Veloena

Joskus lukiessa törmää ihan hassuihin kivahduksiin ja murinoihin, kun sinänsä avomielisen tekstin joukossa on äkisti lause, joka törröttää tutkiskelevan otteen tekstivirrasta ehdottomana ja erottuu siksi, ettei itse voi mitenkään onnistua samastumaan sen asenteeseen.

Luen Juha Varron ja Hakim Attarin teosta Syvä laulu. Vaikka kirjoittajat porautuvat johonkin perinjuurin tuttuun ja helposti samastuttavaan ajatukseen ihmisen ulkopuolisuudesta ja kauhun sanattomuudesta ja äänensävyjen muuttumisesta korahteluksi ja huudoksi tässä tilanssa, töksähdän seuraavaan fragmenttiin:

vinoutuneiden ihanteiden (terveys, pitkä ikä - kaikki ikävystyttävä!)

Ehkä on parasta siteerata kohtaa hieman laajemmin:

On outoa, kuinka vaikea meidän on huomata, että jokaisessa ihmiskulttuurissa - ja monissa eläinkulttuureissa, ihme ja kumma - humaltuminen on tärkeä osa ihmisenä olemista. Ihmiselle on annettu osa, jossa saa selvästi näkyville rajallisuutensa: tietää, ettei ole kaikkia mahdollisuuksia mutta voi ne kuvitella. Kukaan ei kestä sitä kaiken aikaa selvin päin.

Vasta kulttuuristen väärinkäsitysten - kirkkouskontojen, elämänpuhdistusliikkeiden, vinoutuneiden ihanteiden (terveys, pitkä ikä - kaikki ikävystyttävä!) - mukana voi tulla vaatimus kieltäytyä humaltumisesta. Se on itsensä ja yhteisönsä rankaisemista synneistä, joita ei kukaan ole tehnyt, eräänlaista hybristä, ylimielisyyttä, jossa ihmisen rajat nähdään väärin, ikäänkuin ihminen olisi jumala, kone, kaikki, vain itsensä.

Jos kuitenkin joku suostuu näkemään humaltumisen ytenä ihmisen eksistentiaalina, olemista kuvaavana piirteenä, koko käsitys muuttuu. Samalla tavalla kuin tarvitsemme kuunteluhetkiä (jumalan, kaiken, toisen, luonnon, ihmeen edessä), tarvitsemme humaltumista.

Kyse on myös sanan metaforallisesta käytöstä: joka kieltäytyy kokemasta alkoholin ja huumaavien aineiden aiheuttamaa humaltumista, on myös kykenemätön humaltumaan kauneudesta, äänistä, mauista, tuoksuista, rakkaudesta, toisesta ihmisestä, luonnosta. Kyse ei ole keinotekoisesta tilasta, “kemiallisesta myrkytyksestä”, vaan antautumisesta, antautumisen harjoittelusta, antautumisen rajojen tunnustelemisesta, antautumisen oppimisesta, oppimiseen antautumisesta.

Kyse on samasta kuin rukouksessa. Jos uskaltaa antaa toisen olla äänessä eikä itse koko ajan puhu (ota tilaa, määrää sisältöä, hallitse), saattaa voittaa itsensä maailmaan.

Tuo kohta hämmentää minua suunnattomasti. Vaikka pidänkin selvänä, että olen monessa mielessä ulkopuolinen yhteiskunnassa ja tunnistan ulkopuolisuuden niin työhaastatteluissa kuin sivistyneillä päivälliskutsuillakin ja pääsen siitä oikeastaan vain kävellessäni ajatuksiini vaipuneena sekä käsitellessäni eläimiä tai ystävyyden helähtäessä oikein kirkkaalla tavalla, en ymmärrä, miksi tästä kaikesta pitäisi seurata halu antautua asian kurjalle tilalle. Sillä on myös niitä hetkiä, jolloin tunnen syvää yhteyttä toisiin ja maailmaan, ja voin tehdä melko paljon edistääkseni näiden hetkien toteutumista. Tietysti joku voi nyt väittää, etteivät nämä hetket muuta kohtalonomaista perusyksinäisyyttäni miksikään, mutta suoraan sanottuna moinen vivahteettomuus ja ehdottomuus ei kuulosta minusta järkevältä, kun kuitenkin huomaan selkeästi, miten ilahdun ja saan voimia tuollaisista hetkistä. Enkä osaa hahmottaa, miksi tällaisille ystävyyden iloille antautuminen ja kauneuden välillä suorastaan painostavana kokeminen olisi ristiriidassa sen kanssa, että tahtoisin elää kivutonta elämää.

Niin minä näet terveyden ajattelen - kivuttomuudeksi, ennen kaikkea. Tarkoitan nyt fyysisiä kipuja sikäli kuin hermoverkon kivut nyt voidaan erottaa fyysisiksi ja psyykkisiksi. En siis puhu epätoivosta enkä surusta kaikkine kehollisine oireineen, sillä vaikka en niitäkään toivo, en sentään tahdo niiden täysin katoavankaan, vaikka haluankin ne kernaasti vaimeudeltaan käsiteltävinä. (Niiden täyden lakkaantumisen toivominen lienisi varmin keino hankkia epäonnistuneisuuden tuntemuksia.) Mutta kivuton tahtoisin olla. Ajattelen lapsuutta sinä jaksona, jolloin ajatus kivusta tai kipu ei ollut läsnä juurikaan. Murrosiässä kaikki muuttui, ensin polvien rasitusvammojen ja myöhemmin lonkan murtumisen ja sitten nykyisten jalkateräongelmien kanssa.

Minusta kivuttomuudessa ei ole mitään ikävystyttävää. Pikemminkin päinvastoin: on äärimmäisen ikävystyttävää, jos ei voi kivuiltaan kävellä ystävän luokse tai keskustaan. On vaikeaa keksiä ikävystyttävämpää, epähurmiollisempaa ja katkeroittavampaa asiaa kuin kipu. Siksi tuntuu jotenkin hassulta, että joku vastustaa niin kovasti terveyttä ja pitkää ikää ihanteina. Se kuulostaa korvissani murrosikäiseltä tai jotenkin jopa lapselliselta, vaikka arvelenkin, että siitä tuskin kuitenkaan lienee kyse. Ehkä kirjoittajat vain hahmottavat terveyden ja pitkän iän toisin, jotenkin kahlitsevina ja ällöttävinä, eikä hurmiona siitä, että pystyy nousemaan jaloilleen sävähtämättä tuskin näkyvästi.

Ja mitä pitkään ikään ja vanhuuteen tulee, minusta vanhuksissa on jotakin hyvin vaikuttavaa, heillä on toisinaan kärsivällisyyttä ja kokemusta ja uskallusta pitää päänsä; sitä näkee harmittavan harmoin nuoremmissa ihmisissä, jotka tuntuvat halukkailta vääntymään ties mihinkä sirkustemppuun, jos vain joku taputtaa käsiään. (Raivostuttaa, kun saan itseni kiinni tästä, mutta se on vain häivähdys ja annan sen anteeksi saman tien - en halua yli-inhimilliseksi enkä täydelliseksi, tämä riittää.)

Yksi asia, jota teksti saa minut makustelemaan, on asioiden monimutkaisuus. Sillä vaikka voisi ajatella, että jos ei tahdo kipuja, pitäisi samalla välttää myös vanhaksi tulemista ja kammoksua sen lähes automaattisesti mukanaan tuomaa toisten huollettavaksi jäämistä, sairalloisuutta, kipua. Mutta omat kipuni ovat oikeastaan kääntäneet mieltäni aivan toiseen suuntaan: Juuri nuorempana, kun en ajatellut juurikaan kipuja tai kuvittelin, että ne saa hallintaan tai haltuun joillakin yksinkertaisilla harjoitteilla tai operaatioilla (tyyliin konemetafora), ajattelin, että ei ole totisesti mitään mieltä elää yli kaksikymmentäviisivuotiaaksi tai ainakaan yli kolmikymppiseksi, koska sen ikäisenä selvästi ihmisillä alkaa olla kremppoja ja elämän mittakaavassa sen täytyy tarkoittaa ikävystyttävyyttä sekä itselle että muille. Mutta vähitellen kipuihin onkin tottunut, ja vaikka toivonkin kivuttomia tiloja mahdollisimman pitkäkestoisesti, yllättäen huomaan kipujen oikeastaan antaneen vanhuudelle ihan erilaisen imagon. Tiedän jo, etteivät kivut tarkoita kaiken hyvän ja mielenkiintoisen loppumista, ja vaikka toivonkin niiden pysyvän siedettävinä tai mieluiten häviävän tiehensä haittaamasta kävelemistä, en pelkää vanhuutta samalla tavalla kuin ennen. Sen sijaan olen alkanut pitää rappioromantiikkaa vähän pitkästyttävänä, koska vuoronperäinen hurmio ja paskana oleminen tuntuu telkeävän ainakin omat voimavarani silkan selviytymisen tasolle, vaikka olisi paljon pitkäjänteistäkin työstettävää.

Kummalta tuntuu myös kohta, jossa väitetään, ettei humaltumaton voisi nauttia tuoksuista, väreistä, mauista. Omalla kohdallani näet huomaan, kuinka paljon tarkempi olen yksityiskohdille selvin päin. Antaudun tilanteille ja maailmalle helpommin selvänä, koska silloin maailma ei tunnu yhtä uhkaavalta. Ehkä kirjoittajat kokevat tämän toisinpäin? Olen toki kuullut, kuinka moni kokee maailman ahdistavuuden hellittävän vain aineissa, mutta minulla siirtymä tuntuu menevän toisinpäin. Minun humalamaailmani on jokseenkin pelottava enkä pidä monista sen piirteistä. Yksi piirteistä, joista pidän erityisen vähän - se ei oikeastaan ole pelottava piirre vaan ainoastaan vastenmielinen kaikessa epäkohteliaisuudessaan - liittyy siihen, mitä siteeratun otteen viimeisessä kappaleessa käsitellään - antautumista, kuuntelemista ja tilan antamista. Humalassa saattaa nimittäin äkisti joutua sellaiseen minäntilaan, jossa muuttuu loputtomaksi puhekoneeksi ja kesken selitystään tajuaa äkisti dominoivansa tilannetta puheellaan ja ettei osaa lopettaa puhumistaan juuri kuinkaan ja kaiken lisäksi selittävänsä jotakin, mikä ei edes tunnu tärkeältä käsitellä (ei siinä eikä myöhemminkään). Sellainen tila on minusta jotenkin rukouksen äärimmäinen vastakohta, ja olen huomannut, etten ole ainoa humalassa puheripuloiva. (Jotkut tekevät tätä jopa selvinpäin eivätkä koe sitä ongelmaksi; en tarkoita, että se pitäisi kokea ongelmaksi, mutta minä kyllä koen sen sellaiseksi omalla kohdallani, ellen sitten puhu jostakin elintärkeästä, ja useimmiten en. Se ei ole vaarallista, mutta riittävän ärsyttävää mykistääkseen minut joksikin aikaa täysin.)

Huooh, rappioromantiikka ei vain kosiskele minua näemmä lainkaan. Ei se tarkoita, etten joskus maistelisi viiniä ja kikattaisi tai itkisi maailman pahuuden ja hyvyyden ja kauneuden ja rumuuden sekoitusta. Mutta huomaan äkisti tätä kirjoitusta vasten, kuinka yksinkertaisesti on niin, että minusta terveyden ja pitkän iän väheksyminen on suunnattomasti pitkästyttävämpää kuin totaalinen väheksymättömyys. Miksi ihmeessä terveydestä ja pitkästä iästä ei voisi humaltua siinä missä muustakin? Kyllä minäkin olen sitä mieltä, että hurmiolla ja humaltumisella on paikkansa, mutta tarvitseeko sen tarkoittaa, että on jotakin, joka ei sovi tämän humaltumisen kohteeksi (kivustakin voi tehdä perversion) ja tuo muu on pitkäveteistä ja tylsistyttävää? Minusta on esimerkiksi jännittävää ja avartavaa koettaa esiintyä kunnon ihmisenä jossakin työpätkässä, joka tehdään ihan oikealla työpaikalla, jossa on työunivormut ja muut meikkaavat ja pesevät hiuksensa päivittäin. Epäonnistun näemmä kerta toisensa jälkeen viimeistään siinä vaiheessa kun toiset kysyvät, mitä olen aiemmin tehnyt ja mitä oikein elämältä haluan, mutta sehän tekee jutusta vain haastavamman ja vaikka saatankin välillä uupua ponnistelussa ja kokea syvää ja totaalista ulkopuolisuutta, löydän pian itsestäni halun hakeutua uudelleen tuollaiseen koetokseen, koska eihän sellaisessa epäonnistuminen niin vakavaa ole eikä minun tarvitse olla samanlainen kuin nuo toiset (ja ehkä hekin kaikki kokevat itsensä salaisesti ulkopuolisiksi, vaikka kertovatkin elämäntavoitteistaan uratermein).

Se saattaisi tuntua vakavammalta, jos en luottaisi kykyyni löytää kyllä jotakin työtä. Mutta huomaan olevani aika paljon kaikkiruokaisempi kuin moni tuttava töiden suhteen; se toki lieventää paineita. Minusta on vain niin helppoa ajatella, että todellinen arvokkuuteni riippuu aivan muista asioista kuin siitä, mitä teen. Olkoonkin, että toki järkytyn, kun minua kohdellaan alentavasti tai huonosti, kuten joihinkin ammatteihin näemmä kuuluu lähes oletusarvoisesti. Mutta luulen, että tuo järkytys on hyödyllistä - se muistuttaa siitä, miten vaikeaa elämä saattaa olla niille, joille on syötetty ajatus ihmisarvon työstä riippumisesta ja jotka eivät voi jostakin syystä hakea muuta kuin hanttihommia. Se muistuttaa elävästi ja konkreettisesti siitä, että ihmisiä tulisi kohdella ystävällisesti ja asiallisesti piittaamatta siitä, näyttävätkö he oudoilta tai tekevätkö he sellaista työtä, jota ei itse haluaisi tehdä.

Eksyinpä taas kauas aiheesta - tai oikeastaan en, sillä Syvässä laulussa kirjoitetaan paljon romanikulttuurista, josta flamencokulttuuri kasvoi. Romanikulttuuri tuntuu pitkälti koostuvan juuri ulkopuoliseksi jättämisen kokemuksesta. (Ihmisoikeusliiton mukaan romanit ovat meilläkin yksi ennakkoluuloja rankimmin kohtaavista ryhmistä.)

Jään lukemaan kirjaa eteenpäin ja miettimään, miksi ulkopuolisuuden tuntemuksista tarvitsisi seurata halu valittaa ja ulvoa. Tunnistan tuon tuntemuksen ja jopa tuon halun hetkittäin, mutta enimmäkseen en jaksa kuunnella esimerkiksi valittavansävyistä laulua. (Vaikka suomalainen iskelmämusiikki nyt onkin kaukana syvästä laulusta, sen valittava, alistunut sävy ei vetoa minuun ihan samasta syystä - tiettyjen tunteiden paisuttaminen ja kivettäminen asenteiksi ei minusta tunnu hyvältä idealta. En tarkoita tietenkään, että nämä laulut tulisi kieltää tai muuta sellaista, mutta minusta tuntuu, ettei minulle tee hyvää velloa niiden mielialassa ja tehdä itsestäni kaikukoppaa sille; mielestäni käyn täysin kestämättömäksi, jos ajattelen elämän lipuneen ohi jo ja että tuoppi on paras ystäväni.) Tunnistan tunteen, mutta haluan toisenlaisen asenteen. Herkän, lohduttavan, mietteliään, helpommin iloon kääntyvän, monisyisemmän. (Liian suoraviivaisella tavalla iloisia lauluja en niitäkään pidä kauhean mielenkiintoisina kuunnella, tanssia kylläkin. Ehkä ne on tarkoitettukin liikahdeltaviksi, ei kontemploitaviksi, kuten Shusterman esittää.)

