekosyiltä tai tuskin ainakaan yhdessäkään sisältävät tyhjentävän analyysin syistä). Huolen sijaan päätän suhtautua poisjäämiseen tilaisuutena käsitellä joitain aiemminkin minua askarruttaneita kysymyksiä sisarussuhteessamme. En tiedä, miten hän reagoi, mutta ainakin olen saanut sanottua, että minulle hän on tärkeä, vaikkemme tunnekaan oikein toisiamme suuresta ikäerostamme ja sisaruudestamme johtuen. (Hän on Vompsun ikäinen, joten en pidä häntä erityisen nuorena tai mitään sellaista, mutta sellainen ikäero yhdistettynä sisaruuteen vain tuntuu synnyttävän kummallisen lähtöasetelman.)

Käymme äidin kanssa viimein yhdessä vesijuoksemassa nyt lähennyttyämme taas juhlavalmisteluissa aikuisen kohteliaisuuden ja pidättyvyyden alueelta aidompaan kanssakäymiseen. (Pilkkoessamme ruoka-aineksia kutsuimme kaikkea mulukunpalasiksi ja kaikki kadonnut oli koiranperseessä; Vompsu kuunteli hetken vähän hämmentyneenä mutta lähti sitten mukaan ja lisäsi juttuun kierroksia ja lopulta äiti istui portailla ja itki naurusta ja lähes pissi housuun kikatukseltaan. Hmm, mitähän kertoo se, että minusta tämä on nimenomaan aidompaa kommunikaatiota…) Äiti juoksee hurjan pontevasti ja tiedottaa välillä kantavalla äänellä: “Tuo mies puhkuu kummasti!” tai “Nämä ihmiset eivät osaa väistää!” ja tuntuu kuin olisin kuntoilemassa viisivuotiaan kanssa, en äidin. Mutta hän onkin lomalla.

Niin minäkin, tavallaan, ja tässä istun ja hinkkaan seinää ja ihmettelen, miksi ihmeessä kummitäti ajattelee minun vasta häissä liittyneen sukupolvien ketjuun, kun itse lasken syntyneet siihen täysivaltaisina. Seinässä on omituinen pinta, koska se sortui kunnostuksessa ja siihen naulattiin tukiristikko, jonka päälle pitäisi levittää raplinki. Mutta sen sijaan isä vain maalasi ristikon päälle. Niinpä seinä on täynnä pieniä säännöllisiä kuoppia, joihin lika itsepäisesti pesiytyy. Hinkkaan seinää saippuoidulla rätillä, vähitellen seinä alkaa näyttää taas vaaleanvihreältä ruskeapilkullisen sijaan. Lattiastakin peseytyy pois musta ketto, huone näyttää kotoisalta ja raikkaalta. Voisi miltei kuvitella, että täällä asuu joku muu.

Siinä vaiheessa, kun aloimme muodostaa päätöstä hääpaikasta, mietimme huolellisesti, onko kauhean vaivalloista kutsua ihmisiä niinkin pohjoiseen kuin mekin kutsumme. Mutta sitten mietin kaikkia niitä häitä, joissa olen vieraillut, ja tulin siihen tulokseen, että parhaita ovat kuitenkin olleet ne, joissa on oltu keskellä metsää, kaukana normaaleista ympyröistä.

Siksi en osaa ajatella vaivalloiseksi myöskään tämän viikonlopun junaistumista Joensuuhun ja takaisin ystävien häihin. Saan myös lisätodisteita uskomukselleni, että uusia paikkoja katsellen löytää yllättäviä, kiinnostavia seikkoja. Ensinnäkin, kun tulemme Joensuuhun, on huomattavasti kylmempää kuin Helsingissä aamulla rautatieasemalle laukun kanssa kävellessä. Pohjoistuuli puhaltaa luihin ja ytimiin asti, joten intialaisen ravintolan jälkeen (häihin ei kannata mennä nälkäisenä, sen olen ainakin tähän mennessä oppinut) suuntaamme värjöttelevinä kirpputorille. Löydämme paitsi paksut paidat, myös metsänvihreän hameen - väriä on tavattoman hankalaa löytää etenkään sopivan kokoisina vaatteina ja pidän siitä kovasti - sekä yllättäen ne samat kengät, joita olen kutsunut omenannahkakengiksi samannimisen sadun mukaan.

