Veloena

Vompsu hakee aamupimeän aikaan Yliopiston apteekista nenän auki räjäyttävää suihketta, koska muuten olen jouluaattona unettomuuden seurauksena itkuisa ja äkäinen. Mitenhän tämän päivän töissä? Illalla näet edellinen suihkepullo loppuu kesken, ja hölmöyttäni kuvittelen, että kai minä nyt näin väsyneenä nukahdan. Mutta kun nenä on tukossa, erite liikkuu nielun kautta ja yskittää yskittämistään.

Suihkeen annostelemisen jälkeen tunnistan taas oman itseni, raihnaisena, mutta silti. Ehdin nukkua vielä muutaman tunnin ennen työvuoroa nyt nenän viimein auki saatuani. En oikein nuku nenä tukossa, mikä viivästyttää epäilemättä parantumistakin.

Tunnen itseni huonoksi puolisoksi, koska en jaksa tarpeeksi kiittää joulusiivousta ja lakanoiden vaihtamista, joita Vompsu on hoitanut ollessani töissä. Sitten ryhdistäydyn ja kiitän niistä nenäsuihkeen antamin voimin. Puolet pyykistä on nenäliinoja.

Mietin ystävää, jonka mielestä minun pitäisi ylevöityä ja etsiä kohtaloani ja paikkaani maailmassa. Saan hysteerisen hihityskohtauksen.

“Se voisi olla är-ässää”, sanoo työkaveri. “Mä luulen et mullekin on tulossa.” Se vaikuttaa hyvältä arviolta: hänenkin silmiinsä kihoavat vedet aivastaessa. RS on kuulemma liikkeellä. Ja mitä siitä sanotaankaan?

Virus on erittäin helposti tarttuva eikä sitä vastaan pysty oikeastaan suojautumaan muuten kuin välttämällä epidemian aikana julkisilla paikoilla liikkumista. Koska virus leviää hengitysteitse ei käsien pesusta ole välttämättä hyötyä viruksen aiheuttamien tautien ehkäisemiseksi.

Hymyilen ja hengitän ja huudan melskeen ylitse. Ihmiset tungeksivat valoisassa hallissa, poimivat kirjoja pinoiksi syleihinsä. Taittelemme papereiden reunoja aivastellen ja karkaamme vaivihkaa vessaan niistämään ja kurkkua kurlaamaan. Ei, näitä ihmisiä ei huoleta se, miten RS-virus leviää, koska he jakavat julkisen tilan näin tiiviisti. He pakkautuvat toisiinsa, tungeksivat. Silmänvalkuaiset välähtelevät. Hyvää joulua. Sinulle myös. Välillä joku vastaa hymyyn, mutta enimmäkseen jää hymyilemään yksin kipu nenässä säteillen, kurkku kutisten. Useimmiten ponnistaa puolitiehen kirjanpölyisen ilman keskelle, katsoo silmiin, koettaa siirtää rauhallisuutta ja ystävällisyyttä, ja toinen kääntyy ja menee ja tyhjään jää jotenkin hetkeksi surulliseksi ennen kuin kääntää päätään aavistuksen ja ottaa seuraavan katsekontaktin. “Hei. Tuleeko pakettiin?”

Kotiin saapuessa koko päivän koossa ja positiivisena pysynyt mieli hajoaa. Ääneni on täysin kadonnut. En jaksa kuin itkeä hetken kaikkia niitä vihaisia ilmeita suuressa hallissa. Tiedän, etteivät he ole erityisesti millekään vihaisia, paitsi ehkä tavalleen jättää asiat viime tinkaan, kiireeseen ehkä myös, tungokseen jossa ihmiset kadottavat sielun ja puhekykynsä ja muuttuvat hitaasti tolpillaan huojahteleviksi esteiksi, jotka pakkautuvat kassojen tuntumiin ja koettavat kiilata minkä ehtivät.

Se ei vain mitenkään muistuta niitä lauluja, joita kuuntelemme iltaisin. Lauluissa ei etsitä valtaa eikä loistoa, tahdotaan vain hiljaisuutta ja mielenrauhaa. Huomenna kaupat ovat iltayhdeksään auki. En itke pitkään. En kärsi sellaisesta herkkyydestä. Taidan vain haluta ruokaa ja lepoa.

Mietin siinä pää tyynyllä, kommunikoinnin mahdollistava paperi ja kynä lähellä, että taidan tänä jouluna pitää aika tiukasti kiinni siitä, etten lähde huomenna ennen työvuoroani tungeksimaan yhtään velvollisuuslahjaa. En siltikään, vaikka perheessäni muut perheenjäsenet (isää lukuunottamatta) ovat hyvin hintatietoisia ja päivittelevät takanapäin pitkään, jos joku heidän mielestään ostaa heille liian halvan lahjan tai unohtaa lahjomisen tyystin. (En ole koskaan, pienenä lapsenakaan, osannut hyväksyä tätä piirrettä. Miksi purnata ihmisten lahjojen vähyydestä sen sijaan että olisi kiitollinen siitä, että on näihin yhteydessä, oppii heiltä kiinnostavia asioita ja voi tarvittaessa pyytää heiltä apua?)

Jouluna kuilu erottaa pelottavan leveänä sen, mitä vakuutetaan arvostettavan, ja sen, miten todella eletään. Liekö se koskaan toiste vuodenkulussa yhtä laajaksi repeytynyt? Ja jokin tässä ristiriidassa kiusaa minua kaikkien näiden joulunalusten ja joulujen jälkeenkin. Se saa minut vastaamaan puoli elämää sitten brasilialaisille kirjeenvaihtoystäville, etten taatusti tahdo ajatella joka aamu herätessäni hey it’s xmas day today, ettei sellainen voisi tehdä minusta onnellista, korkeintaan entistäkin neuroottisemman. Ehkä en vain oikein ymmärrä materialistista hedonismia ja kulutuskulttuuria, tai sitten luin lapsena liian monta kertaa kuvakirjan Jeesus temppelissä. (Tahtoisiko Jeesus syntymäpäivänsä laukaisevan tällaisia stressikertoimia, verottavan luonnonvaroja kaikenmaailman osittain ei-toivottujen härpäkkeiden muovaamiseksi ja kilistävän kassakoneita?)

Koetan viettää illan puhumatta, jotta voin huomenna toivottaa mahdollisimman monelle hymyillen hyvää joulua samalla kun ojennan heille elämästä pelkistettyä metsään käärittyä metsää, joka pahimmillaan humisee vieraita, kaukaa tuotuja sanoja itsekseen, kannet toisilla kirjoilla kiinniteljettynä, pelkkää nimeään selkä katselijaan päin toistaen.

En osaa vihata ketään, en omaa osaamattomuuttani jättää yrittämättä herättää ja tavoittaa ihmisen valppaus ja kiitollisuus, en kiireen sulkeistamia ihmisiä, en edes moniväristä mainossilppua. Enkä osaa ajatella, niin kuin jotkut tuttavani, että olisin jotenkin tuon kaiken yläpuolella tai toisella puolella. Ei, se sama ajattelu tuntuu yhtä selkeältä osalta rakennettani kuin esimerkiksi häntäluu.

Muistan ne joulut, jolloin sain rahaa lahjoihin ja nuhjasin ostarilla tuntikausia miettien, millainen kynttilä ilahduttaisi mummua eniten ja alkaisiko isä maalata, jos hänelle ostaisi akvarellilehtiön. Kaikki se valta! Olla ostarilla yksin suurien summien kanssa, aivan kuin aikuiset. Mutta muistan jo tuolloin pienen epäilyksen, tahtoivatkohan lahjojen saajat sittenkään juuri tätä tai tuota kapinetta.

Luontumusten taltuttaminen käy työstä.

Tuntuu hämmästyttävältä saavuttaa tällainen tila, jossa voi nukkua monen tunnin päiväunien lisäksi vielä täyteläiset yöunet. Omassa tapauksessani vielä tajuan sen jotenkin - olenhan viruksen piinaama ja kehoni ilmaisee kaikin keinoin suosivansa vaakatasoista asentoa. Mutta Vompsu.

Vompsu ei ole lainkaan kipeä, mutta käy suvereenisti kanssani päiväunille nyt postityönsä loputtua. (Postissa ovat pitäneet hänestä, tarjonneet vakituista paikkaa. Sellainen tekee hyvää hänelle, joka on kärsinyt työelämässä aika kurjaa ja satunnaisella tavalla epäoikeudenmukaista kohtelua.) Hän vain nukahtaa ennen minua ja herää vasta heräämisyskääni. On ihanaa, että hän nukkuu tuossa vieressä. Vaikka hän on tavallaan suurimmin osin tuntematon, pimeä manner - mutta niinhän itsekin olen kaikkine rauhaseritteineni ja itselleni vielä näkymättömine luontumuksineni. Hämärässä tai päiväunen leijuvassa valossa voi koskettaa hänen villapaitaansa varovasti sormenpäin ja herätä hänen hihaansa kaksi käsin tarrautuneena.