Tuntuu hauskalta lukea kirjaa flamencolaulusta, johon suhtaudun kuitenkin aika ambivalentisti. (En jaksa kuunnella sitä kovin pitkiä aikoja ärsyyntymättä lievästi.) Tuntuu kiinnostavalta tunnustella, aiheuttaako aiheesta lukeminen muutoksia suhtautumisessa. Toivoisin laulun avautuvan minulle ärsyttämättä lainkaan. (En pidä itsestäni ärsyyntyneenä, se tuntuu umpimielisyyden ja ymmärtämättömyyden osoitukselta.) Samalla mietin, miten olisi käynyt, jos polveni olisivat kestäneet flamencon ja olisin jatkanut sitä jatkokursseille ja ehkä tänne saakka. Olen kuitenkin oppinut pitämään monesta jazzkappaleestakin nimenomaan niitä stepaten tanssimalla, niihin eläytymällä, niiden maailmassa liikkumalla, puhumattakaan afrikkalaisesta ja itämaisesta musiikista, jotka ovat avautuneet juuri tanssin kautta kokonaan. Ehkä olisin virittynyt flamencoon? Miten se olisi muuttanut esteettistä käsitystäni? Minulla on monia ystäviä, jotka diggaavat flamencoa ja ovat tanssineet sitä. Ehkä voisi kysyä heiltäkin. Mutta tietysti heidän luonteensa ja luontumuksensa ovat erilaiset kuin omani; ehkä he tarvitsevat flamencon nimetöntä huutoa ja karheutta siinä missä minä tarvitsen lohduttavaa ääntä?

Ehkä nämä kysymykset on hyvä muistaa kirjaa lukiessa ja myöhemmin flamencoon törmätessä. Joka tapauksessa kirja, töksähdyksestäkin huolimatta, käsittelee tärkeitä aiheita ja avaa monta käsitettä mielenkiintoisella tavalla ja enimmäkseen huomaan olevani sen kanssa yhtä mieltä siitä, että elämässä pitää olla riittävästi hiljaisuutta, sanallistamatonta, järjetöntä, säröä:

…voi nähdä, kuinka samuus säröilee, murtuu paikoin, päästää esille jotakin, joka on kokonaan outoa ja entiseen sopimatonta. Juuri säröileminen on tärkeää, jopa säröjen tekeminen, rikkominen on tärkeää, jotta elävä pysyisi elävänä.

Syvä laulu osoittaa, kuinka tämän voi tehdä. Voi kieltäytyä ottamasta maailmaa valmiina, voi rikkoa kaikki yritykset jatkuvuuteen, lainomaisuuteen, toistoon. Ihminen voi ottaa todesta elämänsä katkelmallisuuden ja alkaa rakentaa siitä elämänsä yhteyttä. Kuitenkin on niin, että kaikki paljastuu kohtauksittain, fragmentteina jostakin suuremmasta, jota ei koskaan elämänsä aikana näe. Miksi ajatella sitä suurempaa, kun käsissä on kaikki, mitä on?

Ehkä tässä on jokin suuri mentaliteettien ero takana - minä en onnistu näkemään maailmaa valmiina juuri kuinkaan ja toiston ja lainomaisuudenkin näkeminen edellyttää valtavia ponnisteluita, joita ilman maailma rikkoutuu todella pelkäksi kiiltäväksi sirujen kasaksi. Ja nuo sirut viiltävät kipeästi. Mutta ne voivat muuttua.

Ehkä ero on siinä, että oletan, että elämä voi muuttua ja että se voi kaivata muunkinlaista kuin rikkovaa, rempovaa ja äkillistä muutosta. (Itse asiassa olen aika varma siitä; en kiellä rempaisujen tarpeellisuutta mutta huomaan, että yleensä olen remponut enemmän ja tarttunut sattumiin kuin koettanut edetä harkiten ja niin koko muu perheeni toimii myös - huomaan sen selvästi verratessani meidän elämiämme joidenkin toisen perheen ihmisten elämiin.) Ei se ehkä muutu paljon, mutta vähäkin voi olla merkityksellistä. Luopuminen ajatuksesta, että täytyy olla tietynlainen, esimerkiksi. Tai luopuminen ajatuksesta, että on tällainen eikä voisi muuttua mitenkään. Ehkä se tarkoittaa sitä, että tarvitsen juuri päinvastaista suuntaa - olen toisella suunnalla kuin rivien välissä neuvojaan jakavat kirjoittajat uskovat lukijan olevan. (Ei ole universaalia reittiä rautatieasemalle mistä hyvänsä kaupungin kadunkulmasta käsin ja vielä vaikeampi on tietysti neuvoa sitä, joka tahtoo vain kuljeksia ympäriinsä kiireettä ja määränpäättä, eksyä ajatuksiin ja ajattelemattomuuteen satunnaisesti ja kaikesta vastaantulevasta jollakin tavalla elähtyen.)

Yhtä kaikki, tunnistan monet huolenaiheet mutten huolenaihetta siitä, että joku pitäisi terveyttä ja pitkää ikää ei-pikästyttävinä seikkoina.

Miksi vänkyräinen tertturanka kypsässä punaisessa tomaatissa näyttää taiteelliselta tyhjällä pöydällä tai ikkunalaudalla, mutta ei mikron viereisessä kaaoksessa? Onko tanssiva joukko taidetta, jos sillä ei ole näyttämöä, jolle yleisö ei voisi periaattessa astua esityksen aikana? Entäpä lavatanssit - ovatko ne taidetta muuten kuin elämäkin on?

Tarvitseeko minun kehystää nämä valokuvat ja naulata niiden kehyksille paikat seinälle, jotta voin nauttia niistä täydemmin kuin nyt, kun ne ovat kiepillä taistelevien metsojen teekannun päällä, runohyllyn ylisillä? Entäpä nämä runot - nämä kirjat, joita en ole availlut pariin vuoteen? Ei kai muistamiseni nyt sentään taidetta ole? (Etenkin kun muistini väärentää etevästi asioita, kuten kai parasta mielenterveydelle onkin. Vai onko?) Tai tuo taulu, joka tuossa jo riippuu, grafiikanlehti Venäjänmaalta, lahja taiteilijalta, milloin oikeastaan pysähdyn havaitsemaan sen esteettisiä kvaliteetteja sellaisenaan? Eikö se pikemminkin ole osa seinää, eikö huomioni polveile siihen vain huoneen osana, maailman osana?

Kun keskityn johonkin, enkö silloin katoa? Mikä on tämä paniikki, kun kuuntelen Vompsun terapeutin ystävällisesti meille lainaamaan mindfulness meditation -setin ensimmäistä ceedeetä ja rauhallinen miesääni kehottaa keskittymään hengitykseen mitenkään hengitystä muuttamatta? Onko sellainen mahdollista? Eikö muka huomioni ole voima, joka jähmettää tapahtumisen esineiksi, suorituksiksi, muodoiksi? Joka johonkin minussa suuntautuessaan työntää tuota kohdetta sijoiltaan? Joka johonkin tuntoaistittomaan ja kanssani hermoverkkoa jakamattomaan kohdistuessaan työntää tuon toisen kutsun syrjään ja kohtaa tuon toisen vastuksen sinne saakka, että unohtaa suuntautuvansa ja tulee osaksi tuota toista? Ja millä lailla tuo toinen on silloin muka erillinen minusta, enkö muka kanna yhteyttämme sisälläni lopun elämääni ja suuntaudu uudelleen siitä muistuttaviin tuokioihin, tilanteisiin, tansseihin, näytelmiin, painu ihoa vasten ja unohda kaikkia rumia sanoja?

Onko mitään intiimimpää kuin alkaa hengittää toisen tahtiin tahtomattaan ja huomaamattaan?

Osaako joku hengittää pakottamatta asiaan keskittyessään?

Ovatko minua enemmän ne asiat, jotka tiedän ja joista päätän, vai sellaiset seikat kuin tapani kävellä tai ojentaa käsi, hymyillä tai väräyttää nenääni? Olenko enemmän se joka ajattelen olevani vai se, josta yllätyn, ja kuinka usein unohdan yllättävät seikat? Ja enkö joka tapauksessa luota hahmottomaan elämänvoimaan tai minuuteen tai kokemukseen tai lihasmuistiin, sillä en erityisemmin murehdi, osaanko tänään kävellä kauppaan ja takaisin enkä sitä, tunnistanko äitini hänet tavatessani tai siitä, ymmärränkö sinun sanojasi summittaisesti, kun vastaat kysymykseeni?

Ja miksi käy niin, että kun hengitys ensin vaikeutuu ja levottomuus kuohahtaa, pian rentous valtaa maailman ja ceedeetä on mahdotonta kuunnella loppuun nukahtamatta tai ainakin laskeutumatta jonnekin hyvin hiljaiseen ja liikkumattomaan tilaan, jossa hengityksen keinu on ainoa aistimus? Onko tämä jokin pienimuotoinen katharsis?

Miksi voin tanssia yleisölle vain niin, että yleisö on pimeässä tai suljen silmät tai päättäväisesti kohdistan mieleni siihen, miltä tanssiminen tuntuu lihaksissa ja nivelissä, luiden kulmauksissa ja tasapainoaistillisesti? Irtoavatko nämä sanat minusta sillä tavalla, että kukaan niiden lukija ajattelee niiden voivan olla hänen omia sanojaan, esimerkiksi sellaisia, jotka hän aiemmin kirjoitti lapulle, ja sitten lappu hukkui ja nyt joku on laittanut ne nettiin?

Mikä on tämä huomio, joka kohdistuu ja liikahtelee? Jos se pystyy näkemään rytmin eristämättömässä tomaatinrangassa sekasotkun keskellä, miksi se tahtoisi siivota? Haluaako se oikeastaan vaikuttaa miltään tai tulla tarkastelluksi? Olen melko varma siitä, että se haluaa jakaa hetkiä ja tunnelmia, unohtua tuntemuksiin, lakata skannaamasta, rauhoittua, mutta eikö tämäkin varmuus päde vain joihinkin hetkiin?

Ja jos minuus on jotakin näin hataraa tunnettuna ja toisaalta monoliittimaisen luotettavaa tuntemattomana ja ohjaavana, jotakin näin tilanteista ja hengitysvaikeuksista erottumatonta, miksi olisin huolissani siitä tai suostuisin kuvaamaan sitä työhaastattelussa muutamin adjektiivein? Eikö riitä, että hengitän ja että stressihormonini huuhtovat näitä pehmeitä rantoja ja että yö ja päivä tahdistavat maailman ja että tahtiin on helppoa myöntyä? Osaisinko edelleenkään vastata niille, jotka sanovat, ettei tällaisella hiljaisella kysymisellä ole väliä? Onko vastaamisella väliä?

Mitä tapahtuisi, jos vaikeus hengittää luonnollisesti käskettäessä lakkaisi?

Vompsun terapeutti oli sanonut tälle jotakin, mikä sai tämän purkautumaan kotona pitkällisesti: terapeutti oli sanonut, että kyllähän kommunikaatiossa nyt usein tulee mieleen tosi aggressiivisia mielikuvia ja mielitekoja ja että ne ovat ihan okei, ratkaisevaa on, mihin toimiin ryhtyy. Vompsu istuu sängyllä ja selittää levottomasti. Leikattu käsi on sullottu siniseen kantoliinaan. “Mutta ei mulle tule niitä aggressiivisia mielikuvia! Niitä tulee tosi harvoin! En osaa sitä!”

Nyökkään ja sanon, että sehän se kai minunkin ongelmani, juttuni ja osittain ehkä hyveenikin on. (Ei kai yksikään piirre ole yksinomaan hyödyllinen tai haitaksi.) Kun ajaudun ristiriitatilanteeseen - kuten tänään työssä käy - en osaa suuttua, vaikka ymmärränkin järjellä, että turhaan tässä minulle kiljutaan, koska olen toiminut ohjeistuksen mukaisesti ja tähän toimintamalliin on aina ennen oltu oikein tyytyväisiä. Jos jossain nyt syytä on, niin sitten puutteellisessa kommunikaatiossa kaiken kolmen osapuolen välillä - kaikki ovat olettaneet toimivansa sulassa yhteisymmärryksessä asioiden etenemisestä ja kokeneet toimivansa asiallisesti, mutta kaikilla onkin ollut mielessään aivan erilainen kuva prosessista, ja nyt kun se ei toteudukaan, siitä syntyy kummallisia reaktioita. Minä tulen vain surulliseksi ja näen paljon vaivaa saadakseni tilanteeseen sovinnon.

Jos reagoisin sillä tavalla kuin kai aika monet reagoivat - kiroilevat mielessään, fantasioivat kostoista ja sen sellaista (olen tässä kertomusten varassa; muistan kyllä joitakin verbaalisella tavalla aggressiivisempia jaksoja elämästäni, mutta niistä on kauan enkä enää muista, miksi nimesin ihmisiä sillä lailla päässäni) - saattaisin saada pahaa jälkeä aikaan. Sen sijaan tulen surulliseksi, voi että miten surulliseksi, siitä että minulle huudetaan, mutta en osaa olla vihainen kellekään tai edes asioiden tilalle. Itkeskelen syödessäni vihreitä papuja mutta sitten vähitellen rauhoitun, koska tiedän toimineeni mielestäni reilusti ja ohjeiden mukaisesti ja se on lopulta tärkeintä. Jos olenkin tehnyt virheitä, ne ovat johtuneet perehdytyksen puutteesta sekä fasaaninaivoisuudesta, eivät ilkeydestä tai ylimielisyydestä. (Jostakin syystä näyn pitävän niitä hankalampina seikkoina.) Vastaan syytteisiin harkitusti ja vasta itkeskelyn jälkeen. Ei ole vaikeaa olla pahoillaan kommunikaation huonontumisesta. Itse asiassa en tiedä lainkaan, kuinka olla olematta pahoillaan tuollaisesta seikasta.

Luulen, että tässä (toki vain suhteellisessa) kyvyttömyydessä suivaantua on hyvätkin puolensa. Jotenkin tuntuu siltä, että kun selvitän asioita, toiset todella rauhoittuvat. Aistivatko he ehkä sen, ettei kyse ole vain korulauseista vaan että olen todella pahoillani ja huolissani? Ainakin he rauhoittuvat ja myöntävät kommunikaation toimineen hyvin tuohon kyllästymispisteeseen saakka. Ja että se toimii taas, että he ymmärtävät, missä mennään.

Luulen, etten olisi mennyt Vompsun kanssa naimisiin, jos hän osaisi ilkeillä mielikuvissaan. Olen elänyt sellaisten ihmisten kanssa, mutta meidän välillemme jää aina ammottava kuilu silloin kun toinen alkaa tilittää näistä tunnoistaan ja etenkin jos hän uskoo osaavansa lukea ajatuksiani ja väittää minunkin kokevan niin (tajuisesti, alitajunnan prosesseista on turhaa riidellä tai spekuloida). En usko, että kyse on hyväksymisen puutteesta - mutta tämä on “uskoa”, ei “tietää” - vaan että enemmän kyse on säikähdyksestä, olenhan pelästynyt itseänikin niinä hetkinä, niinä muutamana kertana, kun pinnani on pettänyt ja olen selvittänyt jonkin asian, jonkin ihmissuhteen juurta jaksain. On aivan totta, mitä psykologit kirjoittavat, että viha tuo mukanaan oikeutuksen tunteen: minun on oikeus kokea näin, enää et kohtele minua tuolla tavalla. On totta, että se on voimaa, se on kuin salama, joka sähköistää kehon ja kipinöi hampaissa.

Mutta minulle käy niin hyvin harvoin, Vompsulle varmasti vieläkin harvemmin. Ja silloinkin, kun niin käy, kohde on usein hieman epätarkasti määritetty ja saa niskoilleen sellaistakin jyrinää, joka oikeastaan liity hänen tekemisiinsä kovinkaan tarkasti, vaan enemmän omiin odotuksiini ja sitten joihinkin hämäriin tilanteiden tulkintoihin, jotka saattavat olla aika antiikkisia. Odotukset - niin, sen kai jo ymmärrän, että ne poikkeavat toisistaan.

Sen sijaan monet asiat saavat minut hieman surulliseksi. (Onneksi on vielä enemmän seikkoja, jotka muhivat iloa.)

Elän ukkosenjohdattimena muutamassakin eri tilanteessa, maadoitan tuota toisten oikeutusta ja vihaa, ärtymystä ja odotusten pettymistä. Koetan kuunnella ja kysyä joitakin avaavia kysymyksiä ja huomaan vasta jälkikäteen, kuinka jännittynyt kehoni on - tietysti, koska salamat on nipistelty sen sisään. (Mutta itse tilanteessa se käy luontevasti, koska siinä en yleensä koe mitään muuta kuin halua kuunnella ja kysyä, halua vakuuttaa, että jep, normaaliahan se - ikään kuin ymmärtäisin sellaista jokapäiväisenä ilmiönä - ja että ehkä asiaa voisi tarkastella myös näin ja näin. En koe valitsevani mitään roolia, se vain loksahtaa päälle. Väsymyksen huomaa vasta tilanteen jo mentyä.)