Kävelen Kontin valtavassa hallissa ja ihmettelen tavaroiden sijoittelun väljyyttä. Liikehuoneiston hintaeron etelään aistii helposti. Kierrän kenkähyllyn, mutta sitten silmänurkastani näen jotakin tuttua - kyllä vain, ne kengät, jotka jouduin lopulta viskaamaan roskiin niiden kuluttua puhki ja muututtua sievän heleänpunaisista ruskeiksi. Mutta nämä ovat samat kengät uusina tai uudestisyntyneinä. En meinaa ensiksi uskaltaa kääntää pohjaa esiin. Kengät kyllä näyttävät oikean kokoisilta ja tuntuvat käteenkin tutuilta, mutta ehkä vain innostun turhaan? Lopulta käännän kengän riittävästi emmittyäni. Toki kenkä onkin oikeaa kokoa. Pari maksaa vain kolme viisikymmentä. Vetäisen henkeä. “Vompsu, Vompsu, löysin omenannahkakengät… ne on otettava…”

Jatkamme kohti hääpaikkaa kirppiskamat isossa Punaisen Ristin muovikassissa. Matkalla menemme kahville, jotta pääsen kahvilan vessaan vaihtamaan farkut, lenkkarit ja kirppikseltä ostetun hupparin mekkoon, sukkahousuihin ja mustiin remmikenkiin. Kahvilan vessa on pieni. En saa kiskottua mekon vetskaria kiinni - rinnat ovat sille vähän liikaa - ja samassa minua alkaa naurattaa. Jos minulla ei olisi muovikassissa metsänvihreää hametta ja omenannahkakenkiä, voisin suistua epätoivoon ja nykiä hermostuneesti vetoketjun hajalle. Mutta nyt mekon mahdollinen käyttökelvottomuus ei haittaa, koska kirpputori on ex tempore pelastanut kaiken! Niinpä marssin mekonselkä avoimena kahvilaan ja kitkuttelemme kaikessa rauhassa vetoketjua kiinni siinä pöytien välissä seisten. Lempeästi kohdeltuna vetoketju toki mukautuu vaatimuksiin auliisti ja mekko sulkeutuu siveellisesti. Toisista pöydistä tuijotetaan toisaalle perisuomalaiseen tapaan.

Kirkon portailla tajuan muiden jotenkin laittautuneen enemmän häihin. Monilla tytöistä on hieno, viimeistelty kampauskin. Mutta oikeastaan sen ei tunnu olevan väliä. Tuntuu hauskalta olla niin vanha nainen, ettei tarvitse enää hermostua sellaisista seikoista. (No, toisinaan tietysti niin käy, mutta osaan jo antaa hetkelliselle hermostukselle palttua ja perustella, miksi on järkevää mennä juhliin matalakantaisissa kengissä ja sen kummemmin laittautumatta - esimerkiksi meikkivoide kutittaa inhottavasti naamaa, joten olen päättänyt olla käyttämättä sitä.) Tuulee kylmästi, portailla ei saa heitellä pellavan- eikä auringonkukansiemeniä.

Hääpari on niin nuori ja jotenkin suloinen, että huomaan hymyileväni lempeästi. Minusta tuntuu edelleen kummalliselta, että ihmiset voivat noin vain päättää mennä naimisiin niin nuorina ja ensimmäisen seurustelu- tai asuinkumppanin kanssa. (Minusta on edelleen kummallista, että me olemme Vompsun kanssa menossa naimisiin ja, tänäänkin kysyin häneltä, onko se varmasti hänestä kiva juttu, kun en osaa oikein itse sanoa koko asiasta yhtään mitään järkevää. Minulle se kai on osa empirismiä: asioita on kokeiltava rohkeasti ja iloisesti. Muuten ei voi tietää, kuinka sitten kävisikään. Mutta en edellenkään tiedä, mitä tarkoittaisi, että tahtoisin mennä naimisiin. Ei aavistustakaan! Mutta silti oloni on turvallinen ja tiedän pitäväni Vompsusta kovasti. En sillä lailla, että ajattelisin häntä kohtalokseni tai muuta melodramaattista vaan että me nyt vain yhdessä kohellamme kuin kuusivuotiaat ja se tuntuu kivalta kaikkien aiempien suhteiden vakavuuden jälkeen. Ja että silti me olemme puhuneet paljon vaikeammista asioista ja elämme paljon avoimemmin toisillemme.) Millaistahan olisi elää tuon hääparin elämää? Millaista olisi mennä naimisiin noin nuorena, jotenkin osata toivoa ja tahtoa sitoutumista niin kovin varmana (tai ainakin varman näköisesti)? Erilaista se varmasti olisi, mutta en osaa sanoa, olisiko se helpompaa vai vaikeampaa. (Unohdan näemmä senkin, että Vompsu on saman ikäinen kuin tuo hääpari ja ettei hän ole seurustellut pari viikkoa pidempään ennen kuin me aloimme. Huuooh. Ehkä minun pitäisi kysyä häneltä sen sijaan että vain ihmettelen ja liikutun moisesta varmuudesta.)