“Et kai sinäkin ole kipeä?” hämmästelen. Vompsusta kysymyskin kai on hassu.

Jos olisin Mars ja Venus -teorioiden suosija ja tiukan sukupuolijaon kannalla, saattaisin unenlahjojen tapauksessa päätellä kyseessä olevan yksinkertaisesti miehisen ominaisuuden. (Esimerkiksi äiti tekee näin: “Kun nuori mies nukkuu, se on kun pistäis rahaa pankkiin. Ja kyllä ne nukkuvatkin!”) En näet muista, että yksikään naispuolinen sukulaiseni kykenisi tuollaiseen nukkumiseen muutoin kuin sairaana. Tai oikeastaan, myöskään yksikään niistä naispuolisista ystävistä, joiden kanssa olen viettänyt aikaa riittävästi tunnistaakseni heidän uneliaat hetkensä valvepuuhien käynnissä ollessa.

Mutta ehkä kyse on jostakin muusta. Kulttuurisista sukupuolinormeista, joiden mukaan naisten on osoitettava työteliäisyytensä 24/7? Sukupuolten enimmäkseen tietyllä tavalla toteutuvasta keskinäisestä (itselleni enimmäkseen tiedostamattomasta) arvohierarkiasta ihmisyhteisössä ja sen seurauksena naisten korkeammista stressihormonien tasoista? Vinoutuneesta otoksesta naisten suhteen - tokihan sukulaisten stressivasteet muistuttavat toisiaan siinä missä näiden juhlimisen ja suremisen tavatkin (ja rekisteröin itseni ja muut lähinnä osaksi matrilineaarista sukua; äitisuhteestahan stressivaste juuri yleensä opitaan) ja toisaalta, tokihan temperamenteiltaan yhteensopivat ihmiset juuri ystävystyvät kivuttomimmin; muistan ajatelleeni monesta muuten mukavasta tytöstä, etten vain saa otetta heidän syttymishitaudestaan, ja harmitelleeni sitä, kuinka heidän kanssaan oleminen alkaa saada pitkästyttäviä sävyjä liian pian. (Heistä vaikutan ehkä papattimatolta tai slapstick-komedialta? Tietysti vain mukavassa seurassa minäkin pääsen vauhtiin; on aivan mahdollista, että he eivät ole vain pitäneet minusta. Jotenkin pompöösissa, väkivaltaisesti argumentoivassa tai liikaa statushierarkioita korostavassa seurassa huomaan helposti käyväni itsekin hitaaksi ja epäröiväksi, vastustelevaksi. Ja varmasti saatan joskus sanoa aika terävästi silkkaa ajattelemattomuutta ja pahentaa asiaa kieltäytymällä soimaamalla siitä liiemmin itseäni jälkeenpäin. En vain usko märehtimiseen.)

Tuntuu kummalliselta solahtaa väsyneeseen, kaivattuun uneen tuosta noin vain. Se herättää samalla tavalla kiitollisuutta kuin tunnistamani työväsymys vähän ennen kipeäksi tulemista - väsymys, josta kai vain pitkistä unettomuusongelmista kärsinyt osaa ottaa kaiken irti. Tajuan jollakin tasolla, kuinka lähellä joulu on - kolme yötä! - ja kuinka vähän töitä enää on - kaksi täyspituista päivää! se menee kyllä särkylääkkeillä vaikka olisi kuinka väsynyt ja kremppaava! - ja kuinka pian pitkä matkamme alkaa - seitsemän päivää ja kahdeksan yötä! - ja että normaalisti kävisin tässä vaiheessa jo jonkinmoisilla kierroksilla ja kärsisin univaikeuksista aivan taatusti. Nyt ensin pitkät työpäivät ja sitten virustulehdus ovat jotenkin nollanneet kaiken odottamisen ja vauhkoamisen.

En ole pakannut yhtään lahjaa, hipelöinyt matkalippuja, pistänyt syrjään vaatteita enkä vienyt kirjalaatikoita vinnille. Ehei, jotenkin sairaus on työntänyt tuollaisen arjen syrjään ja painanut otsalle tukahduttavan kämmenensä, jonka alla tuntuu siltä, että oikeastaan nuo ovat joidenkuiden toisten olentojen asioita, nuo viemiset ja tuomiset ja varautumiset. Minun on ollut vain uni, nenän peseminen sarvikuonokannulla, poskionteloiden tienoon lämmittäminen kuumajuotavamukin kyljellä… hitaus, hämärä, vaivalloinen hengittäminen, ajatusten lähes täydellinen kietoutuminen pään tuntemusten ympärille. Enkä tarkoita nyt ajatuksia, vaan tuntemuksia: painetta poskiluun alla, korvien omituisia rosahduksia niistäessä, rään loiskunaa nenänvartta varovasti hieroessa, räkäklimppien vaivihkaista solahdusta nenästä nieluun, kitalaen tykyttävää kipua, codetabsin salmiakinmakua, korvan vinkunaa ja vihlonaa, kunnes sen päälle laitetaan huopunut kaulaliina pelkän pipon alle…

Tuntuu kummalliselta ajatella, että huomenna seison kahdella jalalla ja hymyilen ja osallistun ihmisten joulupaniikkiin. Mutta en jaksa ajatella sitä kauan. Nukuttaa.

Hullunkurista, kuinka sukulaisten soittaessa onnitteluita vastaamme kaikki mitä-kuuluuseen: “No oikeastaan ihan hyvää”. Se tuntuu jonkinlaiselta kompromissilta innokkaan ja onnellisen hyvän ja toisaalta nurinanaiheiden välillä. Kummitäti sentään mainitsee poikansa suorittavan lukiota hitaanlaisesti depressionsa takia. Pääsen sanomaan, ettei depressio nyt niin harvinaista ole, itsekin taidan olla lähimmän piirini ainoita, joilla ei ole yhtään diagnoosia depressiosta tai burn outista. “Ja luulen kyllä, että oikeana päivänä ja oikealla lääkärillä saisin sen naps vaan.” Täti väittää vastaan luonneargumentilla: “Eikun se johtuu siitä, että sinä olet niin sitkeä ja jalat maassa -realisti etkä toivo mitään turhia.”

Määritelmä on jokseenkin mykistävä, etenkin sellaiselle, joka on lukenut minun tavallani jonkinverran masennuksesta. Masentuneitahan yhdistää taipumus arvioida oman elämänsä tilanteita realistisemmin kuin verrokkiryhmät tekevät. Lisäksi minun on jotenkin täysin mahdotonta kuvitella, miksi joku itseäni synnytyslaitokselta seurannut sukulainen tuolla tavoin luonnehtii minua sitkeäksi ja realistiseksi. Siltäkö se voi ulospäin näyttää? Se, ettei opiskele opettajantutkintoa siinä sivussa omaan alaan, jolta on mahdoton saada töitä tutkijana, jos kiinnostus liikkuu siinä määrin alan marginaalissa kuin omani, se että lähtee yhdeksän vuoden suhteesta epämääräisen tyytymättömyyden ohjaamana, se että kokee jotenkin pakottavaa tarvetta auttaa kodittomia eläimiä ja niin edelleen - minun on jotenkin vaikeaa kuvata noita taipumuksia realismina. Sitkeytenä ehkä joo, tai pikemminkin idealistisena jääräpäisyytenä.

Tädin kanssa on kummallista puhua myös siksi, että hän tuntuu jotenkin odottavan minun kommentoivan Vompsun ja itseni ikäeroa. En osaa sanoa aiheeseen yksinkertaisesti mitään. Vompsua luullaan säännönmukaisesti itseään vanhemmaksi ja minua luultiin nyt joulutyössäkin taas itseäni kymmenisen vuotta nuoremmaksi (eli juuri Vompsun ikäiseksi), ja luulen, että henkisen iän skaalalla Vompsu skooraisi minua korkeammalle. Hän ei ole esimerkiksi ikinä pelännyt vampyyreita. Ikäeroa on vaikea kommentoida, koska sen on itse todennut jo niin kauan sitten joksikin aika näkymättömäksi seikaksi, jolla tuskin vaivaisi päätään, ellei kalentereita ja syntymävuosien muistiinkirjaamista olisi keksitty. Tietysti tädistä on vain hienoa, että Vompsu on nuorempi, mutta en oikein osaa sanoa mitään siihen, onko liittomme osa jotakin laajempaa feminismin aaltoa, öh.