Jotkut psykologit väittävät, että vaikka aggressiivisia mielikuvia ei saakaan tavoitettua tai koettua, ne silti ovat olemassa jossakin syvemmällä, ulottumattomissa. En tiedä siitä, koska tuo ulottumaton on ulottumaton. Se kyllä kiinnostaa, mitä siitä seuraa, ettei voi ottaa säännöllisesti virkistävää viha-oikeutuksen trippiä. (Yhdestä seikasta sentään ärryn takuuvarmasti: siitä, että hyväntahtoisuuteni kyseenalaistetaan tilanteessa, jossa olen ollut hyvällä mielin ja utelias, innokas syventämään tuttavuutta. No, tämä epäilemättä liittyy historiaani, koulukiusaamiseen ja sen sellaiseen.) Tarkoittaako se sitä, että ajattelu tylsyy ja surumielistyy, kuten jotkut veikkaavat? Vai tarkoittaako se sitä, että on halukas kerta toisensa jälkeen tinkimään omista oikeuksistaan, jotka periaatteessa hyväksyy mutta joita ei osaa paikaantaa tähän kehoon tässä ja nyt? Vai tarkoittaako se mitään tuollaista? Tarkoittaako se ehkä, ettei osaa identifioida sillä lailla suuttumisia ja helpotuksia yksittäisiin kehoihin vaan ennemmin ilmapiiriin ja tilanteisiin, yhdessäoloon, lähentymiseen ja kauemmas kavahtamiseen?

Nämä ovat vain kysymyksiä, joihin en osaa vastata. Tiedän vain sen, että tunnistan hyvin Vompsun hämmennyksen ja kun totean siihen hajamielisesti jotakin siitä, kuinka tuo ominaisuus tai piirre tai tosiasia, ettei koe kuin aivan ääritilanteissa raivostusta ja halua pistää toinen maksamaan viimeistä penniä myöten kiljumisensa tai manipulaationsa - hänhän näkyy jollakin tavalla tarvitsevan sen - johtaa helposti siihen, että saa huomata toimivansa ukkosenjohdattimena, hän nappaa ajatuksesta välittömästi kiinni ja sanoo: “Juuri niin!” ja luettelee suhteita, joissa on toiminut juuri sellaisena. Osaan nimetä lähipiiristäni useita ukkosenjohdattimia. Heidän kanssaan on tavattoman helppoa olla, koska joissain asioissa (vaikka ei kaikissa, ei tämä sentään mikään maailmankuvaa tyhjentävä kategoria ole, laupias taivas, kaukana siitä, tämä on lehti tai neulanen kokonaisessa metsässä, eikä metsä ole sama asia kuin neulanen tai lehti) heidän kanssaan puhuu samaa kieltä.

En halua nyt kirjoittaa, että tämä olisi hyvä piirre tai parempi kuin vaihtoehtonsa. Ei, en osaa sillä lailla arvottaa näitä seikkoja (koska on niin monenlaisia konteksteja ja näkökulmia ja epäilemättä piirre kuin piirre on hyödyllinen joissain niistä ja ihminen osaa aika ihailtavasti suunnistaa positiivisen palautteen avulla niihin konteksteihin ja tilanteisiin, joissa hänen piintyneistä luontumuksistaan ja kenties osittain temperamenttipiirteistäänkin on hyötyä harmin sijaan enkä taatusti ole itse niin monitahoinen tai kameleonttimainen, että osaisin nähdä mukavat ja arvostettavat puolet niissä tilanteissa, joiden suhteen omat taipumukseni muodostavat enemmän esteen kuin pääsylipun) enkä usko edes, että tätä voi ainakaan täysin valita (ainakaan aikuisiällä), ja joskus saatan huomata ihailevani suunnattomasti sellaista ihmistä, joka kieltäytyy, osaa kieltäytyä, ukkosenjohdattimen roolista tilanteessa. Hänen ei tarvitse epäilemättä meidän johdattimien lailla säädellä sosiaalisten tapaamistensa määrää yhtä tarkasti, koska hän ei yksinkertaisesti kuormitu samalla tavalla. Tai sitten olen väärässä koko ilmiöstä, sekin on aivan mahdollista.

Mutta tunnistan, mitä Vompsu sanoo, ja hän tunnistaa, mitä minä sanon. Se tuntuu tärkeältä sovun kannalta, koska kumpikaan ei voi kuvitella, että toinen koettaisi tunkea toista johonkin omakseen ja siksi hyödylliseksi kokemaansa, ei tämän asian kohdalla. Ja tilanne työasiankin suhteen rauhoittuu, luulen, että suutahtanut huomaa suuttumuksensa yksinkertaisesti purkautuvan, asioiden on edettävä välittömästi ja sovussa. Ne etenevätkin, ja illalla olen taas tyyni ja ehdin ajatella sitä seikkaa, miten eri lailla eri ihmiset kokevat maailman, ja kuinka vaikeaa on kuvitella jotakin kovin kaukaista maailmanhahmotusta. Siitä voi kuulla tai lukea, sen voi tajuta mahdolliseksi ja jollekin vallitsevaksi. Vähitellen omakin maailma tietysti muuttuu… tuskastuttavan hitaasti ja samalla liian nopeasti, niin kuin kaikki aika kuluu, niin kuin elämä kuluu.

Haen koiran eksän luota ja kävelen hitaasti entisen kotini huoneesta toiseen ja en tavoita sitä, joka asui siellä silloin. Muistikuva on niin kalpea ja melkein kokonaan kadonnut. Muistan kyllä kuvan seinästä ja varjostani siinä, mutta monet vuodet ovat kadonneet täysin. Olenko ajatellut silloin tällaisia ajatuksia? Joitakin toisia? Millaisia? Miksi näin jo vuosia ennen eroa unia, joissa olin eronnut, mutten oikein tiennyt miksi? (Kuten sitten kävikin. En tiedä edelleenkään, tiedän vain sen, että minun oli päästävä pois, koska en pystynyt enää nukkumaan enkä syömään.) Miksi minua silloin huoletti niin kovin, mitä ihmiset ajattelisivat, jos tietäisivät - kun tarvitsee vain kertoa, ja sitten he tietävät, eikä tarvitse enää huolehtia? Tuntuu siltä, että oloni tuossa asunnossa on jo saavuttamaton. Ja silti jotkut ovat sanoneet, että heitä kammottaisi sitoutua niin pian eroamisen jälkeen, koska tuo aika tuossa asunnossa vaikuttaa. Saavuttamaton. Kohta asunto on saavuttamaton konkreettisestikin, se myydään.

Koira ei säteile vihaa eikä ärtymystä enää, sen pahasta olosta on vuosia jo, se on täynnä iloa ja tohottaa kovaa vauhtia. Koetan pysyä perässä kesäflunssineni ja huomaan, miten ilon voima tuntuu paremmalta kuin vihan sokaiseva voima. Ilossa näet voi liikkua yhdessä.

Ensimmäinen tekstiviesti piippaa jo ennen kuin olen selvinnyt tokkurastani ihmisten ilmoille. En jaksa lukea sitä, mutta kun herään ja kello on vähän vaille aamukahdeksan, saan lukea, että Vompsu on leikkausjonossa ensimmäisenä.

En osaa kuvitella, kuinka olkapään nivelsiteiden kiristys suoritetaan tähystyksenä. Onko kenties kamerapuikon päässä myös pieni, pyörivä lihasirkkeli ja veri-imuri? Kai lihaa on jotenkin leikattava, jotta jänteiden oikeisiin kohtiin päästään ompelemaan ne nylontuet, jotka myöhemmin sulavat elimistöön, mutta vasta kun jänteet ovat lyhentyneet? (Silloin kun ensimmäiselle koiralleni tehtiin tuo leikkaus - joskaan ei tähystyksessä - eläinlääkäri käski minua kuvittelemaan kiristysnailoneita “vähän kuin sukkahousuina - joustaa, mutta on aika jämäkkä”.) Ystävämme sairaalafyysikko on myös kertonut, että joskus leikkauksissa pukeudutaan avaruusasujen näköisiin suojavarusteisiin. (Fyysikko käy avaruusasussa rukkaamassa kaatunutta tietokonetta ja leikkausväki odottaa, koska eihän tähystimestä ole mitään hyötyä, jos kuvaruutu ei suostu näyttämään minikameran kuvaa. Mikseiväthän ne hanki mäkkikonetta? Sen ja peeceen kaatuvuusominaisuuksissa raskaita ohjelmia pyöritettäessä on kuitenkin aivan ratkaiseva ero.)

On hieman häiritsevää syödä aamiaista kotona tietämättä, mitä Vompsulle tarkalleen tehdään. Onko hän anestesiassa? Pitikö iPod ottaa mukaan heräämistä, ei leikkausta varten? Jos olisin itse hereillä leikkauksessa, en taatusti suostuisi kuuntelemaan musiikkia vaan höristäisin korviani rusausten ja kliksausten suuntaan. Se kai on harvinaista. Ainakin verta otettaessa sairaanhoitajat väittävät aina, että kaltaisiani veren putkeen valumisen tuijottajia on harvassa. “Eikö tulisi parempi olo, jos katsoisit muualle?” he saattavat ehdottaa, mutta minulla se sujuu juuri noin päin: kun näen, mitä tarkalleen tehdään ja mistä nipistys johtuu, en ole lainkaan niin hermostunut kuin mystisten nipistysten suhteen. Joskus hammaslääkäri on melkein hermostunut, kun olen niin tarkasti kysellyt, minkä muotoisia päitä hänen käyttämissään porissaan tällä kerralla on ja miksi sinne reiän pohjalle laitetaan matriisinauha. (Kaiken huipuksi unohdan vastaukset, joten minun on kysyttävä uudestaan ja uudestaan.) Tieto lievittää minusta tuskaa enemmän kuin lisää sitä.

Nyt olen täällä eristettynä kotiin ja pian vesijuoksualtaaseen ja ajatukseni askartelevat Vompsun lihassa vähintään yhtä tiiviisti kuin tähystyslaitekin. Samalla joudun kohtaamaan sen, miten paljon herkemmäksi olen käynyt kivulle ja lihan elävyydelle lapsuuteen ja nuoruuteen verrattuna. Yläasteella mietin vakavasti, että voisin ryhtyä oikeastaan kahdelle uralle: joko jonkun sortin taiteilijaksi tai sitten sellaiseksi lääkäriksi, joka kohtaa potilaat tainnutettuina tai kuolleina, eli kirurgiksi tai patologiksi. (Patologi kuulosti paremmalta koska siinä ei voisi mogata niin pahasti.) Vielä kymmenen vuottakin sitten mietin puolitosissani, että voisin filosofiasta valmistuttuani toteuttaa tuon leikkelijälääkärivaihtoehdonkin.

En ole tarkalleen selvillä siitä, mikä kehitys sitten alkoi jyllätä mielessäni. En tiedä, liittyykö se siihen, että sain viimein useiden epäonnistuneiden yritysten jälkeen ryhdyttyä kasvissyöjäksi ja minulla oli viimein akuutista syyllisyydestä ja voimattomuuden tunteesta tyhjentynyt mieli, joka saattoi tarttua ideaan, että liha tuntee ja että sen tulisi siksi saada armollista ja lempeää kohtelua. Vai liittyykö se kehotekniikoiden opiskeluun, kehon hahmottamiseen muunakin kuin lihaklönttinä, nimittäin hermotuksen ja ärsykkeiden kenttänä? Vai liittyykö se vanhenemiseen, siihen kuinka olen onnistunut kipua laiminlyömällä rikkomaan itsestäni osia, jotka eivät kai koskaan parane ihan entiselleen? Joka tapauksessa, äkkiä ajatus lihan leikkelemisestä, rikkomisesta ja korjaamisesta, alkoi etoa.

Sen huomaa helposti käytännön asioissa. Ennen saatoin esimerkiksi kaivaa ilmeen värähtämättä tikun jalkapohjastani neulalla. (Luulen, että tämä liittyy jotenkin sosiaaliseen paineeseen; kun kaivoin tikun ulos, ajattelin olevani urhea ja näkymättömien katseiden kääntyvien hyväksyvinä toisaalle.) Nyt katselen ehkä tikkua, mutta ajatus neulasta nostaa niin suuren pahoinvoinnin aallon, että annan mieluummin tikun koteloitua jalkaan ja mätiä sitten ulos. Kyllähän keho osaa sen tuolla tavalla käsitellä. (Ja pidän itseäni urheana aivan toisella tavalla, koska uskallan myöntää, ettei neulan työntäminen omaan kehoon ja lihan ronkkiminen sillä ole aivan neutraali tapahtuma vaan synnyttää halun perääntyä.)

On aivan selvää, etten enää voisi opiskella leikkelijälääkäriksi. Minussa on liikaa hellyyttä ja huolta, liikaa herkkyyttä kivulle ja halua välttää sitä. Vaikka tiedän, että Vompsukin leikataan nyt siksi, että hänen olkapäänsä olisi kivuttomampi ja käytettävämpi, ja että leikkaus on ainoa mahdollisuus tuottaa tuollainen parempi tila, en osaa työntä huolta ja kuvotusta sivuun. Toiseen viiltyvät haavat tuntuvat joka tapauksessa vielä pahemmilta kuin se, mikä kohtaa oman kehon. Oman kivun sentään tuntee ja tietää, se on rajallinen eikä sen hahmottaminen tuota mitään vaikeuksia. Toisen kivusta ei voi tietää kuin välillisesti, tiettyjen merkkien avulla. Ja jostakin syystä reagoin noihin merkkeihin voimakkaasti. (Osa psykologian tutkijoista puhuu sellaisestakin kuin “temperamentista, johon sisältyy kyky huomata herkästi toisen tuskainen olo”. Minusta ei oikeastaan ole kiinnostavaa, onko kyse jostakin synnynnäisestä vai varhain omaksutusta: riittää, että tiedän tilanteen nyt.)

Oikeastaan kun ajattelen sitä aikaa, jolloin en kuvottunut lihan leikkelemisen ajatuksesta enkä itkenyt kantaessani lopetettua koiraa jätesäkissä kotiin, kohtaan kummallisen mykän kieltäymyksen tuosta huolesta ja kuvotuksesta. Luulen, että sama säpsähtäminen ja loituntumisen halu on vallinnut jo silloin, mutta olen raivoissani ylikompensoinut sen näkymättömiin. Olen kieltäytynyt asennoitumasta tunteen johdattamana. Halusinhan muutenkin silloin olla kuin robotti, täsmällisesti päämääriä suorittava ja tunteisiin tahriutumaton. Esimerkiksi hevosten kanssa sellainen asenne oli joskus jopa välttämätön vaaratilanteiden välttämiseksi. Tunteiden kurissa pitäminen ja jopa niiden tuntemisesta kieltäytyminen jäsentyi tuolloin mielessäni tervepäiseksi, välttämättömäksi ja ehkä myös miehekkääksi. (Naiseksihan en tahtonut kasvaa, se kävi vahingossa.)

Nykyään en taida oikein osata ajatella päämääriä minään niin tärkeinä, että minun pitäisi tukahduttaa oloni ja aavistukseni, kipuni ja epäilyni. Onneksi on niin monia, jotka tahtovat lääkäreiksi. Olisi aivan turhaa kantaa huolta ja syyllisyyttä siitä, etten enää tahdo leikellä lihaa, etten halua olla mikään suuri sankari kaiken aikaa ja kaikessa.

Hieman kyllä huolestuttaa, että Vompsu palaa yöksi sairaalasta kotiin ja olen hänen omaishoitajanaan. Olen luvannut tehdä hänelle nuudeleita ja vihanneksia maapähkinäkastikkeessa ja olen koettanut muutenkin miettiä asunnon käytettävyyttä ilman oikeaa kättä, mutta en ole aivan varma, mitä lähipäivien myötä on luvassa ja kuinka nopeasti hiillyn siihen, että joudun tekemään kaikki taloustyöt. Samaan aikaan olisi kuitenkin edistettävä myös palkkatyötä ja pidettävä toipilasta hyvällä mielellä. Levottomuutta ei vähennä se, että silloin kun hain fysioterapeuttikoulutukseen, putosin psykologisen profiilini takia - se ei kuulemma sovi hoiva-ammattiin, empatiaprofiili on vääränlainen. (Luulen, että tuo suppea maininta puhelimessa tarkoitti alttiutta kietoutua - se mielestäni selittää ison joukon siitä, mikä voitaisiin nimetä myös altruismiksi.) Toisaalta, jos olen huoltanut sairaat eläimet hyvin kuntoon, miksei se onnistuisi myös Vompsun tapauksessa?

Levottomuus paisuu ja askartelee luukalvojen, jänteiden ja lihasten parissa. Mielen sirkkeli paloo maailmaa ja ompelee sitä kokoon. Aamiainen ei tahdo vajua alas vatsaan.

