Veloena

Mihin saakka tietyn olon juuret ulottuvat? Alkaako tämä olo siitä, kun astumme ulos ovesta Vompsun ja Nasun kanssa laukussa kamera, ja värähdän kylmästä ja sanon: “Onko täällä pohjoistuuli tai jotain, täällä on kylmä. Ilmatieteen laitos lupasi lämmintä, mutta on kylmä.” Siitäkö? Huomaan jo matkalla, kuinka pohkeiden pienet ihokarvojen tyngät (muistilistaan: epiloi viimeistään keskiviikkona) pönköttävät pystyssä niin tarmokkaasti, että ihoon melkein sattuu. Attribuoin vilun hiuspohjan kosteuteen. Vilu on kuitenkin helppo unohtaa, koska lehmusten kukinta on nyt kivikaupungissa lakipisteessään ja matka metroasemalle kulkee yhdessä yhtenäisessä, lempeän hunajantuoksuisessa parfyymipilvessä.

Vai alkaako olon tunneviritys paljon aiemmasta? Muistan lastenkutsut, joilla Xana oksensi ja me muut juoksimme kirkuen pakoon hajua. Xana-paran kasvot hehkuivat kummaa vihreyttä ja äiti hoivasi häntä, minkä taisi. “Kukaan ei koske oksennukseen!” hän huusi, ikään kuin se olisi ollut käskynä tarpeen. (Toisissa juhlissa Xana pissasi housuun piilosleikin jännityksestä. En hyvännyt häntä näistä eritetaipumuksista huolimatta: Xana oli iloinen ja raju kikattaja ja hän on edelleen ainoa muistamani lapsi ajalta ennen koulua.) Oksennus oli jotakin vaarallista, kuhisi taudinaiheuttajia ja sitä tuli pitää sisässä mahdollisimman kauan, etenkin jos sattui istumaan autossa. Autoon EI saanut oksentaa, piti sanoa heti, kun huono olo tuli, ja sitten odotettiin tien poskessa ja isä kiroili ja roikkui ovesta ulkona ja kakoi ja jos mitään ei tullut, lähdettiin eteenpäin ja koko pikkutytön keho vapisi paitsi pahasta olosta, myös häpeästä siitä, ettei oksennusta sillä lailla pystynyt täysin ennustamaan.

Sieltäkö, kaukaa, tulee halu niellä paha olonsa, kieltäytyä myöntämästä sitä? Mutta ei se ole tämä paha olo, tämä olo, joka tekee minusta kummallisen flegmaattisen, vaikka liikumme viehättävässä puutarhassa ja ihanassa mökissä. Panen merkille monia asioita, joista saattaisin innostua kovasti. Mutta jotenkin kamera pysyy laukussa, en tule ottaneeksi sitä esiin. Asiat sijaitsevat ikään kuin kaukana, kuin jonkin kelmun takana. Huomaan ajattelevani, että mitä sekin auttaa, jos otan kuvia näkemästäni. Miten se maailmaa muka muuttaa paitsi kuluttaa sähköä ja sitten myöhemmin kuormittaa nettiä? Ruoka sentään maistuu ihanalta, syön sitä kummallisella vimmalla, mutta laitan nälän kuukautisten piikkiin.

Huomaan istuvani aika hiljaa ja tuntevani kaiken jotenkin vaisusti. Ihmettelen, mistä se johtuu, mutta ihmetys häilähtää ja katoaa ja selitän itselleni, että tiedän pitäväni Vompsusta ja meidät vieraisille kutsuneesta Lupiinista, eikä minun siksi tarvitse etsiä syitä ja voin vain ottaa olon tällaisenaan. He ovat aikuisia ihmisiä ja tietävät, kuinka ihmiset ovat välillä puheliaampia, välillä mietteliäämpiä. Ja tämäkin olo häilyy. Välillä tunnen ihokarvojen jännittyvän pidättelemään ilmaa ihon lähellä, vajoan jonnekin kauemmas kaikesta, vaikka istunkin siinä, välillä taas kiristävä rengas katoaa ja hymyilen ja nauran ja ajattelen: ei tämä mitään, minä vain kuvittelen. Ja kaikki tämä empiminen on niin heikkoa vielä tässä kohdin, etten ajattele minkään alkaneen.

Myöhemmin, ehkä tunnin myöhemmin tai kaksi tai kolme tuntia, en osaa arvioida ajan kulua (ja jo sen pitäisi hälyttää, selvin päin osaan yleensä sanoa puolen tunnin tarkkuudella, paljonko kello on, vaikken olisi vilkaissut sitä tuntikausiin), huomaan tietoisesti ja keskitetysti muutoksen kehossani. Vatsa tuntuu paisuneelta ja kivistävältä, vaikka juuri äsken olen syönyt hyvällä ruokahalulla. Pää tuntuu painavalta, vilunväristykset ovat tihentyneet. Mutta huomio siirtyy ennen kaikkea vatsan seudulle, sen kipeään tykytykseen. En tahdo myöntää ensiksi kuvotusta itsellenikään, se ei tunnu mahdolliselta, mutta sitten kuvotus iskee voimalla, jota ei voi olla huomioimatta. Seurue pohtii huolestuneena, olenko syönyt jotakin epäsopivaa, mutta ei, missään ei ole ollut maitoa. Ulkona sataa, lähdemme yhtä matkaa: Vompsu töihin ja minä kotiin.

Heti päästyämme siirtolapuutarhamökin pihasta käytävälle, ehkä kymmenen askeleen jälkeen, yökkäilen kaksin kerroin. Jotenkin vierailutilanteesta vapautuminen tuntuu luvalta taittua, yskiä ja kakoa. Kurkusta tulee valtavia määriä sitkeää, kirkasta limaa, jota tuntuu erittyvän vain silloin kun oksettaa. Yökkäilen limaa koko matkan metroasemalle. Metrossa istun hiljaa, kuulen välillä Vompsun puhuvan, avaan hetkeksi silmät ja näen koiran istuvan kiltisti, se ymmärtää jonkin olevan vialla. Kuinka monet kerrat olen silittänyt sitä lohduttavasti, kun se oksentelee. Nyt se on siinä, läsnä ja odottaa, samalla tavalla. Vompsukin on siinä, ajattelen selviäväni kyllä. En voi pitää silmiä pitkään auki koska jotenkin se käynnistää kuvotuksen, metro heilahtelee ja maisemat vilkkuvat. Eikä minusta tunnu siltä, että saisin oksentaa metroon. Ihmisiä kuvottaa sellainen, ja jos kyse on vatsaflunssasta, on ajateltava myös epidemologista puolta.

Sörnäisten asemalla silmät on avattava, koska nyt mennään. Kävelen ensimmäisen roskiksen ohi, mutta jo toiseen kumarrun oksentamaan. On vaikeaa ajatelle muuta kuin vatsaa. Silti onnistun oksentamaan roskiksiin, en kertaakaan lattialle enkä hissiin. Maailma keinuu ja ainoa vakaa, luotettava asia on vatsa, joka tykyttää, ja vilu, joka juoksee kehoni läpi lupaa kysymättä. Selvitän asioita puuroisella äänellä, päivän aikataulutus kaatuu, ei voi kuin mennä sänkyyn makaamaan. Isä hoitakoon sen, minkä voi, Vompsu soittaa hänelle, kun makaan kuumemittari kainalossa kotona ja horkkaan, sitten Vompsu kiirehtii töihin luvaten, että saan nukkua ja levätä ja vain olla. Mittari on tukevasti alilämmön puolella, vaikka mittaan useamman kerran. Onneksi muistan jo, ettei se tarkoita mitään vaarallista. Palelee hurjasti, kiskoudun peittojen sisään kerälle, koira kerii viereen tiiviisti patterikseni. Sen viisaus ja kiltteys lohduttaa: yleensä se on levottomampi täällä, mutta kun se tietää minun sairastavan, se vain asettuu odottamaan rauhassa.

Uni keskeytyy, kun vanhemmat soittelevat ja kyselevät hääjärjestelyasioita, joihin koetan vastata täältä kaivosta. Sitten nukahdan heti uudelleen. Vasta äsken herään ja totean, että ulkona sataa rankasti. Näin edes yksi tänään aikataulutetuista hommista (kastele palsta perinpohjaisesti) tulee hoidettua silkasta maailmankaikkeuden armosta. Mittaan lämmön, se on kohonnut normaaliksi täysissä pukeissa useiden peittojen alla maaten. En edelleenkään pysty juomaan vettä voimatta pahoin, mutta muuten olo tuntuu kohenneen. Silti vatsa pysyttelee edelleen tunnullaan maailmankaikkeuden keskipisteenä. Se liittää minut moniin päiviin ja öihin tässä ja muissa asunnoissa, tämä salaattikulho tai joku toinen ämpäri sängyllä tai sängyn vieressä varotoimenpiteenä. Tällä kerralla, outoa kyllä, en pelkää kuolevani enkä usko olon kestävän huomiseen.

Ehkä se johtuu aikataulutuksesta. On parannuttava, se on tärkeämpää kuin tämä olo nyt. Tai sitten se johtuu siitä, että muistan oksennustaudin, jonka sain Eufemian luona brunssattuani. (En pidä samankaltaisuuksista enkä tahdo alkaa ounastella oksennustauteja aina brunsseja sopiessani. Brunssaan harvoin, ja nyt kahdella viimeisellä kerralla olen kehitellyt ykän.) Sinä aamuna en ollut syönyt puuron kera puolalaisia pakastevadelmia kuumentamatta. (Äiti syyllistää ne heti niistä kuultuaan. Mutta - Vompsu söi niitä myös, ja hän lähti töihin aivan mainiossa vedossa.) En tiedä - tämä on uudenlainen, ainutkertainen olo, vatsatautiolo, joka vähitellen helpottuu hikiseksi sängyssä makaamiseksi aiemmista oksentamisista heikkona ja hämmästykseksi siitä, miten samalla tavalla olo nytkin syveni äkisti epämääräisestä vilusta ja kovasta nälästä raivokkaaksi oksentamiseksi. Ja miten voimakas on mielen vastustus, miten epäuskoisesti oloon reagoi aluksi: ei tämä käy, ei vieraisilla! (Luulen, että näin käy usein paljon muunkin kuin vatsataudin suhteen.)