On hauskaa ajautua tällä tavalla kaupunkiin ja seurueeseen, johon ei voisi muuten kuvitella ajautuvansa. Jos en ajautuisi kaupunkiin, en näkisi pyörteilevää mustaa jokivettä enkä ainakaan tulisi menneeksi kirkkoon, jossa on hienot kattomaalaukset. Enkä päätyisi kiviselle opistolle enkä järvenrantaan. “Tule mukaan kuvaan”, viittoo Vompsu, mutta kieltäydyn. Jälkeenpäin kysyn, ei kai hän loukkaantunut siitä. Minusta tuntuisi vain hullunkuriselta mennä seisomaan tiiviin opiskelukavereiden porukan joukkoon. Olen kuitenkin opiskellut ihan toisella puolen maata ja heitä kymmenisen vuotta vanhempikin. He ovat tavanneet viikottain toisiaan vuosien ajan. En osaa ajatella, että ystävyys voisi olla yhdestä kuvasta kiinni tai muuta sellaista. Meillä vain on eri taustamme ja kokisin itse tunkeilevaksi heidän joukossaan seisomisen ja tallentumisen. Minusta on mukavaa nähdä heitä ja tehdä asioita heidän kanssaan, mutta se ei tee minua yhdeksi heistä. Ja hekin ovat erkaantumassa tuosta vaiheesta.

(Se, että erotan sen, saa minut hieman surumieliseksi, hyvällä tavalla. Muistan äkisti ja viiltävästi, kuinka omat opiskelukaverini ovat liukuneet kaukaisiksi ja kuinka harvoin heidät näkee ja kuinka muodollisia silloin ollaan. Tai oikeastaan useimpien - muttei onneksi kaikkien - kohdalla: kuinka muodollisia olimme silloin ennenkin kaiken aikaa. Ihmiset rakastuivat, pettyivät, kävivät terapiassa, kärsivät oppimisvaikeuksista ja niin edelleen, mutta vaikenivat siitä kaikesta ja pysyttelivät kommunikaatiossa kevyessä ylärekisterissä. Ehkä se kuuluu tiettyyn elämänvaiheeseen? Haavoittuvuus kohdataan vasta myöhemmin konkreettisesti, sen jo varhempi tuttuus saa universaalin leiman.)

Häät sujuvat leppoisasti. Bändi soittaa yllätykseksemme paljon lavatanssikamaa ja vielä humppaisaan sävyyn, enemmän kuin ne normaalit vanhuksille suunnatut kolme valssia ja yksi jenkka. (Ehkä tämä on sitä arvojen kallistumista konservatiivisempaan suuntaan, josta olen lukenut nuorisotutkimusraporteista - että seitsemänkymmentäluvulla syntyneet painottavat paljon enemmän kansainvälisyyttä kuin kahdeksankymmentäluvulla syntyneet. Tai sitten kyse voi olla siitäkin, että vihkipari on kotoisin pieniltä paikkakunnilta, joissa perinteet tuntuvat merkitsevän enemmän kuin Helsingin kaltaisessa paikassa.) Toisaalta itselle vieraassa tanssiperinteessä on se mainio puoli, etten tanssi sukkahousuja hajalle, kuten saattaa käydä omemman musiikin kanssa. Mutta on jotenkin ahdistavaa, että pitäisi tanssia jonkun kanssa aina eikä saa vain liikkua vapaasti itsekseen musiikin tahtiin. Sellainen edellyttää paljon tiukempaa parisuhteellisuutta kuin mihin itseni osaan käsittää. Tai sitten pitäisi antautua tuosta noin vain vieraiden miesten käsivarsille ja pyöritettäväksi. Tuntuu kummalta myös kun musiikki on niin tiukasti valkoisen musiikin perinteestä ja edellyttäisi tanssijalta jotenkin hassun vanhanaikaista ryhdikkyyttä. Ehkä en hämmentyisi näistä piirteistä, jos en olisi ollut aiemmin enimmäkseen häissä, joissa on pyörinyt diskopallo ja jossa ovat raianneet hiphop ja disco, samba ja salsa.

Onneksi tunnelma on muuten pehmeä enkä tunne täysin irrallisuutta, vaikka tanssi, joka yleensä on osoittautunut sillaksi vieraiden ihmisten pariin, ei nyt tarjoakaan auttavaa käsivarttaan.

Pihalla taivaan katto on korkea ja pääskyset viiltävät ilmaa kirkuen riemua. Koivukuja johtaa rantasaunaan. Istun löylyssä miesten kanssa ja ihmettelen muiden naisten puuttumista itsekseni sinne saakka, kunnes yksi miehistä kysyy, miksen ole naisten saunassa. En ole tullut ajatelleeksi, että sellainen voisi olla erillisenä paikkana. (Aikana olen sellaisen nähnyt, mutta en vielä paikkana muuten kuin uimahalleissa ja maauimaloissa.) Mutta pääsenpähän todistamaan, että puheet miesten saunojen kovemmista löylyistä saattavat olla suurta liiottelua: ainakin minusta löylyt ovat vaisut ja huomaan usein tivaavani ääneen, saako löylyä heittää lisää.