Se, että suhtaudun elämään nykyään jotenkin problematisoimatta - ainakin aiempaan verrattuna, johonkuhun toiseen verrattuna ehkä silti teen tikuista ongelmia - enkä takerru siihen, mikä siinä on olennaisinta, ilo vai kärsimys, ulkoiset teot vai sisäisen jäsennyksen eheys, hupi vai täyttymyksen löytäminen työstä, tuntuu antavan liikkumavaraa. (Toki problematisoin ja toki ongelmatilanteita tulee ja toki tunnen itseni silloin tällöin hirviöksi edelleen, mutta huomaan ajatteluni notkistuvan vuosi vuodelta ja se ilahduttaa, vaikka samalla tajuankin, että käyn kohta yhtä raivostuttavan ympäripyöreäksi ja maanläheiseksi kuin isoäiti aikanaan; nyt ihailen ja jopa tavoittelen tuota piirrettä, jota ajattelin teininä vanhuudenhöperöyden ilmentymänä ja särmien puutteena.)

Sekin tuntuu auttavan, että sallin itselleni erilaiset puolet. Etenkin sen puolen, joka osaa asettua aloilleen, suostuu ottamaan pohdittavaksi jonkin vaikean tilanteen tai olon, jota tuntuu olevan mahdotonta sanallistaa aina siihen saakka että viitsii yrittää. (Ei sanallistus tietenkään tyhjennä oloa, mutta sitä voi myöhemmin hioa ja täydentää ja ainakin sanallistus auttaa useasti paikantamaan ongelmat, olkoonkin että usein pari vuotta jälkikäteen - esimerkiksi skeemojen kanssa minun olisi ollut helppoa väittää, etten ole kokenut sitä enkä tätä skeemaa, ellen olisi tänne blogiin kirjannut ylös juuri noita samoja esimerkkien ajatuskuvioita ja sanoja. En silloin vielä tiennyt, että psykologeilla on nimiäkin näille solmuille, kuvasin ne vain kokemuksen tasolla ja puutteellisesti, mutta se on auttanut syventymään niihin, kairautumaan itse oloon. Kuvaus on kuin polku sen luokse.) Tunnistan Lupiinin uusimmasta kirjoituksesta (johon linkki yllä sanoista “erilaiset puolet”) sen saman raivon, joka välillä nousee minussakin sättimään itseäni siitä, että kehtaan ottaa tilanteisiin etäisyyttä ja esittää itseni jonkinlaisena, kuten seesteisenä ja pohtivana. Toisaalta olen kyllä kirjannut tänne vaikeitakin tuntoja sen verran kuin olen kokenut pystyväni ja haluavani.

Kuinka kummallinen onkaan tuo halu torpedoida välittömästi oman ajattelun sovinnollinen, rauhallinen ja hyvää tavoitteleva puoli! Mutta eikö se juuri ole sitä, minkä toivoisi useammin pulpahtavan esiin niissä tilanteissa, kun silmiä kirvelee ja kurkkua kuristaa ja mielessä pyörii sekavana kirkkoisä Augustuksen tempaat minut tulesta -fraasi; niin polttava olo joskus on, niin toivoton ja kuuma ja asettumaton? Ja miten sen saisi vahvistettua, ellei harjoittamalla sitä ja identifioimalla siihen yhä saumattomammin? Ja eikö itseään muka saisi kiittää pienistäkin edistysaskeleista? (Niihän juuri oppimispsykologia neuvoo: jos jokin temppu on kerralla liian vaikea, pilko se pienempiin osiin ja palkitse jokaisen oppimisesta.) Mikä ihme tutkimus tukee sitä ajatusta, että itseä rankaisemalla, ruoskimalla ja vähättelemällä (jossa kai melkein kaikki ovat hyvin taitavia, itsehän sitä yleensä tietää omat tunnenappinsa tarkimmin) oppi menisi perille ja muutokseen motivoituisi? Toki kurin aikakautena tällaista on oletettu, mutta tutkimuksen valossa tuo oletus kuulostaa lähinnä tekosyyltä sille, että kasvattaja menettää malttinsa, kun ei saa kasvatettavia motivoitumaan oppimiseen hänen itsensä kärsivällisyyden rajoissa. Modernin, kokeellisen oppimispsykologian tulokset ovat aivan toisenlaisia. Tarvitaan juuri kiitosta ja rohkaisua ja positiivista asennetta, vähitellen rakentuvaa luottamusta omiin kykyihin.

Ja silti, ongelmiin pitäisi jaksaa puuttua ja niihin pitäisi uskaltaa heittäytyä niiden välttelemisen sijaan. Pitäisi kokea kaikki ne tunteet ja muistot ja oppia sietämään ja suvaitsemaan niitä ja lukemaan ne omaan persoonaansa sen eri puolina, samalla kun voisi suhtautua tuohon sietävään, suvaitsevaan ja kokoavaan mielialaan niin ikään itsen puolena. Ja pitäisi hyväksyä, että jotkut tuon puolen kokoavat tapahtumat esittävät itsen iloisena tai armollisena, provokaatioihin vastaamattomana ja sovinnollisena. Eikä pitäisi vain märehtiä ongelmia vaan pitäisi myös tehdä hauskoja asioita ja tavata ystäviä niin että positiiviset asiat tulisivat selvästi ja torjumatta näkyviin, että muistaisi, että toivoa on, koska on ystäviä, jotka selvästi pystyvät rakastamaan minua ja hyväksymään tapani toimia. Ja että toisaalta parannettavaa on, koska on myös ihmisiä, joiden kanssa toimiessa tuntee aina jotenkin vaivaantuvansa ja ärtyvänsä, vaikkei syytä osaakaan tarkasti paikantaa. Olisi kuunneltava tarkemmin ja muistettava tarkemmin ja tajuttava, mitkä omista niskakarvojen pystyssä harottamisesta liittyvät oikeastaan ihan johonkin muuhun kuin kohdattuun ihmiseen - että ne voi laukaista äänensävy, muisto, jopa jokin fyysinen ele kuten tapa nostaa kulmakarvoja, ja että ne niskakarvat pitäisi pörhistää jollekulle menneisyydessä, ei tälle ihmiselle, joka yrittää sovinnollisesti jutella tässä ja nyt.

Eikä mikään näistä ole pakko vaan ikään kuin kohtia sellaisessa listassa, johon on kirjoitettu otsikoksi “oleellista muttei kiireellistä”. Sitä mukaa kun arjessa on tilaa ja tilanteita, kohtia voi tarkistaa ja harjoittaa. Ja voisi muistaa syödä tasaisesti ja jättää juomatta kofeiinipitoiset ja alkoholipitoiset juomat vaikealta tuntuvissa tilanteissa ja kohdata ne psyykeä tuolla tavoin turruttaen manipuloimatta. (Jos tuntuu, että siihen pystyy; minusta tuntuu.) Ja voisi olla tyytyväinen itseensä ja hemmotella itseä, pitää itseä hyvällä tuulella ja virkkuna ja miettiä, mitkä asiat kuormittavat ja miten niistä voisi saada vähemmän kuormittavia. Ja välillä voisi antaa palttua koko listalle ja vain vesijuosta tai maata nurmella tai juoda lasin punkkua ystävän kanssa ja velloa maailman hyvyydessä ja tavassa, jolla ilma tai vesi silittää jalkakarvojen tynkiä. Tai nukahtaa päiväunet.

Ottaa vaikeudet sitä mukaa kuin ne tulevat. Niitä tulee joka tapauksessa. Auttaa kun pystyy ja kun pyydetään, mutta olla ahdistumatta siitä, jos ei osaa auttaa jotakuta tässä ja nyt. Aika usein kykenee kuitenkin auttamaan, miksei olla mieluummin kiitollinen siitä? Ja jos en osaa tätä ja tätä asiaa, ehkä se, että koetan toisella tavoin osoittaa rakastamiseni ja välittämiseni onkin aivan okei? Jos se tuntuu toisista tukalalta, kai he osaavat sen sanoa, tai opettelevat (ja se hyödyttäisi heitäkin). Pyytää apua vaikeissa oloissa, olla pakenematta ajatukseen raitiovaunun alle kävelemisestä. Tuntea ylpeyttä hyvin tehdystä työstä ja olla syyttelemättä itseään siitä, että rakentaa luottamustaan “ulkoisille asioille ja suorituksille”, sillä eikö tuo työ ole myös minua ja minun aikaani, monen päiväni pääasiallinen sisältö? Mikä edes on sisäistä ja minua ja mikä ulkoista ja maailmaa? Ei se raja ole määräinen ja kaikkialla samassa kohdin kulkeva, ja ehkä voidaan kysyä sitäkin, onko se tietyssä kokemuksessa pakotettu, salakuljetettu ihan toisenlaisista tiloista tai kielen vokottelua, joka vain jää huomaamatta. Voisi myös muistaa iloita jokaisesta hymystä, jonka voi saada tai antaa, muistaa että hymy on halaus kaukaa. Ja muistaa, että vaikka jokainen meistä on erilainen, tuskallisen monissa kohdissa likipitäen käsittämätön mielteiltään ennen haparoivia kuvauksia ja selityksiä, silti on vielä enemmän samaa, ja että kun tuosta samasta näkee pilkahduksenkin, jaksaa ponnistella erilaisuuksien ja ymmärrysvaikeuksien yli, haluaa ymmärtää ja hyväksyä erilaiset tavat olla ja käsittää.

Ja kuinka hyvä olo tulee, kun joskus saa sanottua sen minkä haluaakin, saa sen sanottua juuri siinä tilanteessa ja näkee toisen rentoutuvan, vaikka hän sanojen tasolla väittäisikin, ettei ymmärrä. Tai miten riemastuttavaa on lukea tekstiä ja tajuta, että on nähnyt sen kuvaaman prosessin, esimerkiksi eleiden keskustelun eskaloitumisen rähinäksi koirapuistossa. Kaikki alkaa usein niin pienestä: verkkoaidan takana toinen koira jännittyy, ja jos toinen on epävarma, se murahtaa, minkä ensimmäinen jännittäjä tulkitsee vihamieliseksi ja alkaa syytää haukkuja, mihin toinen vastaa, ja lopulta kohtaaminen voi johtaa haavojen tikkaamiseen. Mutta jos portille tullaan äkkiarvaamatta muiden koirien leikkiessä leikkejään, livahdetaan sisään kenenkään huomaamatta, jännitettä ei kerry lähikontaktia ennen ja koirat tervehtivät siivosti, joskin jännittyneinä, ja rentoutuvat ennen pitkää huomatessaan toisen ystävällismieliseksi. Ja mikä rikkaus huomata, että on koiria, jotka eivät vain suostu provosoitumaan, jotka antavat toisen jännitellä, murahdella tai huutaa täyttä kurkkua ja itse vain seuraavat sympaattisesti tätä väistymättä tai lähentymättä ja tekevät rauhoittavia eleitä kuten haukoittelevat tai istahtavat; ennen pitkää toisen pelkokiukku laantuu. On ihanaa huomata, kuinka monissa tilanteissa pystyy itse pysyttelemään tuon rauhallisen koiran roolissa sen hetken, kun toinen kuohahtaa. Olla läsnä hyväksyen ja rauhallisena ja nähdä, kuinka äkisti sopu ja rentous löytyy.

Ja huomata, että joskus se kaikki tuntuu mahdottomalta, hyväksyä se, ettei kukaan ole elämän suola kaikkialla, mutta jokainen on joskus ja jossain tilanteessa. Riittää, että joskus onnistuu ja toimii tyylikkäästi, että voi olla siitä ylpeä ja iloinen. Ja että hyväksyy sen, että joskus tilanteet vain paisuvat liian suuriksi ja on liian kuormittunut ja provosoituu ja sitten vihaa itseään viikon, kaksi… ja se menee vähitellen ohitse, äkisti ei ole pakko enää ahmia ruokaa sitä tahtia voidakseen hengittää hyperventiloimatta eikä itkeskellä omaa hirviömäisyyttään. Se kaikki käy nykyään niin harvoin ja nykyään uskallan olla joskus sitäkin mieltä, että toisessakin on aimo annos urpoutta, sillä jos toinenkin toimisi kuin rauhallinen, provosoimaton koira koirapuistossa, taistelua ei yksinkertaisesti synny, olin kuinka ääliö tahansa. Olen nähnyt sen niin monta kertaa koirapuistoissa konkreettisesti, että uskon sen voivan onnistua myös ihmisten kesken. Mutta tietysti me ihmiset provosoidumme kärkkäästi… ponnisteltavaa riittää.

Muistan, kun kerroin elämäntarinani kahdellekin eri naiselle eri yhteyksissä, ja he alkoivat itkeä lohduttomasti ja halusivat halata, heihin se siirtyi jotenkin voimakkaasti, he säikähtivät kuulemaansa. Ja äkkiä tajusin, että saan olla surullinen joistakin asioista, joiden olisi ollut parempi jäädä tapahtumatta ja jotka olivat varsinaisia huonon onnen potkuja. Ei minun tarvitse koko ajan olla reipas ja asiallinen ja ajatella, että olen ansainnut kaiken kokemani ja ettei se saa vaikuttaa minuun mitenkään koska on jotenkin “ulkoista”. Miten se olisi muka minussa ulkoista, kun se noille kahdelle vieraalle ihmiselle oli niin sisäistä, että he alkoivat itkeä tuosta noin vain? (Joskus huomaan, että minun on paljon helpompi järkyttyä toisten vaikeuksista kuin omistani, joihin olen sentään tottunut; on esimerkiksi blogeja, joita en yksinkertaisesti jaksa lukea, koska minut valtaa tunne, että minun pitäisi jotenkin auttaa, mutta en oikein tiedä miten, ja tulen vain aivan voimattomaksi ja surulliseksi ja sitten laiminlyön käytännön velvollisuudet, mikä on omiaan johtamaan tuntemukseen kaiken pieleen menemisestä. Ehkä nuokin naiset itkivät, koska heidän kuulemansa oli jotakin uutta mutta muistutti samalla jostakin, johon he olivat jo tuttuuttaan turtuneet?)

Viime aikoina on tapahtunut niin paljon, en jaksa laskea sormin. Mutta sen osaan sanoa, etten muista ennemmin tunteneeni hengittäväni näin vapaasti. En ole varmaankaan koskaan pelännyt asioita näin vähän. Tuntuu ihmeelliseltä, ettei siitä seuraa rangaistusta. Toisaalta, miksi seuraisi? Huomaan itse pitäväni enemmän ihmisistä, jotka uskaltautuvat sanomaan vaikeitakin asioita (mutta pehmeästi) kuin niistä, jotka nielaisevat kaiken ja sitten saavat myöhemmin jonkin käsittämättömältä tuntuvan kohtauksen siitä, kuinka heitä aina poljetaan (heidän ensin suostuttuaan kaikkeen auliisti ja mistään valittamatta tai edes vaihtoehtoisia ehdotuksia tarjoamatta).

Huomenna on luvassa hupia, jonka on tarkoitus pitää mieltä yläilmoissa. Menemme vesipuisto Serenaan koko päiväksi. Minusta tuntuu hauskalta, kun saan opettaa Vompsulle uudestaan, miten iloita ja hassutella lapsenomaisesti. (Välillä hän näet ehti unohtaa sen siinä määrin, että masentui.) Siksi en meinaa välillä tajuta, että kuulostan todella tökeröltä, koska eihän Vompsu sitä voi tietää, että ajattelen itseäni aika paljon lapsellisuuden oppaana ja olen välillä huolissani, voiko hän pitää minusta, kun olen niin suurilta osin kikertelevä lapsukainen. (Tämä on taas näitä menneisyyden haamuja: kumpikaan vakavampi eksäni ei juuri pitänyt siitä, että saatoin käyttäytyä lapsenomaisesti silloinkin kun he eivät sitä pyytäneet. Kyllä tuo minäntila oli heistä ihan hauska ja herttainen, mutta heistä sitä selvästi vain tuntui olevan liikaa. Ja minä taas kaipaan paljon leikkiä.) Yhtenäkin iltana luin Kumppania vessassa. Siinä kerrottiin tutkimuksesta, jossa on kartoitettu nuorten aikuisten aivoalueiden kehitystä. Lopullisesti aikuisen muotonsa aivot saavat siinä kahdenkymmenenviiden ikävuoden kieppeillä. “Kuinka vanha sinä olitkaan?” huusin huoneen puolella istuvalle Vompsulle. “Täytän ihan just kakskytviis, joo kiitos vaan, olen siis kyllä ihan aikuinen, jos sitä tarkoitat!” (Vompsulla on runsaasti vanhempien sisarustensa takia vaikeana paikkana se, että hän helposti kokee itsensä kypsymättömäksi pikku lapsoseksi, joka ei tajua mistään mitään. Sellaista palautettahan hän koko lapsuutensa sai.) Kävelen huoneeseen ja pyydän anteeksi, mutta nauraen: “Jaaha, taidat lukea mun ajatuksia…” Mihin Vompsu vastaa huolestuneena: “Tuntuuko susta, että sä elät ihan lapsen kanssa?” Mietin hetken ja vastaan rehellisesti: “Kyllä, totta kai. Aina välillä. Ja sitten välillä ei yhtään. Joissain asioissa sä olet vaan niin paljon taitavampi kuin mä. Ja eikö susta muka tunnu, että elät ihan lapsen kanssa?” Hän miettii hetken, ja virnistää sitten iloisesti: “Joo, aika usein tuntuu!” Vastaan siihen: “No, siksi tietysti mietinkin, että oletko riittävän vanha harkitaksesi kypsästi sellaista asiaa kuin avioliittoa tällaisen ison kakaran kanssa…”

Tuntuu lähes pelottavan hyvältä, että voimme puhua tuollaisista vaikeista kohdista ääneen ja oikaista mahdolliset väärinkäsitykset niiden suhteen. Se on luksusta, jota en ole aiemmissa lähimmissä suhteissani juurikaan kokenut, niin paljon muita hyviä asioita kuin niihin onkin liittynyt, paljon rakkautta ja halua ymmärtää toisen kummallisuuksia.