Saapa nähdä, mitä muuta maailmankaikkeus pyöräyttää vielä tälle viikolle osoitukseksi siitä, että aikatauluttaminen on aina hypoteettista ja alistuu ympäristön olosuhteille. Toistaiseksi juhla ja sen ruokatarjoamiset eivät voisi minua vähemmän kiinnostaa, ajatuskin yököttää. En aloita hummuksen valmistamista tänään, koska en tahdo kenenkään muun nappaavan tätä oloa. On vain maattava, käperryttävä ja odotettava kuin koira vieressäni, hyväksyttävä tosiasiat.

Onkohan niin, että kun kuntoillee bikineissä, on bikinikunnossa oikeastaan kaiken aikaa?

Löydän UFFista hienot bikinit, jotka minusta näyttävät oikein lapsenomaisilta, siveiltä ja säyseiltä. Niissä on liiviosassa ruskeita kuvioita vaaleanpunaisella pohjalla, kimaltavaa paljettia ja hassut pompsulat solmiamisnaruissa. Housuissa on pieni vyöntekele edessä. Tärkeintä on, että bikinien kupit on vuorattu eli nännit eivät näy lävitse. Se tuntuu erityisen tärkeältä bikinien tavalla paljastavassa asussa. (Olen pitkällisen ja strukturoimattoman tutkimuksen tuloksena päätynyt ajatukseen, että juuri nännien kuultaminen läpi vaatteista tekee miehistä kummallisia - ikään kuin nännit katoaisivat tullessaan teljetyiksi vuorattuihin rintsikoihin, jotka ovat huomattavasti vuoraamattomia epämukavammat päällä. Ehkä juuri epämukavuuteen alistuminen osoittaa naisen säyseyden ja kunniallisuuden? Ohje: kuule tässä huvittuneisuus, huumori. Säyseys ja kunniallisuus eivät taatusti ole vahvimpia puoliani - jos olisivat, en kirjoittaisi tästä aiheesta ja alistuisin natisematta topattuihin rintaliiveihin.)

Koska pidän uusista biksoistani, en ollenkaan ole varautunut Vompsun reaktioon. “Vau, näytät niissä ihan siltä että haluat nusia ihan heti!” Laupias taivas, ajattelen. Toivottavasti uimastadionilla kaikki eivät ajattele noin. Toki nyt poikaystävä saa niin ajatella, ja hänen tapauksessaan se toki pitääkin paikkansa varsin usein. Mutta taatusti en tahdo nusia ympäriinsä kaikkien kanssa koko ajan. Tuijottelen biksoja aavistuksen verran onnettomana enkä ymmärrä, miten joku voi nähdä niissä jotakin tuollaista. Niin suurin ponnistuksin kun olen etsinyt mielestäni oikein siveellisen oloiset biksat. (Niissähän on sentään vyökin solkineen kaikkineen!)

Törmään taas siihen kummaan seikkaan, joka näyttää luonnehtivan itseeni kiintyvien miesten vaatemakua. Jos havainnoin oikein, heidän mielissään tyttöystävän pukeutuminen jakautuu kahteen kategoriaan. Toisaalta ovat “vaatteet, joissa näytät ihan siltä että haluat nusia ihan heti” (vaihtoehtoisia, asiaa hieman hienotunteisemmin ilmaisevia nimiä: seksikkäät vaatteet, ihanat vaatteet, hyvännäköiset vaatteet - mutta kun kysyy, miksi tää on ihanampi hame kuin tuo, selitys on litistävän usein juuri tuo “näytät siinä siltä että tahdot nusia”), toisaalta taas “tylsät ja värittömät, latteat vaatteet”. Jako muistuttaa liikaa paljon keskusteltua huora/madonna -jakoa (jota myös monet naiset käyttävät innolla, tosin usein termitettynä mauton/tyylikäs mutta sivulauseissa moraaliset konnotaatiot ilmaisten), jotta osaisin suhtautua siihen kovinkaan rennosti. Valpastun ja haluan purkaa dikotomian.

(Tuollainen dikotomia tuntuu harmilliselta, etenkin jos sitä käytetään leimaamaan ihmisiä, ei vain heidän asujaan, ja joskus näinkin kuulee tehtävän. Ihmisten leimaamisen suhteen jako tuntuu olevan haitallisimmillaan silloin kun joku potee seksuaalismoraalista krapulaa ja tuomitsee itsensä jonkun aivan normaalin ja ketään vahingoittamattoman käytöksen takia. Etenkin kun huora/madonna -jako nyt vain muotoutuu sellaisin seksuaalisin luonnehdinnoin, että lähes jokainen nykyään elävä tyttö putoaa tuohon ensimmäiseen kategoriaan. Harvempi meistä näet menee naimisiin neitsyinä neitseellisestä hedelmöittymisestä puhumattakaan. Vaatteiden leimaamiseen jako taas on täysin turhaa tehostusta: jos erehtyy pukeutumaan johonkin tilaisuuteen liian seksuaalissävytteisesti, siitä ei tarvitse kuulla. Katseet ja ilmeet kyllä näkee ja ainakin itselleni sekin on liikaa, ellen sitten ole naamiaisasussa jossa koko juttukin on tietyn roolin vetäminen. Asiaan puheessa puuttuminen tuntuu jo sellaiselta kuritukselta, että jää miettimään, mikä ihmeen funktio sillä on - nöyryytys, kosto? Eihän sellaisessa tilanteessa yleensä ole mitään tilaisuutta mennä vaihtamaan vaatteita, on jo jossakin vieraassa paikassa näissä vaatteissa ja ajattelee että voi luoja, tahdon kotiin, mutta että toisaalta en nyt viitsisi ihan hetikään lähteä. On vain purtava hammasta ja kannettava asu ja kieltäydyttävä roolista, jota ollaan tunkemassa sen perusteella.)

Koska olen oppinut Hurinalta hurisemaan asioita ääneen, nytkin haudon asiaa ensin parin uimakerran ajan ja todettuani niillä, ettei kukaan näytä olettavan minun hautovan seksuaalisia ajatuksia uusista biksoista huolimatta, palaan kysymykseen Vompsun kanssa. “Miksi sinä sillä tavalla ajattelet mun uusista biksoista?” kysyn ja vuodan samantien pellolle koko pöntön vaatedikotomian. “Ei se ole oikeastaan noin”, sanoo Vompsu. Hän on tarkoittanut sanoa, että on vaatteita, joista hänelle tulee mieleen seksuaalisuus. (Minusta siinä on kyllä vissi ero, haluanko itse seksiä näin pukeutuessani vai haluaako joku toinen nuo vaatteet nähdessään, mutta en sano vastaan, koska epäilen, että minut valpastuttaneessa puheessa kuultaa Vompsun hyväntahtoisen luonteen sijaan jokin ajatuskuvio tai sanonta, joka on vain omaksuttu sen kummemmin miettimättä.) Eivät vaatteet ole Vompsusta noin suoraan jaettavissa. Seksuaalisuudesta muistuttavien ihanien asujen ja tylsien vaatteiden lisäksi ovat ainakin sellaiset vaatteet, joissa nainen näyttää suloiselta ja ihanalta vaikkei erityisen seksuaalisuutta mieleen tuovalta. “Esimerkiksi putket”, Vompsu erittelee. (Putki tarkoittaa muistaakseni pitkää hametta ja muodotonta paitaa siinä päällä; esimerkki: “Näytät ihanalta putkelta.”) “Ja joka tapauksessa, mitä enemmän peitetään, sen seksikkäämpää se on.”

“Häh?” Tässä vaiheessa putoan jotenkin täysin kyydistä. “Musta kyllä vaikuttaa siltä, että mitä lyhempi helma ja avoimempi kaula-aukko, sen ihanampi vaate se susta tuntuu olevan.” Vompsu miettii hetken ja sanoo sitten epävarmasti: “No se nyt vain on semmoinen mitä kuulee monen usein sanovan, se peittäminen.” Nyökkään, mutta tajuan niin tehdessäni, etten aina suhtaudu sanomisiin täysin vilpittöminä mielipiteinä, vaan että joskus asetan ne vastakkain muualla kuulemani ja näkemäni kanssa, ja että erityisesti jos ne ajautuvat ristiriitaan käytöksen kanssa, minun on vaikeaa uskoa sanomisiin. Omiinkaan sanomisiini.

Tanssikoulun kevätnäytöksessä saan asiasta lisää pohdittavaa erään naisen keekoillessa lavalla rintsikoissa tavalla, joka sopisi paremmin yökerhoon kuin perheille suunnattuun näytökseen. Pienemmät oppilaat ihmettelevät ääneen, että tädiltä on päässyt unohtumaan paita kotiin. Tyyliltään avoimen lihatiskeiset esitykset innostavat osan yleisöä vislaamaan esiintyjille. Myös tanssiville pikkutytöille vihellellään, samoin meidän esityksellemme jo heti alussa, vaikka sitä teemoittaakin seksuaalisuuden sijaan pelkkä angst. Hetken mielessä kuohahtaa, että oikeastaan haluaisin kävellä lavalta ulos. Solidaarisuus ryhmää ja koreografia kohtaan on kuitenkin painavampi kuin pari vihellystä.

Kevät on tosiaan muuallakin alkanut: Kun lauantaina pyöräilen ihan arkivaatteissa, eikö vain auto aja perässäni ja eikö vain sieltä vihelletä ja huudeta “hyvä perse”. Sitten auto kaasuttaa tiehensä ja mietin hetken, ajaako se kiinni ja vaatia saada keskustella huutajan kanssa siitä, millä tavalla moinen ääliömäisyys pilaa fiilarit moneksi tunniksi. Jotkut äijät eivät vain tunnu käsittävän (tai sitten he ovat hyvin ilkeitä, mutta en usko oikein siihenkään - veikkaisin ennemminkin ajattelemattomuutta), miten helppoa on iskea vyön alle nimenomaan tuolla tavalla, miten helppoa on viedä luottamus oman pukeutumisen sopivuuteen tuntikausiksi - ja se on aika angstista silloin kun päällä on tavalliset farkut ja villatakki! Hitto, burkhaanko tässä pitäisi vyöttäytyä jotta saisi pyöräillä rauhassa?