Tädin, isän ja mummun puhelun lisäksi saapuu äiti konkreettisesti, rinkuttaa ovikelloa ja tuo lehmuksenvihreäkukkaisen phalaenopsisorkidean, leikkoamarylliksen, luomumustaherukkamehutiivistettä, tummaa suklaata, rooibosteetä, Hauschka-kosmetiikkaa, A. Vogelin säästökoon pullon Echinaforcea ja pussillisen Santasapinaa (joista Vompsu ei ole koskaan kuullutkaan - minusta taas lapsuuden flunssia on mahdoton muistaa tuntematta Santasapinan makua suussa). Etukäteen äiti on varoittanut, ettei hänellä ole mitään tuomisia, vaikka onkin synttäripäivä ja olemme puhuneet etukäteen, että saan vanhemmiltani sellaiset terveyssandaalit, joilla on hyvä kävellä. Kokemuksella olen toki osannut odottaa, ettei tuo väite ei mistään tuomisista voi pitää paikkaansa, mutta joka tapauksessa huoneen lattialle haaksirikkoutuva tavarapaljous lähestulkoon salpaa hengityksen. Kaiken huipuksi äiti kysyy, paljonko ne tukipohjalliset maksavat, ja kauhoo lompakostaan rahaa pöytään sekä sandaaleihin että pohjallisiin. Huomautan, että puhuimme vain sandaaleista, ja että olen kyllä budjetoinut pohjalliset omasta pussistani, mutta äiti huiskaisee kädellään. Huomaan, että hän on itsekin miettinyt kummallista vastettaan tukipohjallisasiaan. Ehkä on vain raskasta todeta, että omat lapset ikääntyvät ja käyvät raihnaisiksi?

“Eihän meillä ole ikinä aikaa edes puhua, kun on niin paljon töitä”, hän sanoo. “Työstä saa rahaa… no, ota nyt nämä.” Nyökkään. “Ehkä nyt keväällä me ehditään nähdä sitten toisiamme enemmän?” kysyn. “Ehkä”, sanoo äiti ja kiitää jo rappuun jättäen huoneen täyteen koukerokuvioin koristeltuja paperikasseja ja herkkuja.

Korkkaan mustaherukkamehupullon ja työnnän yhden Santasapinan Vompsun suuhun, jottei hän sairastuisi. Mustaherukkamehusta olo jotenkin kirkastuu. Ehkä se pistää valkosoluihin vipinää - onhan todettu, että immuunipuolustus muistaa, ja tässä tapauksessa muistijälki taitaa olla lohduttava, oloa kohentava. Tai sitten mustaherukkamehu vain kruunaa sen, että asetumme taas sopuisampaan tilaan äidin kanssa. (Joskus tuntuu hermoja riipovalta tietää, että kumpikin tarkoittaa hyvää, vaikka sanookin asiat kovin jyrkästi. Sen tietää, mutta siltä ei tunnu. Tarvitaan aktiivisia lähentymiseleitä.)

Yöllä näen ensimmäistä kertaa viikkoihin seksuaalista unta. Se tarkoittanee, että työstressi on väistymässä ja sairauskin pyyhkiytymässä tiehensä. Tai ainakin tahdon ajatella niin. Huomenna on ensimmäinen työpäivä neljästä jäljelle jääneestä. Ääneni on aika maassa ja yskin kumeasti, mutta kuume ei tunnu enää nousevan ja nälkä on palannut.

Tänään makaamme vierekkäin sängyssä, sillä Vompsun aamuvuoro Postissa on loppunut ja hän ottaa nyt vain yökeikkoja vastaan. Kiskon pipon päästä ja harjaan varovasti auki yhdeksi rastaksi hiertynyttä tukkaani. Huomista työvuoroa ennen hiukset on joka tapauksessa pestävä viikon tauon jälkeen. Luen eteenpäin de Waalia, ja etenen nukahtelemisteni lomassa rasittavan hitaasti. Kirjan yhtenä sivujuonteena on tieteentekemisen tavat, ja seuraan tätä juonnetta vähintään yhtä kiinnostuneena kuin kertomuksia empatiasta ja kiltteydestä karvaisissa sukulaisissamme:

There’s an intriguing remark by famous entomologists Bert Hölldobler and Ed Wilson, in Journey of the Ants, about the existence of two kinds of scientists. The theoretician is interested in a particular issue and looks for the best organism to resolve it. Geneticists have picked up fruit fly and psychologists the rat. They’re not really interested in fruit flies or rats, only in the problems they wish to solve. The naturalist, on the other hand, is interested in a particular class of animals for their own sake, realizing that each animal has its own story to tell, one that will prove of theoretical interest if one studies hard enough. Hölldobler and Wilson count themselves in the latter category, and so do I. Instead of focusing on human aggression as the issue, hence the chimpanzee as the species, as has been done ever since the killer ape theory came along, my attention is drawn to a less brutal ape on the sidelines of this debate. …

Kun luen tuon kappaleen, jokin todella kolahtaa. Se ilmapiiri, jossa olen itse opiskellut, virittyi erittäin teoreettisesti. Teoreettinen viritys oli toisinaan jopa niin kireä, että naturalistisempaa tapaa tehdä tiedettä ylenkatsottiin vähän samaan tapaan kuin aikuiset ylenkatsovat lapsen kärsivällistä paneutumista esimerkiksi kivien jonoon asettamiseen.

Tuntuu päivänselvältä, että olen itse de Waalin tapaan paljon enemmän naturalisti kuin teoreetikko. Tarkkailen ihmisiä, näiden reaktioita, eläimiä ja niiden tapoja. Joskus minusta tuntuu etäisesti, että jokin näkemäni saattaa liittyä johonkin abstraktiin kysymykseen, josta olen lukenut ja joka vaivaa mieltäni hyvin etäisellä tavalla. (Vaikkapa “sisältääkö kokemus välttämättä vielä tietoisuutta” tai “tarvitaanko empatiaan todella symbolinen kieli”.) Jotenkin naturalistinen asenne istuu hyvin yhteen pluralisminkin kanssa (on monia tapoja tapahtua, samaan lopputilaan voivat johtaa useat eri polut). En tiedä, mistä on peräisin se ajatus, ettei naturalismi muka johtaisi yhtä relevantteihin lopputulemiin kuin teoretisointikin. Mutta muistan törmänneeni tällaiseen asenteeseen useissa paikoissa eri vaiheissa elämääni. Ensinnä minulle huudettiin, kun menin taidelukioon enkä tahtonut panostaa matematiikkaan. (”Matematiikan kauneus on niin paljon puhtaampaa ja täsmällisempää!” - mutta en ole modernisti, joten tuo argumentti ei puhuttele iitseäni.) Sitten lukion ja aupairina työskentelyn jälkeen kun mietin, mitä opiskella, muutama ystävä ihmetteli silmät pyöreinä, en kai tosissaan mieti biologiaa vaihtoehtona, kun ymmärrän taiteistakin niin paljon. (Ikään kuin taiteet taas olisivat jotakin abstraktimpaa ja jalompaa kuin mutaiset eläimet.) Ja kun mietin sivuaineita yliopistossa, useampikin varoitti kajoamasta sosiologiaan, jota pidettiin ihan huijariaineena, koska siellä tutkittiin sellaisiakin aiheita kuin jonkun kirjailijan lukijakunnan näkemyksiä lempikirjailijastaan. (”Ei sellainen mitään tiedettä ole”, kuulen edelleen nuo anteliaasti jaellut tuomiot.)

Mutta mitä vanhemmaksi ja käyn ja mitä tarkemmin hahmotan omia kiinnostuksen kohteitani ja tapaani tarkkailla maailmaa, sen selvemmäksi käy, että filosofian tapainen teoreettinen ala ei kenties ollut luontevin valinta lainkaan. Olen tehnyt havainnoinnin tapani kanssa paljon töitä, samoin läksyttänyt itseäni kiinnostuksenkohteideni kummallisuudesta, ja varmasti olen oppinutkin jotakin teoreettisista asioista. Mutta eivät ne koskaan herätä itsessäni sellaisia intohimoja kuin esimerkiksi eksissäni ja entisissä opiskelutovereissa. Ja huvittavaa kyllä, kun tarkastelen niitä filosofeja, joiden huomaan lopulta ajauduin - eivätkö vain hekin tuntuneet tutulta juuri siksi, että he sotkivat niin suurella innolla psykologiaa filosofiaan ja antoivat käytännön sanoa omat sanansa siitä, mitkä teoreettiset kysymykset ovat oikeastaan aika turhia murehtia? Ja eikö tavallaan alusta asti tuntemani inho mielikuvituksellisia ajatuskokeita kohtaan puhu myös samaa kieltä? (En ole ikinä onnistunut uskomaan, että pystyisin oikeasti arvioimaan luotettavasti ajatusleikin avulla, kantaisiko mielestäni identiteettiä keho vai muisti esimerkiksi itseni ja vaikkapa Vompsun muistin vaihtaessa paikkaa kehosta toiseen. Ensinnäkin, oletan, että koska kehojemme mittasuhteet ovat erilaiset, muistin vaihtuminen sisältäisi myös lihasmuistin vaihtumisen, ja sen seurauksena kamalaa kompastelua. Voin myös kuvitella, kuinka minun muistini & Vompsun keho -yhdistelmä kirkuisi kauhusta vessassa nähdessään peniksensä ja päinvastoin. Ja niin edelleen. Luultavasti vaihdokasoliot eivät tuossa tilanteessa miettisi, kumpi on Vompsu ja kumpi minä, vaan vajoaisivat psykoosiin. Jollakin tavalla tuntuisi selkeämmältä sanoa, ettei kumpaakaan enää olisi, että identiteetti sellaisena kuin me sen ymmärrämme olisi fataalisesti katki. Eikä sellaista onneksi tapahdu!) Miksi viritellä ajatusleikkejä, kun maailma on täynnä ihmeellisiä tapahtumia, jotka ovat lisäksi kiinnostavampia ja lahjomattomampia kuin mielikuvitus? Miksi höpöttää identiteetistä tuollaisella tasolla, esimerkiksi, kun voi huomata, miten perusteellisesti kukin muokkaa omia lähestymisen ja kommunikaation tapojaan seurasta toiseen liukuessaan?