Nyt minun on alettava syyssiivota. Huomiseen.

Jokin minussa vastustaa välillä aika kovasti tekstiä, jota siistin. Näin käy esimerkiksi, kun kohtaan kaksi johdannaista “keppiä ja porkkanaa” -sanonnasta: “porkkanoita, mutta laihoja ja multaisia” ja “kovasti kepin muotoinen porkkana”. (Sama kirjoittaja jatkaa kasvismetonymian muuntelulinjallaan: “kuuma - ja uusi - peruna”.)

En tiedä, onko kyse huumorista ja sen puutteesta, mutta jotenkin nuo porkkanat ja perunat jättävät minut ihan kylmäksi ja saavat aikaan epämääräisen tunteen, että haaskaan elämääni siivoten tällaista tekstiä. Se ei pidä paikkaansa, ei elämää voi haaskata. Ja ainakaan en ole päihteissä eli muistan puolenkin tunnin kuluttua nämä kielelliset juurekset ja mukulat. Mistään pää täyteen -vakavuustason tyytymättömyydestäkään ei siis ole kyse, kunhan kipuilen ajankulukseni.

Vannon maurinmalva-sitruunaruohoteetä keitellessäni itselleni, etten enää koskaan ala väännellä tuolla lailla kuluneita metonymioita. En muista, olenko tehnyt niin, mutta epäilen tehneeni, enkä oikeastaan haluaisi muistaa, vaikka ja mitä olisin tehnyt. (Ainakin olen leikkinyt Occamin partaveitsi -sanaparilla ihan liikaa. Miten tylsää, mutta ei auta kuin hyväksyä, että sellaista on tapahtunut.) Kielen pintatason nokkeluus ei nyt tunnu lainkaan hauskalta jutulta.

Jätän porkkanat ja perunat tekstiin koskemattomina. Ei ole asiani toimia esteettisenä poliisina. Ovathan ne aivan ymmärrettäviä ja monen mielestä varmasti oikein hauskojakin ilmauksia. Enkä osaa itsekään perustella, mikä niissä tarkalleen tuntuu ärsyttävältä. Nehän ovat, taivas paratkoon, vain tekstin viaton mauste.

On hyvin vaikeaa huomata, ettei pidä jostakin asiasta. En tarkoita, että se olisi faktatasolla vaikeaa - sillä tasolla huomio tuskin voisi olla suorempi ja selkeämpi - mutta tuntuu jotenkin vaikealta hyväksyä, etten onnistu pitämään jostakin tyylikeinosta, niin kovasti kuin ponnistelenkin suhtautuakseni siihen avarakatseisesti ja niin tarmokkaasti kuin yritänkin löytää siihen tulokulmaa, josta se avautuisi positiivisesti. Tänään en vain onnistu. Ymmärrän, että kirjoittaja jollakin tavalla leikkii, ja hätkähdän sitä, miten kylmästi ja kriittisesti siihen suhtaudun. Tuntuu kamalalta huomata itsessään tuollaista etäisyyttä ja viileyttä, kun kyse on kuitenkin käytännöstä, joka ei pyri loukkaamaan ketään ja tuskin onnistuu ketään loukkaamaan edes vahingossa. Enkä ajattele myöskään, että sanoilla leikkiminen tarkoittaisi syvällisen ajattelun automaattista alasajoa. Mitä siis on tämä ymmärtämättömyys? Toisaalta - enhän tuomitsekaan noita sanoja, en vain onnistu nauramaan niissä mukana. (Siinä ne muistuttavat suomalaista rock-lyriikkaa.) Se riittää tekemään surulliseksi. Mieluiten taitaisin kuitenkin olla niin avoin, että hyväksyisin ylistäen kaiken, mikä ei suoranaisesti vahingoita ketään. Mutta en osaa.

Onneksi koira saapuu vieraisille. Sen touhottava läsnäolo tekee helpoksi hymyillä, innostua ja nauraa. Se ei piittaa sanoista, ja niin minunkin kai pitäisi tehdä. Se ei myöskään tule surulliseksi siitä, ettei pidä tuosta tai tuosta ihmisestä tai koirasta, ja ehkä minullekin tekisi hyvää olla stressaamatta niin kovasti siitä, etten aina onnistu pitämään ihan kaikesta ja kaikista. (Mikä velvollisuus se nyt edes on, en muista asettaneeni sellaista itselleni, mutta kuitenkin näyn ahdistuvan, jos en siihen pysty.) Enimmäkseen kuitenkin innostun ja ihastun, ja hyvä niin.

Pyörittelen juureksia ja mukuloita koko päivän enkä tule hullua hurskaammaksi tai opi pitämään niistä. Opinko myöhemmin, jää nähtäväksi.

Lainaan kirjastosta ison peltirasiallisen Billie Holidayn musiikkia. Mainiota, ajattelen, sillä koneellani on pari hänen kappalettaan entisestään ja pidän niistä kaikista. (Sen sijaan en muista, miksen ole samantien kopioinut koneelle tiuhempaan kuunteluun koko levyä, vaan vain muutaman kappaleen.) Kuudessa ceedeessä luulisi riittävän kuunneltavaa! Ja miten mainiota, jopa Cole Porterin kappaleita mukana.

Melko pian kuuntelu-urakka saa kuitenkin outoja piirteitä. Aloitan tunnollisesti jokaisen kappaleen, mutta huomaan kuuntelevani vain hetken ja sitten skippaavani seuraavaan. Pakottaudun kuuntelemaan kappaleita läpi kokonaan, mutta sitten totean vain hieman ärtyväni niistä. Jotenkin minusta tuntuu kummalta, miten surullista ja valittavaa meno on. Samassa muistan, miksen kopioinut aiemmaltakaan levyltä kuin ne muutaman toiveikkaan oloisen kappaleen: en vain koe mielekkääksi kuunnella musiikkia, jossa piehtaroidaan tuollaisessa “kukaan ei koskaan rakasta minua, ota kaikki tai älä puutu elämääni, ja oikeastaan parhaat ajat ovat jo kaukana” -fiiliksessä. Edes pahimpina yhyy byhyy -kausinani en voi ihannoida enkä toistuvasti kuunnella tuollaista musiikkia, vaikka hyvinkin saatan ajatella silloin hirviömäisimpinä hetkinä samanlaisin (harmillisen usein) itseään toteuttavin ennustein. (Siitä on todistuksena kaiken lisäksi aika moni blogikirjoitus. Jos minulla olisi sensurointitaipumuksia, aloittaisin varmaan näistä. Mutta ei minusta ole hyväksi poistaa kirjoituksia, vaikka pitäisinkin niitä jossain määrin vahingollisina itselleni ja omalle mielialalleni - ehkä ne jossakussa toisessa vaikuttavatkin toisin, kampeavat häntä ylös tuollaisista syövereistä?)

Huomaan myös jotakin muuta kiinnostavaa: ne biisit, jotka minulla (tai oikeastaan nykyisin eksällä, hänelle jäivät kaikki vinyylini, koska minulla ei ole vinyylisoitinta) on vain vinyyleillä jonkun muun tulkitsemana, ja joita etukäteen ajattelen iloisesti ja lämpimästi, eivät iskekään lainkaan. Billie Holidayn tulkintatyyli on niin erikoinen ja hänen äänensä jotenkin karmiva. (Kun lukee hänen elämänvaiheistaan, äänen karmivuus ei enää tunnu niin yllättävältä - ääni kuten muutkin keholliset seikat ja oikeastaan koko tyyli kantavat menneisyyttä matkassaan.) Iloisesti hämmästelevätkin laulut, kuten vaikka “I get a kick out of you“, vääntyvät hänen käsittelyssään jotenkin puuroisiksi ja tuskaisiksi tilityksiksi. Huomaan, etten tahdo taltioida näitä kappaleita enkä kuunnella niitä uudelleen.

Miksi? Onko kyse siitä, että tuska jotenkin siirtyy tuosta huumatusta, vaikertavasta äänestä vastaanottavaiseen kuuntelijaan? (Ja että siitä on vaikeaa ravistautua kuivaksi?) Uskonko kärsineeni ihan tarpeeksi? Uskonko nykypsykologien lailla, että on järkevintä suhtautua elämään ja sen mahdollisuuksiin niitä hieman positiiviseen suuntaan värittäen? (Mistä voin tietää, mihin lopulta uskon tällä hetkellä?) Uskonko, että illusorisen hehkun ylläpitäminen vaatii kohdallani tuekseen tunteiden käsittelyn välineitä, kuten toiveikkaan musiikin ja iloisenvärisiä vaatteita? Mutta eikö pidä paikkaansa sekin, että silloinkin kun pari vuotta sitten asuin talven harmaassa eronjälkeisessä kuopassa, ponnistelin silloinkin iloon ja että en silloinkaan tahtonut kuunnella valittavia tai vihaisen kuuloisia lauluja? Syntyykö vastenmielisyys niihin siitä, että tajuan itsessäni valittavan ja vihaisen puolen, enkä tahdo vahvistaa niitä, sillä niiden puikkoihin päästämisestä harvemmin seuraa mitään ilahduttavaa tai ymmärrystä syventävää?

Uskon kyllä suremisen tapahtumiseen. En kirjoita “välttämättömyyteen”, koska olen tavannut ihmisiä, jotka eivät tarkkailuni perusteella sure silloinkaan, kun ulkoiset edellytykset olisivat kohdallaan. (Voi tietysti olla, että he surevat jotenkin niin piilotetusti, ettei sitä vain näe. Ja varmasti jokin osa heistä sävähtää, vaikka asenteen osalta suru kääntyisikin tyytymättömyydeksi, omien oikeuksien penäämiseksi ja vihaksi.) Ennemmin tai myöhemmin tulee surtua. Mutta surun aiheet ovat erilaisia: joku suree kuolemia, toinen sitä, etteivät elävät näytä tajuavan elävänsä ainutta kertaansa, joku muu abstraktimmin, ehkä. (En osaa sanoa varmasti, aihetta pitäisi ehkä selvittää lisää.) Itse suren aika paljon sitä, miten vaikeaa ihmisten tuntuu olevan tarttua elämäänsä ja muuttaa sen epätyydyttäviksi kokemiaan piirteitä siinä määrin kuin se nyt heidän vallassaan on. (Havaitsen tämän vaikeuden myös itsessäni: joskus se esiintyy pelkona, että sitten kukaan ei rakasta minua enää ikinä yhyy byhyy, ja joskus se ottaa julman rationalisoinnin naamion: “oikeastaan tahdonkin että asiat ovat näin koska en näytä saavan muutosta aikaan” - vaikka on aivan selvää, että en useimmiten tahdo käyttäytyä aivan sillä tavalla kuin käyttäydyn.)

Mutta huomaan myös toisen seikan: ymmärrän surun äänettömäksi tunteeksi. Tunteeksi, joka ei valahda asenteeksi saakka eikä siten saa oikeastaan kommunikatiivista ilmaisuaan. Suruun voi viitata, mutta viittaus on ikään kuin etäännytetty. “En jaksa nyt tulla, olen surullinen.” Ja silti surun näkee ja kuulee ja silloin sitä on jotenkin helpompi kunnioittaa. Jotenkin Billie Holidayn ääni tuntuu itselleni sopimattomalta juuri sen kantaman surun asenteellisuuden takia. Hänen surunsa on niin rasittavan vaikertavaa ja toivotonta verrattuna vaikka Sarah Vaughanin äänen hiljaiseen suruun, jossa uhma ja ilo ovat yhtaikaa läsnä. (Maailma on sillä lailla epäreilu, että lähtökohdat ilmaista tunteita elämässä ja tulkita tunteita taiteessa ovat hyvin erilaiset. Ihmisten elämät poikkeavat hurjasti toisistaan. Melkein hämmentää, että voimme kuulua samaan lajiin.) Luulen, että jos reagoisin vähemmän herkästi musiikin tunnetilaan, en ärsyyntyisi. Mutta vaikka tiedän, etten voi kuinkaan auttaa vaikeroivaa laulajaa, tulen levottomaksi.

Surussa on eräs kummallinen piirre. Niin kauan kuin siitä vaikenee, se pysyy ainakin omalla kohdallani toiveikkaana suruna: suruna jolla on loppupiste, lopputulema. Mutta jos surusta erehtyy puhumaan silloin kun se on hyvin akuutti ja loppupisteen näkee vaitikin vain vaivoin, loppupiste äkisti katoaa. On vain suru ja epätoivo ilman mitään valonpilkahdusta, ja sitten tuossa tuo toinen, joka istuu ja kuuntelee tai kävelee kanssa ja kuuntelee, tai lukee tämän tekstin tai näkee, miten keho ei pysty kannattelemaan tätä tunnetilaa. Koko olemus ikään kuin repeää epätoivoon.

Ja kun toinen sanoo jotakin auttavaa, harmillisen usein käy niin, että ajattelee surunsa nimettömässä raivossa, että sinun on niin helppo sanoa noin ja noin se toki sinun kohdallasi menisikin, mutta että minun kohdallani toipuminen on turha toive. En tiedä, miksi halu kampeutua surusta eteenpäin tulee niin helposti projisoiduksi tuohon toiseen, joka tarkoittaa pelkästään hyvää lohduttaessaan. Ehkä se johtuu siitä, että suruun on suututtu niin monta kertaa ja että kokee itse oudosti velvollisuudekseen puolustaa oikeuttaan tuntea näin? Tuo projisointi on kuitenkin epäreilu ja siksi minusta tuntuu kurjalta, jos minua lohdutetaan - se vain pidentää surun helposti. Minua pitää kutittaa tai johdattaa huomio aivan jonnekin toisaalle, tehdä iloisia asioita. Niin suru hitaasti väistyy ja siihen voi palata hiljaisina hetkinä, nukahtamisissa ja heräämisissä, turvalliseen ja itselle sopivaan tahtiin, identifioitua itse tuohon toiveikkaaseen ääneen, joka kehottaa ajattelemaan muutakin kuin satuttaneita seikkoja. (Tunteita tutkineet psykologit ovat kirjoittaneet siitä, kuinka vaikeat tunteet tarvitsevat käsittelynsä tueksi valoisan mielentilan - aivojen hermoverkoston tasolla suru ja ilo/tyytyväisyys/turva ovatkin erilliset, toisistaan riippumattomat prosessit, eivät saman ulottuvuuden kaksi ääripäätä. Ne eivät siis sulje toisiaan pois, kuten jokainen tunteitaan keskittyneesti tarkastellut on epäilemättä huomannut. Mutta tuntuu aina hassunkurisen hyvältä, kun jokin kokemuksen totuus vakuutetaan mahdolliseksi myös tieteen piirissä. Silloin ei tarvitse enää ajatella, että kenties on jotenkin tunnistanut ja nimennyt tilansa väärin, kun esimerkiksi kaihoisana tuntee mielialansa samalla erää kevyeksi ja äärimmäisen raskaaksi.)

Kun huomaan, että suurin osa Billie Holidaysta saa minut vain epämääräisen ärtyneeksi, olen luiskahtaa itsesyytöksiin: Mitä, sensuroisit tuskan maailmasta, vai? Eikö tuo ole aika epäeettinen asenne, kun toinen antaa kaikkensa? Mutta sitten väitän vastaan tuolle syyllistävälle äänelle: Saan pitää siitä, mistä pidän. En osaa pitää kaikesta musiikista. (Samalla tavalla kuin en osaa pitää kaikista ihmisistäkään ja samalla tavalla kuin huomaan joskus jonkun kanssa puhuessani, etten ole hänen kanssaan lainkaan samaa mieltä siitä, miten keskustelunalainen tilanne tulisi jäsentää.) Minulla ei myöskään voi olla kenenkään muun asettamaa velvollisuutta opetella pitämään kaikesta maailman musiikista. Ja itse en tuota velvollisuutta aio asettaa. Kuinka huiman erilaisia tulkinnat ovatkaan, varmasti (ja myyntilukujen valossa) Billie Holiday on monelle äärettömän tärkeä ja taatusti on myös niitä, jotka jotenkin kaipaavat juuri hänen tuskaisuuttaan. Ja onko minun asiani kysyä, lopultakaan, miksi pidän näistä kappaleista ja miksi en saa näihin kosketusta?