Pahinta on, ettei koko seksuaalisuushässäkästä oikein pysty muotoilemaan mitään järkevää kantaa. Tai siis, minä en pysty. Toisaalta en haluaisi vyöttäytyä äärimmäisen epämukaviin viritelmiin välttääkseni vihellyksiä, toisaalta haluaisin kulkea (auditiivisessa) rauhassa ja silti säilyttää käsityksen itsestäni viehättävänä muttei mitenkään päällekäyvän seksuaalisena. (Jos käsitys omasta viehättävyydestä laskee, olen reagoinut siihen aiemmin lähinnä holtittomalla seksuaalikäyttäytymisellä.) Haluaisin välttää kenenkään tuomitsemista asun perusteella sellaiseksi tai tällaiseksi, mutta toisaalta huomaan tanssikoulun kevätjuhlissa ajattelevani, että on harmillista, kun joku toinen virittää tietoisesti tunnelman tällaiseksi, että vihellykset vuotavat aiheettomasti täysin viattomienkin päälle. (Ehkä kaiken lisäksi tyttö tunsi itsensä rintaliiveissään jotenkin paljastetuksi ja häväistyksi, ei sitä voi tietää. Ehkä hänen keekoilunsa oli vain koreorafiaa, pelkkä rooli, josta pakeneminen olisi tarkoittanut uskottavuuden menetystä?) (Ja eikö ehkä olekin niin, että ne naiset, joita vierastan, koska he ottavat oman sukupuolinsa moraalipoliisin roolin hyvin näkyvästi, ilmaisevat samansuuntaista harmistusta hekin?) Mihinkään burkhalinjaan en usko, koska Pakistanissa työskennellyt ystäväni on kertonut, että kyllä naisia burkhissakin likistellään ja auta armias, jos kadulla kulkee yksin ja ilman mitään huivia. Eivät burkhamaiden miehet ole oloutettuja siihen, että ympärillä parveilee vähäpukeisia naisia ja että silti pitää pysyä housuissaan. Meillä sentään miehistä käyttäytyy ongelmallisesti vain hyvin pieni osa, tälläytyi kuinka hurjasti hyvänsä. Mutta jotakin huvittavaa siinäkin on, että pukeutuessani vaikkapa sievään mekkoon mennäkseni jonkun ylioppilasjuhliin (minulta on muutama kerta kysytty hintaa tällaisessa tilanteessa) joudun ajattelemaan toimivani kasvattajana, siedättäväni miehiä siihen, että naiset saavat näyttää viehättäviltä vaikkeivät tahtoisikaan seksiä heidän kanssaan ja haluaisivat kulkea täysin rauhassa, omissa ajatuksissaan.

Tervehdin vanhenemistani ilolla, koska tiedän sen vähentävän vihellyksiä. Se toimii jo nyt varsin miellyttävästi, vaikkei selvästi edelleenkään riittävästi, edes tällaiselle meikkaamattomalle nutturapäälle. En edelleenkään kulje mielelläni Kalliossa kesämekoissa ilman miesseuraa, koska sellainen tuntuu ahdistuksen ja konfliktien kerjäämiseltä. En selviä ehdotteluahdistukseni kanssa yksin, minun olisi päästävä käymään sitä läpi nopeasti ja pitkällisesti. Toivottavasti maalle muuttaminen vähentäisi tätä, ainakin maalla on vähemmän potentiaalisia viheltelijöitä ja jos joku sellaiseen erehtyy, hänen kanssaan on ehkä järkevämpää käydä asiasta keskustelu kuin täällä jokaisen hulttioranttalin kanssa. (Heihin tuskin törmää enää uudestaan ja heitä on liikaa, jotta yrityksessä olisi mitään mieltä.)

Huuooh, näköjään minun on joka ikinen kevät tilitettävä tätä traumojen arkkityyppiä. Inhottavaa, kun ulos meneminen käy hivenen hermostuttavaksi ja vaatekaapin edessä seistessään joutuu painimaan omien ajatustensa epäselvyyden kanssa. Jos vihellykset voisi välttää - onko sellaista asua lainkaan - ei ihme etten meikkaa - tämä on epämukava teltta mutta ehkä tässä saisi kulkea rauhassa - toisaalta sitten tunnen itseni valtavan kokoiseksi ja epäviehättäväksi ja araksi - ei hitto, laitan kyllä tuon mistä tykkään - mutta entä jos sitten joku viheltää, ja niin edelleen.

Onneksi kukaan ei ole vielä ikinä viheltänyt minulle kulkiessani bikineissä rannalla tai uimastadionilla. Näin saan säilytettyä kuvitelmani bikinien säädyllisyydestä vaatekappaleena. (Minusta on mukavaa ajatella, että seksuaalisuuteni on kaikessa voimakkuudessaankin yksinkertaista ja päätökseni nojalla selkeästi parisuhteeseen rajoittuvaa ja muille täysin näkymätöntä. Sillä tavalla uskallan kävellä ulkona ja nähdä ihmisiä ja ajattelen heidän näkevän itseni muunakin kuin jonakin rakkaudelle ahneena, kaikennielevänä hirviönä.) Kokovartalouimapuvussa minulle sen sijaan on huudeltu; näin ollen pidän bikineitä paljon tuollaista ohutta, vuoraamatonta uimapukua siveellisempänä asuna.

Mitä bikinikuntoon tulee, olen paljon huolestuneempi päästäni kuin vatsamakkaroistani.

Levitämme vappuviltin puistoon roskien keskelle, rusokirsikoiden juureen. Lempipaikallemme, hieman ylemmäs, on joku oksentanut suuren, haisevan lammikon. Siihen emme tahdo käydä. Vilttejä on jo monia, osan juhlijoista kasvot punoittavat liian suurta aurinkoannosta. Ihmisiä saapuu lisää ja lisää, pian yletymme pariinkymmeneen, ruokaa kasautuu ja kerrostuu.

Seurueen kasvaessa liian suureksi se jakautuu pienempiin keskusteleviin, lojuviin piireihin kuten mehiläispesätkin jakautuvat käydessään ahtaiksi. On erotettavissa ainakin neljä parvea. Koira vahtii vilttiä tunnollisesti. Ihmisiä vai ruokaa vai paikkaa, näkymättömiä rajoja? Se suostuu pissimään vasta kymmeniä metrejä viltistä: kotipesää ei liata.

Krokettisetin sisältä löytyy enää kaksi palloa. Portit ovat pahasti vääntyneitä, mutta mailoja on tarttunut jostakin mukaan yksi ylimääräinen. Suurin osa mailoista on katkenneita ja uudelleen vähän vinosti korjattuja. Halvan setin mailojen päätkin on tehty niin pehmeästä puuaineksesta, että napakammista lyönneistä on jäänyt lyöntipintaan tasaisia kuoppia.

Kesä avataan risaista vetoketjua, huusseista loppuu paperi. Rusokirsikoiden raottuvien pilvien alla maa täplittyy tupakantumpeista, oluttölkinrenkaista, kruununkorkeista, muovisten shampanjalasien soiraleista. En ole koskaan ymmärtänyt tätä sotkemista, ja vuosi vuodelta sen katsominen käy raskaammaksi. Kaikki se ihana nurmi ja istutukset sillä tavalla piittaamatta roskattuina! Mutta ehkä joku haravoi ensi viikolla, saa siitä työn. Se en ole minä, onneksi. Luulen että suuttuisin roskiin jossakin vaiheessa enkä pidä suuttumisesta. Surullisuuskin on parempaa.

Illemmalla joku roudaa puistoon äänentoistolaitteet ja aloittaa dubin niin kovalla, että siivoudumme jaloista sen tien, pudotamme omat roskamme kuiluun ja kävelemme puistoja pitkin kivikaupunkiin.

Kun puhumme ystävättären kanssa brunssilla villalankavyyhtioksennuksen analysoinnista (kielikuvana pahasti solmiutuneen kokonaisajattelun analyysin selkeydestä: kas niin, tästä voi erotella limaisia ja happamia langanpätkiä ja toisaalta kummaa, polttavaa limaa, joka on täynnä nöyhtää ja sisemmäs läjään katoavia johtolankoja), en kuule mitään ironiaa. Se johtuu siitä, etten elä kertomuksessa vaan maailmassa, jossa on vaikeaa ennakoida päivän kulkua. Kieltäydyn tarjouksesta juoda siideriä aamulla, minkä muistan senkin myöhemmin. Mutta kieltäydyn vain siksi, että luulen saavani töitä tehtyä brunssin jälkeen.

Lähdettyäni brunssilta havaitsen ensimmäiset heikkouden merkit heti kadulla. Pujahdettuani yksinoloon voin näet kohdistaa tarkkaavaisuuteni jakamattomammin kehoni merkkeihin. Tulkitsen väärin, ajattelen itselleni jääneen sittenkin nälän. Kävelen leipomoon ja ostan kaksi hyväntuoksuista ruisreikäleipää, onhan viikonloppukin tulossa. Kotona syön kurkkuleivän ja hapankaalileivän ja ryhdyn töihin.

Vähitellen kumma kuvotus valuu varjostamaan työtäni. Kiirehdin vessaan ja annan ylen leipä-hapankaali-kurkkumoussea. Viimeisestä oksentamisesta taitaa olla vuosia aikaa. Tuntuu kummalliselta sylkeä väkisin ylös pyrkivää ruokaa vessanpönttöön. Olo vaikuttaa hieman huteralta, mutta olen luvannut kiikuttaa erään asiakirjan kustannustaloon ja toisaalta kuvittelen, että ehkä vain söin vatsani liian äkisti täyteen ensin brunssia varten paastottuani. Tai että ehkä tuore ruisleipä, hapankaali ja kurkku nyt vain ovat liian aktiivinen yhdistelmä niellä tuosta noin vain.