En tarkoita, että teoreettinen orientaatio (tai ehkä teoreettinen tutkimistyyli) olisi väärä. Mutta tuntuu arvokkaalta käsittää, että on paitsi useampia mahdollisia orientaatioita maailmaan, myös tieteelliseen tutkimukseen. (Etenkin kun olen aiemmin syyllistänyt itseäni vääristä intresseistä vuosikausien ajan.) Luultavasti naturalistinen tutkimusote tuottaa maailmasta monisärmäisemmän, hienovireisemmän ja toisaalta yleistysten suhteen varovaisemman kuvan kuin teoretisointi. Jos tieteen ihanteena ovat jyrkät lait ja abstrakti puhtaus sekä rankka ennustettavuus, ei tällainen kuva ehkä tunnu houkuttavalta. Mutta jos tiedettä ajatellaan maailmaan suuntautuvan inhimillisen kiinnostuksen jäsentyneempänä, kollektiivisena muotona, kenties monisyisyys voitaisiin ajatella paremmin kokemuksen todellisuuden monimutkaisuutta vastaavaksi?

Tietysti tällainen tiede saattaisi edetä suunnattoman hitaasti eli tarkoitushakuisia teoreetikkoja tarvitaan ehdottomasti mukaan. Ilman teoreetikkojen usutusta esimerkiksi primatologian keräämää dataa tuskin käytettäisiin vastaamaan sellaisiin kysymyksiin kuin “Miten ennaltaehkäistä sotia?” tai “Onko totta, että ihminen on ainoa moraalinen eläin?” Mutta pelkkä naturalismi tai pelkkä teoreettisuus ei yksinään riitä ja siksi näiden asenteiden olisi siedettävä toisiaan (tekisi mieli kirjoittaa: siedettävä toisiaan paremmin kuin nykyään).

Pisimmälle viritetty naturalisti lienee se, joka havainnoi varsin suppeaa alaa varsin tarkasti keräten tietoa. (Ajattelen nyt esimerkiksi ystävää zenluostarissa.) Joku voisi paheksuen sanoa, ettei tällainen naturalisti edes mitenkään ponnistele teorioita kohti. Ehkä tuo joku osuisi jopa olennaiseen. Ponnistelu on jotakin pakonomaista, epämiellyttävää ja tarkoitushakuista, jotakin joka vääristää havaintoja pakostikin tiettyyn suuntaan. Kokemus kertyy hampaita kiristelemättäkin. Stressinaiheita pyyhkiytyy tielle joka tapauksessa, mikäli elämä hyökyy eteenpäin samantapaisena kuin se on tännekin saakka kuljettanut. Vähitellen kokemus kinostuu. Se muistuttaa lunta: yksi hiutale, hah, keräätkö sinä tosissasi lumihiutaleita… kuinka hullunkurista… nehän ovat uniikkeja, eivätkä ne siten sisällä mitään relevanttia yleistettyä tietoa… ja silti hiutaleiden riittävästi kertyessä (esimerkiksi piha on hyvä keräyspaikka!) lumesta voi nähdä tuulen kuviointeja ja tietyllä säällä pyöritellä vaikka lumilehmän vasikoineen!

Taidan edetä kirjaa hieman eteenpäin vielä nyt kun Vompsu on mennyt yövuoroon ja kun entinen vuokraemäntä haluaa tulla illemmalla juttelemaan jostakin. Tuntuu yksinomaan hauskalta, että saan huomenna seistä pystyasennossa ja nähdä ihmisiä. Pedissä makaaminen ei koskaan ole riittänyt pitämään itseäni tyytyväisenä pitkään. Ja jouluunkin on alle viikko, ja matkaan kymmenen päivää!

Voisiko olla niin, ettei ihminen oikeastaan osaa ilmaista ja tuntea tyytyväisyyttä kuin niistä seikoista, joiden kanssa hän on aiemmin purrut hammasta ja pinnistellyt?

Ajattelen nyt itse väsymistä. Jostakin syystä minun on vaikeaa väsyä, ja siksi arvostan väsymystä.

Jos päiväohjelmani on täynnä haasteita (tai pulmia, kuten ne kai rehellisesti kannattaisi nimetä) ja tahti kova, en saa tahtia vaimennettua iltaisin. Tiedän, että kannattaisi nukahtaa, mutta kuinka houkutella keho uneen? Usein tällaisina stressipäivinä käy niin, että rentouttavaksi tarkoitettu syvävenytysharjoitus laukaisee selkälihaksista ja reisistä niin suuret hyvänolon ja liikkuvuuden tuntemukset, että olo pikemminkin virkistyy ja vielä kello kolmen aikaan huomaa keskustelevansa vilkkaasti jostakin yhdentekevästä tai tärkeästä aiheesta.

Jos taas oloni virittyy odottamiseen ja lepoon ja niiden verkkaisuuteen, olen illalla periaatteessa kyllä raukea, mutta tekemätön ja ajattelematon päivä tuntuu jättäneen niin paljon ylimääräistä, kytevää energiaa, että vaikka makaan peittojen välissä nukkumaanmenoaikaan ikään kuin väsymystä oirehtivana, en kuitenkaan saa unta. Makaan ja ajatukset purjehtivat mielen horisontin halkaisten. (Ajattelen nyt saksia, jotka leikataan vain puoleenväliin ja sitten työnnetään juhlapaperin läpi terät töröllä. Ja samalla mietin purjeita, jotka liukuvat meren selän yli piittaamatta siitä, käännänkö niille selkäni vai en.) Aamuyöstä mieli on yhtä riekaletta. Pitkästyminen oirehtii kehossani tällä tavalla. Pienet asiat paisuvat myrskyiksi enkä saa unta.

Nyt yllättäen nukahdan kauniisti iltaisin. Maailma pelkistyy siihen, mitä voin koskettaa. Kipu ja kommunikaatio juoksuttavat minut loppuun ja kotona tahtoisin vain kaatua sänkyyn.

“Tuntuu ihan kauheelta”, sanoo joulunaluskollega. Häntä huolestuttaa se, ettei hän tahdo kahvilaan eikä juhliin. Hän ei ole tottunut väsymään iltaisin, hän kertoo. Ilmeisesti hän hahmottaa väsymyksen negatiivisena ja virkeyden positiivisena seikkana. (Itse pidän molempia periaatteessa positiivisina tiloina.) Minä taas huomaan riemuitsevani salaa tuosta väsymyksestä, joka saapuu iltaisin ja mykistää.

Olen heittelehtinyt liikaa valveilla, sitä se ehkä vain on. Nyt ei tarvitse edes juoda rauhoittavaa yrttiteetä iltaisin. Tämä kaikki hämmentää kohtuuttomasti, paitsi etten jaksa ajatella kunnolla tätä hämmennystä väsymykseni keskellä, illalla, vaan vasta aamutuimaan, kun herään ensimmäisiin sarastuksen merkkeihin valppaana ja nälkäisenä, iloisena uudesta päivästä. Pitäisikö minun sittenkin tehdä työtä tällä tavalla, tiimissä, kovan paineen alla mutta varsinaisiin älyllisiin ongelmiin koskematta? (En pidä tuosta jaosta älylliset ongelmat vs. muut ongelmat; kyllä esimerkiksi kiinteän keskikokoisen objektin päällystäminen siististi mutta nopeasti ohuella, helposti rypistyvällä kalvolla vaatii sekin päättelyä, samoin salamannopeat oletukset siitä, kuinka juuri tätä henkilöä kannattaisi lähestyä. Mutta en nyt keksi parempaakaan jaottelua. Teoreettinen on aivan yhtä kelvoton sana, koska työn puitteissa ilmenevät teoreettiset ongelmat sisältävät myös käytännöllisen aspektin: ennen kuin tämä ratkaistaan, homma seisoo ja deadline lähestyy siitä huolimatta.) Pystyisinkö tällä tavalla työskennellen saavuttamaan unen helposti?