(En usko osaavani vastata tyhjentävästi. Tai että tuollaiseen kysymykseen voisi vastata tyhjentävästi. Tai että ainakaan myöntäisin vastaukselle tuollaista statusta…)

Silti tuntuu siltä, että ärtymys jonkin tulkinnallisen sävyn kohdalla merkitsee jotakin. Ei tarvitse kuin kuunnella läheisten ystäviensä kuuntelemaa musiikkia, kun jo huomaa, miten erilainen heidän mielensä kenttä on. Heidän assosiaationsa kulkevat aivan eri teitä. Heistä jokin minusta tunkkaisen ja vihamielisen kuuloinen kappale on “herkkää tulkintaa” tai “elämänmakuinen”, tai sitten jokin aivan karmivasti sanoitettu ralli “ihana rakkauslaulu, siis just noinhan se menee”. Tuo erilaisuus on jotenkin tavattoman kiehtovaa! Mutta ei se tarkoita, että kuuntelisin ystävien musiikkia, ehei. Kuuntelen mieluummin ystäviä. Mutta joskus minusta saattaa tuntua, että ymmärtäisin heitä paljon paremmin, jos kuuntelisimme heidän suosikkilistaansa ja inhokkilistaansa läpi ja jos puhuisimme musiikin herättämistä mielteistä pitkään ja huolellisesti. (Niin saattaisin oppia myös pitämään heidän musiikistaan - esimerkiksi Hurina opetti minut pitämään Lhasasta eritellessään tarpeeksi, miksi tämän ääni - joka tuntui minusta aluksi vähän pelottavalta ja dramaattiselta - kiehtoo häntä.)

Oudosti surun tapauksessa tuntuu käyvän siten, että mietin paitsi oman haluttomuuteni kuunnella sitä asenteeksi kivettyneenä myös eettisyyttä siltä kantilta, onko reilua saattaa toinen sellaiseen tilaan, jossa hän vuodattaa suruaan siinä määrin, että tuo tunnetila jähmettyy asenteeksi, kuin hänen naamiokseen, identifioituu hänen äänekseen ja hänen mielekseen tai perusmielentilakseen. Mitä sivullinen voi tehdä kohdatessaan surun vuodatuksen? Onko oikein lohduttaa? Kuinkahan yleinen lopulta on tuo taipumus projisoida lohdutus toiseen ja tarrautua sen vuoksi omaan suruun yhä piintyneemmin ja äkäisemmin? Toisaalta olen huomannut, että osa ihmisistä suuttuu jollakin lailla, jos kieltäydyn lohduttamasta heitä ja sen sijaan sanon, että he varmasti tarvitsisivat nyt jotakin iloista ja vahvistavaa tekemistä ja ajateltavaa. Varmaankin he kuulevat sen jotenkin piittaamattomuutena, vaikka itse koetan vain osoittaa kuunnelleeni ja ymmärtäneeni heidän makaavan mahallaan kuralätäkössä ja yritän saada heidän oman lohtuun ponnistelunsa hyrähtämään käyntiin. (Lopulta tuntuu näet olevan niin, että jaloilleen ponnistautuminen on viime kädessä sen käynnistymisestä kiinni.) Ehkä en osaa jotenkin tarpeeksi vakuuttavasti ensin sanoa, että totta kai he saavat tuntea näin. Ehkä tuo osaamattomuus johtuu siitä, että minusta on täysin absurdi ajatus, ettei joku saisi tuntea jotakin. Mitä kieltäminen auttaisi? (Minua on koitettu kieltää eikä siitä tule mitään.) Tunne tulee ja menee mahtavana ja kevyenä ja tonnienpainoisena kuin pilvet, yhtä arvaamatta ne muuttavat mielialaa, ei niistä laadita noin vain kymmenen päivän ennusteita.

En ole koskaan ajatellut mitään niin hassua kuin että surra ei saisi. (Ikään kuin minulla olisi valtuuksia jakaa tuollaisia lupia.) Mutta ajattelen kyllä, että surun rinnalla olisi hyvä esiintyä iloa. Se tekee surusta käsiteltävämmän, pilkottavamman, nieltävämmän. Enkä toivo kellekään lisää surua - se on jo tässä kaikkialla läsnä, ei tarvitse kuin mennä kauppaan ja katsella tuotteita ja ajatella hävikkiä, ympäristövaikutuksia, ilmastonmuutosta, eläintuotantoa, lapsityövoimaa, alkoholismia, murheiden syömiseen hukuttamista ja niin edelleen, antaa sen kaiken kolahtaa pohjaan koko painollaan, katsoa tavaroita kärreihinsä kauhovia ihmisiä ja heidän urautuneisuuttaan, kun he eivät tahdo muuttaa tottumuksiaan, joista on tullut maagisia rituaaleja (ja huomata sama ilmiö itsessään). Minusta tuntuu, että suru on päällystänyt maailman jo niin sankasti (ja vaikkei perinteisessä mielessä henkkoht murheita edes olisi), ettei sitä tarvitse lainkaan vahvistaa. En tarkoita, että se pitäisi torjua tai unohtaa. (Ja olisiko se edes mahdollista, sekään? Monille kai onkin, mutta minulle ei.) Ehkä pikemminkin, että sen asettaminen vallitsevaksi minäntilaksi ei ole kannatettavaa.

Haluaisin jotenkin auttaa niitä ihmisiä, joille käy näin ja jotka tuntevat, etteivät he itse aseta surua minäntilakseen vaan että se vain asettuu ja etteivät he voi sille mitään. Mutta en osaa, en sitten mitenkään, vaikka heidän levottomuutensa liukuu minuun ja koen, että he suorastaan huutavat apua vaietessaankin. Heihin eivät näytä purevan samat konstit kuin itseeni ja vähitellen alan kokea, että loukkaan heitä joka ikisellä eleelläni. Se, minkä itse koen rakentavaksi ja reiluksi, näyttää ilmeisesti heistä kovalta ja vaativalta. Ja mikä tuntuisi minusta pimittämiseltä ja ylisuojelevuudelta, ja mistä raivostuisin ehkä sekunniksi sen minuun kohdistuessa (ja sitten leppyisin, koska olisin kuitenkin varma hyvistä aikeista), on kai se, mitä he toivovat. Se on jotenkin hirveän hämmentävää. Kaikki se erilaisuus - miten helposti sen unohtaakaan ja ajattelee jossakin kiperässä kysymyksessä vain, että “tästä minun mielestäni ei voi kuin ilahtua”. Ja niin sitä mennään pieleen.

(Onneksi nykyään osaan ajatella, että rikkoontuneet asiat voidaan myös korjata.)

Billien jälkeen on ihan pakko kuunnella vähäsen Sarah Vaughania. Tasapainon vuoksi. Hän kuulostaa niin ihanan sopuisalta Billien tulkintojen jälkeen. Häntä kuullessani tulen äkisti ajatelleeksi Sapfon säkeitä, tuosta noin vain:

Ei sovi että runoilijan talosta
kuuluu valitusta

Äkkiä olen kauhean pahoillani siitä, että minun on täytynyt välillä valittaa ja olla levoton. Luultavasti sekin on ollut tarpeen hetkellisesti. Kieleni olen onneksi kohtaamisissa pitänyt kurissa tarkasti mutta sitten olen senkin edestä ollut hankala kirjoittaessani, koska olen ajatellut viestin vastaanottajaa sellaisena kuin hänet muistan, iloisena ja hymyilevänä, enkä ole tajunnut, että hän onkin lukiessaan toisessa minäntilassa eikä osaa tulkita tekstiä luottamuksen ja läheisyyden osoituksena vaan jotenkin konstikkuutena ja vaativuutena. Mieliala vaikuttaa tulkintaan niin kovasti. Välillä olen esimerkiksi tuon Sapfon kanssa purrut hammasta ja miltei itkeskellyt, mutta useimmiten ajattelen sitä viisaana neuvona. Miksi kierrättää murhetta, jos voi kierrättää iloa?

(Tosin mitä enemmän olen kirjoittanut ja nähnyt reaktiot, ja tietysti lukenut lukemistani, sitä enemmän minusta alkaa tuntua, että ilon kierrättäminen saattaa olla likipitäen mahdottomuus, ainakaan kirjoituksen kautta. Tai että se ainakin on huimasti vaikeampaa kuin murheen tai kapinamielen kierrättäminen ja siksi paljon hurjempi laji.)

Ihanaa, miten Sarah Vaughan laulaa ja pääskyset leikkaavat ilmaa ikkunan takana kiitävinä mustina täplinä. Ulkona näyttää myös olevan sees. Aamu, ei epäilystäkään. Silloin on helppoa virittyä iloon vaikka vain muutaman kappaleen avulla. Jostakin syystä se on tila, jota itse eniten tunnun kaipaavan, olin valmiiksi missä moodissa hyvänsä. Ilo, keveys, jonka turvin on mahdollista kannatella muutkin tunteet niitä tukahduttamatta ja niitä toisaalta asenteiksi kivettämättä. Ja koska tahdon kivettää ilon ja keveyden perusasenteeksi - no, suurin osa Billien kappaleista saa paluautua kirjastoon kerran puoliksi kuunneltuina ja huomaan taas pitkästä aikaa kuuntelevani Sarah Vaughania ja hämmästeleväni, miksi välillä en häntä muistanut kuunnella lainkaan.

Vielä aamulla pää surisee, mutta kummallista kyllä heti huiskaistuani viimeisetkin tekstinrippeet matkaan seesteisyys yksinkertaisesti ottaa vallan. Kävelemme koiran kanssa mukavaa pilvistä kesäsäätä entiseen kotiini, ja tällä kertaa sinne menemisestä ei tule lainkaan paha olla. Ehkä se johtuu siitäkin, että eksä ja tämän uusi tyttöystävä ovat paikalla. (Eksän uusi on ponteva ja aurinkoinen ihminen, jonka seurassa on vaikeaa kuvitella tuntevansa oloaan surua tiukkuvaksi - eksän kanssa taas niin käy usein, koska hän ei hymyile ja on muutenkin vain niin kaukainen.) Tai sitten sekin auttaa, että tiedän asunnon olevan menossa myyntiin. Jotenkin tuo asunto paikkana kantaa voimakkaasti muistumia siitä tilasta, jossa elin viimeiset viikot ennen eroa. En ole koskaan voinut niin huonosti. Se, että tiedän asunnon menevän myyntiin ja tavallaan olevan enää puoliksi siinä, tuntuu loistavalta. Eksä väittää, että hänelle asuntoon ei liity pahoja viboja, mutta toisaalta, hän ei ole tottunut pohtimaan tunnelmia samalla intensiteetillä ja epäilen, että joka tapauksessa paikanvaihdos tekee hänellekin hyvää, vaikkei hän sitä tietoisella tasolla osaisi kaivatakaan.

Istun lattialla ja käyn läpi tavaroita, jotka heitetään pois, ellen halua niitä. Kokoan mulle-pinoon Djuna Barnesia, Erri Lucaa, Roald Dahlia ja Willy Kyrklundia. Filosofioista kieltäydyn. On aika palata kotiin siitä maailmasta. Ehkä sekin auttaa oloa, että viimein ero konkretisoituu aivan lopullisesti, viimeistä tavaraa myöten. Paitsi tietysti koiran kohdalla, mutta Nasu ei olekaan tavara. Pieni Pannumyssykissakin muuttaa meille syksyllä, sillä eksä muuttaa kommuuniin, jossa asuu kissa-allergikko.

Jossain vaiheessa hämmästyn itsekin sitä, miten mukavaa on istua siinä ja rupatella. Sen seurauksena rohkaistun kysymään, voiko eksä tulla avaamaan vanhempiensa talon oven sitten häitä edeltävänä päivänä; eksän äiti on näet luvannut lainata minulle juhlatilan varusteluista uupuvat viini- ja shampanjalasit. Saan myöntävän vastauksen ja uskon yhä enemmän siihen, että kaikki järjestyy.

Kotia kohti tarpoessani tulen ajatelleeksi, että ehkä hyvä olo johtuu siitäkin, että alan vähitellen päästä yli syyllisyydentunteistani eron takia. (Minun tuntui hyvin vaikealta sillä lailla asettaa omat tarpeeni ensimmäiseksi, enkä olisi ehkä osannut tehdä niin, jos olisin pystynyt loppuvaiheessa syömään tai nukkumaan. Ja pitkän aikaa senkin jälkeen, kun aloin vähitellen vakuuttua, että oli oikeastaan hyvä, että osasin sillä tavalla lähteä, en päässyt irti tunteesta, että olin kuitenkin tehnyt väärin eksää kohtaan ja että siitä seuraisi jokin karmiva rangaistus.) Skeemakirjaa työstäessäni tajusin kuitenkin hyvin konkreettisesti, että tuossa suhteessa minulla ei vain ollut tilaa eikä motivaatiota käsitellä vaikeita olojani. Suhteen ilmapiiri ei vain rohkaissut sellaiseen. Tietysti olisin voinut mennä terapiaan ja työstää sisäistä avaruuttani salaa ja itsekseni, mutta ei sellainen tunnu luontevalta ratkaisulta silloin jos seurustelee ja asuu terapiaan epäillen ja valtapuolisen negatiivisesti suhtautuvan ihmisen kanssa. Minun on täysin mahdotonta kuvitella, miten olisin siinä tilassa voinut ottaa moiset valtuudet, että olisin vain mennyt ja antanut toisen pelätä pahinta siitä, että päähäni tungetaan kaikkea selviytymistä oikeastaan vain haittaavaa minä-minä-hössötystä. Olisin tuntenut itseni täysin hirviöksi, jos olisin tehnyt niin, ja sekin olisi ehkä johtanut eroon lopulta.

(Minusta tuntuu nykyään siltä, että mitä enemmän tajuan herkät kohtani ja vaikeat oloni ja pystyn kohtaamaan niihin liittyvän toivottomuuden ja kiukun rankaisematta itseäni ja suhtautumatta itseeni ja tarpeisiini ivallisesti, sen paremmin pystyn oikeastaan ottamaan muutkin huomioon ja sallimaan heille pienet kummallisuutensa. Syitä oloista ei tarvitse projisoida toisiin, koska voin sanoa entistä helpommin, että minulle tulee tästä ja tästä kurja olo näiden ja näiden luontumusten ja skeemojen takia. Eivät nuo olot ole erityisesti kenenkään syytä. Meillä on vain nämä luontumukset ja ajattelutavat, jotka kalahtavat ikävästi vastakkain ja hermopäät kipinöivät eikä kumpikaan ehkä edes uskalla sanoa sellaista ääneen. Eihän ystävyyksien aluksi rustata mitään sopimuksia ja jaeta käyttöohjeita, joten on aivan selvää, että kurjia oloja on kenen tahansa kanssa kuitenkin luvassa ennemmin tai myöhemmin.)

Kummallista, miten joinakin päivinä maailma oikein loksahtaa kohdalleen!

Sataa ja paistaa, kokkaamme Vompsun kanssa intialaista ruokaa tämän töiden jälkeen. Ihanaa, miten hyvää kaali-cashewpähkinäcurrystä tulee, kun siihen lisää limettipikkelsiä! Curryn jälkeen nukumme päiväunet.

Loppuillan koetamme herätä päiväunilta, mutta niin ei kuitenkaan käy. Vesijuoksen, teen ja nautin hamppu-vadelmapirtelöä sekä assistoin Vompsun pyörän renkaanvaihdossa oikeammin unessa kuin valveilla. Kirjoitankin unessa. (Nyt.) Unesta täytyy johtua sekin, että keksin viimein, miksi rengasraudassa on se koukkunsa - rengasraudan saa sen avulla pysymään paikallaan käsin koskematta, kun koukun sujauttaa pyörän pinnaan. Hereillä tuollaista ei voisi keksiä. Aamusta tuntuu olevan satoja vuosia.

Ihmeellistä, loma. Huomenna on aikaa jatkaa Tove Janssonin Kesäkirjaa.

Uuden Me-lehden parisuhdejutussa on hämmentävä lause:

Tutkimuksissa on todettu, että parisuhteessa miehelle on erittäin tärkeää kokea, että vaimo kunnioittaa ja arvostaa häntä.