Kun olen melkein perillä, tajuan kouriintuntuvasti, että minun olisi vain pitänyt soittaa ja lykätä asioiden hoitaminen maanantaille. Yökkäilen kuuluvasti liikennevaloissa, mutta ruoka pysyy vielä sisälläni. Huomaan kaikkien punaisissa seisojien tuijottavan inhoten toisaalle. Kustannustalossa pinnistän kaiken voimani havaittuani hissin peilistä kasvoni täysin värittömiksi ja vahamaisiksi. Käyn pesemässä kädet huolellisesti ennen tapaamista, hymyilen ja koetan suggeroida itseni jatkamaan. (Ajattelen kaikkia ihmisiä, jotka ovat vain joutuneet hoitamaan työnsä oksetuksesta huolimatta, esimerkiksi kaikkia raskauden alkupuolta poteneita ystävättäriä.) Kaikki sujuukin hyvin ja livahdan kadulle. Siellä paha olo voimistuu, kiertyy yhä tiukemmin kivenpainavan, polttelevan vatsan ympärille. Karhupuiston laidassa en enää pysty teeskentelemään normaalia jalankulkijaa, vaan tartun muurista, kumarrun ja ryöppyän oksennusta. Tuntuu helpottavalta antaa periksi, myöntää pahan olo mitta.

Oksennan pitkään ja paljon. Ulos syöksyvät niin granaattiomenan siemenet, lukumit, leivät, avokado, sideritistee,
perunasalaatti, appelsiinimehu. Ne ovat muuttuneet oranssiksi muhjuksi, joka ryöppyää suustani rytmikkäin purskahduksin. Nojaan etuviistoon, pidän oikealla kädellä kiinni yhdestä kivimuurin kuperista pinnoista ikään kuin aikoisin riuhtaista kiven irti ja heittää sen jonnekin. Vasen käteni on koonnut letit oksennuksen tieltä.

Koska oksennus etenee purskahduksin, joiden välissä hengitän kiivaasti ja tunnen sydämenlyönnit korvalehdissä saakka ja yritän harkita, uskaltaisinko jo suoristua ja toisaalta pitäisikö minun vain käydä polvilleni maahan, koska jalkani tärisevät lupaa kysymättä, ehdin huomata ihmisten reaktiot. Kaikki katsovat toiseen suuntaan ja väistävät kaukaa. Ymmärrän vielä sen, ettei kukaan tahdo oksennussuihkua, mutta tuntuu kummallisen julmalta, ettei kukaan edes kauempaa huikkaa, onko kaikki hyvin. (No, ehkä kysymys tuntuisi jotenkin triviaalilta, kun kuka hyvänsä voi selvästi nähdä, ettei ole.) Ehkä tässä kaupunginosassa työaikaan kadulla oksentaminen menee helposti kupittelun tai huumeiden piikkiin? Päätän, etten ainakaan polvistu kadulle oksentamaan, vaikka jalat siitä vihjailevatkin.

Tässä vaiheessa tietysti muistan sen, kuinka kieltäydyin aamulla siideristä. Myös lastenvaunuja työntävät naiset vain kävelevät ohi, vaikka heidän luulisi muistavan, että on varsin hyväksyttäviäkin oksentamisen syitä. Ehkä ihmiset valtaa voimattomuuden tunne, ehkä heitäkin oksettaa. Tai ehkä he pelkäävät, että lempeyttä osoittaessaan he saisivat minut itkemään. (Olen äkisti niin väsynyt ja surkea, että niin varmaan kävisikin.) En osaa sanoa, tiedän vain ihmisten kääntävän katseensa ja jättävän minut tärisemään kivimuurin kulmaan. Huohotan, vähitellen hengitys tasaantuu. Kotiin olisi niin lyhyt matka.

Laukussani on lompakko ja kirjastokortti. Voisin hakea kolme varaamaani kirjaa, mutta ihmisten toiseen suuntaan katsominen on riittänyt vakuuttamaan, etten tuntisi kirjastossakaan itseäni tervetulleeksi. Kirjasto seisoo kadun toisella puolen, katselen sitä selkäni oikaistuani ja kivimuuriin vielä hetken nojatessani. Vähitellen välitön hätäännys toisten paheksunnasta laimenee ja kykenen ajattelemaan kirjaston toiseen päivään lykkäämistä epidemologisesti järkevänä ratkaisuna.

Käveltyäni kotiin oksennan lisää ja ryömin peiton alle palelemaan kaikki vaatteet päällä. Tuntuu helpottavalta päästä voimaan pahoin tänne eristyksiin, näkymättömiin, nukahtamaan kitkerä maku suussa salaattikulhoa halaten.

Ei hän lopultakaan halua katsella “aaltoja” vaan yhtä ainoaa aaltoa ja siinä kaikki: pyrkien välttämään laimeita epämääräisiä tuntemuksia hän määrittää jokaiseen toimeensa rajoitetun ja täsmällisen objektiivisuuden.

Herra Palomar näkee etäällä kohoavan aallon joka kasvaa, lähestyy, muuttaa muotoa ja väriä, vyörähtää itsensä ympäri, särkyy, hajoaa ja virtaa takaisin päin. Tässä vaiheessa hän voisi vakuuttua että on suorittanut loppuun aikomansa operaation ja lähteä tiehensä. Mutta on hyvin vaikeaa eritää aalto toisesta joka seuraa heti sen perään ikään kuin työntäen sitä ja usein saavuttaa sen ja vyöryy sen ylitse: samoin on vaikeaa erottaa se edeltävästä aallosta joka tuntuu vetävän sitä perässään rantaa kohti, kunnes viimein kääntyy sitä vastaan ikään kuin pysäyttääkseen sen. Jos aaltoa sitten tarkastelee sen leveyden kannalta, rannansuuntaisena rintamana, on vaikea määrittää mihin asti rintama etenee ja missä se hajoaa ja jakautuu eri aalloiksi, vauhdiltaan, muodoltaan, voimaltaan, suunnaltaan erilaisiksi.

Kaiken kaikkiaan ei voi tarkkailla yhtä aaltoa pitämättä mielessä monitahoisia aspekteja jotka vaikuttavat sen muovautumiseen ja toisia yhtä monitahoisia joihin se puolestaan vaikuttaa.

Lähde: Italo Calvino, Herra Palomar, suom. Liisa Ryömä

Calvinon Herra Palomar alkaa lupaavasti melkein alusta saakka (siteeraamani katkelma alkaa kirjan kuudennesta virkkeestä). Jos proosa olisi useammin tällaista, sitä jaksaisi kenties lukea enemmän.

Uimahallissa joudun kohtaamaan saman jatkuvuuden, saman vaikeuden erottaa yksi ainoa olio vuorovaikutusten verkosta, ja samalla saman hingun silti tehdä niin. Vompatti ilmoittaa näet käyneensä vaa’assa ja lihoneensa matkan aikana kolme kiloa. Olen itse matkan aikana tarkkaillut huolestuneestin housunkauluksen yllättävää kiristymistä ja vatsaan ja käsivarsiin kasvavaa appelsiini-ihon rökäleistä makkaraa. Niinpä marssin vaakaan itsekin sanoen synkähkösti: “Taidanpa mennä minäkin masentumaan!”

Järisyttävää: en ole ikinä painanut näin paljon! Painan enemmän kuin lääkäri on minulle suositellut diabeteksen välttämiseksi (kelläpä suomalaisella sitä ei olisi sukurasitteena). Olen kuudessa viikossa lihonut neljä kiloa. Tai sinnepäin - en muista tarkalleen, milloin olen käynyt viimeksi vaa’assa, ehkä marras- tai joulukuussa, mutta tiedän kyllä sen, että vaatteet ovat alkaneet tuntua makkarankuorilta vasta matkan loppupuolella.

Haluaisin äkisti kietoutua suojaavaan burkhaan siinä bikineissä vaa’alla seistessäni. En suojatakseni itseäni - läskihän ei katoa vaikka sen peittäisi - vaan suojatakseni muut aiheuttamaltani esteettiseltä haitalta.

Tuntuu tyrmistyttävältä, että oma keho, jonka mieltää minuuden tyyssijaksi ehkä ajatuksiaankin perustavammin, käy läpi jotakin karmivaa “kohti kaljamahaa” -metamorfoosia. Sitten muistan, ettei tarkalleen ottaen oma kehoni -nimistä objektia kannata ajatella. Kehoni on kuitenkin vain keskittymä materiaalivirroissa. Jos se on hieman painavampi keskittymä, joka altistuu painavuuttaan monenlaisille aineenvaihdunnan häiriöile, minun ei kannata tuijottaa selluliittia moittivasti. On tarkasteltava materiaalivirtoja, joiden osana toimiessaan keho muodostuu erikseen punnittavaksi lihaklöntiksi.
‘
On hämmentävää huomata, kuinka pienet asiat vaikuttavat kehoon radikaalisti noinkin lyhyessä ajassa kuin kuusi viikkoa. Olemme kuitenkin liikkuneet lomalla hyvin aktiivisesti, joten ainoa ero on muodostunut ruokavalion koostumuksesta. Aamiaisen lammasjugurtti on ollut rasvaprosentiltaan kuutosta normaalin soijajugurtin puolentoista prosentin sijaan. Edullisina Kyproksella usein käyttämämme vuohen- ja lampaanjuustot ovat olleet rasvaisuudeltaan sellaista kolmea-neljääkymmentä Suomessa kalleutensa takia vain harvoin käyttämämme kymmenen prosentin vuohenjuuston sijaan. Lisäksi olemme juoneet aterioilla viiniä veden sijaan ja syöneet ainakin joka toinen päivä palan jotakin makeaa ja rasvaista leivosta. Koska ruisleipää ei ole ollut saatavilla, olemme syöneet enimmäkseen grahamleipää ja toisinaan muutaman valkean vehnäleivän. Silti monet asiat ovat pysyneet ruokavaliossa terveellisinä: olemme käyttäneet runsaasti kasviksia sekä tuoreina että kypsennettyinä, syöneet täysjyväriisiä ja -pastaa emmekä ole makeuttaneet teetä kuinkaan. On hämmentävää ajatella, kuinka pienistä asioista painonvaihtelu voikaan olla kiinni!