Lahjoittaisin mieluusti väsymystään valittavalle kollegalle tarmoa - tai oikeastaan, en usko, että kyse on tarmosta, joka kuulostaa itsestäni joltakin tahdonalaiselta, ponnistelevalta. Omassa liiallisessa kiihtyvyydessäni ja intensiteetissäni ei ole mitään tahdonalaista, ei ainakaan tietoisesti tahdonalaista. (Mitä olisi tiedostamaton tahto? Uuh.) Todennäköisesti kyse on jostakin aivan muusta - tietynlaisesta stressivasteesta, energiatasosta, äärimmilleen juuri tähän tekemiseen keskittyvästä mielestä (eli ulkopuolelta katsoen hajamielisyydestä), joistakin temperamenttipiirteistä. Samasta seikasta tai seikkojen kimpusta, jonka takia vanhempani raahasivat minut neurologille pienenä ja jonka takia neurologi vain nauroi ja sanoi, ettei minussa ole mitään vikaa, mutta että ihmiset vain ovat erilaisia ja että ehkä saan paljon aikaan tällaisella energisyydellä ja temperamentilla. (Epäilen kyllä, pitääkö sellainen ainakaan poiesiksen mielessä paikkansa, koska toisaalta en suuntaa tuota energiaani sellaisiin asioihin kuin ihmisistä minun pitäisi suunnata; esimerkiksi joukko tuttavia jankuttaa, että minun pitäisi kirjoittaa milloin sellainen, milloin tällainen kirja, mutta itse en koe erityistä tarvetta tai painetta tehdä niin, en tällä erää. Toisaalta poiesiksen ja praksiksen jyrkkä erottelu ei varmaankaan ole perusteltua.)

Nykyisessä työssäni, jota jatkuu jouluun saakka, on muutama hyvä piirre: jatkuva hulina ja hyörinä ja toisaalta kysymysten arkisuus ja jatkuva ihmiskontakti. Vaikka ne tuntuvat aluksi pelottavilta, huomaan asettuvani niihin kotoisasti muutamassa päivässä ja pystyväni nukahtamaan iltaisin tuosta noin vain.

Vuosien uniongelmien jälkeen se tuntuu ihmeelliseltä. Ei sillä tavalla huikaisevan ihmeelliseltä kuin vaikkapa jokin oikein liikauttava musiikki, mutta tuntuu ihmeelliseltä olla niin tyytyväinen äkisti, tyytyväinen ja turvassa, vapautettu kaikista noista kysymyksistä tai ainakin niihin vain ohimennen hymähtäen suhtautuva, koska on tärkeämpääkin tekemistä, kuten sen muistaminen, ettei vain suu voi hymyillä vaan että myös silmien pitää hymyillä eli ihmisistä, joille päivän mittaan sanoo muutaman sanan ja hymyilee, kiireesti-kiireesti, kannattaa oikeasti pitää ja liikuttua, ymmärtää heidän kohtaloidensa samankaltaisuus.

Kahdenkymmenen minuutin kahvitauolla ehdin pitkästyä. Hotkaisen kaksi sämpylääni vauhdilla malttamatta lämmittää niitä mikroaaltouunissa, ryyppään lasin vettä ja lasin appelsiinimehua. Huomaan kiireessä kadottaneeni tajun vuorokaudenajasta ja viikonpäivästä. Kun nuorempi kollega kysyy, ovatkohan kaupat auki yhdeksään saakka, ihmettelen kysymystä tovin ja tajuan vasta sitten sen liittyvän jollakin tavalla viikonpäivään.

Istun, ulkona siintää varmaankin geneerinen pimeänhämärä, ulkomaailma on kaukana, piilossa valkoisten pystysuorien seinien ja vaakasuoran katon takana. Sämpylät ja juomat katoavat niin nopeasti. Kiire seuraa käsien liikkeisiin, jolla sämpylä kiskaistaan pussista ja survaistaan suuhun. Katson kineettisestä rannekellostani ajan ja huokaisen. Kahdestakymmenestä minuutista on kulunut vasta seitsemän. Kolmetoista minuuttia, melkein kaksinkertainen aika, vain istua ja lepuuttaa jalkoja.

Teen istuviltani selän kiertoliikkeitä, mutta takanani olevassa pöydässä istuvat tytöt keskeyttävät ruokansa jauhamisen ja tuijottavat sillä tavoin heitä vuoroin oikean, vuoroin vasemman kautta kurkistaessani, joten lopetan. Sitten pyörittelen vain nilkkoja ja venytän käden lihaksia ja koetan olla tylsistymättä huoneessa, jossa ei ole ikkunaa.

Vilkiasen uudestaan kelloa. Vielä kahdeksan minuuttia! Pöydällä lojuu lehtiä, mutta ne ovat naistenlehtiä ja iltapäivälehtiä, enkä tahdo koskea siihen kamaan. Suljen silmät, lasken sadastaviidestäkymmenestä taaksepäin ja annan itselleni luvan nousta ja mennä. Työpisteessä aika ei sentään käy näin turhaksi ja pitkäksi. Päätän ottaa seuraavana päivänä käsilaukkuun mukaan runokirjan. Mutta nyt täällä ei kestä istua, kun tietää, miten kiireistä muilla työpisteessä kuitenkin on. Ajan hissillä työkerrokseen ja kävelen paikalleni.

“Joko sinä kävit?” kysyy hämmästynyt nainen. “Joo, jo.” Hän kumartuu lähemmäs ja sanoo: “Ei niitä aikoja kukaan minuutin päälle kyttää. Voi siellä olla vähän pidempäänkin.” Huiskaisen kädellä: “Ei, söin eväät ja siinä se, en jaksanut olla siellä, siellä on tylsää.” Nainen naurahtaa hämmentyneenä, ei oikein osaa sanoa mitään. Alan puuhastella kaikkea pientä ja seurata ihmisiä, heidän pieniä eleitään, joilla he ilmaisevat toisilleen harmittomuuttaan ja toisaalta kiireisyyttään. En näe ulos tästäkään, mutta täällä ihmiset sentään liikkuvat prosessoitujen elämien välissä ja voin leikata saksilla entisestä metsästä yhdenmuotoisia paloja.

Pikkujoulusta poistuessa sataa, vaikka tyylikäs Maija Poppasen sateenvarjo onkin mukana. Astun lipan alle, avaan varjon, työnnän sen veden alle ja astun varjon alle. Auringon varjo, sateen varjo, ajatella, kaikki mikä suojaa hipiää kummallisilta säiltä.

Katon takaa kohoaa Uspenskin kupoli. Jatkojoukkio suuntaa Molly Malonesiin, kävelen pyörän vierellä kotiinpäin Snellmaninkatua pitkin. Hassut ihmiset pyytävät anteeksi siitä, etteivät pidä samoista kaupunginosista. Tunnen vain kiitollisuutta siitä, etteivät kaikki tahdo elää samalla tavalla. Vuokrani olisi korkeampi, jos niin onnettomasti kävisi.

Maailma tiukkuu märkää, sumu pyöräyttää valojen ympärille hehkuvat kiekot. En sulje varjoa lipan alla vaan katson lipan ulkopuolista säätä, jonne pian astun. Katselen valokuvia uudella tavalla nyt, luettuani Westötä (ystävän neuvo - älä lue sitä niukan valon marraskuussa, se suistaa melankoliaan). Kuinka etäällä tuollainen maailma onkaan. Ja silti, eikö sitä elä itsekin, maailmaa, jossa hyvät tarkoitukset vääntyvät tuntemattomiksi ja rohkeus ja aloitteellisuus katkeaa kovin helposti, koska on huimaavan yksinäistä olla rohkea ja aloitteellinen?

En näe autoja, en nyt. Näen sään, katselen ja kuuntelen sitä, tunnen kostean painuvan takin läpi, ohuen juhlapaidan läpi, mekon läpi, kylkiluiden alle. Sydän jyskyttää omaa lauluaan, kaikua jaloista tai toisinpäin, tapailen mielessäni vanhaa koreografiaa sallimatta jaloilleni sitä, äkisti veden tasaisina piirtyvät viivat ilman halki tekevät tempun, jonka olen nähnyt monesti ja josta olen kirjoittanut ennenkin, jo kauan sitten, aina yhtä valloittavan ja kummallisen temppunsa: ne kirkastuvat äkisti ja paikoittain, karkaavat kuviosta, pyörähtävät, liitävät sooloonsa, tempautuvat taas ylös ennen kuin vääjäämättä painuvat osaksi maan märkyyttä, vesimassaa.