Aamulla liftaamme Joensuun keskustaan ja saamme kyydin kasvitieteeliselle & perhospuutarhalle saakka. Tässä vaiheessa vasta alankin olla kiitollinen siitä, etteivät nämä häät olleet mitkään nopeat kaupunkihäät, joista kukin hajaantuu kotiinsa autuaan tietämättömänä siitä, millaista kaikkea muutakin on olemassa. Perhospuutarha on nimittäin aivan ihmeellinen! Valtavat perhoset lepattelevat kasvihuoneessa. Niiden imutekniikkaa ja parittelua on helppo seurata siitä aivan vierestä, ja lehahtaapa yksi perhonen istumaan Vompsun hihallekin. Passifloran letkeissä varsissa roikkuu koteloita ja toukat taittavat matkaansa piikikkäinä ja värikkäinä. Kuvaaminen riistäytyy käsistä, ja mainitsen Vompsulle, että taitaapa olla niin, että näiden häiden valokuvasaldo on melko perhospainotteinen. “No, ihmiset nyt eivät vain ole yhtä filmaattisia”, hän vastaa.

Se on tietysti aivan totta. Niin moni perhosten viehättävä puuha olisi ihmisistä kuvattuna groteskia ähisemistä. (Eikö olekin kummallista, että melkein kaikki, mikä tuntuu todella hyvältä, kuten syöminen, sauna tai seksi, näyttää aivan järkyttävältä ja ällöltä? Mutta ei siksi, että ihminen olisi tuolloin eläimellisimmillään, valpas ja läsnä, vaan juuri siksi, että hän tuntuu kadonneen rajojensa sisäpuolelle, nautintonsa yksityisyyteen? Jopa unessa kasvot näyttävät usein turpeilta ja kuola valuu suupielestä vanana.) Perhoskuvia on myös enemmän kuin ehdokkaita omaksi hääkuvaksemme. Perhoset vievät voiton melkein kaikesta. Perhonen on kukasta kukkaan räpyttävä kukka, silmäsiipinen rullakärsä, hennon karvan peittämä juhla-asuinen hyönteinen. Se kännää käyneellä banaanilla ja roikkuu alassuin posliinikukan juovuttavissa nektarisammioissa.

Emme malttaisi lähteä perhoshuoneesta, jonne olemme tulleet sattumalta. Lähteminen tuntuu melkein enemmän sattumalta kuin tuonne ajautuminen. Sitä avittaa vain yksi seikka: on jo nälkä.

Olen etsinyt sopivia juhlakenkiä jo pitkään. Tänä vuonna muoti tuntuu suosivan kiiltonahkaa, kummallisia kengän sivuille kuroutuvia kumeja tai vähintään akillesjännettä ikävästi painavaa kiristysrypytystä kengän kannassa. Jalkateräongelmieni takia kenkien on oltava matalakantaiset ja niihin on mahduttava ortopedinen tukipohjallinen, ja koska ortopedinen tukipohjallinen ei ole kaunis katsella, sandaalit eivät käy.

Päivä Tallinnassa rakentuu aivan eri tavalla kuin normaalisti, sillä nyt meillä on tavoitteet, jotka on onnistuttava täyttämään. Työkaverimme P lähtee mukaan ja alistuu kiltisti välttämättömyyksiin. On ostettava yhdet kaljakärryt lisää (tuskin ne turhiksi osoittautuvat, voihan niillä roudata kaikkea muutakin painavaa, kuten kirjalaatikoita divariin, ja muutoissa ne ovat taatusti aivan lyömättömät) ja mieluiten löydettävä kengät. Porhallamme miltei kaiken normaalin Tallinna-sälän ohitse: emme ehdi toreille, sushia syömään emmekä Humanaan. Emme myöskään istu piknikkiä puistossa tai kuvaa hassuja näkymiä. Suklaapuodissa sentään istumme hetken ja rauhoitumme.

Aluksi kenkätilanne eteläisessä sisarkaupungissa tuntuu yhtä karmivalta tai ehkä vielä karmivammaltakin kuin Helsingissä ja mielialani painuu uhkaavasti. Viimeinen oljenkorsi osoittautuu kuitenkin pelastukseksi: maahantuojan outlet-myymälästä löytyy mary jane -tyylinen musta kenkä, joka istuu ja miellyttää muutenkin. Ainoaksi ongelmaksi jää, että ainoa minulle sopivan kokoinen pari on rikkonainen. Kengän hihna on tempautunut irti tikeistään ja repsottaa onnettomasti. Päätän kuitenkin ostaa kengät, koska näyttää siltä, että vain sisävuori on hieman repeytynyt ja että taitava suutari saa kengän kuntoon muutamalla tikillä. Täyttä hintaa en sentään tahdo maksaa, koska pidän aivan selvänä, että suutarikin maksaa jotain.

Kävelen kenkälaatikon kanssa kassatiskille ja kysyn, voinko saada alennusta, koska kenkä on rikki eikä toisia saman koon kenkiä näy esillä. Myyjätär kieltää ensin antamasta alennusta, mutta kun huokaisen ja sanon, että ei voi mitään sitten, otan kengät silti, hän äkisti muuttaa mielensä ja säntää ensin penkomaan laatikkopinoja, sitten takahuoneeseen - ehkä neuvottelemaan pomonsa kanssa tai jotakin. Hän palaa takaisin ja lyö sanaakaan sanomatta koneeseen alennusta melkein puolet kenkäparin hinnasta. Kiitän iloisesti ja kävelen ulos kassia heilutellen ja mieli keventyneenä. (Aloin pelätä jo, että menen naimisiin lenkkarit tai vaelluskengät jalassa silkkaa itsepäisyyttäni ja - luojan kiitos valikoivaa - perfektionismiani.)