On hämmentävää lihoa äkisti, koska painoni on käytännössä koko aikuisikäni pysynyt hyvin samanlaisena sen kummemmin sitä tarkkailematta. Nyt kun hämmästelen asiaa, tajuan senkin, miksi näin on käynyt: syön aika terveellisesti täällä Suomessa, eikä ruokavalioni ole ihmeemmin muuttunut. Täällä kotimaassa materiaalivirrat, jotka tiivistyvät kehokseni, eivät juurikaan vaihtele, mitä nyt joskus stressissä saattaa lihoa kilon ja sitten stressin liian suureksi tiivistyessä kadottaa hetkittäin täysin ruokahalunsa ja kykynsä nukahtaa.

On kyllä kiinnostavaa nähdä, putoaako painoni hitaasti takaisin normaalisti eläen vai pitääkö minun oikeasti alkaa vahtia syömistäni. (Se kuulostaa kamalalta.) Tai ehkä pitää vain kuntoilla entistä enemmän. Jaa-a.

Koska en usko, että kehon objektivointi on niin yksinkertaista, ja ainakin tuo objektivointi on kovin hetkellistä, en koe välitöntä huolta muusta kuin seksuaalisesta hyvinvoinnistani. Olen monesti koettanut selittää Vompatille, kuinka seksuaalisuuteni on täysin sidoksissa siihen, kuinka objektivoin kehoni. En pysty operoimaan sillä, jos koen sen epäonnistuneeksi. Se, että kokisin itseni jotenkin älyllisesti kiinnostavaksi, ei voi mitenkään vielä riittää (koska omassa käsityksessäni se on miehinen/androgyyni hyve) - ja sitä paitsi tunnen tällä hetkellä itseni verrattain höntiksi, kun en osannut ammattiliittoasiaakaan. Ei, on onnistuttava myös naisellisessa hyveessä, viehättävässä kehollisuudessa. Jos pidän itseäni epäviehättävänä, en yksinkertaisesti pysty mihinkään seksuaaliseen. Eikä se, kuinka viehättävänä itseäni pidä, kohene juurikaan sillä, että joku hopottaa, ettei tuo vielä ole mitenkään groteskia. Jos jokin näyttää minusta groteskilta, saatan olla aika vaikea taivuteltava uskomaan, että kyse on jostakin normaalista ja viehättävästä piirteestä.

Jos ajattelisin seksuaaliobjektiuden joksikin negatiiviseksi ja inhottavaksi, johon en tahdo alistua (se on yksi mahdollisista strategioista, joskaan en ole koskaan löytänyt siihen tulokulmaa), voisin tietysti vain haistattaa paskat groteskiudelleni. Mutta olen kasvanut tässä kulttuurissa ja tässä ympäristössä ja sen normien unohtaminen tuntuu tässä nimenomaisessa kysymyksessä hyvin vaikealta. Hahmotan asiat niin, että seksuaalisista tapahtumista on (teoreettisesti) erotettavissa kaksi objektia, toinen ja itse, ja jos jompikumpi noista ei sovi seksuaaliseen tapahtumaan näkökulmastani, sen on muututtava. Eikä tietenkään kyse ole pelkästään kyvystä nauttia seksuaalisuudesta ja kiihottua seksuaalisesti - jos seksuaalisuus alkaa kärsiä pahoja kolhuja, koko mielenterveys saattaa ajautua masennuskuoppaan. Ja sitä en tahdo, en sen tuomia univaikeuksia, itseinhoa, kyvyttömyyden tunteita ja taipumusta syödä yhä enemmän ja jähmettyä yhä liikkumattomammaksi.

(Joskus mietin sitä, onko miesten vaikeaa ymmärtää tätä naisille käsittääkseni aika tyypillistä tapaa kiinnittää seksuaalisessa tavassa huomionsa kaksinapaisesti - itse ja toinen molemmat objekteina. Useat miehet ovat kuitenkin selittäneet itselleni, että heille riittää se, että nainen on kiihottava, viis omasta mahasta tai mikä nyt sitten kutakin ärsyttää omassa kehossa. Heistä on usein ollut melkein ylivoimaista tajuta se, että minulle saattaa olla täysin mahdotonta kiihottua hyvinkään kiinnostavasta miehestä, jos tunnen itse olevani epäkiinnostava. Jos miehet eivät tajua tätä seikkaa, se tietysti selittää myös sen, miksi heidän on joskus vaikeaa ymmärtää, miksi naisista porno ja bikinikuntoiset puolialastomat mallit kadunvarsilla voivat tuntua uhkaavilta ja seksuaalisuutta lannistavilta.)

Tietenkin minua huolestuttaa muutenkin kuin seksuaalisuuden kannalta tämä keho-objekti. Sen sairastuvuus suurenee merkittävästi sen raskautuessa. En tahdo elintasosairauksia ja aion tehdä parhaani estääkseni niiden kinostumisen kehooni. Kenties oman isoäidin diabeteksen seuraaminen riittää. En tahdo kokea raajojeni amputoimista yksi toisensa perään. Jos voin vaikuttaa tähän mitenkään, ja tutkimusten mukaan voin, on vain ponnisteltava. Liikuttava enemmän, syötävä vähempirasvaista, tipautettava makeat kokonaan pois.

Keskitettävä huomio materiaalivirtoihin, jotka liittyvät suurempiin materiaalivirtoihin:

Vain jos hän pystyy säilyttämään näkyvissään kaikki aspektit yhdessä, hän voi alkaa operaationsa toisen vaiheen: tämän tajuamisen laajentamisen koskemaan koko universumia.

Ei vain pitäisi menettää malttiaan, mikä seikka on juuri tapahtumassa. Herra Palomar lähtee loikkimaan pitkin rantaa hermot pinnalla kuten tullessaankin ja entistä epävarmempana kaiken suhteen.

Niin - ei pitäisi menettää malttiaan eikä panikoida. Ei pidä ajatella selluliittia vaan kävelemistä, vesijuoksemista, lesepuuroa, päivien tasaista virtaa, keväistymistä. Panikointia olen harrastanut ihan tarpeeksi yhdelle ihmisiälle, ehkä voisin päästää siitä irti, myös vatsamakkarapaniikista, jos se nyt on mahdollista. Ainakin on turha burkhautua. Todennäköisesti kukaan muu ei näet edes pidä vatsamakkaraani esteettisenä haittana.

Burman punapaitapäivää lähestytään slapstickin keinoin. Illalla suuntaan kohti pitkänsillan treffipaikkaa vaaleanpunainen ja kimmeltävä elouailippis päässä. Kuinka täydellinen se onkaan! Täydellinen, kiinteä, tietynmuotoinen, spatiaalisesti paikannettavissa - kaikkea muuta kuin psyyke. (Ei, en sotkeudu nyt ajatukseen hatun mielikuvasta silloin, tässä tai siellä - kieltäydyn siitä manööveristä.) Ja kuinka hyvin vaaleanpunainen lippis sopiikaan farkku-univormuun!

Kaduilla haisee pissa. Perjantai, ajattelen ennen kuin muistan, että on torstai. Joko torstainakin pissikset kyyristelevät rännien tienovilla. Vai ovatko ne vastaantulijat? Jokin kyllä haisee…

Sillalla kaivan kameran laukusta ja otan kuvia kullanvärisistä pilvistä. Kusenhaju, tässäkin. Haistan käsineitä, kameralaukkua, olkalaukkua, takinhihaa, takinkaulusta. Sitten kiskon lippaa alas sormilla. Bingo! Otan lakin päästä ja tarkastelen sitä. Kyllä vain, keltainen tahra. Herra Lohi on stritannut lakkiin.

“Varoitus, haisen kissankuselle, se on stritannut hattuun!” huudan heti halauksen myötä. Mietin, mitähän nyt kissoista pitämättömät ihmiset ajattelisivat. Olisiko heistä ihan hullua, ettei jaksa pahemmin problematisoida kollin kummallista tapaa tai tuntuisiko heistä ällöttävältä, että joku kulkee kissankusema hattu päässä iltalenkkiä Töölönlahden ympäri? (Minusta on esimerkiksi ällöttävää, kuinka lapsiperheissa vaippoja ei heti viedä ulos saakka roskikseen vaan tungetaan ne vain allaskaappiin, mutta toisaalta pystyn kyllä kävelemään ja keskustelemaan muutaman tunnin kissankusinen hattu päässä.)

Eikä varsinainen burmapaitapäivä ala juurikaan sen paremmin. Pesen kasvot ja kädet, rasvaan kädet, tartun deodoranttipurkkiin. Koska käteni ovat rasvaiset, purkki ponkaisee otteesta kuin raketti ja lentää olkani yli. Kuuluu molskahdus. Käännyn katsomaan taakseni. Deoa ei näy missään. Vessanpöntön kansi on auki ja vesi liikkuu. Ensimmäinen ajatus kuuluu: ei VOI olla totta. Että purkki ponkaisee kädestä ja lentää hartian yli ja mulahtaa pönttöön. Mutta pöntössä ei näy purkkia. Laskeudun polvilleni ja työnnän oikean käteni pönttöön sisään. Kyllä vain, purkin pohja tuntuu siellä. Mutta se pakenee kosketusta syvemmälle. Tässä vaiheessa vetäydyn hieman taaksepäin ja tarkastelen ulkopuolelta pöntön rakennetta. Kaakelisessa säiliössä, joka liittyy viemäriin, on mutka. Deodorantti ei toivottavasti livu sen ohi, vaan jää jumiin. Työnnän uudestaan käteni pönttöön, nyt entistä syvemmälle. Tapailen kolmen sormen otteella purkkia, joka väistyy. Äkkiä tajuan, että tuolla näkymättömissä, missä käteni nyt seikkailee, vesi tuntuu omituisen paksulta. Vetäisen käden näkyviin. Mukaan tuprahtaa suuri pilvi ruskeaa hituvaa. Huokaisen, työnnän käteni uudestaan syvälle näkymättömään kaakelimutkaan ja koetan ajatella vain sitä, etten joudu kutsumaan huoltomiestä kalastamaan deodoranttia pöntöstämme. Ja kas, purkki antautuu otteelle.