En tiedä, miksi tuo hyhmäisen vesisateen lumeksi muuttuminen katulampun natriumvalon keilassa saa aina aikaan saman tunteen: sydän lyö äkisti voimakkaammin, jaksaa päätään ja jalkojaan paremmin, huomaa ilon ja voiman näissä jäsenissä, vartalon ja mielen tottelevaisuuden, kuinka ne vain odottavat järkeviä käskyjä ja päätöksiä, kuinka mielellään ne suuntautuvat iloon, kunhan lupa ja kehotus annetaan. Ehkä se liittyy painovoiman ja sosiaalisten normien rinnastamiseen ja sen tajuamiseen, etteivät normit pakota putoamaan suoraan, rivissä, tai jähmettymään johonkin, johon ei tunnu osaavan asettua. Eikä lumihiutale uhmaa painovoimalakia, ei. Se vain putoaa toisella tavalla. Sen muoto on erilainen, siksi se putoaa erilailla.

Sadepisaraan on vaikeampaa identifioitua.

Sallin toiselle jalalleni lystikkään koputuksen kävelyn lomassa, kun olen varma, ettei Vompatti huomaa sitä. Kopkop varpaalla, sitten kävelyä tavallisesti eteenpäin. Hakaniemen torilla tuuli työntyy varjon alle ja tempoo kaikin voimin, mutta sitkeä, vanha Emmauksesta eurolla hankittu varjo pitää pintansa eikä käänny ylösalaisin kuten uudemmat kokoontaittuvat hökötykset.

Vähentyvä valo riisuu levottomuudesta. Hiljaa ja siivosti käveleminen käy helposti. Sovitan vaelluskenkiä, mutta kaikkien lesti paljastuu liian leväksi. “Laita paksu sukka”, kehottaa mies. “En tykkää, haluan ohuimman mahdollisen sukan.” Myyjä pudistaa päätään. “Näiden kenkien kanssa käytetään paksua sukkaa. Se tuntuu mukavammalta.” Hymähdän: “Ei minusta.” Mies ei usko: “Kyllä sinun jalkasi olisi onnellisempi ja hyvinvoivampi paksussa sukassa.” Mietin hetken, vastaanko sinähän se sen tiedät paremmin kuin minä, mutta päätän vain hymyillä. Sellainen tämä vuodenaika on.

Ei silti puhettakaan, että ostaisin kalliit paksut tekniset sukat ja toteaisin jälleen, että kosteuden siirtämisen sijaan ne tuntuvat kylmältä suolta, jossa tarvon. Vain vähän käytettyjen, kaapin perukoille puskettujen kalliiden ja paksujen teknisten sukkien valikoimaa ei ole mitään syytä kasvattaa.

Kiitän ja lähden, vaellan nykyisillä löpsähtäneillä kengilläni kukkulan laelle, keitän perunavelliin valkosipulinversoa ja mangoldinvartta pakastimesta. Koetamme syödä pakastinta ja valkosipulilaaria tyhjäksi ennen matkaa. Ruoka lämmittää vatsan, käperryn tuon lämmön ympärille, päiväpeitto jää lonkan alueelle. Harmaa kolli näkee runsaasti vaivaa tunkeutuakseen peiton alle ja polvitaipeeseen. En muista, miten Vompatti katoaa, varmasti hän vain lähtee töihin, enkä tiedä jälkeenpäin, olenko silloin näennäisen hereillä vai jo unessa.

Kun herään, huulet ovat saumanneet kuivuudellaan suun kiinni. Pimeässä huoneessa hengittää lisäkseni kissa, sen pää on tyynyllä omani vieressä. Kun avaan silmät, se sanoo kur. En tulkitse sitä vaatimukseksi, ainoastaan ilmoitukseksi, että kissa on pannut merkille minun heränneen. Kiskottelen, juon puoli litraa vettä. Toikkaroin veeceen puolelle, seison peilin edessä ja tuijotan pöllähtäneenä toiseen poskeen painunutta ruudukkoa koristetyynyn tekstuurista. Silmäpussit ovat kadonneet, iho kellertää kalpeana, poskilla paistavat punaiset läikät. Käännän katseen peilistä ennen haukotusta.

Tuntuu oudolta herätä päiväunilta, sillä en yleensä pysty päiväuniin. Levottomuus pitää siitä huolen ja tunnen itseni onnelliseksi jo siitä, että pystyn nukkumaan öisin ne kuusi, seitsemän, kahdeksan tuntia vuodenajan valoisuudesta riippuen. (Poikaystävät, jotka ojentuvat löysinä sängyille ja sohville ja vaipuvat uneen viiden minuutin sisään, eivät lakkaa hämmästyttämästä itseäni kai ikinä.)

Sitten muistan, etten ole aamulla antanut itselleni kirkasvalohoitoa. Tavailen kellosta nukkuneeni puolentoista tunnin annoksen. Kaupunki ikkunoiden takana näyttää jo pimeältä, iltaiselta. Vastustelen halua maata koko ilta särkevää päätä tainnuttaen ja kärsiä yöunivaikeuksista seuraavat yöt.

Mitähän tapahtuu, kun pimeä syvenee ja pitkittyy, omat työni alkavat joulukuun alussa ja Vompatin ekstratyöt joulukuun puolivälissä? Silloin emme ehdi syödä yhdessä emmekä puhua, ehdimme vajota vain futonille lattianrajaan ja kuiskata yötä ja torkkua aamukuuden herätyskelloon. Ehkä mitään erityistä ei tapahdu. Ehkä kokemus vain värittyy harmaaksi ja säriseväksi ja joulu loittonee tuntien taakse.

Kun juon pari suurta kupillista yrttiteetä hauskankeltaisesta kissamukista, huomaan herääväni vähitellen. Mutta levollisuus säilyy. Kun päätä kääntää, korvissa ritisee. Lohi makaa edelleen pää tyynyllä, pitkänä rötkönä. Mikähän olisi oikea valon määrä, sellainen jossa en sammahtelisi kesken päivää vetämättömänä enkä toisaalta kävisi ylikierroksilla? Ehkä nyt, kun koetan muistella sellaista ajanjaksoa, en vain muista kesän ja talven siirtymäkausien tavallisia päiviä, niitä joissa herään iloisena, touhotan aamusta iltaan ja sitten yhdentoista maissa sammahdan varoittamatta. Varmaa on ainoastaan, että planeetta on kiertynyt unen vuodenaikaan, jossa horre syvenee nimettömiksi ja kuvattomiksi, lämpimiksi kuiluiksi.

Työhaastattelu sujuu hyvin. Sanon rehellisesti, mitä haen ja miten olen joutunut tilanteeseeni, ja siihen vastataan hyväksyvästi ja kiinnostuneesti. Vähitellen haastattelun edetessä ehdin tajuta, että oikeastaan työhistoriani on aika vakuuttava ja taidan olla rekrytoijaa vanhempikin. Kaikki menee nappiin yhtä kysymystä lukuunottamatta. Testatakseen toista kotimaista nainen kysyy: “Vad gör du på fritid?”

Olen valmistautunut kysymyksiin aasta ööhön, kehitellyt jotakin järkevää, lyhyttä ja napakkaa (ja jopa todenmukaista, joskaan ei vilpitöntä - vilpittömyyteen saakka on mahdotonta päästä, koska siinä pitäisi sanallistaa aiemmin vain aavistettua ja haastattelut nyt kestävät maksimissaan vartin) aihelmiin “mitä tahdot elämältä” ja “miksi juuri tämä yritys”. Mutta vapaa-aika. Aloitan ruotsiksi: “Hmm, jaa, jag har en katt on en man och vi är mycket tillsammans.” Kuulostaapa kotikissalta, kauhistun. Yritän muistaa epätoivoisesti, mitä voisin tehdä vapaa-aikanani. “Och jag tycker om att dansa. Och vi går också till simhallen och någonstans till bio.” Käymme elokuvissa ehkä kerran vuodessa, mutta ehkä tuo kuulostaa uskottavalta. Vasta kotimatkalla muistan, että toki käymme enemmän joogassa ja pilateksessa ja ennen kaikkea kävelemme. Nauramme, otamme valokuvia. Kuuntelemme kärsivällisesti läpi lähikirjaston musiikkihyllyä muun kuin populaarimusiikin osalta.