Vaikka jutussa on haastateltu parisuhdekouluttajaa, tuohon lauseeseen ei liitetä luontevaa jatkoa, että kyllä varmasti naisestakin tuntuu olennaiselta saada kunnioitusta ja arvostusta puolisoltaan. Ehkä tilaa on ollut hintsusti ja tuollainen itsestäänselvyys (onko se itsestäänselvyys, mikä on itsestäänselvyys) on leikattu pois. Silti tuntuu hassulta, että tuollainen toispuoleinen ajatus esitetään, olkoonkin, että kenties tutkimusta on tosiaan olemassa vain tuosta miesten tarpeesta.

Luen juttua vessassa ja huudan huoneen puolelle: “Kuule tuntuuks susta et mä arvostan ja kunnioitan sua tarpeeksi?” Vompsu vastaa: “Joo! Ehdottomasti! Entä kunnioitanko ja arvostanko mä sua tarpeeksi?” Mietin hetken ja vastaan: “Joskus tuntuu että miltei liikaa.” Ehkä tuo liikuus on vain tottumattomuutta siihen, että joku tosiaan kunnioittaa ja arvostaa minua sellaisena pelokkaana pienenä lapsena, jollainen pohjimmiltani olen, herkästi säikähtävä ja suuntaa vailla. Että esiin ei nouse jokin oletettu lahjakkuus (joita minun on tavattoman vaikeaa itse hahmottaa ja joita en oikeastaan osaa liittää itseeni juuri mitenkään - koen että esimerkiksi jokin runon kirjoittaminen tai aikanaan matematiikka ikään kuin tapahtui minun ulkopuolelleni tai ilmeni tajuntaani valmiina ja ponnistelematta, ilona ja lahjana eikä niinkään kerro mitään minusta) tai toive siitä, että kykenen kestämään tiettyjä olosuhteita paremmin kuin joku mukavuudenhaluisempi tai konformisemmin ajatteleva (luultavasti en halua tuollaista kestävyysottelua) tai oletus, että minun todistuksillani ja lukeneisuudellani (tai joskus varhemmin, ulkonäölläni) kiehtova, täyttymyksen tuntemuksistani huolen pitävä ura on vain päättäväistä aloittamista vailla. En osaa identifioitua juuri kuinkaan tuohon lahjakkaaseen ja kunnianhimoiseen puurtajaan. Hänelle suotu arvostus ja kunnioitus eivät siten kosketa lainkaan minua vaan ainoastaan tuota haavekuvaa. Joka ei ole minun haavekuvani, tosiaankaan.

Minusta on paljon helpompaa identifioitua siihen pikkutyttöön, joka tarkastelee aikuisten vaatteita puolipaniikissa eikä oikein ole varma, pukeutuako tähän vai tuohon paitaan tänään. Ja joka silti saattaa joskus väittää ymmärtävänsä jostakin jotakin tai ainakin osaavansa sanallistaa jonkin tunnelman.

Liikaa, voiko toista kunnioittaa ja arvostaa liikaa? Eipä kai, ajattelen huoneen puolelle kävellessäni. Sekin on vain sanonta, harmillinen sanonta. Kunhan saan vain olla tämä erehtyväinen ja hieman villi lapsi, kaikki on okei. Ja jos joku sitä vielä jaksaa arvostaa ja kunnioittaa tuon lapsen kurittomuutta ja päättämättömyyttä mutta toisaalta myös hyväntahtoisuutta, se on jotakin aivan uutta ja ihmeellistä eikä siitä kannattaisi oikeastaan olla lainkaan huolissaan.

Samassa muistan toisen ikävän sanonnan, joka on jokseenkin poltettu mieleeni. “Miksi haluat satuttaa minua?” Olen kuullut kysymyksen lukemattomia kertoja ja esittänyt sen itsekin epäilemättä usein. Mutta vasta kun kuulin sanovani sen joitakin kuukausia sitten, kuulin äkisti, mitä tarkalleen sanat väittävät. Miksi ihmeessä en sano: “Tuo satuttaa!” Tai: “Tiedätkö ollenkaan, miten pahalta tuo tuntuu?” Koska kun sanon sanat tuon kerran, kun kuulen ne äkkiä taustaoletuksineen, en lainkaan ajattele, tai ainakaan miellä tietoisesti ajattelevani, että toinen tosiaan haluaisi satuttaa. Se on vain sanonta, jota on käytetty ja joka on käynyt niin tutuksi, etten ole kuullut sanoja sanonnalta. Miksi haluat satuttaa minua? Miksi haluat, että tulen hulluksi? Miksi haluat, että kaikki menee pieleen? Miksi haluat suututtaa minut?

Kukaan ei ole koko elämäni aikana tarttunut minua tuollaista sanoessani käsivarresta ja kysynyt, uskonko ihan tosissani, että toinen haluaa satuttaa. (Ehkä he ovat katsoneet sanojen läpi, syvemmälle, kuten oikein onkin. Mutta silti - en haluaisi sanoa asioita, joita en tarkoita.) Olisin vastannut kysymykseen ei, ja ollut ehkä vähän kiukkuinen, koska en varmaankaan olisi halunnut uskoa, että olen sanonut jotakin niin oletuksieni vastaista, kummallista, typerää ja syyttävää. Sinänsä aivan hyvä, että kuulen itse äkkiä sanat suustani vuotavina kuin jonkun toisen lausumana, kuin olisin joku toinen, hyvin kaukaa. Noiden sanojen kuuleminen synnyttää äkisti levottomuuden: En usko, että haluat satuttaa, miksi siis sanon näin? Kenen ovat nämä sanat? Kuka ne sanoo? Mistä ne tulevat? (Tietysti tiedän, mistä ne tulevat. Kuulen äänensävynkin tarkkaan. Sanat, oven paukahduksen, yksin jäämisen kaikkeen siihen nimettömään kauhuun, joka toistaa kerta toisensa jälkeen, ettei ole mitenkään mahdollista, että joku voisi rakastaa minua, viimeiset sanat ennen oven paukausta.) Tuntuu hurjalta tajuta äkkiä, että on opetellut äidinkieltään samalla tavalla kuin vierastakin kieltä, sokkona ja luottavaisena sanakirjan fraaseja toistaen, tietämättä oikein, mitä tarkalleen sanookaan.

Lukemattomien sketsien aihe, ja niin näkymättömänä tragediana elämien kietoutuessa toisiinsa ja sanojen jäädessä kalkattamaan tajuntaan jonkin kiistan päätteeksi. Ja olen pitänyt itseäni sanoista tarkkana, jopa liiallisissa määrin yksityiskohtiin takertuvana. (Sekään ei ole oma syytökseni, mutta olen jotenkin onnistunut nielaisemaan sen osaksi mielenmaisemaani. Että pitäisi olla enemmän jeesnainen ja hyvätyyppi, mutta toisaalta, en voi estää itseäni kysymästä, miten sitten käy jos teen hyvätyyppiasioita ja teeskentelen, että jotkut mieltäni askarruttavat asiat eivät vain ole olemassa, enkö muka silloin tule vihaiseksi ja arvaamattomaksi tai turraksi ja onnettomaksi ja eivätkö nuo asiat itse asiassa silloin häiritse minua vain enemmän, koska ne rynnistävät näyttämölle täysin hallitsemattomina ja arvaamatta, eikö minun pitäisi tuntea läpikotaisin nämä tilanteet ja tulkintani niistä, nuuskia tarkasti ne sanat, jotka tuntuvat sopivan tilanteeseen niin saumattomasti, että ne kadottavat sanattomuuden kauhun.)

Istun tekstin ääreen, ajattelen sen helppolukuisuutta. (En tämän tekstin, tässä en pyri helppolukuisuuteen vaan osuvuuteen. Ne ovat toisistaan erilliset hyveet.) Ajatukseni eivät tahdo pysyä tuossa vieraiden sanojen massassa, koska sanattomuuden kauhu on muistunut äkisti, se mustaa huonetta ja tekee vaikeaksi ymmärtää, että istun rauhallisessa huoneessa miehen, kissan ja koiran kanssa, istun satulatuolilla ja teen työtäni, viimeistä kirjaa ennen palkankorotusta, jota en uskonut uskaltavani pyytää ennen kuin tein niin tuosta noin vain, sähköpostilla, hetken mielijohteesta. Hus, haamut. Hus, menneisyys. Pakotan tarkkaavaisuuteni noihin sanoihin, fraaseihin, lauseisiin.

Eikä riitä edes se, että ne ovat selviä ja myönteisiä, koska ne voidaan silti lukea epäilevällä mielellä. (Tai ei edes niin, en lue pariterapeutin haastattelua epäilevällä mielellä ja minusta siinä esitetyt neuvot ovat relevantteja ja mainioita, mutta silti aluksi siteeraamani lause pistää tekstistä esiin kuin vappuhuiska, ainoa sukupuolitetun käytännön lause.) Miten tämä ajatus käännettäisiin positiiviseksi? Riittää, etten tiedä, miten tämä lause luetaan? Tyydyn siihen, että tajuan ihmisten lukevan sitä, mikä heidän oletuksiinsa sopii? Tyydyn siihen, koska vaihtoehtoa ei ole, koska viestinnän ideaalitilanne toteutuu kauhean harvoin, koska en voi tehdä kuin oman osuuteni, joskus en sitäkään.

Äkkiä tunnen, kuinka työskentelen räjähdysherkän aineen kanssa. Järjestelen sitä pinoihin, jotka olevinaan eivät romahda yhtä herkästi kuin aiemmat muodostelmat.

Ja sitten kirjoitan tämän tekstin, kun on jo ilta ja koko päivän mieltä on painanut muistikuva, jonka asetan pikniknurmelle korvapuustien väliin: Muistikuva siitä, kuinka istun sohvassa jalat koukussa ja luen kirjaa sanojen etymologiasta ja äkkiä ajattelen kieltä pintana, siistinä rakenteena, jonka alle kätkeytyy yhteyksiä, jotka tarvitsee vain hahmottaa, joita pitää osata etsiä. Toinen muistikuva toisesta oivalluksesta, kun tajuan, että kieli on pintaa toisellakin tavalla, liukasta ainesta, joka sanoo paljon muutakin kuin tarkoitan sanoa. Sinä päivänä päätin opetella toisinaan koskettamaan (kädellä tai halaten, konkreettisesti) ihmisiä, jotka koskettivat minua tunnetasolla. Joskus koskettaminen tuntuu vaikealta, koska moni ihminen, joka koskettaa minua tunnetasolla, myös pelottaa. Olen edistynyt hitaasti tässä oivalluksessa, että kieli on pintaa, joka kätkee alleen kehitystarinoita sille, joka viitsii katsoa tarkemmin.

Joskus tuntuu, että kirjoittaminen ja puhuminen on pelottavinta, mitä on. Kirjoittaen tuntee tavoittavansa helpommin vivahteita, koska tilanne on rauhallisempi. Ja kun kirjoittaa, sanat jäävät, niihin voi palata, niitä on helpompaa tarkastella puolueettomasti toisesta päivästä käsin kuin puhetta. Puhe tallentuu ehkä johonkin toiseen, vahingoittaa häntä pahemmin.

En osaa olla ajattelematta, että kivahdus miksi haluat satuttaa minua ei olisi vahingoittanut minua. Jos olisin nähnyt sen kirjoitettuna, olisin ehkä paremmin ymmärtänyt sen loukkaavuuden syöverit. Se on saanut minut pelkäämään, ettei kukaan voisi kunnioittaa ja arvostaa minua, saati sitten rakastaa, ja että läheisyydessäni on jotakin vaarallista ja syövyttävää. (Minusta rakastaminen ja huolehtiminen on paljon vaikeampaa kuin kunnioittaminen ja arvostaminen. Kunnioitan ja arvostan ainakin itse huomattavasti suurempaa joukkoa kuin keistä huolehdin ja keitä rakastan ja suojelen.) Ja olen levittänyt lausetta kuin ruttotartunnan saanut, tartunnastani tietämättä.

Kuten muutkin.

Kun lopetan työn tältä päivältä, jään miettimään kunnioitusta ja arvostusta. Miksi niitä on niin vaikeaa ottaa vastaan? Siksikö, että niitä kohdatessaan usein pelkää - näin itselleni tuntuu käyvän, jos kunnioitus ja arvostus kytketään suorituksiin, sellaisiinkin, joita ei itse ajattele suorittamisena, kuten vaikka blogin kirjoittaminen tai ihmissuhteissa toilaileminen ja niiden miettiminen, mutta jotka tunnutaan jotenkin jähmettävän joksikin hienoksi ja persoonallisuuden kypsyydestä kieliväksi - että niiden myötä evätään minun oikeuteni tuntea haavoittuvuutta, erehtyväisyyttä ja lapsellisuutta? Jotenkin itsestäni tuntuu kovin paljon tärkeämmältä, että saan olla haavoittuva ja erheellinen kuin että toinen tunnustaa, että minulla on jotakin järkevää sanottavaa aina välillä. (Ehkä kyse on vain siitä, että olen saanut kuulla jälkimmäisiä toteamuksia enemmän kuin aiempia lupauksia ja että osaan kiukustua, jos joku kieltäytyy myöntämästä, että minullakin voisi olla ihan järkevää sanottavaa. Sillä tavalla kai olen omavaraisempi kunnioituksessa ja arvostuksessa kuin rakkaudessa. Paitsi että kunnioitukseni ja arvostuksenikin on aika romahdusherkkää mutta toisaalta ylösrakentuu melko sukkelaan uudelleenrakennuskokemuksen kerryttyä mittavissa määrin. Sen sijaan en ole osannut oikein tarpeeksi pitää huolta siitä, että tunnetason tarpeeni otetaan huomioon ja olen kuvitellut, että kestän vaikka mitä. Mutta en halua kestää, en enää. En usko enää sen olevan kellekään hyväksi.)

Nyt lopetan kirjoittamisen, koska haluan käydä nukkumaan. En osaisi oikein muuten, koska mielessäni myllertää varsinainen myrsky. Kuinka hassunkurista: juuri kun koen sanat oikein potentiaalisesti vahingoittavina ja harmillisina, koen hurjaa tarvetta kesyttää ne tässä ja nyt. Ikään kuin sellainen voisi onnistua!

Vompatti lähtee tenttimään matematiikkaa varsinaiseen opiskelukaupunkiinsa. Hän lähtee jo aamusta ja palaa huomenna illalla. Etukäteen en jännitä koko asiaa, olemmehan me nyt pidempäänkin olleet erossa, mutta muutamana lähtöä edeltävänä iltana mielialani notkuu uhkaavasti ja itku on lähellä.

Mistä ne painajaismaiset kuvat tulevat? Miksi äkisti olen aivan varma, että kas niin, kunhan hän menee junalla toiseen kaupunkiin, juna putoaa kiskoilta, auto ajaa hänen ylitseen tai joku leikkelee hänet palasiksi? Ei siinä ole mitään järkeä, mutta yhtä kaikki käsittämättömien pelkojen puuska lakaisee ylitseni ja tajuan, kuinka perustavalla tavalla olen yksin ja erillinen silloinkin, kun istumme sängyllä tai syömme yhdessä iloisesti nauraen ja syömäpuikkoja heilutellen. Yksi hetki, ja kaikki on ohitse. Ajatuskin melkein riittää tekemään hulluksi. (Mutta vain melkein.) Sanon asiasta varovasti, en tahdo pidätellä enkä huolestuttaa, mutta ajattelen, että tuntemuksistani on viisainta mainita, koska muuten alakuloisuuteni ja säikkyyteni jäävät ilman selitystä. “Siellä on kulta vähemmän autoja kuin täällä”, Vompsu lohduttaa. Mutta hän ei pidä minua hulluna eikä typeränä, hänellä on ollut omat pakko-oireensa, omat vastaavat pelkonsa. Hän ei ärry pelostani samalla tavalla kuin äiti ja isä aikanaan; heistä oli jotenkin tajuttoman rasittavaa, että jaksoin ilta illan jälkeen pelätä heidän kuolleen kotimatkalla ja spekuloin sillä, kelle sukulaiselle minut sitten lykätään ja esitin asiasta kiihkeitä pyyntöjä tyyliin: “Voisiko sen velvoittaa eroamaan miehestään, haluisin asua sen luona, mutta se setä on niin pelottava?” Heitä selkeästi kiukutti se, etten suostunut uskomaan, että vaikkei olekaan täysin varmaa, etteivät he kuole kotimatkalla, sitä ei kannata pelätä moisella intensiteetillä. Vähitellen opin tietysti sulkemaan suuni tuosta pelosta välttyäkseni rasittuneilta mulkauksilta ja kanavoimaan ahdistukseni ruoan laittamiseen mutta karmiva varmuus jäi.