Vedän purkin mutkan takaa hitaasti ja tarkkaavaisuus herpaantumattomana. Purkissa ja sormissa on ruskea kuorrutus, vesi sameaa jo näkyvässäkin osassa. Tarkistan kierteet: purkki sentään on ruuvattu kunnolla kiinni. Huuhdon purkin ja käden, hankaan niitä hetken saippualla. Avaan purkin, rullaan deoa kainaloihin. Laosin lootuskukka tuoksuu yhtä viehättävältä kuin ennenkin. Vedän vessan, katson ruskean muhmun katoamista ja tutun valkean kaakelin ja raikkaan veden yhdistelmän palautumista. Kuinka haluton sitä onkaan ajattelemaan, mitä kaikkea noissa putkissa ja jopa heti näkymän ulkopuolella on. Vaikka eihän paska tietenkään katoa - ei wc-pönttö sentään mikään teletransportaatiolaite ole.

Illalla hämmästyn, kun Slavoj Zizek istuu vessanpöntöllä ja puhuu paskasta, jota emme tahdo kokea ja ajatella, mutta joka silti yhä uudelleen pulpahtaa pintaan vessan vetämisestä huolimatta. Mikä sattuma!

Mietin ehkä ainoana elokuvasalissa (oikaise, jos olen väärässä), onko myös Slavoj tunkenut joskun kätensä pöntön näkyvää osaa syvemmälle. Mietin myös sitä, kuinka ihmiset tuoleillaan kantavat sisällään noita samoja suolistobakteerien massoja ravintoliuoksineen. Se tuntuu vähän pahalta, koska oikeastaan olen halunnut ajatella Burman tilannetta ja muuta ylevää.

Elämä ei ole sellaista kuin tahtoisin, mutta huomaan pitäväni siitä ehkä jopa enemmän kuin elämästä, jonka itse järjestäisin. Sillä entä jos unohtaisi koomisen? Maailma on läpikotaisen outo: lähestulkoon mikään ei piristä yhtä paljon kuin ulostehuumori.

Tukholmassa tapahtuu jotakin jännittävää ja hauskaa. Kävelemme Swedenborginkatua pitkin tai sen tienovilla, päädymme puistoon ja ylitämme kuilun, jossa on ennen kulkenut raide kallion sisään. Kiskot on revitty pois, jäljellä pelkät perustukset ja kuilu keskellä puistoa. Kallion aukko on raudoitettu umpeen. (Kaikessa tässä olisi jotakin unenomaista, ellei kuilun laitamilla näkyisi myös kodittomien pahvi- ja tekstiililäjiä.)

Sillalla äkkään päivän toiset mustaseljat. Kuinka kauniita tertut ovatkaan miltei violetteine rankoineen ja päilyvine, mustine marjoineen! Ja miten kummallinen maku noissa marjoissa onkaan - kirpeys taittuu pian piimämäiseksi ja rasvaiseksi suutuntumaksi. Seisomme sillalla ja riivimme marjoja suuhun.

Tytöt tulevat läheisestä koulusta. He näyttävät siltä kuin teinitytöt noin yleensäkin - hyvin tiukat housut ja lyhyet takit ja meikkiä lapsenkasvoilla. Tyttöjen silmät revähtävät suuriksi, yksi lähestyy meitä. “Hei, luulen, ettei noita voi syödä… ne ovat myrkyllisiä.” Katselemme heitä takaisin. Mitä muut ajattelevat? Yksi teinitytöistä alkaa kieppua ja messuta: “You gonna die, you gonna die…” Vastaan ensin ruotsiksi, että eihän toki, eivät nämä ole myrkyllisiä. Tytön kasvot vääntyvät ajatuksista. “Mutta ihan totta, kyllä ne taitavat olla… luulen, että ne ovat…” hän vilkaisee tovereitaan, joista ei ole apua. Laihoin ja laitetuin tytöistä kieppuu edelleen kiekuen, että kuolemme. Viimein tyttö keksii keinon kommunikoida kohteliaasti: “Mistä te olittekaan?”

“Suomesta… näitä kasvaa sielläkin. Eivät nämä ole myrkyllisiä. Nämä ovat katsos mustaseljaa.”

Tyttö katsoo pensaita eri tavalla, vähän kunnioittavasti. Noin paljon marjoja, joita näemmä saattaa syödä tuosta noin vain. “Ja ne on hyviä”, lisää joku meistä. Tyttö ojentaa kätensä terttua kohti ja nipistää muutaman marjan, kuljettaa ne suuhunsa, pureksii makua miettiväisenä. Hänen kasvoillaan oireilevat epävarmuus ja ilo. En tiedä, onko väärin sanoa, että hän paitsi maistaa, myös huomaa pensaat ensimmäistä kertaa joinakin ystävällismielisinä ja elävinä, saman kaupungin asukkaina.

Kuinka ihmeellistä onkaan katsoa vaikka vain sivustakin jonkin väärän kategorisoinnin romahtamista tai väistymistä suurempien mahdollisuuksien tieltä. Tuntuu kummalliselta, että tyttö luottaa sillä tavalla siihen, mitä me huonosti puhuvat muukalaiset sanomme. Toisaalta, näkeehän hän, että mekin syömme pensaasta iloiten. Mutta yhtäkaikki hänen maistelussaan on epävarmuutta, hän on sillä lailla vielä lapsi, irtaantumaton äidin tiuskaisuista.

Älä syö sitä, älä luota vieraisiin ihmisiin, eivät ne välitä, mitä sinulle tapahtuu. Älä heiluta käsiä, älä potki kengänkärkiä kulumille, älä laula bussissa, älä ota koskaan karkkia vastaan vierailta äläkä vastaa niille, elleivät ne asu samassa rapussa. Älä roiku kädessä, älä laita kiviä tai likaisia kasvinkappaleita takintaskuun. Maailma on paha, myrkyllinen ja epäillyttävä, tahtoo sulkea lapsukaisia kellarikomeroihin ja sammuttaa valot.

Maailma on täynnä vieraita ja murtaen puhuvia ihmisiä, jotka syövät kummallisia ruokia sairastumatta ja tekevät toisin kuin luulee välttämättömäksi. Ja ensin huolestuu tai nauraa tai molempia tai kieppuu katsoen taivasta ja ajattelee, että ne kuolevat tai saavat vähintään vatsankouristuksia tai henkisiä kramppeja, kun ne tuolla lailla. Kokeilee, ei kuole. Sitten uskoo, ettei mikään sairastuta itseä, että voi valvoa viiteen ja syödä pelkkää täysjyväriisiä ja salmiakkia ja juoda itseään kolmanneksen painavampia miehiä pöydän alle. Ah, eikä sekään pidä paikkaansa! Epävarmuus ja ilo eivät jätä niin helposti niihin kerran kahliutunutta.

Yksi päivä, kun kuljemme Töölönlahden rantaa, puhumme Tonsatin kanssa individualismista ja sen liittymisestä murrosiän tuskiin. Voisiko murrosikää ajatella ilman (edes löyhää ja minimalistista) individualismia?

Tyttö rutistaa myönnytykseksi ystävilleen viimeisen marjoista sormiensa väliin kuten yksi hänen tovereistaan, joka ottaa marjoja käsiinsä vain tärvelläkseen ne. Ush, miten tahraiseksi se saakaan sormet. Paha-paha. Mutta marjan listiminen ei muuta mihinkään sitä tosiseikkaa, että hän tarkastelee marjan jättämää jälkeä myös selkeän uteliaasti, ei pelkän yököttyneesti kuten toverinsa. “You gonna die, you gonna diiiiii-iie”, laulaa kieppuva tyttö edelleen. Katoamme marjoja maistaneen tytön elämästä ja hän meidän elämistämme.

Jatkamme Swedenborginkatua viistosti etelään. En ole varma, voiko epävarmuutta ja iloa etsiä, mutta ehkä jo niiden merkille paneminen ja niistä viehättyminen tarkoittaa muutosta maailmaan suuntautumisessa.

Aamu alkaa varhain ja ilta koittaa auringon painuessa vastapäisen talon taakse. Hikoilemme lauteilla ja Suomenlinnan kallioilla. Kerrankin syreenit kukkivat täsmällisesti. Yhdellä on jet lag, kahdella party lag, yhdellä pelkkä lag (tai ehkä job lag). Vieras nukahtaa piknikviltille kasvot alassuin.

Karjalanpiirakoita, perinneruokaa. Viininlehtikääryleitä, noh tuota. Mutta sauna on sentään perinteinen työväensauna, yleinen sauna sisäpihalla. Onko se sitten folklorea, en osaa määrittää. Ystävättäret vaihtuvat, heille jää aikaa itsellisyyteen. Päivä katoaa. Seurustellessa unohtaa, kuinka nälkä ja jano tuottavat vessahätää.

Hahmotan ohimennen, kuinka eriskummallista, mutta kiinnostavaa eläminen on. Että voi tutustua ihmisiin, kutsua vieraita kotiinsa tuosta noin vain ja istua viltillä. No, me olemme tunteneet yli kaksi vuotta, mitenkä tuota kuvaisi, olleet ystävät puolitoista. Koetamme muistaa Viin kanssa, kuinka ystävystyminen tapahtuu. Hymyilemme viltin yli, mutta emme ehkä onnistu keksimään, mikä lopulta mursi kutsumisen rajan. Se on kadonnutta aikaa, me olemme tunteneet aina. Siltä tuntuu tosiaan. (Ei tällaista tule ajatelleeksi ennen kuin joku kysyy yksinkertaisen käytännön kysymyksen, johon on yksi ainoa oikea vastaus: kauanko olette tunteneet.)

Muistan vasta myöhemmin, kotona saunan jälkeen, ja hyvä niin: jos sanoisi avoimesti kalliolla, mitä kaikkea on tapahtunut, vieras saattaisi häkeltyä. Puhumme vain kissoista ja naamiaisista, kirjoittamisesta. Puolitoista vuotta lähenee ikuisuutta.