Sitten matkaseurue toteaa, että suutari on epäilemättä Tallinnassa edullisempi kuin Helsingissä. Muistan korjauttaneeni matkalla hajonneen korkolapun Stockmannin suutarilla, ja suuntaamme sinne. Entisen suutarinkojun paikalle on tullut Deli, mutta kun Vompsu ei suostu lannistumaan ja kyselee myyjättäriltä itsepäisesti, missä suutari oikein on (hän on käsittämättömän reipas välillä, minä saatan luovuttaa tuollaisessa tilanteessa paljon helpommin, vaikka tiedänkin paljon mitä Vompsu ei tiedä kuten että suutari on viroksi hassusti kenkien seppä - ihan kuin ihmiselläkin olisi kaviokengät - en saa silti mentyä ja kysyttyä) ja saa vastauksen: viidennessä kerroksessa.

Ajamme rullaportaita ylös ja nostan rikkinäisen kengän suutarin tiskille. Kengässä riippuu edelleen hintalappu. Suutari hämmästelee ensin ääneen rikkinäisen kengän ostajaa, mutta sanoo sitten, että tähän työhön menee kymmenen minuuttia.

Kymmenen minuutin kuluttua kenkä on virheetön. Maksan suutarille murto-osan kengän rikkinäisyyden takia saamani alennuksen hinnasta. Kävellessämme laivalle viinakaupan ja ruokakaupan kautta hämmästelen mielessäni, mitähän kenkäparille olisi tapahtunut, jos en olisi poiminut sitä mukaani irtirevenneestä remmistä huolimatta. Varmaan se olisi lojunut jonkin aikaa pöydällä ja sitten se ehkä jossain vaiheessa olisi korjattu rikkinäisenä johonkin hävikkipinoon. Pahimmassa tapauksessa koko pari olisi lentänyt roskiin. Tunnen valtavaa tyytyväisyyttä, että löysin kengät ja että uskalsin marssia niiden kanssa tiskille ja vaatia alennusta. (Sellainen ei käy itseltäni lainkaan luontevasti ja kävin mielessäni mahdollisia reaktioita läpi useita kertoja ennen kuin päätin uskaltaa käydä tiskille huomauttamaan kengän rikkinäisyydestä. Vasta jankattuani asiaa useat kerrat sain vakutettua itseni siitä, että jos minulle tiuskittaisiin tai suututtaisiin, ei se totisesti olisi minun ongelmani.) Nyt kengät ovat kassissa ehjinä ja hienoina! Ne ovat juuri sellaiset kuin haluankin. Lisäksi niihin kiteytyy miellyttävä muisto uskaltautumisesta ja onnistumisesta sekä metafora rikkoutumisesta ja korjaamisesta.

Ajatella, jos ne eivät olisi olleet rikkonainen pari, ne olisi ehkä ostettu pois jo aiemmin enkä olisi löytänyt noin hyviä kenkiä lainkaan.

Asunto, jossa yövymme, sijaitsee kerrostalossa. Talo lienee kuusikymmentäluvulta rakennusratkaisuista päätellen. Vaikka suljemme patterit, asunnon tiiviys pitää lämmön korkealla. Suurista ikkunoista ei vedä, lattia tuntuu lämpimältä villasukittakin. Päivällä se kaikki vielä menee, mutta öisin uni ei tahdo tulla. Iho kutisee, limakalvot kuivuvat, hengittäessä kurkunpäätä kirveltää.

Viimeisenä yönä vieraassa asunnossa makaan pitkään hereillä. Viimein avaan ikkunan. Ihana viileys ja kosteus laskeutuvat sänkyyn, valuvat virvoittavina peitteiden päällä. Nukkuva Vompsu kokoaa kätensä ja hartiansa vällyjen suojaan valveminänsä tietämättä. Vompsun äiti ilmestyy pimeästä, päivittelee ikkunan jääneen auki ja meidän vilustuvan. “Ei ei, laitan sen kyllä kiinnin kunhan vähän viilenee…” toppuuttelen. Viileä ilmavirta helpottaa hengittämistä, tekee aiemmin turvonneen ja raskaan tuntuisesta kehosta äkisti vedensoljuvan, kevyen ja asettuvan. Kun peitteet ovat viilenneet sen verran, että jo hieman hyrisyttää, suljen ikkunan.