Mutta on jotenkin vieraan oloista jäsentää tuo aika vapaa-ajaksi. En ole ajatellut elämääni sellaista jakoa oikeastaan muina jaksoina kuin silloin, kun minulla on liikaa töitä. Ja silloin vapaa-aika tarkoittaa lähinnä makaamista passiivisena, nukkumista tai vastaavaa, ehkä vain jalkojen seinälle nostamista.

Minne se kaikki aika katoaa, hämmästelen. Soitan Vompatille iloissani siitä, että minut on valittu ja että olen päässyt juuri siihen tehtävään, johon en ole hennonut kuinkaan edes toivoa tosissani. Edellisessä haastattelussa kymmenisen vuotta aiemmin olen mennyt haastatteluun varmana tuosta paikasta mutta joutunutkin aivan toisenlaisiin hommiin. Ehkä olen kuulostanut liian fantasiamaailmoissa liihottelevalta tai jotakin. Nyt en esimerkiksi oikein osaa sanoa, mitä odotan tulevaisuudelta. (Silloin puhuin talosta maalla, skotlanninhirvikoirista, omenanviljelystä ja mehiläistenhoidosta. Muistan tarkalleen, koska mietin kuumeisesti, onko mehiläistenhoito ruotsiksi biodling.) Nyt en tiedä, päätänkö ensi vuonna esimerkiksi haluta valaistua ja lähteä Intiaan tai mennä vaikka Espanjaan hoivaamaan hylättyjä galgoja ruokapalkalla. Kaikki on niin kovin auki ja liikkeessä. Tiedän aika tarkasti, mitä en halua. En halua asuntosäästää suurta kerrostaloasuntoa Helsingistä enkä autoilla. En halua teeskennellä pätevää, jakkupukuista eksperttiä, joka kertoo, miten maailma makaa. (Maailma kieppuu kärrynpyörää, ja turha sitä on koettaa jähmettää tajunnanpituisella suljinajalla.) En halua teeskennellä, että tiedän, mitä haluan. Tai mitä pitäisi haluta, edes.

Vastaan tulevaisuuskysymykseen odottavani kovasti kuuden viikon matkaamme Välimerelle vuoden väsyttävimpänä (ja minusta myös julmimpana) kuukautena. En tiedä, järjestyvätkö ajatukseni Kourionin raunioilla tai rantaviivaa askelin mitatessa ja delfiinihavaintoja toivoessa, mutta ainakin tammikuu poikkeaa kaikesta siitä, mitä olen mieltänyt tammikuun olennaisiksi piirteiksi: pimeydestä väsymisestä, pakkasen puremasta naamasta, vuotavasta nenästä (no, ei pidä vielä nuolaista tämän osalta…), toivottomuudesta ja tyhjyydestä virikkeiden puutteessa, joulun mentyä.

Saattaa käydä niin, että seison tämän jouluaaton palkkatyössä, etsin, laskutan, pakkaan ja hymyilen. Ajatus tuntuu hyvältä. Työ alkaa kahden viikon kuluttua. En ole aiemmin ikinä tehnytkään myyntityötä. Nautin ajatuksesta, että voin virittäytyä myyjättärien maailmaan ja kokeilla eri korvakorujeni yhteensopivuutta työasun kanssa. Jos myisin jotakin vahingollisena pitämääni, ajattelisin varmasti toisin enkä kykenisi leikittelemään työn ennakkokäsityksellä. Mutta oikeastaan asiat, joita myyn, sijoittuvat loogiselle jatkumolle koko elämäntapani kanssa, enkä tohdi yltyä kaikista aiheeseen liittyvistä ambivalensseistani huolimatta ajattelemaan, että nuo ostokset olisivat jotakin tuomittavaa tai pahaa, kunhan niitä käytetään muuhunkin kuin koristeluun.

Tuntuu hauskalta huomata vanhentuneensa kymmenen vuotta ja kartuttaneensa kokemuksen, jonka avulla saattaa kävellä sisään asemaan, jonka hyväksyy identiteettinsä osaksi vaivatta. Tuntuu hauskalta hahmottaa tarkasti, millaiselta jaloissa tai takapuolessa ja selässä tuntuu kolmen viikon kenties täysipäiväinenkin työ, ja tietää, että sen jälkeen pääsee tekemään jotakin, josta on haaveillut jo pitkään, pakenemaan tammikuuta valoisamman meren rannalle. Mietin kaikkia niitä vuosia, joina harjoitin pakonomaista kouristumista tiettyihin rutiineihin ja toivottomiin haaveisiin, jotka tyrmättiin heti alkuunsa sopimattomina. Kaikki ne työt, joihin olin neuvojani mukaan muka liian hyvä tai lahjakas, ja joita en yksin tuosta syystä hakenut, ja joita haen nyt ja voimaannun niiden saamisesta ja tässä roolissa koetuista kotoisuuden tuntemuksista. Kuinka kauan kuluukaan, että tajuaa, että nuo työt, joita hieman vieroksuen ja epäröiden hakee niitä saamatta ja siitä salaisesti helpottuen, ovat olleet osa jonkun toisen henkilön unelmaa ja käsitystä siitä, miten akateemisten ihmisten kuuluu elää? Kuinka hullunkurista, että olen tuntenut syyllisyyttä siitä, että pidän ruoanlaittamisesta, siivoamisesta ja tiskaamisesta, laulan vessaa kuuratessa lujalla äänellä ja hassuttelen eläinten kanssa! Kuinka vapauttavaa tajuta, etten tahdo olla asiantuntija, joka on niin tietoinen markkina-arvostaan, että ylenkatsoo kaikkea pientä hauskaa elämässä!

En osaa ajatella, että ajatukseni kuluisivat hukkaan seistessäni myyjätärpuvussa. Aika kuluu ehkä hivenen keveämmin ja nopeatempoisemmin kuin aivoriihessä, joissa en keksi yleensä mitään sanottavaa ja haluan vain pakonomaisesti paeta keittämään teetä tai pilkkomaan kurkkua viipaleiksi leipien päälle. Ei aika huku. Se kertyy. Eivätkä kokemukset paina, vaan keventävät, tekevät uudet ponnistelut helpoksi. Voi aina istahtaa alas, naurahtaa, sanoa: “Sinäkin vuonna ajattelin, että kaipaan lepoa kaikista ajatuksista…”

En usko, että ajatukseni seisahtuvat, päinvastoin. Ne kimpoavat liikkeeseen, tutkailevat hipaisten tätä uudenlaista kommunikaatiotilannetta. Ehkä lakkaan pelkäämästä myyjiä, onhan kirjastotäteys jo opettanut minut suhtautumaan ongelmitta toisiin kirjastotäteihin. Kun näen tilanteen toiseltakin puolen, voin ehkä lakata puhumassa konditionaalissa: “Haluaisin tämän”, “ottaisin tämän”. Ehkä ymmärrän viimein rahasta jotakin muutakin kuin että sitä on oltava aina riittävästi vuokraan ja ruokaan.

Kummallisinta on, että totean haastattelun lopuksi: “Olen niin iloinen, että asia järjestyi näin! Niin, olen NIIN iloinen!” Kättelen haastattelijan toiseenkin kertaan, tajuan sen vasta kättä vatkatessani. “Katsokaas kun en ole sellainen tyyppi, joka roikkuisi mieluummin kortistossa kuukauden, mielummin sitten sesonkitöihin, ajattelin”, sanon, ja tajuan sanovani jotakin, mikä pitää paikkansa. “Ja sitäpaitsi, teissä on tyyliä”, lisään. Haastattelija saa lähestulkoon tunkea minut rappuun.

Voi olla, että kiroan asennettani muutaman viikon päästä, mutta toistaiseksi elän tätä vaihetta, jossa fantasioin tulevasta univormustani ja kyvystäni auttaa ihmisiä heidän kysymystensä kanssa. Työtäkin on vain kolme viikkoa, joten tuskin vajoan vapaa-ajanpuutteessani kovin syvään alhoon. Sähköistyn koko työasiasta niin kovasti, että hoidamme samantien matkajärjestelyjä, veroasioita ja tilaamme uuden kamerankin, jota olemme katselleet ja harkinneet pitkään. Nyt siihen on varaa.

Haluaisin oikeastaan kirjoittaa itselleni huomikseksi tekemislistan töihin, mutten kuitenkaan taida. Luulen, että saan paremmin nukuttua, kun en anna itseni karata ylikierroksille tämän jännittävän elämänmuutoksen myötä, etenkin kun työn alkua joutuu odottamaan vielä kaksi viikkoa. Olen niin iloinen! Saan jopa sanottua haastattelijalle, että haastattelu tuntuu stressaavalta, koska kyse on vuorovaikutustilanteesta, joka keskittyy yksinomaan itseeni ja joka ei siksi tunnu luontevalta vastavuoroisuuden oletusta loukatessaan. Eikä hän pahastu, nyökkää ja hymyilee vain. Ja nopeasti, heliumissa, nousee mieli katonrajaan ja olen vähällä tempautua seisomaan ja laulamaan jotakin ihmisten kaltaisuutta ja kumppanuutta ylistävää laulua.