Quebecilaisen kanssa huomaa, kuinka itsemäärääminen liudentuu kohteliaisuuteen ponnistellessa. Koska ulkomaisista on hypoteettisesti kovin epäkohteliasta, jos hiljaisuudet venyvät, kaikki palpattavat ennenkuulumattoman suulaasti. Sorry, ja keskeytys. Asia on tietysti pakko ottaa puheeksi. Me katsos täällä luulemme, että olemme liian hiljaisia, meille se on kohteliaisuus, mutta olemme ymmärtäneet, että teille se ei ehkä ole, ja siksi mekastamme enemmän kuin normaalisti.

Kunpa ajatukset pysyisivät yksinkertaisina vieraalla kielellä ilmaistessa! Mutta ajatuksia ei voi rajoittaa sillä tavalla, ei etenkään, jos kohteliaisuutta osoittaa äänessä pysyminen.

Emme saa varmistusta kohteliaisuusasiaan, mutta kenties ambivalenssi sentään välittyy. Ikävältä kyllä tuntuu, että kaikki toteamme vuoron perään film noirin ja nykyisen rikoselokuvan suhdetta peircelaisesta näkökulmasta tutkivalle, että elokuvaväkivalta ei miellytä. Koetan pyristellä puolitiehen ja päädyn antamaan omalaatuisen lausunnon siitä, että jonkun ampuminen tai puukottaminen elokuvassa ei minusta tunnu ilkeältä, koska se on vieras asia, mutta että sen sijaan lyöminen ja potkaiseminen kuvottaa, koska tiedän, miltä sellainen tuntuu. On masentavaa havaita, kuinka koetturajoitteiselta eläytymiskyky vaikuttaa. Toisaalta, ehkä siitä, että kuvotus ei iske aivan kaikissa väkivaltakohtauksissa, kannattaisi iloita. Paha olo tuntuu kuitenkin konkreettisen fyysisenä stressinä.

Kummallista, kuinka hetket venyvät, kun väsyttää.

Eräs päivä yksi kirjaston asiakkaista, kerkeästi jutteleva somalipoika, tulee kysyneeksi olenko käynyt ulkomailla “koska olet ihan punanen” ( - suomalaiset puhuisivat kai terveestä päivetyksestä). Joo, vastaan, olenhan minä. Italiassa. Siellä hän ei ole käynyt. Ja mitä hän sitten kysyy - tätä on turha arvuutella, koska sitä on täysin mahdotonta arvata (ellei sitten kyse ole jostain somalikulttuurin olennaisesta arvostuksesta, ja ellei satu tuntemaan tuota kulttuuria hyvin).

“Sinulle tuli hiki öisin, tuliko?”

Vaapun tulkinnan äärirajoilla. Tarkoittaakohan hän ehkä kysyä kohteliaasti, antoiko matka lisäpotkua seksille (olen maininnut matkustaneeni poikaystävän kanssa)? Tuskinpa sentään - hänhän ei voi esimerkiksi koskea käteenikään, kun ojennan kynän, vaan kynä on pudotettava tiskille, ettei hänen tarvitse kuurata käsiparkaansa minuuttitolkulla vessassa (tämä varmasti vähentää flunssatartuntoja, sinänsä rationaalista). Tuskin vääräuskoisen seksuaaliset jutut häntä siten kiinnostavat. Vai tarkoittaako hän kenties, oliko hotelleissa hyvät ilmastoinnit, kannattaako sinne matkustaa? Tai onko tarkoitus taas yhdellä tavalla osoittaa, että suomalaiset ovat kummallisia eivätkä tulisi toimeen missään järkevässä ilmastossa? (Hänen mieliaiheitaan on näet julistaa meille islamin ilosanomaa höystettynä lievin vastenmielisyyden ilmauksin suomalaiskulttuuria kohtaan.)

Koska en tiedä, mitä kysymys tarkalleen tarkoittaa, vastaan ympäripyöreästi: ” Ee-ei, Italiassa talot ovat vielä huhtikuussa aika viileitä öisin.”

“Paha!” Sana suorastaan sylkeytyy pojan suusta.

“Paha?” toistan hämmästyneenä. “Paha, ettei hikoile?”
“Kaikki myrkyt kerääntyy sinu! Suomessa ei koskaan hikoile yöllä! Somaliassa hiki, hyvä hiki yöllä!”
“Ai sinä tahtoisit hikoilla öisin”, alan käsittää. Poika nyökkää.

Tuollaista toivetta on vaikeaa ymmärtää, jos on atoopikko (kuten minut on diagnostisoitu, luokiteltu kätevästi jo vauvana). Useat atoopikot kutisevat ja ärtyvät omasta hiestään. Niinpä nyt kun kuume nousee heti särkylääkkeen vaikutuksen hälvetessä ja laskee särkylääkkeen myötä ja siten suorastaan ryven hiessä sängyssäni käsi-ihottumineni päivineni, en voi olla ajattelematta pojan toivetta. Käyn pesemässä kädet jotakuinkin tunnin välein tai siis, herätessäni kuumehuuruistani, ja rasvaan ne inhalla paksulla perusvoidemönjällä, joka haisee aivan samalta kuin jäiset, paistovalmiit ranskanperunat.

Ja en voi olla ajattelematta: Kulttuuri saa ihmiset toivomaan todella kummallisia asioita!

Minusta kuten varmasti valtaosasta länsimaisia ihmisiä hiki tuntuu likaiselta, pistelevältä, tahmealta. Jos se syntyy tanssiessa, on se toki hyväksyttävää (joskin jotakin, joka huuhdellaan pian pois). Mutta että makaa ja hikoilee - siinä on jotakin vastenmielistä. Kun aurinko lisäksi porottaa lattialla makaajaa ja huoneen lämpötila killuu trooppisissa lukemissa, mutta paitaa ja kaulaliinaa ei voi riisua (sillä silloin värisyttää vilu; sängylle vetää häpeämättä), hikikylpy on kuitenkin taattu. Ei auta kuin yskiä, niistää ja lillua hiessä.

Kenties kulttuurit tekevät välttämättömyyksistä hyveitä - olen kuulevinani tätä paitsi yöhien ihannoinnissa, myös kotoisemmassa ajatuksessa lumettoman alkutalven pimeydestä luovuuden vaatimana rauhoittumisaikana. (Kummallista, ettei valoisampien maiden asukkien luovuus tunnu kärsivän lainkaan siitä, ettei heillä ole marras- ja joulukuuta meidän malliimme…) Voisiko ajatuksen pelkistää näin: se, mikä on (meistä tässä ja nyt) normaalia, on tervettä ja hienoa? (Vahinko vain, tai siis, lue tuo vahinko ironisesti, ettei mitään yhtenäiskulttuuria ole. Esimerkiksi minun perheessäni ei ole juotu kahvia eikä syöty pullaa, eikä juotu myöskään alkoholia. Minusta siis suomalainen kahvi on normijuomana väärä; minulle jälkiruoan normijuoma olisi lapsuudenkodin kannalta yrttitee. Eikä absolutismi johdu uskonnosta vaan pikemminkin äärirationaalisesta näkökulmasta tuohon aineeseen.) Ikävää on toki sekin, etteivät vaikeat hyveet (kuten vaikka sen hyväksyminen, että pelko on tunne, jota ei kannata päästää asenteeksi saakka; tämä vaatii toki rutkasti oman käytöksen analysointia ja ovelia harhautusstrategioita, mutta on aika vapauttava oivallus) toteudu kovinkaan normeja luovasti arkisessa kanssakäymisessä.

Joskus kirjoitetaan, että etiikan pohtiminen alkaa siellä, missä eri kulttuurien normatiiviset järjestelmät törmäävät toisiinsa. Universaalin, universaalimman etiikan kartoittaminen voi alkaa vasta kun tajutaan, että normatiivisia systeemejä on useampi kuin yksi, ja että se, mikä on yhdelle itsestäänselvästi hyvä, onkin toiselle huono - ja että näiden ihmisten tulisi kuitenkin pystyä kanssakäymiseen edes jokseenkin traumoittumatta. Sama pätee varmaankin estetiikkaan ja preferensseihin; omasta tullaan tietoiseksi vasta törmättäessä erilaiseen. Silti näkökulmasta toiseen siirtyminen on pyörryttävän vaikeaa.

Esimerkiksi, olen virunut hien keskellä kutisten ja kihisten, mutta en löydä pojan mainitsemaa puhdistavaa tunnetta. Tahtoisin vain nukkua normaalisti, pakottautumatta vaihtamaan tuon tuosta paitaa ja housuja ja sijaamaan alleni suurta kylpypyyhettä, vaihtamaan makuupaikkaa sängyssä ja niin edelleen. Minusta tuntuu epäilyttävästi siltä, että tulen vain likaisemmaksi, kutisevammaksi ja haisevammaksi tunti tunnilta. Silti osaan kuvitella, että jonkun mielestä tämä olisi merkki jostakin hyvästä. (Minustakin on hyvä, että hikoilu on ilmiönä olemassa, mutta tämä tuntuu hieman ylenpalttiselta.) Onhan suurella osalla oman kulttuurini naisiakin kuukautisten aikana likainen tunne (kun minusta taas tuntuu, että puhdistun ja kaikki on kunnossa).

Kuinka näkökulma vaihdetaan käytännön kysymyksissä? Tarvitaanko siihen loputtomasti käytännön harjoitteita ja toistoja, jotta haluttu kuva saadaan muotoutumaan? Pitääkö kulttuuriin kasvaa (lapsena tai aikuisena), jotta se tuntuu tutulta tulkitsemaan joutumatta? Ja tärkeimpänä: Pystyykö toisten kulttuurisiin preferensseihin/itsestäänselvyyksiin suhtautumaan riittävän vakavasti ja kunnioittavasti, jos pyrkii kyseenalaistamaan omia itsestäänselvyyksiään? (Helpostihan sitä vaatii toisilta samaa kuin itseltä! Vaikka oikeastaan saisi vain toivoa, molemmissa tapauksissa.)

Ystävänpäivän tunnistaa siitä, että herää puhelimeen. Puhelinta ei löydy, se vain jatkaa soimistaan. Vessasta kuuluu epämääräistä ääntä. Vomp on vuorostaan vatsataudissa.