Kesken unisia ajatusten karkailuja mietin hämmentyneenä sitä, miksen osaa nukkua kuivassa ja yli kahdessakymmenessä asteessa, vaikka niin moni tahtoo juuri tuollaisen vedottoman sisätilan. Silloinkin kun olen asunut seitsemänkymmentäluvun elementtikerrostaloissa (suurimman osan lapsuutta), olen pitänyt talvipakkasillakin huoneessani patterin kiinni ja ikkunan auki. Nyt kun olemme katselleet myytävien talojen lisäksi varauksellisen kiinnostuneina myös pieniä huvilapakettiratkaisuja, olen ihmetellyt niiden hehkutusta lämpimistä lattioista, vedottomuudesta ja kuivuudesta. Tiedän toki, mitä liiallinen kosteus saattaa tehdä rakenteille, mutta en ymmärrä, miten täysin kuivassa ja kuumassa voi saada nukahdettua ja nukuttua heräämättä aamulla karmeaan kuivuneisuuden tunteeseen.

Varmasti tämä on vain hassunkurinen luontumus, tämä viileän kostean yöilman kaipaus. Mutta mistä ihmeestä olen kehittänyt moisen luontumuksen seitsemänkymmentäluvun liian tiiviissä taloissa? Muistan jo pienenä avanneeni ikkunan yöksi yksin, kun valo oli sammutettu ja kirja riistetty. Jos äiti ei voinutkaan nukkua vieressäni, edes ikkuna oli avattava, seistävä hetken sen ääressä ja tuntea kylmän tunkeutuvan yöpaidan lävitse pistellen kapoiseen lapsenkehoon. Noina hetkinä tuntee todella elävänsä, asettuvansa alttiiksi maailmalle, sen valtavalle tähtitaivaalle ja öiden haasteille.

Kun tulemme kotiin, harmaa kolli ravaa joustavasti huoneesta eteiseen silmät loistaen ja innokkaana. Sisällä tuntuu kuumalta nyt kun kevät grillaa kaupungin ikkunantakaista maailmaa. Ikkunoiden edessä on vain kaksi kerrosta kirkasta muovia, joten lämpö liukuu pieneen yksiöömme lupaa kysymättä. Miehet eivät enää poraa, huomaan. Ehkä ikkunan voisi avata? Avaan erkkerin pienen sivuikkunan varovasti ja kuuntelen rakasta tuulen ulinaa pystysuorassa aukossa. Mutta viileän mukana sisään tunkeutuu hienoa tiilipölyä, ja vaikka pidän ikkunaa raollaan vain sekunnin, pari, yksi tuoksupelakuista päällystyy tuolla kauhealla rakennuspölyllä, joka peittää kaikkea muutakin täällä ja narskuu hampaissa. Telkeän ikkunan nopeasti kiinni.

Ehkä meidän helteemme alkavatkin unettomine öineen jo pian päättyäkseen vasta oikeiden helteiden saapuessa, ikkunoiden viimein paljastuessa ja avautuessa vilvoittavalle yökylmyydelle.

Vieras kaupunki suurenee kerta kerralta. Siitä hahmottuu uusia poikkikatuja, kauppoja. Silti ihmiset saattavat pankkiautomaatilla asioidessaan jutella toiselle, joka seisoo kolmisen metriä oikeassa takaviistossa. Se tuntuu kummalliselta, kun asiointi hidastuu ja jonoa muodostuu.

Muistutan itseäni siitä, ettei minulla ole kiire mihinkään ja että tempoerot kuvaavat enemmän asuinkaupunkia kuin ihmisen temperamenttia. Silti mieli on vaikeaa taivuttaa ajatukseen, että hidas kovaan ääneen päivitteleminen olisi huomaavaisuutta toisia kohtaan. Mutta ehkä täällä ajatellaan epäkohteliaana sitä, ettei puhu kenellekään ja kävelee nopeasti, kunnes sitten äkisti pysähtyy ihmettelemään jotakin näkymässä.

Kreikkalaisen ravintolan mies muistaa Vompatin, joka uskaltaa puhua kahdenkymmenen sanan kreikkaansa. Häneen ei iske samanlainen ahdistus kuin itseeni, kuristava olo omasta naurettavuudesta ja ääntämyksen puutteista, äh-miksemme-me-puhu-englantia –olo. Pahimmalta tuntuu, kun huomaa oman kuristavan olonsa ja sen typeryyden. Se, että tuntee itsensä samaan aikaan typeräksi ja ujoksi ja metatyperäksi… antaa vain toisen puhua. Ehkä jokin toinen päivä.

Muistan äkisti sen kerran, kun lakkasin niiaamasta todistuksenjaossa, ja onnistuin suuren kapinan eleenä nyökkäämään opettajalle jäykästi ja mielestäni miehekkäästi. (Silloin tahdoin olla vielä miehekäs; en enää muista tarkalleen, mikä naiseudessa oli niin karmivaa ja hävettävää, ehkä historiallinen näkymättömyys ja merkityksettömyys sekä oletus yhteisöllisyydestä, jota en silloin kokenut kykeneväni mitenkään saavuttamaan.) Sekin tuntui samalla tavalla naurettavalta, ja naurettavuuden tuntemus tuntui naurettavalta sekin, sen pidemmälle en päässyt, kävelin takaisin paikalleni.