Tajuan jälleen kouriintuntuvasti, kuinka selviydyn, putoan pehmeästi tassuilleni.

Aamulla, kun huiskaisen karvatakin niskaan, kuvittelen vielä säkenöiväni illalla kustannustalon pikkujouluissa. Tai no, viimevuotta muistellen, tuskin nyt ihan säkenöivän, mutta kuitenkin verottavan punkkupöytää ja ehkä salaattikulhoakin ja hymyilevän tutuille. Vyöttäydyn villavaatteisiin ja tsuputan lasiin echinaforcea, koska olen päättänyt, etten tule sairaaksi ennen illan juhlaa.

Mutta tämä päivä sujuu tämän vuoden malliin. Siinä missä vuonna 2006 tapahtui koko ajan jotakin jännittävää ja kiinnostavaa ja elin veitsen terällä, tänä vuonna olen lähinnä laahustanut ympäriinsä ja kerännyt flunssia, mieliharmeja ja sydänsuruja. Vaihe, koetan ajatella, tämä on vain tämmöinen elämänvaihe, jonka aikana tuntee itsensä vanhaksi. (Hassunkurista kyllä, muistan sen vuoden 1998, jona passikuvani on otettu - siitä on pian kymmenen vuotta, mutta silloinkin tunsin itseni hyvin vanhaksi ja raihnaaksi flunssamagneetiksi.) Päivä alkaa sillä, että myöhästyn raitiovaunusta ja istun koko raitiovaunumatkan tuijottaen ikkunasta ulos ja sadatellen sitä, että unohdan kännykän kotiin. Jos myöhästyn, en voi siten edes soittaa siitä oikeuteen ja sanoa, että olen kyllä tulossa.

Onneksi istumapaikasta ei näe matkakortinlukijaa, joten en tiedä, paljonko kello jo on. Katson kellon vasta Ruoholahdessa, sitten juoksenkin jo ja ryskään saliin viimeisenä lautamiehistä kello pilkulleen ja istun ensimmäisen käsittelyn ajan jalat ristissä odottaen, että pääsisin tauolle eli pissalle. Päivä venyy. Käyn syömässä yksin kiinalaisessa ravintolassa, mutten jaksa pyytää puikkoja, koska on jo kiire takaisin oikeussaliin. Tofusta pitää maksaa euron lisämaksu. Matkalla takaisin tuntematon mies hymyilee ja nyökkää liikennevaloissa. Nyökkään takaisin ja kiirehdin eteenpäin. Tunnemmeko me jostakin?

Todistelut venyvät. Vasen olkapääni menee kramppiin. Koetan pyöritellä sitä hellävaroen ja hieroa lihaksia paidan alta vaikuttamatta poissaolevalta tai siveettömältä. Jalat puutuvat. Jossakin vaiheessa tajuan, että iltajuhlat ovat jo alkaneet. Kun lopetamme, ne ovat olleet käynnissä jo hyvä aikaa. Jokainen askel jyskähtää kipuna hartiaan ja niskaan saakka. Koska en ole tottunut kroonisiin kipuihin, särkylääkettä ei ole. Kompuroin raitiovaunuun ja ajaudun sen mukana kotikaupunginosaan lukien lehdestä, että Spice Girlsit ovat itseni ikäisiä (olin kuvitellut heidät paljon vanhemmiksi), kauppaa, rappuun, sisään. Tässä vaiheessa juhlat ovat puolessa välissä.

“Tulitkin jo!” sanoo Tonsatti eteisessä ilahtuneena. “Oikeudesta vasta”, nurahdan takaisin. Jos kiskoisin mekon ylle, meikkaisin ja ajaisin raitiovaunulla keskustaan, ehtisin olla juhlissa suunnilleen tunnin.

En tahdo lähteä mihinkään tässä kunnossa. Juon Panadol Hottia ja annan Tonsatin hieroa olkapäähän ja niskaan kipugeeliä. Mietin poliittista kompassia ja ystävää, joka sijoittuu rutkasti lähemmäs keskustaa kuin minä, vaikka aivan selkeästi muistankin väittelymme teininä ja sen, kuinka tuolloin ajattelin hänen ilmentävän ajattelussaan hattarapäistä idealismia, joka ei suostu kohtaamaan elämän realiteetteja. Nykyään näytän olevan gandhimpi kuin Gandhi ja kovin vasemmalla ja ystävä taas järkevän reaalipoliittinen. Luultavasti hän silti pitää itseään vasemmistolaisena ja minä tuolta ystävältä saatujen kaukaisten kritiikkien kaikuina itseäni sinivihreänä. Ehkä diplomaattipiireillä on sellainen vaikutus häneen, ajattelen. En kyllä tiedä, mikä itsestäni tekee kirkuvanviherpunakirjavan.

Meliorismi?

Mietin myös Stalkeria, jonka katson yhtenä päivistä uudestaan pitkän tauon jälkeen. Nukahdan jälleen koko ajan, vaikken aloita katselua kovin myöhään. Ehkä tuota elokuvaa voisi kokeilla unilääkkeenä. Muuhun en selvästi oikein osaa sitä käyttää. En ymmärrä elokuvaa enkä sen estetiikkaa. Korviaan höristävä musta koira vaikuttaa kyllä ylväältä olennolta, mutta tuollaisen toteaminen arvostetun elokuvateoksen parhaimpana antina ei anna kovin imartelevaa kuvaa tulkinnallisista kyvyistäni. Ehkä elokuva ei vain sopi temperamentilleni - se etenee liian viipyilevästi (mikä ilmenee kokemuksessani tuskastumisena, tylsistymisenä ja nukahtelemisena) eikä saa minua hymyilemään lainkaan, missään yksityiskohdassaan. (Enkä usko niin suuren kärsimyksen ja tosikkouden jalouteen lainkaan.)

Silti Stalkerissa on jotakin koskettavaa. Itse Stalkerin usko huoneen ihmeitä tekevään voimaan, vaikka hän ei tahdokaan vaimonsa menevän sinne, “koska entä jos ihme ei toteudukaan sinun kohdallasi”. Tuossa asetelmassa on jotakin tuttua - Stalkerin täytyy uskoa huoneeseen ja sen ihmeeseen ja selittää ihmeen pettäminen uskon pettämisellä. (Tai jotenkin näin ymmärrän elokuvan siltä osin kuin pysyn sen aikana hereillä, mikä ei kyllä taida vielä taata paljonkaan.) Jokin tuossa tuo mieleen uskon poliittisiin visionäärisiin systeemeihin ja niiden pettämisen perustelun uskon pettämisellä. Jokin siinä tuo mieleen myös meliorismin - ajatuksen, että maailmaa voidaan jatkuvasti parantaa. Meliorismissakin on jotakin hillitöntä. Mutta ainakin itse näytän psyykkisesti tarvitsevan sen. Eikä minua haittaa liiemmin, että kyse on mielikuvitusprojektiosta.

Myös minässä, esimerkiksi, on kyse mielikuvitusprojektiosta. Tavoitteissa. Joskus myös ongelmissa. En aio projisoida meliorismin mielikuvitusprojektiuteen ongelmallisuutta. On paljon polttavampiakin ongelmia: HIV-positiiviset vauvat, rikkaan pohjoisen ja köyhän etelän väliin repeävä kuilu, ilmastonmuutos, eläinten ja luonnon kohteleminen tunnottomana ja intressittömänä resurssivarastona, työtä tekevien ihmisten kohtelu resurssivarastona, nälkä, kuivuus, syntyvyyden säännöstelyä estävät uskonnolliset dogmit ja niin edelleen. Vaikeus puhua tai kirjoittaa näistä asioista muuten kuin lannistavasti tai puolustuskannalle ajavasti. Vaikeus muuttaa näiden pulmien vakavuuden hyväksyvää puhetta elämäntavaksi.

On muistutettava itseään siitä, kuinka positiivisia asioita tapahtuu jatkuvasti. Esimerkiksi mekin saamme ostettua sellaisen kytkimellisen jatkojohdon, johon nyt kaikki valmiustilalaitteet on kytketty ja joka sammutetaan aina ulos lähdettäessä ja nukkumaan mentäessä. Vietämme tammikuun valoisassa ja pääsen viimeinkin katselemaan Ateenaa, josta olen lukenut niin paljon. (Joskin tietysti toisen ajan Ateenasta, Platonin ja Sokrateen - ja Alkibiadeen - Ateenasta.) Särkylääke alkaa pikkuhiljaa vaikuttaa eikä minun tarvitse kirota ruumispussia, johon ajatukseni ovat sidotut katoamiseensa saakka.