Vaikka vatsani on näennäisesti asettunut enkä enää oksenna, ei minulla ole myöskään nälkä. Jos syön, vatsani paisuu ilmaa kuplivaksi käymissammioksi. Tyhjällä vatsalla haistaa herkemmin. Vompin oksennus saa minut seisomaan pitkään päätä kämmenselkään nojaten, kämmen ovenkarmia vasten. Kouristaa. Ruokien on vain pysyttävä sisällä.

Pari hassua kananmunaa munakkaana… yritän päästä kananmunien käyttämisestä, mutta vatsataudin yhteydessä ne ovat ainoa, mikä vajuu edes jotenkin.

Töissä ihmisen haju kuvottaa. Kuka on sonnustautunut väkeviin partavesiin, kuka haisee pesemättömälle keholle. Haju ei jää häiritseväksi taustaseikaksi, vaan nostaa pahoinvoinnin tietoisuuden ensimmäiseksi seikaksi. On mietittävä strategioita. Asiakaspalvelutyössä ei voi kumartua oksentamaan tiskin alle. Ei voi myöskään sulkea silmiään ja toivoa, että olisi toisaalla, laskea sadasta nollaan takaperin tai muuta. Olisin varma, että olen raskaana, ellei Vomp oksentelisi kotona ja elleivät kierukan langat tuntuisi selkeästi omalla paikallaan kohdunsuulla. Kaiken järjen mukaan raskaus ei tartu hyvinehkäistyltä naiselta miehelle kahdessa vuorokaudessa.

Kuvotus on erityisen hankalaa juuri ystävänpäivänä, kun soisi olevansa kaikille yhtä rohkaisevaa hymyä. Eiväthän asiakasparat voi tietää, että heidän hajunsa suurentuu ja valtaa koko maailman. Koetan ajatella Szymborskan runoa rakkaudesta ja ystävyydestä, kiitollisuudesta niille, joita ei rakasta. Szymborska kirjoittaa siinä romanttisesta rakkaudesta, jota en pahemmin osaa ymmärtää. En ainakaan enää, en muista, olenko joskus ymmärtänyt paremmin. Minulle rakkaus ja ystävyys ovat toisiaan lähempänä. Ystävyyteen liittyy usein samoja hylkäämisen pelkoja kuin rakkauteenkin. Ja toisaalta: en osaa toivoa, kuten jotkut tekevät, että heidän jälkeensä heidän entisensä eivät enää löytäisi ketään. (Samalla näet mielestäni tulisi loogisuuden nimissä toivoa, ettei itse ikinä löytäisi ketään, tai että ylipäänsä menetettyä luottamusta ei voisi kuinkaan kuroa umpeen, että traumat pätisivät kuolemaan saakka ja niin edelleen.)

Tällä hetkellä taitaisin olla kiitollisempi niille, jotka eivät haise miltään kuin niille, joita en rakasta. Tuoksu, haju, millä nimellä sitä kutsutaankin, on epäilemättä osa sitä informaatiota, jonka koetamme painaa taka-alalle puoliväkisin. Eihän jostakusta voi olla pitämättä vain siksi, että hän haisee omituiselle? Eikö kuulostaisikin omituiselta ja elitistiseltä? Ja silti, kun miettii parhaita ystäviään, näiden tuoksua ei saa mieleen. Ihmisten, joista ei onnistu pitämään, tuoksun sen sijaan muistaa tarkasti. Rakastetun tuoksun vasta muistaakin. Oikeastaan rakastumisen prosessia määrittää juuri tuo tuoksu ja hämmennys siitä, että itse tuoksuu siltä. Muistan tarkasti ne hetket, jolloin olen tajunnut tuoksuvani tuolta toiselta ensimmäisen kerran. Sen riemun, kihisevän elämäntunteen. (Joka eroaa suuresti nykyisestä tolastani heikkona ja hajuherkkänä.)

On ihmisiä, joiden tuoksu muuttuu heidän syötyään mielialalääkettä. Heistä haistaa sen, että he voivat paremmin. Sitkeä ja terävä pelon lemu katoaa. Eräs ystäväni on kertonut, ettei löytänyt mitään saippuaa eikä deodoranttia, joka olisi pitänyt hiirimäisen pelon lemun (haista gerbiilin häkkiä, jos tahdot jonkinlaisen likiarvon pelon lemusta ihmisessä) poissa. Mutta kun hän alkoi syödä mielialalääkettä ja pakkoajatukset lakkasivat piinaamasta häntä, lemukin katosi.

Nykyään hänen lähellään ei tule ajatelleeksi, että hän on joskus haissut.

Reaktiossa pelon lemuun on jotakin alkukantaista. Sen sijaan, että pelkäävää tahtoisi auttaa ja tyynnytellä, ainakin minuun lemu porautuu niin voimallisesti, että teen lähes mitä hyvänsä häipyäkseni heti nyt tästä paikasta. Vaara, säkenöi koko tilanne. Livistä. Keho on omanlaisensa geigermittari, sille on turha höpistä, että ei tässä hätiä mitiä.

Osa oksennustaudin inhottavuutta perustuu siihen, että oksentaessaan sisuskalujaan vessanpönttöön pelkää kuolevansa niille sijoilleen. Koska pelkää, alkaa lemuta. Kun vointi tointuu sen verran, että maailmaan ilmestyy luokittelun mahdollisuus, haistaa hiirenlemun itsessä, vaatteissa, sängyssä, huoneessa. Kaikki on pestävä, tuuletettava. Mutta on heikko, jaksaa tuskin avata ikkunan kymmeneksi minuutiksi.

(Liittyykö tähän oman pelonlemun haistamiseen ehkä pelon tunteen pitkittyminen? Siksikö puhdistautumisella on rituaalisesti niin suuri merkitys?)

Tuuli ulkoa on raikas, hyytävä. Koetan kirjoittaa ystävänpäiväviestejä henkilökohtaisesti, mutta jossain vaiheessa hyydyn. Tärkeitä ystäviä on niin monta. Päivä ei riitä viestien kirjoittamiseen, jos herää varsinaisesti vasta puoli kahdeltatoista ja lähtee töihin puoli kolmelta ja kiikuttaa sillä välin oksennusämpäriä ja silittää oksentavan Vompin selkää ja kiskoo vessannupista, jotta edes ripulinhaju katoaisi. Koettaa olla oksentamatta.

“Voi kulta pieni”, pyytelen anteeksi, “ystävänpäivänä kuuluisi kutitella ja kikatella ja pusutella ja ihostella ja syödä sormin suklaakakkua ja niin edelleen, ja minä olen antanut sinulle nyt sitten oksennustaudin…” (Tänä vuonna mikään ei näytä menevän putkeen; ei joulu, siskon häät eikä ystävänpäivä. Mutta ei auta kiukutella. Ehkä tämä on epäonnistumisten harjoittelemisen vuosi.) Erityisen kurjaa ystävänpäivän suistumisessa hajukarnevaaliksi on, että Vomp ei ole koskaan edes saanut ystävänpäivän korttia keltään. Hän ansaitsisi siten todelliset bakkanaalit vakuuttuakseen kallisarvoisuudestaan.

Mutta kun on vatsatauti, ei tahdo bakkanaalia. Haluaa, ettei oksenna seuraavaan viiteen minuuttiin. Tai ripuloi. “Nyt ymmärrän ihan konkreettisesti ripulinehkäisemiskampanjat kehitysmaissa”, kähisee Vomp-parka sängynpohjalta. “Niin niin”, sanon, oion peittoa, koetan olla oksentamatta. Kehitysmaissa taatusti haisee enemmän ja voimakkaammin kuin täällä. Ajatuskin hirvittää.

Mietin myös, kuinka lavealle olemme levittäneet vatsataudin. Ajattelen kaikkia ihmisiä pulkkamäessä sunnuntaina. Oksentavatko hekin tahoillaan? Ystävyys on monimutkaista. On jaettava monenlaisia ja monia asioita, oksennustaudeista iloihin. Ja mitä olisi elämä ystävittä? En harrastaisi varmaan mitään, tuskin osaisin puhua muulla tavoin kuin vanhempani puhuvat. En ehkä uskaltaisi kieltäytyä työtarjouksista, matkustaa ja majoittua vieraiden (eli vielä tuntemattomien ystävien) luokse, nousta takajaloilleni väärän kohtelun takia. Mitä tapahtuisi, jos ei olisi ihmistä, joka sanoisi välillä, että on ihme, että on vielä yhtenä palasena eikä pelkkinä tunnistamattomina ralasina?

Mitä tapahtuisi, jos ei syntyisi tilanteita, joissa saan auttaa ja tuntea itseni edes hetken tarpeelliseksi tässä vilisevässä, tungeksivassa ja suurisuisessa maailmassa?

Pidätän hengitystä, hymyilen asiakkaalle, ajattelen ystäviä, rukoilen mielessäni hajutilanteen raukeamista. Kunhan saan syötyä kunnolla, kunhan aistihavaintoni normalisoituvat… saavatkohan nämä kaikki edes ystävänpäiväkorttia, on hymyiltävä…

Ehkä minun on helppoa myöntää ja kuvata hajukuvotus, koska uskon olevani normaalisti hyväuskoinen ja ystävällinen idealisti. Jos pitäisin itseäni pahansuopana tai automaattisesti negatiivisiin puoliin kiinnittyvänä, en kenties huomaisi hajuasiassa mitään omalaatuista, merkillepantavaa. Ystävyydet laajentavat maailmaa juuri sen takia, että niissä tulee muistutetuksi piirteistä, jotka itse tyystin unohtaisi. Esimerkiksi, kun selitän eräälle ystävälleni, että ideaalimaailma olisi minusta suklaasoijavanukasta sisältävä sammio, jossa ihmiset voisivat uiskennella nakuina ja kutitella toisiaan suklaasoijavanukkaan syömisen lomassa, ystävä kysyy heti, miten saniteettiasiat hoidettaisiin. Minulle, tyypillistä kyllä, ei käytännönläheinen wc-asia tule utopiassa mieleen ollenkaan.

Ou topos: se missä ihmiset eivät kuolisi, syntyisi, ulostaisi ja niin edelleen.

Missä ei olisi vatsatauteja.