Seuraavana vuonna en tainnut edes nyökätä.

Kuvittelen edelleen itseni isäkseni silloin kun minun on selviydyttävä täpärässä paikassa. Olen isä, en osaa huolestua, isä puhuisi näin. Tai oikeastaan, on väärin puhua kuvittelemisesta; pikemminkin huomaan äkisti puhuvani ja elehtiväni isän tapaan ja äkisti tunnen pistävää vihaa siitä, etten osaa hoitaa asioita omaan tyyliini, vetäydyn tutumpiin ilmaisuihin, vaisuunnun.

Miesten kanssa eläessä käy niin helposti siten, että alkaa tuntea itsensä entistä pienemmäksi, osaamattomammaksi, avuttomammaksi. Vuosi vuodelta lakkaan syyllistämästä tästä itseäni tai omaa luonnettani ja huomaan herkemmin kulttuuriset mallit. Jopa niissä asioissa, jotka hallitsee miehiä paremmin, alkaa epäröidä etenemistä ilman toisen mielipiteen tarkistamista. Pätevyys ja sen myötä ylpeys omista taidoista ikään kuin vain imeytyy pois kaikista omista tekemisistä. Onneksi niin ei aina käy. Vaikka sukupuoliroolituksiin liittyy mielestäni vankka kierre tuohon suuntaan: stereotyyppimiesten tiukasti omaksuma tyyli ilmaista tahtonsa ja mielipiteensä selkeästi ja ehdottomasti, korostaa pätevyyttään (ääritapauksissa haastamiseen ja kukkoiluun saakka) yhdistettynä tytöille pienestä pitäen korostettuun tarpeeseen kuunnella toista tarkemmin ja asettaa neuvoteltu sopu omaa mielipidettä ja sen puolustamista korkeammalle sijalle saa helposti aikaan sen, että mies ilmoittaa, miten asiat järjestyvät, ja nainen vain nyökyttelee ja ajattelee, että en kyllä ole tuota mieltä, mutta menköön tämän kerran, kun se näyttää tuolle toiselle noinkin tärkeältä. Ja kun joustaa ja myöntyy tarpeeksi monta kertaa, alkaa vähitellen epäillä, etteivät asiat mitenkään muuten oikeastaan voisi mennäkään.

Pidän henkilökohtaisena tyytyväisyysvakuutuksenani sitä, ettei Vompsu osaa käyttää iskuporakonetta, mutta minä osaan. Lyhytkin yksin eläminen riitti todistamaan, miten helposti lopulta kaikesta lähes mahdottomalta vaikuttavasta selviää. Silti epäilen, että jos eläisin vähänkin dominoivamman miehen kanssa, surhuisin aika pian taas sitä, etten oikein osaa mitään. Jo eksän kanssa keskustellessa – jossa ei sentään ole oikeastaan mitään hävittävää – huomaan näet, etten yksinkertaisesti saa sanottua asioita, jotka minusta oikeastaan pitäisi sanoa jo hänen itsensäkin kannalta ja takaamaan se vähä ystävyys ja uteliaisuus, mitä välillämme voi olla kaiken eroamisen kamaluuksien jälkeen. Käy aivan samoin kuin vieraan kielen kanssa: sanat vain alkavat tuntua naurettavilta, niiden ääneen sanomisen ajatuskin pähkähullulta, ja jälkikäteen jää hämmästelemään, mikä ihme siinä niin vaikeaa saattaa olla.

Yövymme suuren asunnon sijaan yksiössä. Yksiö tuntuu turvallisemmalta, vapaammalta, selkeämmältä. Kasvit tungeksivat ikkunoiden luona, tavaraa ei ole liikaa, emäntä vaikuttaa levollisemmalta kuin aikoihin. Häntä kannattelevat samalla tavoin kuin meitä muitakin vuoroillamme ystävien sanat, kortit, puhelinsoitot, kävelyt, keskustelut. ”Ette usko, miten tärkeitä ystävät ovat olleet tästä selviytymisessä”, hän huudahtaa.

Mutta uskommehan me, tai minä ainakin. Ystävät kannattelevat. Kuinka voisi unohtaa ne hetket, kun oli itsekin juuri lähtenyt, yksin vuosien jälkeen tyhjässä yksiössä ja järjesti tavaraa ja mielsi kaiken epätodelliseksi. Ja kuinka vähitellen kevät pakotti todelliseen, kuinka välimatka pakotti huomaamaan, miten pieneen karsinaan oli itsensä teljennyt aiemmin. Usein ahdistuksen jossain tilanteessa osaa nimetä vasta jälkikäteen. Ja kaupunki kasvaa, kevät tulee. Ja vaikka aika keriytyy nopeasti auki, kuvat ja ideat ja vaikeudet eivät häviä heti. Ne vain haalistuvat ja kauhtuvat kesiksi, keväiksi, jolloin maailma ei malta alistua sisäisille työmalleille.