Samassa muistan toisen mielikuvan, jossa samanlainen katastrofinpelko kohdistui aikuisiällä omaan kehooni. Seurustelin ensimmäistä kertaa ja lensin yksin lomalle. Äkisti olin täysin varma, että kone putoaa mereen ja jätän seurustelukumppanin yksin, ja se on väärin. Sain totisesti tehdä töitä ollakseni parkumatta lentokoneessa suureen ääneen. Jotenkin kummallisesti ajattelin, että jos seurustelukumppanini olisi ollut mukana, kuolemassamme ei oikeastaan olisi ollut mitään luonnotonta ja väärää, mutta että tuollainen mahdollisuus, jossa toinen kuolee ja toinen ei, vain ei käynyt päinsä.

Se on outo tuntemus, koska ihmiset syntyvät ja kuolevat yksin, vaikka elävätkin toistensa kanssa (ja syntyvät toistensa lävitse). Mutta jotenkin lähestymiseen ja loituntumiseen, läsnäoloon ja poissaoloon liittyy valtava tunnelataus. Eroaminen päiväksi tai kahdeksikin on kuin astuisi voimajohtoon. Onneksi tiedän sen jo. Tiedän, miten äkisti kehoni on tyhjä, eksynyt, pelokas, äkisti väsyvä. Kuinka helposti kuulen muiden ystävällisetkin sanat hyökkäyksinä. Kuinka haluaisin vain, että joku tulisi luokseni ja ottaisi minua kädestä ja taluttaisi minut himmennettyyn huoneeseen ja peittelisi ja painaisi suukon otsalle ja sanoisi hyvää yötä, ja sitten nukahtaisin hämmästyksestä, että joku vieras tekee niin.

Koetan järjestää itselleni kaikkea mukavaa tekemistä koko yksin-päiväksi, jotta voimajohtoon astuminen ei tuntuisi aivan niin kokonaisvaltaiselta kuin pelkään sen tuntuvan. Kävelen kaupungilla, kuuntelen ihmisten puheita, syön korvapuustin ja juon kahvia yksin ja luen Voima-lehteä (siitä tulee kyllä yleensä kaikkea muuta kuin mukava olo, niin nytkin, se oli väärä valinta) ja nautin sateesta. Ihanaa, että sataa! Kun kuulen ihmisten lausuvan kiukkuisia sanoja säästä, suru häivähtää, mutta käännän sen nurinniskoin, onneksi minun ei tarvitse ajatella noin, saan ajatella sadetta ihanana ja poutaa kauniimpana aistiympäristönä. Joissakin asioissa voin siten valita suhtautumiseni, ilon kupla paisuu. Kävelen ja kastun, siihen sisältyy lapsen uhmakasta riemua. Miten loistavaa, ettei ole enää ketään, joka pahastuisi siitä, että tykkään kävellä sateessa. Mutta koska olen voimajohdon kentässä, eihän noin voi ajatella keveästi - heti mieleen välähtää, että on ihme, sietää olla kiitollinen, etten kuollut silkkaan kotoa pois muuttamisen mahdottomuuteen ja kaikkea sitä seuranneeseen. Mutta että se on jotenkin, joiltakin osin ohi, lukuun ottamatta sitä, että kun ajattelen äidin elämää ja kaikkia hänen kokemiaan vaikeuksia, en osaa olla itkemättä. Mutta koska sataa ja olen tukevimmin riehakkaan lapsen mielentilassa, en osaa itkeä äidin vaikeuksia, en nyt… pisarat ovat liian iloisia, vaahterat värähtelevät.

Eläinlääkärin vastaaottohuoneessa soi radio, juontaja esittelee laulun nimeltä beautiful day ja sanoo, että tämähän sitten kertoi jostakin aivan muusta päivästä. Tuntuu hyvältä, ettei hän tiedä minun ajattelevan toisella tavalla. Katson ikkunasta ulos pientä mummoa, jolla on sateenvarjo ja kumpparit ja joka katselee eläinlääkärin ikkunan koristeita kunnen huomaa katseeni, säikähtää ujosta hymystäni huolimatta ja karkaa. Snautseri tahtoisi pusutella Lohta. Sitten se kellahtaa lattialle, huokaisee ja alkaa nuolla sukuelimiään ilmeisesti jotenkin tyynnytelläkseen kissakiihtymystään. “Mitä se tekee?” kysyy marsun vastaanotolle tuonut pikkupoika. “No tuota, koirat nuolevat itseään sillä tavalla”, vastaa partasetä. “Ahaa joo. Marsutkin nuolevat itseään mutta eivät ne ihan tolleen pysty. Mutta hamsterit osaa mennä ihan sillä lailla kiepille kun ne tekee tuota, nuolee tolleen”, alkaa poika selittää totisena eläinten masturbointitapoja. Pojan äidin on vaikeaa pidätellä kikatusta. “Olen nähnyt senkin kun hamsteri puree omaa kakkaansa”, tiedottaa poika vielä läksijäisiksi ennen heiheitä. Lohen maksa-arvot ovat kunnossa. Tulehdus on saatu kuriin ja maksan vaurioituminen pysäytettyä! Kun eläinlääkäri lausuu vapauttavat sanansa, tajuan, etten vaihtaisi niitä mihinkään toiseen fraasiin. (Kotona Lohi todistaa elinvoimaisuutensa repimällä rikki uuden ruokasäkkinsä, vaikka sen kulhossa onkin jo ruokaa - avaamattomassa pussissa ruoka toki onkin houkuttavampaa…)

Olen nostanut esiin Sylvia Plathin Lasikellon alla iltalukemiseksi; se oli joskus kovin tärkeä kirja, koska ainoana kaikista kirjoista sen kokemusmaailma oli emotionaalisella tasolla selkeä ja tuttu, ponnistelematta ymmärrettävissä. Haluan lukea sen nyt uudestaan luettuani skeematerapiasta, sen ja Durasin Lol V. Steinin elämän; ilman niitä en varmaankaan olisi onnistunut hyväksymään itseäni senkään vertaa niinä vuosina, jolloin mielialani oli suurimman osan aikaa kuin olisin juuri lähtenyt jostakin tai repäissyt itseni irti jostakusta tärkeästä. Oikeastaan niin varmasti olikin, vaikka fyysisesti asuin vielä kotona - emotionaalisesti olin jo toisaalla, niin kaukana, ettei yksikään ystävällinen sana tahtonut kantaa sinne saakka. Arvelen, että Plathin lukeminen tuntuu hyvältä - joko voin samastua edelleen kuvattuun tunnekokemukseen tai sitten voin iloita siitä, että olen muuttunut aika tavalla vakaammaksi. (En ymmärrä, millä tavalla muutos tapahtuu ja mikä sen laukaisee, vaikka voinkin jälkeen päin havannoida jotakin tapahtuneen. Esimerkiksi kun erosin kolme vuotta sitten, lakkasin pelkäämästä pimeää ja kellareita kuin veitsellä leikaten - olin pelännyt niitä siihen asti siinä kolmitoistavuotiaasta saakka. Tänään kävin kellarissa hakemassa kissanlaatikon enkä pelännyt lainkaan.) Ja voin muistaa. Muistaminen voi olla joskus tuskallista, esimerkiksi tuntuu pahalta muistaa, miten täynnä olin vihaa parikymmentä vuotta sitten ja miten voimakkaasti tuo viha suuntautui omaan ällöttävyyteeni (pidin ällöttävinä monia piirteitä, joita nykyään siedän ja joista jopa olen kiitollinen aika usein) ja siihen seikkaan, että olin olemassa, mutta toisaalta - ehkä ymmärrän siitäkin jotakin, mistä tuo viha syntyi, ymmärrän sillä olleen oman funktionsa. Ei ollut muuta keinoa irtautua liian puristavista vaatimuksista. Ei vielä, ei silloin.

Ennen Plathia tahdon kuitenkin vesijuosta. Vellon sateen keskellä vedessä, raajaympyrät pyörivät. Kesäsade tuoksuu ihanalta. Huomaan kuitenkin jännittäväni asioita, joita en tavanomaisesti jännittäisi. Mutta se on vain voimajohtoa, selitän itselleni, ei sen vakavampaa. Olosuhde, skeemamoodi, tietty uskomusten kimppu, johon liittyy voimajohtoon astumisen tuntemus. Olen kuvannut blogissa ja sitä aiemmin päiväkirjoissa näitä tiloja niin tarkasti, että tajuan melko selväpiirteisesti, mitkä skeemat ainakin minussa jylläävät ja millaisia selviytymiskeinoja minulla niiden kanssa painiskellessani on. Ilman blogia en ehkä esimerkiksi osaisi ajatella, että minulla on kietoutuneisuuden skeema. Mutta hitto vie, en voi kieltääkään, etteikö moni skeeman tyypillisesti synnyttämistä ajatuksista tai käytöksistä kuulostaisi tutuilta, jos muistelen tiettyjä kirjoituksiani. (En muista tunnetilaa tuosta noin vain, muistan sen vasta siitä kirjoitettuani. On vaikeaa päästä toisenlaiseen minäntilaan, muistikuvat ovat kovin horjuvia, ellei niitä tallenna.) Kietoutuvuus tuntuu vähän kurjalta, koska olen kokenut niin valtavasti ylpeyttä sellaisesta minä itse -asenteesta ja (minusta rohkeasti ilmenevästä mutta selvästi monien muiden mittapuulla varsin suppeasta) itsenäisyydestäni ja likipitäen piittaamattomuudestani ja kokenut vain tulleeni hetkellisesti hulluksi toisensuuntaisten tuntemusten ilmetessä ja mieluusti vaiennut niistä aivan viime vuosia lukuunottamatta. Mutta kun luen käytösten listaa, muistan bloganneeni jotain lähes jokaisesta kohdasta. Huooh. (Luulen, että kietoutuneisuus ominaisuutena on myös juuri se seikka, joka arvioitiin riskitekijäksi hakiessani hoiva-alan koulutukseen.) No, onneksi minulla on nyt kietoutuneisuuden skeemaan sotkeutuneiden käyttöohjeet… kyllä vain, ne kuulostavat oikein mainioilta ja ajattelin vähä kerrassaan tuputtaa niitä läheisilleni tyyliin minulla on nyt tällainen tavoite ja toivoisin sinun auttavan siinä ja siksi pyydän, että miettisit, osaisitko tehdä näin, siis jos tahdot auttaa.

Huomaan, kuinka mieleni on jotenkin rauhallinen, koska olen tällä kertaa valmistautunut koetokseen ja suhtaudun hyväksyvämmin siihen ajatukseen, että nämä pelottavat olot asettuvat minuun. Mutta että silti oloni on surullinen ja läpikuultava ikään kuin en olisi kokonaan tässä. Olen niin tottunut siihen, että läsnä on joku, jolle puhuminen kohdistaa olemistani, saa minut hymyilemään kerkeämmin ja etsimään tarmokkaammin positiivisia näkökohtia. Yksin jäädessäni en välttämättä jaksa, koska en pelkää voimajohtoon astunutta oloa niin paljon että minun olisi karattava siitä. Yksin minussa ei vain ole ponnistelua iloon siinä määrin kuin jonkun läheisen seurassa. Mistä se johtuu? Siitäkö ettei minulla ole velvollisuutta etsiä positiivisia huomioita toista varten vai koska en jaksa yksin kuitenkaan pidellä mieltäni yläilmoissa kenenkään auttamatta?

Nyt tuntuu jotenkin uskomattomalta, että kestin yhden talvin yksin, ja että kestin yksin myös Vompsun Kiinan-matkan ajan. On vain niin paljon vaikeampaa, kun hymyilee arasti jollekulle ja toinen kavahtaakin tai katsoo muualle, koska eihän hän, vieras rukka, tiedä, että hymyilen tukeakseni häntä ja samalla pyytääkseni tukea. Ja jos keksin jonkun hauskan jutun, en voi oikein sanoa sitä kellekään, ja sitten asia haihtuu mielestäni ja huomaan nököttäväni lysähtäneessä asennossa aivan seinän vieressä ja unohtaneeni heittää löylyä.

Haluaisin soittaa äidille tai jollekulle ystävälle, mutta työnnän halua kauemmas ja tunnustelen, miltä tuntuu seistä voimajohdon kentässä. Millaista olisi elää ilman tällaista kenttää, erota ja liittyä keveästi, ärtyä sitoutumiseleistä ja yrityksistä ajatella ja tuntea samalla tavalla kuin itse tekee? En osaa oikein kuvitella sellaista maailmaa, mutta skeemoista lukeminen auttaa ymmärtämään, että sellaisiakin ihmisiä on ja että ehkä suurin osa ihmisistä ei tunne tällaista voimakenttää yhtä nujertavan voimakkaana. Ehkä onkin niin, ettei kyse ole vain siitä, että itsehillintäni on jotenkin kurja, vaan että tosiaan kokemani voimakenttä onkin vain suunnattomasti suurempi ja edellyttää siksi rajumpia otteita? Tavallaan olen kiitollinen tästä voimakentästä, koska ilman sitä en olisi ajautunut niin läheisiin suhteisiin keskenään hyvin erilaisten ihmisten kanssa ja olisin paljon pahemmin kiinni lapsuudessa oppimassani minkäänlaisia vaihtoehtoisia elämisen ja käsittämisen tapoja tuntematta.

Nyt kun olen koko päivän kulkenut yksin ja miettinyt asioita, olen jotenkin pyörryksissä siitä, miten monenlaisia elämiä minullakin on ollut. On ollut elämä vanhempieni lapsena, elämä perheyhteisöstä itsensä irti leikkaajana, elämät miesten rinnalla, palasittainen ja katkeileva elämä ystävien rinnalla (se on tärkeä, ilman sitä en olisi onnistunut lopettamaan yhtään seurustelusuhdetta, joissa en oikein osannut olla onnellinen tai edes tyytyväinen) ja lisäksi nämä hetket yksin, kun äkkiä muistan, kuinka monenlaisia elämiä yhdellä keholla on ja hämmennyn siitä, ja tunnen seisovani rätisevässä voimakentässä, koska ei ole ketään, joka ilahtuisi siitä, jos olen onnellinen. Tai siis, ei ole ketään, joka ilahtuisi onnellisuudestani sillä tavalla, että näkisin sen välittömästi ja tuntisin, että elävänä on sittenkin aivan siedettävää ja jopa riemullista olla.

Tiedän osaavani olla yksin (sillä mitäpä muutakaan tällä hetkellä teen) ja pysyväni jopa järjissänikin kovalla ponnistelulla, mutten tahdo elää näin. En pidä tästä itsestä, tästä elämästä, jonka on suunniteltava päivänsä hyvin tarkasti, jottei se vain kärventyisi voimakentässä karrelle, joka juuttuu menneeseen ja pohtii pohtimistaan asioita, jotka tapahtuivat viisitoista tai kaksikymmentä vuotta sitten. En pidä tästä epäluulosta ja huolesta, hermostuneisuudesta ja vaikeudesta keskittyä. Tästä kaipauksesta, että voisin hymyillä ja olla varma siitä, että hymyyni vastataan, että mieleni vastaisi ja ottaisi ketterästi paikkansa ilon aalloissa. En usko, että tulen kaikin osin aikuiseksi, jos aikuisuudella tarkoitetaan äärimmäistä itsenäisyyttä. En usko, että edes tahdon tulla sellaiseksi.

Ehkä jos joku läheisistäni kovasti tahtoisi niin, osaisin tahtoa niin, mutta eivät kai he osaa. Ei minulla ole ollut sellaista läheistä enkä tiedä edes, päästäisinkö riittävän lähelle sellaista, joka tahtoisi niin.

Katselen silmistä silmiin yhtä niistä puolista, joita pidin aiemmin ällöinä ja joita koetin olla ajattelematta. Ajattelin tarvitsevuuttani jotenkin inhottavana, hankalana ja likaisena, typeränä ja lapsellisena. Enää en tahdo ajatella niin, koska ei se tunnu kovin rakentavalta. Kiinnittymisellä, sitoutumisella ja kietoutumisella on kuitenkin positiivisetkin puolensa. Kunhan kohde ei ahdistu niistä liikaa. Mutta Vompatti ei tunnu ahdistuneelta. Hänkin sanoo, että on kurjaa mennä ja että oikeastaan vasta huomatessa, kuinka pahalta lähteminen tuntuu, huomaa kohdennetusti, miten hyvää arki oikeastaan on ja että siitä on syytä pysyä kiitollisena.

Kumman vuorovaikutukseton olo, Lohikin jumittaa housuhyllyllä. Kirjoittaessa tuntuu, että teksti jää näkymättömäksi.