Olemme juoneet retsinaa uudelle asunnolle ja amarettolikööriä keväälle.

Tiskit on tiskattava pitkästä aikaa. Kukat kasteltava, raivattava pöytää, sijattava sänky. On pariteltava sukat pyykkikoriin tai housuhyllylle, joka on oikeastaan funktionaalisesti sukkahylly mutta kantaa edelleen perinteikästä nimeään herra Sein mieliksi.

Yksinäinen steppikenkä lojuu keskellä lattiaa villasukkaparin vieressä. Vompsu on nostanut ikkunan eteen tuulivoimakalenterin, jonka fanituskuvat ovat aivan yhtä rumia kuin hevos-, kissa-, koira- ja ankanpoikaskalenterien, sellaiset mitäänsanomattoman nostalgista fotorealismia huokuvat. (Mielikuvituksessani tuulivoimaintoilija näkee modernitkin tornit nostalgisina: tässä on kulta-aika, kuinka aurinko laskeekaan niiden taakse kuin ei kai täällä koskaan.)

Olen lähettänyt aamulla aikaisin hakemuksen työpaikkaan, joka kuulostaa mielenkiintoiselta mutta johon halutaan korkeakouluopintojensa loppuvaiheessa sinnittelevä. Koska elämäntilanteeni ei ole muuttunut mihinkään valmistumisen myötä, lasken itseni anteliaasti tuohon kategoriaan, joskin muistan mainita myös tutkintoni ja väsymykseni siihen, etten saa oikeita työpaikkoja. (Tietysti positiivisen kierteisessä muodossa.) Tuollaisen työn myötä olisin miltei erään ystävättäreni kollega. Se tuntuisi aika hurjalta, koska arvioin hänet vakitöidensä takia huimaavan paljon pätevämmäksi ja uskottavammaksi työmarkkinoiden näkökulmasta. Entä sitten, jos pätkä kestäisikin vain viisi kuukautta? Ei minulla ole ikinä ollut niin pitkää työsuhdetta muualle kuin kirjastoon, jossa istun vain lauantaisin.

Aika kummallista ajatella, miten erilaisia ihmisten elämät ovat. Jotkut pätkäilevät rakkaussuhteissaan, toiset työsuhteissaan, jotkut vain solahtavat maailmaan ilman mitään hankaluuksia ja hampaanpuremisia. He ovat varmaankin vähemmän itsepäisiä ja vähemmän varmoja omien kiinnostuksenaiheidensa seuraamisen asiallisuudesta. (En missään nimessä suostu katumaan koulutusvalintojani, olen oppinut huiman paljon ja tullut lukeneeksi kaikkea, mitä en ikinä olisi silkan kiinnostuksen siivittämänä jaksanut rämpiä loppuun saakka. Eikä minulla ole erityisen kiire tulla valmiiksi ja kuolla. Paitsi välillä, no, mutta se annettakoon anteeksi. Olen miettinyt paljon kummini sanoja jokin aika sitten: “On voikukkaihmisiä jotka kukoistavat kaikkialla yhdenmukaisena. Minä en ole sellainen, ja hitto vie, miksi edes haluaisin olla voikukka?”) Tiskaan ja koetan miettiä, millaista olisi ollut sijoittua työelämään helposti jonkin valmiin ammatin myötä, mutta toisaalta kokea ihmissuhteissa jatkuvia takaiskuja. En vain osaa kuvitella. On kuunneltava.

Tiskit kilahtelevat heleämmin ja kumeammin saippuavedessä. Valo huoneessa on harmaa paksujen ikkunamuovien takana. En ole pakannut vielä mitään. Mutta ensin tiskit. Matkustamme pohjoisempaan, pelkään, että siellä on lunta. Minulla ei ole talvikenkiä edellisten hajottua eikä varaa hankkia uusia vielä. On sinniteltävä ensi syksyyn saakka, koottava kenkäpottia. Cityvaelluskengätkin ovat nyt hajoamassa ja niissä tunkee lumi nilkkoihin. Taidan ottaa ne, vaikka ne hiertävätkin akillesjänteen kohdalle rakot hajonneiden pehmusteiden takia. Ehkä teipaan vain kohdat ihoteipillä sukkien alle.

Haluaisin jo kevään. Ensi viikolla palaamme puutarhamessujen alle. Niitä ennen on saatava kirja painokuntoon. On haastavaa kuvitella, millaista on viettää messuilla koko päivä. Olen silti päättänyt tehdä niin, tutkia ja taivastella, kerätä kaikenmaailman esitteitä reppuun ja syödä eväitä jossain vähän syrjemmässä. Ehkä silloin aurinko helottaa jo iloisemmin.

Palautan itseni tiskien ääreen. Tiskit, tiskit. Klongg, sanoo lautanen. Käsiä ei palele saippuavedessä. Junassa aion laatia hakemistoa kirjaan. Viikonloppu koittaa vasta ensi viikon puolella.